Emma Riekko: Kohti lisääntyvää autonomiaa – eriytymisen ja itsenäistymisen polut lapsuudessa ja nuoruusiässä

Nuoren irtau­tu­mi­nen van­hem­mis­taan on mon­imutkainen pros­es­si, jon­ka juuret ovat lap­su­u­den eriy­tymis- ja yksilöi­tymiske­hi­tyk­sessä. Van­hem­man “kyky tul­la jäte­tyk­si” on yksi tärkeä tek­i­jä nuoren pyrkiessä kohti lisään­tyvää itsenäisyyt­tä ja uusia, per­heen ulkop­uolisia merk­i­tyk­sel­lisiä suhtei­ta. Nuoren itsenäistymi­nen koet­telee myös van­hempi­en omaa eril­lisyyt­tä ja kykyä sur­ra nuoren kasvun aiheut­tamia mene­tyk­sen tun­tei­ta. Van­hempi­en kanssa työsken­te­ly nuoren ter­api­an rin­nal­la voi paran­taa nuorten ja hei­dän van­hempi­en­sa välistä vuorovaiku­tus­ta ja aut­taa heitä määrit­telemään keskinäisen suh­teen­sa ja eril­lisyyten­sä uudelleen.

Erna Fur­man (1992) kuvaa kau­ni­isti sitä, miten äiti saat­telee pienokaistaan kohti itsenäisyyt­tä tekemäl­lä ensin asioi­ta lapsen puoles­ta, myöhem­min hänen kanssaan ja lop­ul­ta seu­raa­mal­la ihaillen vier­estä, kun lap­si tekee asioi­ta itse. Sil­loinkin, kun eriy­tymis-yksilöi­tymiske­hi­tys sujuu hyvin ja lapsen lisään­tyvä autono­mia tuot­taa äidille iloa ja tyy­dy­tys­tä, se kuitenkin myös haas­taa äidin psyykeä monin tavoin. Lapsen irtau­tu­mi­nen tun­tuu äidis­tä väistämät­tä myös mene­tyk­seltä. Äidin kyky tukea las­taan hänen itsenäistymiske­hi­tyk­sessään riip­puu pitkälti äidin objek­tikatek­toin­nista lapseen, eli siitä, mis­sä määrin äiti on pystynyt katek­toimaan lapsen eril­lisenä per­soo­nana (Fur­man 1999). Mikäli äidin oma eriy­tymi­nen on jäänyt vail­li­naisek­si, lapsen itsenäistymi­nen voi muo­dos­tua liian suurek­si uhak­si äidin nar­sis­tiselle tas­apain­olle. Tuol­loin äiti ei voi ”tul­la jäte­tyk­si”, mikä olisi vält­tämätön­tä lapsen irtau­tu­misen kannalta.

Nuoru­usiässä eriy­tymis-yksilöi­tymiske­hi­tys kohtaa toisen näytän­tön­sä (Blos 1985). Myös tuol­loin äidil­lä on merkit­tävä rooli nuoren­sa maail­malle saat­telus­sa. Tämä tek­sti sai alkun­sa siitä, kun aloin pohtia, mis­sä määrin Erna Fur­manin esit­tämät ajatuk­set äidin jätet­tävis­sä olemisen tärkey­destä sovel­tu­vat myös nuoru­usikäisen itsenäistymiske­hi­tyk­sen tarkastelu­un. Aloin miet­tiä, mil­laiset nuoreen itseen­sä liit­tyvät tek­i­jät vaikeut­ta­vat itsenäistymistä ja van­hem­mista irtau­tu­mista ja mitkä van­hempi­in liit­tyvät tek­i­jät sitä estävät. Mitä tapah­tuu esimerkik­si niis­sä tapauk­sis­sa, kun nuoru­usikäisen äiti ei syys­tä tai tois­es­ta olekaan jätet­tävis­sä – vaikka­pa sil­loin, kun äiti on psyykkises­ti sairas tai kun äiti ei kestä hylä­tyk­si tulemista vaan jät­tää ensin? Esimerkke­jä vaikeasti jätet­tävistä äideistä voi var­masti jokainen nuorten kanssa työsken­nel­lyt tavoittaa.

Itsenäistymi­nen ja lap­su­u­de­naikai­sista sidon­naisuuk­sista irtau­tu­mi­nen ovat nuoru­usiän kehi­tyk­sen keskeisiä haastei­ta, ja näitä teemo­ja käsitel­lään taval­la tai toisel­la var­maankin jokaisen nuoru­usikäisen ter­api­as­sa. Kuvaan sitä, miten lapsen ja nuoren itsenäistymiske­hi­tys ja van­hem­mista irtau­tu­mi­nen niin san­otus­sa nor­maa­like­hi­tyk­sessä ete­nee, sekä tarkaste­len sitä, mil­lai­sista asioista on kyse sil­loin, kun tämä pros­es­si han­kaloituu tai jopa kokon­aan estyy. Läh­den liik­keelle lap­su­u­den eril­listymiske­hi­tyk­sen kuvaamis­es­ta ja siir­ryn sen jäl­keen tarkastele­maan nuoru­usiän itsenäistymiske­hi­tys­tä. Halu­an tarkastel­la näitä pros­esse­ja rin­nakkain, kos­ka uskon, että niis­sä on paljon yhtäläisyyk­siä, joiden ymmärtämis­es­tä voi olla apua nuoru­usikäis­ten psykoter­apeut­ti­na toimi­valle. Lopuk­si halu­an vielä pohtia sitä, mikä merk­i­tys on van­hempi­en kanssa tehtäväl­lä työl­lä niis­sä tapauk­sis­sa, jois­sa nuorten itsenäistymiske­hi­tys on estynyt tai kokon­aan pysähtynyt.

Varhainen eriy­tymi­nen ja autono­mi­an kasvu

Inhimil­lisen elämän alus­sa vau­va ja äidilli­nen huolen­pito muo­dosta­vat yhdessä yksikön. Ei ole ole­mas­sa pelkkää vau­vaa, vau­vaa ilman äitiä, vaan aluk­si vau­va on täysin riip­pu­vainen äidis­tä ja häneltä saa­mas­taan hoivas­ta (Win­ni­cott 1960/1965). Tämän hoivan anta­mi­nen poh­jau­tuu äidil­liselle empa­tialle, kyvylle lukea vau­van tarpei­ta. Tätä intu­iti­ivista, sana­ton­ta ymmärtämistä Erna Fur­man (1999) kuvaa yhteisen ruumis­minän käsit­teen avul­la. Yhteisel­lä ruumis­minäl­lä hän tarkoit­taa sitä, että vaik­ka äidin ja lapsen fyysi­nen irtau­tu­mi­nen tapah­tuu syn­ny­tyk­sessä, äidin ruumis­minä käsit­tää vielä pitkään syn­ny­tyk­sen jäl­keenkin lapsen, ja lapsen oma varhainen ruumis­minä ainakin osia äidis­tä. Lapsen kasvun ja kehi­tyk­sen myötä sekä äiti että lap­si joutu­vat asteit­tain luop­umaan jae­tus­ta ruumis­minästä ja esit­tämään vaa­timuk­sia oman ruumi­in­sa omistajuudesta.

Muista objek­tisuhteista poiketen van­hempi­en ja hei­dän lapsen­sa väliselle suh­teelle on luon­teeno­maista sen latau­tu­mi­nen nar­sis­tis­es­ti (Fur­man 1996). Lapsen kokem­i­nen osana itseä on aluk­si voimakkaam­paa kuin lapsen kokem­i­nen omana, eril­lisenä per­soo­nanaan – toisin sanoen nar­sisti­nen katek­si on alku­un objek­tikatek­sia voimakkaampi. Molem­mat van­hem­mat sisäl­lyt­tävät lapsen osak­si omaa men­taal­ista itseään, mut­ta vain äiti kokee lapsen omaan ruumis­minään­sä kuu­lu­vana. Äidin onkin tärkeää katek­toi­da vau­vansa nar­sis­tisen ruumi­il­lis­es­ti voidak­seen pitää siitä jatku­vasti huol­ta. Yhteinen ruumis­minä aut­taa äitiä tun­nista­maan lapsen­sa tarpeet, hän saat­taa jopa tun­tea ne omas­sa kehos­saan. Samanaikainen objek­tikatek­toin­ti on kuitenkin yhtä tärkeää.  Lapsen kas­vaes­sa nar­sis­tisen katek­toin­nin tulisi vähen­tyä ja objek­tikateksin voimis­tua. Nar­sisti­nen katek­toin­ti ei koskaan täysin häviä van­hem­man ja lapsen välis­es­tä suh­teesta eikä sen tulekaan hävitä. Tärkein­tä on löytää tas­apaino näi­den kah­den välillä.

Lapsen eriy­tymi­nen äidis­tä tapah­tuu asteit­taisen pros­essin kaut­ta, kun lap­si saa vähitellen omaan omis­tuk­seen­sa, hoidet­tavak­seen ja hallintaansa omia ruumi­il­lisia tarpeitaan (Fur­man 1996). Äiti aut­taa las­taan otta­maan hal­tu­un­sa omat ruumi­il­liset tarpeen­sa ja huole­hti­maan niistä edel­lä kuvatun, vai­heit­taisen pros­essin kaut­ta: huole­htien ensin lapsen tarpeista hänen puolestaan, aut­taen las­ta vähitellen otta­maan toim­into­ja omaan hal­tu­un­sa ja seu­rat­en lop­ul­ta ilol­la vier­estä, kun lap­si toimii itsenäis­es­ti, äidin apua tarvit­se­mat­ta (Fur­man 1992). Tämän kehi­tysku­lun aikana äiti muut­taa pala palal­ta nar­sis­tisen katek­toin­nin objek­tikatek­toin­niksi. Tämä mah­dol­lis­taa sen, että äiti voi naut­tia lapsen autono­mi­an lisään­tymis­es­tä, mikä puolestaan aut­taa hän­tä kestämään eril­listymiseen liit­tyvää luop­umista ja surua. On toiv­ot­tavaa, että jo hyvin varhaises­sa vai­heessa, ehkä jo raskau­den aikana mut­ta varsinkin syn­ny­tyk­sen jäl­keen, ainakin osa äidil­lis­es­tä katek­toin­nista olisi objek­tisu­un­tau­tunut­ta (Fur­man 1999).

Lapsen eriy­tymi­nen koet­telee äidin ruumis­minän eheyt­tä ja tun­tuu väistämät­tä myös mene­tyk­seltä. Jae­tus­ta ruumis­minästä on vaikea luop­ua, kos­ka se on ollut pohjim­mil­taan niin tyy­dyt­tävää (Fur­man 1999). Kol­mas vai­he, ihaillen seu­raami­nen, on äideille usein vaikein. Sil­loin äid­it koke­vat kaikkein kipeim­min, että heitä ei enää tarvi­ta, ja hel­posti kään­tyvät liian varhain pois las­ten­sa luo­ta. On toiv­ot­tavaa, että täl­laisi­na prim­i­ti­ivisen mene­tyk­sen het­k­inä äidin ilo lapsen kehit­tymis­es­tä toisi lohtua ja aut­taisi hän­tä kestämään tiedosta­mat­toman sisäisen myller­ryk­sen ainakin siinä määrin, että lapsen kehi­tys­tä häir­it­sevät reak­tiot esty­i­sivät. Tässä aut­taa äidin muil­ta saa­ma myötä­tun­to, ymmär­rys ja äitiy­den arvos­tus. Suurek­si avuk­si ovat myös äidin per­soon­al­lisu­u­den kypsem­mät alueet, kuten rakkaus lapseen eril­lisenä per­soo­nana. Äidin kyky lohdut­tau­tua ja kan­natel­la itseään näi­den kypsem­pi­en puolien avul­la on sidok­sis­sa hänen omaan varhaiseen koke­muk­seen­sa – miten on tul­lut itse kan­natel­luk­si empaat­tis­es­ti vas­taan­ot­tavaisen äidin avulla.

Äidis­tä se, että lap­si alkaa ottaa itse hal­tu­un ruumi­il­li­sista tarpeis­taan huole­htimista ja siten yhä enem­män omis­taa omaa ruumis­taan, tun­tuu siltä kuin elin­tärkeitä osia itses­tä repäistäisi­in yksi ker­ral­laan irti (Fur­man 1996). Tässä val­os­sa on hyvin ymmär­ret­tävää, että äid­it halu­a­vat pitää kiin­ni näistä itsen­sä ulkoi­sista osista tai ainakin kon­trol­loi­da tah­tia, jol­la niitä itseltä viedään. Lapselle itselleen mat­ka kohti lisään­tyvää autono­mi­aa on yleen­sä myön­teinen koke­mus, mut­ta sisäl­tyy siihen myös hänelle mene­tyk­siä. Äidis­tä eriy­tymi­nen merk­it­see sitä, että täy­tyy alkaa pär­jätä omien rajal­lis­ten kyky­jen avul­la ja sietää frus­traa­tioi­ta, joi­ta joutuu kohtaa­maan matkalla kohti lisään­tyvää itsenäisyyt­tä (Fur­man 1996).

Fur­manin (1992; 1999) näke­myk­set lapsen ja van­hempi­en väli­sistä varhai­sista suhteista nou­dat­tel­e­vat nähdäk­seni pitkälti samo­ja lin­jo­ja Win­ni­cot­tin (1951/1975; 1956/1975; 1958/1965; 1960/1965; 1971) kanssa. Myös Win­ni­cott (1960/1965) on kuvan­nut, miten äidin anta­ma hoi­va on keskeisin tek­i­jä siinä, että lap­si oppii vähitellen hal­lit­se­maan viet­ti­tarpeitaan egon­sa avul­la. Aluk­si tämä tapah­tuu äidin egotuen avul­la. Riit­tävän hyvä hoi­va luo vähitellen tun­teen ole­mas­saolon jatku­vu­ud­es­ta, mikä muo­dostaa poh­jan minän luju­udelle. Lap­si matkaa täy­del­lis­es­tä riip­pu­vu­ud­es­ta osit­taisen riip­pu­vu­u­den kaut­ta kohti itsenäisyyt­tä. Tämän voi nähdäk­seni rin­nas­taa Fur­manin (1992) ajatuk­seen siitä, miten äiti aut­taa las­ta vähitellen saa­maan omia ruumi­in­toim­into­jaan ja tarpeitaan omaan hal­tu­un­sa, omik­si toiminnoikseen.

Myös Win­ni­cott (1960/1965) kiin­nit­tää huomio­ta äidil­liseen huolen­pitoon ja muu­tok­si­in, joi­ta äidis­sä tapah­tuu hänen koh­dates­saan lapsen­sa kehit­tyviä tarpei­ta. Hän toteaa, että niin kauan kuin lap­si on vielä sulau­tuneena äiti­in on aina parem­pi, mitä oikeam­min äiti osaa tulki­ta lapsen­sa tarpei­ta ja vas­ta­ta niihin. Eriy­tymisen myötä tässä tapah­tuu kuitenkin muu­tos, joka yleen­sä näkyy välit­tömästi äidin toimin­nas­sa. Äiti ymmärtää, että vau­va ei enää odotakaan sitä, että äiti läh­es taianomais­es­ti ymmärtäisi hänen tarpeen­sa, vaan hänelle on kehit­tynyt uusi kyky, merkin antamisen taito, jon­ka avul­la hän pystyy vies­timään äidille tarpeitaan. Täl­löin äidin ei tulisikaan olla liian hyvä ymmärtämään lapsen­sa tarpei­ta ja lukea tämän ajatuk­sia, vaan hänen olisi hyvä antaa lapselle tilaa itse ilmaista, mitä tämä tarvitsee.

Sitä, mitä Erna Fur­man (1999) kuvaa yhteisen ruumis­minän käsit­teel­lä, Win­ni­cott (1956/1975; 1960/1965) kuvaa pri­maarise­na äidil­lisenä omis­tau­tu­mise­na. Nähdäk­seni he puhu­vat samas­ta asi­as­ta, vain eri ter­me­jä käyt­täen. Win­ni­cot­tin kuvaa­mana äiti jo raskau­den aikana iden­ti­fioituu sisäl­lään kas­vavaan lapseen ja saavut­taa sitä kaut­ta vah­van koke­muk­sen siitä, mitä lap­si tarvit­see. Tämä iden­ti­fikaa­tio jatkuu jonkin aikaa syn­ny­tyk­sen jäl­keen ja menet­tää sit­ten vähitellen merk­i­tys­tään. Äidin tulisi voi­da luop­ua iden­ti­fioi­tu­mis­es­taan lapseen­sa sitä mukaa kuin lap­si on valmis irtau­tu­maan hänestä. Ensin tulee hold­ing, sen jäl­keen liv­ing with. Varhaisen hoivan ja kan­nat­telun myötä lap­si saavut­taa oras­ta­van eril­lisyy­den, tulee ole­mas­sa ole­vak­si omak­si yksilök­seen. Mikäli äiti ei pysty luop­umaan sulau­tu­mis­es­ta lapseen, jar­rut­taa hän lapsen kehi­tys­tä. Fur­manin tapaan Win­ni­cot­tkin toteaa, että äidin on joka tapauk­ses­sa vaikeaa irrot­tau­tua laps­es­taan samaa tah­tia kuin lap­si on valmis irrot­tau­tu­maan hänestä (Win­ni­cott 1960/1965).

Win­ni­cot­tin (1951/1975) mukaan eril­lisyys äidis­tä avau­tuu tran­si­tion­aal­i­ti­lan kaut­ta. Tran­si­tion­aal­i­ti­la viit­taa poten­ti­aaliseen tilaan lapsen ja maail­man, sisäisen ja ulkoisen välis­sä. Lapsen on mah­dol­lista mieliku­vi­tuk­sen­sa avul­la luo­da jotakin siinä kohdas­sa, mis­sä jotakin puut­tuu – luo­da jotakin sisäisen ja ulkoisen maail­man väli­in. Tran­si­tion­aaliob­jek­tien avul­la lap­si pystyy itse rauhoit­ta­maan itseään sil­loin, kun äiti ei ole läs­nä. Tästä on apua siinä kehi­tyk­sen vai­heessa, kun lap­si on vas­ta sisäistämässä äidin rauhoit­tavaa funk­tio­ta. Eril­lisyys äidis­tä tulee mah­dol­lisek­si sitä kaut­ta, kun lap­si pystyy luo­maan sel­l­aisen poten­ti­aalisen tilan, jos­sa hän pär­jää omien luo­musten­sa varassa.

Tran­si­tion­aaliset ilmiöt poh­jau­tu­vat alun perin illu­u­si­olle (Win­ni­cott 1951/1975). Alus­sa vau­va kokee itse luo­vansa rin­nan. Kun äiti tuo rin­nan saataville juuri sil­lä het­kel­lä, kun vau­va on kuvitel­lut sen läs­nä ole­vak­si mielessään, lap­si tun­tee todel­la luoneen­sa rin­nan. Tämän varhaisen kehi­tys­vai­heen mah­dol­lis­taa äidin eri­tyi­nen kyky vas­ta­ta vau­vansa tarpeisi­in ja sitä kaut­ta antaa lapselle illu­u­sio siitä, että se, mitä hän on mielessään luonut, on todel­la ole­mas­sa. Tois­tu­vat tyy­dyt­tävät koke­muk­set viet­ti­tarpeisi­in vas­taamis­es­ta luo­vat vau­valle uskon hyvän­tah­toisen ympäristön ole­mas­saolosta. Tämä luo perus­tan myös kyvylle olla yksin. Lap­si saavut­taa yksin olemisen kyvyn har­joit­tele­mal­la ensin yksin olemista äidin läs­nä ollessa, äidin egotuen varas­sa (Win­ni­cott 1958/1965). Vähitellen egoa tuke­va ympäristö sisäis­tetään niin, että se luo mieleen uut­ta raken­net­ta, jon­ka avul­la todel­li­nen yksi­no­lo tulee mah­dol­lisek­si. Kyky olla yksin riip­puu siitä, miten yksilö on pystynyt muo­dosta­maan hyviä sisäisiä objek­te­ja ja miten hän pystyy ylläpitämään mieliku­vaa näistä näi­den pois­sa ollessa. Tran­si­tion­aaliob­jek­tit toimi­vat apuna tässä kehitysvaiheessa.

Alus­sa vau­va loi siis itse objek­tin, mut­ta objek­ti oli ikään kuin odot­ta­mas­sa luo­duk­si ja katek­toiduk­si tulemista. Kyky käyt­tää objek­tia on kehi­tyk­selli­nen saavu­tus (Win­ni­cott 1971). Ensin lap­si on suh­teessa objek­ti­in, vas­ta myöhem­min hän oppii käyt­tämään sitä. Välis­sä on vai­he, joka on lapselle yksi kehi­tyk­sen haas­tavim­mista kohdista: hänen on luovut­ta­va objek­tin omnipo­ten­tista kon­trol­lista ja tun­nustet­ta­va objek­tin ole­mas­sao­lo ulkoise­na, itses­tä eril­lisenä enti­teet­tinä. Tämä muu­tos objek­ti­in suh­teessa olemis­es­ta objek­tin käyt­tämiseen edel­lyt­tää sitä, että sub­jek­ti tuhoaa objek­tin. Win­ni­cott (1971) käyt­tää sanaa tuho­ta, viitat­en ymmärtääk­seni pros­es­si­in, jos­sa lap­si ikään kuin koet­telee äidin ole­mas­saoloa ja jon­ka pyrkimyk­senä on sijoit­taa äiti ulko­maail­maan, oman omnipo­tentin kon­trol­lin ulkop­uolelle. Mikäli äiti selviy­tyy tästä koet­telus­ta tuhou­tu­mat­ta, lap­si voi alkaa uudel­la taval­la käyt­tää äitiä itses­tä eril­lisenä objek­ti­na. Tämä luo poh­jan jae­tulle todel­lisu­udelle ja kyvylle rakas­taa toista ihmistä eril­lisenä yksilönä. Fur­manin (1992; 1999) aja­tus­ta siitä, että äitien tulisi olla jätet­tävis­sä, voisi jatkaa Win­ni­cot­tin sanoin, että äitien tehtävänä on myös selviy­tyä tuhoutumatta.

Olen kuvan­nut näitä varhaisia eriy­tymisen ja yksilöi­tymisen pros­esse­ja näin tarkasti, kos­ka uskon, että nuoru­usikäisen irtau­tu­mis­pros­es­sis­sa tois­tuu samo­ja ele­ment­te­jä – vaikkakin lievem­mässä muo­dos­sa. Uskon, että Fur­manin ja Win­ni­cot­tin ajatuk­set voivat olla avuk­si siinä, miten nuoru­usikäis­ten äite­jä voidaan ymmärtää ja tukea hei­dän kipuil­lessaan laps­es­taan irti päästämisen kanssa.

Nuoru­usikäisen itsenäistymi­nen ja varhai­sista objek­tisuhteista irtautuminen

Tul­lessaan nuoru­usikään nuori joutuu kohtaa­maan pait­si fyy­sisen ja sek­suaalisen kehi­tyk­sen mukanaan tuo­mat paineet myös sen, että inten­si­iviset lap­su­u­de­naikaiset tun­nekoke­muk­set (eri­tyis­es­ti suh­teessa van­hempi­in) palaa­vat uudelleen koet­taviksi (Fried­man & Laufer 1997). Nämä regres­sion kaut­ta uudelleen koke­muk­sen piiri­in tule­vat tun­teet ovat vält­tämätön osa nuoru­usikäisen kasvupros­es­sia (Blos 1985; Fried­man & Laufer 1997). Pros­es­si on piilota­juinen: nuori kokee voimakas­ta vetoa lap­su­u­teen samaan aikaan, kun hän tietois­es­ti pyrkii kohti aikuisu­ut­ta. Tämä uudelleen koet­tavak­si tule­va suhde van­hempi­in täy­tyy läpikäy­dä, mikäli nuori aikoo ede­tä aikuisu­u­teen. Fried­man ja Laufer (1997) ovat kuvan­neet neljä eri­laista tapaa, joil­la nuori voi pyrk­iä irtau­tu­maan lap­su­u­den sidonnaisuuksista. 

Yksi tapa koet­taa irtau­tua emo­tion­aal­i­sista siteistä van­hempi­in on vetää äkil­lis­es­ti tun­teet pois heistä ja siirtää ne kodin ulkop­uolisi­in ihmisi­in. Täl­lainen dekatek­toin­ti saa van­hem­mat tun­temaan itsen­sä tor­ju­tuik­si ja miet­timään ehkä, mitä he ovat tehneet väärin, kun nuori tulee hyvin toimeen kodin ulkop­uolis­ten aikuis­ten kanssa mut­ta suh­tau­tuu hei­hin täysin välin­pitämät­tömäk­si. Toinen tapa koet­taa katkaista lap­su­u­den siteitä on tun­tei­den kään­tämi­nen päin­vas­taisik­si. Nuori saat­taa luul­la vapaut­ta­vansa itsen­sä lap­su­u­den­per­heestään muut­ta­mal­la rakkaut­en­sa vihak­si ja välin­pitämät­tömyy­dek­si, mut­ta todel­lisu­udessa hänen emo­tion­aa­li­nen elämän­sä jää hyvin sidon­naisek­si koti­in. Nuori saat­taa myös jäädä jumi­in kiukku­un­sa ja syyl­lisyy­teen­sä niin, ettei pysty hyö­dyn­tämään mui­ta aikuisia irtau­tu­mispyrkimyk­sis­sään. Fried­manin ja Lauferin (1997) mukaan näitä molem­pia irtau­tu­mispyrkimyk­siä esi­in­tyy jonkin ver­ran nor­maa­like­hi­tyk­sessä, mut­ta niiden jäykkyys ja voimakas koros­tu­mi­nen viit­taa­vat ongelmi­in. Tässä kehi­tys­vai­heessa van­hempi­en tehtävä on vain olla läs­nä ennakoitaval­la taval­la; olla tuke­na ja pyrk­iä ole­maan provosoi­tu­mat­ta nuoren­sa käyt­täy­tymis­es­tä sekä säi­lyt­tämään omat stan­dard­insa siitä huoli­mat­ta, että houku­tus regre­dioitua samalle tasolle nuoren kanssa on usein ole­mas­sa. Vahin­gol­lista voi olla se, jos van­hempi (virheel­lis­es­ti) todel­la uskoo, että nuori ei enää rakas­ta ja tarvitse hän­tä ja reagoi tähän hylä­tyk­si tulemisen koke­muk­seen kään­tämäl­lä itse selkänsä.

Nuori saat­taa yrit­tää irrot­taa siteen­sä van­hem­mis­taan myös niin, että van­hem­mista pois vedet­tyä emo­tion­aal­ista lataus­ta ei siir­retäkään mui­hin aikuisi­in tai ikä­toverei­hin vaan katek­toidaan se itseen (Fried­man & Laufer 1997). Tämä on patologi­nen kehi­tys­su­un­ta. Nuori osoit­taa täl­löin liial­lista kiin­nos­tus­ta itseään ja kehoaan kohtaan. Usein nuori on ahdis­tunut siitä, mitä itsessä (kehos­sa ja mielessä) tapah­tuu, ja tämä huoli menee kaiken muun kiin­nos­tuk­sen edelle. Tämä voi johtaa ympäristöstä vetäy­tymiseen ja vakav­im­mil­laan ennakoi­da psykoot­tista pros­es­sia. Vaikeuk­sis­sa ovat myös ne nuoret, jot­ka 15–16-vuotiaina ovat yhä aivan saman­laisia kuin he oli­vat latenssi-ikäis­inä. Heille nuoru­usikään kuu­lu­va regres­sio merk­it­see niin suur­ta uhkaa, että he eivät voi antau­tua sille ollenkaan, jol­loin nuoru­usiän kehi­tys ei voi edetä.

Blos (1985) kuvaa nuoru­usikää toise­na indi­vid­u­aa­tio­pros­essi­na. Ensim­mäi­nen indi­vid­u­aa­tio sijoit­tuu lap­su­usikään ja saadaan päätök­seen kol­man­nen ikävuo­den lop­ul­la; sen kehi­tyk­selli­nen tulos on itse- ja objek­tikon­stanssin saavut­ta­mi­nen. Tätä varhaista eriy­tymistä olen edel­lä kuvan­nut Win­ni­cot­tin (1951/1975; 1956/1975; 1958/1965; 1960/1965; 1971) ja Fur­manin (1992; 1996; 1999) näke­mys­ten val­os­sa. Nuoru­usiän indi­vid­u­aa­tio­pros­es­sis­sa keskeisel­lä sijal­la on per­heen­sisäi­sistä riip­pu­vuuk­sista irtau­tu­mi­nen, lap­su­u­den sidon­naisuuk­sien höl­tymi­nen ja liit­tymi­nen per­heen ulkop­uoliseen maail­maan (Blos 1985). Lap­su­usiän indi­vid­u­aa­tio­pros­es­sis­sa lapsen psykologi­nen eriy­tymi­nen tapah­tui suh­teessa konkreet­tiseen objek­ti­in, äiti­in. Tämä saavutet­ti­in inter­nal­isaa­tion avul­la; vähitellen lap­si tuli riip­pumat­tomam­mak­si äidin läs­näolosta, hoivas­ta ja psyko­fy­y­sisen tas­apain­on säätelystä. Eten­e­m­i­nen sym­bioot­tis­es­ta yhtey­destä äiti­in kohti lisään­tyvää eril­lisyyt­tä tapah­tui sisäis­ten sääte­ly­toim­into­jen omak­sumisen kaut­ta. Lap­si siis saavut­ti eril­lisyyt­tä suh­teessa van­hempi­in­sa näistä muo­dostamien­sa sisäis­ten mieliku­vien avul­la. Nuoru­usikäisen indi­vid­u­aa­tio­pros­es­sis­sa puolestaan on kyse näistä sisäis­te­ty­istä varhai­sista objek­teista luop­umis­es­ta. Blosin (1985) mukaan tämä tapah­tuu uuden struk­tu­urin, egoideaalin, muo­dos­tu­misen avul­la. Ilman tätä irtau­tu­mista nuoren on vaikeaa tai jopa mah­do­ton­ta löytää uusia, per­heen ulkop­uolisia rakkausobjekteja.

Kuten edel­lä todet­ti­in, nuoru­usiässä viet­ti­paineen voimis­tu­mi­nen saa aikaan pri­maaris­ten objek­tisuhtei­den uudelleenak­tivoitu­misen. Nuoru­usikään kuu­lu­va regres­sio tuo nyky­het­keen varhaista mate­ri­aalia, jota pystytään nyt työstämään kypsem­män egon avul­la (Blos 1985). Tätä kaut­ta varhais­ten kon­flik­tien käsit­te­ly tulee mah­dol­lisek­si, ja uut­ta psyykkistä raken­net­ta voi muo­dos­tua. Libid­i­naal­is­ten katek­sien siir­to pri­maari­sista rakkau­sob­jek­teista uusi­in objek­tei­hin tapah­tuu egon avul­la, viet­tien ja egon vuorop­uhelu­na. Nuori joutuu vetämään libid­i­naalisen kateksin pois van­hem­mis­taan vält­tääk­seen suhtei­den latau­tu­misen ins­es­tiöösil­lä taval­la. Tämä johtaa siihen, että nuori kokee voimakkai­ta yksinäisyy­den ja tyhjyy­den tun­tei­ta sekä suur­ta affek­ti- ja objek­t­inälkää. Nuori etsii tyy­dy­tys­tä näi­hin kaveri­porukas­ta, ihas­tu­mi­sista ja rakkaus­suhteista. Siinä, mis­sä pieni lap­si tarvit­si äidin apua autono­mi­an saavut­tamises­sa, nuoru­usikäi­nen tarvit­see ikä­toverei­den tukea itsenäistymispyrkimyksissään.

Nuoru­usiässä nuoren on tul­ta­va kon­tak­ti­in varhais­lap­su­u­den halu­jen kanssa, jot­ta alku­peräi­sistä katek­toin­neista voidaan luop­ua (Blos 1985). Sekä pri­maar­i­ob­jek­teista irtau­tu­mi­nen että varhai­sista egon posi­tioista (defens­seistä, fan­ta­sioista jne.) luop­umi­nen edel­lyt­tävät palu­u­ta aiem­paan kehi­tys­vai­heeseen regres­sion kaut­ta. Nuoru­usiässä regres­sio toimi­ikin egon palveluk­ses­sa. Vain tätä kaut­ta irtau­tu­mi­nen sisäi­sistä objek­teista tulee mah­dol­lisek­si. Nuoru­usikään kuu­lu­va regres­sio on siis vält­tämätön edel­ly­tys kehi­tyk­sen eten­e­miselle. Joillekin nuo­rille regres­sio on kuitenkin liian uhkaavaa, ja he yrit­tävät repäistä itsen­sä irti lap­su­u­den sidon­naisuuk­sista esimerkik­si muut­ta­mal­la toiselle paikkakun­nalle. Tämän voisikin hyvin lisätä Fried­manin ja Lauferin lis­taan ei-toimivista irtau­tu­misyri­tyk­sistä. Maanti­eteel­lisel­lä etäisyy­del­lä yritetään kor­va­ta psykol­o­gista etäisyyt­tä, mut­ta tämä ei joh­da todel­liseen irtau­tu­miseen, vaan nuori voi jäädä emo­tion­aalis­es­ti hyvinkin kiin­ni lapsuudenperheeseensä.

Robert Fur­man (2001) on tutk­in­ut pros­es­sia, jon­ka myötä nuoru­usikäiset (usein onnis­tuneesti) siir­tyvät per­heen­sisäi­sistä suhteista suhteisi­in uusien objek­tien kanssa. Myös hän näkee tarpeen täl­laiselle siir­tymälle kumpua­van siitä, että nuoru­usiässä oidi­paaliset tun­teet ja toiveet vapau­tu­vat tor­jun­nas­ta. Niistä tulee nuoru­usiässä ratkaisua edel­lyt­tävä ris­tiri­idan lähde, kos­ka sil­loin on ole­mas­sa fyysi­nen kykenevyys toteut­taa toiveet, jot­ka toteutues­saan merk­it­si­sivät ins­es­tiä (Fur­man 2001). Jotkut nuoret pyrkivät suo­jau­tu­maan tältä vietin tukah­dut­tamisel­la asketismil­la. Pysyvänä ratkaisuna se on kuitenkin huono, kos­ka se on saavutet­tu kaiken sek­suaal­isu­u­den kus­tan­nuk­sel­la. Toinen mah­dolli­nen ratkaisu on halu­jen kohdis­t­a­mi­nen vietin alku­peräi­sistä kohteista johonkin per­heen ulkop­uoliseen uuteen ihmiseen. Täl­löin van­ho­jen objek­tien katek­toi­tu­mista vähen­netään ja ne menet­tävät suurim­man osan merk­i­tyk­ses­tään sek­suaaliselle elämälle. Täl­lainen siirtämi­nen – vaik­ka sekin on oma­l­la taval­laan defen­si­ivistä – toimii pro­gres­si­ivisen kehi­tyk­sen palveluk­ses­sa. Alun perin Anny Katan nime­si tämän pros­essin objek­tin­si­ir­roksi (Fur­man 2001).

Objek­tin­si­ir­rossa van­hem­mat siis osit­tain dekatek­toidaan, ja libid­i­naa­li­nen investoin­ti siir­retään mui­hin. Vedet­tyään libid­i­naalisen kateksin pois van­hem­mis­taan nuori kokee usein voimakkai­ta yksinäisyy­den tun­tei­ta, kunnes löytää uuden ihmisen, johon voi nämä rakas­ta­vat tun­teen­sa sijoit­taa. Mie­len sisäl­lä on ole­mas­sa aku­ut­ti rakas­tavien ja rakastet­tu­jen ihmis­ten vajaus siihen saak­ka, kunnes löy­de­tään uusi objek­ti. Objek­tin­si­ir­to tapah­tuu vähitellen, nuoru­usikään kuu­lu­vien (mon­esti vai­h­tu­vien) rakkaus­suhtei­den kaut­ta (Fur­man 2001).

Objek­tin­si­ir­to ei tarkoi­ta sitä, että nuori vetää kaik­ki emo­tion­aaliset kateksin­sa pois van­hem­mista, vaan sil­lä viitataan nimeno­maan sek­suaal­isi­in toiveisi­in ja tun­teisi­in. Mitä onnis­tuneem­min nuori voi toteut­taa objek­tin­si­ir­ron ja sen, että van­hem­mil­la ei ole enää infan­ti­il­ia libid­i­naal­ista merk­i­tys­tä, sitä helpom­min hän voi siir­tyä uusi­in aikuisi­in suhteisi­in van­hempi­en­sa kanssa (Fur­man 2001). Kyseessä on siis pros­es­si, jon­ka myötä nuori löytää ensim­mäistä ker­taa elämässään tärkeim­mät ihmis­suh­teen­sa lap­su­u­den­per­heen ulkop­uolelta. Suh­teet van­hempi­in eivät suinkaan muu­tu merk­i­tyk­set­tömik­si, niistä tulee vain eri­laisia kuin aikaisem­min. Pyrkimyk­senä on muo­dostaa pysyviä, perustal­taan neu­traale­ja (eikä vietino­maisia) suhtei­ta vanhempiin.

Van­hempi­en kanssa työsken­te­ly osana nuoru­usikäisen psykoterapiaa

Pitkään nuoru­usikäis­ten psyko­dy­naami­sis­sa hoidois­sa oli val­lal­la käytän­tö, että nuoren ter­apeut­ti ei tavan­nut nuoren van­hempia hänen hoiton­sa rin­nal­la. Sel­l­aista teo­reet­tista mallia, joka olisi vas­tan­nut ter­apeut­te­ja askar­rut­tavi­in kysymyk­si­in muun muas­sa luot­ta­muk­sel­lisu­u­den säi­lyt­tämiseen liit­tyen ja tehnyt van­hempi­en kanssa työsken­telystä oikeutet­tua, ei oikein ollut. Sit­tem­min kat­son­takan­nat ovat kuitenkin laa­jen­tuneet, ja on myös niitä, jot­ka ajat­tel­e­vat ter­apeutin ja van­hempi­en välisen yhteistyön tuke­van tärkeäl­lä taval­la nuoru­usikäis­ten hoitoa. Muun muas­sa Jack ja Ker­ry Kel­ly Novick kuu­lu­vat näi­hin ja ovat kehit­täneet teo­reet­tista mallia van­hempi­en kanssa tehtävään työhön (Novick & Novick 2005; Novick & Novick 2011). He ehdot­ta­vat nuorten ter­a­pi­oille kaksinker­taisia tavoit­tei­ta: hoidon päämääränä tulisi olla pait­si nuoren palaut­ta­mi­nen pro­gres­si­ivisen kehi­tyk­sen polulle myös van­hempi­en ja nuoren suh­teen parane­m­i­nen ja van­hem­muu­den kehit­tymi­nen. Novick­it ovat kehitelleet tekni­ikoi­ta, jot­ka suo­jel­e­vat nuoren yksi­ty­isyyt­tä ja aut­ta­vat van­hempia kestämään tietämät­tömyy­destä aiheutu­via tun­tei­ta. Tekni­ikoil­la pyritään edis­tämään kom­mu­nikaa­tio­ta nuoren ja van­hempi­en välil­lä, ja niiden tarkoi­tus on aut­taa heitä määrit­telemään uud­estaan keskinäi­nen eril­lisyyten­sä ja autonomiansa.

Novick­it (2005) lähtevät liik­keelle yksi­ty­isyy­den ja salailun välisen eron selkiyt­tämis­es­tä. He määrit­televät yksi­ty­isyy­den itses­tään selvänä sielullisen elämän ja oikeu­den ilmaisuna, joka liit­tyy kah­den eril­lisen yksilön väliseen molem­min­puoliseen kun­nioituk­seen. Salailu puolestaan on tarkoituk­sel­lista tiedon salaamista, mikä merk­it­see tiedon käyt­tämistä oman val­lan korosta­jana suh­teessa tiedon piiristä pois sul­jet­tui­hin. Novick­ien (2005) mukaan salailun ilmapi­iri liit­tyy usein suhteisi­in, jois­sa eril­lisyy­den, rajo­jen ja autono­mi­an kysymyk­set ovat ratkaise­mat­ta. Salailu nousee usein esille sil­loin, kun tunkeu­tu­mi­nen ja kon­trol­loin­ti ovat vanhempi–lapsi-suhteen tärkeitä kysymyk­siä. Salailu ker­too, että toimin­nas­sa on patol­o­gisia defensse­jä ja suh­teessa olemisen tapo­ja, joil­la on huo­mat­ta­va merk­i­tys hoidon toimivu­udelle. Hoidon onnis­tu­misen kannal­ta onkin tärkeää, että nuo­ria ja van­hempia tue­taan sekä avoimeen kom­mu­nikaa­tioon että rajo­jen ja yksi­ty­isyy­den kunnioittamiseen.

Mon­et ovat omak­suneet vankan näke­myk­sen siitä, että onnis­tunut nuoru­usiän kehi­tys tarkoit­taa fyy­sistä sep­a­raa­tio­ta ja että salaisuuk­sien pitämi­nen on sekä tei­ni-ikäis­ten että hei­dän van­hempi­en­sa ylläpitämä keino edis­tää sep­a­raa­tio­ta. He usko­vat usein aidon kom­mu­nikaa­tion van­hempi­en ja nuoren välil­lä uhkaa­van kehi­tyk­sel­listä sysäys­tä ja saat­ta­van johtaa regres­si­iviseen eriy­tymiskyvyt­tömyy­teen. Novick­ien (2005) mielestä täl­lainen sosi­aalis­es­ti hyväksyt­ty salailu itse asi­as­sa hidas­taa kehi­tys­tä, kos­ka se sal­lii nuo­rille illu­u­sion kapinoin­nista. Tämän illu­u­sion turvin nuoret voivat vält­tää todel­lisia muu­tok­sia mukanaan tuo­vaa tais­telua van­hempi­en arvo­ja vas­taan ja samal­la väistää vas­tu­unot­toa omista teoistaan.

Van­hempi­en kanssa tehtävää työtä pohtivia ter­apeut­te­ja huolestut­taa usein se, että työ rikkoisi ter­apeutin ja nuoren välisen luot­ta­muk­sel­lisu­u­den. Jotkut menevät vielä pidem­mälle ja ajat­tel­e­vat van­hempi­en kanssa työsken­telemisen ole­van vas­toin nuoru­u­den eriy­tymisen kehi­tys­te­htävää. Novick­it (2005) näkevät, että van­hempi­en tunkeu­tu­mi­nen ja hei­dän kyvyt­tömyyten­sä eriy­tyä on nuoren hoidon ja kasvun suurin este. Sik­si van­hempi­en kanssa työsken­te­ly on usein pait­si nuoren hoitoa tuke­vaa myös vält­tämätön edel­ly­tys nuoren kehi­tyk­sen eten­e­miselle. Novick­ien (2005) näke­myk­sen mukaan nuoru­usiän suurin kehi­tys­te­htävä sekä van­hem­mille että lap­sille ei ole sep­a­raa­tio, vaan sitou­tu­mi­nen self­in sekä nuoren ja van­hempi­en keskinäisen suh­teen muu­tok­seen. Sen vuok­si he ajat­tel­e­vat, että nuoru­usikäistä hoita­van ter­apeutin tulisi olla vas­tu­us­sa poti­laan yksi­ty­isyy­den suo­jaamis­es­ta edis­tämäl­lä van­hempi­en ja lapsen välisen kom­mu­nikaa­tion paran­tu­mista. Van­hempia voidaan aut­taa selviämään ulkop­uolelle sul­je­tuk­si tulemisen tun­teis­taan muis­tut­ta­mal­la heitä siitä, että hoidon päämäärä on suurem­pi läheisyys lapsen kanssa. Tarkoituk­se­na on, että nuoret ja hei­dän van­hempansa luo­vat uusia tapo­ja olla lähel­lä toisi­aan uudel­la tasol­la. Kyseessä ei siis ole ero, vaan muu­tos suh­teessaolon laadussa.

Novick­it (2011) ovat luoneet teo­reet­tisen mallin van­hempi­en kanssa työsken­te­lyn tuek­si. Siinä on määritel­ty allianssite­htävät ja haas­teet van­hem­mille hoidon eri vai­heis­sa. Arvioin­ti­vai­heessa haaste van­hem­mille on muu­tok­si­in sitou­tu­mi­nen. Hoidon alku­vai­heen haas­teena on se, että sal­lii nuoren olla toisen (ter­apeutin) kanssa. Hoidon keski­vai­heen haaste on psykol­o­gisen eril­lisyy­den, indi­vid­u­aa­tion ja autono­mi­an sal­lim­i­nen. Ter­api­an lope­tus­ta edeltävässä vai­heessa van­hem­man tehtävänä on nuoren edis­tymis­es­tä naut­timi­nen ja sen arvost­a­mi­nen. Lope­tus­vai­heen haaste on se, että sal­lii nuoren sur­ra ter­api­an päät­tymistä ja sisäistää suh­teen ter­apeutin kanssa. Novick­ien mallis­sa kuvataan kunkin vai­h­es­pe­sifin haas­teen herät­tämiä affek­te­ja ja tyyp­il­lisiä tapo­ja suo­jau­tua niiden herät­tämältä ahdis­tuk­selta. Nämä nou­dat­tel­e­vat pitkälti samo­ja haastei­ta, jot­ka liit­tyvät Fur­manin (1999) kuvaa­maan lapsen itsenäisyy­teen saat­telemiseen. Myös tun­teet, joi­ta niihin liit­tyy, ovat samo­ja: hylä­tyk­si tulemisen tunne, yksinäisyys, rakkau­den menet­tämisen pelko, tarpeet­to­muu­den tunne, suru jne. Mallis­sa kuvataan myös ter­apeutin käyt­tämiä menetelmiä ja päämääriä. Alus­sa on keskeistä tun­nistaa van­hempi­en toive olla hyvä van­hempi ja luo­da edel­ly­tyk­siä yhteistyölle. Työsken­te­lyn edetessä ter­apeut­ti muun muas­sa aut­taa van­hempia näkemään nuoren ain­ut­laa­tu­isu­u­den ja vahvis­taa aja­tus­ta, että kasvu ei ole mene­tys ‒ vaik­ka se usein siltä tun­tuukin ‒ sekä aut­taa eroon liit­tyvien tun­tei­den kohtaamises­sa. Ter­apeutin tehtävä on selkiyt­tää, että vaik­ka eril­lisyys usein rin­naste­taan mene­tyk­seen, kasvu ei merk­itse vain luop­umista, vaan tilalle tulee jotakin uutta. 

Pohd­in­ta

Tässä työssä halusin tarkastel­la sitä, miten lapsen ja nuoren itsenäistymiske­hi­tys ete­nee ja mil­laiset asi­at voivat muo­dos­tua esteek­si eri­tyis­es­ti nuoru­usikäisen itsenäistymiselle. Halusin tutkia näitä esteitä sik­si, että arve­len niiden ymmärtämis­es­tä ole­van suur­ta apua sil­loin, kun kehi­tyk­sessään jumi­in jäänyt­tä nuor­ta yritetään aut­taa. Otin huomioni kohteek­si pait­si nuoren itsen­sä myös hänen van­hempansa, kos­ka aiheen tarkastelu vain toisen osa­puolen näkökul­mas­ta olisi jäänyt vaillinaiseksi.

Nuor­ta itseään kehi­ty­s­paineet koet­tel­e­vat monin tavoin. Nähdäk­seni se, miten nuori pystyy kohtaa­maan itsenäistymiseen liit­tyviä haastei­ta, on pitkälti sidok­sis­sa siihen, mil­laista tukea hän on lap­su­udessa saanut autono­mi­apyrkimyk­silleen. Mikäli van­hem­mat ovat pystyneet saat­tele­maan hän­tä riit­tävän hyvin elämän alku­taipaleel­la – ovat olleet luotet­taval­la taval­la tuke­na ja käytet­tävis­sä sekä kestäneet jäte­tyk­si ja koetel­luk­si tulemisen – on nuori saanut hyvät eväät nuoru­usiän kehi­tys­te­htävien kohtaamiseen. Mikäli eriy­tymis-yksilöi­tymiske­hi­tys on kuitenkin lap­su­udessa jäänyt hatarak­si, siihen liit­tyvät pul­mat nou­se­vat nuoru­usiässä uudelleen käsiteltäviksi. Tästä syys­tä nuoru­usikää kut­su­taankin usein toisek­si mahdollisuudeksi.

Olen edel­lä muun muas­sa Fried­manin ja Lauferin (1997) jaot­telun avul­la kuvan­nut nuo­ria, joille nuoru­usiän kehi­tys­te­htävien kohtaami­nen on liian haas­tavaa ja kehi­tys jumi­u­tuu. Jois­sakin tapauk­sis­sa syynä on se, että regre­dioi­tu­mi­nen tun­tuu liian uhkaaval­ta: pahim­mil­laan se merk­it­sisi hau­raak­si jääneen eril­lisyy­den menet­tämistä ja psyykkistä hajoamista. Suuris­sa vaikeuk­sis­sa ovat myös sel­l­aiset nuoret, jot­ka eivät syys­tä tai tois­es­ta pysty siirtämään objek­tikatek­sia van­hem­mista uusi­in objek­tei­hin. Nämä nuoret ovat vakavas­sa vaaras­sa eristäy­tyä muista ja vetäy­tyä objek­ti­maail­mas­ta kokon­aan. Täl­laisen nuoren min­u­us on jäänyt hyvin hau­raak­si, ja tarvi­taan vielä paljon rak­en­tu­mista ennen kuin nuori voi päästä kehi­tyk­sessään eteen­päin. Joidenkin nuorten kohdal­la vaikeus itsenäistyä ja irtau­tua lap­su­u­den sidon­naisuuk­sista kytkey­tyy siihen, että heil­lä ei ole van­hempaa, jos­ta irrot­tau­tua. Van­hempansa menet­tänyt nuori tai nuori, jon­ka van­hempi on vaikka­pa psyykkises­ti sairas tai jostakin muus­ta syys­tä kyken­emätön ole­maan tur­val­lisel­la taval­la läs­nä ja koetelta­vana, kestävänä ja jätet­tävänä, tarvit­see ulkop­uolista apua päästäk­seen kehi­tyk­sessään eteen­päin. Kaikkien näi­den nuorten kohdal­la ter­apia voi osoit­tau­tua kol­man­nek­si mah­dol­lisu­udek­si, paikak­si, jos­sa eril­lisyyt­tä ja omia rajo­ja voi alkaa rak­en­taa tur­val­lises­sa suh­teessa toiseen ihmiseen.

Kohtaamme vas­taan­otol­la hyvin eri­asteis­es­ti rak­en­tunei­ta nuo­ria, ja myös näi­den nuorten van­hem­mat muo­dosta­vat varsin het­ero­geenisen ryh­män. Hoidon alus­sa olisi aina hyvä selvit­tää, mis­sä määrin van­hem­mat pystyvät aset­tumaan nuoren­sa hoidon ja kehi­tyk­sen tuek­si ja mil­lä tavoin heitä voidaan tässä aut­taa. On toki van­hempia, joiden kanssa työsken­te­ly saat­taa osoit­tau­tua kan­nat­ta­mat­tomak­si tai jopa täysin mah­dot­tomak­si, mut­ta onnek­si on myös paljon van­hempia, jot­ka halu­a­vat parhaan kykyn­sä mukaan aut­taa nuor­taan kas­va­maan. Novick­ien (2005; 2011) työ antaa mielestäni paljon ymmär­rystä ja välineitä siihen, miten voimme tukea van­hempia hei­dän nuoru­usikäis­ten­sä maail­malle saat­telun kivu­li­aas­sa mut­ta parhaim­mil­laan myös hyvin antoisas­sa prosessissa.

Nuoru­usikäisen pyrkiessä irtau­tu­maan lap­su­u­den van­hem­mis­taan tulee näkyvi­in se, mis­sä määrin van­hem­mat ovat kykeneväisiä objek­tikatek­toin­ti­in ja mikä on hei­dän oma eriy­tymisen asteen­sa. Bohle­ber (2010) kuvaa nuo­ria, joiden on hyvin vaikeaa kehit­tää yksilöi­tynyt­tä itseä tai jot­ka eivät lainkaan kykene siihen. Hänen ajatuk­sen­sa on, että nämä nuoret eivät pysty vapaut­ta­maan itserep­re­sen­taa­tioitaan äidin objek­tirep­re­sen­taa­tion vaiku­tuk­sen ja kon­trol­lin ilmapi­iristä. Bohle­ber arvelee tähän liit­tyvän oidi­paali­vai­het­ta varhaisem­paa prob­lemati­ikkaa, joka aiheutuu äidis­tä, kun tämä kokee ole­vansa uhat­tuna lapsen­sa autono­mi­an kehit­tymisen takia. Nämä äid­it ovat katek­toi­neet lapsen­sa hyvin nar­sis­tis­es­ti, mut­ta he eivät pysty arvosta­maan tai riit­tävästi kan­nus­ta­maan hei­dän pyrkimys­tään autono­mi­aan. Voikin ajatel­la, että täl­laiset äid­it jäävät vaille sitä lohtua, jota nuoren itsenäistymisen aiheut­ta­ma ilo ja ylpeys parhaim­mil­laan tuo­vat luop­umis­es­ta aiheutu­van surun rinnalle.

Se, kuin­ka paljon van­hempi­en kanssa tehtäväl­lä työl­lä voidaan tukea nuorten itsenäistymistä, riip­puu var­masti pitkälti siitä, mikä on van­hempi­en oma eriy­tymisen aste ja kuin­ka paljon he kykenevät muut­ta­maan nar­sis­tista katek­toin­ti­aan objek­tikatek­toin­nin suun­taan. Näk­isin, että Fur­manin (1992; 1999) ja Win­ni­cot­tin (1951/1975; 1956/1975; 1958/1965; 1960/1965; 1971) ajatuk­set lapsen itsenäistymis­es­tä ja sen van­hem­mis­sa herät­tämistä vasteista voivat olla suurek­si avuk­si myös nuoru­usikäis­ten van­hempi­en ymmärtämisessä.

Novick­ien (2005; 2011) aja­tus siitä, että nuoru­usiässä tapah­tu­va van­hem­mista irtau­tu­mi­nen ei tarkoi­ta eroa vaan suh­teen muut­tumista uuden­laisek­si, on mielestäni hyvin käyt­tökelpoinen, ja sitä kan­nat­taa välit­tää hoi­dos­sa ole­vien nuorten van­hem­mille. Myös nuorten mielessä van­hem­mista irtau­tu­mi­nen tun­tuu usein elävän ”lop­ullise­na erona”, ja aja­tuskin siitä saat­taa kauhis­tut­taa. Moni nuori onkin kokenut helpot­ta­vana sen, kun aihet­ta on läh­estyt­ty Novick­ien näkökul­maa pain­ot­taen – että kyseessä ei ole ero, vaan suh­teen kehit­tymi­nen uudelle tasolle.

Nuoru­usiän kehi­tys­tä ja siihen liit­tyvää regres­sio­ta on usein kut­sut­tu toisek­si mah­dol­lisu­udek­si. Ajat­telisin, että nuoru­usiän itsenäistymiske­hi­tys tar­joaa myös nuoru­usikäisen van­hem­mille uuden mah­dol­lisu­u­den. Van­hem­mat joutu­vat – jälleen ker­ran – työstämään myös omaan eril­lisyy­teen­sä liit­tyviä teemo­ja saatel­lessaan nuor­taan kohti aikuisu­ut­ta. Parhaim­mil­laan se voi johtaa myös van­hempi­en oman eril­lisyy­den lisääntymiseen.

Kir­jal­lisu­us

Blos, Peter (1985). The ado­les­cent pas­sage: Devel­op­men­tal issues. New York: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.

Bohle­ber, Wern­er (2010). Myöhäis­nuoru­us ja varhainen aikuisu­us. Kri­isit, kehi­tyk­sen umpiku­jat ja niiden hoito. Teok­ses­sa Nie­mi, Timo (toim.), Aikuis­tu­mi­nen, väki­val­ta ja fan­ta­sia. Nuorisop­sykoter­api­an eri­tyiskysymyk­siä 12, 35–64. Helsin­ki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.

Fried­man, Mau­rice H. & Laufer, M. Eglé (1997). Prob­lems in work­ing with ado­les­cents. Teok­ses­sa Laufer, Moses (toim.), Ado­les­cent break­down and beyond, 39–56. Lon­too: Karnac.

Fur­man, Erna (1992). Tod­dlers and their moth­ers. A study in ear­ly per­son­al­i­ty devel­op­ment. Madi­son, CT: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.

Fur­man, Erna (1996). On Moth­er­hood. Jour­nal of the Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­ic Asso­ci­a­tion, 44S, 429–447.

Fur­man, Erna (1999). Äit­inä olemis­es­ta ja äidin omis­tamis­es­ta. Teok­ses­sa Nie­mi, Timo (toim.), Nuorisop­sykoter­api­an eri­tyiskysymyk­siä 4, 78–94. Helsin­ki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.

Fur­man, Robert (2001). Objek­tin­si­ir­to – uusi kat­saus. Teok­ses­sa Nie­mi, Timo (toim.), Nuorisop­sykoter­api­an eri­tyiskysymyk­siä 5, 60–75. Helsin­ki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.

Novick, Jack & Novick, Ker­ry Kel­ly (2005). Eril­lisyys ja jakami­nen kli­in­is­ten arvo­jen hier­arki­as­sa: Työsken­te­ly nuoru­usikäisen poti­laan van­hempi­en kanssa. Esitelmä Suomen Nuorisop­syki­a­trisen yhdis­tyk­sen koulu­tus­päivil­lä lokaku­us­sa 2005. 

Novick, Jack & Novick, Ker­ry Kel­ly (2011). Work­ing with par­ents makes ther­a­py work. Lan­ham: Jason Aronson.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1951/1975). Tran­si­tion­al objects and tran­si­tion­al phe­nom­e­na. Teok­ses­sa Through pae­di­atrics to psy­cho-analy­sis: Col­lect­ed papers, 229–242. New York: Basic Books.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1956/1975). Pri­ma­ry mater­nal pre­oc­cu­pa­tion. Teok­ses­sa Through pae­di­atrics to psy­cho-analy­sis: Col­lect­ed papers, 300–305. New York: Basic Books.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1958/1965). The capac­i­ty to be alone. From depen­dence toward inde­pen­dence in the devel­op­ment of the indi­vid­ual. Teok­ses­sa The mat­u­ra­tional process­es and the facil­i­tat­ing envi­ron­ment, 29–36. Lon­too: Hog­a­rth Press.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1960/1965). The the­o­ry of the par­ent-infant rela­tion­ship. Teok­ses­sa The mat­u­ra­tional process­es and the facil­i­tat­ing envi­ron­ment, 37–55. Lon­too: Hog­a­rth Press.

Win­ni­cott, Don­ald W. (1971). The use of an object and relat­ing through iden­ti­fi­ca­tions. Teok­ses­sa Play­ing and real­i­ty, 86–94. Lon­too: Routledge.