Misa Kokkonen & Miia Vesikukka: ”Miksi minun on niin vaikea olla itseni kanssa?” – Liiallinen vaativuus psykoterapiassa: skeematerapian ja moraalisen defenssin näkökulmia 

Tarkastelemme tässä artikke­lis­sa yksilön vaa­tivu­u­den ja yli­vas­tu­ullisu­u­den ilmen­e­mistä psykoter­api­as­sa kahdes­ta näkökul­mas­ta: toisaal­ta käytämme Fair­bairnin objek­tisuhde­teo­ri­aan sisäl­tyvää moraalisen defenssin käsitet­tä. Toisaal­ta taas sovel­lamme kog­ni­ti­ivisen psykoter­api­aan liit­tyvän skee­mat­er­api­an näkökul­mia. Tarkastelemme näitä eri teo­ri­a­per­in­teisi­in liit­tyviä käsit­teitä teo­riao­h­jau­tu­vasti psykoter­api­akatkelmien kaut­ta. Skee­mat­er­apia on konkreet­ti­nen malli, joka aut­taa poti­las­ta ja ter­apeut­tia jäsen­tämään poti­laan sisäistä maail­maa ja myös ter­apeut­tista yhteistyötä. Sen sijaan käsite moraa­li­nen defenssi tar­joaa ter­apeu­ti­lle teo­reet­tisen läh­estymis­ta­van, jon­ka avul­la voidaan ymmärtää, mik­si asi­akkaan ongel­mat ovat niin hitaasti muut­tuvia. Skee­mat­er­apia tai Fair­bairnin teo­ri­at eivät ole uusia, mut­ta niitä ei ole aikaisem­min yhdis­tet­ty täl­lä taval­la. Esit­telemme, miten näitä teo­ri­oi­ta voidaan käyt­tää inte­grati­ivis­es­ti ja osoita­mme myös, mitkä ovat näi­den läh­estymistapo­jen vahvu­udet ja heikkoudet kli­inisessä työssä.

Johdan­to

Tarkastelemme tässä tutkimuk­ses­sa yksilön vaa­tivu­ut­ta ja liial­lista vas­tu­ullisu­ut­ta psykoter­api­as­sa kahdes­ta näkökul­mas­ta. Käytämme sekä Fair­bairnin objek­tisuhde­teo­ri­aan liit­tyvää moraalisen defenssin käsitet­tä, että skee­mat­er­api­aan sisäl­tyviä näkökul­mia. Valaisemme teo­ri­oi­ta ja niiden käyt­töä konkreet­tisen psykoter­api­apros­essin kuvauk­sel­la. Näkökul­mamme on teo­riao­h­jau­tu­va. Lopuk­si arvioimme teo­ri­oiden yhteiskäyt­töä ja niiden vahvuuk­sia sekä puutteita.

Fair­bairnin objek­tisuhde­teo­ria ja moraa­li­nen defenssi

Fair­bairn on yksi objek­tisuhde­teo­ri­an varhaisia pio­neere­ja yhdessä Melanie Kleinin kanssa. Hän kuu­luu brit­tiläiseen objek­tisuhde­te­o­reetikko­jen koulukun­taan (Ogden 1992). Tähän ryh­mään voidaan lukea myös esimerkik­si Har­ry Gun­trip, Don­ald Win­ni­cott, Wil­fred Bion ja Michael Balint. Fon­agy ja Tar­get (2003) totea­vat, että Fair­bairn oli heistä omaperäisin ja inno­vati­ivisin, mut­ta myös yleis­es­ti vähiten tun­net­tu. Fair­bairnin omi­nais­laatu tulee ymmär­ret­täväk­si, kun hänen ajat­telu­aan ver­rataan sekä aiem­pi­in psyko­ana­lyyt­tisi­in teo­ri­oi­hin että myös tuol­loin vallinneeseen freudi­laiseen eetokseen.

Green­berg ja Mitchell (1983) ymmärtävät objek­tisuhde­teo­ri­at siten, että ne käsit­televät todel­lis­ten ihmis­ten ja näitä edus­tavien sisäis­ten rep­re­sen­taa­tioiden suhdet­ta, niiden edus­tus­ta mielessä ja merk­i­tys­tä psyykkisessä toimin­nas­sa. Objek­tisuh­teet eivät ole niinkään teo­ria kuin yleinen suh­tau­tu­mistapa psykoter­apeut­tiseen kohtaamiseen (Suther­land 1994). Objek­tisuhde­teo­ri­as­sa objek­ti edus­taa aina toista ihmistä (Green­berg & Mitchell 1983).  Fair­bairn pain­ot­taa suh­teessa olemisen merk­i­tys­tä (Mitchell 2014; Scharff 2005) ja ihmisen jatku­vaa kehit­tymistä, kun taas Klein korostaa lap­su­u­den varhais­ten vai­hei­den merk­i­tys­tä. Vaik­ka sekä Klein että Fair­bairn ovat Freudin per­il­lisiä ja molem­mat ovat objek­tisuhdea­jat­telun edus­ta­jia, heil­lä on omat per­soon­al­liset pain­o­tuk­sen­sa: Klein keskit­tyy aggres­sion käsit­te­lyyn ja Fair­bairn puolestaan pain­ot­taa libidoa. Siinä, mis­sä Klein pyrkii tieteel­liseen tarkku­u­teen, Fair­bairn on maalail­e­va ja lähel­lä sub­jek­ti­ivista koke­mus­ta. Kos­ka Fair­bairn (1889–1964) eli elämän­sä Skot­lannis­sa teo­reet­tis­es­ti eris­tet­tynä, hänen kielestään tuli oma­laa­tu­ista ja ter­mi­nolo­gias­taan vaikeasti ymmär­ret­tävää. Toisaal­ta Fair­bairn oli vapaampi val­lit­se­van ajat­telun kahleista ja sik­si hänen teo­ri­as­taan tuli mod­erni ja raikas. Esimerkik­si Thomas Ogden (2014) on toden­nut, että Fair­bairnin artikke­li Endopsy­chic Struc­ture Con­sid­ered in Terms of Object-Rela­tion­ships (1944) on yksi muu­ta­mas­ta hänen ajat­telu­un­sa keskeis­es­ti vaikut­taneista teksteistä.

Juuri ennen kuole­maansa Fair­bairn (1963) tiivisti ajat­telun­sa muu­ta­maan 17 lauseeseen (käymme läpi tämän artikke­lin kannal­ta vain oleel­liset, kuusi ensimmäistä):

1. Ego on ollut ole­mas­sa syn­tymästä lähtien.
2. Ego on libidon funktio.
3. Idiä, viet­tipo­h­jaa tai kuole­man­vi­et­tiä ei ole olemassa.
4. Aggres­sio on reak­tio frus­traa­tioon ja deprivaatioon.
5. Ego ja libido etsivät aina objek­tia, eivät tyydytystä.
6. Lapsen aikaisin ja alku­peräi­nen ahdis­tuk­sen muo­to on eroahdistus.

Mie­len käyt­tövoima on Fair­bairnin mukaan yksi­no­maan libido, ei aggres­sio. Libido etsii ihmistä, johon se voisi suun­tau­tua (Fair­bairn 1963). Toisin sanoen, Fair­bairnin (1943) mukaan mieli etsii toista ihmistä, ei mieli­hyvää. Yhtey­det­tömyys on ahdis­tavaa (Fair­bairn 1963). Fair­bairnin objek­tisuhde­teo­ria perus­tuu ajatuk­seen, että lap­si hakee yhteyt­tä toiseen ihmiseen heti syn­tymästään läh­tien. Tämä sitoo mie­len välit­tömästi ulkoiseen todel­lisu­u­teen. Mieli on syn­tymässä eheä, mut­ta ei vielä vivahteikas, aivan kuin Tyyris Tyllerö ennen pudo­tus­ta.  Fair­bairnin mukaan (1963) mieli on rak­en­teena syn­tymässä eheä, mut­ta elämä tuo siihen sisäl­löt — muis­tot ja objek­tisuh­teet. Van­hem­muus ei kuitenkaan koskaan täysin onnis­tu; Tyyris Tyllerö putoaa aidal­ta ja (mieli) pirstaloituu.

Fair­bairnin mukaan (1963, 1944) min­u­us koos­t­uu kolmes­ta egon osas­ta: pääosin tiedoste­tus­ta keskises­tä egos­ta ja tiedosta­mat­tomista libid­i­naalis­es­ta ja antili­bid­i­naalis­es­ta egon osista. Kos­ka kesk­i­nen ego ilmen­tää tietoisu­ut­ta, ei siinä myöskään ole defen­si­ivisyyt­tä. Nykyaikaisel­la kielel­lä ilmais­tu­na keskisessä egos­sa sijait­se­vat toim­i­ju­us, koher­ent­ti elämän nar­raa­tio, men­tal­isaa­tio ja kog­ni­ti­iviset toimin­not. Kesk­i­nen ego on mielekkään ja merk­i­tyk­sel­lisen elämän perus­ta. Kesk­i­nen ego kehit­tyy vah­vak­si riit­tävän hyvässä vuorovaiku­tuk­ses­sa, jos­sa lapsen tarpeet ja toiveet tule­vat koh­datuk­si riit­tävän usein. Nämä koke­muk­set muo­dosta­vat lapselle sisäis­tet­tyjä muis­to­ja ja mieliku­via itses­tä ja itses­tä suh­teessa toisi­in, ja näin hänel­lä on mieliku­vis­saan ja muis­tois­saan resursse­ja, joiden avul­la hän kyke­nee jous­tavasti toim­i­maan vuorovaiku­tus­suhteis­sa (Celani 2016; Celani 2001; Fair­bairn 1944; Scharff 2005). Knox­in mukaan (2011) lapsen riit­tävän hyvästä varhais­es­ta vuorovaiku­tuk­ses­ta ja sen yhteisen sääte­lyn tavoista sisäistyy olemisen jatku­vu­u­den kokemus.

(Scharff 2005. Tek­i­jöi­den muokkaama.)

Laa­jan ja vah­van keskisen egon myötä yksilö kyke­nee tarkastele­maan itseä ja toisia kokon­aisi­na ihmis­inä hyvine ja huonoine puo­li­neen ilman tarvet­ta halkoa itsen tai tois­t­en hyviksi ja pahoik­si koet­tu­ja puo­lia irralleen. Lap­si joutuu kuitenkin elin­tärkeän lap­su­u­den tur­val­lisen ja läheisen suh­teen tur­vaamisek­si jaka­maan epä­tyy­dyt­tävät koke­muk­set kah­tia, jot­ta suhde voisi jatkua ilman uhkaavia ele­ment­te­jä. Mitä vaikeampi ja syvem­min tiedostam­a­ton tämä pois­sulkem­i­nen on, sitä vakavampi on per­soon­al­lisu­u­den psykopa­tolo­gian aste (Celani 2001; Scharff 2005). Egoideaalin käsit­te­ly jää Fair­bairnil­ta lyhyek­si, eikä sitä siitä syys­tä tässä artikke­lis­sa käsitellä.

Fair­bairnin (1944) mukaan egon antili­bid­i­naaliseen puoleen lohk­outu­vat ja sisäistyvät lap­su­u­den vuorovaiku­tus­suhtei­den epä­tyy­dyt­tävät ja ankarat puo­let. Näi­den sisäistys­ten myötä suh­tau­tu­mi­nen itseen voi muo­dos­tua liian ankarak­si, tai toiset saate­taan nähdä tämän lohko­tun kuvan mukaisi­na ja epäre­al­is­tisen anka­ri­na. Lap­su­udessa omak­su­tut objek­tisuh­teet muo­vaa­vat myöhempiä koke­muk­sia ja havain­to­ja. Omak­su­tut tavat tulki­ta maail­maa ja sen tapah­tu­mia vahvis­tu­vat näin lap­su­udessa omak­sut­tu­jen objek­tisuh­denäke­mys­ten mukaises­ti. Fair­bairn (1944) kuvaa tätä vahvis­tu­mista sisäisenä sabotoi­jana, joka kaven­taa kokemisen vapaut­ta ja vaikeut­taa tyy­dyt­tävien ihmis­suhtei­den luomista.

Lohkot­tuun egon libid­i­naaliseen puoleen sisäistyy toteu­tu­ma­ton illu­u­sio täy­del­lis­es­tä rakkaud­es­ta ja kiin­tymys­suh­teesta (Celani 2016; Fair­bairn 1944). Näitä sisäis­tet­tyjä mieliku­via voi kuva­ta epäre­al­is­tisen posi­ti­ivisik­si ja ide­al­isoiduik­si fan­ta­sioik­si, jois­sa koros­tu­vat vain tur­val­lisen kiin­tymyk­sen täyt­tymyk­sel­liset puo­let. Lap­si näkee van­hem­mas­taan tai muus­ta merkit­tävästä kiin­tymyshah­mos­ta ain­oas­taan hyvän ja ide­al­isoidun puolen ilman, että hänen tarvit­see koh­da­ta ris­tiri­itaa van­hem­man epätäy­del­lisyy­destä, välin­pitämät­tömyy­destä tai hyväksikäytöstä.

Jos tietoinen kesk­i­nen ego sekä tiedosta­mat­tomat antili­bid­i­naaliset ja libid­i­naaliset egon puo­let ovat lohk­outunei­ta, ego muo­dos­tuu hau­raak­si ja inte­groi­tu­mat­tomak­si kokon­aisu­udek­si (Celani 2016; Celani 2001; Scharff 2005). Tämä tekee siitä alt­ti­in tois­tuville vaikeuk­sille aikuisu­u­den ihmis­suhteis­sa. Havain­nol­lis­ta­vana mieliku­vana min­u­u­den voi ajatel­la ole­van konkreet­tis­es­ti tietyn kokoinen. Jos defen­si­ivi­nen tiedostam­a­ton – libid­i­naa­li­nen ja antili­bid­i­naa­li­nen – on laa­ja, keskiselle egolle jää vain vähän tilaa, mikä rajoit­taa tietoisu­ut­ta ja itsere­flek­tion mah­dol­lisuuk­sia. Sen sijaan, jos tiedosta­mat­tomat puo­let ovat sup­pei­ta, tietoisu­udelle jää enem­män tilaa, mikä mah­dol­lis­taa parem­min tyy­dyt­tävät ja jous­ta­vat ihmissuhteet.

Hoiva­suh­teessa ilme­nee väistämät­tä katkok­sia ja ris­tiri­ito­ja, jois­sa lapsen tarpeet, odotuk­set ja toiveet eivät täysin vas­taa van­hem­man tapaa olla vuorovaiku­tuk­ses­sa. Hyvin toimivis­sa hoiva­suhteis­sa nämä katkok­set käsitel­lään ja suhde van­hempaan kor­jau­tuu lapsen mielessä jälleen tur­val­lisek­si. Sen sijaan toim­i­mat­tomis­sa hoiva­suhteis­sa katkosten kor­jaami­nen ei onnis­tu, mikä johtaa tur­vat­to­muu­teen ja siihen, että hoivaa­ja näyt­täy­tyy epälu­otet­ta­vana tai jopa vaarallisena.

Kos­ka lap­si ei voi sal­lia aja­tus­ta siitä, että hoivaa­va van­hempi olisi paha tai toimisi tarkoituk­sel­lis­es­ti haitallis­es­ti, hän pyrkii selit­tämään tilanteen omak­si syyk­seen (Celani 2001; Fair­bairn 1943; Tosone 2005). Lap­si tulk­it­see ole­vansa itse huono tai paha, ja sik­si van­hempi kohtelee hän­tä huonos­ti. Näin lap­si sisäistää koke­mansa pahan osak­si itseään. Selviy­tyäk­seen ja saadak­seen hoivaa­jan hyväksyn­nän lap­si saat­taa oppia myötäilemään toisia ja sivu­ut­ta­maan omat tarpeen­sa. Täl­lä tavoin hän siis­tii vuorovaiku­tus­suhdet­ta varmis­taak­seen hoivaa­jan fan­ta­sioidun hyvyy­den ja säi­lyt­tääk­seen ihan­neku­van van­hem­mas­ta. Lapsel­la ei ole kehit­tyneitä keino­ja säädel­lä tätä ris­tiri­itaa, minkä vuok­si hän tur­vau­tuu dis­sosi­aa­tioon — aikuisu­udessa esimerkik­si tun­nekoke­musten eristämiseen tai itsen­sä mukaut­tamiseen tois­t­en odotuk­si­in. Fair­bairn pitää dis­sosi­aa­tio­ta perus­ta­van­laa­tuise­na suo­jau­tu­mis­mekanis­mi­na: lap­si pyrkii suo­jaa­maan itseään jatku­val­ta altistu­miselta epämiel­lyt­täville koke­muk­sille (Celani 2001, 2016; Fair­bairn 1944; Scharff 2005). Yhtä täl­laista dis­so­sioivaa ratkaisua Fair­bairn (1944) kut­suu moraalisek­si defenssiksi.

Kivu­lias vuorovaiku­tus­malli sisäistyy ja painuu tiedosta­mat­tomaan. Se voi näkyä aikuisu­udessa siten, että toiset ihmiset koetaan ide­al­isoi­tu­ina ja heitä huomioidaan vuorovaiku­tuk­ses­sa koroste­tusti. Samal­la omien tarpei­den tun­nist­a­mi­nen ja huomioimi­nen estyy. Näin yksilö varmis­taa mielessään oman hyväksy­tyk­si tulemisen­sa ja rakkau­den säi­lymisen. Omien rajo­jen aset­ta­mi­nen ja itsen puo­lus­t­a­mi­nen voi olla vaikeaa. Jos yksilö toimisi omien tarpei­den ja toivei­den mukaises­ti, se aiheut­taisi kohtu­u­ton­ta syyl­lisyyt­tä. Syyl­lisyys toimii defenss­inä sisäis­tet­ty­jen paho­jen objek­tien vapau­tu­mista vas­taan (Fair­bairn 1943; Tosone 2005).  Yksilö kokee siis ole­vansa yksipuolis­es­ti syylli­nen vuorovaiku­tuk­sel­lisi­in pul­mi­in, eivätkä objek­tit sik­si kon­t­a­minoidu pahuudella.

Moraalisen defenssin syn­nyt­tämä vuorovaiku­tuk­selli­nen tois­tu­ma on yksilölle pain­o­lasti (Fair­bairn 1943). Yksilö säi­lyt­tää siinä toivon tur­val­lis­es­ta ja hyvästä ympäristöstä, ja kokee samal­la tiedosta­mat­tomasti ja osin tiedoste­tustikin itsen­sä pahak­si. Kon­trol­loidak­seen tätä sisäis­tet­tyä pahu­ut­ta yksilö pyrkii toim­i­maan koroste­tun hyvin ja täy­del­lis­es­ti suh­teessa toisi­in. Näin hän pyrkii lievit­tämään syyl­lisyyt­tään ja pitämään sen hallinnas­sa, varmis­taen samal­la hyväksyn­nän ja tur­van ihmissuhteissaan.

Moraa­li­nen defenssi voi purkau­tua, kun yksilö kyke­nee esimerkik­si ter­api­as­sa tun­nista­maan ja kohtaa­maan lap­su­u­den vuorovaiku­tuskoke­muk­si­in liit­tyvät tun­teet ja tapah­tu­mat. Samal­la hoivaa­jan ide­al­isoin­ti alkaa mur­tua, ja yksilö voi nähdä hänet real­is­tisem­mas­sa val­os­sa. Pet­tymys­ten, vihan ja surun käsit­te­ly on tärkeää, sil­lä se mah­dol­lis­taa omien rajo­jen tun­nistamisen ja aset­tamisen sekä keskisen egon vahvis­tu­misen. Pros­essin myötä yksilö oppii arvosta­maan itseään, saavut­taa suurem­man itsenäisyy­den ja kyke­nee luo­maan vas­tavuoroisia, läheisiä ihmis­suhtei­ta. Tässä muu­tospros­es­sis­sa ter­apeut­ti toimii sekä tas­apain­oisen aikuisu­u­den mal­li­na että tur­val­lise­na, hyvänä objek­ti­na (Celani 2016; Fair­bairn 1943; Tosone 2005). Ter­apeut­tisen suh­teen tur­val­lisu­us ja luot­ta­mus ovat moraalisen defenssin purkau­tu­misen edel­ly­tyk­siä (Celani 2016).

Fair­bairn käsit­telee vain vähän psyko­ana­lyysin tai psykoter­api­an käytän­nöl­lisiä kysymyk­siä.  Teo­ri­an pää­paino on mie­len rak­en­tu­mises­sa ja toimin­nas­sa. Psyko­ana­ly­y­sis­sa ja psykoter­api­as­sa vaikut­tavaa on nimeno­maan tur­valli­nen ja respon­si­ivi­nen suhde – eivät niinkään oival­luk­set ja tulkin­nat.  Tur­val­lisu­us ja respon­si­ivi­su­us vahvis­ta­vat keskistä egoa, ja tarve lohkoa mieltä piene­nee.  Saman tyyp­pinen näke­mys on muun muas­sa Carl Roger­sil­la (1957): empaat­ti­nen ja aut­ent­ti­nen suhde ovat psykoter­api­an tärkeim­mät aine­sosat. Myös nykyiset meta-ana­lyysit tuke­vat Fair­bairnin ja Rogersin kaltaisia näke­myk­siä ter­api­an vaikut­tavu­ud­es­ta (Nor­cross 2011; Wampold 2001; Wampold & Imel 2015). Niiden mukaan psykoter­api­an keskeinen tek­i­jä on nimeno­maan ter­api­a­suhde. Teo­ri­an osu­us psykoter­api­an vaikut­tavu­udessa on huo­mat­tavasti tätä pienempi.

Skee­mat­er­api­as­ta

Skee­mat­er­apia on inte­grati­ivi­nen ter­api­a­su­un­taus: se poh­jau­tuu kog­ni­ti­iviseen psykoter­api­aan, kiin­tymys­suhde- ja objek­tisuhde­teo­ri­aan sekä hah­moter­apeut­tiseen, kon­struk­tivis­tiseen ja psyko­ana­lyyt­tiseen läh­estymistapaan (Edwards & Arntz 2012; Young, Klosko & Weishaar 2003).

Youn­gin yhdessä työ­tove­r­ien­sa kanssa (Young ym. 2003; Young, Klosko & Weishaar 2008) kehit­tämän skee­mat­er­api­an mukaan skeema on malli, joka aut­taa emo­tion­aalisen koke­muk­sen ymmärtämisessä. Objek­tisuhde­teo­ri­an tavoin yksilön koke­muk­sen rak­en­tu­mi­nen sekä omas­ta itses­tä että itsen suh­teesta toisi­in ihmisi­in ja maail­maan ajatel­laan tapah­tu­van ihmis­suhtei­den väl­i­tyk­sel­lä: skeemat syn­tyvät vuorovaiku­tuk­ses­sa varhais­ten tärkei­den ihmis­ten kanssa.  Skeema on psyykki­nen kon­struk­tio, joka rak­en­tuu ajatuk­sista, tun­teista, kehon tun­te­muk­sista ja koke­muk­sista. Ne toimi­vat perus­tana yksilön reagoidessa ja antaes­sa merk­i­tyk­siä havain­noilleen ja koke­muk­silleen. Skeemo­jen tarkoi­tus on aut­taa yksilöä sopeu­tu­maan ympäristöön ja toim­i­maan siinä, mut­ta niistä voi myös tul­la mal­adap­ti­ivisia tois­tu­vien epä­tyy­dyt­tävien vuorovaiku­tuskoke­musten myötä. Mikäli lapsen ydin­tarpeisi­in ei ole riit­tävästi vas­tat­tu tai niihin on vas­tat­tu liikaa, skeema muotoutuu täl­laisi­in tilanteisi­in sopi­vak­si mallik­si. Aikuisu­udessa nämä varhaiset sopeu­tu­mista hait­taa­vat skeemat ja niiden aktivoimat sopeu­tu­miskeinot aiheut­ta­vat kuitenkin psyykkistä kär­simys­tä. (Young ym. 2003.)

Young (2003) on määritel­lyt 18 varhaista sopeu­tu­mista hait­taavaa skeemaa, jot­ka jakau­tu­vat ehdot­tomi­in ja ehdol­lisi­in. Ehdol­liset skeemat pyrkivät lievit­tämään ehdot­tomien skeemo­jen aiheut­ta­maa ahdinkoa ja kär­simys­tä. Skeemat on ryh­mitel­ty viiteen eri skeema-alueeseen. Nyky­isin skee­mat­er­api­as­sa pain­ote­taan yhä enem­män mood­i­työsken­te­lyä (Edwards 2022).

Mood­il­la tarkoite­taan min­u­u­den tilo­ja tai eri puo­lia, jot­ka vai­htel­e­vat tilanteesta toiseen. Kun jokin moo­di aktivoituu, yksilö ajat­telee, tun­tee ja käyt­täy­tyy tois­tu­vasti tietyl­lä taval­la. Moo­d­i­en vai­htelu ker­too, mil­loin ongel­malli­nen skeema aktivoituu. Mood­ia tai mood­iryp­päitä voi kuva­ta itsen eri puoli­na, joiden inte­groi­tu­mi­nen kokon­aisek­si minäkoke­muk­sek­si vai­htelee. Skeemat ovat pysyvämpiä minän rak­en­tei­ta, kun taas mood­it ovat nopeam­min muut­tuvia min­u­u­den osia. Myös mood­it voivat olla joko adap­ti­ivisia tai mal­adap­ti­ivisia. Jos min­u­u­den eri puo­let jäyk­istyvät ja kär­jistyvät, niiden väli­nen jous­tavu­us katoaa. Tämä puolestaan lisää psyykkistä haavoit­tuvu­ut­ta. Sen sijaan jous­tavasti inte­groituneet min­u­u­den puo­let tuke­vat sopeu­tu­miskyky­istä toim­intaa. (Edwards 2022; Young ym. 2003.)

Skee­mat­er­api­an varhais­vai­heis­sa mood­e­ja määritelti­in 10 kap­palet­ta (Young ym. 2003), kun taas mod­ernissa skee­mat­er­api­as­sa on määritel­ty yli 80 eri­laista mood­ia. (Edwards 2022). Eri mood­it voidaan jaotel­la neljään luokkaan. Lap­si­moo­d­i­en (haavoit­tunut, vihainen, impul­si­ivi­nen, leikkisä lap­si­moo­di) ajatel­laan kuvaa­van yksilön varhais­lap­su­u­den vuorovaiku­tus­suhtei­ta ja sitä, ovatko lapsen tarpeet tulleet koh­da­tuik­si. Mal­adap­ti­iviset van­hem­man mood­it (rankai­se­va, vaa­ti­va van­hempi­moo­di) kuvaa­vat puolestaan yksilön sisäis­tet­tyjä mieliku­via hoivaav­ista van­hem­mista. Ter­veen aikuisen moo­di kyke­nee otta­maan huomioon yksilön toiveet ja tarpeet suh­teessa toisi­in ja käsit­telemään tun­tei­ta. Mal­adap­ti­iviset selviy­tymis­mood­it (antau­tu­ja, suo­jau­tu­ja, ylikom­pen­soi­ja selviy­tymis­moo­di) kuvaa­vat yksilön sopeu­tu­misen tyyle­jä lap­su­u­den ongel­malliseen ympäristöön ja ihmis­suhteisi­in. (Boter­hoven de Haan, Fass­binder, Hayes & Lee 2019; Edwards 2022; Young ym., 2003; Young ym. 2008.) Mal­adap­ti­iviset selviy­tymis­mood­it ovat Youn­gin (2003) mukaan rin­nakkaisia mukau­tu­misen, vält­tämisen ja kom­pen­soin­nin selviy­tymiskeino­jen kanssa. Edwards (2022) on lisäk­si nimen­nyt myöhem­min neljän­nen, tois­tu­van tehot­toman ajat­telun selviytymiskeinon(Repetitive Unpro­duc­tive Think­ing, RUT). Mood­it voivat kytkey­tyä sar­joik­si tai ryp­päik­si, sekoit­tua toisi­in, ja yksilöltä voi löy­tyä myös jokin vah­va ole­tus­moo­di, joka on aktivoituneena suurim­man osan ajas­ta (Edwards 2022; Young ym. 2003).

Skee­mat­er­api­an mallin mukaan yksilölle on siis varhais­ten vuorovaiku­tus­suhtei­den seu­rauk­se­na muo­dos­tunut yksi tai use­ampia sopeu­tu­mista hait­taavaa skeemaa. Skee­man aktivoitu­mi­nen näkyy eri moo­d­i­en eli yksilön minän eri puolten aktivoitu­mise­na. Tämä puolestaan käyn­nistää sopeu­tu­miskeinot käyt­töön, jol­loin yksilö pyrkii jol­lain taval­la saa­maan tilanteen aiheut­ta­mat tun­teet ja koke­muk­set hallintaansa. Yksilö on esimerkik­si voin­ut oppia, että hyväksyvää huomio­ta on saanut suorituk­sista ja men­estyk­ses­tä, eikä heikkona ole ollut sal­lit­tua näyt­täy­tyä. Näin yksilö voi pyrk­iä jatkos­sakin varmis­ta­maan ylikom­pen­soin­nin avul­la oman arvokkuuten­sa ja hyväksyt­tävyyten­sä tois­t­en silmis­sä. Hän voi myös mukau­tua tois­t­en toiveisi­in ja odotuk­si­in varmis­taen näin yhtey­den tärkeisi­in toisiin.

Haitalliset van­hempi­mood­it: rankai­se­va, vaativa

antautuja/mukautuja

ylikom­pen­soi­ja

Selviy­tymis­mood­it

varhainen sopeu­tu­mista hait­taa­va skeema

varhainen sopeu­tu­mista hait­taa­va skeema

varhainen sopeu­tu­mista hait­taa­va skeema

Varhais­ten sopeu­tu­mista hait­taavien skeemo­jen aktivoitu­mi­nen aktivoi haitalliset van­hempi- ja lap­si­mood­it, joiden välistä jän­nitet­tä selviy­tymis­mood­eil­la pyritään tas­apain­ot­ta­maan (Kar­i­la & Tuu­lari 2017. Tek­i­jöi­den muokkaama).

Ter­veet mood­it: ter­ve aikuinen leikkisä lap­si

suojautuja/välttelijä

Lap­si­mood­it: haavoit­tunut, vihainen, impulsiivinen

Skee­mat­er­api­as­sa tavoit­teena on tun­nistaa ja ymmärtää yksilön käytössä ole­via haitallisia selviy­tymiskeino­ja (Boter­hoven de Haan ym. 2019; Young ym. 2003). Nämä pyritään purka­maan kor­vaa­mal­la haitalliset toim­intata­vat adap­ti­ivisil­la tavoil­la olla ja toimia. Samal­la tuo­daan näkyvi­in selviy­tymiskeino­jen taustal­la ole­via mood­e­ja ja skeemo­ja pyrkien ymmärtämään niiden alku­perää yksilön varhaiske­hi­tyk­sessä. Tavoit­teena on käsitel­lä tun­tei­ta ja tarpei­ta, jot­ka ovat tulleet ohite­tuik­si. Skee­mat­er­api­as­sa tämä tehdään mieliku­vatyösken­te­lyn, dialo­gi- ja rooli­har­joituk­sien, kotite­htävien ja ter­apeutin tekemän niin san­otun hyvän van­hem­moin­nin avul­la. Van­hem­moin­nis­sa ter­apeut­ti vali­doi ja kon­fron­toi empaat­tis­es­ti asi­akas­ta. Van­hem­moin­nin tulok­se­na asi­akas sisäistää ter­apeutista mieliku­van ter­veenä aikuise­na. Näin ter­veen aikuisen puoli saa enem­män tilaa haitallis­ten van­hempi- ja lap­si­moo­d­i­en joukos­sa. Tavoit­teena on aikaisem­paa inte­groituneem­pi min­u­us, jos­sa minän eri puo­let tule­vat tiedoste­tuik­si ja tun­nis­te­tuik­si. Tämä näkyy esimerkik­si kykynä olla armolli­nen itseä kohtaan, kykynä sietää voimakkai­ta tun­tei­ta ja kas­vav­ina psykol­o­gisi­na resursseina.

Vaa­tivu­ud­es­ta

Liialli­nen vaa­tivu­us määritel­lään APA:n (2024) mukaan yksilön taipumuk­sek­si vaa­tia toisil­ta tai itseltä erit­täin korkeaa tai virheetön­tä suo­ri­u­tu­mista, ylit­täen sen mitä todel­lises­sa tilanteessa tarvi­taan. Vaa­tivu­us on yhdis­tet­ty masen­nuk­seen, ahdis­tuk­seen, syömishäir­iöi­hin ja mui­hin mie­len­ter­vey­den­häir­iöi­hin (APA 2024). Vaa­tivu­us voidaan jaotel­la hyödyl­liseen ja haitalliseen vaa­tivu­u­teen. Hyödylli­nen vaa­tivu­us tarkoit­taa sopi­vas­sa suh­teessa ole­vaa toim­intat­a­paa asetet­tu­jen tavoit­tei­den saavut­tamisek­si. Haitallise­na vaa­tivu­us ilme­nee esimerkik­si epäre­al­is­tisen korkei­den tavoit­tei­den aset­tamise­na suh­teessa tilanteeseen ja virhei­den tai epäon­nis­tu­misen liial­lise­na mure­htimise­na (Hewitt & Flett 1991; Enns, Cox, Sareen & Free­man 2001). Vaa­tivu­us voi kohdis­tua toisi­in, itseen tai olla ympäristön asen­tei­den ja vaiku­tusten kaut­ta määrittyvää.

Skee­mat­er­api­as­sa (Young ym. 2003) vaa­tivu­u­den skeema on määritel­ty yhdek­si varhaisek­si sopeu­tu­mista hait­taavak­si skeemak­si. Kun vaa­tivu­u­den skeema – tai mikä tahansa muu skeema – aktivoituu, yksilö pyrkii selviy­tymis­moo­d­i­en avul­la pitämään skee­man herät­tämät vaikeat tun­teet ja odotuk­set itseä ja toisia kohtaan siedet­täv­inä. Se voi näyt­täy­tyä esimerkik­si ylikom­pen­soi­jan selviy­tymis­mood­i­na, jos­sa yksilöl­lä on ylim­i­toitet­tu­ja odotuk­sia itseä ja toisia kohtaan tai hän pyrkii kohtu­ut­toma­l­la tekemisel­lä saa­maan hyväksyn­tää toisil­ta ja itseltä. Vaa­ti­va toim­inta itseä kohtaan voi näkyä esimerkik­si myös antau­tu­jan tai suo­jau­tu­jan selviy­tymis­mood­eina, jol­loin henkilö toimii epäit­sekkäästi itsen­sä kus­tan­nuk­sel­la ja mukau­tuu tois­t­en tarpeisi­in tai pyrkii vetäy­tymisel­lä vält­tämään kon­flik­te­ja. (Young ym. 2003.)

Samaan tapaan moraaliseen defenssi­in liit­tyvä vaa­tivu­us ilme­nee tarpeena pitää vuorovaiku­tusti­lanteet tärkeän hoivaa­jan tai muiden merk­i­tyk­sel­lis­ten ihmis­ten kanssa siis­tit­ty­inä ja kon­flik­ti­va­paina (Celani 2001; Fair­bairn 1943). Tämä johtaa mukau­tu­miseen tois­t­en toiveisi­in omien tarpei­den kus­tan­nuk­sel­la. Vaa­tivu­us voi ilmetä myös tilanteis­sa, jois­sa yksilö ei saavu­ta itselleen aset­tami­aan korkei­ta ihantei­ta. Täl­löin sisäi­nen sab­o­taari voimis­taa itsesyytök­siä, ja seu­rauk­se­na on voimakas syyl­lisyy­den kokemus.

Keski­tymme tässä työssä skee­mat­er­api­an mood­ei­hin ja näi­den poh­jal­ta tapah­tu­vaan hah­motel­maan yksilöl­lis­es­tä mood­i­mallista. Skee­mat­er­api­an teo­ri­aa on kehitet­ty vuosien myötä, jol­loin se on myös mon­imutkaistunut. Tämän työn näkökul­mas­ta näi­den kah­den eri teo­ri­an – Fair­bairnin objek­tisuhde­teo­ri­an moraalisen defenssin ja Youn­gin ja kump­panei­den skee­mat­er­api­an – ver­tailu mah­dol­lis­tuu vivahteikkaasti. Käsit­telemme ter­api­anäyt­teitä skee­mat­er­api­an ja Fair­bairnin moraalisen defenssin käsit­teen kautta.

Menetelmä

Tässä tutkimuk­ses­sa tarkastel­laan 27-vuo­ti­aan ter­apia-asi­akkaan ”Out­in” ter­api­apros­es­sia. Outi hakeu­tui ter­api­aan koke­mansa väsymyk­sen, uupumuk­sen ja voimakkaan ahdis­tuk­sen vuok­si. Ter­api­aan tul­lessaan hänel­lä oli käsi­tys siitä, mihin oma huono voin­ti ja kär­simys voisi liit­tyä. Outi kuvasi lap­su­u­teen ja nuoru­u­teen liit­tynyt­tä emo­tion­aal­ista vaille jäämistä, huomioimat­to­muut­ta, van­hempi­en alko­holin käyt­töä ja toisen van­hem­man tois­tu­vaa itse­tuhoisu­ut­ta. Outi kuvasi tätä aikaa yksinäisek­si ja tyhjäk­si. Ter­api­an alka­es­sa Outi kävi töis­sä, opiske­li ja urheili paljon. Myöhem­min ter­api­an edetessä hän oli myös sairaus­lo­ma­l­la sekä psyykkisten että yllät­tävien somaat­tis­ten syi­den vuok­si. Ter­api­an aikana Outi valmis­tui opin­nois­taan. Out­in psykoter­apeut­ti on 48-vuo­tias psykolo­gi ja inte­grati­ivises­sa psykoter­api­ak­oulu­tuk­ses­sa ole­va nainen. Out­il­ta on saatu lupa käyt­tää hänen tapaus­taan julka­ista­vana artikkelina.

Aineis­to ja analyysi

Ter­api­ais­tun­not on nauhoitet­tu ensim­mäis­es­tä käyn­nistä alka­en. Tähän tapaus­tutkimuk­seen on otet­tu mukaan ter­api­at­a­paamiset 1–89 noin puo­len­toista vuo­den ajal­ta. Ter­api­at­a­paamiset ovat toteu­tuneet kak­si ker­taa viikos­sa lähitapaamisina. 

Tutkimuk­sen lähtöko­htana on ollut Out­in lausah­dus ter­api­an alus­sa ”Mik­si min­ul­la on niin vaikea olla itseni kanssa?”. Merkit­tävimp­inä haasteina ilmenivät koros­tunut vaa­tivu­us itseä kohtaan, yli­vas­tu­ullisu­us sekä taipumus ottaa vas­tu­u­ta myös muiden ihmis­ten tun­teista ja omas­ta toimin­nas­ta suh­teessa hei­hin. Nauhoit­teista etsimme vaa­tivu­u­teen liit­tyviä kohtia ja moraalisen defenssin ilmen­tymiä. Video­tal­len­tei­den ja ter­api­a­muis­ti­in­pano­jen poh­jal­ta tähän tutkimuk­seen valikoi­tui 5 otetta.

Tulok­set

(T) = Terapeutti

(A) = Asiakas

[ ] = jälkikä­teen lisät­ty selite tek­stin ymmär­ret­tävyyt­tä paran­ta­maan

(…) = tek­stistä on otet­tu tun­nis­tet­tavaa tai epäolen­naista tek­stiä pois

Vaa­tivu­us itsessä ja ihmissuhteissa

Ote 1, istun­to 1: ”Eihän min­un oo mikään pakko huolehtia”

T: Että paljo oot joutunu otta­maan vas­tu­u­ta sil­lon nuorem­pana, tulk­it­senko oikein?

A: Noh joo.

T: Tai huole­hti­maan?

A: (…) noh eihän min­un oo mikään pakko huole­htia, vaan se on siis niinku tosi­aan tul­lu itestä (…) Siis emmää koe, että mää oisin mitenkään ihan hirvit­tävästi (…) äitin tilan­net­ta aut­tanu sil­lon niinku nuoru­udessa. Toki ehkä Liisaa [sis­arus­ta] vähän, jos mietitään äitin itse­murhayri­tyk­siä, että sitä on pystyny pikkusen suo­jeleen, että se ei nää niitä pahimpia, mut­ta niinku että. (T: Mmm) Mul­la ei oo ainakaan itel­lä sem­mo­nen tunne, että mää oisin hirvit­tävästi ottanu vas­tu­u­ta. (T: Joo) Että se oli enem­män just se huoli mikä ehkä itel­lä oli siellä.

T: Joo. Ja mun kor­vaan tuo kuu­lostaa siltä, että nimeno­maan se, kun sinä olet huole­ht­in­ut ja sin­ul­la on ollut huol­ta, niin myös se on sitä vas­tu­un ottamista.

A: Mmm [kohaut­taa harteita]

T: Että kun sää oot huole­ht­inu ja että sul­la on ollu kova huoli siitä, että no mitä äit­ille käy, miten tuen pikku­sis­arus­ta, niin se on val­ta­va vas­tuu sil­loiselle sin­un ikäiselle lapselle ja nuorelle. Kun sen asetel­man olisi voin­ut olla tois­in­päin. Että olla huo­le­ton lapse­na ja nuorena.

A: Ois­han se ollu ihan [nau­rah­taa epäuskoisena]

Ter­api­an alus­sa näyt­täy­tyy Out­in vah­va tarve ottaa ja olla vas­tu­us­sa sekä omas­ta että äidin ja pikku­siskon hyv­in­voin­nista lap­su­udessa. Ter­apeut­ti muo­toilee näyt­teen alus­sa vas­tu­un ottamiseen liit­tyvää teemaa, jon­ka Outi ”pitkin ham­pain” hyväksyy, mut­ta haluten korostaa otta­neen­sa itse vas­tu­un. Moraaliseen defenssi­in (Fair­bairn 1943) liit­tyen näyt­teessä tulee esi­in asi­akkaan tarve nähdä itsen­sä sel­l­aise­na, joka ei voi ajatel­la, että toiset – tässä tapauk­ses­sa van­hem­mat ja eri­tyis­es­ti äiti – oli­si­vat aset­ta­neet hänelle vaa­timuk­sia. Edes tilanteen kyseenalais­t­a­mi­nen ajatuk­sen tasol­la ulkop­uoliselle, tässä tapauk­ses­sa ter­apeu­ti­lle, ei tule kyseeseen. Samal­la esi­in tulee aja­tus itses­tä riit­tämät­tömänä, ’ei oo… tunne, että mää oisin hirvit­tävästi ottanu vas­tu­u­ta’, ja että vas­tu­u­ta olisi voin­ut ottaa enem­män, ’emmää koe, että mää oisin … äitin tilan­net­ta aut­tanu’. Out­ille äidin ymmärtämi­nen ja hyvänä näkem­i­nen on tärkeää, sil­lä äidin näkem­i­nen ajoit­tain kyken­emät­tömänä huole­hti­maan lap­sista hänen oman avun tarpeen vuok­si aset­taisi Out­in tilanteeseen, joka olisi Out­ille sietämätön. Näyt­teessä tulee esi­in myös han­kalu­us aset­tau­tua sel­l­aisek­si toim­i­jak­si, jol­la olisi voin­ut olla lapse­na toivei­ta rakas­tavasti koh­datuk­si tulemis­es­ta. Out­ille oli vieras­ta, että täl­laisia toivei­ta olisi voin­ut osoit­taa van­hem­milleen. Kun ter­apeut­ti maalaa vai­h­toe­htoista lap­su­u­den­maise­maa – ’olla huo­le­ton lapse­na ja nuore­na’ – Outi kokee tämän epä­todel­lise­na ja nau­rah­taa epäuskois­es­ti. Tämä reak­tio voi kuvas­taa sitä, kuin­ka syvälle juur­tuneena aja­tus yksin pär­jäämis­es­tä ja vas­tu­un kan­tamis­es­ta hänelle on.

Skee­mat­er­api­an (Young ym. 2003) näkökul­mas­ta ter­apeut­ti tuo esi­in pyrkimys­tään tavoit­taa ja ymmärtää tilan­net­ta Out­in näkökul­mas­ta. Samal­la hän joh­dat­taa keskustelua lem­peästi kon­fron­toiden siihen, mitä lap­si olisi tarvin­nut: ’Olla huo­le­ton lapse­na ja nuore­na’. Ter­apeut­ti kuvaa lapsen keskeisiä tarpei­ta, vaik­ka se Out­ista tun­tuukin oudol­ta. Keskustelus­sa on kuitenkin tilaa tarkastel­la sekä ter­apeutin että Out­in eri­laisia näkemyksiä.

Voi ajatel­la, että näyt­teessä Outi ker­too koke­muk­ses­taan antau­tu­jan selviy­tymis­mood­in (Edwards 2022; Young ym. 2003) kaut­ta. Se huomioi eri­tyis­es­ti muiden tarpei­ta. Toisaal­ta tämän voisi tulki­ta myös ylikom­pen­soi­jan selviy­tymis­mood­i­na, joka tekemäl­lä, tässä tapauk­ses­sa äidis­tä ja sis­aruk­ses­ta huole­hti­mal­la, ohit­taa omat tarpeen­sa. Tari­nan taustal­la voi nähdä myös yksinäisen ja hylä­tyn lapsen (Young ym. 2003), jon­ka tarpei­ta tai toivei­ta Outi ei näyt­teessä nimeä. Huo­let­toman lapsen koke­mus olisi ollut mah­dol­lista vain sil­loin, jos Outi olisi kokenut itsen­sä hyväksy­tyk­si omana itsenään tietäen van­hempi­en kan­nat­tel­e­van häntä.

Ote 2, istun­to 11: ”Mää jotenkin viotun”

T: Sua jän­nit­tää, että mitä kaikkea tässä [ter­api­as­sa] eteen tullee?

A: Jän­nit­tää kyl­lä ja pelot­taa (…) Että mitä niinku niit­ten asioit­ten käsit­te­ly sit­ten taas niinku, mitä niistä seuraa.

T: Joo. Mikä ois pahin­ta, mitä vois tapah­tua? Tai mitä vois seurata?

A: (…) mua pelot­taa, että mää jotenkin vio­tun, et mä en pystykään sit­ten tätä elämää jotenkin viemään (…) siis tun­tuu, että se pahin mikä ois niin ois (…) niinku sel­l­asen salaisen luukun aukasem­i­nen, että kun sieltä päästää kaik­ki, et kuin­ka paljo se viot­taa min­ua ja min­un toimintakykyä? (…)

T: Että jos jotain niin suur­ta tulee, että se niinku syö sin­ut? (A: Joo) Hau­taa alleen?

A: Joo. Ja just mitä mää jän­nitän, niin äiti ja isä, että miten niinku pystyy (…) olla sen jäl­keen samal­la lail­la vuorovaiku­tuk­ses­sa van­hempi­en kanssa.

Ter­api­akatkel­man voi nähdä moraalisen defenssin (Fair­bairn 1943) mukaises­ti, kuin­ka asi­akas pelkää vuorovaiku­tus­suh­teen van­hempi­in vaaran­tu­van, kun hän käy ter­api­as­sa. Moraalisen defenssin näkökul­mas­ta yksilölle tur­val­lisen suh­teen ylläpitämi­nen on kaik­ki kaikessa, ja kaik­ki mikä tätä voi hor­jut­taa, esimerkik­si ter­api­as­sa esi­in tule­vat han­kalat tun­teet ja asi­at, ovat vaarallisia.

Näyt­teessä voi nähdä sekä syyl­lisyyt­tä että itsen­sä rankaisemista: ’siis tun­tuu, että se pahin mikä ois niin ois (…) niinku sel­l­asen salaisen luukun aukasem­i­nen, että kun sieltä päästää kaik­ki, et kuin­ka paljo se viot­taa min­ua ja min­un toim­intakykyä?’. Aja­tus suh­teen vaaran­tu­mis­es­ta van­hempi­in on jo sinän­sä Out­ista uhkaa­va. Tämä herät­täisi hänessä syyl­lisyyt­tä ja pelkoa.  Näyt­teessä koros­tuu koke­mus yksinäisyy­destä – Outi kokee ole­vansa täysin ilman tukea. Fair­bairnin (1943) mukaan syyl­lisyys toimii defenss­inä psykoter­api­an pros­es­sia vas­taan. Se kät­kee tiedosta­mat­toman pyrkimyk­sen kon­trol­loi­da paho­ja sisäis­tet­tyjä objek­te­ja. Koet­tu syyl­lisyys voisi pahim­mil­laan estää Out­ia jatka­mas­ta ter­api­aa, jot­ta ter­apia ei vaaran­taisi ideaal­i­sis­sa mieliku­vis­sa ole­vaa hyvää suhdet­ta van­hempi­in­sa. Mut­ta Outi halu­aa kuitenkin käy­dä läpi men­neisyy­den asioi­ta. Moraa­li­nen defenssi on tästä näkökul­mas­ta jo hienois­es­ti liikku­mas­sa keskisen egon, tietoisu­u­den piiriin.

Skee­mat­er­api­an (Young ym. 2003) näkökul­mas­ta näyt­teessä nousee esi­in Out­in pelko omas­ta heikkoud­estaan. Se viit­taa samaan aikaan hänen tarvit­se­vaan ja haavoit­tuneeseen puoleen­sa. Ter­apeutin avus­ta­mana tämä tarvit­se­vu­us alkaa hah­mot­tua ja on jo vygot­ski­laisit­tain (Vygot­s­ki 1978) lähike­hi­tyk­sen vyöhyk­keel­lä. On oletet­tavaa, että Out­in lap­su­udessa tarvit­se­vu­udelle ei ollut tilaa, eikä siihen ole vas­tat­tu. Tämän seu­rauk­se­na hän on kehit­tänyt suo­jau­tu­mis­mekanis­mik­seen ylikom­pen­soin­nin – vaa­timuk­sen selvitä ja jatkaa elämää. Ter­api­akaan ei saa kos­ket­taa hänen haavoit­tunut­ta puoltaan. Tämä asenne on kuitenkin ris­tiri­itainen: se on sekä pelko että toive. Toisaal­ta Outi pelkää, että ter­api­an myötä pal­jas­tu­isi jotakin kestämätön­tä. Toisaal­ta hänessä elää myös toi­vo – entä jos hän kestäisikin? Lisäk­si pelko ja toi­vo saat­ta­vat liit­tyä koke­muk­seen yksin jäämis­es­tä lapse­na. Mut­ta nyt tilanne saat­taa olla toinen.  Nyt Out­il­la on ter­apeut­ti tuke­na. Tämä voi hei­jas­taa myös ter­veen aikuisen mood­in pohd­in­taa omas­ta jak­samis­es­ta ja tun­nepi­toisem­paan ter­api­aan valmis­tau­tu­mis­es­ta. Näyt­teessä Out­in ja van­hempi­en vuorovaiku­tus ei Out­in mielessä ilmene vas­tavuoroise­na ja hän­tä tuke­vana. Outi olet­taa, että hänen on selviy­dyt­tävä yksin. Tarvit­se­van, yksinäisen ja hylä­tyn lapsen ääniä kuu­luu jo etäältä. Out­in on lähdet­tävä ter­apia­matkalle oman itsen­sä vuok­si, vaik­ka se pelot­taa, eikä hän voi tietää, mihin mat­ka vie.

Kohti jous­tavam­paa suh­tau­tu­mista itseen

Ote 3, istun­to 73: ”Pet­tymys on joten­ki paljo helpom­pi kuin viha”

A: Itse ei ole tarpeek­si hyvä, että äiti viet­täisi aikaa mei­dän kanssa (…) Jos itse olisi ollut parem­pi lap­si, niin olisko huomioitu enem­män tai jos ois itse toimin­ut joten­ki eri taval­la niin oisko tilanne jol­lain tapaa eri? Mut­ta sitte emmää tiedä, miten oisin itekkään voinu eri taval­la toimia. (…)

T: Sanoit, että tekee mieli ettiä sitä posi­ti­ivista [asi­aa äidistä]?

A: Tullee sem­mo­nen olo, että syyt­tää äitiä ja sitte samaan aikaan ei kuitenkaan halua niinku. (…) Yritän ehkä myös vähän puo­lus­tel­la äitin tekemisiä itsel­leni, vaik­ka ite näk­kee, että ne on ollu omas­ta mielestä väärin. (…) Mun on han­kala varsi­nais­es­ti syyt­tää, että mulle tullee itselle tosi paha olo, kun mä syytän äitiä.

T: Sää san­ot aina, että sää ymmär­rät. (A: Niin.) Entä jos sen nos­taa het­kek­si pois, että sää ymmär­rät, niin mitä sitte? Miltä se alkaa tun­tua? Sul­la on lupa olla vihainen.

A: (…) Siis tosi jän­nä, kun mun on tosi vaikea kohis­taa sitä tun­net­ta toiseen. Et jos niinku miet­tii vihaa esimerkik­si, et hok­saa että heti rupee miet­ti­in ite sitä, että ei oo tarpeeks hyvä tai että on yksin tai niinku sem­mosia tun­tei­ta, mut­ta sitä ei niinku, mun tosi han­kala lait­taa sitä sinne toiseen suun­taan, että on justi­in­sa vaik­ka niinku vihainen äidille. (…)

T: Mmm. Sehän oli min­un nimeämä ter­mi tässä.

A: Niin niin, mut­ta jos sitä niinku miet­tii, niin tot­ta kait se on ollu siel­lä (…) mut­ta mus­ta tun­tuu, että [viha on] (…) syr­jäytet­ty pois ehkä enem­män­ki kaikil­la seli­tyk­sil­lä ja (T: Joo) näkökul­mil­la.

Outi tun­nistaa ter­apeutin avus­ta­mana vihan, minkä hän kokee kuitenkin han­kalana kohdis­taa nimeno­maan äiti­in. Moraalisen defenssin (Fair­bairn 1943) käsit­teen mukaises­ti viha voisi tuho­ta suh­teen ide­al­isoitu­un ihanaan äiti­in: Out­in min­u­u­den antili­bid­i­naa­li­nen puoli uhkaa libid­i­naal­ista objek­tia. Ter­apeut­ti huo­maut­taa näyt­teessä vihan olleen hänen ehdot­ta­mansa sana Out­in tun­teelle. Outi kuitenkin uskaltau­tuu tarkastele­maan tun­net­ta ja halu­aa pitää sitä esil­lä. Hän toteaa, että vuosien myötä viha on ’syr­jäytet­ty pois’, pyrkimäl­lä selit­tämään ja ymmärtämään äidin käsit­tämät­tömältä näyt­täy­tynyt­tä käyt­täy­tymistä Out­ia kohtaan. Moraa­li­nen defenssi on alka­nut väistyä. Vihaa on nyt mah­dol­lista käsitel­lä, mut­ta vaille jäämisen tun­nist­a­mi­nen on myös surullista.

Outi kyke­nee tarkastele­maan vihaa myös itseään kohtaan. Hän kuvaa, kuin­ka se aiheut­taa pahaa oloa, ja tekee tästä merkit­tävän oival­luk­sen: ’heti rupee miet­ti­in ite sitä, että ei oo tarpeeks hyvä tai että on yksin.’  Yksinäisyy­den tun­nist­a­mi­nen on kivu­lias­ta, mut­ta sitä voidaan käsitel­lä ter­api­a­suh­teessa. Outi on aiem­min pyrkinyt etsimään seli­tyk­siä sille, mik­si ’itse ei ole tarpeek­si hyvä, että äiti viet­täisi aikaa mei­dän kanssa’, sen sijaan että hän olisi joutunut kohtaa­maan suo­raan oman yksinäisyyten­sä. Moraalisen defenssin näkökul­mas­ta (Fair­bairn 1943) tämä viit­taa siihen, että hän on tiedosta­mat­taan kokenut itsen­sä riittämättömäksi.

Skee­mat­er­api­an (Young ym. 2003) kaut­ta tarkastel­tuna Out­in puheessa kuu­luu nyt selvem­min yksinäisen ja hylä­tyn lapsen tus­ka ja suru. Hän kyke­nee kat­so­maan sisäistä yksinäistä puoltaan, vaik­ka se on edelleen vaikeaa. Vaikut­taa siltä, että sekä antau­tu­jan ja ylikom­pen­soi­jan selviy­tymis­mood­it että vaa­ti­van van­hem­man moo­di ovat het­ken hil­jaa. Samal­la Out­in puheessa alkaa kuu­lua aikuisen näkökul­ma. Hän pohtii, kuin­ka mikään tapa olla ei tun­tunut riit­tävältä, jot­ta hän­tä olisi lapse­na huomioitu. Ter­ve aikuinen myös puo­lus­taa hylät­tyä las­ta: ’ite näk­kee, että ne on ollu omas­ta mielestä väärin’.  Outi kyke­nee nyt sekä tun­temaan vihaa äitiään kohtaan että ymmärtämään tätä. Hän tun­nistaa ja ker­too, mitä olisi lapse­na tarvin­nut: yhdessäoloa äidin kanssa. Itsen eri puo­let alka­vat integroitua.

Ote 4, istun­to 60: ”Se yrit­tää tehä niitä mukavia asioita”

T: Mikä näit­ten [puolien] väli­nen suhde on? Sil­lon ku tää pomp­pii [yksi puoli], niin mitä tää [toinen puoli] tek­kee? Tai sanoo?

A: No siis se moit­ti­va on niinku domi­noi­va täl­lä het­kel­lä. (…) se on suurin piirtein hau­dat­tu se pomp­pi­va sinne alas ja sit­ten se toinen on siinä niinku koko ajan moit­ti­mas­sa, että ”tuo pitäis tehä”, (T: Joo) että se vähän niinku pidät­tää sitä siel­lä, vähän niinku tiiäkkö päätä veden alla, että äläpä nyt tule sieltä.

T: Sil­loin, kun se moit­ti­van ääni on tyy­tyväi­nen, niin se energinen [pomp­pi­va] on niinku pää veden alla? (A: Mmm) Tai hiljaa?

A: Suurin piirtein. Tai se yrit­tää sieltä pomp­pia, mut­ta se [moit­ti­va] pitää sen siel­lä. (T: Mmm) (…) siis aiemp­ina vuosi­na oot saanu tehtyä sitä kivaa ja oot saanu tehtyä niitä velvol­lisuuk­sia, sil­lai, että oot jak­sanu kaiken tehä ener­gis­es­ti. Niin sil­lon ei se moit­ti­vakkaan rup­pee moit­ti­maan, kos­ka sää oot kuitenkin tehny vähän kaikkea. Mut­ta nyt täl­lä het­kel­lä se on vähän sem­mos­ta, että se [pomp­pi­va] yrit­tää tehä niitä mukavia asioi­ta ja sit­ten ne velvol­lisu­udet ei sitäkään oikein kiin­nos­ta. (…) Moit­ti­va pitää kiin­ni velvollisuuksista.

T: Onko se moit­ti­va koskaan huolis­saan siitä pomppivasta?

A: Eih! [nau­raa huvittuneena]

Skee­mat­er­api­an (Young ym. 2003) näkökul­mas­ta näyt­teessä on havait­tavis­sa hien­o­varainen muu­tos Out­in tavas­sa hah­mot­taa itsessään ole­via puo­lia. Moit­ti­va puoli näyt­täy­tyy sisäistyneenä rankai­se­vana van­hempi­mood­i­na, kun taas energinen ja kupli­va puoli kuvas­taa leikkivää las­ta. Aiem­min nämä puo­let ovat toim­i­neet yhteistyössä: leikkivä lap­si on ollut kuu­li­ainen moit­ti­valle puolelle. Nyt tilanne on muut­tunut. Outi on päässyt kos­ke­tuk­si­in omien tarpei­den­sa kanssa – esimerkik­si halu­un ’tehä niitä mukavia asioi­ta’. Tämä on johtanut siihen, että velvol­lisu­udet ovat joutuneet vähän kyseenalaisik­si. Rankai­se­va van­hempi ja leikkivä lap­si ovat molem­mat tiedostet­tu­ja, mut­ta ne eivät ole täysin inte­groituneet ja vaikut­ta­vat jopa vas­takkaisil­ta. Tämä näkyy Out­in mieliku­vis­sa, jois­sa moit­ti­va puoli raa’asti rankaisee las­ta pitämäl­lä ’päätä veden alla’. Tämä näyte voidaan tulki­ta kuvauk­sek­si rankai­se­van van­hem­man ja leikkisän lapsen välis­es­tä jän­nit­teestä, jota Outi tarkastelee ulkop­uolelta. Herää kysymys: onko tämä ulkop­uo­li­nen tarkkail­i­ja Out­in ter­ve aikuinen moo­di, joka alkaa kyetä näkemään itsessään kaik­ki eri puo­let? Onko kesk­i­nen ego laa­jen­ta­mas­sa toimintavaltuuksiaan?

Moraalisen defenssin (Fair­bairn 1943) näkökul­mas­ta Out­in omat toiveet ja tarpeet alka­vat vähitellen tul­la keskisen egon yhtey­teen. Tämä kehi­tys on kuitenkin ris­tiri­idas­sa hänen odotuk­sen­sa kanssa omas­ta suo­ri­u­tu­vas­ta itses­tään. Suorit­ta­mi­nen on aiem­min ollut keino hal­li­ta ahdis­tus­ta. Kun tämä strate­gia ei enää toi­mi, syn­tyy tarve palaut­taa tas­apaino väki­val­tais­ten mieliku­vien avul­la. Tämän voi tulki­ta Fair­bairnin (1943) mukaises­ti paho­jen objek­tien palu­u­na eli antili­bid­i­naalisen puolen aktivoitu­mise­na. Syyl­lisyys nousee sil­loin, kun jokin uhkaa libid­i­naal­ista suhdet­ta. Toisaal­ta näyt­teessä esi­in­tyvä pohd­in­ta viit­taa siihen, että Outi on vähitellen vapau­tu­mas­sa syyl­lisyy­destä. Hän uskaltau­tuu mieliku­vien tasol­la tun­nus­ta­maan pyrkimyk­sen­sä ’yrit­tää tehdä niitä mukavia asioi­ta’. Fair­bairnin (1944) ter­mein tätä voitaisi­in kuva­ta heilahtelu­na antili­bid­i­naalisen ja libid­i­naalisen puolten välil­lä: molem­mat ovat nyt nähtävis­sä, mut­ta niiden inte­groi­tu­mi­nen tietoisem­mak­si osak­si keskistä egoa on vielä kesken.

Ote 5, istun­to 89: vaa­tivu­u­den sitkeys, ”Mää oon laiska, jos mää en tee”

A: Mää halu­aisin kiin­nit­tää huomio­ta siihen, että mää pystyn, kyke­nen, jak­san. Mut sit samaan aikaan mul­la on se olo, että mun pitää men­nä ja pitää tehä ja mää oon laiska, jos mää en tee ja mää oon epäon­nis­tunut, ku mää en mee töi­hin (…) Ne on niin suures­sa ris­tiri­idas­sa, että mää häm­men­nyn itek­ki, että ku mää en tiiä, mitä pitäs tehä! [puhuu painokkaasti]

T: Niin, että sää häm­men­nyt niistä (…) Viikko sit­ten sää oot saanu paper­it ja oot valmis­tunu [ammat­ti­in] ja nyt sää oot laiska ja epäonnistunut?

A: Mmm, nii-in [vetäy­tyy pienek­si nojatuolis­sa ja kat­soo hämmentyneenä]

T: Mikä on tämän [valmis­tu­misen] painoarvo?

A: Sen pain­oar­vo oli sil­lon [valmis­tu­mis­päivänä] vielä merkit­tävä, mut­ta seu­raa­vana päivänä ei ennää, kun mää oon työtön ja mul­la on ammat­ti ja mul­la ei oo töitä.

T: Ne huuhtoutuu samantien pois?

A: Ne huuhtoutuu samantien pois.

T: Mitään ei oo merk­i­tys­tä sil­lä, mitä on, minkä sä sait suoritet­tua? Minkä eteen sää teit val­tavasti töitä!

A: Sil­lä ei oo merk­i­tys­tä ennen ku mul­la on jotain, mis­sä mää voin sitä hyö­dyn­tää! [puhuu tuohtuneena]

T: Eihän tässä ole siitä kyse, ettetkö sinä sel­l­aista paikkaa saisi tai löytäisi!

A: Ei ookkaan! Mä myös osaan ajatel­la sen niin san­otusti oikein, molem­mil­la tavoil­la, mut­ta kun ne on niin ris­tiri­idas­sa ne ajatuk­set ja tun­teet ja kaik­ki keskenään, niin sit­ten se häm­men­nys. Mä lamaan­nun, mä en tiedä mitä mä teen! (…)

T: Eli on vaikeaa olla siinä häm­men­nyk­sessä, ris­tiri­idas­sa? Sietää sitä, kun ei tiedä mitä tekisi?

A: Niin.

Skee­mat­er­api­an (Young ym. 2003) näkökul­mas­ta tarkastel­tuna Out­in puheessa tulee esi­in halu huomioi­da omia tarpei­ta, ’kyke­nen, jak­san’, mikä edus­taa ter­veen aikuisen puhet­ta. Ris­tiri­itaa aiheut­taa edelleen aktivoitu­va ylikom­pen­soi­jan selviy­tymis­moo­di, jol­la on aja­tus men­nä välit­tömästi töi­hin ammat­ti­in valmis­tu­misen jäl­keen, ’pitää tehä ja mää oon laiska, jos mää en tee’. Vas­takkaiset toiveet aiheut­ta­vat häm­men­nys­tä ja vaikeut­ta­vat Out­in päätök­sen­tekoa. Tässä voisi näkyä myös Edwardsin (2022) muo­toile­ma selviy­tymis­moo­di tois­tu­vas­ta tehot­tomas­ta ajat­telus­ta, johon Outi ajoit­tain tun­tuu tipahtavan.

Out­in kom­men­tis­sa ’mää oon laiska, jos mää en tee’ voi tulki­ta tule­van näkyvi­in lohkot­tu ideaali itses­tä onnis­tu­vana ja aikaansaa­vana, joka valmis­tuu opin­noista ja siir­tyy suju­vasti valmis­tu­misen jäl­keen työelämään. Ideaali edus­taa egon libid­i­naal­ista puol­ta (Fair­bairn 1943), jon­ka tavoit­telu käy yksilölle työstä ja on raskas­ta. Kun tätä ideaalia ei tavoitakaan, siitä seu­raa itsesyytök­siä: sisäi­nen sabotööri on voimissaan.

Voi ajatel­la, että ter­apeut­ti kon­fron­toi Out­ia jämäkästi ja kyseenalais­taa hänen käsi­tyk­sen­sä itses­tään laiskana ja epäon­nis­tuneena. Out­in kom­ment­ti “osaan ajatel­la (…) oikein” viit­taa lisäk­si siihen, että hän pitää ter­apeutin näke­myk­siä tavoiteltavina ja kokee, että hänen tulisi kyetä vas­taa­maan ter­apeutin odotuk­si­in. Toisaal­ta ter­apeutin kon­frontaa­tio ei edis­tä tilanteen eten­e­mistä. Outi kyke­nee itsekin sanoit­ta­maan ajat­telun­sa ja toim­intansa ris­tiri­itaisu­u­den sekä niihin liit­tyvät epämieluisat tun­teet ja kiel­teiset mieliku­vat itses­tään. Ter­apeut­ti kuitenkin ohit­taa nämä tun­teet, eikä suh­taudu lem­peästi ylikom­pen­soi­jan selviy­tymis­mood­i­in tai huomioi sen alku­peräistä tarkoi­tus­ta sopeu­tu­mis- ja suo­jau­tu­miskeinona. Täl­löin on vaarana, että ter­apeut­ti alkaa näyt­täy­tyä skee­mat­er­api­an kuvaa­mana vaa­ti­vana van­hempana (Young ym. 2003) tai Fair­bairnin pahana objek­ti­na (Fair­bairn 1943).

Alun käper­tymis­reak­tion jäl­keen Outi osoit­taa kuitenkin jämäkkyyt­tä. Hän puo­lus­tau­tuu ter­apeutin kom­ment­tia vas­taan ja tuo uudelleen esi­in oman näke­myk­sen­sä: “osaan ajatel­la oikein”. Täl­löin moraalisen defenssin uhka väistyy ter­apeutin ja Out­in välis­es­tä vuorovaiku­tuk­ses­ta. Outi ei koe tarvet­ta tehdä vuorovaiku­tuk­ses­ta miel­lyt­täväm­pää mukau­tu­mal­la ter­apeutin näke­myk­seen, vaan uskaltaa tois­taa oman käsi­tyk­sen­sä ter­veen aikuisen mood­in mukaises­ti (Edwards 2022; Fair­bairn 1943; Young ym. 2003).

Ter­apeut­ti tun­nistaa vas­tatun­teena ärtymys­tä kyseisel­lä ter­api­akäyn­nil­lä: ”tun­tui käsit­tämät­tömältä, että Outi nime­si itseään edelleen laiskak­si ja epäon­nis­tuneek­si”. Ehkä ter­apeutin ärtymys liit­tyy hänessä ole­vaan vaa­tivu­u­teen ja vaikeu­teen sietää epätäy­del­lisyyt­tä, ja ter­apeut­ti on näin ollut vaaras­sa osoit­taa Out­ille hänen pelkon­sa ja näke­myk­sen­sä itses­tä todek­si laiskana ja epäonnistuneena.

Fair­bairnin mukaan (1943) syyl­lisyys toimii vas­tus­tuk­se­na psykoter­api­as­sa. Kun Out­in opiskelu lop­pui, eikä hänel­lä ollut vielä töitä, hän­tä uhkasi pain­os­ta­va syyl­lisyys. Vaa­tivu­us tulee edelleen näkyvi­in stres­saavis­sa elämän­ti­lanteis­sa. Se ilme­nee tois­tuvina kehinä, joiden hil­jalleen ole­tamme laan­tu­van, kier­ros kierrokselta.

 Pohdinta

Ter­api­an alus­sa Out­il­la koros­tui taipumus ottaa vas­tu­u­ta muiden hyv­in­voin­nista omien tarpei­den­sa kus­tan­nuk­sel­la. Hän koki syyl­lisyyt­tä ja riit­tämät­tömyyt­tä, ellei pystynyt jatku­vasti suorit­ta­mal­la vahvis­ta­maan koke­mus­taan omas­ta riit­tävyy­destään. Haavoit­tuvan ja yksinäisen lapsen tarpeille ei ollut tilaa hänen mielessään. Sen sijaan vaa­ti­van van­hem­man moo­di oli vah­vasti läs­nä, ja antau­tu­jan sekä ylikom­pen­soi­jan selviy­tymis­mood­it suo­ja­si­vat hänen yhteyt­tään sekä toisi­in että itseensä.

Ter­api­an edetessä Outi uskalsi tutkia syvem­min ongel­mallis­ten vuorovaiku­tus­suhtei­den­sa taus­taa ja mieliku­vaa itses­tään. Arvioimme, että hän rohkais­tui otta­maan “uskon hypyn” (Ben­jamin 2018) ja heit­täy­tymään ter­api­aan, vaik­ka ei voin­ut ennakoi­da, mitä edessä vielä oli. Ter­api­as­sa nousi esi­in voimakkai­ta ja pelot­tavia mieliku­via – esimerkik­si hau­tau­tu­misen tunne ja pelko kohtaamattomuudesta.

Eri­tyisen vaikeaa Out­ille oli kohdis­taa vihaa läheisi­in­sä. Sen sijaan hän kohdisti vihan ja pahu­u­den itseen­sä. Tämä sisään­päin kään­tynyt viha teki elämästä raskas­ta ja uuvut­tavaa. Hänen koros­tunut vaa­tivuuten­sa ja suorit­tamisen tarpeen­sa oli­vat pyrkimyk­siä toden­taa itsen­sä hyvänä ja riit­tävänä. Kuitenkin, kun uupumus alkoi hor­jut­taa min­u­u­den koke­mus­ta, lisään­tyi ahdis­ta­va tunne riit­tämät­tömyy­destä ja syyl­lisyy­destä. Kun Outi vähitellen sai yhtey­den omi­in tarpeisi­in­sa ja toiveisi­in­sa, hän kohtasi entistä voimakkaampia mieliku­via itses­tään pahana. Hänen mielessään ‘hyvä’ ja ‘paha’ – Fair­bairnin (1944) ter­mein libid­i­naa­li­nen ja antili­bid­i­naa­li­nen – kävivät sisäistä kamp­pailua, jota hänen oli vaikea sietää. Skee­mat­er­api­an (Young ym. 2003) näkökul­mas­ta tyy­tyväisen lapsen (leikkisän lapsen moo­di) tarpeet alkoi­vat tul­la näkyväk­si, mut­ta samal­la rankai­se­va van­hempi­moo­di aktivoi­tui. Ter­api­an lop­pu­vai­heessa ter­veen aikuisen moo­di vahvis­tui, ja Out­in näkökul­mat sai­vat enem­män moni­u­lot­teisu­ut­ta. Kuitenkin vaa­timuk­set itseä kohtaan säi­lyivät sitkeästi – ne aktivoi­tu­i­v­at yhä automaat­tis­es­ti, ja tun­tei­den ris­tiri­itaisu­us vaikeut­ti päätök­sen­tekoa (Edwards 2022).

Yhdessä ter­apeutin kanssa Outi kohtasi pelko­ja, ahdis­tus­ta, epä­toivoa, syyl­lisyyt­tä ja häpeää. Ter­apeut­ti pyr­ki toim­i­maan Out­ille mal­li­na ter­veestä aikuis­es­ta, kaikkine puo­li­neen. Vaikei­den koke­musten ja tun­tei­den kanssa olem­i­nen yhdessä ter­apeutin kanssa toi uuden­laisia koke­muk­sia aiem­man yksinäisyy­den koke­muk­sen rin­nalle. Tämä vas­taa fair­bairni­laista psykoter­apeut­tista pros­es­sia, pyritään vahvis­ta­maan keskistä egoa, ei niinkään tulki­ta tiedostam­a­ton­ta. Tämä tapah­tuu asi­akkaan aut­ent­tisel­la ja lämpimäl­lä kohtaamisella.

Celanin (2010) mukaan Fair­bairnil­la on myös tiedostam­a­ton­ta ja varsinkin trans­fer­enssia tulk­it­se­vaa psyko­ana­lyysia, mut­ta Celani ei selkeästi erot­tele omia ja Fair­bairnin näke­myk­siä.  Esimerkik­si Celanin mukaan (2010) Fair­bairnin teo­ria on eri­tyis­es­ti rajati­lata­son teo­ri­aa. Täl­laista käsitet­tä Fair­bairnil­la ei ollut, eikä muu kom­ment­tikir­jal­lisu­us Fair­bair­nista tätä huomio. Näyt­täisi siltä, että Celani (2010) kir­joit­taa omia näke­myk­siä psykoter­api­as­ta, mikä väljästi liit­tyy Fair­bairnin teoriaan.

Ajat­telemme, että moraalisen defenssin var­jo väi­jyi ter­api­a­suh­teessa ja näkyi sen vuorovaiku­tuk­sen siis­timisenä. Out­ille sopi aina esite­tyt ter­api­ais­tun­to­jen muu­tok­set, hän oli näitä kohtaan hyvin ymmärtäväi­nen ja ystävälli­nen, eikä hän ollut mil­lään tavoin kri­it­ti­nen ter­apeut­tia tai ter­api­an asioi­ta kohtaan. Outi pyr­ki näyt­täy­tymään pär­jäävänä ja riit­tävänä myös itselleen, mikä näkyi voimakkaana itsekri­ti­ikkinä opin­to­jen valmis­tu­misen jäl­keen. Outi saat­toi tiedosta­mat­taan pelätä, että ter­apeut­ti tuomit­sisi hänet, kos­ka hän ei ollut siir­tynyt suo­raan työelämään valmis­tu­misen­sa jälkeen.

Myös ter­apeut­ti voi toimia ter­api­a­suh­teessa tiedosta­mat­tomasti moraalisen defenssin mukaan ja pyrk­iä ter­api­a­suh­teessa siis­timään vuorovaiku­tus­taan ja olemisen tapaansa. Tämä voisi näkyä esimerkik­si ter­api­a­suh­teen suo­jelemise­na niin, että ter­apeut­ti vält­tää kon­fron­toimas­ta asi­akas­ta, vält­täen näin tuot­ta­mas­ta katkok­sia ter­api­a­suh­teeseen. Täl­löin pyrkimyk­senä on pitää ter­api­a­suhde sel­l­aise­na, että ter­apeut­ti näyt­täy­tyy siinä täy­del­lisenä ja osaa­vana, ja ter­api­a­suhde asi­akkaaseen koros­tuneen miellyttävänä. 

Jos ter­apeut­ti ei tun­nista omaa vaa­tivu­ut­taan, eikä kykene sietämään sen taustal­la ole­vaa haavoit­tuvu­ut­ta, asi­akkaan koke­ma “epätäy­del­lisyys” voi muo­dos­tua hänelle vaikeak­si koh­da­ta. Täl­löin ter­apeut­ti saat­taa odot­taa asi­akkaal­ta hyvää suo­ri­u­tu­mista, esimerkik­si opin­to­jen lop­pu­un­saat­tamista. Täl­laises­sa tilanteessa on vaarana, että ter­apeut­ti alkaa edus­taa asi­akkaalle Fair­bairnin (1943) kuvaa­maa sisäistä sabotoi­jaa tai skee­mat­er­api­an (Young ym. 2003) vaa­ti­vaa vanhempaa.

Ter­apeutin oman vaa­tivu­u­den tun­nistamis­es­ta ja tun­nus­tamis­es­ta voi olla myös hyö­tyä ter­api­a­suh­teen kannal­ta. Jos suorit­ta­ja ja vaa­ti­va sisäi­nen puoli ovat tut­tu­ja vierai­ta ter­apeutin omas­sa elämässä, hänen on help­po ymmärtää, kuin­ka automa­ti­soituneesta ja sitkeästä koke­muk­ses­ta asi­akkaankin kohdal­la voi olla kyse. Toisaal­ta, ter­apeutin ja asi­akkaan väliseen tilaan on molem­mil­la panok­sen­sa. Lev­en­sonin (1991) mukaan ter­api­avuorovaiku­tus ja ilmiöt, joista puhutaan, muun­tu­vat usein trans­fer­enssik­si, ter­apeutin ja asi­akkaan välisik­si. Trans­fer­enssi voi olla kaksisuuntainen.

Skee­mat­er­apia tar­josi konkreet­tisia ja asi­akkaalle ymmär­ret­täviä käsit­teitä, joi­ta pysty­imme hyö­dyn­tämään ter­api­as­sa. Moo­d­i­en avul­la kyken­imme tarkastele­maan asi­akkaan kipeitä koke­muk­sia hie­man etääm­mältä, mikä aut­toi jäsen­tämään hänen tun­teitaan ja reak­tioitaan. Skee­mat­er­api­an vahvuute­na oli selkeä ja yksinker­tais­tet­tu kehikko, jon­ka avul­la voiti­in hah­mot­taa asi­akkaan toim­inta­malle­ja. Esimerkik­si vaa­ti­van puolen aktivoitu­va ylikom­pen­soi­va toim­intat­a­pa nousi esi­in ter­api­an aikana, ja sen tun­nist­a­mi­nen aut­toi asi­akas­ta ymmärtämään itseään paremmin.

Toisaal­ta skee­mat­er­api­an näkökul­mas­ta oli vaikeaa hah­mot­taa, kuin­ka mon­ta mood­ia asi­akkaal­la oli kaiken kaikki­aan tai kuin­ka moni oli yhtä aikaa käyn­nis­sä. Skee­mat­er­api­an kaut­ta oli vaikeaa löytää yhtä mood­i­mallia monien sopivien moo­d­i­en näyt­täy­tyessä vai­h­toe­htoina. Ter­api­an alus­sa Outi vaikut­ti puhu­van ter­veen aikuisen mood­ista käsin, mikä näyt­täy­tyi myöhem­min ylikom­pen­soi­jan mood­i­na. Se oli ole­tus­moo­di, hänelle val­lit­se­va olemisen tapa (Edwards 2022). Lisäk­si pohdimme myöhem­min, että Outi lie­nee ollut use­asti suo­jau­tu­jan selviy­tymis­mood­is­sa (Edwards 2022; Young ym. 2003), tur­rut­ta­mas­sa suorit­tamisel­la sen alla ole­via ahdis­tavia tunteita.

Skee­mat­er­apia teo­ri­ana ei selit­tänyt kaikkea Out­in suh­teessa itseen ole­van vaa­tivu­u­den ymmärtämisessä. Vaa­tivu­us suh­teessa itseen oli tiukas­sa ja häm­men­nys­tä aiheut­ti myös yli­vas­tu­ullisu­u­den säi­lymi­nen vuorovaiku­tus­suhteis­sa. Jäimme usei­ta ker­to­ja Out­in kanssa jumi­in siihen, että hän huo­masi ris­tiri­idan oman tekemisen, odotusten ja jatku­van suorit­tamisen sekä väsymyk­sen välil­lä, mut­ta näi­den ratio­naa­li­nen ymmärtämi­nen ei aut­tanut ris­tiri­idan tuomi­in tun­teisi­in. Ter­apeut­ti koki ajoit­tain ole­vansa liial­lis­es­ti tois­ta­va. Hän pyr­ki valaise­maan ja selit­tämään Out­in ahdis­tavaa tilan­net­ta vai­h­tu­vien moo­d­i­en kaut­ta, mut­ta kohtasiko ter­apeut­ti siltikään Out­in tun­tei­ta aut­ent­tis­es­ti? Skee­mat­er­api­an malli voi jäädä ter­apeu­ti­lle mekanis­tisek­si tekemisek­si moo­d­i­en viidakkoon, jol­loin tiedolli­nen tun­nist­a­mi­nen ja ymmärtämi­nen ei vält­tämät­tä vie eteen­päin tun­nepo­h­jaiseen kokemiseen ja hyväksymiseen. Tässä tulee esi­in skee­mat­er­api­an ero moraaliseen defenssi­in: skee­mat­er­api­as­sa ter­apeut­ti liit­toutuu yhdessä asi­akkaan kanssa haas­tavia mood­e­ja, esimerkik­si rankai­se­vaa van­hempaa vas­taan pyrkien nujer­ta­maan tai vaa­ti­vaa van­hempaa vas­taan pyrkien kohtu­ullis­ta­maan ne (Young ym. 2003). Haas­ta­va moo­di on kuitenkin ollut suo­jakeino asi­akkaalle; tulisiko sen merk­i­tys pikem­minkin ymmärtää ja hyväksyä osak­si itseä? Yleisem­min, skee­mat­er­api­an teo­ri­as­sa jää epä­selväk­si mood­in ja skee­man väli­nen suhde. Ratkaisuk­si voi ajatel­la, että skeemat ovat kuin talon poh­jaratkaisu, mood­it sen sis­us­tus. Poh­jaratkaisu pysyy suh­teel­lisen vakaana, mut­ta sis­us­tus vai­htelee nopeammin.

Yleis­lu­on­tois­es­ti, skee­mat­er­api­a­teo­ria on paisunut mon­imutkaisek­si ja hyvin yksi­tyisko­htaisek­si. Nykyään on muun muas­sa laa­jen­net­tu mood­e­ja eri häir­iöi­den, kuten esimerkik­si per­soon­al­lisu­ushäir­iöi­den mukaisik­si (Bamelis, Ren­ner, Hei­d­kamp & Arntz 2011). Kuh­ni­laises­sa (1962) hengessä voisi ajatel­la, että skee­mat­er­api­an teo­ria alkaa pirstoutua vaikeata­juisek­si: alun selkey­den on kor­van­nut ad hoc ‑ole­tusten suo, joka rapaut­taa teo­ri­an yti­men. Vaik­ka teo­ria mon­imutkaistuu, silti sen infor­maa­tioar­vo vähe­nee.  Mainit­takoon, että Kuh­nin (1962) mukaan vain tietyt luon­non­ti­eteet ovat par­a­dig­maat­tises­sa vai­heessa, mut­ta nykyisessä keskustelus­sa par­a­dig­ma-käsitet­tä käytetään väl­jem­min. Kurt Lewinin (1997) mukaan mikään ei ole niin käyt­tökelpoista kuin hyvä teo­ria. Arviomme mukaan skee­mat­er­api­an teo­ria ei ole eri­tyisen help­pokäyt­töi­nen teo­ri­an voimakkaan laa­jen­tu­misen takia.

Objek­tisuhde­teo­ria (Fair­bairn 1944) ja moraalisen defenssin (Fair­bairn 1943) käsite antoi­vat ter­apeu­ti­lle mah­dol­lisu­u­den ymmärtää vaa­tivu­u­den itsepin­taisu­ut­ta. Kuin­ka syvästä, pitkän ajan myötä rak­en­tuneesta ja mil­lai­sis­sa olo­suhteis­sa syn­tyneestä ilmiöstä tässä on kyse. Asi­akas myös kom­pen­soi vaa­tivu­udel­la omia riit­tämät­tömyy­den, häpeän ja yksinäisyy­den koke­muk­si­aan. Täl­laisen dilem­man sulat­tamiseen tarvi­taan aikaa, myötä­tun­toa ja varauk­se­ton­ta hyväksyn­tää. Tavoit­teena on keskisen egon kasvu ja voimis­tu­mi­nen (Celani 2016; Fair­bairn 1944; Scharff 2005).

Yleisem­mäl­lä tasol­la voidaan kysyä, olisiko nyky­istä psyko­ana­lyyt­tistä rela­tion­aal­ista teo­ri­aa ilman Fair­bairnin teo­reet­tista työtä (Aron & Mitchell 1999; Ben­jamin 2018; Green­berg & Mitchell 1983; Mitchell 2014; Orange2009; Stern 2015; Stolorow 2011). Nykyiset Fair­bairnin rela­tion­aaliset luen­nat ovat syn­tyneet rela­tion­aalisen psyko­ana­lyysin kon­tek­stis­sa. Fair­bairni­in on tässä tra­di­tios­sa suh­taudut­tu yht­enä ”esi-isänä”; aivan kuten San­dor Fer­enczi­in tai Otto Ranki­inkin. Fair­bairnil­la itsel­lään ei ollut nyky­isiä rela­tion­aal­isia käsit­teitä, joiden avul­la teo­ri­aa on myöhem­min ymmär­ret­ty. Nykyisen rela­tion­aalisen liik­keen tavoin, Fair­bairn korosti voimakkaasti suh­teen merk­i­tys­tä niin mie­len teo­ri­as­sa kuin psyko­ana­lyysin (psykoter­api­an) käytän­nössäkin. Rela­tion­aalises­sa mielessä Fair­bairn on mod­erni teo­reetikko vielä nykyisel­läkin mit­ta­pu­ul­la. Varsinkin Jay Green­berg ja Stephen Mitchell (1983) tun­nus­ta­vat avoimesti teo­reet­tisen velka­nsa Fair­bairnille. Fair­bair­nia ei voi­da kuitenkaan sanoa ensim­mäisek­si rela­tion­aalisek­si psyko­ana­lyytikok­si: jo 1930-luvun Unkaris­sa muun muas­sa Sàn­dor Fer­enczil­lä (1932/1988) oli jopa varsin pitkälle vietyä rela­tion­aal­ista ajat­telua ja varsinkin uuden­laista psyko­ana­lyysin käytän­töä. Ei tiede­tä, tun­siko Fair­bairn Fer­enczin teoriaa.

Uudem­pi objek­tisuhde­teo­ria on henkilöi­tynyt Otto Kern­bergi­in (1975) ja hänen kehit­tämään­sä trans­fer­enssi­foku­soitu­un psyko­dy­naamiseen teo­ri­aan. Tämä teo­ria (Yeo­mans, Clarkin & Kern­berg 2015) jakaa monia piirteitä Fair­bairnin näke­myk­sen kanssa, kuten lohkomisen ja objek­tisuhdeasetel­mat, mut­ta Kern­ber­gin läh­estymistapa nousee vahvem­min kleini­lais­es­ta per­in­teestä. Kern­ber­gin teo­ria ei ehkä vaikut­taisi eri­tyisen inno­vati­iviselta, jos sitä tarkastel­laan Fair­bairnin teo­ri­an rin­nal­la. Sen vahvu­us on kuitenkin käytän­nöl­lisyy­dessä. Fair­bairnin teo­ria on vaikeam­min yhdis­tet­tävis­sä psykoter­apeut­tiseen työhön. Näke­myk­semme mukaan, Kern­berg luop­uu kuitenkin tieto­te­o­reet­tis­es­ti ter­api­an fair­bairni­lais­es­ta rela­tion­aalis­es­ta vas­tavuoroisu­ud­es­ta ja kor­vaa sen ”doer and done to” (Ben­jamin 2018), tietäjä-hoidon kohde ‑asetel­mal­la.

Fair­bairnin (1943) mukaan vain epä­tyy­dyt­tävät lap­su­u­den vuorovaiku­tuk­set sisäistyvät objek­tisuhteik­si ja sik­si objek­tisuh­teet ovat aina itseä kiusaavia. Vas­taa­van tyyp­pinen näke­mys on implisi­it­tis­es­ti myös Kern­bergillä. Fair­bairnin mukaan hyvistä vuorovaiku­tuk­sista muo­dos­tuu keskisen egon muis­to­ja. Arviomme mukaan näke­mys on pul­malli­nen ja epäuskot­ta­va: olisi järkevää olet­taa, että mieleen voi muo­dos­tua myös hyviä ja tur­val­lisia objek­tisuhtei­ta, joiden varas­sa kel­paa elel­lä ja jot­ka voivat neu­traloi­da kivu­li­aat, sisäis­te­tyt minä-sinä-asetel­mat. Voidaan kuitenkin speku­loi­da lisää, että myön­teiset muis­tot voisi­vat toimia vas­tavoimana, lohdu­tuk­se­na defen­si­ivisille objek­tisuhteille. Täl­laista ole­tus­ta Farir­bairn ei tee eksplisiittisesti.

Moraalisen defenssin purkau­tu­misen ajatel­laan siis tapah­tu­van osin sen kaut­ta, että ter­apeut­ti toimii yksilölle mal­li­na hyvästä ja hyväksyvästä objek­tista (Celani 2016). Myös skee­mat­er­api­as­sa (Young ym. 2003) ter­apeutin yksi rooli on toimia hyvänä ja hyväksyvänä van­hempana sekä olla malli ter­veestä, omia rajo­ja jous­tavasti pitävästä aikuis­es­ta. Molem­mis­sa teo­ri­ois­sa tavoitel­laan yksilön omien tarpei­den tun­nistamista, huomioimista ja näi­den poh­jal­ta elämistä. Molem­mis­sa teo­ri­ois­sa myös selitetään, mik­si ja miten yksilö on itse pyrkinyt toim­i­maan varhais­lap­su­udessa tur­vatak­seen kiin­tymys­suh­teen läheis­ten tois­t­en kanssa. Moraalisen defenssin kohdal­la kiin­tymys­suh­teen tur­vaami­nen on tapah­tunut vuorovaiku­tuk­sen siis­timisen kaut­ta. Skee­mat­er­api­as­sa kiin­tymys­suh­teen tur­vaamisen voi selit­tää tapah­tu­van selviy­tymis­moo­d­i­en – antau­tu­ja, suo­jau­tu­ja ja ylikom­pen­soi­ja – avulla. 

Voimme ajatel­la, että skee­mat­er­api­an van­hem­moin­ti kas­vat­taa fair­bairni­laisit­tain keskisen egon aluet­ta, mikä puolestaan pienen­tää tiedosta­mat­tomien, libid­i­naalisen ja antili­bid­i­naalisen alaa. Voimme myös speku­loi­da, että haavoit­tuvan lapsen moo­di voisi fair­bairni­laisit­tain vas­ta­ta libid­i­naal­ista puol­ta ja vihaisen lapsen moo­di antili­bid­i­naal­ista vyöhykettä.

Näke­myk­semme mukaan teo­ri­at toimi­vat yhdessä niin, että skee­mat­er­api­an konkreet­tisem­man nimeämisen kaut­ta pääsimme jäsen­tämään ja käsit­telemään asi­akkaan toim­inta- ja ajat­te­lu­tapo­ja. Näi­den kaut­ta piir­tyi näkyvi­in Out­in yli­vas­tu­ullisu­us ja hänen toim­intansa vuorovaiku­tus­suhteis­sa. Myöhem­mässä vai­heessa ter­api­aa asi­akkaal­la alkoi­vat nous­ta esi­in tietoisu­u­teen mieliku­via itses­tä todel­la pahana. Tämän ymmärtämiseen objek­tisuhde­teo­ria ja moraa­li­nen defenssi toi­vat ter­apeu­ti­lle lisäym­mär­rystä. Ajat­telemme, että moraa­li­nen defenssi on vuorovaiku­tuk­ses­sa syn­tyvä asia, joka lop­ul­ta vaikut­taa myös yksilön suh­teeseen omaan itseen­sä: hänen tapaansa kat­soa itseä, mikä tässä työssä näkyy Out­in vaa­tivuute­na. Vaa­tivu­u­den takaa pal­jas­tuu siis laa­jem­pi ilmiö. Näyt­teis­sä tulee esille vaa­tivu­u­den sitkeys sen kohdistues­sa itseen, ja tämä näkyy edelleen val­i­tus­sa viimeisessä näyt­teessä. On vaikeaa päästää irti suh­teet­tomista odotuk­sista itseä kohtaan, kun suorit­ta­mi­nen ja suo­ri­u­tu­mi­nen ovat suo­jamekanis­mi sille, että olisi hyväksyt­tävä, eikä jäisi yksin. Näin nämä teo­ri­at, skee­mat­er­apia alku­vai­heessa ja moraa­li­nen defenssi myöhem­mässä vai­heessa, antoi­vat ter­apeu­ti­lle jäsen­nysvä­lineitä. Psykoter­api­akäytän­nöis­sä Fair­bairnin käyt­tämää ter­mistöä on vaikeaa jakaa asi­akkaan kanssa, kun taas skee­mat­er­api­an käsit­teistö tavoit­taa helpom­min asi­akkaan koke­muk­sen. Fair­bairnin arvo on sen teo­reet­tises­sa jäsen­nyk­sessä ja elämän traag­isu­u­den ymmärtämisessä. Yksikään ihmi­nen ei pääse elämän ris­tiri­itaisu­ut­ta pakoon.

Outi: ”Mä myös osaan ajatel­la sen niin san­otusti oikein, molem­mil­la tavoil­la, mut­ta kun ne on niin ris­tiri­idas­sa ne ajatuk­set ja tun­teet ja kaik­ki keskenään, niin sit­ten se häm­men­nys”

Toivomme, että Outi on ter­api­a­suh­teen aikana näh­nyt ja kokenut ter­apeutin häneen osoit­ta­man hyväksyvän kat­seen. Ris­tiri­itaisu­us kuu­luu ihmisen elämään. Outi on hyvä ja riit­tävä sel­l­aise­na kuin on.

Kir­jal­lisu­us

APA (2024). Amer­i­can Psy­cho­log­i­cal Asso­ci­a­tion. APA Disc­tionary of Psy­chol­o­gy. Per­fec­tion­ism. Haet­tu: 12.10.2024 osoit­teesta: https://dictionary.apa.org/perfectionism.

Aron, Lewis & Mitchell, Stephen (1999). Rela­tion­al psy­cho­analy­sis. The emer­gence of a tra­di­tion. New York: Routledge.

Bamelis, Lotte L. M.; Ren­ner, Fritz; Hei­d­kamp, David & Arntz, Arnoud (2011). Extend­ed schema mode con­cep­tu­al­iza­tions for spe­cif­ic per­son­al­i­ty dis­or­ders: An empir­i­cal study. Jour­nal of Per­son­al­i­ty Dis­or­ders, 25(1), 41–58.

Ben­jamin, Jes­si­ca (2018). Beyond doer and done to: Recog­ni­tion the­o­ry, inter­sub­jec­tiv­i­ty and the third. New York: Routledge.

Boter­hoven de Haan, Kat­ri­na L.; Fass­binder, Eva; Hayes, Chris & Lee, Christo­pher W. (2019). A Schema Ther­a­py Approach to the Treat­ment of Post­trau­mat­ic Stress Dis­or­der. Jour­nal of Psy­chother­a­py Inte­gra­tion, 29, 54–64.

Celani, David P. (2001). Work­ing with Fairbairn’s Ego Struc­tures. Con­tem­po­rary Psy­cho­analy­sis, 37:3, 391–416.

Celani, David P. (2010). Fairbairn’s Object Rela­tions The­o­ry in the Clin­i­cal Set­ting. Colum­bia Uni­ver­si­ty Press.

Celani, David P. (2016). Fairbairn’s the­o­ry of change. The Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 103, 341–370.

Edwards, David J.A. & Arntz, Arnoud (2012). Schema Ther­a­py in His­tor­i­cal Per­spec­tive. Teok­ses­sa van Vreeswijk, Michiel; Broersen, Jen­ny & Nadort, Mar­jon (toim.), Hand­book of schema ther­a­py: the­o­ry, research, and prac­tice (35 – 98). John Wiley & Sons.

Edwards, David J.A. (2022). Using Schema Modes for Case Con­cep­tu­al­iza­tion in Schema Ther­a­py: An Applied Clin­i­cal Approach. Fron­tiers in Psy­chol­o­gy, 12, 1–17.

Enns, Mur­ray W.; Cox, Bri­an J.; Sareen, Jiten­der & Free­man, Paul (2001). Adap­tive and mal­adap­tive per­fec­tion­ism in med­ical stu­dents: a lon­gi­tu­di­nal inves­ti­ga­tion. Med­ical Edu­ca­tion, 35, 1034–1042.

Fair­bairn, W. Ronald D. (1943). The Repres­sion and The Return of Bad Objects (with spe­cial ref­er­ence to the “War Neu­roses”). Teok­ses­sa Fair­bairn, W. Ronald D. (2001). Psy­cho­an­a­lyt­ic Stud­ies of the Per­son­al­i­ty: With a new intro­duc­tion by David E. Scharff and Elli­nor Fair­bairn Bir­tles (59–81). Routledge.

Fair­bairn, W. Ronald D. (1944). Endopsy­chic Struc­ture Con­sid­ered in Terms of Object-Rela­tion­ships. Teok­ses­sa Fair­bairn, W. Ronald D. (2001). Psy­cho­an­a­lyt­ic Stud­ies of the Per­son­al­i­ty: With a new intro­duc­tion by David E. Scharff and Elli­nor Fair­bairn Bir­tles (82–136). Routledge.

Fair­bairn, W. Ronald D. (1963). Syn­op­sis of an object-rela­tions the­o­ry of the per­son­al­i­ty. The Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 44(2), 224–225.

Fer­enczi, Sán­dor (1932/1988). Clin­i­cal diary of Sán­dor Fer­enczi. Ed. Judith Dupont. Trans. Michael Balint and Nico­la Zar­day Jack­son. Cam­bridge, MA: Har­vard Uni­ver­si­ty Press.

Fon­agy, Peter & Tar­get, Mary (2003). Psy­cho­an­a­lyt­ic the­o­ries: Per­spec­tives from devel­op­men­tal psy­chopathol­o­gy. Whurr Pub­lish­ers.

Green­berg, Jay & Mitchell, Stephen (1983). Object rela­tions in psy­cho­an­a­lyt­ic the­o­ry. Cam­bridge, MA: Har­vard Uni­ver­si­ty Press.

Hewitt, Paul L. & Flett, Gor­don L. (1991). Per­fec­tion­ism in the Self and Social Con­texts: Con­cep­tu­al­iza­tion, Assess­ment, and Asso­ci­a­tion With Psy­chopathol­o­gy. Jour­nal of Per­son­al­i­ty and Social Psy­chol­o­gy, 60, 13, 456–470.

Kar­i­la, Irma & Tuu­lari, Jyr­ki (2017). Skeemap­sykoter­apia käytän­nössä. Kog­ni­ti­ivisen psykoter­api­an keskus Luote Oy.

Kern­berg, Otto (1975). Bor­der­line con­di­tions and Patho­log­i­cal Nar­cis­sism. New York: Aronson.

Knox, Jean (2011). Self-agency in psy­chother­a­py: Attach­ment, auton­o­my, and inti­ma­cy. New York: W.W. Nor­ton & Co.

Kuhn, Thomas (1962). His­tor­i­cal Struc­ture of Sci­en­tif­ic Dis­cov­ery. Amer­i­can Asso­ci­a­tion for the Advance­ment of Sci­ence, 136(3518), 760–764.

Lev­en­son, Edgar (1991). The Pur­loined: Inter­per­son­al Per­spec­tives in Psy­cho­analy­sis. New York: Con­tem­po­rary Psy­cho­analy­sis Books.

Lewin, Gertrud W. (1997). Prob­lems of Research in Social Psy­chol­o­gy (1943–44). Teok­ses­sa Lewin, Kurt (toim.), Resolv­ing social con­flicts and field the­o­ry in social sci­ence (279 — 288). Amer­i­can Psy­cho­log­i­cal Association.

Mitchell, Stephen A. (2014). Rela­tion­al­i­ty: From attach­ment to inter­sub­jec­tiv­i­ty. Psy­chol­o­gy Press: New York & London.

Nor­cross, John C. (2011). Psy­chother­a­py rela­tion­ships that Work: Evi­dence-Based Respon­sive­ness / edit­ed by John C. Nor­cross. (2nd ed.). Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Ogden, Thomas H. (1992). The matrix of the mind: object rela­tions and the psy­cho­an­a­lyt­ic dia­logue. Karnac.

Ogden, Thomas H. (2014). Fear of break­down and the unlived life. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 95(2), 205–223.

Orange, Don­na (2009). Think­ing for clin­i­cians. Philo­soph­i­cal resources for con­tem­po­rary psy­cho­analy­sis and the human­is­tic psy­chother­a­pies. New York: Routledge.

Rogers, Carl R. (1957). The nec­es­sary and suf­fi­cient con­di­tions of ther­a­peu­tic per­son­al­i­ty change. Jour­nal of Con­sult­ing Psy­chol­o­gy, 21(2), 95–103.

Scharff, David E. (2005). The devel­op­ment of Fairbairn’s the­o­ry. Teok­ses­sa: Scharff, Jill S. & Scharff, David E. (toim.), The Lega­cy of Fair­bairn and Suther­land, Psy­chother­a­peu­tic Appli­ca­tions (3 – 18). Rout­ledge: Lon­don & New York.

Stern, Don­nel B. (2015). Rela­tion­al Free­dom: Emer­gent prop­er­ties of the Inter­per­son­al Field. New York: Routledge.

Stolorow, Robert D. (2011). World, affec­tiv­i­ty, trau­ma. Hei­deg­ger and Post-Carte­sian Psy­cho­analy­sis. New York: Routledge.

Suther­land, John D. (1994). The autonomous self: The work of John D. Suther­land. (ed. Jill S. Scharff). Jason Aronson.

Tosone, Car­ol (2005). The Neme­sis with­in. Women, rela­tion­ship addic­tion, and the moral defence. Teok­ses­sa Scharff, Jill S. & Scharff, David E. (toim.), The Lega­cy of Fair­bairn and Suther­land, Psy­chother­a­peu­tic Appli­ca­tions (158 – 168). Rout­ledge: Lon­don & New York.

Vygot­s­ki, Lev S. (1978). Thought and Lan­guage. Cam­bridge: MIT Press.

Wampold, Bruce E. (2001). The great psy­chother­a­py debate: mod­els, meth­ods, and find­ings. Lawrence Erl­baum Asso­ciates Publishers.

Wampold, Bruce E. & Imel, Zac E. (2015). The great psy­chother­a­py debate: the evi­dence for what makes psy­chother­a­py work. (2. pain­os). Routledge.

Yeo­mans, Frank; Clarkin, John & Kern­berg, Otto (2015). Trans­fer­ence-Focused Psy­chother­a­py for bor­der­line per­son­al­i­ty dis­or­ders: a Clin­i­cal Guide. Wash­ing­ton, DC: Amer­i­can Psy­chi­atric Publishing.

Young, Jef­frey E.; Klosko, Janet S. & Weishaar, Mar­jorie E. (2003). Schema Ther­a­py: A Practitioner’s Guide. The Guil­ford Press: New York.

Young, Jef­frey E.; Klosko, Janet S. & Weishaar, Mar­jorie E. (2008). Skee­mat­er­apia. Suom. Jyr­ki Tuu­lari. Edi­ta: Helsinki.