Johannes Myyrä: Mu(i)stelmia

Viime vuo­den Nobel-kir­jail­i­ja Kazuo Ishig­uro (2016) pohtii hienos­sa runol­lises­sa romaanis­saan Hau­dat­tu jät­tiläi­nen, onko parem­pi muis­taa vai uno­htaa: Tuot­ta­vatko muis­telemat vain uusia mustelmia? Suo­mi muis­telee tänä vuon­na näyt­tävästi sata vuot­ta sit­ten käymään­sä sisäl­lis­so­taa, ja joidenkin mielestä sen kauhu­jen tuomi­nen keskustelu­un vain lisää nyky­istä jakau­tu­mista ”kansaan” ja ”eli­it­ti­in”.

Ther­a­peias­sakin on muis­telu­jen aika juh­lit­taes­sa säätiön 60-vuo­tista toim­intaa Suomen ensim­mäisenä psyko­ana­lyysin ja psyko­ana­lyyt­tisen ter­api­an koulut­ta­jana ja tun­netuk­si tek­i­jänä. Pio­neereille palaa­vat var­maan mieleen psyko­ana­lyysin herät­tämä vas­tus­tus, jol­la on pitkät kan­sain­väliset per­in­teet Freudin ajoista alka­en. Esko Klemelä (2011) pohti viisaas­sa pääkir­joituk­ses­saan, ”mik­si psyko­ana­lyysi ei näytä men­estyvän nykyisessä markki­nati­lanteessa”, jos­sa ”näyt­töön perus­tu­vat” käypähoito­su­osi­tuk­set usein ”uno­hta­vat” psyko­ana­lyyt­tisen ter­api­an. Julkisen ter­vey­den­hoidon puolel­la psyko­ana­lyyt­tiset ter­apeu­tit eivät enää jak­sa tais­tel­la paikas­taan vaan siir­tyvät yksi­ty­is­ter­apeuteik­si odot­ta­maan kauhul­la, mitä mah­dolli­nen sote-uud­is­tus tulee merk­it­semään. Käykö meille kuten ruot­salaisille kol­le­goille? Psyko­ana­lyyt­ti­nen ajat­telu on alus­ta alka­en herät­tänyt vas­tus­tus­ta, ”kos­ka se ei edus­ta tietämistä vaan pikem­minkin ei-tietämisen sietämistä”. Sel­l­aise­na se uhkaa nar­sis­tista elämän­hallintapyrkimys­tämme. Eipä olekaan ihme, että vain har­vat hakeu­tu­vat enää koulutuksiin.

Vas­tus­tus naamioidaan nyky­isin tieteel­lisek­si näytök­si, joka viileän objek­ti­ivis­es­ti pystyy osoit­ta­maan psyko­ana­lyyt­tisen ter­api­an tehot­to­muu­den mui­hin ter­api­a­su­un­tauk­si­in ver­rat­tuna. Mut­ta ei keskustelu nykyäänkään aina asial­lise­na pysy. Élis­a­beth Roudi­nesco (2017) on kerän­nyt rakkaus­sanakir­jaansa koko joukon psyko­ana­lyysi­in ja psyko­ana­lyytikkoi­hin kohdis­tet­tu­ja her­jo­ja. Ne eivät suinkaan lop­puneet Freudin aikaan, vaan ovat edelleen vas­tus­ta­jien peruskau­raa, joka on levin­nyt jo someenkin. Pierre Guiraud’n (1975) mielestä her­ja on aina ilmaus turhau­tu­miseen perus­tu­vas­ta tehot­tomas­ta ja tyy­dyt­tämät­tömästä val­lan­halus­ta. Tässä muu­ta­ma näyte viime vuosien puheenvuoroista:

”Psyko­ana­lyysi on kuin sci­en­tolo­gia, ihmi­nen tietää mil­loin ja mik­si siihen läh­tee mut­ta ei tiedä, mil­loin siitä pääsee ja lop­ul­ta uno­htaa mik­si siihen lähti ja sinä aikana häviävät rahat ja ajatuk­set.” (Anonyy­mi net­tisur­faa­ja 2013.)

”Sig­mund Freud makasi vai­mon­sa ja tämän suos­tu­muk­sel­la vai­mon­sa sis­aren kanssa. Sit­ten hän makasi les­bo­tyt­tären­sä kanssa. Hän oli kokai­in­i­narko­maani, spiri­tisti, vapaa­muu­rari. Kuten mon­et juu­ta­laiset hänkin osasi tehdä itses­tään spek­taakke­lin. Hän onnis­tui pöy­himään ihmis­paskaa, kos­ka osasi puhua vain siitä, alhai­sista vieteistä… Psyko­ana­lyysi on levin­nyt kuin virus tähän päivään asti.” (Anonyy­mi somekeskusteli­ja 2013.)

Nimet­tömien tais­telijoiden lisäk­si her­jaa­jien kuoroon yhtyvät myös mon­et arvoste­tut tiedemiehet ja kirjailijat.

”Olen usein toden­nut, että nais­es­ta, joka sor­tuu psyko­ana­lyytikko­jen käsi­in, tulee käyt­tökelvo­ton. Minän rak­en­tamisen var­jol­la psyko­ana­lyytikot pää­tyvät ihmisen skan­daal­i­maiseen tuhoamiseen. Mis­sään tapauk­ses­sa ei pidä luot­taa psyko­ana­lyytikko­jen käsi­in joutuneeseen naiseen. Hal­pa­maisu­us, itsekkyys, ylim­ieli­nen type­r­yys, täy­delli­nen moraalin puute, krooni­nen kyvyt­tömyys rakas­taa. siinä on analysoidun naisen koko kuva.” (Michel Houelle­becq 2008.)

”Freudin ansios­ta por­varista tulee psykologi­nen uhri. Se sal­lii hänen uno­htaa, että todel­lises­sa elämässä hän on pro­le­tari­aatin saal­is­ta­ja. Psyko­ana­lyysi oikeut­taa siten por­varis­ton nuoren pol­ven sietämät­tömän irstailun.” (Alain Soral 2014.)

Opin lisäk­si her­jauk­sen kohteek­si joutu­vat sen edustajat:

”Jacques Lacan: tietoinen hui­jari, joka leik­ki Pari­isin intellek­tuel­lipi­ireis­sä nähdäk­seen, kuin­ka pitkälle voi men­nä jär­jet­tömyyk­sis­sä ja silti tul­la ote­tuk­si vakavasti.” (Noam Chom­sky 2012.)
”Rou­va Roudi­nesco, joka oli pitkään Ran­skan kom­mu­nis­tipuolueen stal­in­isti, on säi­lyt­tänyt patol­o­giset oireen­sa, jot­ka eivät tule koskaan hoide­tuk­si. Hän on edelleen irstaiden myrkkykäärmei­den ja kir­joit­ta­jahy­eenoiden kas­vat­ta­ja.” (Michel Onfray 2010.)

Kovas­sa paineessa panet­telun ja juoruilun kohteek­si joudut­tuaan jotkut ana­lyytikot ovat samas­tuneet hyökkääjään ja tur­vau­tuneet her­joi­hin ad hominem kol­le­goitaan kohtaan. Ernest Jonesin ansios­ta Sán­dor Fer­enczi määritelti­in hul­luk­si. Lacan­ista ker­rot­ti­in toinen tois­taan vil­limpiä juoru­ja. Mei­dän kotoi­sis­sa kil­pailun ja kateu­den ympyröis­sämme ei ole tava­ton­ta kol­le­gan leimaami­nen häirikök­si, johon tulee suh­tau­tua kuten psykoosipoti­laaseen. Koulu­tus­ryh­mis­sä han­kalak­si koet­tu opiske­lu­toveri diag­nos­ti­soidaan ”rajati­laisek­si” tai ”nar­sis­tik­si”. Toisen koulu­tusy­hteisön sivu­ut­ta­mi­nen tai par­jaami­nen kuu­luu myös valikoimaamme, ellei sit­ten halu­ta samas­tua siihen ja sulau­tua yhdek­si mössök­si, kuten Ruot­sis­sa kävi. Ero ja eri­laisu­us eivät ole eri­tyisen arvostet­tu­ja suo­ma­laises­sa kult­tuuris­sa. Mikään vierashan ei ole meille inhimil­listä. Ran­skas­sa on 32 yhteisöä jot­ka eivät kuu­lu IPA:an ja 2 siihen kuu­lu­vaa yhdis­tys­tä (Roudi­nesco 1993). Siel­lä eri­laisu­us nähdään rikkautena.

 

Esko Klemelän (2011) mielestä tarvit­semme ”rak­en­tei­ta, jot­ka mah­dol­lis­ta­vat psyko­ana­lyyt­tis­ten asetelmien pohtimista, vas­tus­tuk­sen yhteistä työstämistä, teo­ri­oiden kirkas­tamista ja vuorovaiku­tuk­sen kehit­tämistä yhteiskun­nas­sa”. Niitäkö on viimeis­ten kuu­den vuo­den aikana syntynyt?

Ishig­uro päät­tää romaanin­sa kohtaan, jos­sa vai­etut salaisu­udet ovat tulleet keskustelu­un uno­hduk­sen sumun hälvettyä:

”Sano min­ulle, prins­es­sa”, kuulen miehen sanovan. ”Oletko iloinen siitä, että sumu hälvenee?”
”Se saat­taa tuo­da kauhu­ja tähän maa­han. Mut­ta mei­dän kannal­tamme se häl­ve­nee juuri parahiksi.”
”Tuli vain mieleeni, prins­es­sa. Onko mah­dol­lista, että rakkautemme ei olisi vuosien mit­taan vahvis­tunut näin lujak­si, jos sumu ei olisi vienyt meiltä sitä minkä vei? Ehkä van­hat haa­vat parani­vat sen takia.” (Ishig­uro 2016, 377.)

 

Johannes Myyrä

 

Kir­jal­lisu­us

 

Guiraud, Pierre (1975). Les gros mots. Que sais-je? Paris: PUF.

Ishig­uro, Kazuo (2016). Hau­dat­tu jät­tiläi­nen. Suom. Helene Büt­zow. Helsin­ki: Tammi.

Klemelä, Esko (2011). Pääkir­joi­tus: Val­ta, voima ja …psyko­ana­lyysi. Psykoter­apia, 30(1), 1–3.

Roudi­nesco, Élis­a­beth (1993). Jacques Lacan: Esquisse de une vie, his­toire d’un sys­tème de pen­sée. Paris: Fayard.

Roudi­nesco, Élis­a­beth (2017). Dic­tio­n­naire amoureux de la psy­ch­analyse. Paris: Plon.