Valitse vuosi:
2021 2020 2019 2018 2017 2016 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Harri Virtanen: Mielenterveyden häiriöt rakkaussuhteessa ja pariterapiassa

Artik­ke­lis­sa­ni tar­kas­te­len mie­len­ter­vey­den häi­riöi­den vai­ku­tus­ta pari­suh­tee­seen ja nii­den ilme­ne­mis­tä pari­te­ra­pias­sa. Toi­sen osa­puo­len mie­len­ter­vey­den häi­riö mää­rit­tää sekä pari­suh­det­ta että pari­te­ra­pi­aa voi­mak­kaas­ti ja haas­taa tera­pian tas­a­puo­li­suu­den. Nar­sis­ti­nen tai maso­kis­ti­nen pato­lo­gia vai­keut­taa rak­kaus­suh­teen toteu­tu­mis­ta monil­la tavoil­la. Var­hai­sen trau­man oireet näky­vät epä­va­kai­na tun­ne­ti­loi­na, vetäy­ty­mi­se­nä tai syvä­nä epä­luot­ta­muk­se­na. Masen­tu­nut puo­li­so voi tar­tut­taa toi­sen­kin puo­li­son. Päih­de­riip­pu­vuu­des­ta tulee koko per­heen sai­raus. Tar­vi­taan­ko psy­kiat­ri­sia diag­noo­se­ja parien hoi­dos­sa vai onko kysy­mys inhi­mil­li­sen kär­si­myk­sen koh­taa­mi­ses­sa? Mis­sä mene­vät pari­te­ra­pian rajat?

Avain­sa­nat: pari­te­ra­pia, nar­sis­mi, masen­nus, trau­ma, per­soo­nal­li­suus­häi­riöt, päih­de­riip­pu­vuus

Kun pari ajau­tuu eron par­taal­le, toi­nen osa­puo­li voi alkaa pelas­taa pari­suh­det­ta. Hän tekee kaik­ken­sa löy­tääk­seen rat­kai­su­ja ja uusia tapo­ja käsi­tel­lä ris­ti­rii­to­ja. Hän sopii ajan pari­te­ra­pi­aan ja tun­nus­taa kaik­ki vir­heen­sä. Toi­nen osa­puo­li voi olla halut­to­mam­pi jat­ka­maan suh­det­ta tai kor­jaa­maan käy­tös­tään. Har­vem­min pelas­ta­jan asen­net­ta ymmär­re­tään nar­sis­ti­sek­si, vaik­ka sitä se juu­ri on: nar­sis­ti­nen pro­jek­ti pari­suh­teen pelas­ta­mi­sek­si, hin­nal­la mil­lä hyvän­sä. Se pukeu­tuu epäit­sek­kyy­teen ja muu­tos­ha­luk­kuu­teen, katu­muk­seen ja rak­kau­den­tun­nus­tuk­siin, mut­ta poh­jim­mil­taan se pyr­kii palaut­ta­maan toi­mi­mat­to­man sta­tus quon talou­del­li­sis­ta tai muka­vuu­den­ha­lui­sis­ta syis­tä, psy­ko­lo­gi­ses­ta riip­pu­vuu­des­ta tai yksin­jää­mi­sen ja jäte­tyk­si tule­mi­sen pelos­ta joh­tuen. Se on itse­pe­tos­ta, mut­ta sitä on vai­kea tun­nis­taa näen­näi­sen hyvien ja rakas­ta­vien pää­mää­rien vuok­si. Sen kään­tö­puo­le­na on käsit­te­le­mät­tä jää­vä aggres­sio.

Nar­sis­mi näh­dään usein jul­ki­suu­den tai val­taa pitä­vien hen­ki­löi­den piir­tee­nä. Aja­tel­laan, että he tar­vit­se­vat suo­sio­ta ja ylei­sön jat­ku­vaa ihai­lua. Nar­sis­mi voi kui­ten­kin toteu­tua myös nel­jän sei­nän sisäl­lä vain yhden ihmi­sen toi­mies­sa ylei­sö­nä. Se voi pukeu­tua mart­tyy­rin viit­taan, jat­ku­vaan tyy­ty­mät­tö­myy­teen tai toi­sen vähät­te­lyyn; yli­pää­tään sii­hen, ettei mitään muu­tos­ta lop­pu­jen lopuk­si halu­ta kur­jiin olo­suh­tei­siin. Nar­sis­mi jumit­tuu kur­juu­teen. Se elää ja kukois­taa yhtä hyvin köy­hyy­des­sä kuin palat­seis­sa. Nar­sis­ti­nen pro­jek­ti pari­suh­teen pelas­ta­mi­sek­si on halua pysyä van­hois­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tavois­sa, jot­ka syys­tä tai toi­ses­ta ruok­ki­vat haa­voit­tu­neen yksi­lön jat­ku­vas­ti tyy­dyt­tä­mä­tön­tä tar­vet­ta.

Otto Kern­berg (2011) kir­joit­taa, että juut­tu­mi­nen men­nei­syy­teen on nar­sis­tis­ta suh­tau­tu­mis­ta aikaan. Ihmi­nen ei halua pääs­tää irti men­nees­tä. Hän yllä­pi­tää kat­ke­ruut­ta ja vihaa vuo­si­kausia, hau­too epä­on­nis­tu­mi­sia, irti­sa­no­mi­sia ja louk­kauk­sia men­nei­syy­des­tä täs­sä ja nyt. Hän on kär­si­nyt epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta ja vää­ryyt­tä ja tar­vit­see päi­vit­täi­siä kat­ke­ruu­den koke­muk­si­aan kuin nark­ka­ri piik­kin­sä. Hänen elä­män­sä kier­tyy van­ho­jen vää­ryyk­sien muis­te­luun, jois­sa­kin tapauk­sis­sa myös näit­ten vää­ryyk­sien kor­jaus­yri­tyk­siin oikeus­ju­tuil­la tai vai­noa­vil­la yhtey­de­no­toil­la, jot­ka voi­vat koh­dis­tua vuo­si­kym­me­niä sit­ten päät­ty­nei­siin suh­tei­siin. Sil­loin aggres­sios­ta ja kos­ton­ha­lus­ta on tul­lut mie­len mää­rää­vä sisäl­tö. Tähän liit­ty­vät eri­lai­set tuho­fan­t­asiat.

Mones­ti halu­tum­pi puo­li­so on sokea tai välin­pi­tä­mä­tön toi­sen tar­peel­le. Voi olla, ettei halu­tum­pi puo­li­so ole se, joka lopul­ta lopet­taa suh­teen. Mik­si lopet­tai­si? Hänel­lä on kaik­ki val­ta.

Per­soo­nal­li­suus­häi­riöt, kuten monet muut­kin mie­len­ter­vey­den ongel­mat, ovat sopeu­tu­mis­yri­tyk­siä olo­suh­tei­siin, jot­ka ovat yksi­löl­le haas­ta­via tai mah­dot­to­mia. Monia per­soo­nal­li­suus­häi­riöi­tä voi­daan kut­sua häi­riöik­si aggres­sion käsit­te­lys­sä. Tämä kos­kee eri­tyi­ses­ti anti­so­si­aa­lis­ta ja nar­sis­tis­ta per­soo­nal­li­suus­häi­riö­tä. Jot­kut psy­koa­na­lyy­ti­kot ovat­kin ehdot­ta­neet pahan­laa­tuis­ta (psy­ko­paat­tis­ta) nar­sis­tis­ta per­soo­nal­li­suus­häi­riö­tä uudek­si diag­noo­sik­si, nar­sis­ti­sen ja anti­so­si­aa­li­sen per­soo­nal­li­suus­häi­riön väli­maas­toon. Kern­berg esit­te­li käsit­teen pahan­laa­tui­nen nar­sis­ti­nen syndroo­ma (engl. malig­nant narcis­sism syndro­me) vuon­na 1984. Hän löy­si poti­las­ryh­män, joka voi­tiin diag­no­soi­da nar­sis­ti­sen per­soo­nal­li­suus­häi­riön ja anti­so­si­aa­li­sen per­soo­nal­li­suus­häi­riön välil­le. Ääri­muo­dois­saan nämä kul­ke­vat käsi kädes­sä, ja niil­le on yhteis­tä, että aggres­sios­ta on tul­lut kes­kei­nen teki­jä per­soo­nal­li­suu­den raken­tees­sa (Vir­ta­nen 2012).

Var­hai­sen trau­ma­ti­soi­tu­mi­sen aiheut­ta­ma epä­luot­ta­mus lähei­sis­sä kiin­ty­mys­suh­teis­sa on eri asia kuin nar­sis­ti­nen juut­tu­mi­nen van­hoi­hin pet­ty­myk­siin. Trau­man nos­ta­mat flash­bac­kit men­nei­syy­des­tä ovat tahat­to­mia ja yllät­tä­viä. Men­nei­syys tun­keu­tuu yksi­lön koke­mus­maa­il­maan taval­la, jota hän ei halua ja joka kiusaa hän­tä. Epä­luot­ta­mus voi olla niin voi­ma­kas­ta, että trau­ma­ti­soi­tu­nut hen­ki­lö kat­koo itse suh­tei­ta eikä uskal­la aset­tua lähei­seen suh­tee­seen, joka poten­ti­aa­li­ses­ti voi­si haa­voit­taa uudel­leen. Omas­sa yksi­näi­ses­sä maa­il­mas­sa, jos­sa ei ole lähei­siä suh­tei­ta, on tur­val­li­sem­paa. Täl­lai­seen sul­jet­tuun todel­li­suu­teen voi syn­tyä tar­ve myös pari­suh­teen sisäl­lä, jos hen­ki­lö on uskal­ta­nut sel­lai­seen aset­tua. Sil­loin hän voi krii­si­ti­lan­teis­sa vetäy­tyä omaan maa­il­maan­sa ja kat­koa vahin­gol­li­sik­si tul­ki­tut lin­kit ja yhteys­yri­tyk­set, vaik­ka oli­si­kin suh­tees­sa. Myös masen­nus aiheut­taa vetäy­ty­mis­tä suh­teen molem­mis­sa osa­puo­lis­sa.

Trau­maat­ti­nen koke­mus var­hai­ses­sa lap­suu­des­sa käsi­tel­lään dis­so­si­aa­tiol­la. Trau­ma pysyy hen­gis­sä uusiu­tu­vien, jat­ku­vien dis­so­sia­tii­vis­ten hyök­käys­ten vuok­si. Trau­maih­mi­nen skan­naa ulkois­ta todel­li­suut­ta puo­lus­tus­me­ka­nis­mien­sa kaut­ta, ja näin käsi­tys todel­li­suu­des­ta vää­ris­tyy (Kalsched 1996). Todel­li­suus ilme­nee uhkaa­va­na, petol­li­se­na ja vaa­ral­li­se­na. Trau­man oireet tul­ki­taan usein per­soo­nal­li­suus­häi­riöik­si (John­son 2002). Kes­kei­nen oire molem­mis­sa on tun­ne-elä­män epä­va­kaus, kyvyt­tö­myys hal­li­ta tun­tei­ta. Myös voi­ma­kas, vakau­muk­sel­li­nen, perim­mäi­nen yksi­näi­syys on var­hai­sen trau­man jäl­ki­ti­la. Tur­vat­to­mat kiin­ty­mys­suh­de­mal­lit eivät ole sai­rai­ta – ne ovat sopeu­tu­mis­yri­tyk­siä. Depres­sio on luon­nol­li­nen seu­raus yhtey­den menet­tä­mi­ses­tä (John­son 2002).

Donald Kalsched (1996; 2013) esit­te­lee ark­ki­tyyp­pi­sen puo­lus­tus­me­ka­nis­min, joka kehit­tyy var­hai­sen trau­man yhtey­des­sä. Se ero­aa minän puo­lus­tus­me­ka­nis­meis­ta sii­nä, että sen teh­tä­vä on säi­lyt­tää ydin­mi­nä hen­gis­sä mah­dot­to­mis­sa olo­suh­teis­sa. Aikui­sel­la ark­ki­tyyp­pi­nen puo­lus­tus­me­ka­nis­mi ei enää toi­mi yksi­lön par­haak­si, kos­ka se tul­kit­see ympä­röi­vän maa­il­man vir­heel­li­ses­ti ja pyr­kii edel­leen­kin suo­je­le­maan yksi­löä eris­tä­mäl­lä tämän masen­nuk­seen, riip­pu­vuu­teen tai fan­ta­sia­maa­il­maan. Ark­ki­tyyp­pi­set puo­lus­tus­me­ka­nis­mit ilme­ne­vät saduis­sa ja unis­sa sadis­ti­si­na ja tuhoa­vi­na hah­moi­na.

Pari­te­ra­pian käy­tän­nöt eivät kui­ten­kaan perus­tu psy­kiat­ri­siin diag­noo­sei­hin. Yli­pää­tään psy­kiat­ris­ta diag­nos­tiik­kaa on alet­tu arvos­te­le­maan epä­tie­teel­li­se­nä. Sitä ei voi ver­ra­ta somaat­ti­seen diag­nos­tiik­kaan, jos­sa sai­raus, tai ruu­miin häi­riö­ti­la, voi­daan toden­taa kuvaa­mal­la tai veri­ko­keil­la. Dia­be­tes näkyy saman­lai­se­na Afri­kas­sa ja Poh­jois­mais­sa, mie­len­ter­vey­den ongel­mat taas ovat kult­tuu­ri­si­don­nai­sia. Sen sijaan että kysyt­täi­siin, mikä sinus­sa on vika­na, pitäi­si kysyä, mitä sinul­le on tapah­tu­nut. Tämä on myös asen­ne, jota kut­su­taan trau­ma­tie­toi­sek­si ja joka onnek­si saa yhä enem­män jalan­si­jaa aut­ta­mi­sam­ma­teis­sa ympä­ri maa­il­maa. Psy­ko­lo­gian toh­to­ri Lucy Johns­to­ne (2014) sanoo, ettem­me tar­vit­se uut­ta diag­nos­tis­ta jär­jes­tel­mää, vaan tar­vit­sem­me koko­naan uuden tava­ta kuva­ta psyyk­kis­tä kär­si­mys­tä. Liver­poo­lin yli­opis­to, jos­sa myös Johns­to­ne työs­ken­te­li, on ehdot­ta­nut for­mu­loin­tia, jos­sa asia­kas ja tera­peut­ti yhdes­sä luo­vat ker­to­muk­sen, jos­ta tulee ikään kuin ”diag­noo­si.” Johns­to­ne lisää, että moder­ni psy­kiat­ria on räi­keäl­lä taval­la epä­on­nis­tu­nut sadan vuo­den ole­mas­sao­lon­sa aika­na ja aiheut­ta­nut val­ta­van mää­rän inhi­mil­lis­tä kär­si­mys­tä. Mei­dän oli­si luo­ta­va val­lan­ku­mouk­sel­li­nen, uusi käsi­tys mie­len­ter­vey­des­tä ja sen hoi­dos­ta. Tämä kos­kee myös pari­te­ra­pioi­ta sil­loin, kun toi­nen tai molem­mat pari­suh­teen osa­puo­let kär­si­vät mie­len­ter­vey­den ongel­mis­ta.

Mie­len­ter­vey­den häi­riö on haas­te pari­suh­teel­le ja pari­te­ra­pial­le. Vaik­ka kump­pa­nil­la oli­si yksi­lö­te­ra­pia­kin tuke­naan, hänen ongel­man­sa mani­fes­toi­tuu myös pari­te­ra­pias­sa ja pari­suh­tees­sa. Sadis­ti­ses­sa, tois­tu­vas­sa väki­val­las­sa on help­po sanoa, että tera­pi­aa ei voi­da toteut­taa ennen kuin väki­val­ta lop­puu. Päih­tei­den vää­rin­käy­tös­sä voi­daan sanoa, että käyt­tö on lope­tet­ta­va ennen kuin tera­pia voi alkaa. Mut­ta miten toi­mia masen­nuk­sen, ahdis­tuk­sen, psy­koo­sien, kak­si­suun­tai­sen mie­lia­la­häi­riön tai aikai­sem­min esil­lä olleen nar­sis­min tai mui­den per­soo­nal­li­suus­häi­riöi­den kans­sa? Kui­ten­kin parin ongel­mat saat­ta­vat kitey­tyä juu­ri nii­hin, toi­sen osa­puo­len psyyk­ki­seen kär­si­myk­seen. Tämä haas­taa tas­a­puo­li­suu­den tera­pias­sa ja aja­tuk­sen sii­tä, että tar­kas­te­lun koh­tee­na on pari­suh­de.

Erääs­sä tapauk­ses­sa mies sai aikui­siän ADHD-diag­noo­sin ja sii­hen lää­ki­tyk­sen, joka aut­toi hän­tä huo­mat­ta­vas­ti. Lei­kil­li­ses­ti nai­nen kysyi mie­hel­tään: ”Olet­ko otta­nut minun ADHD-lääk­kee­ni?”, kos­ka lää­ki­tyk­sel­lä oli niin suu­ri vai­ku­tus myös nai­sen hyvin­voin­tiin.

Pari­te­ra­pias­sa raken­ne ja tois­tu­vuus sekä tera­peu­tin asen­ne mah­dol­lis­ta­vat todel­lis­ten ongel­mien esil­le­tu­lon. Tera­pias­sa on olta­va tilaa molem­mil­le puo­li­soil­le. Parin on kyet­tä­vä kol­men suh­tee­seen, jos­sa tera­peut­ti on muka­na. Tera­peu­tin on arvioi­ta­va sitä, onko muu­tos mah­dol­li­nen esi­mer­kik­si niis­sä väki­val­tai­sis­sa suh­teis­sa, jois­sa väki­val­ta ei ole sadis­tis­ta. Väki­val­lan tai sen uhan, pelon ilma­pii­rin tai päih­tei­den käy­tön, on loput­ta­va, jot­ta tera­peut­ti­nen työs­ken­te­ly oli­si mah­dol­lis­ta. Tera­pia pyr­kii ymmär­tä­mään, liit­tä­mään puo­li­soi­den koke­muk­sia yhteyk­siin­sä ja anta­maan niil­le mer­ki­tyk­siä.

Monet toi­min­ta­mal­lit tai pyr­ki­myk­set, jot­ka näyt­tä­vät pyy­teet­tö­mil­tä ja joil­la suh­det­ta halut­tai­siin jat­kaa, ovat lähem­min tar­kas­tel­tu­na nar­sis­ti­sia pro­jek­te­ja, jois­sa ei lopul­ta ole vas­ta­vuo­roi­suut­ta tai pyr­ki­mys­tä autent­ti­seen suh­tee­seen. Ongel­ma on se, että tera­peut­ti uskoo näi­den yhtey­teen pyr­ki­vien kor­jaus­liik­kei­den ole­van vil­pit­tö­miä. On hel­pom­pi aset­tua raken­ta­vien ja yhtei­seen tule­vai­suu­teen täh­tää­vien pää­mää­rien puo­lel­le kuin nega­tii­vis­ten, vaa­ti­vien tai rii­te­lyn puo­lel­le.

Kui­ten­kin rii­dat voi­vat olla mer­ki­tyk­sel­li­siä, ja ne jat­ku­vat niin kau­an, kun­nes nii­den alla ole­va asia on rat­kot­tu. Usein se on jol­la­kin taval­la perus­ta­van­laa­tui­nen epä­oi­keu­den­mu­kai­suus suh­tees­sa, ja sil­loin tyy­ty­mät­tö­myys tai arvos­te­lu pyr­kii rat­ko­maan epä­ta­sai­sen tilan­teen, kun taas suh­teen jat­ku­mi­seen täh­tää­vät hyvät­kin pyr­ki­myk­set halua­vat palaut­taa enti­sen epä­oi­keu­den­mu­kai­sen tilan­teen. Jos tera­peut­ti täs­sä tilan­tees­sa aset­tuu näi­den hyvien pyr­ki­mys­ten puo­lel­le, hän pakot­taa toi­sen osa­puo­len alis­tu­maan. Rii­dat voi­vat näyt­tä­möl­lis­tää edel­li­sis­sä suh­teis­sa tai var­hai­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa kes­ken jää­nei­tä emo­tio­naa­li­sia ongel­mia, kehi­tys­teh­tä­viä tai vail­le jää­mis­tä. Rii­dat ilmen­tä­vät perim­mäl­tään kysy­mys­tä sii­tä, mah­dol­lis­tuu­ko suh­tees­sa kak­si eril­lis­tä ihmis­tä. Tera­pian kes­kei­nen kysy­mys taas on se, mah­dol­lis­tuu­ko kump­pa­neil­le pro­ses­si vai este­tään­kö se.

Stern­berg (1998) on tut­ki­nut pari­suh­tei­den tari­noi­ta. Voi­ma­kas koos­sa­pi­tä­jä on yhtei­nen tari­na. Jos jaet­tu tari­na rak­kau­des­ta on sota­ti­la­na, suh­de voi kes­tää, vaik­ka se ulko­puo­lis­ten sil­min oli­si jat­ku­vaa rii­taa. Gott­man (1999/2018) taas on tut­ki­muk­ses­saan ana­ly­soi­nut lukui­sia pari­te­ra­piais­tun­to­jen videoin­te­ja. Hän ja hänen tut­ki­mus­ryh­män­sä väit­tä­vät pys­ty­vän­sä ennus­ta­maan 15 minuu­tin videokli­pis­tä 91 pro­sen­tin tark­kuu­del­la, ero­aa­ko pari vai ei. Hän esit­te­lee seit­se­män peri­aa­tet­ta, jot­ka aut­ta­vat yllä­pi­tä­mään autent­tis­ta suh­det­ta. Nii­tä yhdis­tää aja­tus puo­li­soi­den syväs­tä ystä­vyy­des­tä. ”Pet­tä­mis­tä on mit­kä tahan­sa toi­min­not tai valin­nat, jot­ka eivät ase­ta suh­det­ta ja kump­pa­nia etusi­jal­le”, kir­joit­taa Gott­man.

Syyl­lis­tä­mi­nen ja syyl­li­syys värit­tä­vät usein lähi­suh­det­ta. Molem­mat osa­puo­let saat­ta­vat suh­tees­sa syyl­lis­tyä omal­la taval­laan ja omien taus­to­jen­sa vai­ku­tuk­ses­ta. Nar­sis­ti­nen osa­puo­li kokee ole­van­sa syyl­li­nen kaik­keen. Hänen syyl­li­syy­ten­sä, syyl­lis­ty­mi­sen­sä tai syyl­li­syy­den esit­tä­mi­nen, tar­koit­taa sitä, ettei kenen­kään muun näkö­kul­maa sai­si huo­mioi­da. Se on kes­kus­te­lun tyreh­dyt­tä­vä syyl­lis­ty­mi­nen. Nar­sis­ti­nen kump­pa­ni ei pys­ty koh­taa­maan haa­vo­jaan kol­man­nen osa­puo­len läs­nä olles­sa, vaik­ka sil­tä saat­taa­kin näyt­tää.

Mus­ta­suk­kai­nen, jat­ku­vas­ti tois­ta epäi­le­vä puo­li­so voi olla nar­sis­ti­ses­ti kiin­ty­nyt mus­ta­suk­kai­suus­draa­moi­hin, joi­ta hän saa aikaan. Hänen mie­len­sä tuot­taa par­haim­piin tv-sar­joi­hin ver­rat­ta­vis­sa ole­via tari­noi­ta ja fan­t­asioi­ta, jot­ka kieh­to­vuu­del­laan hou­kut­te­le­vat koke­maan perim­mäis­tä hyl­kää­mis­tä ja riit­tä­mät­tö­myyt­tä yhä uudel­leen ja uudel­leen. Hän on luk­kiu­tu­nut sisäi­siin usko­muk­siin­sa ja kuvi­tel­miin­sa ja tar­vit­see nii­tä. Jokin hänes­sä tuot­taa mate­ri­aa­lia, joka lopul­ta tuho­aa pari­suh­teen ja hänet itsen­sä: näin tuli­vat toteen näy­te­tyk­si kaik­ki syn­kät kuvi­tel­mat. Aiheet­to­mat, jat­ku­vat epäi­lyk­set voi­vat ajaa kump­pa­nin toteut­ta­maan nii­tä, kos­ka joka tapauk­ses­sa on jo ollut syy­tet­ty­jen pen­kil­lä pahim­mas­sa tapauk­ses­sa usei­ta vuo­sia.

Yksi­lö on oman nar­sis­min­sa uhri. Hän ei suin­kaan tie­toi­ses­ti tai pää­mää­rä­ha­kui­ses­ti tuo­ta mus­ta­suk­kai­suus­draa­maa tai myr­kyl­lis­tä kat­ke­ruut­taan. Hän halu­aa sii­tä eroon ja kär­sii sii­tä, mut­ta psyyk­ki­nen pro­ses­si on niin voi­ma­kas ja itse­näi­nen, ettei se ole hänen tah­ton­sa alai­nen. Hän ei valit­se sano­jaan, mie­li­ku­vi­aan tai tun­tei­taan, vaan on nii­den val­las­sa. Hän on oman aggres­sii­vi­sen ja nega­tii­vi­sen sisäi­sen maa­il­man­sa uhri. Tämä sisäi­nen maa­il­ma perus­tuu poh­jim­mil­taan riit­tä­mät­tö­myy­den, kel­paa­mat­to­muu­den tai hyl­kää­mi­sen koke­muk­siin, joi­den todis­tus­voi­ma on voi­mak­kaam­pi kuin mit­kään vakuut­te­lut. Para­ne­mi­nen edel­lyt­tää uhrin ase­mas­ta pois­tu­loa ja vas­tuun­ot­toa omien tun­tei­den­sa ilmai­sus­ta.

Jos suh­de päät­tyy eroon, enti­nen puo­li­so, rakas­tet­tu ja las­ten van­hem­pi muut­tuu vihol­li­sek­si, joka on tuhot­ta­va tai mitä­töi­tä­vä. Rak­kau­den ja halun tun­teet ja toi­sen ihan­noin­ti siir­ty­vät uuteen koh­tee­seen. Tämä tun­tei­den siir­to toi­seen koh­tee­seen, koh­teen vaih­ta­mi­nen, ker­too ihmi­sen nar­sis­ti­ses­ti sul­keu­tu­nees­ta sisäi­ses­tä maa­il­mas­ta, jos­sa kaik­ki tapah­tuu. Enti­sel­lä kump­pa­nil­la ja ulkoi­sel­la todel­li­suu­del­la ei ole juu­ri­kaan teke­mis­tä tämän mie­len meka­nis­min kans­sa. Ihmi­nen tar­vit­see sen käsi­tel­läk­seen pet­ty­myk­sen­sä tai hylä­tyk­si tule­mi­sen koke­muk­sen. Sekä demo­ni­soi­dut että idea­li­soi­dut koh­teet syn­ty­vät sisäi­ses­sä maa­il­mas­sa ilman todel­lis­ta vuo­ro­vai­ku­tus­ta tai vas­ta­vuo­roi­suut­ta. Sisäi­nen ja ulkoi­nen sekoit­tu­vat, toi­nen ihmi­nen näh­dään vain oman sisäi­sen mie­len­ti­lan kaut­ta, ja pro­jek­tiot pal­ve­le­vat vain oman psyy­ken sel­viy­ty­mis­tä. Näin ollen myös alku­pe­räi­nen ihan­noin­ti ja rakas­tu­mi­nen voi­daan näh­dä yksi­puo­li­si­na pro­jek­tioi­na. Kun ero ei sit­ten rat­kai­se­kaan ihmi­sen perim­mäis­tä pahaa oloa tai hyl­kää­mis­pel­koa, seu­rauk­se­na on rai­vo ja paniik­ki. Rai­vo suun­tau­tuu enti­seen kump­pa­niin, rak­kaus ja onnen odo­tuk­set uuteen kump­pa­niin. Todel­li­suus on spli­tat­tu, halot­tu, kah­tia jakaan­tu­nut. Ero ei pää­tä­kään inten­sii­vis­tä viha-rak­kaus­suh­det­ta.

Epä­va­kaa per­soo­nal­li­suus­häi­riö näkyy eri­tyi­ses­ti tun­ne-elä­män epä­va­kau­te­na. Epä­va­kau­den taus­tal­la on usein rik­ko­nai­set per­heet, päih­tei­tä ja mie­len­ter­vey­son­gel­mia; yli­pää­tään olo­suh­teet, jot­ka myös syn­nyt­tä­vät tur­vat­to­man kiin­ty­mys­suh­de­mal­lin. Epä­va­kaan yksi­lön kans­sa elä­mi­nen on jat­ku­vaa draa­maa, tai parem­min­kin saip­puaoop­pe­raa. Pari­suh­tees­ta tulee kes­ke­ne­räis­ten ja kan­nat­te­le­mat­to­mien tun­tei­den näyt­tä­mö, jos­sa sisäi­set demo­nit ulkois­te­taan. Se sisäl­tää juo­nia, kos­toa ja pet­tä­mis­tä, näyt­tä­viä läh­tö­jä, ero­ja ja sopi­mi­sia, pro­jek­tioi­ta, joi­hin kump­pa­ni upo­te­taan. Eräs epä­va­kaa asia­kas kuva­si sisäis­tä tun­net­taan tuli­pa­lok­si. Hänes­tä tun­tui, että hän oli tules­sa.

Kun perus­luot­ta­mus pari­suh­tees­sa on vahin­goit­tu­nut, myös vuo­ro­vai­ku­tus vahin­goit­tuu. Hen­ki­lö­koh­tai­sia, autent­ti­sia reak­tioi­ta jae­taan vähem­män. Tois­ta ei näh­dä yksi­lö­nä, vaan häneen pro­ji­soi­daan pet­ty­myk­siä, odo­tuk­sia ja usko­muk­sia – kuten loput­to­mia mus­ta­suk­kai­sia epäi­ly­jä. Kom­mu­ni­kaa­tio vähe­nee enti­ses­tään ja vää­ris­tyy. Täl­lai­ses­sa tilan­tees­sa molem­pien puo­li­soi­den sisäi­nen kehi­tys pysäh­tyy, ja he jää­vät pro­jek­tioi­den­sa, sisäis­ten mie­li­ku­vien­sa van­gik­si. Pari­suh­teen myr­kyl­li­nen ilma­pii­ri aiheut­taa yli­su­ku­pol­vis­ta vahin­koa. Eron vai­ku­tuk­set eivät vält­tä­mät­tä näy lap­suu­des­sa, vaan nouse­vat esiin vas­ta aikui­suu­des­sa. Lap­set eivät samais­tu van­hem­piin­sa ainoas­taan yksi­löi­nä, vaan myös hei­dän väli­seen­sä pari­suh­tee­seen (Wal­lers­tein ym. 2000/2007).

Eräs asia­kas muis­te­li omaa lap­suut­taan ja van­hem­pien­sa rii­to­ja. Lap­se­na hän toi­voi, että van­hem­mat vihai­si­vat hän­tä eikä toi­si­aan. Jos hän­tä ei oli­si ollut, ehkä van­hem­mat oli­si­vat pysy­neet yhdes­sä. Lap­set koke­vat, että van­hem­pien rii­dat tai ero on hei­dän syy­tään, aina­kin jol­la­kin, usein mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sel­la, taval­la. He koke­vat häpe­ää: jos oli­sin toi­sen­lai­nen, van­hem­mat eivät rii­te­li­si. Van­hem­mat saat­ta­vat ottaa lap­set ero­rii­toi­hin mukaan ja pakot­taa hei­tä valit­se­maan puo­len­sa tai uhkaa­vat tois­tu­vas­ti läh­teä. Tämä jät­tää eli­ni­käi­set jäl­jet. Kun per­hees­sä koh­da­taan mie­len­ter­vey­den ongel­mia, on salaa­mi­nen yksi toi­min­ta­mal­li. Kenel­le asias­ta voi ker­toa? Kiel­le­tään­kö ker­to­mi­nen? Salaa­mi­nen ja van­hem­pien suo­je­lu tule­vat taa­kak­si lap­sil­le.

Omas­ta lap­suu­des­ta­ni muis­tan tilan­teen, jos­sa minut on revit­ty yöl­lä sän­gys­tä ylös kes­kel­le van­hem­pie­ni rii­taa. Olin alle kou­lui­käi­nen. Van­hem­pa­ni sei­soi­vat olo­huo­nees­sa, minut pais­kat­tiin hei­dän väliin­sä. ”Nyt pitää vali­ta kum­man mukaan läh­det!” ja ”Jos läh­det tuon mukaan, et näe minua enää kos­kaan,” huu­taa isä. Äiti itkee. Minä itken. Muis­tan olo­huo­neen rus­kean maton, jon­ka kes­kel­lä sei­son. Muis­tan maton kuviot. En muis­ta, miten tilan­ne päät­tyi. Ehkä se ei sisäi­ses­ti päät­ty­nyt­kään. Ehkä omis­sa suh­teis­sa­ni näyt­tä­möl­lis­tin tätä repi­vää ris­ti­rii­taa, jat­ku­vaa läh­te­mis­tä, suh­tei­den ikui­ses­ti tois­tu­vaa kat­kai­se­mis­ta.

Puo­li­son alko­ho­lis­mi pysäyt­tää pari­suh­tees­sa molem­pien kehit­ty­mi­sen. Alko­ho­lis­mis­ta tulee raken­ne, jon­ka ympä­ril­le koko per­heen dyna­miik­ka kier­tyy. Se ryt­mit­tää arkea ja ohjai­lee tun­tei­ta. Se mää­rit­tää per­heen ja parin todel­li­suu­den. Tois­taes­saan tapah­tu­mia uudel­leen ja uudel­leen se syn­nyt­tää ehdot­to­man, muut­tu­mat­to­man todel­li­suu­den, johon ei voi vai­kut­taa. Se sai­ras­tut­taa koko per­heen. Sen kaut­ta rii­del­lään ja kaikki(en) ongel­mat näh­dään suh­tees­sa alko­ho­liin. Alko­ho­lis­mi pari­suh­tees­sa on pait­si sai­raus, myös pyr­ki­mys eril­li­syy­teen, yksi­löl­lis­ty­mi­seen, omiin rajoi­hin, etäi­syy­teen. ”Täs­tä aina­kin voin itse päät­tää.”

Joil­tain osil­ta men­nei­syy­den haa­mut aina mää­rit­tä­vät pari­suh­det­ta. Mil­lä taval­la toteu­tan van­hem­pie­ni, iso­van­hem­pie­ni suh­de­kaa­vaa ja suh­det­ta edel­li­siin kump­pa­nei­hi­ni? Mikä asia minul­la on sil­lä taval­la kes­ken, että tois­tan sitä nyt suh­tees­sa­ni? Mitä kehi­tyk­sel­lis­tä teh­tä­vää yri­tän rat­koa? Mihin tar­vit­sen sadis­tis­ta puo­li­soa? Tai alko­ho­lis­tia? Mihin tar­vit­sen omaa masen­nus­ta­ni tai mus­ta­suk­kai­suut­ta­ni? Nämä kysy­myk­set ohjaa­vat yksi­löä koke­maan oman vas­tuun­sa toi­min­nas­taan, tun­teis­taan ja nii­den ilmai­sus­ta. Ne ohjaa­vat yksi­löä pois uhrin ase­mas­ta, sii­tä ettei hän voi tilan­teel­le tai itsel­leen mitään.

Pari­te­ra­pian mer­ki­tys mie­len­ter­vey­den hoi­dos­sa koros­tuu sil­loin, kun pari­suh­teen ongel­mat ovat toi­pu­mi­sen estee­nä. Masen­tu­neen puo­li­so saat­taa masen­tua itse­kin. Masen­tu­neen hen­ki­lön aja­tus­mal­lit tart­tu­vat pari­suh­tees­sa, puo­li­soi­den maa­il­ma värit­tyy samal­la taval­la. On todet­tu, että vaka­va masen­nus tart­tuu myös hoi­toa­lan ihmi­siin (Piik­ki­lä 2012). Pari­suh­tees­sa masen­tu­nee­seen ote­taan etäi­syyt­tä, vetäy­dy­tään. Toi­saal­ta myös masen­tu­nut vetäy­tyy per­heen arjes­ta, suh­tees­ta ja sosi­aa­li­sis­ta kon­tak­teis­ta. Jon­kin ver­ran on ero­ja sen suh­teen, onko masen­tu­nut puo­li­so mies vai nai­nen. Masen­nus­ta koe­taan ja ilmen­ne­tään eri taval­la riip­puen suku­puo­les­ta (Piik­ki­lä 2012). Masen­nus vai­kut­taa molem­pien itsear­vos­tuk­seen. Toi­mi­mat­to­maan pari­suh­tee­seen saa­te­taan rea­goi­da masen­nuk­sel­la. Kodis­ta tulee pahan olon paik­ka. Ilma­pii­ril­lä on mer­ki­tys­tä myös las­ten kehit­ty­mi­sen ja yli­su­ku­pol­vis­ten koke­mus­ten kan­nal­ta. Tut­ki­mus­ten mukaan puo­li­soi­den yhtei­nen pro­ses­si masen­nuk­sen hoi­dos­sa on hyö­dyl­li­nen (Rau­tiai­nen 2010). Pari­suh­det­ta koos­sa pitä­vät voi­mat heik­ke­ne­vät masen­nuk­sen myö­tä molem­mil­la osa­puo­lil­la, ja pari saat­taa pää­tyä eroon.

Tera­peu­til­le oli­si hyvä tapa kysyä tapaa­mi­sen päät­teek­si: olin­ko tei­dän molem­pien puo­lel­la, ymmär­sin­kö molem­pia? Se vas­tuut­taa osa­puo­let vas­taa­maan omas­ta koke­muk­ses­taan sii­tä, miten he koki­vat tera­pian. He voi­vat kil­pail­la tera­peu­tin suo­sios­ta, tai sii­tä, että tule­vat ymmär­re­tyik­si. Nar­sis­ti­ses­ti asen­noi­tu­nut kump­pa­ni yrit­tää mie­lis­tel­lä tera­peut­tia mut­ta on useim­mi­ten kui­ten­kin se enem­män pet­ty­nyt, jos hänen mis­sion­sa ja pää­mää­rän­sä eivät toteu­du. Erään mies­asiak­kaan nar­sis­ti­nen pro­jek­ti yllä­pi­tää suh­det­ta ei toteu­tu­nut pari­te­ra­pias­sa sil­lä taval­la kuin hän toi­voi. Mies ran­kai­si tera­peut­tia jät­tä­mäl­lä vii­mei­sen ker­ran mak­sa­mat­ta. Täl­lai­nen pro­jek­ti voi ilmia­sul­taan olla myös rak­kau­den ja sek­su­aa­li­sen kiin­ty­myk­sen yliam­pu­vaa ilmai­sua, jon­ka poh­jim­mai­nen vies­ti on se, ettei toi­sel­la tai tämän tun­teil­la juu­ri­kaan ole väliä, vain täl­lä val­ta­val­la rak­kau­del­la on mer­ki­tys­tä. Se on mel­kein väki­val­tais­ta.

Mei­dän kes­kei­nen defens­sim­me on näh­dä viko­ja toi­sis­sa ja syy­päi­tä oman itsem­me ulko­puo­lel­la. Tär­kein seli­tyk­sem­me pahoin­voin­nil­lem­me ja pet­ty­myk­sil­lem­me, omil­le reak­tioil­lem­me, aggres­sii­vi­suu­del­le, onnel­lem­me ja valin­noil­lem­me ovat muut ihmi­set. Väi­täm­me, että elä­mäm­me muut­tuu, jos vain tuo toi­nen muut­tuu. Olem­me uhre­ja. Ei ole puo­li­so­si teh­tä­vä teh­dä sinua onnel­li­sek­si. Eikä seu­raa­van puo­li­son. Ihmi­nen, joka kyke­nee vain hyvin niuk­kaan vas­ta­vuo­roi­suu­teen pari­suh­tees­sa, etsii kump­pa­nin, jota hän yrit­tää muut­taa. ”Ole sel­lai­nen kuin tar­vit­sen sinun ole­van.” Muu­tos voi tapah­tua vain sisäl­tä päin, hyväk­sy­mäl­lä oma vas­tuum­me. Jung kir­joit­taa: ”Hel­vet­ti on se, kun ihmi­nen jou­tuu tun­nus­ta­maan, että on täs­sä ja nyt omien valin­to­jen­sa vuok­si” (Jung 2011).

Kes­kei­nen piir­re vaka­vas­ti nar­sis­ti­sel­le ihmi­sel­le on kyvyt­tö­myys rakas­tua, kir­joit­taa Otto Kern­berg artik­ke­lis­saan ”Limi­ta­tions to the capaci­ty to love” (2011). Täl­lai­sen hen­ki­lön on vai­kea luo­da pysy­viä suh­tei­ta, kos­ka hän tun­tee tie­dos­ta­ma­ton­ta kateut­ta kump­pa­ni­aan koh­taan. Nar­sis­ti­sel­ta ihmi­sel­tä puut­tuu ute­liai­suus ja kiin­nos­tus tois­ta koh­taan. Suh­de on enem­män kau­pan­käyn­tiä kuin vuo­ro­vai­ku­tus­ta, ja sitä mää­rit­tää kysy­myk­set sii­tä, kum­pi saa enem­män ‒ hyö­tyä, vapaa-aikaa tai nau­tin­toa. Kern­berg kuvai­lee nar­sis­ti­sen hen­ki­lön rakas­tu­mis­ta las­kel­moin­ti­na, plus­sien ja mii­nus­ten tau­lu­koin­ti­na. Maso­kis­ti­nen hen­ki­lö taas idea­li­soi rakas­tu­mi­sen koh­teen ja kokee mah­dol­li­sen tor­jun­nan romut­ta­van oman arvon­sa. Para­noi­di­nen hen­ki­lö pel­kää tule­van­sa hui­ja­tuk­si ja huo­nos­ti koh­del­luk­si.

Rak­kaus­suh­teen perus­pi­la­rei­na Kern­berg näkee jo edel­lä mai­ni­tun syvän ja aidon kiin­nos­tuk­sen kump­pa­nin elä­män­pro­jek­tia ja tämän sisäis­tä maa­il­maa koh­taan, perus­luot­ta­muk­sen ja kyvyn aitoon anteek­sian­toon. Nöy­ryys ja kii­tol­li­suus toi­sen ole­mas­sao­los­ta kuu­lu­vat myös rak­kaus­suh­tee­seen. Nöy­ryys on sen tun­nus­ta­mis­ta, ettei tule­vai­suus ole minun pää­tet­tä­vis­sä­ni. Jokai­nen rak­kaus­suh­de päät­tyy joko toi­sen kuo­le­maan tai eroon. Aidon rak­kaus­suh­teen mene­tys­tä voi sur­ra ilman syyl­li­syy­den­tun­to­ja, itse­hal­vek­sun­taa tai tur­val­li­suu­den menet­tä­mis­tä.

Sek­su­aa­li­sen kiin­nos­tuk­sen menet­tä­mi­nen pit­kis­sä suh­teis­sa on tyy­pil­li­nen nar­sis­ti­sen pato­lo­gian ilme­ne­mis­muo­to. Kern­berg kir­joit­taa, että aidos­sa rak­kaus­suh­tees­sa toi­sen ruu­miin koke­mi­nen kau­nii­na on pysy­vä rak­kau­den omi­nai­suus, johon eivät vai­ku­ta ikään­ty­mi­nen tai sai­rau­det.

Maso­kis­ti­nen tai nar­sis­ti­nen pato­lo­gia vai­keut­taa rak­kaus­suh­teen toteu­tu­mis­ta. Ne ovat usein ris­ti­rii­to­jen taus­tal­la. Ne rajoit­ta­vat ihmi­sen kykyä aset­tua rak­kaus­suh­tee­seen ja sen täy­si­mää­räis­tä koke­mis­ta. Pari­te­ra­pia voi lisä­tä parin ymmär­rys­tä tie­dos­ta­mat­to­mis­ta, pato­lo­gi­sis­ta raken­teis­ta ja aut­taa sel­viy­ty­mään tuhoi­sis­ta käyt­täy­ty­mis­mal­leis­ta (Kern­berg 2011).

Mie­len­ter­vey­den häi­riöt ovat suu­rim­mak­si osak­si yri­tyk­siä sie­tää sie­tä­mä­tön­tä, koh­da­ta mah­dot­to­mia elä­män­ti­lan­tei­ta ja sel­viy­tyä eri­lai­sis­ta trau­mois­ta, syr­jäy­ty­mi­ses­tä tai epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­des­ta. Tera­peut­ti­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa psy­kiat­ri­nen diag­nos­tiik­ka menet­tää mer­ki­tyk­sen­sä. Diag­nos­tiik­kaa tar­vi­taan sai­raa­lao­lois­sa, kun poti­lai­ta jae­taan ryh­miin oirei­den perus­teel­la tai kun mää­ri­tel­lään eri­lai­sia kor­vauk­sia. Johns­to­ne (2014) on esit­tä­nyt, että diag­nos­ti­nen jär­jes­tel­mä voi­tai­siin näis­sä­kin tapauk­sis­sa kor­va­ta for­mu­loin­nil­la, poti­laan ja lää­kä­rin yhtei­ses­ti luo­mal­la tari­nal­la, jon­ka poti­las koki­si omak­seen ja joka ei oli­si lei­maa­va. Tera­peut­ti­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa, oli­pa kysy­mys yksi­lö- tai pari­te­ra­pias­ta, käsi­tel­lään lopul­ta ihmi­sen kär­si­mys­tä ja vai­keut­ta olla vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Mik­si sit­ten täs­sä­kin teks­tis­sä käy­tän diag­nos­tis­ta kiel­tä? Mik­si kir­joi­tan nar­sis­ti­ses­ta pato­lo­gias­ta, kak­si­suun­tai­ses­ta mie­lia­la­häi­riös­tä, epä­va­kaas­ta per­soo­nal­li­suus­häi­riös­tä tai masen­nuk­ses­ta? Ne kuvaa­vat tiet­ty­jä käyt­täy­ty­mis- ja koke­mis­mal­le­ja psy­ko­lo­gian, psy­kiat­rian ja psy­ko­te­ra­pian – sie­lu­tie­tei­den – ken­täs­sä ymmär­ret­tä­väl­lä taval­la. En kui­ten­kaan ajat­te­le nii­tä sai­rauk­si­na tai pysy­vi­nä, ihmis­tä mää­rit­te­le­vi­nä, omi­nai­suuk­si­na.

Niis­sä pari­suh­teis­sa, jois­sa toi­nen osa­puo­li kär­sii mie­len­ter­vey­den häi­riös­tä ja pari­te­ra­pian ris­ki­nä on huk­kua sen yli­voi­mai­seen läs­nä­oloon, tera­peu­tin on yllä­pi­det­tä­vä kah­ta fokus­ta: toi­saal­ta pitää kes­kit­tyä pari­suh­tee­seen ja toi­saal­ta ongel­maan (Wan­lass 2018). Mie­len­ter­vey­den häi­riön aset­ta­mi­nen osak­si pari­suh­teen dyna­miik­kaa aut­taa paria ymmär­tä­mään perim­mäis­tä proble­ma­tiik­kaa suh­tees­saan ja käsit­te­le­mään psy­kiat­ris­ta kär­si­mys­tä parem­min. Kär­si­mys voi olla niin suur­ta, että parin on vai­kea tar­kas­tel­la suh­det­taan. Sil­loin tera­peu­til­la täy­tyy olla kei­no­ja tar­kas­tel­la sekä suh­det­ta että ongel­maa yhtä aikaa.

Kir­jal­li­suus

Gott­man, John M. & Sil­ver, Nan (1999/2018). The seven principles for making mar­ria­ge work. Lon­too: Orion.

John­son, Susan M. (2002). Emo­tio­nal­ly focused couple the­ra­py with trau­ma sur­vi­vors: Strengt­he­ning attach­ment bonds. New York: Guil­ford Press.

Johns­to­ne, Lucy (2014). A straight-tal­king int­ro­duc­tion to psyc­hiat­ric diag­no­sis. Mon­mouth, UK: PCCS Books.

Jung, Carl Gus­tav (2011). The red book. Liber novus. Toim. Sonu Sham­dan­sa­ni. New York: W.W. Nor­ton & Com­pa­ny.

Kalsched, Donald (1996). The inner world of trau­ma: Arc­he­ty­pal defen­ses of the per­so­nal spi­rit. Hove, UK & New York: Rout­led­ge.

Kalsched, Donald (2013). Trau­ma and the soul: A psyc­ho-spi­ri­tual approach to human deve­lop­ment and its inter­rup­tion. Hove, UK & New York: Rout­led­ge.

Kern­berg, Otto (2011). Limi­ta­tions to the capaci­ty to love. The Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 92, 1501‒1515.

Piik­ki­lä, Eija (2012). Masen­nus pari­suh­tees­sa puo­li­son koke­ma­na. Pro gra­du ‑tut­kiel­ma. Tam­pe­reen yli­opis­to.

Rau­tiai­nen, Eija-Lii­sa (2010). Co-con­struc­tion and col­la­bo­ra­tion in couple the­ra­py for depres­sion. Väi­tös­kir­ja. Jyväs­ky­län yli­opis­ton jul­kai­susar­ja Stu­dies in educa­tion, psyc­ho­lo­gy and social research.

Stern­berg, Robert (1998). Love is a sto­ry: A new theo­ry of rela­tions­hips. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Wan­lass, Jani­ne (2018). But my part­ner “is” the problem: Addres­sing addic­tion, mood disor­ders, and psyc­hiat­ric ill­ness in psyc­hoa­na­ly­tic couple treat­ment. Teok­ses­sa Scharff, David E. & Scharff, Jill S. (toim.), Psyc­hoa­na­ly­tic couple the­ra­py: Foun­da­tions of theo­ry and prac­tice. Hove, UK & New York: Rout­led­ge.

Vir­ta­nen, Har­ri (2012). Nor­jan kunin­gas, Anders Beh­ring Brei­vik: nega­tii­vi­nen indi­vi­du­aa­tio, san­ka­ri­myyt­ti ja psy­ko­paat­ti­nen nar­sis­mi suh­tees­sa äärim­mäi­seen väki­val­taan. Psy­ko­te­ra­pia, 31(4), 365‒376.

Wal­lers­tein, Judith; Lewis Julia & Bla­kes­lee San­dra (2000/2007). Avio­eron perin­tö ‒ Eron lap­set aikui­si­na. Suom. Joel Sam­mal­lah­ti. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.