Vesa Talvitie: Minäihanteen piinaama ajanhenkemme 

Elämme varsin toisen­laises­sa psyko-sosi­aalis-tek­nol­o­gises­sa todel­lisu­udessa kuin laji­tover­imme vielä viime vuo­sisadan lopus­sa, saati run­sas sata vuot­ta sit­ten, kun Sig­mund Freud kehit­ti psyko­ana­lyyt­tiset teo­ri­ansa. Van­hem­mat ikälu­okat päivit­televät absur­dik­si muut­tunut­ta maail­maa, nuorem­mat ovat kas­va­neet sen ilmaa hen­git­täen: Kansakun­tien johta­jik­si äänestetään koomikko­ja ja vale­htele­via öykkäre­itä. ”Influ­ensse­ri­na” voi tehdä kelpo tilin osaa­mat­ta varsi­nais­es­ti muu­ta kuin influ­ensse­ri­na olemista. Meitä pisteytetään, arvioidaan ja mitataan työn­tek­i­jöinä, nukku­ji­na, käveli­jöinä ja tre­f­fi­palvelu­jen käyt­täjinä. Medi­as­ta saamme päivit­täin annok­sen ter­apeut­tisia vinkke­jä ja varoituk­sia. Kaiken ker­ro­taan ole­van mah­dol­lista, kun vain sin­nikkäästi tavoit­telee unelmi­ansa. Välit­tämistä osoite­taan anta­mal­la toiselle imelää näkyvyyt­tä sosi­aalises­sa medi­as­sa. Sak­sas­sa asu­va kore­alais­syn­tyi­nen filosofi Byung-Chul Han avaa teok­ses­saan The burnout soci­ety (2015) kiin­toisan näkökul­man aikakautemme eri­ty­ispi­irteisi­in. Han luon­nehtii aikaamme ”achieve­ment soci­etyk­si” – suomen­net­takoon se kil­voit­teluy­hteiskun­naksi – kun Freudin ajas­ta kylmään sotaan ulot­tunut järjestys oli ”kon­trol­liy­hteiskun­ta” (engl. dis­ci­pli­nary society).

Han tiivistää yhteiskun­tien erot kah­teen psyko­ana­lyyt­tiseen ter­mi­in: kon­trol­liy­hteiskun­ta oli ylim­inäve­toinen, kil­voit­teluy­hteiskun­tamme minäi­han­n­eve­toinen. Hanin mukaan (todel­lisen) minän ja minäi­hanteen jatku­va ris­tiri­ita ajaa mei­dät masen­nuk­seen ja uupumukseen.

Väite voi tehdä teok­sen lukemisen ärsyt­täväk­si, sil­lä kir­joit­ta­ja ei perustele vah­vaa kausaaliväitet­tään psyki­a­trisel­la tai muul­lakaan tutkimustiedol­la. Onkin tärkeä ymmärtää kir­joi­tustra­di­tio, johon Hanin muun muas­sa psykopoli­ti­ikkaa ja demokra­t­ian kri­isiä käsit­televät teok­set kuu­lu­vat. Hänen teok­si­aan voi pitää pam­flet­teina, jois­sa hän har­joit­taa niin san­ot­tua aikalaiskri­ti­ikkiä tai pyrkii hah­mot­ta­maan val­lit­se­vaa ajan­henkeä (saks. zeit­geist). Tra­di­tion tun­ne­tu­impia edus­ta­jia lienevät Egon Friedell (Uuden ajan kult­tuuri­his­to­ria, 1927–1931/1930–1933) ja Oswald Spen­gler (Län­si­maid­en perika­to, 1918/1961).

Han yksinker­tais­taa todel­lisu­ut­ta sivu­ut­ta­mal­la sen, että yhteiskun­ta sisältää toi­sis­taan eroavia ryh­mit­tymiä, (ala)kulttuureja ja ”kuplia”. Tämän myötä hän voi kohdis­taa filosofinkat­seen­sa aikakaut­ta luon­nehtivi­in vir­tauk­si­in – ajalle omi­naisi­in ajat­telu- ja suh­tau­tu­mistapoi­hin. Jos hyväksyy tämän näkökul­man, Hanin näke­myk­set virit­tävät kiin­toisaa pohdintaa.

Kon­trol­liy­hteiskun­nas­ta kilvoitteluyhteiskuntaan

Freudin ajat­telu on tavan­mukaises­ti kytket­ty hän­tä ympäröi­neeseen puri­taaniseen wie­niläiseen kult­tuuri­in. Tätä ”kon­trol­liy­hteiskun­taa” luon­nehti van­hempi­en, opet­ta­jien, poli­itikko­jen, kirkon, mieli­sairaalalaitok­sen ja muiden insti­tuu­tioiden vah­va ote ihmi­sistä. Lääkäri­vas­taan­oton poti­laat kär­sivät neu­roo­seista, ja Freud löysi niiden taustal­ta ankaran ylim­inän tukah­dut­tamia halu­ja, tun­tei­ta ja ajatuk­sia. Hänen kehit­tämän­sä hoito oli tor­ju­tun tekem­i­nen tietoiseksi. 

Sadas­sa vuodessa ajat ja tavat ovat muut­tuneet. Aikamme van­hem­mat suo­si­vat kaver­il­lista ja estei­den raivaamiseen keskit­tyvää suhdet­ta lapseen (”curl­ing-van­hem­muus”). Opet­ta­jien auk­tori­teet­ti on pitkälti muren­tunut, ja van­hem­mat aset­tuvat paikoin lapsen puolelle koulua vas­taan. Uskon­non ja uskon­nol­lis­ten insti­tuu­tioiden val­ta on vähen­tynyt, ja yhteiskun­nal­lis­ten insti­tuu­tioiden legit­imi­teet­tiä hor­jute­taan niin kaduil­la, sosi­aalises­sa medi­as­sa kuin eduskun­nas­sakin. ”Normien purkami­nen” on suosit­tu poli­it­ti­nen tavoite.

Freudia ympäröinyt­tä län­si­maista kon­trol­liy­hteiskun­taa ei yksinker­tais­es­ti ole enää ole­mas­sa. Don­ald Trump ja Only­fans osoit­ta­vat, että se, mikä oli aiem­min pahek­sut­tua ja tor­jut­tavaa, voi nykyään olla tie menestykseen.

Aikamme län­si­mainen ihmi­nen vas­taan­ot­taa päivit­täin main­os­ten, slo­ganien, pod­castien ja tek­stien muodois­sa sisältöjä, jois­sa koroste­taan yksilön vapaut­ta päät­tää ja vali­ta sekä (raja­ton­ta) kykyä oppia ja kehit­tyä. Sinä voit! Ole paras ver­sio itses­täsi! Löy­dä unel­masi! Vapau­ta luo­va poten­ti­aal­isi! Kukoista ja paran­na resilienssiäsi! Maail­man ovet ovat auki, kaik­ki on mah­dol­lista ja itses­tä kiinni.

Kun kon­trol­liy­hteiskun­nan eetos­ta luon­nehti ver­bi should, kil­voit­teluy­hteiskun­nan tais­teluhu­u­to on Hanin mukaan you can! Aikamme ihmisen mieli toimii jatku­vaa kasvua tavoit­tel­e­van markki­na­t­alouden logi­ikalla. [Poiketkaamme het­kek­si yksin­uot­tis­es­ta ajan­hen­gen hah­mot­telus­ta totea­mal­la suo­ma­laisen yhteiskun­nankin ole­van jakau­tunut: samal­la kun osa kansas­ta riemuit­see Linke­dInis­sä super­voimis­taan, toiset ovat vähä­varaisu­u­den tai incel-ilmiön myötä näköalat­tomas­sa elämäntilanteessa.]

Han voisi ajatel­la, että olemme sisäistäneet ympäröivän kil­pailuy­hteiskun­nan vaa­timuk­set. Hie­man yllät­tävästi hän kuitenkin kat­soo, että nyky­ih­misen minäi­hanne on jotenkin sisäsyn­tyis­es­ti kehit­tynyt nykyiseen epäre­al­is­tiseen kuosiinsa.

Ihmisen biolo­giaan ankkuroituneen mielel­lisen toimin­nan – esimerkik­si perus­ta­vat havain­to­pros­es­sit – ”tehdasase­tuk­set” muut­tuvat evoluu­tio­pros­essin hitaudel­la. Muil­ta osin ihmis­mieli kehit­tyy aina sosi­aalises­sa todel­lisu­udessa. Myön­täisiköhän nykyisen maail­man menoa kat­se­l­e­va Freud, että mie­len rak­en­teet ovat hie­man vähem­män biol­o­gisia kuin hän uskoi?

Haavoit­tuvak­si kehittynyt

Kun psyko­ana­ly­y­sistä muo­dos­tui toisen maail­man­so­dan jäl­keen kult­tuuri­nen muo­tivir­taus, ihmiselämää alet­ti­in jäsen­tää kom­plek­sien, tiedosta­mat­toman, isän­murhan ja tor­jun­nan kaltaisin käsit­tein. Minäi­hanne kuu­lui jo Sig­mund Freudin käsit­teel­liseen arse­naali­in. Ter­min ase­ma oli hänen teo­ri­ois­saan kuitenkin syr­jäi­nen ja myös hie­man hämärära­jainen suh­teessa ylim­inään. Minäi­hanteen ja minän välis­ten jän­nit­tei­den korost­a­mi­nen oli myös vieras­ta Freudin tutkijanmentaliteetille.

Freud oli elämän­taval­taan pidät­tyvä, mut­ta kir­joituk­sis­saan hän rak­en­si mielel­lään dra­maat­tisia näyt­tämöllepano­ja seksin (oidi­puskom­plek­si) ja kuole­man (kuole­man­vi­et­ti) ympärille. Freudin teo­ri­at eivät romu­tu, vaik­ka minäi­han­net­ta korostet­taisi­in hani­laiseen tapaan. Hanin näkökul­ma leikkaa kuitenkin freudi­laisu­ud­es­ta sen dra­maat­tisen terän. Ankaran ylim­inän vaiku­tus­val­ta pon­nistaa tor­ju­tu­ista mie­len­sisäl­löistä, mikä oli Freudin lem­piai­he. Minäi­hanteeseen keskit­tyessämme tiedostam­a­ton ei (ainakaan hani­laises­sa kat­san­nos­sa) saa näin vah­vaa roo­lia. Yliku­umen­tuneen minäi­hanteen ja todel­lisen minän väliset ris­tiri­idat – ”vaa­tivu­us itseä kohtaan” – ovat freudi­laisi­in draamoi­hin miel­tyneelle kovin laimeita.

Psyko­ana­lyysin kul­ta-aikaa kesti 1980-luvulle, minkä jäl­keen se on mar­gin­al­isoitunut psyki­a­tri­an ja psykoter­api­an viiteke­hyk­senä. Mik­si Hanin tai kenenkään muun pitäisi tarkastel­la ajan­henkeä hiipu­van viiteke­hyk­sen käsit­tein eikä mod­ernin psyki­a­tri­an tar­joamin välinein? Ainakin sik­si, että mod­erni psyki­a­tria ja psykolo­gia ovat olen­nainen osa analysoitavaa ilmiötä, ajanhenkeä.

Psyko­ana­lyysin psyki­a­tri­as­sa ja kli­inisessä psykolo­gias­sa sivu­un työn­tänyt läh­estymistapa siirtää kat­seen mie­len dynami­ikas­ta mah­dol­lisim­man ”(luonnon)tieteellisesti” määritel­ty­i­hin oireisi­in. Tämä somaat­tisen lääketi­eteen eksak­tiut­ta tavoit­tel­e­va, niin san­otusti näyt­töön perus­tu­va läh­estymistapa on ollut levin­neisyy­del­lä mitat­en jät­timen­estys. Monel­la muul­la mit­tar­il­la se on kuitenkin arve­lut­ta­va. Yhdellekään psyki­a­triselle diag­noosille ei ole kaiken aivoin­toilun jäl­keenkään löy­det­ty niin san­ot­tua biol­o­gista markke­ria, eli lab­o­ra­to­ri­otestiä, jon­ka perus­teel­la diag­noosi voidaan aset­taa. Tutk­i­japi­ireis­sä psyki­a­tri­an ja eri­tyis­es­ti sen diag­nos­ti­ikan on hyvän aikaa kat­sot­tu ole­van kri­i­sis­sä. Viime aikoina olemme saa­neet lukea kri­i­sistä myös mediasta.

Ajan­hen­gen suh­teen on keskeistä, että oirekeskeisyys on liit­toutunut medi­an algo­rit­mien kanssa. Niin somaat­tiset kuin mielel­lisetkin oireet ovat klikki­mag­neet­te­ja, ja sen myötä saamme päivit­täin lukea medi­as­ta pikat­este­jä mah­dol­lisen mielel­lisen häir­iön toteamisek­si sekä asiantun­ti­joiden vinkke­jä niiden hoita­misek­si. Ter­api­akult­tuurin myötä ihmiset ovat koros­tuneen tietoisia mah­dol­lis­es­ta ADHD:stä, pani­ikki­häir­iöstä, heikos­ta resilienssistä, ankaru­ud­es­ta itseä kohtaan ja niin edelleen. Tämän myötä joillekin kehit­tyy suo­ras­taan psyki­a­tri­nen iden­ti­teet­ti esimerkik­si masen­tuneena tai läheisriippuvaisena.

Mie­len­ter­veys on keskeinen osa minäi­hanteen ankaraa kehit­tymisim­per­ati­ivia – on tarkkail­ta­va itseään, tun­nis­tet­ta­va kehi­tysko­hteen­sa ja osat­ta­va hakeu­tua ter­api­aan (vaik­ka vain var­muu­den vuok­si). Ari Väänäsen kir­jaa Mie­len aikakausi – kuin­ka psyykkises­tä haavoit­tuvu­ud­es­ta tuli osa työelämää? (2025) voi pitää Hanin kir­jan tutkimus­pe­rusteise­na rin­nakkaisteok­se­na. Väänä­nen kat­soo haavoit­tuvu­u­den tun­teen ole­van keskeinen osa nyky­ih­misen koke­mus­maail­maa – olemme enem­män kuin hyvin tietoisia mie­len­ter­veyt­tä uhkaav­ista mon­i­nai­sista riskeistä.

Nar­sis­mia ja mielistely-yhteiskunta?

Yliku­umen­tuneen minäi­hanteen aikaamme voisi luon­nehtia nar­sis­tisek­si, ellei Christo­pher Lasch olisi jo liit­tänyt luon­nehdin­nan omaan aikakau­teen­sa vuo­den 1979 kir­jas­saan The cul­ture of nar­cis­sism. Nar­sis­mi-sana on suo­sion­sa myötä myös laa­jen­tunut ja hämär­tynyt melkein­pä sisäl­lyk­set­tömäk­si. Nar­sis­mik­si leimaamisen sijaan voimme kysyä, onko minäi­hanteen yliku­umen­tu­mi­nen hor­jut­tanut realiteettitajuamme.

Aikamme ihmi­nen kehit­tyy ja muut­tuu pait­si ympäristön vuorovaiku­tus­suhteis­sa, myös (sosi­aalisen) medi­an mieleemme tunke­vien vuorovaiku­tusasetelmien kaut­ta. Ajan­henki­te­o­reti­soin­nin vauhti­in päästyämme voisimme väit­tää, että sosi­aa­li­nen media influ­enssere­i­neen ja hyv­in­voin­ti­asiantun­ti­joi­neen on saanut aikamme ihmisen sisäistämään ihmis- ja maail­manku­van, jos­sa kaik­ki on mah­dol­lista. Hänen reali­teet­ti­ta­jun­sa on muren­tunut, minkä myötä hän aset­taa itselleen utopis­tisia tavoit­tei­ta (ja lop­ul­ta muser­tuu niiden alle). Mut­ta onko tämä ”aikamme ihmi­nen” niin type­rä, että uskoo todek­si kaiken, mitä (sosi­aalis­es­ta) medi­as­ta vas­taan­ot­taa ja sinne itses­tään esit­tää? Mikäli ei, ajan­hen­ki pitäisi nar­sis­min ja todel­lisu­u­den­ta­jun hor­ju­misen sijaan kuva­ta teesken­te­lyk­si ja mielistelyksi.

Laskel­moival­la mielis­te­lyl­lä on eri­tyi­nen ase­ma suo­ma­laises­sa mie­len­maise­mas­sa, sil­lä sosi­aal­ista medi­aa edeltävänä aikana kehitimme suomet­tumis­es­ta itsellemme super­voiman. Don­ald Trumpin tois­es­ta kaud­es­ta on tul­lut suomet­tumisen paina­jais­mainen jatko-osa. Pienen mut­ta sisukkaan kansan ”arvopo­h­jainen real­is­mi” tiivistyi ikoniseen het­keen, jos­sa maan pres­i­dent­ti löi euroop­palaiset kol­le­gansa lau­dal­ta suur­val­lan herkkähip­iäisen johta­jan mielistelyssä.

Mut­ta mah­taako tekoä­ly kytkey­tyä jotenkin mielis­te­ly-ilmiöön? Lois­ta­va kysymys!

Psykoter­apeutin paradoksi

Onko psykoter­api­an tavoit­teena pär­jäämi­nen ja men­estymi­nen yhteiskun­nas­sa? Klas­sis­es­ta psyko­ana­ly­y­sistä nousee aja­tusku­vio, joka on vas­takkainen täl­laiselle näke­myk­selle: psyko­ana­lyytikko on oman psyko­ana­lyysin­sä ja työssään nou­dat­ta­mansa neu­traal­i­u­den myötä objek­ti­ivi­nen havain­noi­ja ja kom­men­toi­ja, joka ain­oas­taan kiin­nit­tää divaanil­la makaa­van poti­laan huomion sisäisi­in ris­tiri­itoi­hin­sa. Ana­lyytikon tulk­in­to­jen avul­la pure­taan defensse­jä ja tehdään tor­jut­tua tietoisek­si, minkä myötä ihmi­nen vapau­tuu sisäi­sistä ris­tiri­idois­taan. Trans­fer­enssin analysoimisen myötä men­estymispyrkimyk­set ja muu reip­paus pal­jas­tu­vat toisi­naan ide­al­isoitu­jen objek­tien suo­sion tavoitteluksi.

Psyko­ana­lyytikon ”objek­ti­ivi­su­us” oli ide­al­isaa­tio, eikä sen poh­jal­ta toteutet­tu psykoter­apia vält­tämät­tä ole hyödyl­lis­in­tä. Joka tapauk­ses­sa psyko­ana­ly­y­sis­sä on ollut yhteiskun­takri­it­ti­nen juonne, jon­ka mukaan ter­api­as­sa ei pidä tavoitel­la (kil­voit­telu- tai mihinkään muuhunkaan) yhteiskun­taan sopeu­tu­mista. Aikamme ter­api­akult­tuuris­sa puhutaan paljon ”todel­lisen itsen löytämis­es­tä” ja tulemis­es­ta ”parhaak­si ver­siok­si itses­tään”. Mie­lenki­in­toista kyl­lä, klas­sisen psyko­ana­lyysin tavoite on – taval­laan – aivan sama.

Psykoter­apeut­tien esit­te­ly­istä löytää edelleen ajatuk­sen siitä, että psykoter­api­as­sa paran­netaan ihmisen hyv­in­voin­tia itse­tun­te­mus­ta kehit­tämäl­lä. Tämän rin­nal­la on mon­i­nais­ten psykol­o­gis­ten palvelu­jen lin­ja, jos­sa ympäröivän yhteiskun­nan vaa­timuk­set ote­taan annet­tuna: kun ker­ran men­estymi­nen edel­lyt­tää resilienssiä, vuorovaiku­tus­taito­ja, keskit­tymiskykyä ja tehokku­ut­ta, tar­jo­taan psykol­o­gisia keino­ja niiden parantamiseksi.

Freudi­lainen psyko­ana­lyytikko oli kon­trol­liy­hteiskun­nan kas­vat­ti. Hänen nykypäivän kol­le­gansa elää muiden psykoter­apeut­tien kanssa samas­sa kil­voit­teluy­hteiskun­nan ora­van­pyörässä kuin asi­akkaansakin. Vaik­ka psykoter­api­an kysyn­tä olisi riit­tävääkin, ter­apeutin on näyt­tävä hakukoneis­sa sekä luo­ta­va val­oku­val­la ja oman työsken­te­ly­ta­van kuvauk­sel­la hyvä vaikutel­ma. Oirekeskeisen ja näyt­töön perus­tu­van mie­len­ter­veyskult­tuurin maail­mas­sa on edullista, jos hän voi esit­tää pitkähkön lis­tan koulu­tuk­sia, jois­sa on opiskel­lut eri­lais­ten häir­iöi­den hoitoa. Näin hän ilmaisee ole­vansa aikaansa seu­raa­va ja eteen­päin pyrkivä per­soona. [Mainit­takoon, että tämän kir­joit­ta­ja elää itsekin kuva­tus­sa ammatil­lises­sa todel­lisu­udessa.] Sikäli kuin psykoter­apeut­ti rak­en­taa ajan henkeä hei­jas­ta­van henkilöbrändin, ter­api­as­sa käyväl­lä on yksi syy enem­män uskoa, että tärkein­tä on todel­lakin hel­lit­tämätön eteen­päin pyrkimi­nen ja kyky luo­da itses­tä vaikutelmia.

Kir­jal­lisu­us

Friedell, Egon (1927–1931/1930–1933). Uuden ajan kult­tuuri­his­to­ria. Osat I‒III. Suom. Erik Ahlman. Helsin­ki: WSOY. [Alku­peräi­nen teos Kul­turgeschichte der Neuzeit.]

Han, Byung-Chul (2015). The burnout soci­ety. Red­wood City, CA: Stan­ford Uni­ver­si­ty Press.

Lasch, Christo­pher (1979). The cul­ture of nar­cis­sism. New York: Norton.

Spen­gler, Oswald (1918/1961). Län­si­maid­en perika­to: Maail­man­his­to­ri­an mor­folo­gian äärivi­ivo­ja. Lyhen­netyn suomenkielisen laitok­sen suo­men­tanut Yrjö Mas­sa. Helsin­ki: Kir­jay­htymä. [Alku­peräi­nen teos Der Unter­gang des Abend­lan­des: Umrisse ein­er Mor­pholo­gie der Welt­geschichte.]

Väänä­nen, Ari (2024). Mie­len aikakausi. Helsin­ki: Gaudeamus.