Pauliina Manninen: Murhanhimoa ja mielikuvitusleikkejä: kavala sisaruskateus, musertava mustasukkaisuus 

Sis­aruska­teus, mus­ta­sukkaisu­us, kateus ja ahneus ovat prim­i­ti­ivisiä tun­tei­ta, jot­ka herät­tävät lap­su­udessa murhan­hi­moisia fan­ta­sioi­ta. Kohtaa­mat­tom­i­na ne voivat painua pin­nan alle kytemään, vaikut­taen ihmis­suhteisi­in myös aikuisu­udessa. Las­ten tapa käsitel­lä tun­tei­ta on leik­ki, jon­ka avul­la psykoter­api­as­sa pyritään yhdis­tämään lapsen mielessä ole­via eri puo­lia. Artikke­li nos­taa val­okeilaan psyko­ana­lyyt­tisen kehi­tyk­sel­lisen näkökul­man, joka syven­tää ymmär­rystä inhimil­li­sistä ilmiöistä, jot­ka eivät ole vuosikym­menten aikana muuttuneet.

Johdan­to

Sis­aruska­teus on jokaisen arjes­ta tut­tu teema. Van­hempi sis­arus voi suh­tau­tua per­heen uuteen tulokkaaseen uteliaasti tai vihamielis­es­ti, ja tun­nel­mat voivat vai­hdel­la saman päivän sisäl­lä. Nuorem­pi lap­si voi kateel­lise­na kat­soa van­hem­man sis­aruk­sen omis­tuk­sia ja saavu­tuk­sia ja toivoa itselleen samaa. Van­hempi­en tärkeä tehtävä on suh­tau­tua empaat­tis­es­ti las­ten mus­ta­sukkaisu­u­den, kil­pailun ja kateu­den tun­teisi­in, jot­ta lap­si voi kokea tule­vansa ymmär­re­tyk­si ja hyväksy­tyk­si kaikkine ris­tiri­itai­sine tun­tei­neen. Suo­tu­isas­sa kehi­tyk­sessä lap­si saa riit­tävästi apua vaikeal­ta tun­tu­vien tun­tei­den käsit­te­lyyn, ja hän voi kehit­tää rakas­tavaa puoltaan sis­aruk­si­aan kohtaan. Epä­suo­tu­isas­sa tilanteessa taas lap­si voi jäädä liian yksin vaikei­den tun­tei­den­sa armoille ja juut­tua kateel­lisi­in aja­tusku­vioi­hin­sa, jot­ka voivat vai­va­ta hän­tä vielä aikuise­nakin. Ratkaise­ma­ton sis­aruska­teus voi näkyä lap­su­udessa ja nuoru­udessa vaikeuksi­na suhteis­sa ikä­toverei­hin ja myöhem­min vaikeuksi­na ystävyys­suhteis­sa, parisuhteis­sa ja van­hem­muudessa. Sis­aruska­teudel­la voi olla oma osuuten­sa myös kon­flik­teis­sa työy­hteisöis­sä, suku­lais­ten per­in­töri­idois­sa, opiske­li­joiden välisessä kil­pailus­sa koulu­tus­ryh­mis­sä tai psykoter­api­ay­hteisö­jen sisäl­lä tai niiden välillä. 

Tässä artikke­lis­sa kuvaan, miten psyko­ana­lyyt­tises­sa teo­ri­as­sa on selitet­ty ja pyrit­ty ymmärtämään sis­aruska­teu­den, mus­ta­sukkaisu­u­den ja sis­arusten välisen kil­pailun käsit­teitä ja ilmiöitä. Näkökul­ma on pain­ot­tunut van­hem­man lapsen koke­maan sis­aruska­teu­teen nuorem­man sis­aruk­sen syn­nyt­tyä per­heeseen. Van­hempi­en omat ratkaise­mat­tomat sis­aruk­si­in liit­tyvät ris­tiri­idat ja kateu­den tun­teet vaikut­ta­vat siihen, miten he pystyvät tuke­maan lap­si­aan. Van­hempi­en merk­i­tys sis­aruska­teu­den ennal­taehkäisemisessä ja kon­flik­tien ratkaisemises­sa on olen­nainen, ja las­ten psykoter­api­as­sa van­hempi­en kanssa työsken­te­ly on tärkeässä roolissa.

Las­ten psykoter­apeut­ti­na ja van­hempain­o­h­jaa­jana min­ua kiin­nos­taa se, miten van­hem­mat voivat tukea sis­aruskil­pailua, mus­ta­sukkaisu­ut­ta ja sis­aruska­teut­ta koke­vaa las­ta ja ennal­taehkäistä sis­aruska­teu­den juur­tu­mista ja voimis­tu­mista. Lisäk­si min­ua kiin­nos­taa se, miten las­ten psykoter­apeut­ti voi tar­jo­ta mah­dol­lisu­u­den sis­aruskil­pailun, mus­ta­sukkaisu­u­den ja sis­aruska­teu­den käsit­te­lyyn ja aut­taa las­ta inte­groimaan näitä vaikei­ta tunteita.

Sis­aruk­si­in liit­tyvät fan­tasi­at ovat lap­sil­la hyvin yleisiä ja tärkeä osa hei­dän sisäistä maail­maansa. Lapset luo­vat van­hempi­en lisäk­si myös sis­aruk­sis­taan sisäisiä objek­te­ja, jot­ka voivat sävyt­tyä vihal­la tai rakkaudel­la tilanteen mukaan ja vaikut­taa siten merkit­tävästi lapsen psyykkiseen kehi­tyk­seen ja tapaan kokea itseä ja ihmis­suhtei­ta. Artikke­lin lop­pu­un on valit­tu joitakin lyhy­itä esimerkke­jä siitä, miten lapset voivat tuo­da sis­aruska­teut­ta käsit­te­lyyn ja pyrk­iä otta­maan kateu­den tun­tei­ta hal­tu­un las­ten psyko­dy­naamises­sa psykoter­api­as­sa. Esimerkkien lapset eivät ole hakeu­tuneet psykoter­api­aan sis­aruska­teu­den vuok­si, mut­ta varhaisen vaille jäämisen koke­muk­set ovat usein vaikut­ta­neet siihen, miten lap­si kokee itsen­sä ja miten hän tulee toimeen muiden ihmis­ten, kuten sis­arusten ja ikä­toverei­den­sa kanssa. Kaikkien näyt­tei­den julkaisemiseen on pyy­det­ty asiano­sais­ten lupa.

Halvek­sit­tu­ja tunteita

Sis­aruska­teut­ta on kaut­ta aiko­jen käsitel­ty saduis­sa ja myyteis­sä, niin Raa­ma­tus­sa kuin Grim­min ja muidenkin saduis­sa. Eliz­a­beth Gilbert (2022) kuvaa elävästi 1800-luvulle sijoit­tuvas­sa romaanis­saan Tämä kokon­ainen maail­mani Alma Whit­tak­erin elämää. Alman ollessa noin 10-vuo­tias per­heeseen sijoite­taan toinen tyt­tö, siro Pru­dence, jon­ka “hiuk­set ovat valkokul­taista silkkikiehku­raa ja nenä kuin nup­pu, kun taas Alman hiuk­set kasvoivat sojot­taen joka suun­taan pait­si alaspäin ja nenä oli kuin kas­va­va jamssi”. Kir­jail­i­ja on tavoit­tanut kos­ket­tavasti kalva­van alem­muu­den­tun­teen, kateu­den ja kil­pailun tun­nelmia. Seu­raavas­sa katkel­ma het­kestä, jol­loin Alman hyveelli­nen äiti Beat­rix koulii sis­aruska­teut­ta pois Almasta.

Kun aami­ainen oli syö­ty Beat­rix sanoi: ”No niin tytöt, syleilkäähän toisianne, niin kuin siskok­set.” Alma syleili Pru­dencea tot­tel­e­vais­es­ti, mut­ta vail­la läm­pöä. Kun he seisoi­vat viere­tys­ten, kon­trasti oli entistäkin huo­mat­tavampi. Almas­ta he kak­si oli­vat kuin täy­delli­nen pieni punar­in­nan muna ja suuri mitään­sanoma­ton män­nynkäpy, jot­ka oli­vat jostain selit­tämät­tömästä syys­tä pää­tyneet yhtäkkiä samaan pesään. Sen oival­t­a­mi­nen herät­ti Almas­sa halun itkeä. Tai tapel­la. Hän tun­si mur­jo­tuk­sen aset­tuvan kasvoilleen. Hänen äitin­sä oli täy­tynyt nähdä se, sil­lä Beat­rix sanoi: “Pru­dence, ole kilt­ti ja odota het­ki, kun puhun sis­are­si kanssa.” Beat­rix tart­tui Almaa käsi­var­res­ta puris­taen niin kovaa, että sat­tui ja talut­ti hänet käytävään. Alma tun­si kyynel­ten kihoa­van silmi­in­sä, mut­ta hän pidät­teli niitä väkipakol­la ja pidät­teli ja pidätteli.

Beat­rix kat­soi alas ain­oaan biol­o­giseen lapseen­sa ja puhui grani­itin kovaan äänen­sävyyn. “En halua enää koskaan nähdä tyt­täreni kasvoil­la sel­l­aista ilmet­tä, jon­ka juuri näin. Ymmär­rätkö mitä minä sanon?” Alma sai san­ot­tua vain yhden empivän sanan, “mut­ta…” ennen kuin hänet keskeytet­ti­in. “Her­ra ei ole koskaan kat­sonut hyväl­lä minkään­laista mus­ta­sukkaisu­ut­ta tai pahan­suop­u­ut­ta.” Beat­rix jatkoi: “Eikä sel­l­aista sal­li­ta sin­un per­heessäsikään. Jos huo­maat tun­tevasi epämiel­lyt­täviä tai kovasy­dämisiä tun­tei­ta, anna niiden kuol­la heti syn­tyessään ja hau­taa ne. Opet­tele hillit­semään itsesi Alma Whit­tak­er. Ymmär­rätkö sinä?” Sil­lä ker­taa Alma vain ajat­teli sanaa “mut­ta”. Hänen oli kuitenkin täy­tynyt ajatel­la liian äänekkäästi, sil­lä jotenkin hänen äitin­sä kuuli sen. Nyt Beat­rix­in kär­siväl­lisyyt­tä oli koetel­tu jo aivan liiak­si. “Olen pahoil­lani sin­un itsesi puoles­ta Alma Whit­tak­er, että olet noin itsekäs suh­teessa mui­hin ihmisi­in”, Beat­rix sanoi ja hänen ilmeen­sä kiristyi todel­la kiukkuisek­si. Viimeiset sanansa hän sylkäisi ulos kuin kak­si terävää jääpuikkoa: “Kouli itseäsi!” (Gilbert 2022, 90.)

Kateus ja mustasukkaisuus

Kieli­toimis­ton sanakir­jas­sa (2024b) san­o­taan: ”kateus on toisen parem­muu­den, var­al­lisu­u­den, men­estyk­sen tai muun sel­l­aisen aiheut­ta­ma vihan ja harmin sekainen tunne, kateel­lisu­us.” Kateu­teen liit­tyy läheis­es­ti mus­ta­sukkaisu­us. Mus­ta­sukkainen suh­tau­tuu epä­luuloisen omis­tushaluis­es­ti johonkin, varsinkin puolisoon­sa tai rakastet­tuun­sa, mus­tankipeä; kateelli­nen (Kieli­toimis­ton sanakir­ja 2024c).

Melanie Kleinin mukaan kateus on vihainen tunne siitä, että toinen henkilö omis­taa ja naut­tii jostain halut­tavas­ta, ja kateelli­nen mieli­jo­hde merk­it­see halua ottaa se pois tai pila­ta se. Kateus ilme­nee suh­teessa vain yhteen henkilöön ja palau­tuu varhaisim­paan, muut pois­sulke­vaan suh­teeseen äidin kanssa. Kleinin mukaan ensim­mäi­nen kade­hdit­ta­va kohde on ruokki­va rin­ta, joka vau­van kuvitelmis­sa pitää itsel­lään ehtymät­tömät varan­ton­sa omaa tyy­dy­tys­tään varten. Kateu­den tunne on vau­van voimakas­ta kiukkua siitä, ettei rin­ta hyvine omi­naisuuksi­neen ole jatku­vasti hänen käytet­tävis­sään. (Klein 1957/2016, 281.)

Sis­aruk­sil­la esi­in­tyy usein nor­maali­in kehi­tyk­seen kuu­lu­vaa ruumi­in yhtäläisyyk­sien ja eroavaisuuk­sien ver­tailua. Psyko­ana­lyyt­tisessä kir­jal­lisu­udessa on puhut­tu peniska­teud­es­ta, joka eroaa selkeästi kil­pailus­ta ja mus­ta­sukkaisu­ud­es­ta ja liit­tyy tyy­tymät­tömyy­teen omaa ruumista kohtaan. Itä­val­taisen las­tenpsyki­a­tri ja psyko­ana­lyytikko Peter Neubauer määrit­telee peniska­teu­den tois­t­en omi­naisuuk­sien ide­al­isoimisek­si ja haluk­si omis­taa ne (Neubauer 1982, 124). Naisen kyky ja val­ta syn­nyt­tää ja imet­tää herät­tää kateut­ta, jota voidaan nimit­tää esimerkik­si sisäti­laka­teudek­si tai kohtuka­teudek­si. Eri sukupuo­let kade­hti­vat toisil­taan ihail­tavia ja arvostet­tu­ja omi­naisuuk­sia ja koke­vat häpeää vajavaisu­u­den koke­muk­sis­taan ja arvos­tuk­sen puut­teesta. (Reenko­la 2020, 122.)

Mus­ta­sukkaisu­us poh­jau­tuu kateu­teen, mut­ta siihen sisäl­tyy suhde vähin­tään kah­teen ihmiseen; se kos­kee pääasial­lis­es­ti rakkaut­ta, jon­ka sub­jek­ti kokee itselleen kuu­lu­vak­si ja hänen kil­pail­i­jansa häneltä pois viemäk­si tai täl­laisen viemisen vaaras­sa ole­vak­si (Klein 1957/2016, 281). Neubauer (1982) määrit­telee mus­ta­sukkaisu­u­den pahek­sun­naksi kol­man­nen henkilön saa­maa rakkaut­ta kohtaan, minkä kokem­i­nen on kehi­tyk­sel­lis­es­ti mah­dol­lista vas­ta, kun kolmio­suh­teessa on oidi­paal­isia piirteitä. Mus­ta­sukkainen kään­tyy kol­mat­ta henkilöä vas­taan, ja sil­lä on merk­i­tys­tä, kään­tyykö lapsen aggres­sio sis­arus­ta vai äitiä kohtaan. Mus­ta­sukkainen pelkää objek­tin rakkau­den menet­tämistä. (Neubauer 1982, 124, 128.)

Kleinin teo­ri­as­sa rakkau­den kohtei­den saavut­ta­mi­nen ja ulkois­es­ta maail­mas­ta saadut kom­pen­saa­tiot lieven­tävät jos­sain määrin mus­ta­sukkaisu­ut­ta ja kau­nan tun­net­ta. Jos kateus ei ole liial­lista, oidi­paal­i­ti­lanteen mus­ta­sukkaisu­ud­es­ta tulee keino selvitä siitä. Kun tun­netaan mus­ta­sukkaisu­ut­ta, vihamielisiä tun­tei­ta ei kohdis­te­ta objek­ti­in vaan kil­pail­i­joi­hin, isään ja sis­aruk­si­in. Kateu­den työstämi­nen mus­ta­sukkaisu­u­den avul­la on samal­la tärkeä defenssi kateut­ta vas­taan. Mus­ta­sukkaisu­u­den koetaan ole­van hyväksyt­täväm­pää, ja se aiheut­taa vähem­män syyl­lisyyt­tä kuin primäärika­teus, joka tuhoaa ensim­mäisen hyvän objek­tin. Vau­van kau­nainen ja vihainen tunne kit­sas­ta ja vas­ta­hakoista rin­taa kohtaan lisään­tyy, jos las­ta ei ruoki­ta kun­nol­la. Tyy­dyt­tävääkin rin­taa kade­hdi­taan, kos­ka tämä lah­ja näyt­tää ole­van vau­valle saavut­tam­a­ton. (Klein 1957/2016, 284.)

Arki­nen esimerk­ki mus­ta­sukkaisu­ud­es­ta voisi­vat olla uus­per­heessä tei­ni-ikäisen nuoren häm­men­tyneet ja seka­vat tun­nel­mat, kun per­heeseen saa­puu kaikkien ihastele­ma vau­va tarvikkei­neen. Nuori on itsenäistymässä ja irtaan­tu­mas­sa van­hem­mis­taan, mut­ta vau­van saa­ma eri­tyisko­htelu herät­tääkin mus­ta­sukkaisu­ut­ta ja kaipaus­ta van­hempi­en hyväksyn­nästä. Mus­ta­sukkaisu­ut­ta aikuis­ten maail­mas­sa esi­in­tyy eri­tyis­es­ti parisuhteis­sa, jois­sa epä­var­muus omas­ta ase­mas­ta ja rakaste­tuk­si tulemis­es­ta puoli­son tahol­ta koetaan uhatuk­si, jos tämä antaa huomio­ta kol­man­nelle osa­puolelle. Mus­ta­sukkaisu­us voi herätä myös sil­loin, kun kol­mas osa­puoli on lap­si. Mus­ta­sukkaisu­u­den tunne miel­letään usein lapseno­maisek­si ja hävet­täväk­si, jol­loin sitä voi olla vaikea tun­nistaa, tun­nus­taa ja pukea sanoik­si ja jol­loin voi olla vaikeaa sano­jen kaut­ta tul­la ymmär­re­tyk­si. Sanoit­tam­a­ton tunne voi purkau­tua toim­intana, kuten pyrkimyk­senä kon­trol­loi­da toista tai nuo­ril­la esimerkik­si viiltelynä. 

Sis­aruska­teus ja kilpailu

Kieli­toimis­ton sanakir­ja (2024d) määrit­telee sis­aruska­teu­den näin: “per­heen las­ten väli­nen kateus, sis­arka­teus.” Englan­nin kielessä ja psyko­ana­lyyt­tisessä kir­jal­lisu­udessa käytetään ter­miä “rival­ry” kuvaa­maan sis­arusten välistä kil­pailua. Sana “rival” tulee lati­nan kie­len sanas­ta “rivalis”, joka merk­it­see “lähel­lä asu­vaa, joka käyt­tää samaa lähdet­tä kuin toinen”. Läh­teel­lä viitataan juo­maveteen ja äidin tar­joa­maan rav­in­toon. (Neubauer 1982, 122.)

Sis­aruskil­pailu on laa­jem­pi ilmiö kuin vain kah­den sis­aruk­sen väli­nen kil­pailu, sil­lä sis­aruskil­pailu kos­ket­taa van­hempi­en omia sis­arus­suhtei­ta, trau­mo­ja ja sitä, miten he tule­vat toimeen omien sis­aruska­teu­den ja kil­pailun koke­musten­sa kanssa. (Malm­berg 2003.) Sis­aruska­teu­den ytimessä voi olla vaille jäämisen koke­mus ja pelko siitä, että sis­arus olisikin arvokkaampi kuin itse (Malm­berg 2010, 242).

Esikoisen ja nuorem­pi­en las­ten sis­aruska­teus ja kil­pailu on eri­laista. Bar­bara Shap­iron (1999) mukaan yleis­es­ti lapset, jot­ka eivät vielä ole ikän­sä tai kehi­tys­ta­son­sa vuok­si saavut­ta­neet eriy­tymistä ja yksilöi­tymistä ja oidi­paal­isia kysymyk­siä, toden­näköis­es­ti koke­vat uuden vau­van tunkeil­i­jana ja kil­pail­i­jana. Per­heen nuorem­mat lapset taas har­voin koke­vat isom­pia sis­aruk­si­aan tunkeil­i­joik­si, kos­ka he ovat aina olleet siel­lä ja toinen ale­taan kokea kil­pail­i­jak­si vas­ta, kun eril­lisyys itsen ja toisen välil­lä alkaa hah­mot­tua. (Shapiro 1999, 141.) Tunkeil­i­joik­si per­heessä voidaan kokea myös uus­per­hei­den uudet jäsenet, van­hempi­en uudet kump­pan­it ja hei­dän lapsen­sa, jot­ka myös kil­pail­e­vat lapsen kanssa van­hem­man rakkaud­es­ta ja huomios­ta. (Berke 2012, 36, 39.)

Jos van­hem­mil­la on lem­pi­lap­si tai suosikke­ja, tämä herät­tää muis­sa sis­aruk­sis­sa kau­naa ja kateut­ta. Van­hempi­en tas­a­puo­li­nenkaan suh­tau­tu­mi­nen ei kuitenkaan täysin estä kateut­ta. Sis­aruk­set ver­tail­e­vat itseään toisi­in­sa. Sis­arusten väliset tap­pe­lut, kil­pailut ja riidat aut­ta­vat työstämään ja säätelemään näitä han­kalia tun­tei­ta ja aut­ta­vat vihan ja rakkau­den yhdis­telemisen tärkeässä pros­es­sis­sa. Kateu­den kir­voit­ta­ma kiusaami­nen, pilkkaami­nen ja väki­val­ta sen sijaan on trau­maat­tista. Tukah­dutet­tuina ja kiel­let­ty­inä kateu­den tun­teet jäävät pin­nan alle kytemään. (Reenko­la 2020, 201, 202.) Sis­arusten vihamielisi­in koke­muk­si­in tois­t­en­sa omi­naisuuk­sista, ase­mas­ta tai omis­tuk­sista liit­tyy usein tunne epäreilu­ud­es­ta eri­tyis­es­ti, jos van­hem­mat suh­tau­tu­vat tilanteeseen välin­pitämät­tömästi. Tun­tuu epäreilul­ta, jos sis­arus saa enem­män huomio­ta, har­ras­tuk­sia, rahaa tai jäätelöä. Tun­tuu epäreilul­ta, jos sis­aruk­selta vaa­di­taan vähem­män pon­nis­telu­ja koulus­sa, kotitöis­sä tai hän saa valvoa pidem­pään. Sis­arusten väli­nen val­lankäyt­tö ärsyt­tää. Sis­arusten välisen kil­pailun vas­tavoima on läheisyys ja yhteistyön tekem­i­nen. (Berke 2012, 44‒45.)

Anneli Lar­mo on tutk­in­ut sis­arus­suhtei­den merk­i­tys­tä las­ten psyykkisessä kehi­tyk­sessä ja lainaa Melanie Kleinin kuvaus­ta lapsen sis­aruk­si­in kohdis­tamista sadis­ti­sista kateu­den ja kil­pailun sävyt­tämistä ajatuk­sista, jot­ka herät­tävät laps­es­sa myöhem­min voimakkai­ta syyl­lisyy­den­tun­tei­ta, jot­ka hän joutuu ratkaise­maan. Mikäli lap­si ei saa riit­tävästi tukea van­hem­mil­taan ja hänen oma egon­sa on liian heikko, hän joutuu tur­vau­tu­maan tor­jun­taan. Täl­löin sadis­tiset fan­tasi­at saat­ta­vat jäädä tiedosta­mat­tom­i­na ohjaa­maan hänen ihmis­suhteitaan myöhem­min elämässä. (Klein 1927; 1937 Lar­mon 2004 mukaan.) Van­hem­mat tun­tu­vat usein pelkäävän sis­aruska­teut­ta, ja mon­et poti­laat korosta­vat sitä, etteivät ole van­hempi­en­sa kuvausten mukaan olleet kateel­lisia. Vihamieliset tun­teet on joudut­tu muun­ta­maan hyväksyt­täväm­mik­si tai tor­ju­maan, sil­lä äidin rakkau­den menet­tämi­nen olisi pelot­tavaa. (Lar­mo 2004.)

Ark­isia tilantei­ta, jois­sa tietyn ikäiset lapset kil­pail­e­vat ja tes­taa­vat omaa arvoaan sis­arusten tai ikä­toverei­den­sa kesku­udessa, voisi­vat olla ryn­täys ensim­mäisek­si jonos­sa tai paina­maan hissin nap­pu­laa ja pyrkimys olla parem­pi kuin kaik­ki muut, mieluiten aina se paras. Uusi tulokas hiekkalaatikol­la tai päiväkotiryh­mässä koetaan uhkana, joka veisi parhaat lelut ja aikuis­ten anta­mat kehut ja suo­sionosoituk­set. Aikuis­ten maail­mas­sa kaiku­ja sis­aruskil­pailus­ta hei­jastelee maa­han­muut­ta­jien kokem­i­nen vaar­al­lisi­na tunkeil­i­joina, jot­ka uhkaa­vat viedä isän­maan resurssit, joista niukku­ut­ta jaetaan. 

Ahneus ja anteliaisuus

Kieli­toimis­ton sanakir­jas­sa (2024a) ahneus rin­naste­taan oman­voiton­pyyn­ti­in ja oman edun tavoit­telu­un sekä maini­taan poh­ja­ton ahneus. Amerikkalainen psykoter­apeut­ti Joseph Berke on kuvan­nut ahneut­ta tyy­dyt­tymät­tömänä, kyl­tymät­tömänä halu­na ottaa itselleen jotain, mitä toisel­la on. Ahneus on vahin­gol­lista säälimät­tömän omis­tushaluisuuten­sa vuok­si. Ahne henkilö voi myön­tää, että hänen halun­sa kohde on jotain tärkeää ja arvokas­ta, kun taas kateel­lisel­la on halu estää toisia omis­ta­mas­ta. (Berke 2012, 80.) Brit­tiläi­nen psyki­a­tri ja psyko­ana­lyytikko Otto Weininger (1993) tarkastelee ahneu­den ilmen­e­mistä vau­voil­la ja pikku­lap­sil­la. Hänen mukaansa jotkut vau­vat eivät voi sietää sitä, etteivät he voi saa­da äitiään ja tämän hyvyyt­tä kokon­aan itselleen, ja jäävät poh­jat­toman ahneik­si, halu­a­maan itselleen enem­män kuin äiti halu­aisi tai edes kykenisi anta­maan ja myöskin enem­män kuin vau­va tarvit­see. Ahneen vau­van toive olisi ahmia ja kah­maista sisään­sä kaik­ki, kyken­emät­tä jaka­maan tai luop­umaan mis­tään. Pikku­lapset voivat kokea epä­toivoista tun­net­ta siitä, etteivät he koskaan saa riit­tävästi, ja halu­ta aina vain lisää esimerkik­si tavaroi­ta tai ruokaa, mikä herät­tää samal­la voimakas­ta syyl­lisyy­den tun­net­ta ja ahdis­tuneisu­ut­ta lapsen tun­ties­sa ryövän­neen­sä van­hempansa, jot­ka ovat mieliku­vis­sa valmi­ita kosta­maan heille. (Weininger 1993, 101.) Kun lap­si oppii yhdis­tämään rakkau­den ja vihan tun­teitaan ja hyväksymään äidin sekä hyvät että pahat puo­let ja kokee syyl­lisyy­den tun­teisi­in liit­tyviä surun tilo­ja, hän alkaa myös enem­män ymmärtää ulkoista maail­maa ja tajuaa, ettei hän voi pitää äitiään kokon­aan itsel­lään. Jos suhde äiti­in on vakaa, äidin menet­tämisen pelko on vähem­män voimakas ja kyky jakaa hänet suurem­pi. Täl­löin pieni lap­si voi kokea myös enem­män rakkaut­ta kil­pail­i­joitaan, isää ja sis­aruk­sia kohtaan. Osa vau­voista jää voimakkaiden kateu­den tun­tei­den val­taan, osoit­taa tyy­tymät­tömyyt­tä tar­jot­tua hyvää kohtaan ja kokee syyl­lisyyt­tä sisäisen objek­tin­sa vahin­goit­tamis­es­ta. He jäävät ahneuten­sa vangeik­si, kun taas riit­tävän hyvän hoivan sisäistäneet lapset voivat tur­val­lis­es­ti osoit­taa vier­aan­varaisu­ut­taan myös syn­tyville sis­aruk­sille. (Klein 1957/2016, 300‒301.)

Kiitol­lisu­u­den perus­ta muo­dos­tuu imeväisen tun­teesta siitä, että hän on saanut rakaste­tul­taan lah­jan, jon­ka halu­aa pitää. Hyvien, antavien, rav­it­se­vien ja ystäväl­lis­ten objek­tien sisäistämi­nen mah­dol­lis­taa kiitol­lisu­u­den tun­teen kehit­tymisen sekä kyvyn rakas­taa ja pitää huol­ta toi­sista. Kiitol­lisu­u­den tunne liit­tyy läheis­es­ti myös anteliaisu­u­teen. Lap­si, joka kokee tarpei­den­sa tulleen tois­tu­vasti ja riit­tävästi tyy­dyte­tyik­si ja tun­tee olon­sa ja itsen­sä hyväk­si, kyke­nee jaka­maan saami­aan lelu­ja, lahjo­ja ja tun­tei­ta tois­t­en ihmis­ten kanssa. (Klein 1957/2016, 289; Weininger 1993, 91.)

Yhteen­ve­to

Kateus, mus­ta­sukkaisu­us, sis­aruska­teus, sis­arusten väli­nen kil­pailu ja ahneus muo­dosta­vat laa­jan ja mon­imutkaisen kokon­aisu­u­den tun­tei­ta ja ilmiöitä, jot­ka olisi hyvä sekä erot­taa toi­sis­taan että ymmärtää niiden kietoutuneisu­us toisi­in­sa. Lisäk­si tulisi huomioi­da kunkin yksilöl­liset piir­teet ja elämän­ta­pah­tu­mien vaiku­tuk­set sekä eri­tyis­es­ti se merk­i­tys, jon­ka yksilö itse antaa näille yleis­in­himil­lisille tun­teilleen. Edel­lä pyrin kuvaa­maan, miten prim­i­ti­ivi­nen kateus ja ahneus syn­tyvät vau­van mielessä varhaisen vuorovaiku­tuk­sen aikana ja voivat jäädä pin­nan alle kytemään, mikäli vau­va kokee jääneen­sä vaille äidil­listä hoivaa, rav­in­toa ja läm­pöä. Ahne voi tun­nus­taa, että hänen halun­sa kohde on arvokas, mut­ta kateel­liselle on tärkeäm­pää tuho­ta tuo kateu­den kohde ja estää mui­ta saa­mas­ta sitä. Mus­ta­sukkaisu­us taas nos­taa päätään sil­loin, kun kol­mas henkilö näyt­tää vievän itselle kuu­lu­van äidin tai puoli­son rakkau­den ja huomion, jota itse pelätään jäävän vaille. Sis­aruska­teus herää, kun sis­aruk­sel­la näyt­tää ole­van jotain enem­män kuin itsel­lä. Sis­aruska­teus voi nos­tat­taa halun kil­pail­la ja pyrk­iä ole­maan toista parem­pi, kun taas tuhoa­va kateus pyrkii elim­i­noimaan joko äidin ja sis­aruk­sen kade­hdi­tun suh­teen tai koko sisaruksen.

Sis­aruska­teus Freudin päivistä nykypäivään

Sig­mund Freud sivusi sis­aruska­teu­den teemaa monis­sa artikkeleis­saan, vaik­ka pää­tyikin nos­ta­maan oidi­paaliset teemat psyykkisen kehi­tyk­sen keskiöön. Tun­ne­tu­in ja siteer­a­tu­in lapsen kehi­tyk­seen liit­tyvä tapaus­selostus lie­nee “Pikku Hans”, mis­sä 5‑vuotias Hans ehdot­taa, että haikar­alle mak­set­taisi­in siitä, ettei tämä toisi per­heeseen enem­pää vau­vo­ja, ja miet­tii, mitä tapah­tu­isi, jos pikku­sisko Han­na putoaisi parvek­keelta tai äiti irrot­taisi otteen­sa Han­nas­ta tämän ollessa kylvyssä. Hans pohtii yhdessä isän­sä kanssa, onko mah­dol­lista samaan aikaan rakas­taa Han­naa ja toivoa tämän katoa­van. Hans kokee pikku­siskon uhkaa­van hänen ase­maansa ja vievän hänen paikkansa, ja näi­den miet­tei­den sanal­liselle ilmaisulle tun­tuu löy­tyvän tilaa ja ymmär­rystä tässä per­heessä. (Freud 1909/1990, 185‒259.) Freudin mukaan sis­aruk­set ovat elävä todiste siitä, että van­hem­mil­la on tarpei­ta ja toivei­ta lapsen ulkop­uolel­la ja ei ain­oas­taan niin, että he anta­vat huomio­ta ja rakkaut­ta sis­aruk­sille vaan että heil­lä on myös keskenään laps­es­ta riip­puma­ton hedelmälli­nen sek­suaa­li­nen suhde, jon­ka ulkop­uolelle lap­si jää. Sis­aruk­set voidaan nähdä uhkana oma­lle ole­mas­saololle, sisältäen sis­aruk­si­in liit­tyvän kuole­man toiveen. Sis­aruk­sen ole­mas­sao­lo ei ole vält­tämätön­tä, ja toisaal­ta sama kos­kee las­ta itseäänkin. Per­heen elämä voisi jatkua myös ilman hän­tä. (Wellen­dorf 2014, 7.)

Las­tenpsykoter­api­an uranu­ur­ta­jat Melanie Klein ja Anna Freud kat­soi­vat kumpikin tahoil­laan, että varhaiset sisäistyneet mieliku­vat van­hempi­en anta­mas­ta hoivas­ta vaikut­ta­vat sis­arus­suhtei­den laatu­un, ja objek­timieliku­vat sis­aruk­sista sisäl­tyvät mieliku­vi­in joko suo­jele­vista tai aggres­sion täytei­sistä sisäis­te­ty­istä van­hempi­hah­moista. (Mag­a­gna 2014, 196; Grun­baum 2019, 200.) Liselotte Grun­bau­min (2019, 202) mukaan Anna Freud (1936/1966) toi esi­in, että mikäli lapsen suhde van­hempi­in on aggres­sion värit­tämä tai lap­si on samais­tunut aggres­sori­in, myös sis­aruk­si­in liit­tyvät mieliku­vat voivat olla aggres­si­ol­la ladat­tu­ja. Melanie Klein taas esit­ti, että lapsel­la, jol­la on kyky rakkau­teen ja kiitol­lisu­u­teen, on syvään juur­tunut suhde hyvään objek­ti­in ja hän voi ilman oleel­lisia vau­ri­oi­ta kestää ohimeneviä kateu­den, vihan ja kau­nan tilo­ja. Jos nämä negati­iviset tilat ovat ohimeneviä, hyvä objek­ti saavute­taan ja sisäis­tetään ker­ta toisen­sa jäl­keen uudelleen. Täl­löin vau­valle muo­dos­tuu vah­va ego, joka luot­taa sisim­mässään ole­vansa hyvä ja rakkau­den arvoinen, ja hän luot­taa myös siihen, että hänen hyvä suh­teen­sa äiti­in säi­lyy pienistä vas­toinkäymi­sistä huoli­mat­ta. (Klein 1957/2016, 289; Weininger 1993, 93.) Lapsen vihaiset hyökkäyk­set voivat Kleinin mukaan hänen fan­ta­siois­saan kohdis­tua myös äidin kohdus­sa ole­vi­in tai mah­dol­lisi­in tule­vi­in vau­voihin, jot­ka koetaan varsin vihamielis­inä sis­arushah­moina. Jos tämä fan­ta­sia jää elämään, lap­si suh­tau­tuu vihamielis­es­ti sis­aruk­si­in­sa ja myöhem­min myös ikä­toverei­hin­sa. (Klein 1955/2016, 253, 266.)

Don­ald W. Win­ni­cott käsit­teli voimakas­ta sis­aruska­teut­ta artikke­lis­saan “The Pig­gle”, jos­sa hän ker­too kak­sivuo­ti­aan tytön psyko­ana­lyyt­tis­es­tä hoi­dos­ta, joka toteu­tui äidin kaut­ta. Tyt­tö oli sis­aruk­sen syn­tymän jäl­keen taan­tunut edel­lisi­in kehi­tys­vai­heisi­in ja toi esi­in ahneut­ta, tarvit­se­vu­ut­ta ja myös vihaa äitiä ja itseä kohtaan. Vau­vaa hän kohteli hyvin, mut­ta uhkasi muun muas­sa pila­ta tai tyh­jen­tää äidin rin­nat, joista tytön oli kovin vaikea luop­ua. Tarvit­ti­in tukea ja ymmär­rystä sille, miten kipeä luop­umisen pros­es­si voi olla. (Win­ni­cott 1980.)

Stephen P. Bank ja Michael D. Kahn (1982) kir­joit­ti­vat laa­jan teok­sen The sib­ling bond sis­arusten välis­es­tä suh­teesta läpi elämän. Hei­dän mukaansa sis­arus­suhde voi tul­la kor­vaa­maan ja paikkaa­maan puut­tuvaa, pois­saol­e­vaa tai laimin­lyövää van­hem­muut­ta. He kuva­si­vat, että sis­aruk­sista voi tul­la toisilleen mie­len sisäisiä kiin­tymyshah­mo­ja (engl. attach­ment fig­ures), sisäisiä objek­te­ja tai tran­si­tion­aaliob­jek­te­ja, eri­tyis­es­ti jos van­hem­mat ovat pois­saole­via ja sis­arus joutuu (liial­lis­es­ti) tur­vau­tu­maan toisen sis­aruk­sen anta­maan tukeen tai hoivaan. Las­ten kyvyt toimia toisilleen tur­val­lisi­na, hoivaa antavina objek­teina ovat kuitenkin usein puut­teel­liset. (Bank & Kahn 1982, 28‒29, 31.)

Freud jät­ti aikoinaan sis­arusten tarkastelemisen keski­tyt­tyään tutki­maan oidi­paa­likon­flik­tin merk­i­tys­tä lapsen psyykkisessä kehi­tyk­sessä, mis­tä hän­tä ovat kri­ti­soi­neet muun muas­sa Prophe­cy Coles (2003, 22) ja Juli­et Mitchell (2000, 44), jot­ka katso­vat sis­arus­suhteil­la ole­van suurem­pi merk­i­tys kuin psyko­ana­ly­y­sis­sä on per­in­teis­es­ti miel­let­ty. Coles ja Mitchell pain­ot­ta­vat sis­arus­suhtei­den lat­er­aal­ista ja horison­taal­ista ulot­tuvu­ut­ta lapsen psyykkisessä mie­len rak­en­teessa, ver­tikaal­is­ten, oidi­paal­is­ten lap­si‒van­hemp­isuhtei­den lisäk­si. (Coles 2003, 79; Mitchell 2000, 318‒319.) Mar­garet Rustin (2009) huo­maut­taa, että per­heter­api­aa, ryh­mä­ana­lyysiä, las­ten psykoter­api­aa ja vau­va­havain­noin­tia käsit­televässä teo­ri­an­muo­dos­tuk­ses­sa sis­arusten merk­i­tys lapsen sisäisessä maail­mas­sa on jo varhain ollut eri­tyisen huomion kohteena. (Rustin 2009, 147.)

Äidin laki (engl. the law of the moth­er) on Juli­et Mitchellin luo­ma käsite (2022), joka merk­it­see sitä, että vaik­ka pikku­lapset vihaisi­vat sis­aruk­si­aan ja halu­aisi­vat tap­paa nämä, sen lisäk­si, ettei hei­dän käyt­töön­sä anneta asei­ta, he myös oival­ta­vat riip­pu­vuuten­sa äidis­tä ja siitä reali­teetista, että äiti saat­taisi hylätä lapsen, joka on murhan­nut äidin toisen lapsen. Äidin laki siis estää lap­sia vahin­goit­ta­mas­ta sis­aruk­si­aan (Mitchell 2022). 

Sis­aruk­sen syntymä

Vamik Volkan (1999, 118) lainaa Parensin (1980) määritelmää kir­joituk­ses­ta “Psy­chic devel­op­ment dur­ing the sec­ond and third years of life” sis­aruk­sen syn­tymästä odotet­tuna, taval­lise­na tapah­tu­mana, joka aiheut­taa van­hem­malle lapselle tilapäisen psyykkisen tas­apain­on mene­tyk­sen mut­ta ei ole vält­tämät­tä trau­maat­ti­nen. Lapsen ikä, kehi­tys­ta­so ja äidin ja lapsen väli­nen suhde vaikut­ta­vat siihen, kokeeko lap­si trau­maat­tise­na äidin raskau­den ja uuden lapsen “tunkeu­tu­misen” hänen fyy­siseen ja psyykkiseen tilaansa ja tulk­it­seeko hän tilanteen objek­tin mene­tyk­senä. (Volkan 1997, 12). Lapsen varmis­tut­tua siitä, että äidil­lisiä voimavaro­ja riit­tää molem­mille sis­aruk­sille eikä hänen selviy­tymisen­sä ole uhat­tuna, hän voi tur­val­lis­es­ti saavut­taa tas­apain­on uudelleen ja jakaa äidin sis­aruk­sen kanssa vail­la suurem­paa stres­siä. Tas­apain­on menet­tämisessä on kyse tilapäis­es­tä objek­tin mene­tyk­sen tun­teesta, joka useim­mis­sa tapauk­sis­sa työstetään läpi, ja jäl­jelle jää vain nor­maali, ter­ve sis­arusten väli­nen kil­pailu. (Volkan 1999, 118.) Don­ald Win­ni­cott (1957/1981) näki sis­aruk­sen syn­tymässä monia lapsen kasvua ja kehi­tys­tä rikas­tut­tavia tek­i­jöitä, kuten las­ten keskinäiset luo­vat leik­it, monipuoliset suh­teet eri-ikäisi­in nuorem­pi­in ja van­hempi­in sis­aruk­si­in sekä äidin raskau­den ja vau­van saa­pumisen seu­raamisen ja siihen liit­tyvien salaisuuk­sien vähit­täisen pal­jas­tu­misen. Win­ni­cott piti yht­enä sis­arusten syn­tymän merkit­tävim­mistä eduista vihan tun­tei­den ilmaisemisen ja lapsen aggres­si­ivisen puolen hal­tu­un ottamista. Viha antaa vähitellen tietä rakkaudelle, kun uusi pienokainen kehit­tyy ihmisek­si, jon­ka kanssa voi leikkiä ja jos­ta voi olla ylpeä. Sis­arusten leikkien kaut­ta lap­sil­la on mah­dol­lisu­us päästä sov­in­toon oman aggres­si­ivi­suuten­sa kanssa ja saa­da arvokkai­ta tilaisuuk­sia huo­ma­ta itse, miltä tun­tuu louka­ta jotaku­ta, jota rakas­taa. (Win­ni­cott 1957/1981, 148‒149.)

Madon­nakon­stel­laa­ti­ol­la tarkoite­taan tilan­net­ta, jos­sa van­hempi sis­arus kokee jäävän­sä äidin ja per­heeseen syn­tyneen vau­van suh­teen ulkop­uolelle ja kat­so­maan sivus­ta, kun vau­va istuu äidin sylis­sä hänen paikallaan. Van­hempi lap­si kokee, että nuorem­pi lap­si on vienyt hänen paikkansa ja hän itse on toisel­la sijal­la. (Malm­berg 2010, 250.) Lapsen voi olla hyvin vaikea yksin selvitä mus­ta­sukkaisu­u­den tun­teis­taan, mis­tä seu­raa avut­to­muut­ta, keinot­to­muut­ta ja ehkä taan­tu­mi­nen kateu­teen, aggres­sioon ja tuhoamishalu­un. Yht­enä ratkaisu­vai­h­toe­htona on vetäy­tyä ja luop­ua odot­ta­mas­ta hyvää, mikä voi näyt­täy­tyä lapsen alaku­loisuute­na, pas­si­ivi­suute­na ja yksin olona. Täl­laises­sa negati­ivises­sa ratkais­us­sa lap­si ei löy­dä omia mah­dol­lisuuk­si­aan pitää yhteyt­tä äiti­in, eikä hän yritä saa­da rakkau­den kohdet­ta takaisin. Lap­si voi myös samais­tua hoivaavaan äiti­in tai taan­tua itse vau­vak­si kil­paillen hoivas­ta. Lap­si tarvit­see isän tai jonkun muun läheisen neu­traloimaan ulkop­uolelle jäämisen tun­net­ta. (Malm­berg 2003.) Van­hem­man sis­aruk­sen kehi­tys­te­htävänä on sietää ja kestää ulkop­uolisu­ut­ta ja saa­da mielessään tilaa eri­lais­ten tun­teit­ten käsit­te­lylle tur­vau­tu­mat­ta liian jäykki­in defen­si­ivisi­in ratkaisui­hin, jot­ka jät­täi­sivät lapsen liiak­si omaan varaansa kyken­emät­tä muo­dosta­maan rikas­tut­tavaa sis­arus­suhdet­ta, joka tuk­isi las­ta liit­tymään ikä­toverei­hin­sa ja itsenäistymään van­hempi­en suh­teesta. (Malm­berg 2010, 253.)

Esikoiselle tulisi vara­ta riit­tävästi tilaa, tukea ja ymmär­rystä sekä eri­ty­istä kah­denkeskistä aikaa ajat­tel­e­van, tur­val­lisen aikuisen kanssa voidak­seen kehit­tää kyvyn anteliaisu­u­teen ja rakkau­teen ja lievit­tääk­seen pesän jakoon tul­lut­ta vau­vaa kohtaan tun­temi­aan tuhoavia tun­tei­ta. (Weininger 1993, 124; Mag­a­gna 2014, 201.) 

Mikäli sis­arusten syn­tymän jäl­keen ilmenevät oireet tulk­i­taan “ohimenev­inä han­kaluuksi­na” eikä trau­mana, ei aihet­ta ole rel­e­vant­tia tutkia psyko­ana­lyyt­tis­es­ti. Trau­mal­la viitataan yllät­tävään ja ylit­sepääsemät­tömään vaikeaan tilanteeseen, joka ylit­tää psyykkisen sietokyvyn. Lapsen joutues­sa äkil­lis­es­ti eroon äidis­tä syn­ny­tyk­sen vuok­si kyseessä on ver­tikaa­li­nen sep­a­raa­tio, ero­trau­ma (engl. sep­a­ra­tion trau­ma). Jos eron aiheut­ta­ja on kuitenkin sis­arus ja taap­ero kokee tulleen­sa vau­van syr­jäyt­tämäk­si, sil­loin horison­taalisel­la akselil­la kyse on sis­arus­trau­mas­ta (engl. sib­ling trau­ma). Käsit­telemätön sis­arus­trau­ma voi aktivoitua myös myöhem­mis­sä elämän vai­heis­sa ja aiheut­taa hoitoa vaa­tivia oire­i­ta. (Mitchell 2022.)

Miten van­hem­mat voivat tukea lasta?

Van­hempi­en tulisi voi­da hyväksyä kateu­den ja kil­pailun ole­mas­sao­lo sis­arusten välil­lä. Täl­löin tun­tei­ta ei tarvitse tor­jua ja siirtää tiedosta­mat­tomaan tai kehit­tää suo­jau­tu­miskeino­ja niitä vas­taan. (Lar­mo 2004.) Van­hem­mil­la on tärkeä tehtävä aut­taa las­ta erot­tele­maan se, mitä tapah­tuu todel­lisu­udessa, siitä, mitä tapah­tuu mieliku­vi­tuk­ses­sa. Mieliku­vat ovat tärkeitä, eikä niitä pidä yrit­tää ehkäistä. Aggres­sion suh­teen tämä on eri­tyisen tärkeää. Van­hem­mat suo­jel­e­vat äitiä ja vau­vaa lapsen todel­lisil­ta hyökkäyk­siltä. Sal­li­mal­la lapsen tuhoavien mieliku­vien ilmaisun ja erot­ta­mal­la ne todel­lisu­ud­es­ta ja teoista he mah­dol­lis­ta­vat sen, että lapsen syyl­lisyys kehit­tyy luon­nol­lis­es­ti. (Win­ni­cott 1957/1981, 121.)

Suo­tu­isas­sa tilanteessa van­hem­mat jak­sa­vat tukea van­hempaa las­ta tämän tilapäis­es­ti taantues­sa välil­lä vau­vak­si ja välil­lä kehit­tyessä eteen­päin ja vahvis­taes­sa jo saavutet­tu­ja kykyjään ja taito­jaan. Voimavaroil­taan ehtyneet ja taan­tuneet van­hem­mat voivat hei­jas­taa omaa itsein­hoaan lapseen tämän taantues­sa ja suh­tau­tua tähän vähätellen. (Shapiro 1999, 143‒145.) Van­hempi­en rakkaus kaikkia lap­si­aan kohtaan näkyy tavas­sa, jol­la he kykenevät rakas­ta­maan sekä vau­vaa että van­hempaa las­ta, huoli­mat­ta van­hem­man lapsen toiveista lähet­tää vau­va takaisin. Virit­tyneet ja voimis­saan ole­vat van­hem­mat suh­tau­tu­vat näi­hin lapsen toiveisi­in empaat­tis­es­ti. Kun van­hem­mat silmin näh­den rakas­ta­vat vau­vaa, van­hempi lap­si voi samais­tua van­hempi­en rakas­tavaan tapaan. Mikäli lap­si näkee, etteivät hänen tuhoa­vat toiveen­sa toteudu todel­lisu­udessa, hänen suun­tau­tu­misen­sa kohti reali­teet­tiperi­aatet­ta, pois­päin kaikkivoipai­sista kuvitelmista vahvis­tuu. Lapsen ei tarvitse jäädä kauhis­tuneena pelkäämään omia aggres­sioitaan, mikä osaltaan vahvis­taa käsi­tys­tä objek­tien pysyvyy­destä ja kas­vavaa kykyä erotel­la fan­ta­sia reali­teetista ja ajatuk­set teoista. (Shapiro 1999, 145.)

Van­hempi­en parisuh­teen jatku­vu­us tas­apain­ot­taa lapsen oidi­paal­isia fan­ta­sioi­ta siitä, että per­heeseen syn­tynyt vau­va olisi hänen omansa tai että hänen murhan­hi­moi­set ja ins­es­tiöösit toiveen­sa oli­si­vat toteu­tuneet. Lap­si voi tul­la tietoisek­si toiveis­taan saa­da oma lap­si vail­la vaaraa siitä, että kuvitel­tu oidi­paa­li­nen voit­to tulisi liian todel­lisek­si. (Shapiro 1999, 145‒146.) Vau­van kiin­tymys isom­paa sis­arus­ta kohtaan, vau­van spon­taani hymy­i­ly ja kurot­tau­tu­mi­nen iso­sis­arus­taan kohti tämän astues­sa huoneeseen saa isom­man sis­aruk­sen koke­maan tule­vansa rakkau­den kohteek­si ja halu­a­vansa vas­ta­ta samal­la tavoin. Rakaste­tuk­si tulem­i­nen on voimakas kan­nustin. Van­hem­man sis­aruk­sen hallinnan tunne voi kas­vaa, kun hän saa toimia avus­ta­vana ego­na nuorem­malleen. (Shapiro 1999, 146‒147.)

Van­hempi voi tukea las­ta parhait­en aut­ta­mal­la las­ta valmis­tau­tu­maan vau­van tuloon puhu­mal­la aiheesta odotuk­sen aikana pien­inä annoksi­na. Samoin kuin van­hempi­en on myös las­ten tehtävä tehdä mielessään tilaa vau­valle ja tule­van muu­tok­sen herät­tämille mon­en­laisille tun­teille ja ajatuk­sille, jot­ka eivät ole ain­oas­taan rakkau­den ja riemun täyt­tämiä. Van­hempi voi kuvail­la yleisel­lä tasol­la las­ten joskus tun­te­van jäävän­sä ulkop­uolisik­si tai kokea, että vau­van hoitoon menisi liikaa van­hempi­en aikaa. Van­hempi voi myös ker­toa las­ten saat­ta­van pelätä, että van­hem­mat rakas­taisi­vat vau­vaa enem­män, ja aut­taa las­ta sure­maan sitä, että hän tulee menet­tämään paikkansa per­heen vau­vana. Lap­si voi kas­vaa kohti ison sis­aruk­sen roo­lia, joka välil­lä tun­tuu hyvältä ja välil­lä vaikeal­ta asialta. 

Van­hempi­en oma, ratkaise­ma­ton sisaruskateus

Van­hempi­en omat ratkaise­mat­tomat ja usein tiedosta­mat­tomat sis­aruskoke­muk­set voivat vaikut­taa las­ten sis­arus­suhteisi­in. (Volkan 1999, 118; Malm­berg 2003.) Tor­jut­tu, käsit­telemätön sis­aruska­teus voi johtaa kil­pailu­un ja kateu­teen esimerkik­si parisuh­teessa, ystävyys­suhteis­sa ja suh­teessa työ­toverei­hin tai esi­in­tyä kateutena suh­teessa omi­in tai muiden lap­si­in (Lar­mo 2004; Mag­a­gna 2014, 196). Van­hem­man lapsen vas­ta­syn­tynyt­tä kohtaan osoit­ta­ma kateus voi olla van­hempi­en häneen pro­jisoimaa omaa sis­aruska­teut­ta. Täl­laises­sa tapauk­ses­sa lap­si on kateelli­nen, kos­ka hänelle tun­tuu jäävän jäl­jelle niin vähän ja van­hem­mat vaa­ti­vat las­ta otta­maan vas­tu­ulleen tehtäviä, jot­ka ovat hänelle liian vaa­tivia. Van­hem­mat ikään kuin rohkai­se­vat las­ta koke­maan samo­ja ratkaise­mat­tomik­si jääneitä kateu­den ja kil­pailun koke­muk­sia, joi­ta heil­lä on sel­l­aisia omia van­hempiaan kohtaan, jot­ka pitivät liikaa hyvyyk­siä itsel­lään. Nämä van­hem­mat koke­vat, ettei heil­lä ole riit­tävästi annet­tavaa lap­silleen. He siirtävät taakkansa ja vaille jäämisen koke­muk­sen­sa van­hem­malle lapselleen, joka joutuu hoita­maan vau­vaa, jää­den samal­la vaille tarvit­se­maansa tukea omaan kasvu­un­sa ja vaille ymmär­rystä, jota kaipaisi kyetäk­seen työstämään kateu­den ja kil­pailun herät­tämät tun­teet. Tämä on omi­aan lisäämään kateel­lisia ja jopa vihamielisiä tun­tei­ta uut­ta per­heen­jäsen­tä kohtaan. (Weininger 1993, 131.) Jos van­hempi­en omat voimavarat eivät ole riit­tävät, ulkoinen reali­teet­ti tukee lapsen pelkoa objek­tin mene­tyk­ses­tä ja objek­tin rakkau­den mene­tyk­ses­tä. Kateus ja kil­pailu poh­jau­tuu täl­löin todel­lisu­u­teen, juur­tuu ja vahvis­tuu. Empaat­ti­nen suh­tau­tu­mi­nen ei toteudu, mikäli vau­va on van­hem­mille ei-toiv­ot­tu tai vihat­tu joko tietois­es­ti tai tiedosta­mat­ta tai jos äiti on masen­tunut. Van­hempi­en ei tulisi jät­tää van­hin­ta las­ta huomiotta tai ulkop­uolisek­si eikä antaa vau­van tietois­es­ti tunkeu­tua van­hem­man lapsen revi­ir­ille. Kateelli­nen ja vihamieli­nen van­hempi ei osaa rohkaista sis­arusten rakkaut­ta, ja voimavaroil­taan ehtynyt van­hempi voi käyt­tää van­hempaa sis­arus­ta van­hem­muu­den kor­vaa­jana. (Shapiro 1999, 145‒147.)

Sis­aruska­teus las­ten psykoterapiassa

Tässä artikke­li­ni toises­sa osas­sa keski­tyn tarkastele­maan kli­in­is­ten vin­jet­tien avul­la sis­aruska­teu­den ilmen­tymistä las­ten psykoter­api­as­sa; suh­teessa psykoter­apeut­ti­in ja mui­hin poti­laisi­in, las­ten leikeis­sä ja fan­ta­siois­sa ja lopuk­si van­hempi­en kanssa työskentelyssä. 

Las­ten psyko­dy­naamises­sa psykoter­api­as­sa hoidamme usein lap­sia, joiden varhaises­sa hoivas­sa on ollut puut­tei­ta, laimin­lyön­te­jä tai kaltoinko­htelua ja jot­ka ovat kas­va­neet vail­la tur­val­lista hoivaavaa suhdet­ta äiti­in tai muuhun van­hempaan. Vaille jäämi­nen voi ilmen­tyä monel­la muul­lakin taval­la, mut­ta tässä artikke­lis­sa käsit­te­len sel­l­aisen sis­aruska­teu­den näkökul­maa, jon­ka juuret ovat varhaises­sa laimin­lyön­nis­sä mut­ta jota voidaan myöhem­min hoitaa rav­it­sevas­sa kasvuym­päristössä ja psykoterapiassa.

Jos vau­van läheisyy­den, imemisen, ruoan ja yhtey­den tarpeisi­in ei vas­ta­ta, hänen kipun­sa ja turhau­tu­misen­sa kas­vaa liian suurek­si, mikä aiheut­taa voimakas­ta ahdis­tus­ta ja tuhou­tu­misen pelkoa. Vau­va pelkää, ettei hän selviy­dy hengis­sä ilman tarvit­se­maansa tur­vaa ja lohtua, kos­ka hänelle ei ole sisäistynyt riit­tävän hyvää, lohdut­tavaa objek­tia. Nämä lapset eivät voi huono­jen varhais­ten koke­musten­sa vuok­si luot­taa sisäisen objek­tin­sa hyvyy­teen, mikä ylläpitää hei­dän jatku­vaa epä­var­muu­den tun­net­taan ja voimis­taa ahneu­den ja kateu­den tun­tei­ta. Näi­den las­ten on vaikea sietää sitä, että toiset lapset leikkivät keskenään, tekevät yhdessä asioi­ta ja saa­vat nautin­toa jostain. Hei­dän täy­tyy tuho­ta nuo tois­t­en hyvät het­ket ja luo­vat tuo­tok­set. Varhain vaille jäänei­den las­ten kateus on peräisin varhai­sista aggres­si­ivi­sista hyökkäyk­sistä rin­taa kohtaan. Ne ovat yri­tyk­siä tuho­ta fan­ti­soitu, äidille kuu­lu­va hyvä rin­ta ja kor­va­ta sen hyvyys pahu­udel­la ja tehdä tyhjäk­si niin, ettei se voi enää herät­tää sietämätön­tä kateut­ta, jota lap­si ei kestä. Tietyssä mielessä näil­lä lap­sil­la ei ole mui­ta vai­h­toe­hto­ja kuin tuho­ta kaik­ki ympäril­lä näkemän­sä, heille täysin saavut­ta­mat­tomis­sa näyt­täy­tyvä hyvyys, jota he jäivät vaille ensim­mäisessä suh­teessaan äiti­in­sä. (Klein 1957/2016, 288‒289; Weininger 1993, 95–97.) Lap­si saat­taisi puuskah­taa: “Kaikil­la muil­la on kaikkea, ja mul­la ei oo mitään!” Näen­näis­es­ti lapsel­la voi olla paljon tavaraa, mut­ta lause kuvaa lapsen sisäistä koke­mus­ta, jos­sa kaikil­la muil­la on rakkaut­ta (rakas­ta­va objek­ti) ja hänel­lä ei.

Suhde psykoter­apeut­ti­in ja mui­hin potilaisiin

Psykoter­api­as­sa sis­aruska­teu­den teema voi tul­la esi­in monin eri tavoin. Lapset esit­tävät usein jos­sain ter­api­an vai­heessa kysymyk­sen: “Käykö tääl­lä sun luona mui­ta?” Osalle totu­us valke­nee, tai he uskaltau­tu­vat tarkastele­maan sitä vas­ta pitkän ajan kulut­tua psykoter­api­an alka­mis­es­ta. He kyse­levät ja tekevät havain­to­ja sekä odotushuoneessa että ter­api­ahuoneessa ja vetävät omia johtopäätök­siään muista poti­laista ja siitä, mitä nämä ter­api­ahuoneessa mah­dol­lis­es­ti tekevät. Moni halu­aisi jät­tää itses­tään näkyvän merkin ter­api­ahuoneeseen, kir­joit­taa seinään nimen­sä tai kiin­nit­tää piirus­tuk­sen­sa kaikkien nähtäville itses­tään muis­tut­ta­maan. Usein toive on se, että juuri minä olisin se ain­oa, ain­ut­laa­tu­inen yksilö, joka on psykoter­apeu­ti­lleen hyvin tärkeä, ehkä se kaikkein tärkein.

Huoneessani on kir­jahyllyssä kir­jo­ja. Lap­si huo­maa kiin­nos­ta­van kir­jan ja alkaa selail­la sitä. Hän huo­maa, että sivut ovat jäykkiä ja merkke­jä aiem­mista lukuk­er­roista ei näy. “Oonko mä eka, joka lukee tän kir­jan tääl­lä? Eiks kukaan muu oo koskaan lukenut sitä? Olinko mä ensimmäinen?”

Kysymyk­set siitä, onko psykoter­apeut­ti myös joidenkin tois­t­en las­ten käytet­tävis­sä, ovat yleisem­piä kuin miet­teet siitä, viet­tääkö ter­apeut­ti esimerkik­si lomaa per­heen­sä kanssa. Jotkut lapset tekevät kysymyk­siä psykoter­apeutin iästä, puolisos­ta ja siitä, onko täl­lä lap­sia. Mon­et lapset tarkkail­e­vat ter­api­ahuoneessa sitä, onko joku muu lap­si käyt­tänyt tavaroi­ta tai vaikka­pa siirtänyt huonekalu­ja nukkekodis­sa. Ter­api­ahuoneen roskik­ses­sa näkyvät karkkipa­per­it tai muut merk­it mah­dol­li­sista hyvistä het­k­istä herät­tävät lap­sis­sa kysymyk­siä. Kesä­tauon ajak­si voi lapselle antaa tai lähet­tää kortin ja muis­tut­taa, että ter­apeut­ti pitää lapsen mielessään kesän ajan, vaik­ka tapaamiset ovat tauolla.

Liselotte Grun­baum (2019, 213) kuvaa tapaus­es­imerkissä Saman­thaa, jota sekä van­hem­mat että isom­mat sis­aruk­set oli­vat kohdelleet kaltoin. Palat­tuaan kesä­tauol­ta Saman­tha etsi ter­api­ahuoneesta pieniäkin merkke­jä muista lap­sista ja kysyi: “Olenko ensim­mäi­nen lap­si? Jos olen, et ole type­rä, mut­ta jos en, viil­län kurkkusi auki” näyt­täen kädel­lä viil­toa kaulansa yli. Saman­thal­la esi­in­tyi vihamielisiä mieliku­via sis­arushah­moista, jot­ka aktivoi­tu­i­v­at eri­tyis­es­ti ter­api­an tauko­jen jäl­keen. Hänel­lä oli suuria haastei­ta luo­da ja ylläpitää kaverisuhtei­ta, jot­ka helpot­tui­v­at psykoter­api­an aikana hyvin hitaasti.

Las­ten leik­it ja fantasiat

Las­ten psykoter­api­as­sa tiedosta­mat­tomat fan­tasi­at voivat tul­la käsit­te­lyyn leikkien ja piir­rosten kaut­ta. Lapset saat­ta­vat ker­toa ajatuk­sis­taan suo­raan ja toisaal­ta ilmaista koke­muk­si­aan toimin­nal­lis­es­ti. Ain­ut­laa­tu­inen trans­fer­enssisuhde psykoter­apeut­ti­in mah­dol­lis­taa mon­en­laiset omien tun­tei­den ja tun­nelmien ilmauk­set. Las­ten psykoter­apeutin tehtävänä on toimia leikin mah­dol­lis­ta­jana. Psykoter­api­an tur­val­liset, samana tois­tu­vat puit­teet ja hyväksyvä, tutki­va ilmapi­iri mah­dol­lis­ta­vat mon­en­lais­ten leikkien syn­tymisen ja myös sis­aruska­teu­den teemo­jen näyt­tämölle tuomisen.

Lap­si leik­ki vau­vanukel­la odotuk­seen, syn­tymään ja vau­van­hoitoon liit­tyviä teemo­ja. Per­he valmis­tau­tui vau­van tuloon tekemäl­lä han­k­in­to­ja, ja isom­mat lapset eivät saa­neet mitään. 

Leikin avul­la vin­jetis­sä kuvat­tu lap­si pystyi käsit­telemään esikoise­na kokemi­aan syr­jäyte­tyk­si ja hylä­tyk­si tulemisen sekä ulkop­uolelle jäämisen tun­tei­ta. Leikissä äiti suosi vau­vaa ja kohteli isom­pia lap­sia sadis­tis­es­ti, jät­täen nämä vaille huomio­ta ja kaikkea äidil­listä hyvää, tar­joten niitä vain vau­valle. Osalle lap­sista tulee tulkin­nat tehdä varoen tai jät­tää kokon­aan tekemät­tä. Hei­dän kohdal­laan riit­tää, että häir­it­sevää asi­aa leik­itään niin kauan, kunnes leik­ki muut­tuu tarpeet­tomak­si ja voidaan siir­tyä seu­raavaan teemaan.

Lapsel­la voi esi­in­tyä fan­ta­sioi­ta sis­aruk­sista, vaik­ka hän olisi ain­ut lap­si. Mah­dol­liset tulokkaat voidaan nähdä myön­teisessä val­os­sa, omaa elämää rikas­tut­tavina leikkikavere­ina, jot­ka tuo­vat seu­raa yksinäisyy­teen ja mah­dol­lis­es­ti myös tur­vaa. Lapsel­la voi myös olla fan­ta­sioi­ta siitä, että hänel­lä olisi kak­so­nen, ken­ties lievit­tämässä yksinäisyy­den ja osat­to­muu­den kokemusta.

Kysyn tapani mukaan lapselta ennen van­hempi­en ohjauskäyn­tiä, onko lapsel­la mielessä jotain teemaa, jota van­hempi­en kanssa olisi tärkeää nyt käsitel­lä. Lap­si pyysi välit­tämään van­hem­mille toiveen­sa uuden vau­van han­kkimis­es­ta. Pohdimme asi­aa yhdessä. Kävi ilmi, että uusi vau­va voitaisi­in myös adop­toi­da, ettei äidin maha tulisi kipeäk­si. “Mä halu­aisin itel­leni leikkikaverin!” 

Sama lap­si miet­ti toisel­la tun­nil­la: “Voisiko tää ter­apia olla sel­l­ainen ryh­mä? Että jos tääl­lä olis muitakin lap­sia, me saatais paljon parem­pi näytelmä tai tanssiesi­tys. Voisko tänne tul­la muita?”

Kaik­ki lapset eivät kykene leikkimään eivätkä ero­ta todel­lisu­ut­ta kuvitelmista tai fan­ta­sioi­ta teoista. Otto Weininger (1993) kuvaa kir­jas­saan View from the cra­dle kateu­den ja kil­pailun syn­tyju­uria ja varhain vaille jääneitä lap­sia, jot­ka eivät kestä nähdä muiden las­ten naut­ti­van leikeistä tai yhdessäolosta, vaan pyrkivät tuhoa­maan ne. Kir­ja avasi myös silmäni Kleinin kuvauk­sille vau­van sadis­tis­es­ta, kateu­den täyteis­es­tä hyökkäyk­ses­tä äidin rin­taa kohtaan. Mieleeni nousi elävästi use­ampi koke­mus ter­api­alap­sista, jot­ka kaikin keinoin pyrkivät tuhoa­maan ter­api­ahuonet­ta ja sen tavaroi­ta ja välil­lämme val­lit­se­vaa suhdet­ta. He oli­vat joutuneet kil­paile­maan oman äitin­sä hoivas­ta ja huomios­ta päi­htei­den kanssa, ja siitä kil­pailus­ta on vau­van hyvin vaikea selviy­tyä voit­ta­jana. Ilmiö näyt­täy­tyi ter­api­as­sa siten, että lapset mitätöivät sanal­lis­es­ti kaikkea, mitä ter­api­ahuoneessa oli. Esineet oli­vat halpo­ja, arvot­to­mia, kelvot­to­mia ja turhia. Ulkonäköni oli hirveä, ja kaikesta saat­toi päätel­lä min­un ole­van surkea ter­apeut­ti. Ter­apeutin tehtävänä oli toimia säil­iönä sietämät­tömille kateu­den, raivon ja halvek­sun­nan tun­teille ja ottaa vas­taan mon­en­laisia hyökkäyk­siä, kuitenkaan suut­tumat­ta ja kosta­mat­ta niitä. Psykoter­apia jatkui, ja säi­ly­imme hyv­inä tois­temme mielis­sä myrsky­i­sistä vai­heista huoli­mat­ta. Ajat­te­len, että vas­ta tämän, min­u­ut­ta vahvis­ta­van kah­denkeskisen pros­essin läpikäymisen jäl­keen varhais­es­ti vaille jääneen lapsen on mah­dol­lista muo­dostaa mon­en­välisiä suhtei­ta ja tul­la vuorovaiku­tuk­seen omana itsenään.

Sijoitet­tu­jen, min­u­udeltaan hau­raiden las­ten kohdal­la tulisi eri­tyis­es­ti ottaa huomioon sis­aruska­teu­den ja mus­ta­sukkaisu­u­den ole­mas­sao­lo. Lap­siryh­mien kokoon­panon vai­hdel­lessa lapset joutu­vat yhä uudelleen hake­maan paikkansa ja ase­mansa per­heessä tai yhteisössä ja vaik­ka he eivät osaisi tuo­da sanal­lis­es­ti esi­in tun­teitaan, tilanteet herät­tävät ulkop­uolelle jäämisen ja uhatuk­si tulemisen tun­tei­ta, jot­ka jäädessään sanoit­ta­mat­ta voivat muut­tua tuhoavak­si toimin­naksi mui­ta lap­sia kohtaan.

Van­hempi­en kanssa tehtävä työ

Van­hempi­en kanssa pyritään luo­maan ymmär­rystä siitä, että lapsen koke­mus on eri asia kuin objek­ti­ivis­es­ti havait­ta­va reali­teet­ti. Vaik­ka per­heen kaik­ki sis­aruk­set saisi­vat van­hempi­en mielestä saman ver­ran mate­ri­aa ja huomio­ta, voi lapsen tunne ja koke­mus olla toisen­lainen. Lisäk­si sis­arusten tarpeet ovat eri-ikäis­inä ja muutenkin eri­laisia, ja heille luon­nol­lis­es­ti ohjau­tuu eri määrä van­hempi­en resursse­ja eri aikoina, mut­ta lapsen näkökul­mas­ta tilanne voi tun­tua hyvin epäreilulta.

Lap­si oli erit­täin mus­ta­sukkainen pienem­pää sis­arus­ta kohtaan ja nimit­teli ja töni tätä. Per­heessä sis­arusten välistä rakas­tavaa suhdet­ta tuet­ti­in vah­vasti, ja leik­it välil­lä onnis­tu­i­v­atkin. Ter­api­as­sa lap­si ajoit­tain toi esi­in sitä, miten epäreilusti heitä kohdel­laan ja miten pikku­sis­arus saa kaiken huomion ja hän ei mitään. Ohjasin van­hempia erot­ta­maan mielessään sen, mikä on lapsen oma koke­mus, siitä, miten todel­lisu­udessa toim­i­taan ja miten van­hempi­en huomio jakau­tuu sis­arusten välille, ja suh­tau­tu­maan empaat­tis­es­ti lapsen koke­muk­seen. “Kaik­ki saa­vat yhtä paljon” ‑tois­telu mitätöi lapsen tunnekokemusta. 

Van­hempi­en kanssa tehtävässä työssä on erit­täin tärkeää tuo­da esi­in sitä, että vaik­ka lap­sil­la olisi hyvin mus­tavalkoinen maail­ma, jos­sa jaotel­laan ihmiset ja tun­teet hyvi­in ja pahoi­hin, ei aikuis­ten maail­mas­sa tarvitse olla ain­oas­taan niin. Vihas­tu­misen het­kel­lä sis­arus (tai van­hempi) voi tun­tua maail­man ärsyt­tävim­mältä vihol­liselta, jon­ka halu­aisi sil­lä het­kel­lä tap­paa tai ainakin tönäistä kumoon. Mieliku­vi­tuk­ses­samme voimme näin tehdäkin, sil­lä kuvit­telus­ta ja puhu­mis­es­ta ei ole kenellekään hait­taa. Lapsen mus­ta­sukkaisu­u­den, epäoikeu­den­mukaisu­u­den, kateu­den tai ulkop­uolisu­u­den tunne voi tul­la vas­taan­ote­tuk­si ja kuul­luk­si vas­ta, kun sen on uskaltanut sanoa ääneen vail­la pelkoa toru­tuk­si ja tor­ju­tuk­si tulemis­es­ta. Kun suurim­mat höyryt on päästet­ty ulos, voi asi­aa pohtia rauhal­lisem­min ja eri näkökulmista.

Myös van­hem­mat voivat syyl­listyä mus­tavalkoiseen ajat­telu­un. Vau­van syn­tymän olisi olta­va hyvä asia, ja lapselle aika yksipuolis­es­ti tois­tel­laan, että “hänestä tulee sulle leikkikaveri” ja “saat olla äidin pikku apu­lainen”. Entä kun vau­van kanssa leikkimi­nen ei vas­taa käsi­tys­tä leik­istä eikä las­ta kiin­nos­ta olla äidin pikku apu­lainen? Saako olla pet­tynyt ja turhau­tunut? Onko uuden tulokkaan aiheut­ta­maan muu­tok­seen ja myller­ryk­seen tar­jol­la myös mui­ta näkökul­mia? Voiko sis­arus olla samaan aikaan sekä ärsyt­tävä että rakastet­ta­va ja vielä paljon muutakin?

Van­hempi­en kanssa vietet­ty, erik­seen suun­nitel­tu ja nimet­ty “oma aika” tar­joaa lapselle koke­muk­sen siitä, että hänkin on tärkeä ja van­hempi halu­aa viet­tää aikaa yhdessä juuri hänen, ei vain vau­van tai muiden sis­arusten kanssa. Lapsen kanssa vietet­ty kah­denke­sk­i­nen aika voi lievit­tää kateu­den, ulkop­uolelle jäämisen ja mus­ta­sukkaisu­u­den ja riit­tämät­tömyy­den tun­tei­ta myös uus­per­hei­den mon­imutkai­sis­sa, lapselle uusis­sa tai han­kalis­sa tilanteis­sa, jois­sa kil­pailun teemat herkästi heräävät ja lap­si voi kokea, ettei hän ole riittävä.

Johtopäätök­set ja pohdinta

Sis­aruska­teus on merkit­tävä osa lapsen kasvua ja kehi­tys­tä, eikä sitä tulisi jät­tää huomiotta. Kateu­den ja mus­ta­sukkaisu­u­den tun­tei­ta voi opetel­la sanoit­ta­maan, jot­ta niistä tulisi jäsen­tyneem­pi kuva lapselle itselleen eivätkä tun­teet olisi enää niin pelot­tavia, hah­mot­to­mia ja uhkaavia. Murhan­hi­moist­enkaan fan­ta­sioiden ääneen sanomi­nen ei vahin­goi­ta ketään, vaan ennem­minkin val­ot­taa ja vas­taan­otet­tuna neu­traloi lapsen sisäisiä tun­nekuo­hu­ja. Täl­löin lapsen ei myöskään tarvitse tor­jua tätä inhimil­listä puol­ta itses­tään, vaan hän voi inte­groi­da usein tuskallisek­si ja häpeäl­lisek­si koe­tut voimakkaat tun­teet osak­si omaa itseään. Lop­putu­lok­se­na lapsen ei tarvit­sisi tun­tea ole­vansa ilkeä tai paha.

Parhaim­matkaan kasvuolo­suh­teet eivät voi kitkeä pois kil­pailua, mus­ta­sukkaisu­ut­ta ja kateut­ta, eikä se olisi tarkoituk­sen­mukaistakaan. Ne ovat luon­nol­lisia tun­tei­ta, jot­ka ilmenevät jokapäiväisessä elämässämme kaikenikäis­inä, mikäli elämme yhtey­dessä mui­hin ihmisi­in emmekä eristäy­tyneinä. (Shapiro 1999, 146‒147.) Voisiko sis­aruska­teudel­la ja mus­ta­sukkaisu­udel­la olla myös eloon­jäämistä palvel­e­va tarkoi­tus? Tun­teen heräämi­nen ja ilmaisem­i­nen ker­too tarpeesta saa­da van­hem­man hoivaa, joka saat­taisi ehkä vaike­as­sa tilanteessa muu­toin jäädä sivu­un tai uno­htua vanhemmiltakin.

Vas­taan­otol­la har­vat van­hem­mat tun­nista­vat, että hei­dän lapsen­sa olisi aikoinaan ollut mus­ta­sukkainen pikku­sis­aruk­sen syn­tymästä. Kun asi­aa tutk­i­taan tarkem­min, käy ilmi, että lap­si kyl­lä oli pahoil­laan joutues­saan ole­maan pitk­iä aiko­ja iso­van­hem­mil­la ja ehdot­ti vau­van palaut­tamista äidin vat­saan tai lait­tamista uuni­in, mut­ta van­hem­mat eivät silti miel­lä, että lap­si olisi ollut mus­ta­sukkainen. Lap­si ei osaa ker­toa ole­vansa mus­ta­sukkainen tai kateelli­nen, vaan hän­tä tulisi aut­taa nimeämään nämä tun­teet. Kaikille sis­aruk­sen syn­tymä ei ole trau­maat­ti­nen, mut­ta mitä vähem­män asi­as­ta puhutaan, sitä huonom­min ilmiö tun­nis­te­taan ja sitä enem­män lapset jäävät vaikei­den tun­tei­den­sa kanssa yksin ja joutu­vat kieltämään tun­teen­sa tor­ju­tuk­si tulemisen pelos­sa. Jos tun­net­ta ei vali­doi­da, lap­si voi joutua häpeän val­taan ja kokea ole­vansa tun­tei­neen väärän­lainen, hävet­tävä, arvo­ton, jos­ta kukaan ei pitäisi.

Alma Whit­tak­erin (Gilbert 2022) tari­nas­sa sis­aruk­set eivät kyen­neet avaa­maan kateu­den välilleen langet­ta­maa ver­hoa ilman aikuis­ten apua eivätkä myöskään ikä­toverin­sa tuel­la. Äidin kas­va­tusi­hanteina olleet pidät­tyväisyys, hark­it­se­vaisu­us ja nuh­teet­to­muus edel­lyt­tivät tun­tei­den ilmaisun niukku­ut­ta ja tor­jun­taa, mikä oli omi­aan herät­tämään voimakas­ta syyl­lisyyt­tä ja pahek­sun­taa omaa itseä kohtaan. Eläy­tymi­nen toisen osaan ja ymmär­rys toisen tun­teista jäivät puut­teel­lisik­si, ja molem­mat kasvoivat hyvin yksin, ehkä toista kai­vat­en, mut­ta pidät­tyneisyy­den taakse kätkey­tyen. Jäin miet­timään, edel­lytäm­mekö jos­sain määrin lap­sil­tamme samankaltaista nuh­teet­to­muut­ta myös tänä päivänä. Kyken­em­mekö pitämään eril­lään las­ten kateu­den tai mus­ta­sukkaisu­u­den tun­teet ja fan­tasi­at varsi­nais­es­ta vahin­gol­lis­es­ta toimin­nas­ta sis­aruk­sia tai mui­ta lap­sia kohtaan? Voiko jonkin­lainen nol­la­tol­er­anssi jät­tää alleen kytemään tukah­dutet­tua raivoa ja katkeru­ut­ta, joka purkau­tuu hark­it­se­mat­tom­i­na tekoina? Kiusaamista ei tule sal­lia, mut­ta syväl­lisem­pi ja monipuolisem­pi ymmär­rys tunne-elämästä ja sen var­jop­uolista voisi olla tervetullutta. 

Kuten Joseph Berke niin terävästi ja osu­vasti kuvaa, kateus, ahneus ja mus­ta­sukkaisu­us ovat ihmisyy­den pimeitä puo­lia, joiden halu­taan usein pysyvänkin var­jois­sa, tietoisu­utemme ulkop­uolel­la. Niitä pide­tään pahu­u­den ilmen­tyminä; väki­val­taisi­na, kaoot­tisi­na, häir­it­sev­inä ja vaar­al­lisi­na tun­teina. Niiden vastapuoli­na ovat kuitenkin edelleen ole­mas­sa kiitol­lisu­us, anteliaisu­us ja myötä­tun­to. (Berke 2012, xv.) Tun­nista­mat­tom­i­na, hal­lit­se­mat­tom­i­na ja toim­intaan viety­inä nämä prim­i­ti­iviset tun­teet saat­ta­vatkin tuot­taa vahinkoa niin itsellemme kuin muillekin ihmisille. Sik­si vihan ja rakkau­den tas­apain­oon saat­tamisek­si on tärkeää tuo­da val­oon nämä ihmisyy­teen kuu­lu­vat kaikkein raadol­lisim­matkin puo­let ja pyrk­iä lai­men­ta­maan niiden vaiku­tus­ta hyväksyn­nän, kiitol­lisu­u­den, anteliaisu­u­den ja myötä­tun­non avul­la. Las­ten psykoter­api­as­sa psykoter­apeut­ti aset­tuu uudek­si kehi­tysob­jek­tik­si (Tähkä 1996, 299), jon­ka avul­la lapsen sisäi­nen maail­ma voi integroitua. 

Tässä artikke­lis­sa on koot­tu yhteen se, mitä psyko­ana­lyyt­tisessä per­in­teessä on ajatel­tu sis­aruska­teud­es­ta, sis­aruskil­pailus­ta, mus­ta­sukkaisu­ud­es­ta ja niihin liit­tyvästä kateud­es­ta ja ahneud­es­ta. Jatko­tutkimuk­sen aihei­ta voisi­vat olla sis­aruska­teu­den ilmen­e­m­i­nen eri­ty­is­ti­lanteis­sa, kuten yhden van­hem­man per­heessä, uus­per­heessä, monikko- tai eri­ty­is­lap­siper­heessä. Ryh­mä­ana­lyyt­tisessä per­in­teessä on jonkin ver­ran tarkastel­tu sis­aruska­teu­den ilmen­e­mistä ryh­mis­sä ja ryh­mäp­sykoter­api­as­sa, ja tämän tee­man esi­in tuomi­nen olisi tärkeää yhteisöl­lisyyt­tä kaipaavas­sa, yksilökeskeisessä ajassamme. 

Kir­jal­lisu­us

Bank, Stephen P. & Kahn, Michael D. (1982). The sib­ling bond. The first major account of the pow­er­ful emo­tion­al con­nec­tions among broth­ers and sis­ters through­out life. New York: Basic Books.

Berke, Joseph H. (2012). Why I hate you and you hate me. The inter­play of envy, greed, jeal­ousy, and nar­cis­sism in every­day life. Lon­too: Karnac.

Coles, Prophe­cy (2003). The impor­tance of sib­ling rela­tion­ships in psy­cho­analy­sis. Lon­too: Karnac.

Freud, Anna (1936/1966). Iden­ti­fi­ca­tion with the aggres­sor. Teok­ses­sa The ego and the mech­a­nisms of defence, 109–121. New York: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.

Freud, Sig­mund (1909/1990). Case his­to­ries I. Freud library. Vol. 8. Lon­too: Penguin.

Gilbert, Eliz­a­beth (2022). Tämä kokon­ainen maail­mani. Suom. Taina Helka­mo. Helsin­ki: Gummerus.

Grun­baum, Liselotte (2019). Breaks and sib­ling fig­ures in child psy­chother­a­py. Teok­ses­sa Rustin, Mar­garet & Rustin, Michael (toim.), New dis­cov­er­ies in child psy­chother­a­py. Find­ings from qual­i­ta­tive research, 198–221. The Tavi­s­tock Clin­ic Series. Lon­too: Routledge.

Kieli­toimis­ton sanakir­ja (2024a). Ahneus-haku­sana. Verkkoti­etokan­ta. Koti­mais­ten kiel­ten keskus. Luetta­vissa osoit­teessa https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/fulltext/ahneus?order=entry&field=&baseforms=false

Kieli­toimis­ton sanakir­ja (2024b). Kateus40-haku­sana. Verkkoti­etokan­ta. Koti­mais­ten kiel­ten keskus. Luetta­vissa osoit­teessa https://www.kielitoimistonsanakirja. fi/#/kateus?searchMode=all.

Kieli­toimis­ton sanakir­ja (2024c). Mus­ta­sukkainen-haku­sana. Verkkoti­etokan­ta. Koti­mais­ten kiel­ten keskus. Luetta­vissa osoit­teessa https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/fulltext/mustasukkainen?order=entry&field=&baseforms=false

Kieli­toimis­ton sanakir­ja (2024d). Sis­aruska­teus-ha­ku­sana. Verkkoti­etokan­ta. Koti­mais­ten kiel­ten keskus. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://www.kielitoimiston­sanakirja.fi/#/sisaruskateus?searchMode=all.

Klein, Melanie (1955/2016). Samais­tu­mis­es­ta. Teok­ses­sa Schul­man, Mar­ja & Kan­ta­nen, Irja (toim.), Mie­len mosai­ik­ki: rakkau­den, vihan, kateu­den ja kiitol­lisu­u­den dynami­ik­ka, 232–275. Suom. Mar­ja Schul­man ja Irja Kan­ta­nen. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Klein, Melanie (1957/2016). Kateus ja kiitol­lisu­us. Teok­ses­sa Schul­man, Mar­ja & Kan­ta­nen, Irja (toim.), Mie­len mosai­ik­ki: rakkau­den, vihan, kateu­den ja kiitol­lisu­u­den dynami­ik­ka, 276–350. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Lar­mo, Anneli (2004). Sis­aruska­teus ja mie­len rak­en­tu­mi­nen. Psykoter­apia, 23(1), 2–13.

Mag­a­gna, Jean (2014). Envy, jeal­ousy, love and gen­eros­i­ty in sib­ling rela­tions: the impact of sib­ling rela­tions on future fam­i­ly rela­tions. Teok­ses­sa Maciejevs­ka, Bea­ta; Skrzypek, Katarzy­na & Stad­nic­ka-Dmitriev, Zuzan­na (toim.), Sib­lings: Envy and rival­ry, coex­is­tence and con­cern, 195–217. Lon­too: Routledge.

Malm­berg, Mir­ja (2003). Madon­nakon­stel­laa­tio-sis­aruskil­pailu. Psykoter­apia, 22(4), 230–245.

Malm­berg, Mir­ja (2010) Madon­nakon­stel­laa­tio. Van­hem­man sis­aruk­sen koke­mus äidin ja uuden vau­van yhdessäolosta. Väitöskir­ja. Turun yliopisto.

Mitchell, Juli­et (2000). Mad men and medusas. Reclaim­ing hys­te­ria and the effects of sib­ling rela­tions on the human con­di­tion. Bris­tol, UK: Allen Lane.

Mitchell, Juli­et (2022). Why sib­lings? Intro­duc­ing the “sib­ling trau­ma” and “the law of the moth­er” on the “hor­i­zon­tal” axis. The Psy­cho­an­a­lyt­ic Study of the Child, 75(1), 121–139.

Neubauer, Peter (1982). Rival­ry, envy and jeal­ousy. Psy­cho­an­a­lyt­ic Study of the Child, 37, 121–142.

Reenko­la, Eli­na (2020). Kateus. Helsin­ki: Minerva.

Rustin, Mar­garet (2009). Tak­ing account of sib­lings. A view from child psy­chother­a­py. Teok­ses­sa Levin, Vivi­enne & Sharp, Belin­da (toim.), Sib­lings in devel­op­ment. A psy­cho­an­a­lyt­ic view, 147–162.  Lon­too: Karnac.

Shapiro, Bar­bara (1999). Sib­ling rival­ry: a phe­nom­e­non of con­struc­tion and destruc­tion. Teok­ses­sa Akhtar, Salman & Kramer, Sel­ma (toim.), Broth­ers and sis­ters. Devel­op­men­tal, dynam­ic and tech­ni­cal aspects of the sib­ling rela­tion­ship, 137–158. Lan­ham, MD: Jason Aronson.

Tähkä, Veikko (1996). Mie­len rak­en­tu­mi­nen ja psyko­ana­lyyt­ti­nen hoit­a­mi­nen. Helsin­ki: WSOY.

Volkan, Vamik D. (1997). The intrud­er. Teok­ses­sa Ast, Gabriele & Volkan, Vamik. D. (toim.), Sib­lings in the uncon­scious and psy­chopathol­o­gy: Womb fan­tasies, claus­tro­pho­bias, fear of preg­nan­cy, mur­der­ous rage, ani­mal sym­bol­ism, Christ­mas and East­er “neu­roses”, and twin­nings or iden­ti­fi­ca­tions with sis­ters and broth­ers, 11–20. Lon­too: Routledge.

Volkan, Vamik D. (1999). Child­hood sib­ling rival­ry and uncon­scious womb fan­tasies in adults. Teok­ses­sa Akhtar, Salman & Kramer, Sel­ma (toim.), Broth­ers and sis­ters. Devel­op­men­tal, dynam­ic and tech­ni­cal aspects of the sib­ling rela­tion­ship, 115–134. Lan­ham, MD: Jason Aronson.

Weininger, Otto (1993). View from the cra­dle: Children’s emo­tions in every­day life. Lon­too: Karnac.

Wellen­dorf, Franz (2014). Sib­ling rival­ry: psy­cho­an­a­lyt­ic aspects and insti­tu­tion­al impli­ca­tions. Teok­ses­sa Maciejevs­ka, Bea­ta; Skrzypek, Katarzy­na & Stad­nic­ka-Dmitriev, Zuzan­na (toim.), Sib­lings: Envy and rival­ry, coex­is­tence and con­cern, 3–13. Lon­too: Routledge.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1957/1981). Lap­si, per­he ja ympäristö. Suom. Inkeri Hol­lo. Helsin­ki: Weilin+Göös.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1980). The Pig­gle: An account of the psy­cho­an­a­lyt­ic treat­ment of a lit­tle girl. Lon­too: Penguin.