Mariola Paavilainen, Matti Pesola, Anna Collander & Antto Luhtavaara: Rakkaus koronan aikaan. Mitä pandemia opettaa meille psykoterapiasta?

Alku­sanat

Mar­i­o­la Paavilainen

Viime keväänä puhke­si maail­man­laa­juinen kri­isi. Korona rantau­tui jokaiseen maankolkkaan, myös Suomeen, joka useim­malle meistä on ollut tähän asti lin­tuko­to, jos­ta on saanut seu­ra­ta maail­mal­la syt­tyviä ja sam­mu­via kri­ise­jä tur­val­lisen etäisyy­den päästä. Tar­tun­taluku­jen kuri­in saamisen nimis­sä ihmiset siir­tyivät etä­työsken­te­lyyn, myös useim­mat psykoter­apeu­tit. Etäter­apia-aika on herät­tänyt paljon ajatuk­sia ja tun­tei­ta – huol­ta psykoter­api­apros­es­seista mut­ta myös myön­teisiä yllä­tyk­siä ja edis­tysaskelei­ta. Etä­työsken­te­ly on rav­i­sut­tanut mei­dät valp­paik­si, pakot­tanut miet­timään toim­intat­apo­jamme. Samal­la tietokoneen ruu­tu on puudut­tanut ison osan itses­tämme, ja psykoter­apia ilman fyy­sistä läs­näoloa on tun­tunut väsyt­tävältä hapuilul­ta. Luke­mat­to­mia kysymyk­siä ja pohd­in­to­ja kaikesta koke­mas­tamme on herän­nyt ja vaatii päästä yhteisen keskustelun pari­in. Lop­putu­lok­se­na on tämä kol­men tek­stin kokon­aisu­us, joka syn­tyi työy­hteisömme koron­akeskustelu­jen hedelmistä ja johon sain kunn­ian kir­joit­taa alku- ja loppusanat.

Ensim­mäisessä osu­udessa Mat­ti Peso­la maalaa kuvaa etäter­api­ati­lanteesta, jos­sa yhtäkkiä joutuu kasvo­tusten myös itsen­sä kanssa. Kuka tuo oike­as­sa yläkul­mas­sa ole­va henkilö oikein on ja mik­si se näyt­tää noin oudol­ta? Myös läs­nä ole­vaa hil­jaisu­ut­ta etäter­api­as­sa pohdi­taan. Mie­lenki­in­toinen teema kir­joituk­ses­sa on lisäk­si yhdessä luo­tu kol­mas ja sen merk­i­tyk­sel­lisyy­den muutokset. 

Toises­sa osu­udessa Anna Col­lan­der pohtii luo­van ajat­telun ja leikkisyy­den vaal­im­ista han­kalienkin reali­teet­tien edessä ja sitä, miten psykoter­api­a­suhde ja siinä hei­jas­tu­vat vuorovaiku­tus­mieliku­vat elävät etä- ja läs­näter­api­an vuorotel­lessa. Olisi tärkeää herk­istyä sille, mitä asi­akkaan mielessä ole­valle psykoter­apeu­ti­lle tapah­tuu ja mitä psykoter­apeutin mielessä ole­valle asi­akkaalle tapah­tuu, kun sisäisiä kiin­tymy­suhdeku­vioi­ta koetellaan.

Kol­man­nes­sa osu­udessa Ant­to Luh­tavaara käsit­telee set­tin­gin tärkeyt­tä sisäisenä ele­ment­tinä ja sen kokemia kol­hu­ja koron­akri­isin iskiessä. Myös eri­laisia psykoter­apeutin ja asi­akkaan jakamia transferenssi–vastatransferenssi-matriiseja hah­motel­laan. Tek­sti kut­suu leikkisästi miet­timään omia asi­akas­suhtei­ta: minkälaisia matri­isien verkko­ja on kevään ensim­mäisen korona-aal­lon aikana kudot­tu? Minkälaisia roole­ja psykoter­apeu­ti­lle on kul­lakin näyt­tämöl­lä annettu? 

Toivomme tek­stien herät­tävän pohd­in­to­ja omista koron­akoke­muk­sis­tanne. Keskustelu jatkukoon!

Pää vinos­sa, väärät silmät

Mat­ti Pesola

Videoy­htey­dessä tar­jol­la on kak­si päätä. Toinen on tutun näköi­nen, juuri se asi­akas, jota olen tot­tunut kat­so­maan, kun hänen nimen­sä lukee kalen­teris­sani. Toinen on oudom­pi. Hänen kasvoihin­sa en ole tot­tunut lainkaan keskit­tymään ter­apiatun­neil­la. Tuo­tako se toinen katselee.

Kat­so­tuk­si ja eri­tyis­es­ti nähdyk­si tulem­i­nen on yksi keskeinen pros­es­si, jon­ka kaut­ta sub­jek­ti rak­en­tuu vuorovaiku­tuk­ses­sa. Sen sijaan tun­tuu herkästi han­kalal­ta tul­la tietoisek­si toisen kat­seen kohteena olemis­es­ta, jos toisen kat­seeseen pro­jisoidaan kri­it­tisiä sisäisiä arvioi­ta. Tämä on häpeäaltis tapah­tu­ma, joka irtaan­nut­taa välit­tömästä koke­muk­ses­ta. Nuoru­usiässä han­kalu­us koros­tuu ja toimii välit­täjänä monin tavoin itse­tun­non kehi­tyk­sessä ja eri­lais­ten sosi­aal­is­ten pelko­jen näyt­tämönä. Jos näyn toiselle, olen – jos kukaan on – vas­tu­us­sa siitä, miten näyn.

Toi­sis­sa etäy­htey­den mah­dol­lis­tavis­sa videosovel­luk­sis­sa on niin san­ot­tu automaat­ti­nen mir­ror­ing-toim­into, jon­ka kaut­ta kuva itselle päin näyt­tää luon­nol­lisem­mal­ta, kun taas tois­t­en sovel­lus­ten aidon kuvan lähet­tämi­nen aiheut­taa ori­en­taa­tio­tarvet­ta. Mik­si pääni on vinos­sa vasem­malle? Kun yritän suoris­taa sitä, se kään­tyy enem­män vasem­malle! Mik­si kat­son omaa päätäni enkä tuo­ta toista, joka on tämän ter­apiatun­nin päähenkilö?! Mik­si täl­läkin ter­apiatun­nil­la on kak­si päätä?

Useim­mis­sa viesti­no­hjelmis­sa on kuitenkin mah­dol­lisu­us aset­taa oma kuva itseltä piiloon. Sen lisäk­si vies­timien muiden toim­into­jen paris­sa on mah­dol­lista hyvinkin pitkälle aset­taa oma itsen­sä piiloon, mut­ta sen käsit­te­ly ei kuu­lu enää tämän artikke­lin piiriin. 

Vaik­ka kuvansa saisi näkymät­tömi­in, jää kuvay­htey­teen edelleen ei-tah­don­alainen epälu­on­nol­lisu­us: kun kat­son toista silmi­in – siis sinne mis­sä asi­akkaan pää näkyy lait­teel­lani –näytän hänen ruudul­laan katso­van enem­män tai vähem­män vinoon. Jos halu­an näyt­tää siltä, että kat­son silmi­in, on min­un kat­sot­ta­va lait­teen kam­er­aa. Se voi mon­es­sa tapauk­ses­sa tarkoit­taa, etten kat­so lainkaan asi­akkaaseeni tai näe hänen ilmeitään. 

Hyvä kat­sekon­tak­ti on eräs tehokkaimpia läs­näoloa vies­tiviä eleitä. Kun toivon voivani todel­la välit­tää asi­akkaalle, että tässä minä olen, saan tui­jot­taa pien­tä lasista silmää.

Läs­näolon tarve, mut­ta kenellä?

Läs­nä ole­va hil­jaisu­us on kohtaamisen muo­to. Parhaim­mil­laan se voi toimia hyvän eril­lisyy­den vahvis­ta­jana, yksi­nolona yhdessä. Aistin ja koen toisen läs­nä ole­vak­si mut­ta omas­sa mielessään elävänä toise­na, jol­la on val­ta liit­tyä yhtey­teemme sanom­al­la tai ele­htimäl­lä jotenkin mut­ta myös pysytel­lä oman mie­len­sä paris­sa. Kuin­ka hyvin voin ais­tia tämän saman, kun välil­lämme on pätkivä videoy­hteys? Entä kuin­ka oma yri­tyk­seni täl­laiseen läs­näoloon välit­tyy asiakkaalle?

Hil­jaisu­ud­es­ta on etäter­api­as­sa tarve keskustel­la uudel­la taval­la. Antaa sille lupa ja tila, jot­ta tulee mah­dol­lisek­si uskaltaa itsekin käyt­tää sitä pelkäämät­tä että toinen kokee psykoter­apeutin häviävän. Keskustel­la siitä, miltä hil­jaisu­us videoy­htey­dessä tun­tuu. Kun läs­näoloa tulee vaikeak­si välit­tää fyy­sisel­lä läs­näolol­la, jää puhe herkästi yliko­ros­tuneek­si kanavak­si, ja myös psykoter­apeutis­sa herää tarve yrit­tää rak­en­taa yhteyt­tä vaik­ka sit­ten puhu­mal­la tyh­jem­piäkin asioi­ta kuin ehkä taval­lis­es­ti tek­isi mieli. 

Ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin

Kiin­nos­ta­va piirre koron­a­jak­son etäter­a­pi­ois­sa oli se vai­htelu, jota asetel­man muu­tos aiheut­ti. Osa asi­akkaista kär­si etäy­htey­destä selvästi, kieltäy­tyi siitä, mikäli sel­l­ainen oli mah­dol­lista, tai sit­ten halusi esimerkik­si ehdot­tomasti puhua vain puhelimitse.

Use­at kol­le­gat kuva­si­vat, kuin­ka jollekin asi­akkaalle mah­dol­lis­tui etäy­htey­den kaut­ta eri­lainen työsken­te­ly­ta­pa kuin aiem­min kasvo­tusten tavates­sa. Jotkut asi­akkaat pystyivät myös hyö­dyn­tämään fyy­sisen etäisyy­den tuo­maa tur­vaväliä siten, että saat­toi­vat koh­da­ta tai käsitel­lä aiem­min häpeä­nalaisia koke­muk­si­aan, esimerkik­si ker­toa omista tun­te­muk­sis­taan henkilöko­htaisem­min ja syvem­min kuin kasvo­tusten. Useim­mat asi­akkaat pystyvät sietämään etäy­hteyt­tä ja jatka­maan pro­duk­ti­ivista työsken­te­lyä sen avul­la. Se var­masti on parem­pi vai­h­toe­hto kuin psykoter­a­pi­oiden keskey­tymi­nen fyy­sis­ten kon­tak­tien vält­tämiske­hot­teen johdosta.

Psykoter­apeutin näkökul­mas­ta mie­lenki­in­toista oli huo­ma­ta, miten riip­puma­ton­ta asi­akkaan kyvys­tä työsken­nel­lä saat­toi olla oma turhau­tu­misen ja epä­mukavu­u­den koke­mus. Yksilöimät­tä ja asi­akkaista riip­pumat­ta vaik­ka vain neljän käyn­nin päivä tun­tui joka ker­ta pidem­mältä ja raskaam­mal­ta kuin miltä se läs­näter­api­as­sa tun­tuu. Asi­akkaalle etä­ta­paamisia psykoter­apeutin kanssa on saat­tanut ker­tyä ehkä kahdesti viikos­sa. Psykoter­apeu­ti­l­la niitä on hel­posti kaksikymmentä.

Osa seli­tyk­sistä var­masti liit­tyy tavanomaisen työn ulkop­uolisi­in kuor­mi­tustek­i­jöi­hin, kuten aiem­min mainit­tui­hin videoy­htey­den mukanaan tuomi­in sivuilmiöi­hin tai videoy­htey­den toimivu­u­teen ylipään­sä. Työer­gono­mia on saat­tanut monel­la olla tilapäisek­si olete­tus­sa tilanteessa vält­täväl­lä tasol­la. Stres­siä on voin­ut aiheutua myös oman per­heen tilanteesta, jos esimerkik­si las­ten hoitoku­viot tai puoli­son työti­lanne ovat aiheut­ta­neet kuor­mi­tus­ta. Myös huoli omas­ta ter­vey­destä, itsen tai läheisen riskiryh­mään kuu­lu­mi­nen ovat ilmeisiä kuormitustekijöitä. 

Näi­denkin asioiden ollessa suh­teel­lisen tur­val­lisel­la mallil­la hyvin laa­jalti on jaet­tu koke­mus­ta työn ilon katoamis­es­ta etä­työsken­te­lyn jatkues­sa. On kiin­nos­tavaa ajatel­la, mis­tä osas­ta tätä työtä mei­dän psykoter­apeut­tien hyv­in­voin­ti on riip­pu­vaista, jos se ei liity suo­raan ansioi­hin, tapaamis­ten rak­en­teeseen viikkoaikataulus­sa eikä edes mah­dol­lisu­u­teen olla avuk­si asiakkaille!

Vaik­ka suurin osa asi­akkaista kuitenkin myös selkeästi prefer­oi läs­näter­api­aa, halu­an tarkoituk­sel­la kär­jistäen val­ot­taa sitä epäsynkro­ni­aa, että asi­akkaan koke­mus psykoter­api­an toimivu­ud­es­ta ei vält­tämät­tä kär­si vas­taavasti kuin psykoter­apeutin tyy­dyt­tävyys oman työn suh­teen. Syitä voisi pohtia asi­akaslähtöis­es­ti – etäisyy­den takaa asi­akkaat kuitenkin ovat keskimääräistä defen­soituneem­pia, ja esimerkik­si suo­ria kon­frontaa­tio­ta on vaikeampi tehdä, jol­loin työhön jää vähempi­en vaikut­tamisen mah­dol­lisuuk­sien koke­mus. Myös ter­apeut­tilähtöi­nen näkökul­ma on ajat­telun arvoinen – tarvit­seeko psykoter­apeut­ti fyy­sistä vuorovaiku­tus­ta enem­män kuin asi­akas? Jos, niin miksi? 

Ehkä vielä mie­lenki­in­toisem­paa olisi kuitenkin kään­tää katse itse psykoter­apeut­tiseen pros­es­si­in ja ilmiöi­hin, joista kyl­lä puhutaan mut­ta joista on vaikea tehdä havain­to­ja ennen kuin niis­sä tapah­tuu näin dra­maat­tisia muu­tok­sia. Ter­apeut­tisen kol­man­nen (Ogden 2004) käsite avaa kiin­nos­ta­van näkökul­man tähän ilmiöön.

Ei ole asi­akas­ta ilman psykoter­apeut­tia eikä psykoter­apeut­tia ilman asiakasta

Ogden (2004) toteaa, että myös psykoter­api­as­sa sub­jek­ti ja objek­ti ovat keskinäisessä riip­pu­vu­us­suh­teessa. Kun asi­akas ja psykoter­apeut­ti ovat vier­aan olo­suh­teen äärel­lä, jotain muut­tuu myös näi­den kah­den välille syn­tyvässä inter­per­soon­al­lises­sa tilassa.

Etäy­htey­den ongel­mana voisi olla yhdessä luo­dun (kol­man­nen) merk­i­tyk­sel­lisyy­den vähen­e­m­i­nen tai kadot­ta­mi­nen, mikä ilme­nee tyl­syy­den tai tyhjyy­den tun­teina. Tämä voi käyn­nistyä psykoter­apeutin liial­lisen epä­mukavu­u­den (ja kiin­tymyshis­to­ri­an ongelmien) tai asi­akkaan kiin­tymyssärö­jen aktivoimana siten, että koke­muk­sel­lis­es­ti kumpikin osa­puoli rek­isteröi, että asi­at ovat nyt toisin epämääräisel­lä taval­la. Kumpikin kokee ja tulk­it­see tätä epämääräistä muu­tos­ta omien kyky­jen­sä ja voimavaro­jen­sa kaut­ta, mut­ta tilanne vaikut­taa psykoter­apeut­ti­in eri taval­la, kos­ka tietyt piir­teet tässä muut­tuneessa epämääräisessä yhtey­den luomisen vaikeudessa tois­tu­vat viikon monis­sa tapaamisissa. 

Voidaanko ajatel­la, että koke­mus­ta yhteis­es­ti luo­dus­ta vuorovaiku­tuk­ses­ta raken­netaan ja ylläpi­de­tään paljon ei-kielel­lisen ja nimeno­maan kehol­lisen yhtey­den kaut­ta? Asi­akkaan näkökul­mas­ta ter­apeut­tista vuorovaiku­tus­ta on viikos­sa vähem­män. Ehkä koke­mus­ta yhteis­es­tä suh­teesta ja kol­mannes­ta pystyy pitämään yllä ohuem­mankin kana­van yli, kun suhde on riit­tävän latautunut. 

Lähitöi­hin palates­sa saat­toi huo­ma­ta, että kun fyysi­nen vuorovaiku­tus lisään­tyy tietyn määrän yli, on joku määrä etäy­hteyt­tä jak­set­tavis­sa toimi­vam­min. Yksi­no­maan etäy­htey­den varas­sa toim­imi­nen on kuor­mit­tavam­paa. Täl­laisen havain­tolin­jan poh­jal­ta hil­jaisen tiedon ja vuorovaiku­tuk­sen osa-aluet­ta psykoter­api­as­sa olisi tärkeää entis­es­tään korostaa pelkästään kielel­lisen tapah­tu­misen ohella.

Kun tarken­taa siihen, mitä ali­ta­jun­nat sit­ten yhdessä luo­vat, löy­det­täneen vas­tauk­sek­si matri­isi eri­lai­sista peloista, toiveista ja odotuk­sista. Näistä on sekä Anna Col­lan­derin että Ant­to Luh­tavaaran tek­steis­sä esimerkkejä.

Sil­loin kun etäy­hteys on koet­tu jol­lain tavoin yhteyt­tä köy­hdyt­tävänä, ollaan tekemi­sis­sä sel­l­ais­ten matri­isien kanssa, jois­sa koros­tuu esimerkik­si hylkäämi­nen ja ulkop­uolelle jou­tu­mi­nen. Psykoter­apeutis­sa voi laukaista depri­vaa­tion sävyjä koke­mus yksin uuden tilanteen äärelle jou­tu­mis­es­ta, mon­en­lais­es­ta konkreet­tis­es­ta epä­mukavu­ud­es­ta ja epälu­on­te­vu­ud­es­ta. Vaikeus pitää yllä elävää yhteyt­tä asi­akkaaseen voi louka­ta myös psykoter­apeutin nar­sis­mia, kun itselle ei voi antaa yhtä hyvää palautet­ta kon­tak­tin onnis­tu­mis­es­ta kuin tavallisesti. 

Ogdenin (2004) ajat­telus­sa oleelli­nen lin­ja on pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion käsit­tämi­nen tilana, jos­sa yhteis­es­ti ylläpi­det­ty kol­mas välit­tyy alis­tavasti tai tunkeu­tu­vasti yksilöl­liseen kokemiseen. Hän käyt­tää tästä ilmaus­ta sub­ju­gat­ing third. Ana­lyyt­ti­nen onnis­tunut työsken­te­ly edel­lyt­tää tämän yhteistä tun­nistamista ja eril­lis­ten – mut­ta yhteisen koke­muk­sen muokkaamien – koke­mus­maail­mo­jen palau­tu­mista yksilöi­den käyt­töön. Ogden kuitenkin huo­maut­taa, että ana­lyyt­ti­nen kol­mas on epäsym­metri­nen kon­struk­tio hoitoti­lanteessa, jota määrit­tävät psykoter­apeutin ja asi­akkaan roolit. Vaik­ka yhteis­es­ti muo­dos­tunut asetel­ma vaikut­taa kum­mankin koke­mus­maail­maan, niin ana­lyytikon koke­mus­puolen tehtävänä on toimia asi­akkaan hoidon käytössä, aut­taen ymmärtämään asi­akkaan tietoista ja tiedostam­a­ton­ta kokemista. 

Meille psykoter­apeut­teina olisi kovin tärkeää voi­da tun­nistaa oman epä­mukavu­utemme ja ahdis­tuk­semme lähteitä, jot­ta niistä voisi erot­taa uudessa olo­suh­teessa, mikä on omaa ja mikä toisen. Muut­tuneen työsken­te­ly­muodon (väärien silmien ja ylimääräis­ten päi­den) kanssa jak­samisen kannal­ta on oleel­lista pitää dialo­gi elävänä – psykoter­apeu­ti­lle itsen­sä ja kol­le­goiden kanssa mut­ta myös asi­akkaan suun­taan ja koke­mus­ta kuullen. 

Uusia ikkunoi­ta

Anna Col­lan­der

Mon­elle meistä koron­a­pan­demia on ollut isku tur­val­lisu­usil­lu­u­sioomme. Meitä on kipeästi muis­tutet­tu siitä, miten haavoit­tu­va yhteys on koko tähän elämään. Side ihan kaik­keen rakkaaseen voi katke­ta, tulee yht­enä päivänä katkea­maan. Joudun jät­tämään nämä sam­maloituneet kalliot ja kiehto­vat kir­jat. Nämä ihmiset.

Samal­la suhde mui­hin on muut­tunut ahdis­tavak­si. Voimme mil­loin vaan, tietämät­tämme, olla vaar­al­lisia toisillemme. Kos­ka koron­avirus näyt­tää ole­van eri­tyisen kohtalokas van­hem­mille ihmisille, on sukupolvien välisessä yhtey­dessä monien kohdal­la tul­lut katkoksia.

Mei­dän jokaisen sisäiset kiin­tymys­suhdeku­viot ovat näistä syistä tulleet rav­is­tel­luk­si. Se tuo psykoter­apia- ja ana­ly­y­sisuhteisi­in uusia työstämis­mah­dol­lisuuk­sia ja tuor­e­i­ta haastei­ta, kun psykoter­apeutis­sa värähtelee henkilöko­htaise­na koke­muk­se­na saman­su­un­taiset pelot, surut ja tur­vat­to­muudet kuin asi­akkaissa. Koron­a­pan­demia on tuonut yhteisen inhimil­lisyy­den selkeäm­min näytille. Psykoter­apeut­teina joudumme kamp­paile­maan omien sisäis­ten myrsky­jemme kanssa samal­la, kun moni asi­akas tarvit­see meitä eri­tyisen paljon ja set­tingiä joutuu muut­ta­maan nopeasti. 

Siir­tymi­nen etäter­api­an ja läs­näter­api­an välil­lä tuo asi­akas­suhteisi­in uusia värähte­lyjä, haastei­ta ja mah­dol­lisuuk­sia. Tässä kuvaan jotain siitä, miltä paluu läs­näter­api­aan saat­taa herät­tää. Ennen kesä­taukoa tapasin melkein kaik­ki asi­akkaani muu­tamia ker­to­ja kas­vokkain. Moni oli sitä kovasti odot­tanut, mut­ta samal­la palaami­nen läs­näter­api­aan oli ris­tiri­itaista. Toki tur­val­lisu­us oli yksi teema. Psyko­dy­naamis­es­ti kiin­nos­tavam­pana nousi kuitenkin riip­pu­vu­u­den ja häpeän han­kalu­udet, jot­ka jälleen­näkem­i­nen asi­akkaissa saat­toi herät­tää. Läs­näter­api­an uudelleen­mah­dol­lisu­ud­es­ta innos­tuneena ana­lyytikkona on help­poa ymmärtää, miten nöyryyt­tävää ja häpeäaltista voi asi­akkaalle olla, kun odot­taa jotaku­ta kovasti ja iloit­see jälleen­näkemis­es­tä. Mitä jos asi­akas saakin vaikutel­man – varhais­ten koke­muk­sien­sa takia – ettei ana­lyytikko iloitse tai halua nähdä? Mitä jos yhteys taas tun­tu­isi katkeavan?

Elävöit­tääk­seni tätä tun­nel­maa loin kak­si fik­ti­ivistä vin­jet­ties­imerkkiä, jois­sa on ainek­sia vuorovaiku­tuskon­stel­laa­tioista monien asi­akkaiden kanssa.

Nuori mies tuli aivan tun­nin lopus­sa, kun pääsi takaisin har­taasti toivo­ma­lleen läs­näter­api­aan. Hän ker­toi, kuin­ka oli pyörinyt vas­taan­oton ympäri pitkään löytämät­tä oikeaa reit­tiä, häpeän val­las­sa, kun ei osan­nut löytää per­ille, vaik­ka tie olisi pitänyt olla jo tut­tu. Samaan aikaan pyörin yhteis­vas­taan­oton käytäväl­lä reagoiden use­am­paan ovikel­lon soit­toon ja palat­en taas huoneeseeni, kun oven takana ei ollutkaan oma asi­akas. Siinä sit­ten menimme ympyrää, jälleen­näkemisen häpeäalt­tiu­den tahdis­sa. Kunnes löysimme toisi­amme, ja jotain koke­muk­ses­ta saati­in verbalisoitua.

Mon­ta vuot­ta psykoter­api­as­sa käynyt nainen muut­tui etäisek­si ja epäki­in­nos­tuneek­si etäter­api­an myötä. Koneeni ruudul­la nainen uppou­tui kotitöi­hin ja yrit­ti samal­la väsyneen kohteliaasti esit­tää jotain kiin­nos­tus­ta kon­tak­tiyri­tyk­siäni kohtaan. Jälleen­näkem­i­nen kas­vokkain aut­toi mei­dät saa­maan tun­neta­sol­la kiin­ni hänen hylä­tyk­si tulemisen koke­muk­ses­taan ja siihen liit­tyvästä pelosta ja loukkaan­tu­mis­es­ta. Psykoter­api­an aikaisem­mat etääl­lä olot – tauot ja lomat – eivät olleet riit­tävästi aut­ta­neet meitä saa­maan niihin koke­muk­sel­lista yhteyt­tä. Aut­toiko etäy­hteys hän­tä tun­temaan, että hän on edes jol­lain tasol­la vielä yhtey­dessä hylkäävään objek­ti­in? Aut­toiko se min­ua saa­maan parem­min kiin­ni hänen koke­mus­maail­mas­taan taval­la, joka ei ole ollut tauko­jen aikana mah­dol­lista – kos­ka sil­loin olen ollut muual­la? Vai herät­tikö koron­a­pan­demia minus­sa tun­nelmia, jot­ka mah­dol­lis­ti­vat herk­istymisen hänen olotiloihinsa?

Jos saisin vali­ta, koron­aa ei tietenkään olisi ja heit­täisin saman tien tietokoneen ulos ikku­nas­ta. Samal­la kuitenkin ajat­te­len, että siir­tymi­nen etä- ja läs­näter­api­an välil­lä antaa mon­en­laisia herk­istymisen mah­dol­lisuuk­sia liit­tyen hylkäämiseen ja kiin­tymys­suhtei­den katkoihin.

Miten menet­telemme ja kas­vamme tästä eteen­päin? Pitkil­lä etäter­api­a­jak­soil­la menetämme jotain läs­näter­api­an tunnespek­trin laa­ju­ud­es­ta. Vai­htelem­i­nen läs­nä- ja etäter­api­an välil­lä syys­flun­ssien ja mah­dol­lisen uuden korona-aal­lon takia tuo taas omia haasteitaan psykoter­apeut­tiseen tun­ney­htey­teen. Tärkeää olisi vaalia mah­dol­lisu­ut­tamme ajatel­la ja yhdessä reflek­toi­da set­tingiä ja sen muu­tok­sia. Set­tingiä on per­in­teis­es­ti usein perustel­tu psykoter­api­an ja asi­akkaan suo­jaamisel­la. Parhaim­mil­laan koron­a­pan­demia lahjoit­taa meille laa­jem­mat mah­dol­lisu­udet tun­nustel­la, miten psykoter­apeutin ja asi­akkaiden värähte­lyt sekoit­tuvat toisi­in­sa ja mil­lä kaikil­la tavoil­la psykoter­apeutin tapa luo­da ja ylläpitää set­tingiä liit­tyy hänen omi­in tarpeisi­in­sa ja tun­teisi­in­sa. Jos uskallamme kat­soa ei-tietäväisin silmin psykoter­apeut­tien eri­laisia val­in­to­ja pan­demi­ati­lanteessa, voimme löytää uusia aspek­te­ja psykoter­api­atyöstä. Pan­demia on avan­nut meille use­ampia ajat­telun ikkunoi­ta, jot­ka taval­lis­es­ti ovat totut­tu­jen käytän­tö­jen ja illu­sorisen tur­val­lisu­u­den­tun­teen verhoamia.

Samal­la toivon, että vaal­isimme eri­tyisen tarkasti luovu­u­den ja leikkisyy­den tilaa. Kun joudumme sopeu­tu­maan ankeaan reali­teet­ti­in ja kan­ta­maan uuden­laista vas­tu­u­ta set­tingistä, voi oike­as­sa olem­i­nen koros­tua ja leikkisyys hävitä takaoves­ta. Leikkisyy­del­lä olisi kuitenkin paljon annet­tavaa – se toimii herkkyy­den ja toiveikku­u­den katalysaat­to­ri­na. Luo­va ajat­telu lisää kykyämme kat­soa itseämme, pros­esse­jamme ja asi­akkaita­mme uusista näkökulmista.

Yllätin itseäni osta­mal­la kesäl­lä kirkkaan­punaisen mekon. Se on ihana, ja osa sen ihanu­ud­es­ta on tämä: se huokuu elämää, hilpeyt­tä ja iloa. Se muis­tut­taa min­ua siitä, että vaik­ka olen ohuis­sa lan­gois­sa kiin­ni, elämä voi kan­taa ja leikille on tilaa – asi­akas­suhteis­sa ja muual­la. Luo­va tun­ney­hteys on parhaim­mil­laan yhtä todel­li­nen reali­teet­ti kuin koron­a­pan­demi­an kas­va­vat luvut.

Schrödin­gerin setting

Ant­to Luhtavaara

“Kokeen tarkoituk­se­na on osoit­taa, että kvant­timekani­ik­ka on epätäy­del­listä ilman sään­töjä, jot­ka kuvaa­vat, mil­loin alfa­funk­tio rom­ah­taa ja kissa kuolee tai säi­lyy hengis­sä sen sijaan, että olisi kumpaakin.” — Wikipedia (pait­si neljän kir­jaimen muutos)

Koron­akri­isin aikana yhä use­ampi psykoter­apeut­ti on aset­tunut kotin­sa rauhaan kat­so­maan Yleltä ran­skalaista Le Bureau -tv-sar­jaa, joka ker­too Ran­skan salaisen palvelun kan­sain­väli­sistä peiteagenteista. 

Olen leikitel­lyt ajatuk­sel­la, että suo­sio perus­tuu videop­uhelu­iden roman­ti­soin­ti­in sar­jan alus­sa: ken­täl­lä ole­vat agen­tit puhu­vat videop­uhelun väl­i­tyk­sel­lä työno­h­jaa­jilleen sydän­tään riip­ivistä asioista hädän, kaaok­sen, elämän ja kuole­man keskel­lä. Me tarvit­simme koron­akri­isin aikana jotakin buus­taa­maan merk­i­tyk­sel­lisyyt­tä videop­uhelun äärellä. 

Jak­sos­sa ”Päätök­sen aika” ken­tälle matkaa­va agent­ti Mari­na Loiseau on viimeisessä kas­vokkaises­sa ten­tis­sä työno­h­jaa­jansa kanssa har­joit­tele­mas­sa, kuin­ka olla luop­umat­ta peit­eroolis­taan kovankaan paineen alla. 

”Mikä on Bay­on­nen areenan nimi?” työno­h­jaa­ja tent­taa. ”En tiedä. En tykkää härkä­tais­telus­ta”, Loiseau vas­taa peit­eroolis­taan käsin. ”Tiedätte kyl­lä. Ettekös vart­tunut Bay­on­nes­sa?” työno­h­jaa­ja jatkaa har­joitet­ta. Sit­ten tapah­tuu jotain. Työno­h­jaa­jan ilme muut­tuu, asen­to vai­h­tuu ja hän aut­taa salaista agent­tia alku­un: ”Arènes de…” Salaisen agentinkin ilme ja asen­to muut­tuvat. Agent­ti ajat­telee, että har­joi­tus on ohi. 

”…Lache­p­ail­let”, työno­h­jaa­ja opet­taa. ”Lachep­al­let”, salainen agent­ti, joka on pudot­tanut pois peit­eroolin­sa ja on omana itsenään, tois­taa huoli­mat­tomasti huokaisten. ”Ottaako tent­taamiseni päähän?” työno­h­jaa­ja kysyy yhtäkkiä. ”Ei”, agent­ti vas­taa. ”Onko sinus­ta muka­va jutel­la tässä kanssani?” työno­h­jaa­ja jatkaa out­o­jen kysymys­ten kysymistä itsek­seen itsen­sä riisuneelta agen­til­ta. ”Joo, ehkä. En ole miet­tinyt asi­aa”, agent­ti vas­taa huo­let­tomasti. ”Sin­ua ei tai­da huvit­taa puhua kanssani?” työno­h­jaa­ja jatkaa. ”Ei ole kyse siitä”, agent­ti vas­taa kaikel­la vil­pit­tömyy­del­lään mut­ta ihme­tellen työno­h­jaa­jansa käytöstä. 

- ”Sin­ua siis ei huvita.” 

- ”En minä niin sanonut.” 

- ”Lähtisit mielum­min koti­in, niinkö?” 

- ”En!” agent­ti vas­taa koko sydän pelis­sään tämän inti­imin ja tärkeän ihmis­suh­teen äärellä. 

- ”Mik­si min­un pitää olla se joka sanoo, että… tes­taan yhä tässä peit­e­tari­naasi”, työno­h­jaa­ja paljastaa. 

- ”Hit­to!” salainen agent­ti kiroaa. 

Kohtauk­ses­sa on tärkeä ope­tus myös meille psykoter­apeuteille. Vaik­ka tulisi kuin­ka suuri kri­isi, tuli­pa­lo teat­teris­sa, me emme voi luop­ua peit­eroolis­tamme vuorovaiku­tuk­ses­sa asi­akkaidemme kanssa. Set­ting elää ja sam­muu sisäl­lämme. Ei seinis­sä, ei sohvis­sa tai nojatuoleis­sa. Sisällämme. 

Koron­akri­i­sis­sä on lohdullista lukea esimerkik­si eteläamerikkalaisia (Cas­sor­la 2005) ja ital­ialaisia (Civ­itarese 2005) ana­lyytikoi­ta, joille yhteiskun­nal­liset kri­isit (val­lankaap­pauk­set, luon­nonkatas­tro­fit, taloudel­liset katas­tro­fit, mafi­an sekaan­tu­mi­nen jne.) ovat enem­män arkipäivää kuin meille tääl­lä lin­tuko­dos­sa. Kri­isien keskel­lä Cas­sor­lan sanat (Cas­sor­la 2005, 715–716) aut­ta­vat: ”Jokaises­sa ana­lyytikos­sa on jotain sel­l­aista, joka on juuri hän­tä, joka tekee hänestä eri­laisen kaik­ista muista ana­lyytikoista. Uskon että koulu­tuk­semme osaset saa­vat mei­dät otta­maan nämä eri­ty­isyy­det huomioon joka het­ki ana­lyyt­tisessä työssä. Ja on hyvä pitää mielessä, että se on asi­akas, joka aut­taa meitä huo­maa­maan ne asi­at, joi­ta olemme ana­lyytikkoina epäon­nis­tuneet huo­maa­maan. Ja tämä on mah­dol­lista vain, kun luovumme yläpuolel­la olemis­es­ta suh­teessa asi­akkaaseen. Jos ana­lyytikko ei luopuisi yläpuolel­la olemis­es­taan, hän ei koskaan tajuaisi ole­vansa itsekin mukana luo­mas­sa sokei­ta kohtia, enact­mente­ja, container–contained-häir­iöitä, ei-unia, näyt­tämöitä ana­lyyt­tiselle teatterilavalle.” 

Jos­sain määrin­hän meille kaikille tapah­tui näin, mut­ta jokaiselle oma­l­la oma­lakisel­la taval­lamme. Me putosimme osin pois peit­eroolis­tamme, kun koron­akri­isi iski. Kos­ka aihe on vaka­va, aion tas­apain­ot­taa tilan­net­ta pohti­mal­la asi­aa iro­nis­es­ta ja koomis­es­ta ajat­te­lu­tavas­ta käsin. 

Lach­mann korostaa, kuin­ka jokaisen psykoter­apeutin olisi hyvä jokaista käyn­nis­sä ole­vaa psykoter­api­aa miet­tiessään ajatel­la pros­es­sia romant­tis­es­ta, traagis­es­ta, iro­nis­es­ta ja koomis­es­ta ajat­te­lu­tavas­ta käsin (Lach­mann 2007). Ironi­nen ja koomi­nen ajat­te­lu­ta­pa ovat tärkeitä tas­apain­o­tuk­sia hau­dan­vakavu­udelle, jon­ka per­in­teiset romant­ti­nen ja traagi­nen rek­isteri luo­vat ter­api­apros­essin ajat­telu­un psykoter­apeutin mielessä. 

Lyhyesti san­ot­tuna se menee näin. Romant­tises­sa ajat­te­lu­tavas­sa koet­tele­mus pitää elää, voit­to ansai­ta tai tap­pio kär­siä ain­ut­laa­tuises­sa koke­muk­ses­sa eikä harhais­es­ti kuvitel­la muiden luo­van koet­tele­muk­sia. Traagises­sa ajat­te­lu­tavas­sa koros­tu­vat voimakkaat tun­neti­lat kon­frontaa­tion ja itsekon­frontaa­tion äärel­lä eikä niinkään ulko­maail­man kohtaamisen äärel­lä, jol­loin kon­flik­ti, kauhu ja epä­var­muus ovat odotet­tavia vierai­ta ja kasvu tapah­tuu onnet­to­muuk­sien, kivun, vaille jäämis­ten ja turhau­tu­mien kaut­ta. (Ks. Lach­mann 2007; Luh­tavaara 2019.) 

Koomi­nen ajat­te­lu­ta­pa piirtää opti­mis­mia, eteen­päin­menoa, vaikeuk­sien rakas­tavaa hyväksymistä, toiveikku­ut­ta, uusista aluista tur­van ja nautin­non löytämistä, men­neisyy­den uudelleen tekemistä uusis­sa suhteis­sa rak­en­tavasti. Hausku­us, spon­taa­nius, elävyys, sen kokem­i­nen, että on huolen­pidon ja huomion arvoinen ja vapaa pyrkimään kohti men­estys­tä, kuu­lu­vat tähän. Iro­nises­sa ajat­te­lu­tavas­sa sisäiset ris­tiri­idat löy­tyvät paradok­seista ja mon­imerk­i­tyk­sel­lisyy­destä (engl. ambigu­ous). Koros­tuu dialek­ti­ik­ka ja se, ettei mitään pide­tä itses­tään selvänä. Psykoter­apeutin omien siip­i­en katkaisem­i­nen voi olla vahvis­tavaa iro­nises­sa mielessä. Itseä ei ota niin vakavasti. (Ks. Lach­mann 2007; Luh­tavaara 2019.) 

Tek­stis­säni keskiössä ovat eri­laiset psykoter­apeutin ja asi­akkaan jaka­man transferenssi–vastatransferenssi-matriisin kohtalot koron­akri­isin keskel­lä. Yksi tyyp­il­lisim­mistä on var­masti ollut ”hylkäävä äiti – hylät­ty lap­si” -matri­isi. Psykoter­apeut­ti on ajatel­lut, että nyt tapah­tuu jotain niin poikkeuk­sel­lista, että jok­sikin het­kek­si työroolin voi lait­taa poik­ki ja ker­ta kaikki­aan sopia, miten tämän yhteisen objek­ti­ivisen katas­trofin keskel­lä toim­i­taan asi­akkaan kanssa. Psykoter­apeutin mieli on keskit­tynyt työhön objek­ti­ivise­na, ei-inti­im­inä asiana – ja oma per­he, suku­laiset ja ystävät ovat val­lan­neet mie­len inti­im­it sopukat. Joskus tämä on pääosin asi­akkaan fan­tasi­aa ja joskus osit­tain tottakin. 

Esitel­lään­pä tas­apain­on vuok­si vas­takkainen ääripää, niin san­ot­tu ”Bon­nie & Clyde” -matri­isi. Siinä psykoter­apeut­ti viit­taa kin­taal­la yleisi­in suosi­tuk­si­in ja jatkaa pako­matkaa yhdessä samas­sa ahtaas­sa autossa asi­akkaan kanssa. Hän vaikut­taa uhraa­van jopa oman ja läheis­ten­sä ter­vey­den pitääk­seen huol­ta asi­akkaas­taan. (Olete­taan, ettei asi­akas kuu­lu koro­nan riskiryh­mään). Psykoter­apeut­ti ei ehkä ole luop­umas­sa ajois­sa kät­telystä tai live-tapaami­sista, vaik­ka hän itse vaikut­taa kuu­lu­van riskiryh­mään. Tämäkin voi olla tosi­a­sia tai asi­akkaan fan­ta­sioista nou­se­va: joidenkin kohdal­la psykoter­apeu­tit, joil­la ei ole lähipi­iris­sä riskiryh­mäläisiä, ovat voineet jatkaa hark­i­tusti live-tapaamisia, jol­loin tämä trans­fer­enssi, vaikkakin vain fan­tasialähtöi­nen, tulee käsitel­lä psykoter­api­an aikana. 

Mieleeni tulee myös ”pakono­mainen psykoter­apeut­ti – mieli­v­al­tais­ten toim­intat­apo­jen uhri” ‑matri­isi, jos­sa psykoter­apeutin OCD:lta vaikut­ta­va sään­tö­jen ja toimin­nan pikku­tark­ka vaa­timi­nen saa aikaan saman­laista härkkimistä kuin mitä olemme kuulleet pakko-oireis­ten van­hempi­en aikuis­ten las­ten rapor­toi­neen lap­su­ud­estaan ja nuoru­ud­estaan. Tot­ta tai fantasiaa? 

”Epäit­senäi­nen psykoter­apeut­ti – epäkyp­sän huolta­jan uhri” -matri­i­sis­sa psykoter­apeut­ti vaikut­taa tukeu­tu­van liikaa muiden antami­in suosi­tuk­si­in kuin ne oli­si­vat absolu­ut­ti­nen Laki eikä hänel­lä vaiku­ta ole­van sisäistynyt itsenäi­nen minäi­hanne, jos­sa hän on lop­ul­ta itse itsen­sä auk­tori­teet­ti. Tietysti me kaik­ki seurasimme suosi­tuk­sia ja keskuste­limme ryh­mässä ter­api­ahuoneen ulkop­uolel­la siitä, mikä olisi viisas­ta. Nyt onkin enem­män kysymys siitä, mitä transferenssi–vastatransferenssiin ujuttautuu. 

Ote­taan­pa tälle vastapain­ok­si ”cowboy–palkintosonni”-matri­isi. Siinä psykoter­apeut­ti näyt­täy­tyy ylim­ielisenä cow­boy­na, muis­tut­taen jos­sain määrin Trumpin, John­sonin tai Bol­sonaron hah­moa. Hän vähät­telee hygien­i­asäädök­siä ja koro­nan vaar­al­lisu­ut­ta ja pitää asi­akkaan pelko­ja yleistyneenä ahdistuksena. 

Luk­i­jal­la tulee var­maan itsel­läkin mieleen ainakin puolisen tusi­naa matri­isia niiden lisäk­si, joi­ta olen nyt luetel­lut. Nos­tan­pa vielä viimeisek­si val­okeilaan ”inhoava–inhottu”-matri­isin, joka saat­taa herätä hygien­ia- ja kon­tak­ti­ra­jaussään­tö­jen sekä psykoter­apeutin koron­a­paineessa nou­se­vien omien tun­tei­den kaut­ta. Asi­akas ”tajuaa”, että oikeasti psykoter­apeut­ti pohjim­mil­taan enem­mänkin vihaa ja inhoaa hän­tä kuin rakas­taa ja on houkut­tunut hänen seuras­taan. Ain­oas­taan raha ja ter­api­a­sopimus pitävät psykoter­apeutin jatka­mas­sa terapiaa. 

Korostan, että näi­den transferenssi–vastatransferenssi-matriisien ei tarvitse perus­tua mil­lään taval­la psykoter­apeutin puheisi­in, vaan nämä voivat herätä ihan siitä, kuin­ka psykoter­apeut­ti on toimin­ut kri­isin äkil­lisyy­den keskel­lä – muis­ta­mat­ta vält­tämät­tä itsekään, miten kaik­ki on mennyt. 

No, ote­taan vielä ker­ta kiel­lon päälle yksi: ”ambiva­lent­ti (heikko) objek­ti – epälu­ot­tavainen false self” -matri­isi. Tässä matri­i­sis­sa psykoter­apeutis­sa on näkynyt huo­mat­tavasti enem­män kaoot­tisia ja hal­lit­se­mat­to­mia tun­tei­ta, ajatuk­sia, teko­ja ja puhei­ta kuin koskaan psykoter­api­an aikana tähän men­nessä. Sen sijaan että asi­akas kehys­täisi tämän koron­akri­isin globaa­lik­si, inhimil­lisek­si reak­tiok­si, asi­akas ajat­telee, että peit­erooli on nyt riisut­tu ja sen takana ole­va psykoter­apeut­ti onkin tuulel­la käyvä pyör­re­myrsky, jon­ka seuras­sa on parem­pi olla kilt­ti lap­si, joka ei turhaan haas­ta ja heitä öljyä tunneroihuun. 

Kyse on lop­ul­ta nöyryy­destä (Iko­nen 2000). On vielä liian aikaista tietää, mitä kaikkea jokaises­sa transferenssi–vastatransferenssi-matriisissa on lymy­ilemässä. Koro­nan ensim­mäis­es­tä aal­losta on liian vähän aikaa. Koro­nan lop­pua emme osaa ennus­taa. Pan­demia tuli meille kaikille yllä­tyk­senä. (Mut­ta ei kaikille mil­leni­aali-asi­akkaistamme, joista osa on ollut tietoinen epi­demioiden yleistymi­sistä ja ihmiskun­nan varautu­mat­to­muud­es­ta siihen.) 

Kun pöly on laskeu­tu­mas­sa, on kiin­nos­tavaa seu­ra­ta ihan jokaisen psykoter­api­as­sa kävi­jän kohdal­la, mitä matri­i­sista pal­jas­tuu. Kun muiden ter­api­a­su­un­tausten psykoter­apeu­tit valmis­tel­e­vat seu­raavaa ter­api­at­a­paamista, me psyko­ana­lyyt­tiset psykoter­apeu­tithan valmis­telemme edel­listä tapaamista jälkikäteis­es­ti (ran­sk. àpres-coup). 

Tähän men­nessähän osa matri­i­sista niil­läkin, jot­ka ovat työsken­nelleet monel­la taval­la hyvin myös etänä tai puhe­limes­sa, on jäänyt sekä asi­akkaan että psykoter­apeutin tiedosta­mat­tomi­in. Kri­isin keskel­lä kaik­ki asi­akkaamme ovat taipu­vaisia tiedosta­mat­taan tekemään tarkko­ja havain­to­ja meistä varhais­ten, para­noidis­ten self–objekti-matriisien ohjaam­i­na. Myös kaik­ista ”ter­veim­mätkin” asi­akkaistamme. Samaan aikaan mon­et asi­akkaistamme selviy­tyvät kri­i­sistä tuo­den psykoter­api­aan suurem­mas­sa määrin false self ‑puoltaan kuin true self ‑puoltaan. Tähän on ainakin ollut hyvä varautua. False self ‑puoli elää meis­sä ja heis­sä kaikissa ja on petol­lisen huo­maam­a­ton sil­loin, kun se ei ole äärim­mäi­nen ver­sio ilmiöstä. 

Tästä syys­tä olen tehnyt myös esimerkki­ma­tri­i­seista kar­rikoitu­ja kuvaelmia. Trans­fer­enssi tekee usein kär­päs­es­tä härkäsen. On psykoter­apeutin vas­tu­ul­la ottaa transferenssi–vastatransferenssi-matriisi käsit­te­lyyn oma­lle ter­api­atyylilleen tyyp­il­lisel­lä taval­la mut­ta pitäen huolen, että se tulee monipuolis­es­ti per­atuk­si ennen kuin psykoter­apia päät­tyy. Parhaim­mil­laan täl­laiset enact­men­tit oikein käsitel­ty­inä voivat aut­taa psykoter­api­aa saa­maan lisäsyvyyt­tä ja enem­män kipuko­htia käsitel­tyä kuin ilman täl­laisia kohtaamisia. 

Lop­pu­sanat

Mar­i­o­la Paavilainen

Mitä psykoter­api­apros­es­sille tapah­tuu, kun istumme kaukana asi­akkaas­ta, ikään kuin eri todel­lisuuk­sis­sa? Minä saunan pukuhuoneessa, toinen oma­l­la pihal­la. Minä vas­taan­otol­la yksin, toinen puun kan­nol­la met­sän suo­jas­sa. Minä autossa, toinen keit­tiössä. Itse huo­masin tarvit­se­vani läheisyyt­tä päästäk­seni parem­min ”altistu­maan” toiselle. Kiin­nos­tus, eläy­tymi­nen ja keskit­tymi­nen her­paan­tui helpom­min ollessani kaukana. Joidenkin asi­akkaiden kanssa taas huo­masin ole­vani kiitolli­nen etä­työsken­te­lyn tuomista mah­dol­lisuuk­sista, esimerkik­si kun etäi­nen ja varautunut asi­akas uskalsikin kaukana ollessaan ava­ta mie­len­maise­maansa enem­män. Dig­iloik­ka on ollut joillekin van­ha tut­ta­va, toisille täysin uusi työsken­te­ly­muo­to. Joillekin osit­tainen ja toisille täy­delli­nen etäisyy­den otto. Jokainen meistä on joutunut pun­nit­se­maan henkilöko­htais­es­ti etä­työsken­te­lyyn ryhtymistä, ja vari­aa­tioi­ta on ollut monenlaisia. 

Uskon, että dig­iloik­ka opet­ti paljon. Mikäli vas­taa­van­laiseen on ryhdyt­tävä uud­estaan, voi siihen hypätä luot­tavaisem­min mielin, jos ensim­mäisen kier­roksen koke­muk­sia on riit­tävästi käsitel­lyt. Uskon, että pohtimi­nen parhaim­mil­laan avaa uusia polku­ja psykoter­api­apros­es­si­in tutkit­tavak­si sekä yhdessä asi­akkaan kanssa että kol­le­goiden kesken. Olen kiitolli­nen etäter­api­an herät­tämistä pohdin­noista ja siitä, että meil­lä on mah­dol­lisu­us jatkaa työtämme sel­l­aisi­nakin aikoina, kun lähel­lä olo ei ole tur­val­lista. Vaik­ka ulkoinen set­ting muut­tuukin, yhteys etäter­api­an aikana voi säi­lyä sel­l­aise­na, että pros­es­si ei häiri­in­ny, jos saamme yhtey­den omi­in mieliku­vi­imme säi­lymään elävinä. 

Peter Høe­gin uusim­mas­sa kir­jas­sa Sin­un silmiesi kaut­ta (2019) käsitel­lään ihmis­ten välistä syvää yhteyt­tä ja sen vaiku­tus­mah­dol­lisuuk­sia ihmis­mieleen. Kir­jan päähenkilöt ovat lapsi­na oppi­neet men­emään tois­t­en­sa uni­in ja aut­ta­maan sitä kaut­ta toisi­aan. Myöhem­min aikuisi­na yksi heistä on kehit­tänyt neu­rop­sykol­o­gisen kuvan­tamis­menetelmän, jol­la ihmis­ten väli­nen syvä yhteys voidaan saa­da näkyväk­si, ja sen avul­la voidaan hoitaa ihmis­mie­len haavo­ja ja vapau­tua men­neisyy­den trau­moista. Kir­jan teema kos­ket­ti psykoter­apeut­tia minus­sa. Kuin­ka paran­tavaa voi olla yhtey­den saami­nen; kuin­ka kään­teen­tekevää voi asi­akkaalle olla se, että tulee ymmär­re­tyk­si omil­la ehdoil­laan. Tätä ske­naar­i­o­ta voisi leikkisästi käyt­tää käsil­lä ole­van tek­stikokoel­mankin teemoissa. Joskus yhteys syn­tyy unis­sa, joskus siihen tarvi­taan mon­imutkaisia konei­ta. Tärkeää kuitenkin on, että yhtey­teen pyritään ja sen luo­mia vaiku­tus­mah­dol­lisuuk­sia vaalitaan.

Kir­jal­lisu­us

Cas­sor­la, Roo­sevelt (2005). From bas­tion to enact­ment: The ‘non-dream’ in the the­atre of analy­sis. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 86(3), 699–719. 

Civ­itarese, Giusepppe (2005). Fire at the the­atre: (Un)reality of/in the trans­fer­ence and inter­pre­ta­tion. Inter­na­ton­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 86(5), 1299–1316. 

Høeg, Peter (2019). Sin­un silmiesi kaut­ta. Suom. San­na Man­ni­nen. Helsin­ki: Tammi.

Iko­nen, Pent­ti (2000). Psyko­ana­lyyt­tisiä tutkielmia. Helsin­ki: Nuorisopsykoterapia-säätiö. 

Luh­tavaara, Ant­to (2019). Naisen vai­et­tu regres­sio. Psykoter­apia, 39, 138–149.

Ogden, Thomas (2004). The ana­lyt­ic third: Impli­ca­tions for psy­cho­an­a­lyt­ic the­o­ry and tech­nique. Psy­cho­an­a­lyt­ic Quar­ter­ly, 73(1), 167–195.