Timo Teräsahjo & Matti Keinänen: Mentalisaatioterapia käytännössä – kliinisen työskentelyn havainnollistaminen terapiatuntimateriaalilla 

Men­tal­isaa­ti­ol­la eli mie­len­tämisel­lä tarkoite­taan kykyä muo­dostaa mieliku­via tun­teista, tarpeista ja haluista ja sen kaut­ta olla selvil­lä näistä mie­len­tiloista itsessä ja toi­sis­sa. Men­tal­isoin­ti aut­taa ihmistä ylläpitämään psyykkistä tas­apain­oa ja hal­lit­se­maan elämän tuo­mia haastei­ta jous­tavasti. Toimi­va mie­len­tämiskyky on mie­len­ter­vey­den ja sosi­aal­is­ten suhtei­den tajun yksi keskeinen tek­i­jä. Artikke­lis­sa tarkastel­laan men­tal­isaa­tion käsitet­tä, toimi­vaa ja puut­teel­lista men­tal­isoin­tia sekä men­tal­isaa­tioter­api­an (MBT) toteu­tuk­sen peri­aat­tei­ta. Työ­ta­paa ja hoito­pros­es­sia havain­nol­lis­te­taan yksi­tyisko­htaisel­la tun­ti­työsken­te­lyn esimerkil­lä. Artikke­li tuo näkyväk­si sen, miten mie­len­tämiskykyä voidaan hoi­dos­sa kehit­tää ja vahvis­taa ja miten tätä työsken­te­lyä voidaan arvioida.

Johdan­to

Men­tal­isoin­nin eli mie­len­tämisen (Duodec­imin sanas­to­lau­takun­nan hyväksymä Mat­ti Keinäsen suomen­nos v. 2019) käsite on nykyään useim­mille mie­len­ter­veystyön ammat­ti­laisille tut­tu. Se on löytänyt tien­sä oppikir­joi­hin ja eri­lais­ten psykol­o­gis­ten hoit­o­menetelmien osak­si. Mut­ta mil­lainen on tarkalleen ottaen vuorovaiku­tus­pros­es­si, joka edis­tää kykyä mie­len­tää omia koke­muk­sia ja kehit­tää sosi­aal­is­ten suhtei­den tajua? Men­tal­isoin­nin eli mie­len­tämisen määritelmä – ”kyky muo­dostaa mieliku­via tun­teista, tarpeista ja haluista ja sen kaut­ta olla selvil­lä näistä mie­len­tiloista itsessä ja toi­sis­sa” (Keinä­nen 2024) – vaikut­taa ensi silmäyk­sel­lä yksinker­taiselta. Se kät­kee kuitenkin sisälleen pait­si laa­jan teo­reet­tisen perus­tan myös joukon tarkko­ja ter­apeut­tisia käytän­töjä, joiden avul­la men­tal­isaa­tiokykyä pyritään vahvis­ta­maan ja edis­tämään näyt­töön perus­tu­vas­sa men­tal­isaa­tioter­api­as­sa (Bate­man & Fon­agy 2016). Näi­den hoitokäytän­tö­jen tarkem­pi avaami­nen on oleel­lista, kun halu­aa perus­teel­lis­es­ti ymmärtää ja soveltaa men­tal­isaa­tioon perus­tu­van hoidon peri­aat­tei­ta työssään.

Näi­hin kysymyk­si­in vas­tataan yksi­tyisko­htais­es­ti näyt­töön perus­tu­van men­tal­isaa­tioter­api­an (men­tal­iza­tion-based ther­a­py, MBT) laatukäsikir­jas­sa A qual­i­ty man­u­al for MBT (Anna Freud Cen­tre 2024a). Menetelmän­mukaisen hoidon toteu­tu­mista voidaan tutkia hoit­o­menetelmässä pitäy­tymisen skaalal­la (adherenssi-kom­pe­tenssiskaala). Suomen­net­tu skaala on artikke­lin liitteenä.

Tässä artikke­lis­sa pyrimme konkreet­tis­es­ti havain­nol­lis­ta­maan, miltä menetelmän toteut­ta­mi­nen käytän­nössä näyt­tää tun­ti­työsken­te­lyn esimerkin kaut­ta. Sen avul­la voidaan tarkastel­la, mitä men­tal­isoin­tikyvyn edis­tämi­nen ja vakaut­ta­mi­nen hoi­dos­sa tarkoit­ta­vat ja mil­lä tavoin näyt­töön perus­tu­va men­tal­isaa­tioter­apia (MBT) vaikut­taa. Tun­ti­työsken­te­lyn kuvaus on aiem­min julka­istu kir­jas­sa Näkymätön kapel­limes­tari. Vuoteni psykoter­apeut­ti­na (Keinä­nen 2024).

Artikke­lin taustasta

Kuvaamme aluk­si tämän artikke­lin syn­typros­es­sia. Me kir­joit­ta­jat ryhdy­imme keskustele­maan men­tal­isaa­tios­ta ja sen lähikäsit­teistä syksyl­lä 2024. Kos­ka taus­tamme on eri­laiset – ensim­mäi­nen kir­joit­ta­ja väitöskir­jatutk­i­ja ja toinen psykoter­apeut­ti – yhteisen ymmär­ryk­sen saavut­ta­mi­nen edel­lyt­ti keskustelua men­tal­isaa­tionäkökul­man ja hoit­o­menetelmän perusteista. Tämä vei mei­dät tarkastele­maan men­tal­isaa­tioon perus­tu­van hoidon pros­es­sia ja toim­intat­apo­ja yksi­tyisko­htais­es­ti. Otimme keskustelu­jen perus­tak­si tun­ti­työes­imerkin, jota lähdimme avaa­maan tarkasti.

Aihet­ta käsitel­lessämme aloimme pohtia, voisiko men­tal­isaa­tion edis­tämisen tark­ka mut­ta yleis­ta­juinen kuvaami­nen olla hyödyl­listä laa­jem­mallekin yleisölle. Näin syn­tyi aja­tus muoka­ta työsken­telystämme artikke­li. Ensim­mäi­nen kir­joit­ta­ja jäsen­si keskusteluis­sa syn­tyneet näke­myk­sen­sä men­tal­isaa­tio­hoi­dos­ta ja tun­ti­työes­imerk­istä kir­jal­lisek­si esi­tyk­sek­si, minkä jäl­keen kävimme tek­stin yhdessä yksi­tyisko­htais­es­ti läpi. Tarken­simme ja muokkasimme tek­stiä edelleen yhteistä ymmär­rystä etsien, pitäy­tyen tarkasti MBT:n mallin­mukaisen työsken­te­lyn tavassa.

Ajat­telemme, että täl­lainen dialogi­nen läh­estymistapa – joka hei­jastelee myös myöhem­min artikke­lis­sa kuvat­tavaa me-henkeä (engl. we-ness) – ja kir­joi­tus­pros­essin näkyväk­si tekem­i­nen olisi sovelias lähtöko­h­ta men­tal­isaa­tion tukemisen peri­aat­tei­den avaamiselle. Toivom­mekin, että artikke­limme myötä psykoter­apeuteille tar­joutuu tilaisu­us ver­ra­ta MBT:n hoitope­ri­aat­tei­ta omaan työsken­te­lyyn­sä sekä ottaa työ­ta­paa tarpeen­mukaises­ti käyt­töön. Men­tal­isoin­ti­han on osa kaikissa vaikut­tavis­sa psykoter­a­pi­ois­sa (Fon­agy ym. 2019; Luyten ym. 2024a). MBT eroaa muista hoit­o­muodoista kuitenkin siinä, että se keskit­tyy yksi­no­maan mie­len­tämiskyvyn vahvis­tamiseen ja vakauttamiseen.

Men­tal­isaa­tion käsit­teestä lyhyesti

Sanaa men­tal­isaa­tio ovat käyt­täneet 1960-luvul­la muun muas­sa ran­skalaiset psyko­ana­lyytikot Fain, David ja Mar­ty, jot­ka tarkoit­ti­vat men­tal­isaa­ti­ol­la somaat­tis­ten viet­ti- ja tun­nereak­tioiden muun­tu­mista sym­bol­oiduik­si mie­len sisäl­löik­si (Fain & David 1963; Fain & Mar­ty 1964; sit. Lecours & Bouchard 1997). Sys­temaat­tis­es­ti men­tal­isaa­tioter­miä alkoi käyt­tää Peter Fon­agy viitat­en siihen ensim­mäisen ker­ran artikke­lis­saan ”On tol­er­at­ing men­tal states: The­o­ry of mind in bor­der­line patients” (1989), joka käsit­teli mie­len teo­ri­an (engl. the­o­ry of mind) ja men­tal­isaa­tion merk­i­tys­tä epä­vakaas­sa per­soon­al­lisu­ushäir­iössä. Men­tal­isaa­ti­ol­la viitat­ti­in täl­löin kykyyn hah­mot­taa ja sietää omia ja tois­t­en mie­len­tilo­ja. Men­tal­isaa­tio­teo­ri­an kehit­tymisen kannal­ta tärkeänä rajapyykkinä voidaan pitää 1990-luvul­la toteutet­tua Lon­toon vanhempi–lapsi-projektia, jos­sa havait­ti­in, että lapsen tur­valli­nen kiin­tymys ei ollut pelkästään yhtey­dessä äidin omaan kiin­tymys­suh­teen tur­val­lisu­u­teen, vaan eri­tyis­es­ti äidin kykyyn reflek­toi­da ja jäsen­tää omia varhaisia kiin­tymys­suhdekoke­muk­si­aan (Fon­agy ym. 1991a; 1991b; ks. myös Lüde­mann ym. 2021). Näis­sä tutkimuk­sis­sa osoitet­ti­in, että täl­lainen kyky jäsen­tää omia varhaisia kiin­tymys­suhdekoke­muk­sia ennusti jo raskau­saikana lapsen kiin­tymys­suh­teen tur­val­lisu­ut­ta. Tämä ja aihet­ta käsit­televät myöhem­mät tutkimuk­set (esim. Meins ym. 2002; Rosso & Airal­di 2016; Zeegers ym. 2017; Shai & Bel­sky 2017; Shai ym. 2022; Mor­eira ym. 2024) vahvis­ti­vat käsi­tys­tä van­hem­man men­tal­isoin­tikyvyn tärkey­destä lapsen suo­tu­isan sosioe­mo­tion­aalisen ja kog­ni­ti­ivisen kehi­tyk­sen taustalla.

Fon­ag­yn ja hänen kol­le­go­jen­sa työsken­te­ly lapsen psyykkisen kehi­tyk­sen ja epä­vakaan per­soon­al­lisu­u­den psyko­dy­nami­ikan ymmärtämisen paris­sa rikasti ja syven­si edelleen men­tal­isaa­tion käsitet­tä 2000-luvul­la. Men­tal­isaa­tion nähti­in ilmen­tävän mon­imutkaista kog­ni­ti­ivis­ten kyky­jen kokon­aisu­ut­ta (Duschin­sky & Fos­ter 2021). Men­tal­isaa­tioon perus­tu­van hoidon käytän­nön kir­jas­sa Hand­book of men­tal­is­ing in men­tal health prac­tice (Bate­man & Fon­agy 2019) Fon­agy ja Bate­man määrit­televät men­tal­isaa­tion kuvaa­van ”ihmisen mieliku­vi­tuk­sen eri­ty­istä osa-aluet­ta: yksilön tietoisu­ut­ta sekä omista että tois­t­en mie­len­tiloista, eri­tyis­es­ti hei­dän toim­intaansa selitet­täessä” (Fon­agy & Bate­man 2019, 3). Sen nähdään myös koos­t­u­van useista sosi­aalis-kog­ni­ti­ivi­sista toimin­noista (Fon­agy & Bate­man 2019).

Men­tal­isaa­tioter­apia (MBT) kehit­tyi sat­un­nais­te­tuis­sa kon­trol­loiduis­sa tutkimuk­sis­sa saavutet­tu­jen, tois­tet­tavis­sa ole­vien hyvien tulosten myötä (Bate­man & Fon­agy 2008; 2009) näyt­töön perus­tu­vak­si hoit­o­ma­llik­si 2000-luvun ensim­mäisel­lä vuosikymmenel­lä. Sen kehi­tyk­sessä merkit­tävää osaa näyt­televät taus­ta­teo­ri­ana kiin­tymys­suhde­teo­ria ja empi­irisen tutkimuk­sen kaut­ta syn­tynyt tieto (neu­ro­fy­s­i­olo­gia, lap­su­u­den psyykki­nen kehi­tys ja psyykkisten häir­iöi­den hoito men­tal­isaa­tioter­api­al­la) (Bate­man & Fon­agy 2016).

Men­tal­isaa­tiokyvyn kehi­tyk­selli­nen perusta

Men­tal­isaa­tioon perus­tu­van hoidon peri­aat­tei­den ymmärtämisen kannal­ta lap­su­u­den psyykkisen kehi­tyk­sen ymmärtämi­nen on tarpeel­lista. Kuten jo edel­lä maini­tus­sa Lon­toon van­hempi‒lap­si-pro­jek­tis­sa havait­ti­in, lapsen kiin­tymys­suh­teen kehi­tyk­sen laadun kannal­ta on tärkeää, että van­hem­mal­la on riit­tävä kyky men­tal­isoin­ti­in. Hyvin las­taan men­tal­isoi­va van­hempi tun­nistaa lapsen psykol­o­gise­na toim­i­jana ja ymmärtää sen­si­ti­ivis­es­ti tämän mie­len­tilo­ja. Vuorovaiku­tuk­ses­sa men­tal­isaa­tiokykyisen van­hem­man kanssa lap­si oppii tun­nista­maan mie­len­tilo­ja itsessään ja toi­sis­sa van­hem­man suorit­ta­man mie­len­tilo­jen peilaamisen ja merk­it­semisen avul­la (Fon­agy & Bate­man 2019). Tämä dyadi­nen pros­es­si on pait­si yhtey­dessä lapsen tur­val­lisen kiin­tymys­suh­teen kehit­tymiseen (Zeegers ym. 2017) ja mie­len­ter­vey­teen (Mor­eira ym. 2024), myös laa­ja-alaiseen kykyyn tun­nistaa ja säädel­lä mie­len­tilo­ja sekä itsessä että suh­teessa mui­hin (Meins ym. 2002; Sene­hi ym. 2018), ja se voi suo­ja­ta las­ta sisäisiltä vaikeuk­sil­ta trau­maat­ti­sis­sa olo­suhteis­sa (Ensink ym. 2017). Se tuot­taa lapselle tärkeitä tun­nis­te­tuk­si tulemisen koke­muk­sia kehit­täen hänessä epis­teemistä luot­ta­mus­ta, jol­la tarkoite­taan kykyä ottaa vas­taan ja tal­len­taa pitkäaikaiseen muis­ti­in itselle rel­e­vant­tia infor­maa­tio­ta (Luyten ym. 2020). Epis­teem­i­nen luot­ta­mus näyt­telee tärkeää roo­lia lapsen psykososi­aalises­sa kehi­tyk­sessä. Epis­teemisen luot­ta­muk­sen kehi­tys on yhtey­dessä tur­val­liseen kiin­tymys­suh­teeseen, kun taas epis­teem­i­nen epälu­ot­ta­mus (engl. epis­temic mis­trust) ja hyväuskoisu­us (engl. epis­temic creduli­ty) liit­tyvät usein trau­maat­tis­ten lap­su­u­denkoke­musten myötä kehit­tyneisi­in tur­vat­tomi­in kiin­tymys­suhde­mallei­hin (Li ym. 2023). Men­tal­isaa­tio­hoidon inter­ven­tiot perus­tu­vat tämän kehi­tyspros­essin ja sen sudenkuop­pi­en ymmärtämiseen (Bate­man & Fon­agy 2016).

Toimi­va ja puut­teelli­nen mentalisointi

Seu­raavas­sa hah­mo­tamme lyhyesti, miten toimi­va ja puut­teelli­nen men­tal­isoin­ti ilmenevät käytän­nössä. Kuvaus on tarkoitet­tu havain­nol­lis­ta­maan käsitet­tä luk­i­joille, jot­ka eivät vielä ole pere­htyneet MBT:n peruskäsitteistöön.

Toimi­va mentalisointi

Miten toimi­vaa men­tal­isoin­tia voidaan lähem­min havain­nol­lis­taa? Men­tal­isoin­tia eli ”kykyä tuot­taa mieliku­via tun­teista, tarpeista ja haluista ja sen kaut­ta olla selvil­lä mie­len­tiloista itsessä ja toi­sis­sa” voi ajatel­la ensin­näkin syvyys­su­un­nas­sa: sil­loin tarkastel­laan infor­maa­tion käsit­te­lyä mielessä matkalla ais­ti­havain­noista tun­teisi­in, niiden nimeämiseen ja edelleen reflek­toin­ti­in (Keinä­nen 2006; Keinä­nen & Eng­blom 2007). Ote­taan esimerkik­si epämiel­lyt­tävä fyysi­nen olo, joka viritessään voi olla aluk­si kok­i­jalleen epä­selvä ilmiö. Toimi­van men­tal­isoin­nin voi ajatel­la käyn­nistyvän esimerkik­si kiihtyneen sydä­men syk­keen ja rin­nan­puris­tuk­sen havait­semis­es­ta. Varsi­naiseen men­tal­isoin­ti­in siir­ry­tään fyy­sis­ten ais­timusten yhdis­tyessä mielessä ahdis­tuk­sen tun­teeseen, joka nyt havaitaan ja myös tun­nis­te­taan. Aluk­si tämä voi kuitenkin ilmetä kohteeltaan epä­selvänä affek­ti­na. Kok­i­ja vain tietää, että ”ahdis­taa” mut­tei enem­pää. Tun­teesta voi kuitenkin jo ”vir­itä” tun­net­ta koske­via mieliku­via, esimerkik­si huolestuneisu­u­den sävyt­tämiä mieliku­via omas­ta fyy­sis­es­tä ter­vey­destä. Vähitellen mieliku­vien poh­jal­ta syn­tyy tarve selvit­tää, mis­tä oireilus­sa on kysymys. Samal­la koke­mus voi monipuolis­tua, huolestuneisu­us voi liit­tyä esimerkik­si läheisen ihmisen menet­tämisen pelkoon ja sitä kaut­ta olla yhtey­dessä nykyiseen elämän­ti­lanteeseen. Täl­löin voidaan sanoa, että fyysi­nen oire (epämiel­lyt­tävä fyysi­nen olo) ja tunne (huolestuneisu­us) on tul­lut tältä osin men­tal­isoiduk­si. Toisaal­ta voi käy­dä niinkin, että yksilö ais­tii, ettei vielä aivan tavoita ahdis­tuk­sen­sa syytä, vaan asi­aa on mietit­tävä lisää. Se, että yksilö kuitenkin ”tietää, ettei vielä tiedä”, on toimi­vaa men­tal­isoin­tia sekin, sil­lä toimi­vaan men­tal­isoin­ti­in sisäl­tyy ymmär­rys mie­len läpinäkymät­tömyy­destä. Meil­lähän ei ole täysin vapaa­ta pääsyä edes omaan mieleemme. Mie­len­tämiskykymme on aina rajallinen.

Men­tal­isoin­tia voidaan ajatel­la myös ikään kuin suunnal­taan horison­taalise­na, jol­loin kohteena on toinen ihmi­nen, jon­ka kanssa ollaan vuorovaiku­tuk­ses­sa. Täl­löin toisen ihmisen ilmeet, eleet ja sanat äänen­pain­oi­neen saa­vat yksilön vais­tom­ais­es­ti virit­tymään kasvonilmeitä myöten toisen mie­len­ti­laan. Tämä esi­ti­etoinen ymmär­rys ete­nee mie­len­tämisen jatkues­sa tietois­es­ti koe­tuik­si tun­nesävyik­si, mieliku­viksi ja lop­ul­ta hypo­teet­tisek­si ymmär­ryk­sek­si, vaikutel­mak­si siitä, mil­lainen koke­mus toisel­la ken­ties on: mitä toinen tun­tee, aikoo, halu­aa ja tarkoit­taa juuri nyt.

Toimi­ak­seen edel­lä kuvat­ul­la taval­la sosi­aalisen kog­ni­tion neljän tärkeän ulot­tuvu­u­den tulisi olla tas­apain­os­sa. Men­tal­isaa­tion näkökul­mas­ta­han voidaan erot­taa mie­len toimin­nas­sa neljä eri ulot­tuvu­ut­ta: emootio‒kognitio, sisäinen‒ulkoinen, automaattinen‒harkittu ja itse‒­toinen-ulot­tuvu­us, joista jokaisen toim­inta perus­tuu suh­teel­lisen eril­lisi­in her­mostol­lisi­in verkos­toi­hin (Bate­man & Fon­agy 2019; Luyten ym. 2020). Tas­apaino eri ulot­tuvuuk­sien välil­lä tarkoit­taa esimerkik­si sitä, että itsekoke­muk­ses­sa emootio ja kog­ni­tio aset­tuvat tuke­maan toisi­aan niin, että men­tal­isoitu mie­len­ti­la on sekä selkeä että emo­tion­aalis­es­ti rikas ja aut­ent­ti­nen. Implisi­it­ti­nen ja eksplisi­it­ti­nen itsekoke­muk­sen pros­es­soin­ti soin­nut­tuvat yhteen, samoin ulkoiset havain­not ja sisäisen maail­man kuvit­telu. Mielessä voidaan myös pitää yhtä aikaa kah­ta toi­sis­taan erot­tuvaa maail­maa: omaa ja toisen mieltä eli pitää mieli mielessä, oma ja toisen.

Puut­teelli­nen mentalisointi

Mieli heilahtelee arjen kuo­hut­tavis­sa tilanteis­sa näi­den eri ulot­tuvuuk­sien välil­lä laidas­ta laitaan. Hyvin toimi­va men­tal­isaa­tiokyky pystyy kuitenkin yleen­sä palaut­ta­maan tas­apain­on tilanteen mukaan varsin nopeasti. Puut­teel­liselle men­tal­isoin­nille puolestaan on tyyp­il­listä heikko tas­apaino ja tas­apain­on hidas palau­tu­mi­nen. Koke­mus­maail­maa voivat täl­löin luon­nehtia kokemisen tavat, jot­ka kehi­tyk­sel­lis­es­ti edeltävät toimi­vaa men­tal­isaa­tiokykyä, joka yleen­sä saavute­taan noin seit­semän vuo­den iässä. Men­tal­isoin­tikykyä edeltävää kokemisen tapaa voivat täl­löin hal­li­ta 1) kuvitelmi­in nojaa­va kokemistapa (engl. pre­tend mode), 2) keskit­tymi­nen vain näkyvään, konkreet­tiseen toim­intaan, jos­ta toisen tarkoi­tus­perät voidaan havai­ta suo­raan (tele­ologi­nen eli käyt­täy­tymiseen nojaa­va kokemistapa) tai 3) se, että sisäi­nen koke­mus ja ulkoinen todel­lisu­us koetaan täysin yht­eneväisik­si (psyykkisen ekvi­valenssin kokemistapa), jol­loin tun­teet ja ajatuk­set ovat kok­i­jalleen liian todel­lisia. Esimerkik­si jos ihmi­nen tun­tee arvot­to­muut­ta, hän on sil­loin konkreet­tis­es­ti ihmisenä arvo­ton eikä kyse ole vain hänen koke­mas­taan tun­teesta. Täl­löin kyky todel­lisu­u­den ja mie­len­tilo­jen erot­tamiseen toi­sis­taan on kadonnut.

Teo­ri­as­ta käytän­töön – men­tal­isaa­tioter­api­an toteutus

Seu­raavak­si tarkastelemme, miten MBT toimii käytän­nössä. Luk­i­ja voi sen avul­la havain­noi­da, miten nämä peri­aat­teet konkreti­soitu­vat myöhem­min tapaus­es­imerkissä. Fon­agy työryh­m­i­neen on esit­tänyt yleisen psykoter­apeut­tisen hoit­o­ma­llin peri­aat­teen, joka ei koske vain men­tal­isaa­tioter­api­aa. He kir­joit­ta­vat: ”…väitämme, että ain­oas­taan ihmis­ten – hyvin yksilöl­lisen – koke­muk­sen täs­mäl­lisen ja hyväksyvän takaisin­hei­jas­tamisen kaut­ta ihmiset virit­tyvät avaa­maan mie­len­sä uudelle tiedolle itses­tään ja maail­mas­ta” (Fon­agy ym. 2019, 171). Men­tal­isaa­tioter­api­as­sa tähän takaisin­hei­jas­tamiseen, joka siis tukee epis­teemisen luot­ta­muk­sen syn­tymistä ter­api­a­suh­teessa, pyritään tietois­es­ti kiin­nit­tämään huomio­ta monel­la tasol­la ja jo tutkimusvaiheessa.

Men­tal­isaa­tioter­apia alkaa diag­noosil­la ja asi­akkaan tilanteen kar­toit­tamisel­la (Bate­man & Fon­agy 2016). Asi­akkaan elämän­ti­lanteesta keskei­sine haastei­neen – mukaan lukien men­tal­isoin­nin ongel­mat – luo­daan kir­jalli­nen jäsen­nys (engl. treat­ment for­mu­la­tion). Siinä ilmenevien men­tal­isoin­nin ongel­mako­h­tien käsit­telemiseen sitoudu­taan molem­min puolin. Alku­peräisen muo­toilun tekee ter­apeut­ti ensim­mäis­ten istun­to­jen jäl­keen ja keskustel­tuaan hoitoti­imin kanssa. Sen jäl­keen jäsen­nys annetaan kir­jal­lises­sa muo­dos­sa asi­akkaalle yksilö­ta­paamisen aikana käytävää keskustelua varten. Tässä poh­jana on aja­tus siitä, että kli­inikon käsi­tys asi­akkaas­ta on yhdessä kehitet­ty hypo­teesi asi­akkaan ongelmista. Tätä käsi­tys­tä voi asi­akas itse muoka­ta, mikä voi johtaa uudelleen­muo­toilu­un, kun uut­ta tietoa ker­tyy. Ter­api­as­sa, joka on kestoltaan 12–18 kuukaut­ta, pitäy­dytään tämän yhdessä luo­dun jäsen­nyk­sen mukaises­sa työsken­telyssä. Jäsen­nys­tä muo­toil­laan uudelleen hoidon edetessä sen­hetkisen hoidol­lisen tarpeen mukaan. Kir­jal­lis­es­ta jäsen­nyk­ses­tä käytävä keskustelu tuo näkyväk­si kak­si mieltä – asi­akkaan ja ter­apeutin. Se myös pyrkii hei­jas­ta­maan asi­akkaas­ta syn­tynyt­tä vaikutel­maa siten, että asi­akas pystyy tun­nista­maan sen omak­seen ja sitou­tu­maan yhdessä asetet­tu­jen tavoit­tei­den mukaiseen hoitoon (Bate­man & Fon­agy 2016).

Men­tal­isoi­va asenne – men­tal­iz­ing stance

Men­tal­isaa­tioter­api­as­sa pyritään tois­in­ta­maan kehi­tyk­sel­lis­es­ti tärkeitä pros­esse­ja. Keskeinen edel­ly­tys tälle on se, että ter­apeutin toimin­nas­sa on tiet­ty par­al­lel­lisu­us hyvin men­tal­isoivan van­hem­man toimin­nan kanssa. Tärkeä työvä­line tässä on men­tal­isoivak­si asen­teek­si (engl. men­tal­iz­ing stance) kut­sut­tu toim­intat­a­pa. Men­tal­isoi­va asenne on yhtä aikaa tutki­va ja ei-tietävä (Bate­man & Fon­agy 2016; Luyten ym. 2020). Sitä nou­dat­ta­va on kiin­nos­tunut asi­akkaan mielestä mut­ta pitää akti­ivis­es­ti mielessään – ja myös osoit­taa tämän toimin­nal­laan – ettei voi kysymät­tä tietää, mitä asi­akkaan mielessä on.

Ter­apeutin asen­teeseen tulisi myös sisäl­tyä Bate­manin ja Fon­ag­yn (2016) mukaan 1) nöyryyt­tä, joka kumpuaa ei-tietämisen asen­teesta; 2) kär­siväl­lisyyt­tä, joka ilme­nee ajan ottamise­na eri­lais­ten näkökul­mien tun­nistamiseen; 3) eri näkökul­mien legit­i­moin­tia ja hyväksymistä; 4) poti­laan koke­muk­sen akti­ivista tutkiskelua esit­tämäl­lä tarken­tavia kysymyk­siä koke­muk­ses­ta (”mitä”-kysymyksiä) seli­tys­ten (”miksi”-kysymysten) sijaan ja 5) pyrkimys­tä vält­tää tarvet­ta ryhtyä ymmärtämään jotain, mitä ei ymmär­rä tai mikä ei vaiku­ta ter­apeutista järkevältä (esimerkik­si sanom­al­la suo­raan poti­laalle, että jokin asia on epä­selvä). Tärkeä osa tätä asen­net­ta on 6) ter­apeutin omien virhei­den tarkkailu ja tun­nus­t­a­mi­nen ter­apeutin roolis­sa – eli sen hyväksymi­nen, että ter­apeut­ti voi ere­htyä ja että ter­apeut­ti on valmis kan­ta­maan vas­tu­un näistä virheistä.

Men­tal­isoin­nin prosessi

Kun ter­api­as­sa tutk­i­taan jotain asi­akkaan merkit­tävää elämän­ta­pah­tu­maa (eli episo­dia), johon liit­tyy men­tal­isoin­tikyvyn menet­tämi­nen, nou­dat­taa men­tal­isoin­nin pros­es­si Bate­manin ja Fon­ag­yn (2016) mukaan tietyn­laista kehämäistä kulkua (ks. Kuva 1: Men­tal­isoivan pros­essin kulku). Alus­sa pyritään luo­maan selkeä 1) tilan­neku­va asi­akkaan nar­rati­ivista eli ter­apeut­ti selvit­tää ensin tapah­tu­mien fak­tat ja palaa sit­ten taak­sepäin kar­toit­taak­seen tapah­tu­mien sisäisen koke­muk­sen. Täl­löin siir­ry­tään tutki­maan yhdessä 2) koke­muk­sia tapah­tuma­hetkel­lä, ja aikaa käytetään 3) koke­muk­sen tarkastelu­un, jos­sa keskiössä on men­tal­isoin­tikyvyn menet­tämisen koke­mus, eri­tyis­es­ti siihen liit­tyvän tun­teen tun­nist­a­mi­nen. Men­tal­isoin­nin pros­es­sis­sa voidaan ede­tä sit­ten vähitellen 4) tarkastele­maan nyky­istä tun­net­ta koskien käsitel­tyä men­tal­isoin­tikyvyn menet­tämisen koke­mus­ta, minkä jäl­keen voidaan siir­tyä tarkastele­maan sitä, 5) miten poti­las kokee koke­muk­sen jakamisen ter­api­as­sa. Mikäli pros­es­si ete­nee hyvin, käsit­te­ly voi johtaa 6) vai­h­toe­htoiseen koke­muk­seen episodista, jos­sa men­tal­isoima­ton aines on muut­tunut men­tal­isoiduk­si ja koke­mus jäsen­tynyt pait­si asi­akkaan myös ter­apeutin mielessä uudel­la taval­la. Täl­löin pros­es­si on palan­nut takaisin kohtaan 1) eli poti­laan nar­rati­ivi­in tapah­tu­mas­ta, joka kuitenkin käsit­te­lyn kaut­ta on muut­tunut jäsen­tyneek­si koke­muk­sek­si. Pros­es­sis­sa pyritään siten poti­laan koke­muk­sen kat­tavaan ymmärtämiseen hänelle merk­i­tyk­sel­lisessä ihmis­suh­teessa (joko läheisessä ihmis­suh­teessa tai suh­teessa ter­apeut­ti­in). Pros­es­si on kuvat­tuna Kuvas­sa 1.

Hoit­o­menetelmässä pitäy­tymisen skaala (adherenssiskaala)

MBT-ter­apeut­tien käyt­töön ja koulu­tuk­seen sekä hoit­o­menetelmän tutkimustyöhön on luo­tu ”Hoit­o­menetelmässä pitäy­tymisen skaala” (MBT adher­ence scale; Anna Freud Cen­tre 2024b), jon­ka avul­la pyritään arvioimaan ter­apeutin kykyä säi­lyt­tää ei-tietävä asenne, hal­li­ta ter­apiatun­nin raken­net­ta ja pros­essin men­tal­isoin­tia, tun­nistaa esi­men­tal­isoi­vat tilat sekä men­tal­isoi­da merkit­täviä tapah­tu­mia ja ihmis­suhtei­ta (ks. Liite 1). Skaalan avul­la voidaan hah­mot­taa ter­apeut­tisen toimin­nan vahvuuk­sia ja puut­tei­ta, kuten esimerkik­si ter­apeutin vaikeut­ta kuvitelmi­in nojaa­van kokemis­ta­van (engl. pre­tend mode) tun­nistamises­sa, joka usein voi ollakin han­kala tun­nistaa (Bate­man & Fon­agy 2016). Skaalas­ta on julka­istu myös uudem­pi ver­sio etenkin tutkimuskäyt­töön, ”Men­tal­iza­tion-based treat­ment research adher­ence and com­pe­tence scale” (MBT-RACS; Yir­miya ym. 2025), joka on tes­tat­tu vas­taa­maan tarkem­min MBT:n nykype­r­i­aat­tei­ta. Tässä artikke­lis­sa käytet­ty MBT-ACS sovel­tuu edelleen hyvin kli­iniseen käyt­töön ja ped­a­gogisi­in tarkoituk­si­in, sil­lä sen avul­la voi havain­nol­lis­taa MBT:n istun­torak­en­teen ja keskeiset osa-alueet.

Seu­raavak­si havain­nol­lis­tamme näitä peri­aat­tei­ta tapaus­es­imerkil­lä, jos­sa men­tal­isaa­tio­pros­essin kulku tulee näkyväk­si yksi­tyisko­htaisen ter­apiatun­ti­ma­te­ri­aalin kautta.

Tapaus­es­imerk­ki

San­ni (fik­ti­ivi­nen henkilö) on lah­jakas opiske­li­ja, jon­ka ongel­mat ovat ilmen­neet eri­tyis­es­ti tun­tei­den sääte­lykyvyn vaikeutena hänen lähei­sis­sä ihmis­suhteis­saan sekä lääkkei­den itse­tuhoise­na käyt­tönä. Tässä esimerkissämme jo jonkin aikaa jatkunut ter­apia saa uuden kään­teen, kun ter­apeut­ti joutuu yllät­täen peru­maan ter­apiatun­nin San­nin ollessa jo matkalla vas­taan­otolle. Esimerkissä ter­apeut­ti kuvaa minä­muo­dos­sa ter­apiatun­nin vuorop­uhelua San­nin kanssa. Esimerk­ki on peräisin toisen kir­joit­ta­jan kir­jas­ta Näkymätön kapel­limes­tari. Vuoteni psykoter­apeut­ti­na (Keinä­nen 2024, 62–64). Kir­jan tek­stiä on hie­man muokat­tu edukati­ivista tarkoi­tus­ta varten.

Ter­apiatun­ti läh­tee liik­keelle seuraavasti:

Ter­apeut­ti: Olen pahoil­lani. Meiltä jäi min­un syys­täni viime ker­ta väli­in. Miltä se sinus­ta tuntui?

San­ni: Kai sul­la oli omat tärkeät syysi. [Vais­usti.]

Ter­apeut­ti: Niin, mut­ta voitko aut­taa min­ua ymmärtämään, miten sen koit?

San­ni: Oli mul­la het­ken kur­ja olo… [Vaimeal­la äänel­lä kuin muurin takaa.]

Ter­apeut­ti: Kur­ja olo. Kiitos, että ker­rot. Pysähdytäänkö kuu­lostele­maan, mitä tuo kur­ja olo oli? Voitko ker­toa tarkemmin?

San­ni: Olin jo tulos­sa sil­loin tuos­sa samas­sa paikas­sa kuin tänään tul­lessa nähti­in. Sit­ten tei­dän sih­teeri soit­ti… Seisoin siinä por­tail­la sen jäl­keen het­ken. Tun­sin helpo­tus­ta. Eipä tartte tänään penkoa kaikkia ikäviä tun­tei­ta. Kävelin sit­ten torille, ja sit­ten alkoi tul­la paha mieli… [Puhe keskeytyy.]

Ter­apeut­ti: Paha mieli, mitä mah­doit sil­loin ajatella?

San­ni: Paha mieli… En tiedä, paha mieli. [Hil­jainen vastaus.]

Ter­apeut­ti: Kuu­lostel­laan het­ki. Saatko kiin­ni, mitä tulee lähem­min mieleesi?

San­ni: Ilkeä olo, ahdisti… Sit­ten kotona lop­ul­ta oksensin. [Epäröi­den.]

Ter­apeut­ti: Ymmärsinkö oikein, että oksen­sit koti­in päästyäsi?

San­ni: Usein oksen­nan, kun on kur­ja olo.

Ter­apeut­ti: Kiitos, että ker­rot. Mil­lainen olo sin­ul­la oli sen oksen­tamisen jäl­keen? [Jatkan, jot­ta saisimme tarkem­paa kuvaa siitä, mitä San­ni koki silloin.]

San­ni: Helpom­pi het­ken… Mut­ta se ahdis­tunut olo sit­ten palasi.

San­ni on pitkään hil­jaa kat­soen lat­ti­aan ja sit­ten jatkaa:

San­ni: Ei mus­ta lop­pu­jen lopuk­si kukaan väl­itä. Olen ehkä niin uskotel­lut, mut­ta… [Vaike­nee.]

Ter­apeut­ti: Ymmär­ränkö nyt oikein, että purit ilkeän olosi, ahdis­tuk­sen, pois oksentamalla?

San­ni: Niin kai… [Vaimeasti.]

Ter­apeut­ti: Ilkeä olosi, ahdis­tus ja oksen­t­a­mi­nen tuli­vat sen jäl­keen, kun jouduin peru­ut­ta­maan viime tunnin?

Kat­son San­nia. Hän kat­soo sivu­un, mut­ta nyökkää.

Ter­apeut­ti: Sanoit, että koet, että kukaan ei väl­itä sinus­ta. Mikä saa sin­ut tun­temaan näin?

San­ni: Tämä on vaan sun ammat­tis… [Kat­sellen jalkojaan.]

Ter­apeut­ti: Ymmär­ränkö oikein, että kun jouduin peru­ut­ta­maan, se merk­it­si sin­ulle, etten väl­itä sinus­ta ja että teen tätä vain ammatik­seni?” [Yritän tarkentaa.]

San­ni on hil­jaa. Hän kat­se­lee välil­lämme pikkupöy­däl­lä ole­vaa kukka­mal­jakkoa, johon toin aamul­la keltaisia nar­sis­se­ja. Sit­ten hän kään­tyy sivut­tain ja jää kat­so­maan seinäl­lä ole­va Guer­ni­ca-maalaus­ta.

Ter­apeut­ti: En tiedä, mitä koet… Voisitko sinä aut­taa min­ua ymmärtämään?

San­ni: En todel­lisu­udessa tiedä, mitä ajat­telet… [Kat­sellen edelleen seinäl­lä ole­vaa taulua].

Haen kon­tak­tia San­ni­in. Turhaan. Samal­la mieleeni tulee toinen poti­laani Kari. Aivan kuin molem­mat heistä häm­men­nyk­sen keskel­lä pyrk­i­sivät kat­sekon­tak­tia väistämäl­lä ja kiin­nit­tämäl­lä huomion ulkoiseen kohteeseen saa­maan mielessä kiin­ni jostakin. Samoin kuin Kari, myös San­ni kat­se­lee Guer­ni­ca-maalaus­ta. Onhan se ymmär­ret­tävää, että kat­seen siirtämi­nen pois kas­vokon­tak­tista mah­dol­lis­taa parem­min omien tun­tei­den ja aja­tusten kuu­lostelemisen ja selkiyt­tämisen. Ehkä tuos­ta Picas­son maalauk­ses­ta löy­tyy jotakin, joka kos­ket­taa hei­dän sen het­k­istä mie­len­maise­maansa. Sel­l­aiselle olemiselle on ter­api­as­sa tärkeää antaa riit­tävästi tilaa ja aikaa. Tun­nil­la vuorot­tel­e­vat tilanteen mukaan toisaal­ta vuorovaiku­tuk­ses­sa olem­i­nen ja toisaal­ta oma sisäi­nen pohd­in­ta, niin San­nil­la, Kar­il­la kuin min­ul­lakin. San­ni kään­tyy vähitellen min­ua kohti ja ottaa katsekontaktia.

Ter­apeut­ti: Minus­ta vaikut­taa siltä, ettei sin­un ole ollut help­poa ker­toa, miten edel­lisen tun­nin peru­u­tuk­seni koit. Olet puhunut kuitenkin aika paljon tun­teis­tasi ja siitä, miten ter­api­an yllät­tävä peru­u­tus vaikut­ti sinuun.

Kiitän San­nia ja jatkan:

Ter­apeut­ti: Saatko kiin­ni, miltä sinus­ta nyt tuntuu?

San­ni: Jotenkin kirkkaampi, rauhal­lisem­pi olo… Kai ilkeä olo oli, en tiedä.

Ter­apeut­ti: Nyt sin­ul­la on siis rauhal­lisem­pi olo, kun saat mielessäsi kiin­ni ja saat ker­rot­tua min­ulle, mitä tun­sit sil­loin peru­u­tuk­seni jälkeen?

San­ni: Ahdisti aluk­si puhua… Nyt en tiedä… Ehkä sul­la oli omat syysi peru­ut­taa? [Epäröiväl­lä äänellä.]

Ter­apeut­ti: Nyt tulee mieleesi se mah­dol­lisu­us, että peru­u­tuk­seni on voin­ut liit­tyä johonkin muuhun kuin, etten väl­itä sinus­ta, että tek­isin tätä työtä vain ammatik­seni? [Jatkan uteliaana kuule­maan, miten San­ni kokee asian.]

San­ni miet­tii ja kat­soo min­ua silmi­in. Saan vaikutel­man, että hän ihmettelee, mitä minä mah­dan ajaa takaa.

Ter­apeut­ti: Mitä tun­tei­ta sin­ul­la siihen liit­tyy, kun ker­roit aiem­min, etten väl­itä, että teen tätä työtä vain ammatikseni?

San­ni: Olin pet­tynyt. [Ripeä vastaus.]

Yllä­tyn nopeas­ta vas­tauk­ses­ta, joudun het­ken keräämään ajatuk­siani kokoon.

Ter­apeut­ti: Hyvä, että ker­rot. Olit siis pet­tynyt minuun…

Lauseeni keskey­tyy San­nin kommenttiin:

San­ni: Pet­tynyt… Mut­ta en nyt koe, että olen pet­tynyt suhun.

Ter­apeut­ti: Minus­ta on todel­la arvokas­ta, miten työstät koke­muk­si­asi. Vaikut­taa, että aluk­si koit, etten väl­itä, kuin peruutin tun­nin… Nyt kun saat kiin­ni lähem­min koke­muk­ses­tasi, että olit pet­tynyt min­u­un, tun­nin peru­u­tuk­seeni, tun­net olevasi rauhal­lisem­pi, otat samal­la myös luku­un, että peru­u­tuk­seni ei liit­tynyt sinuun.

Olemme tovin hil­jaa, kat­somme toisi­amme. Tun­nen voimakkaan yhtey­den, jos­sa ympäröivän huoneen havain­noin­ti hämär­tyy. On rauhalli­nen, seesteinen hyvän olon tunne. Koen, että välil­lämme val­lit­see me-hen­ki, jos­sa on sana­ton yhteisym­mär­rys. Jaamme yhdessä sen, mitä San­ni on kokenut ja mitä hän täl­lä het­kel­lä kokee.

 Men­tal­isoin­nin pros­es­si tapausesimerkissä

Esimerkissä pyritään yhdessä ymmärtämään San­nin oksen­tamiseen johtanut­ta mie­len­ti­laa, joka syn­tyi peru­un­tuneen ter­api­ak­er­ran jäl­keen. Samoin keski­tytään hah­mot­ta­maan hänen tämän­hetk­istä oloaan ter­api­as­sa ja virin­nei­den mie­len­tilo­jen suhdet­ta ter­apeut­ti­in. San­ni itse ei tapah­tunut­ta hah­mo­ta kun­nol­la. San­nin ”paha olo” ei näyt­täy­dy tarkkara­jaise­na tun­teena, joka liit­ty­isi johonkin, vaan yleisenä ”pahana mielenä”.

Alus­sa pyritään luo­maan selkeä tilan­neku­va, jos­sa ter­apeut­ti varmis­taa tapah­tu­maku­lun ja myös tun­nistaa tapah­tuneen katkok­sen. (”Ymmär­ränkö nyt oikein, että purit ilkeän olosi, ahdis­tuk­sen, pois oksen­ta­mal­la?” ‒ ‒ ”Ilkeä olosi, ahdis­tus ja oksen­t­a­mi­nen tuli­vat sen jäl­keen, kun jouduin peru­ut­ta­maan viime tunnin?”)

Ter­apeut­ti pyrkii esimerkissä aut­ta­maan San­nia men­tal­isoimaan katkos­ta eli hah­mot­ta­maan koke­muk­set tapah­tuma­hetkel­lä esit­tämäl­lä usei­ta koke­mus­ta lähem­min tarkastele­via mitä-kysymyk­siä tilanteesta ja vali­doi koko ajan San­nin koke­mus­ta. Ter­apeut­ti ei tiedä, vaan kuu­lostelee ja kyse­lee vali­doiden San­nin ilmaisemia ”koke­muk­sen pala­sia”: näin piir­tyy esi­in San­nin koke­mus tilanteen eri vai­heis­sa. San­nin pyrkiessä vält­tämään tapah­tu­man työstämisen ter­apeut­ti kiin­nit­tää siihen huomion niin, että tapah­tu­man työstämistä yhdessä voidaan jatkaa. Tämä kaik­ki näyt­tää johta­van siihen, että San­ni alkaa men­tal­isoi­da tun­net­taan, toisin sanoen hän hah­mot­taa koke­mus­ta tapah­tuma­hetkel­lä ja etenkin tun­net­ta tuos­sa tilanteessa. Tämä tulee esille kohdas­sa, jos­sa ter­apeut­ti kysyy ”Saatko kiin­ni, miltä sinus­ta nyt tun­tuu?” ja San­ni vas­taa ”Jotenkin kirkkaampi, rauhal­lisem­pi olo… Kai ilkeä olo oli, en tiedä.”

Tämä näyt­täisi ole­van esimerkissä tärkeä koh­ta: tässä San­ni vaikut­taa siir­tyvän reflek­ti­iviseen posi­tioon. Toisin sanoen aiem­min ei-men­tal­isoitu tunne ja sitä seu­ran­nut tapah­tu­mien kulku (eli paha olo ja oksen­t­a­mi­nen) näyt­täisi muut­tuneen San­nin mielessä jok­sikin, jota voidaan kat­soa metata­sol­ta. Tästä posi­tios­ta käsin hän pystyy kiin­nit­tämään tun­teen tapah­tuneeseen. Kirkkaampi, rauhal­lisem­pi olo voi liit­tyä metata­son tarkastelun tuot­ta­maan rauhoit­tumiseen, kun voidaan havai­ta, että kyse on ”vain tun­teesta” tai ”vain ajatuk­ses­ta” eikä jostakin, joka olisi absolu­ut­tis­es­ti tot­ta. Kirkkaus voidaan nähdä myös emootion ja kog­ni­tion tas­apain­ona, joka usein ilme­nee juuri kykynä ”tun­tea selvästi”. Reflek­tiokyvyn ja koke­muk­sen selkey­den taustal­la vaa­dit­ta­neen riit­tävä tur­val­lisu­u­den tunne, joka on ilmeis­es­ti nyt palautumassa. 

Yhtäkkiä myös suh­teen men­tal­isoin­ti näyt­tää tule­van uudel­la taval­la mah­dol­lisek­si, mitä voisi nimit­tää San­nin koke­muk­sek­si tilanteen käsit­telystä ter­api­as­sa ja vai­h­toe­htoisen näkökul­man syn­tymisek­si. San­ni kat­soo ter­apeut­tia silmi­in antaen ter­apeu­ti­lle vaikutel­man yhtey­den palaamis­es­ta. Aiem­min San­nin sanoma ”Ei mus­ta kukaan väl­itä” ‑totea­mus – joka ken­ties on tur­vat­toman kiin­tymys­suh­teen peru­so­le­tus – tun­tuu jäävän taka-alalle.

Esimerk­istä tulee vaikutel­ma, että sekä oman tun­teen että ter­api­a­suh­teen men­tal­isoin­ti on yhtäkkiä mah­dol­lista. San­ni toteaa: ”Pet­tynyt, mut­ta en nyt koe, että olen pet­tynyt suhun.” Tässä hän erot­telee mielessään men­neen ja nykyisen mie­len­ti­lan ja men­tal­isoi myös suhdet­ta. Tämä tun­tuu viit­taa­van tun­nin aikana rak­en­tuneeseen epis­teemiseen luot­ta­muk­seen – nyt toisen mielelle avaudu­taan eri taval­la, mikä vaikut­taa ole­van myös helpot­ta­va koke­mus. Toinen ei olekaan yksi­no­maan rahan takia hän­tä kuun­tel­e­va ter­apeut­ti (käyt­täy­tymiseen nojaa­va kokemistapa), jon­ka aidon välit­tämisen toivom­i­nen olisi mah­do­ton­ta, vaan aito sub­jek­ti, tun­te­va ihmi­nen, jol­la on oma mieli ja joka voi ottaa toisen ihmisen huomioon samal­la tavoin kuin huomioi itseään. Tämän myötä myös hoito­suh­teessa ilmen­neen välit­tämisen näkem­i­nen tulee mahdolliseksi.

Viimek­si mainit­tu on nimeno­mais­es­ti vai­h­toe­htoista näkökul­maa aiem­paan ver­rat­tuna. Samal­la men­tal­isaa­tio­pros­essin kehä sulkeu­tuu, ja sisäi­nen malli tapah­tuneesta on rikas­tunut tapah­tu­man tul­tua hah­motet­tua siihen liit­tynei­den mie­len­tilo­jen kaut­ta. Aiem­min hah­mot­tuma­ton paha olo on jäsen­tynyt men­tal­isoiduk­si koke­muk­sek­si, joka on ymmär­ret­tävis­sä eron herät­täminä tun­teina tun­neta­sol­la tärkeästä ihmisestä.

Ter­apeutin toiminta

Esimerkissä voidaan nähdä ter­apeutin men­tal­isoi­va ase­moin­ti (engl. men­tal­iz­ing stance):

Asenne on kyse­levä, ei-tietävä ja ihmettelevä. Käytän­nössä tämä näkyy dial­o­gis­sa siten, että ter­apeut­ti käyt­tää kysymyk­siä osoituk­se­na siitä, että toisen mieli on läpinäkymätön ja voi olla tun­tem­aton myös itselle (esimerkik­si ”Kuu­lostel­laan het­ki, saatko kiin­ni, mitä tulee lähem­min mieleesi?”)

Ter­apeut­ti pyrkii pitämään yllä bal­anssia eri näkökul­mien välil­lä eli pyrkii pitämään sekä San­nin että myös ter­apeutin omat mie­len­ti­lat koko ajan näkyvis­sä ja ymmär­ret­täv­inä. Esimerkissä ter­apeut­ti tuo esi­in omat näke­myk­sen­sä San­nista kysymyksinä tai vaikutelmi­na, mikä tukee itse‒­toinen-men­tal­isoin­tia. Vaikutel­math­an eivät ole tunkeil­e­vaa tietämistä tois­es­ta, vaan ehdol­lisia kysymyk­siä tai totea­muk­sia, jot­ka on selkeästi merkat­tu ter­apeutin mie­len ilmauk­sik­si. Täl­löin kah­den mie­len eril­lisyys tulee näkyväm­mäk­si. San­nin on sil­loin helpom­pi erot­taa oma mie­len­ti­lansa ter­apeutin mielestä. Hän voi myös tun­nistaa itsen­sä ter­apeutin vaikutel­mas­ta sil­loin, kun se vas­taa hänen omaa kokemustaan.

Ter­apeut­ti pyrkii myös puut­tumaan ei-men­tal­isoivaan toim­intaan.  Esimerkissä ter­apeut­ti puut­tuu tilanteeseen, jos­sa San­ni keskeyt­tää pohdin­nan, sanom­al­la: ”En tiedä, mitä koet… Voisitko sinä aut­taa min­ua ymmärtämään?” San­ni vas­taa ”En todel­lisu­udessa tiedä, mitä ajat­telet…” ja jää miet­timään. Pienen tauon jäl­keen ter­apeut­ti täs­men­tää saa­maansa vaikutel­maa (”Minus­ta vaikut­taa siltä, ettei sin­un ole help­po ker­toa…”) ja jatkaa sit­ten ei-tietäväl­lä asen­teel­la: ”Saatko kiin­ni, miltä sinus­ta nyt tun­tuu?” San­ni näyt­tää avau­tu­van uudelle näkökul­malle vas­tates­saan: ”Jotenkin kirkkaampi, rauhal­lisem­pi olo… Kai ilkeä olo oli, en tiedä.” Hän jatkaa: ”Ahdisti aluk­si puhua… Nyt en tiedä… Ehkä sul­la oli omat syysi peru­ut­taa?” Dialo­gin edetessä ter­apeutin tekemät inter­ven­tiot näyt­tävät edis­tävän San­nin mentalisointikykyä.

Omien virhei­den havait­sem­i­nen ja myön­tämi­nen ter­apeutin roolis­sa. Ter­apeut­ti voi tehdä virheitä, jot­ka saat­ta­vat johtaa men­tal­isoin­nin katkok­si­in ter­api­a­suh­teessa. Täl­löin on tärkeää, että ter­apeut­ti tun­nistaa virheen­sä ja myön­tää ne avoimesti. Virheet on syytä käsitel­lä perus­teel­lis­es­ti ennen kuin ter­api­aa jatke­taan. Tässä esitet­ty ter­apiatun­ti­ma­te­ri­aali ei käsi­tyk­semme mukaan sisäl­lä selkeitä esimerkke­jä ter­apeutin virheistä. Virheet on kuitenkin väistämätön osa mitä tahansa pidem­pää ter­api­apros­es­sia, ja sik­si ne on tärkeää tuo­da näkyviksi ja käsitel­lä (ks. Näkymätön kapel­limes­tari -kir­ja ja tarkem­pi kuvaus koko San­nin hoi­dos­ta). MBT-pros­es­sis­sa onkin mielekkääm­pää puhua työsken­te­lyuskol­lisu­ud­es­ta – johon kuu­luu myös ter­apeutin virhei­den käsit­te­ly – kuin jatku­vasti onnis­tu­vas­ta mallin mukaises­ta työsken­telystä, mikä on käytän­nössä mahdotonta.

Esi­men­tal­isoivien tilo­jen tun­nist­a­mi­nen ja käsit­te­ly. On eri­tyisen tärkeää, että ter­apeut­ti tun­nistaa ei-men­tal­isoivan toimin­nan. Esimerkik­si kun San­ni sanoo ”Tämä on vaan sun ammat­tis…”, hän nojaa tele­ol­o­giseen eli käyt­täy­tymiseen poh­jaavaan men­tal­isoin­ti­in, jol­la viitataan varhaiseen kehi­tys­vai­heeseen liit­tyvään tapaan ymmärtää tois­t­en käyt­täy­tymistä. Se perus­tuu ulkois­t­en, havait­tavien tavoit­tei­den tai päämäärien ‒ tele­olo­gia viit­taa tarkoituk­seen ‒ arvioin­ti­in, eikä siihen sisäl­ly vielä ymmär­rystä tois­t­en sisäi­sistä mie­len­tiloista, kuten ajatuk­sista, tun­teista tai usko­muk­sista. Ter­apeut­ti ei toisin sanoen hah­mo­tu San­nin mielessä aitona sub­jek­ti­na, elävänä tun­te­vana ihmisenä, joka voisi myös välit­tää hänestä ja joka voi tun­tea myötä­tun­toa hän­tä kohtaan ja pyrk­iä eläy­tymään hänen koke­mus­maail­maansa. San­nin koke­mus­ta voidaan tarkastel­la myös psyykkisen ekvi­valenssin näkökul­mas­ta. Tässä esi­men­tal­isoivas­sa tilas­sa sisäi­nen koke­mus ja ulkoinen todel­lisu­us koetaan täysin yht­eneväisik­si. Sik­si San­ni voi kokea oman tulk­in­tansa ter­apeutin piit­taa­mat­to­muud­es­ta hyvin tote­na. San­nin käsi­tys­tä ei kuitenkaan esimerkissä suo­raan haaste­ta, vaan yhteistyössä tue­taan hän­tä itse men­tal­isoimaan omaa koke­mus­maail­maansa – jos­ta hänelle tulee koko ajan uut­ta ymmär­rystä vuorovaiku­tuk­sen kautta.

Ter­apeut­ti vali­doi jatku­vasti huomioiden eri­tyis­es­ti toimi­van men­tal­isoin­nin (”Minus­ta on todel­la arvokas­ta, miten työstät koke­mus­tasi. Vaikut­taa, että aluk­si koit, etten väl­itä ‒ ‒ Nyt kun saat kiin­ni lähem­min koke­muk­ses­tasi ‒ ‒ tun­net olevasi rauhal­lisem­pi, otat samal­la myös luku­un, että peru­u­tuk­seni ei liit­tynyt sin­u­un.” ). Tämä edelleen tukee ja vahvis­taa San­nin mielessä tapah­tu­vaa, asteit­tain etenevää mentalisointia.

Implisi­it­ti­nen‒eksplisi­it­ti­nen sekä sisäi­nen‒ulkoinen-men­tal­isoin­ti

Esimerkissä ter­apeut­ti näyt­tää käyt­tävän hyväk­seen itsessään vir­iäviä fyy­sisiä havain­to­ja ja tun­te­muk­sia sekä vaikutelmia, joi­ta välit­tyy vuorovaiku­tuk­ses­sa niin sanat­toma­l­la kuin sanal­lisel­la tasol­la. Toisin sanoen pros­es­sis­sa on mukana niin implisi­it­ti­nen (sana­ton) kuin eksplisi­it­ti­nenkin (sanalli­nen) men­tal­isoin­ti, joi­ta soin­nute­taan yhteen vuorovaiku­tuk­ses­sa. Tämä vaikut­taisi esimerkissä tule­van esi­in tilanteessa, jos­sa ter­apeut­ti ajat­telee: ”San­ni miet­tii ja kat­soo min­ua silmi­in ja saan vaikutel­man siitä, että hän ihmettelee, mitä minä mah­dan ajaa takaa.” Tässä ter­apeut­ti yhdis­tää San­nin non-ver­baalin kom­mu­nikoin­nin omaan tietoiseen vaikutel­maansa yrit­täessään ymmärtää hei­dän keskinäistä vuorovaiku­tus­taan sil­lä het­kel­lä. Toimi­vas­sa men­tal­isoin­nis­sa onkin aina kyse implisi­it­tis­ten ja eksplisi­it­tis­ten men­tal­isoin­nin pros­essien tas­apain­os­ta sekä itsessä että toises­sa ja vuorovaiku­tuk­ses­sa näi­den yhteenso­vit­tamis­es­ta. Kyse on samal­la myös men­tal­isoin­ti­in kuu­lu­vas­ta sisäis­ten (se, mitä joku kokee mielessään) ja ulkois­t­en (ole­muk­sel­la ilmais­tu­jen vih­jei­den; ilmeet, eleet ja prosodi­ik­ka) yhdis­tämis­es­tä: mie­len­net­täessä luo­daan näistä ulkois­es­ta ole­muk­ses­ta saaduista vih­jeistä ole­tuk­sia ja vaikutelmia sen­hetk­i­sistä sisäisen maail­man mie­len­tiloista (sisäi­nen‒ulkoinen-ulot­tuvu­us). Näitä ter­apeutin omik­si merkat­tu­ja vaikutelmia voidaan sit­ten tarvit­taes­sa jakaa yhdessä toisen kanssa ja tark­istaa, vas­taa­vatko ne toisen koke­mus­maail­maa vai eivät. Ja jos eivät vas­taa, voidaan pahoitel­la väärinymmär­rystä ja pyytää: ”Voitko aut­taa min­ua ymmärtämään, mitä koet?” Näin muotoutuu aito vas­tavuoroinen mie­len­tävä dialo­gi ter­apeutin ja poti­laan välillä.

Me-hen­ki

Esimerkissä nähtävis­sä ole­va pyrkimys ”kah­den mie­len psykolo­giaan” voi syn­nyt­tää eri­ty­istä me-henkeä (engl. we-ness). Tämä tarkoit­taa sitä, että yksilö ei vain tun­nista omia ja toisen eril­lisiä mie­len­tilo­ja, vaan kyke­nee näkemään myös yhteisen näkökul­man tai jae­tun mie­len, kuitenkin eril­lisyy­den säi­lyessä taustal­la. Me-hen­gen syn­tymisen kannal­ta oleel­lista on toisen koke­muk­sen havait­semisen aut­ent­tisu­us – ja nimeno­mais­es­ti toisen näkökul­mas­ta. Tämä on näkynyt esimerkissä ter­apeutin jatku­vana pyrkimyk­senä tavoit­taa toisen mieltä ja palaut­taa syn­tyneitä vaikutelmia niin, että toinen voi vahvis­taa ne väärik­si tai oikeik­si ja tätä kaut­ta nähdä itseään ter­apeutin mielessä – saaden samal­la myös vaikutelmia ter­apeutin mielestä. Tämä avoin dialo­gi johtaa esimerkissä tärkeältä vaikut­tavaan ymmär­re­tyk­si tulemisen koke­muk­seen ja me-hen­keen, jos­sa kak­si ihmistä jakaa het­ken aikaa samaa, tai hyvin samankaltaista, koke­muk­sen sisältöä. Tarkem­min sanoen vuorovaiku­tuk­ses­sa on luo­tu ja myös tuo­tu nähtäviksi esi­tyk­set sekä San­nin koke­muk­ses­ta ter­apiatun­nin peru­u­tuk­seen liit­tyen että myös ter­apeutin koke­mus tästä asi­as­ta – ja juuri nyt nämä rep­re­sen­taa­tiot tun­tu­vat molem­mista yhteenso­vitet­tavil­ta ja ymmär­ret­täviltä. Emootioiden tasol­la täl­laiseen me-hen­keen vaikut­taisi sisäl­tyvän luot­ta­mus­ta, miel­lyt­tävää ja keskit­tynyt­tä yhtey­den saamisen koke­mus­ta ja myös välit­tämisen tun­net­ta. Ter­apiatun­nin lop­un tun­nel­man voi nähdä myös epis­teemisen luot­ta­muk­sen vahvis­tu­mise­na, luot­ta­muk­sen saat­ua aiem­min särön ter­apiatun­nin äkil­lisen peru­un­tu­misen takia; nyt se vaikut­taa tulleen uudelleen luo­duk­si riit­tävän oikeaan osuneen men­tal­isoin­nin seu­rauk­se­na. Täl­lainen koke­mushan usein on helpot­ta­va ja miellyttävä. 

Pohd­in­ta

Tässä artikke­lis­sa olemme käsitelleet men­tal­isaa­tion käsitet­tä ja men­tal­isaa­tiokyvyn edis­tämistä ja vahvis­tamista edel­lä kuvatun näyt­töön perus­tu­van men­tal­isaa­tioter­api­an tun­ti­työsken­te­lyn esimerkin avul­la. Tämä on mielestämme tärkeää, jot­ta men­tal­isaa­tioter­api­an vaiku­tus­mekanis­me­ja voidaan tehdä näkyväk­si kaikille kiin­nos­tuneille. Lisäk­si tämä mah­dol­lis­taa MBT:n yksi­tyisko­htaisem­man ver­tailun mui­hin ter­api­a­muo­toi­hin. Täl­lais­es­ta ver­tailus­ta mainit­takoon esimerkkinä Stof­fers-Win­ter­lin­gin ym.:iden (2022) artikke­li, jos­sa MBT:tä ver­tail­laan dialek­tiseen käyttäytymisterapiaan.

Tun­ties­imerk­ki voi herät­tää myös kysymyk­sen San­nin oireilun taus­tas­ta. Vaik­ka oksen­t­a­mi­nen voidaan liit­tää men­tal­isoin­tikyvyn heikkouteen, yksit­täi­nen esimerk­ki ei tavoita ilmiön mon­imutkaisu­ut­ta tai siihen liit­tyviä syvem­piä kehi­tyk­sel­lisiä tek­i­jöitä. Toki San­nin men­tal­isoin­nin puut­teille onkin syvem­mät syyn­sä. San­nin laa­jem­mas­sa nar­rati­ivis­sa (ks. koko tari­na kir­jas­ta Näkymätön kapel­limes­tari) tulee esi­in äidin psyykki­nen pois­saole­vu­us San­nin varhais­lap­su­udessa. Sen merk­i­tys­tä päästään kuitenkin tarkastele­maan vas­ta, kun San­nin kyky tässä ja nyt ‑suh­teessa men­tal­isoin­ti­in on riit­tävästi kehit­tynyt edel­lä kuvatun esimerkin viitoit­ta­mal­la taval­la. Toisin sanoen San­ni kyke­nee myöhem­min men­tal­isoimaan äitisuhdet­taan, kun hän on ensin eden­nyt ter­api­as­sa siihen pis­teeseen, että tämän­hetk­isten tun­tei­den ja suhtei­den men­tal­isoin­ti on mah­dol­lista.  Näi­den tieto­jen val­os­sa voidaan ajatel­la, että men­tal­isoin­nin heikkous kuva­tus­sa tun­ti­työsken­te­lyn esimerkissä voisi peila­ta hyvinkin konkreet­tis­es­ti San­nin koke­muk­sia hänen varhaises­sa lapsuudessaan.

Toisaal­ta voidaan myös ottaa luku­un mon­et muut tek­i­jät San­nin psyykkisen oireilun ja men­tal­isaa­tiokyvyn puut­tei­den taustal­la. Men­tal­isaa­tiokyvyn kehi­tyk­seen vaikut­ta­vat niin geneet­tiset tek­i­jät kuin eri­laiset ympäristöolo­suh­teet, joi­hin kuu­lu­vat pait­si van­hem­mat myös sis­aruk­set, iso­van­hem­mat ja lapsen lähiym­päristö kaikki­nen­sa (Luyten ym. 2024b). San­nil­la voisi olla esimerkik­si neu­ro­bi­ol­o­gista herkkyyt­tä, joka on tehnyt hänet eri­tyisen alt­ti­ik­si äidin pois­saole­vu­u­den vaiku­tuk­sille. Oli­vat syyt mitkä tahansa, San­ni olisi joka tapauk­ses­sa tarvin­nut van­hem­mil­ta tai muil­ta läheisiltään eri­ty­istä akti­ivi­su­ut­ta mie­len­tilo­jen­sa tavoit­tamiseen. Oleel­lista hoidon edel­lä maini­tus­sa vai­heessa on kuitenkin San­nin luot­ta­muk­sen ja men­tal­isoin­tikyvyn tukem­i­nen ja palaut­ta­mi­nen tässä ja nyt ‑työsken­telyssä, San­nin lähike­hi­tyk­sen vyöhyk­keel­lä toimien. Tähän näyt­töön perus­tu­van men­tal­isaa­tioter­api­an hoito­ta­pa nimeno­maan keskit­tyy, ja siihen sen vaikut­tavu­u­den ajatel­laan perustuvankin.

Toivomme, että olemme avan­neet men­tal­isaa­tioon perus­tu­van hoidon perus­pe­ri­aat­tei­ta ja vaiku­tus­mekanis­me­ja esimerkkimme kaut­ta. Aiheesta kiin­nos­tunut luk­i­ja voi kokeil­la seu­ra­ta artikke­lis­sa nou­datet­tua toim­intat­a­paa: hänkin voi ottaa tarkastelun­sa kohteek­si tämän tun­ti­työsken­te­lyn esimerkin ja lähteä ensim­mäisen kir­joit­ta­jan tapaan työstämään edel­lä mainit­tua esimerkkiä, käyt­täen tarkastelun tuke­na artikke­lin valaise­maa hoit­o­menetelmän kuvaus­ta ja adherenssiskaalaa ja sen poh­jal­ta arvioi­da ter­apeutin toim­intaa episodis­sa. Tämä voi ava­ta men­tal­isaa­tioon perus­tu­van hoidon toim­intat­a­paa ja aut­taa parem­min arvioimaan, mitkä ovat hoidon toim­intata­vat ja mah­dol­liset vaikutusmekanismit.

On hyvä muis­taa – men­tal­isoin­nin perus­pe­ri­aatet­ta nou­dat­taen – että San­nin oma koke­mus tun­nista on tavoitet­tavis­sa ja tarkasteltavis­sa vain siltä osin, mitä San­ni nimeno­maan itse on käyt­täy­tymisel­lään ilmen­tänyt tai sanal­lis­es­ti ker­tonut. Arvioin­nis­sa onkin siten tärkeä pitäy­tyä tarkasti siinä, mitä San­ni itse kul­lakin het­kel­lä tuo esille tapah­tu­mista ja koke­muk­ses­taan. Muil­ta osin huolel­lisinkaan ana­lyysi ei avaa pääsyä toisen mieleen, vaan vaarana on siir­tyä näen­näis­men­tal­isoimaan ilman todel­lista yhteyt­tä omaan tai toisen aitoon koke­muk­seen. Tehokas men­tal­isoin­ti nimeno­mais­es­ti edel­lyt­tää toisen mie­len­tilo­jen läpinäkymät­tömyy­den tun­nus­tamista ja siten yhtey­den hakemista toisen koke­mus­maail­maan ei-tietäväl­lä, uteliaal­la, kyse­leväl­lä asen­teel­la sekä pitäy­tymistä vain vuorovaiku­tuk­sen myötä syn­tyvässä koke­muk­sel­lises­sa tiedos­sa (Bate­man & Fon­agy 2016; Luyten ym. 2024a).

Mielestämme hoit­o­ma­lli antaa toimi­van tavan kuva­ta, miten henkilöl­lä voi olla puut­tei­ta kyvyssä ymmärtää itseä ja toisia. Se tar­joaa myös hoidol­liset peri­aat­teet men­tal­isaa­tiokyvyn edis­tämiseen ja vahvis­tamiseen. Sen ytimessä ole­va men­tal­isaa­tiokatkosten käsit­te­ly sekä men­tal­isoin­tikyvyn palaut­ta­mi­nen ja vakaut­ta­mi­nen anta­vat konkreet­tisia keino­ja käsitel­lä Safranin ja Muranin (2000) kuvaamia allianssirup­tuure­ja ja vahvis­taa ter­apeut­tista yhteistyö­suhdet­ta. Samal­la se aut­taa ymmärtämään ihmisen psykol­o­gista toim­intaa kokon­ais­val­tais­es­ti ja moniker­roksis­es­ti ‒ se luo yhteyk­siä itseym­mär­ryk­sen, tun­nesääte­lyn ja ihmis­suhtei­den välille taval­la, joka on sekä teo­reet­tis­es­ti rikas että käytän­nössä hyödyllinen.

Toimi­va men­tal­isoin­ti tuo näkyvi­in myös ”kah­den ihmisen psykolo­gian”, johon kykymme tun­nistaa ja säädel­lä mie­len­tilo­ja itsessämme ja toi­sis­sa viime kädessä perus­tuu. Tätä ilmen­tää etenkin tun­ties­imerkkimme lopus­sa hah­motel­tu me-hen­ki: yhteis­es­ti jaet­tu men­tal­isoi­va tila, joka on seu­raus­ta riit­tävän onnis­tuneesta men­tal­isaa­tio­pros­es­sista (ks.  myös Nolte ym. 2023). Artikke­lin kir­joit­tamis­pros­es­si – MBT:n peri­aat­tei­den dialogi­nen läpikäymi­nen poti­lashoidon tun­ti­työsken­te­lyn yksi­tyisko­htaisel­la yhteisel­lä tarkastelul­la – tuot­ti myös meille kir­joit­ta­jille jae­tun ymmär­ryk­sen virit­tämää me-henkeä.  Toivomme, että sama ilmiö voisi välit­tyä myös luk­i­jalle koke­muk­se­na jäsen­tyneem­mästä yhteis­es­tä viiteke­hyk­ses­tä – sel­l­ais­es­ta, jon­ka hän voi kokea jaka­vansa kir­joit­ta­jien kanssa. 

Eri­laisia hoit­o­ma­lle­ja tun­te­valle ter­apeu­ti­lle tai tutk­i­jalle men­tal­isaa­tiokäsite sinän­sä ei vält­tämät­tä tuo mitään täysin uut­ta. Tämän artikke­lin arvo onkin eri­toten siinä, että se kuvaa näyt­töön perus­tu­van men­tal­isaa­tioter­api­an perus­pe­ri­aatet­ta: hoito­pros­essin yksi­no­maista keskit­tämistä men­tal­isaa­tiokyvyn edis­tämiseen, vahvis­tamiseen ja vakaut­tamiseen ter­api­alle spe­si­fil­lä toim­intataval­la ja inter­ven­tioil­la. Tätä kokon­aisu­ut­ta avataan yksi­tyisko­htaisen tun­ti­työsken­te­lyn esimerkin avul­la. Eri­lais­ten käsit­tei­den ja inter­ven­tioiden mer­essä men­tal­isaa­tion käsite ja men­tal­isoin­tikyvyn edis­tämiseen, vahvis­tamiseen ja vakaut­tamiseen keskit­tyvä hoit­o­ma­lli piirtävät punaisen ympyrän iki­aikaisen ja olen­naisen ympärille: kuvat­tu men­tal­isaa­tiopar­a­dig­ma tar­joaa suun­nis­tusvä­li­neen kohti ihmisyy­den ydin­tä, sen ymmärtämistä ja hoidol­lista kohtaamista ter­apeut­tises­sa työssä.

Kir­jal­lisu­us

Anna Freud Cen­tre (2024a). A qual­i­ty man­u­al for MBT. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://brandplatform.annafreud.org/share/eAxy56w3dHwXpNrp2G5H

Anna Freud Cen­tre (2024b). MBT adher­ence scale. Saatavil­la osoit­teessa https://www.annafreud.org/training/health-and-social-care/mentalization-based-treatments-mbt/mentalization-based-treatment-adults/mbt-resources/mbt-adherence-scale/

Bate­man, Antho­ny & Fon­agy, Peter (2008). 8‑year fol­low-up of patients treat­ed for bor­der­line per­son­al­i­ty dis­or­der: Men­tal­iza­tion-based treat­ment ver­sus treat­ment as usu­al. Amer­i­can Jour­nal of Psy­chi­a­try, 165(5), 631–638.

Bate­man, Antho­ny & Fon­agy, Peter (2009). Ran­dom­ized con­trolled tri­al of out­pa­tient men­tal­iza­tion-based treat­ment ver­sus struc­tured clin­i­cal man­age­ment for bor­der­line per­son­al­i­ty dis­or­der. Amer­i­can Jour­nal of Psy­chi­a­try, 166(12), 1355–1364.

Bate­man, Antho­ny & Fon­agy, Peter (2016). Men­tal­iza­tion-based treat­ment for per­son­al­i­ty dis­or­ders: A prac­ti­cal guide. Oxford, UK: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Bate­man, Antho­ny & Fon­agy, Peter (toim.) (2019). Hand­book of men­tal­iz­ing in men­tal health prac­tice. 2^nd edi­tion. Wash­ing­ton, DC: Amer­i­can Psy­chi­atric Asso­ci­a­tion Publishing.

Duschin­sky, Rob­bie & Fos­ter, Sarah (2021). Men­tal­iza­tion in tran­si­tion. Teok­ses­sa Bate­man, Antho­ny & Fon­agy, Peter (toim.), Men­tal­iz­ing and epis­temic trust: The work of Peter Fon­agy and col­leagues at the Anna Freud Cen­tre. Oxford, UK: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Ensink, Karin; Bégin, Michaël; Nor­mandin, Lina & Fon­agy, Peter (2017). Parental reflec­tive func­tion­ing as a mod­er­a­tor of child inter­nal­iz­ing dif­fi­cul­ties in the con­text of child sex­u­al abuse. Psy­chi­a­try Research, 257, 361–366.

Fain, Michel & David, Chris­t­ian (1963). Aspects fonc­tion­nels de la vie onirique. Revue Française de Psy­ch­analyse, 27, 241–343.

Fain, Michel & Mar­ty, Pierre (1964). Per­spec­tive psy­cho­so­ma­tique sur la fonc­tion des fan­tasmes. Revue Française de Psy­ch­analyse, 28, 609–622.

Fon­agy, Peter (1989). On tol­er­at­ing men­tal states: The­o­ry of mind in bor­der­line patients. Bul­letin of the Anna Freud Cen­tre, 12, 91–115.

Fon­agy, Peter & Bate­man, Antho­ny (2019). Intro­duc­tion. Teok­ses­sa Bate­man, Antho­ny & Fon­agy, Peter (toim.), Hand­book of men­tal­iz­ing in men­tal health prac­tice. 2^nd edi­tion, 3–20. Wash­ing­ton, DC: Amer­i­can Psy­chi­atric Asso­ci­a­tion Publishing.

Fon­agy, Peter; Camp­bell, Chloe & Alli­son, Eliz­a­beth (2019). Ther­a­peu­tic mod­els. Teok­ses­sa Bate­man, Antho­ny & Fon­agy, Peter (toim.), Hand­book of men­tal­iz­ing in men­tal health prac­tice. 2^nd edi­tion, 169–180. Wash­ing­ton, DC: Amer­i­can Psy­chi­atric Asso­ci­a­tion Publishing.

Fon­agy, Peter; Steele, Howard & Steele, Miri­am (1991a). Mater­nal rep­re­sen­ta­tions of attach­ment dur­ing preg­nan­cy pre­dict the orga­ni­za­tion of infant-moth­er attach­ment at one year of age. Child Devel­op­ment, 62(5), 891–905.

Fon­agy, Peter; Steele, Miri­am; Steele, Howard; Moran, George S. & Hig­gitt, Andrew C. (1991b). The capac­i­ty for under­stand­ing men­tal states: The reflec­tive self in par­ent and child and its sig­nif­i­cance for secu­ri­ty of attach­ment. Infant Men­tal Health Jour­nal, 12(3), 201–218.

Keinä­nen, Mat­ti (2006). Psy­chosemio­sis as key to body-mind con­tin­u­um: The rein­force­ment of sym­bol­iza­tion-reflec­tive­ness in psy­chother­a­py. Haup­pauge, NY: Nova Sci­ence Publishers.

Keinä­nen, Mat­ti (2024). Näkymätön kapel­limes­tari: Vuoteni psykoter­apeut­ti­na. Helsin­ki: Momentum.

Keinä­nen, Mat­ti & Eng­blom, Päivik­ki (2007). Nuoren aikuisen psyko­dy­naami­nen psykoter­apia. Duodec­im: Helsinki.

Lecours, Serge & Bouchard, Marc-André (1997). Dimen­sions of men­tal­i­sa­tion: Out­lin­ing lev­els of psy­chic trans­for­ma­tion. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 78, 855–875.

Li, Eliz­a­beth T.; Camp­bell, Chloe; Midg­ley, Nick & Luyten, Patrick (2023). Epis­temic trust: A com­pre­hen­sive review of empir­i­cal insights and impli­ca­tions for devel­op­men­tal psy­chopathol­o­gy. Research in Psy­chother­a­py, 26(3), 704.

Lüde­mann, Jonas; Rabung, Sven & Andreas, Sylke (2021). Sys­tem­at­ic review on men­tal­iza­tion as key fac­tor in psy­chother­a­py. Inter­na­tion­al Jour­nal of Envi­ron­men­tal Research and Pub­lic Health, 18(17), 9161.

Luyten, Patrick; Camp­bell, Chloe; Alli­son, Eliz­a­beth & Fon­agy, Peter (2020). The men­tal­iz­ing approach to psy­chopathol­o­gy: State of the art and future direc­tions. Annu­al Review of Clin­i­cal Psy­chol­o­gy, 16, 297–325.

Luyten, Patrick; Camp­bell, Chloe; Moser, Max & Fon­agy, Peter (2024a). The role of men­tal­iz­ing in psy­cho­log­i­cal inter­ven­tions in adults: Sys­tem­at­ic review and rec­om­men­da­tions for future research. Clin­i­cal Psy­chol­o­gy Review, 108, 102380.

Luyten, Patrick; Mal­corps, Sask­ia; Bate­man, Antho­ny & Fon­agy, Peter (2024b). Men­tal­iz­ing indi­vid­u­als, fam­i­lies and sys­tems: Towards a trans­la­tion­al socioe­co­log­i­cal approach. Psy­chol­o­gy and Psy­chother­a­py: The­o­ry, Research and Prac­tice, 97(Sup­pl 1), 105–113.

Meins, Eliz­a­beth; Fer­ny­hough, Charles; Wain­wright, Rachel; Das Gup­ta, Mani; Fradley, Emma & Tuck­ey, Michelle (2002). Mater­nal mind-mind­ed­ness and attach­ment secu­ri­ty as pre­dic­tors of the­o­ry of mind under­stand­ing. Child Devel­op­ment, 73, 1715–1726.

Mor­eira, Hele­na; Fon­se­ca, Ana & Canavar­ro, Maria Cristi­na (2024). Parental reflec­tive func­tion­ing and child men­tal health: A sys­tem­at­ic review. Clin­i­cal Child and Fam­i­ly Psy­chol­o­gy Review, 27(1), 1–25.

Nolte, Tobias; Hut­se­baut, Joost; Sharp, Car­la; Camp­bell, Chloe; Fon­agy, Peter & Bate­man, Antho­ny (2023). The role of epis­temic trust in men­tal­iza­tion-based treat­ment of bor­der­line psy­chopathol­o­gy. Jour­nal of Per­son­al­i­ty Dis­or­ders, 37(5), 633–659.

Rosso, Anna M. & Airal­di, Cinzia (2016). Inter­gen­er­a­tional trans­mis­sion of reflec­tive func­tion­ing. Fron­tiers in Psy­chol­o­gy, 7, 1903.

Safran, Jere­my D. & Muran, Christo­pher C. (2000). Nego­ti­at­ing the ther­a­peu­tic alliance: A rela­tion­al treat­ment guide. New York: Guil­ford Press.

Sene­hi, Nazanin; Bro­phy-Herb, Hol­ly E. & Val­lot­ton, Claire D. (2018). Effects of mater­nal men­tal­iza­tion-relat­ed par­ent­ing on tod­dlers’ self-reg­u­la­tion. Ear­ly Child­hood Research Quar­ter­ly, 44, 1–14.

Shai, Dana & Bel­sky, Jay (2017). Parental embod­ied men­tal­iz­ing: How the non­ver­bal dance between par­ents and infants pre­dicts children’s socio-emo­tion­al func­tion­ing. Attach­ment & Human Devel­op­ment, 19, 191–219.

Shai, Dana; Laor Black, Adi; Spencer, Rose; Sleed, Michelle; Baradon, Tes­sa; Nolte, Tobias & Fon­agy, Peter (2022). Trust me! Parental embod­ied men­tal­iz­ing pre­dicts infant cog­ni­tive and lan­guage devel­op­ment in lon­gi­tu­di­nal fol­low-up. Fron­tiers in Psy­chol­o­gy, 13, 867134.

Stof­fers-Win­ter­ling, Jut­ta M.; Store­bø, Ole Jakob; Simon­sen, Erlend; Sedoc Jør­gensen, Mie; Pereira Ribeiro, Johanne; Konger­slev, Mick­ey T. & Lieb, Klaus (2022). Per­spec­tives on dialec­ti­cal behav­ior ther­a­py and men­tal­iza­tion-based ther­a­py for bor­der­line per­son­al­i­ty dis­or­der: Same, dif­fer­ent, com­ple­men­tary? Psy­cho­log­i­cal Research and Behav­ior Man­age­ment, 15, 3179–3189.

Yir­miya, Karen; Mar­jorib­anks, Sophie; Fon­agy, Peter & Bate­man, Antho­ny (2025). Assess­ing men­tal­iza­tion in prac­tice: Reli­a­bil­i­ty of the Men­tal­iza­tion-based treat­ment research adher­ence and com­pe­tence scale. British Jour­nal of Clin­i­cal Psy­chol­o­gy, 64(1), 1–11.

Zeegers, Moniek A. J.; Colon­nesi, Cristi­na; Stams, Geert-Jan J. M. & Meins, Eliz­a­beth (2017). Mind mat­ters: A meta-analy­sis on parental men­tal­iza­tion and sen­si­tiv­i­ty as pre­dic­tors of infant-par­ent attach­ment. Psy­cho­log­i­cal Bul­letin, 143, 1245–1272.

Artikke­lista on julka­istu laa­jem­pi englan­ninkieli­nen ver­sio ”Mak­ing vis­i­ble the clin­i­cal prac­tice of men­tal­iza­tion-based ther­a­py as illus­trat­ed by the ther­a­py ses­sion mate­r­i­al” julka­is­us­sa Dis­cov­er Men­tal Health, 6, 48 (2026).

LIITE: MBT-yksilökäyn­nin tai ‑ryh­män arviointi