Anne Anttonen: Suhteessa tuntemattoman kanssa – parisuhteesta ja paripsykoterapiasta W. R. Bionin elämän ja teorian valossa 

Tässä artikke­lis­sa pohdi­taan Wil­fred Bion­in elämän­his­to­ri­an ja eri­tyis­es­ti hänen lähisuhtei­den­sa merk­i­tys­tä hänen teo­ri­ansa muotou­tu­miselle. Tek­stis­sä tuo­daan esi­in aus­tralialaisen psyko­ana­lyytikon ja psyko­ana­lyyt­tisen parip­sykoter­apeutin Judith Pick­eringin kir­joi­tusten inspiroimana Bion­in ja hänen vai­mon­sa Frances­can rakkaus­suh­teen eheyt­tävää ja luovu­ut­ta edis­tävää voimaa. Sietämät­tömien tun­nekoke­musten sisäl­lyt­tämi­nen on Bion­in mukaan mah­dol­lista vain rakkaudel­lisen suh­teen avul­la. Edelleen tässä artikke­lis­sa pohdi­taan tun­tem­at­tomaan todel­lisu­u­teen viit­taa­van käsit­teen O yhteyt­tä rakkau­teen ja mys­ti­ikkaan sekä käsit­teen käyt­tökelpoisu­ut­ta psyko­ana­lyyt­tisen parip­sykoter­api­an kli­inisessä työssä.  Psyko­ana­lyyt­tises­sa parip­sykoter­api­as­sa hoide­taan suhdet­ta toiseen, joka on per­im­mältään tun­tem­aton. Kuin­ka rakkaus­suh­teessa voi sisäl­lyt­tää sietämätön­tä ja säi­lyt­tää kiin­nos­tus ja luot­ta­mus (engl. faith) suh­teessa sel­l­aiseen, jota ei voi per­im­mältään tun­tea – totu­u­teen ja toiseen ihmiseen?

Johdan­to

Tässä artikke­lis­sa pohdin Wil­fred R. Bion­in teo­ri­an poh­jal­ta, kuin­ka ajat­telu kehit­tyy ja tuhoutuu suh­teessa toiseen. Kuvaan Bion­in omien muis­telmien val­os­sa hänen trau­maat­tis­ten koke­muk­sen­sa vaiku­tus­ta hänen kykyyn­sä läheisi­in tai ainakin inti­imei­hin suhteisi­in. Edelleen kuvaan Bion­in suhdet­ta vaimoon­sa Francescaan sekä hei­dän rakkaus­suh­teen­sa eheyt­tävää merk­i­tys­tä sel­l­aise­na kuin se tulee esi­in Bion­in omis­sa kir­jeis­sä Francescalle.

Liitän Bion­in elämän­vai­hei­ta hänen teo­ri­an­muo­dos­tuk­seen­sa eri­tyis­es­ti suh­teessa tun­tem­at­tomaan. Tuon esi­in, kuin­ka Bion­in omien suhteisi­in liit­tyvien koke­musten val­os­sa rakkaus näyt­täisi ole­van merkit­tävä välit­täjäaine suh­teessa siihen, mitä emme tunne ja ymmär­rä. Näis­sä tulkin­nois­sa tukeudun aus­tralialaisen jungi­laisen psyko­ana­lyytikon ja psyko­ana­lyyt­tisen yksilö- ja parip­sykoter­apeutin Judith Pick­eringin tek­stei­hin. Pick­eringin kan­nus­ta­mana kuu­loste­len yhteyk­siä Bion­in elämän­vai­hei­den, hänen teo­reet­tisen ajat­telun­sa ja psyko­ana­lyyt­tisen parip­sykoter­api­an välille. 

Judith Pick­er­ing ver­taa useis­sa kir­joituk­sis­saan Bion­in käsitet­tä ”tul­la yhdek­si O:n kanssa” (engl. becom­ing O) rakkaus­suh­teessa olemiseen (engl. being in love) (Pick­er­ing 2008; 2011; 2022). Olen parip­sykoter­apeut­ti­na innoit­tunut Pick­eringin ajatuk­ses­ta siitä, että toisen tun­tem­i­nen on mah­dol­lista vain hyväksymäl­lä sen, että toista ei voi tun­tea. Niin totu­ut­ta kuin toista ihmistäkin voi vain rakas­taa, vaik­ka sitä/häntä ei voi tun­tea. On tärkeää nähdä toinen omana itsenään eikä vain omien toivei­den ja pelko­jen hei­jas­tu­mana. Tun­tem­at­to­muu­den reali­teetin hyväksymi­nen tuo Pick­eringin mukaan mys­tistä syvyyt­tä ja vas­tavuoroisu­ut­ta rakkaus­suh­teeseen. (Pick­er­ing 2008, 249.)

Brit­tiläisen objek­tisuhde­teo­ri­an poh­jalle rak­en­tunut psyko­ana­lyyt­ti­nen parip­sykoter­apia, niin kut­sut­tu Tavi­s­tockin malli, on soveltanut monia Bion­in tun­tem­at­tomas­ta siep­paamia muo­toilu­ja parisuh­teen ymmärtämiseen ja hoitoon.  Sisäl­lyt­tämisen pros­es­si, alfa-funk­tio, sulat­ta­mat­tomat beta-ele­men­tit, rever­ie, tun­ney­htey­det ja negati­ivi­nen kyvykkyys muiden muas­sa ovat rikas­tut­ta­neet psyko­ana­lyyt­tista työsken­te­lyä myös parien kanssa. 

Tässä artikke­lis­sa eri­tyisen kiin­nos­tuk­sen kohteena on Bion­in perusasenne tun­tem­at­toman läh­estymis­es­tä ilman hallintaan pyrkivää tietämisen pakkoa. Parisuh­teessa eletään toisen läpiko­taisen tun­temisen toiveen ja radikaalin toiseu­den tun­nistamisen välisessä jän­nit­teessä. Brit­tiläi­nen psyko­ana­lyytikko ja psyko­ana­lyyt­ti­nen parip­sykoter­apeut­ti Mary Mor­gan on esitel­lyt luo­van parin käsit­teen, jol­la hän tarkoit­taa kah­den aidosti eril­lisen ja eri­laisen kykyä yhdis­tää eri­laisuuten­sa, yhtyä ja luo­da jotain uut­ta, ennen­näkemätön­tä: ideoita, ajatuk­sia (tai vau­vo­ja). (Mor­gan 2005, 22–23.)

Luo­va suhde viit­taa suh­teeseen, jos­sa toisen eri­laisu­us koetaan rikkaut­e­na ja itseä täy­den­tävänä. Eri­laisu­u­den ja eril­lisyy­den herät­tämä kateus ja kil­pailu ovat voineet väistyä kiitol­lisu­u­den ja toisen toiseu­den tun­nistamisen tieltä. Tämä on mah­dol­lista vain, jos puolisot voivat tun­nistaa ja hyväksyä oman haavoit­tuvuuten­sa ja tarvit­se­vuuten­sa ja kykenevät siitä huoli­mat­ta luot­ta­maan toiseen sel­l­aise­na kuin toinen on omana itsenään eli tun­tem­at­tomana ja oman kon­trol­lin ulot­tumat­tomis­sa. (Mor­gan 2005, 22–23; Ant­to­nen 2019, 82–84, 98.)

Edel­lä kuvatun voisi ilmaista Bion­in abstra­hoivil­la käsit­teil­lä seu­raavasti: luo­va pari viit­taa puolisoiden kykyyn suun­tau­tua kiin­nos­tuneena toisen tun­tem­at­to­muut­ta kohti (+K), jol­loin tor­jun­nan ja kon­trol­lin (‒K) sijas­ta heille mah­dol­lis­tuu yhdessä, tois­t­en­sa avul­la, tun­tem­at­toman todel­lisu­u­den (O) intu­iti­ivi­nen läh­estymi­nen. Bion­in teo­ria tun­ney­hteyk­sistä viit­taa ajatuk­seen siitä, että (sisäisen) sub­jek­tin suhde (sisäiseen) objek­ti­in on aina sävyt­tynyt jol­lain tun­teel­la: rakkaudel­la (L), vihal­la (H) tai tietämisen halul­la (K). Myös näi­den negaa­tiot (‒L, ‑H, ‒K) ovat mah­dol­lisia suh­teessa toiseen ja omi­in sisäisi­in objek­tei­hin (Klemelä 2020, 229–231).

Edel­lä kuvau­tuu se, kuin­ka sekä mie­len sisäiset yhtey­det, eli ajat­telu, että kah­den ihmisen väli­nen inti­i­mi suhde sisältää aina sekä vihaa että rakkaut­ta. Jos jom­paakumpaa joutuu tor­ju­maan, vahin­goit­tuu myös halu tun­nistaa todel­lisu­ut­ta ja muo­dostaa aitoa suhdet­ta toiseen. (Mor­gan 2019a, 15–21.)

Bion kut­suu ääretön­tä, tun­tem­aton­ta todel­lisu­ut­ta O:ksi. O:n voi ajatel­la per­in­teistä psyko­ana­lyyt­tista tiedostam­a­ton­ta laa­jem­mak­si käsit­teek­si. O viit­taa ehdot­tomaan, per­im­mäiseen totu­u­teen, kan­ti­laiseen ”asi­aan sinän­sä”, siis transsendent­ti­in ais­ti­havain­to­jen tuol­la puolen ole­vaan todel­lisu­u­teen, jota emme määritelmän mukaan voi tun­tea mut­ta jos­ta voimme saa­da intu­iti­ivisia häivähdyk­siä. (Bion 1970, 26; Klemelä 2020, 210–213; Pick­er­ing 2022,134.)

Palaan tämän kir­joituk­sen lopus­sa siihen, kuin­ka psyko­ana­lyyt­tises­sa työsken­telyssä pari voi löytää luot­ta­muk­sen toisi­in­sa eril­lis­inä ja eri­laisi­na ja kuin­ka luo­va suhde voi alkaa kehit­tymään parin välille, toisin sanoen kuin­ka pari voi yhdessä, tois­t­en­sa läs­näolos­sa, tun­nistaa häivähdyk­siä O:n läh­estymis­es­tä. Paneudun sitä ennen W. R. Bion­in omi­in trau­maat­tisi­in suhdekoke­muk­si­in, luo­van parisuh­teen kään­teen­tekevään vaiku­tuk­seen hänen elämässään sekä hänen luovu­ud­estaan nous­sei­den ideoiden sovel­let­tavu­u­teen psyko­ana­lyyt­tises­sa pariterapiassa.

Wil­fred Bion­in lähisuhdehistoriaa

Wil­fred Bion pain­ot­ti suh­teen merk­i­tys­tä tun­nekoke­musten työstämisessä ja psyykkisessä kehi­tyk­sessä (Bion 1962, 42). Bion kuitenkin kuvaa itse varhai­sis­sa elämänker­rois­saan omaa psyykkistä tur­tu­mus­taan, joka vaikeut­ti hänen kykyään läheisi­in ihmis­suhteisi­in. Judith Pick­er­ing nos­taa Bion­in elämänker­roista esi­in näkökul­man siitä, kuin­ka vaka­va psyykki­nen trau­ma, kuten sotakoke­muk­set ja niitä edeltänyt lap­su­u­den trau­maat­ti­nen mene­tys, rajoit­ti Bion­in kykyä naut­tia läheis­es­tä suh­teesta toiseen ja kuin­ka edelleen ”todel­li­nen rakkaus” palaut­ti kyvyn läheisi­in ihmis­suhteisi­in sekä mah­dol­listi psyykkistä ehey­tymistä ja kasvua (Pick­er­ing 2022, 130). 

Pick­er­ing kir­joit­taa, kuin­ka Bion­ille tapah­tui sodas­sa jotain niin järkyt­tävää, että hän tun­si kuolleen­sa. Suo­jautues­saan vihol­lisen tuli­tuk­selta tais­te­lu­toverin­sa Sweetingin kanssa kranaat­tikuop­paan hän yhtäkkiä näki, että siinä mis­sä olisi pitänyt olla Sweetingin kehon vasen puoli, oli pelkkää veristä hyh­mää. Kauhuis­saan Wil­fred käs­ki tove­ri­aan painu­maan maa­han. Sweet­ing huusi äitiään ja pyysi tove­ri­aan kir­joit­ta­maan tälle. Bion käs­ki vihaise­na kuol­e­vaa vaiken­e­maan ja toivoi hil­jaa mielessään, että tämä kuolisi pian. Myöhem­min Bion kir­joit­ti: ”Sit­ten hän kuoli, tai ehkä vain minä kuolin. Sielu kuoli, mut­ta ruumis elää ikuis­es­ti.” (Bion 1982, 249; 1991, 257; 1997/2014, 254; Pick­er­ing 2022, 131.)

Pick­er­ing kiin­nit­tää huomion­sa Bion­in tuskas­tuneeseen reak­tioon Sweetingin huu­taes­sa viimeisenä äitiään. Tätä Bion ei Pick­eringin mukaan kestänyt kuul­la, kos­ka hänen oma suh­teen­sa äiti­in oli pet­tymys­ten sävyt­tämä. (Pick­er­ing 2022, 131.)

Bion syn­tyi vuon­na 1897 Inti­as­sa. Hän ker­too muis­telmis­saan intialaiselta las­ten­hoita­jal­ta saa­mas­taan tur­vas­ta ja läheisyy­destä. Van­hem­mat tun­tu­i­v­at kuitenkin etäisiltä, eikä hänen äitin­sä useinkaan kyen­nyt sisäl­lyt­tämään lapsen­sa tun­tei­ta. Isästään Bion ker­too, kuin­ka tämä rakasti enem­män omaa ideaansa lap­sista kuin lap­sia itse­jään. Bion rakasti Inti­aa, mut­ta jou­tui kahdek­san­vuo­ti­aana lähtemään yksin Englan­ti­in sisäop­pi­laitok­seen, eikä hän koskaan enää palan­nut syn­tymä­maa­hansa. (Bion 1982, 10–32.)

Bion muis­telee, kuin­ka hän oli ennen Englan­ti­in lähtöään kysynyt, oliko äiti surulli­nen. Tämä oli kieltänyt: ”En tietenkään! Mik­si olisin surulli­nen.” Mut­ta hän oli, toteaa Bion muis­telmis­saan. (Bion 1982, 21.) Myöhem­min Bion havain­noi, kuin­ka jotkut ihmiset eivät kyen­neet koke­maan (psyykkistä) kipua, kos­ka ”kipu tai turhau­tu­mi­nen on niin sietämätön­tä, että he kyl­lä tun­te­vat sen, mut­ta eivät pysty koke­maan [engl. suf­fer] sitä, joten ei voi­da sanoa, että he oli­si­vat tun­nista­neet [engl. dis­cov­er] kär­simyk­sen­sä”. (Bion 1970, 9.)

Kun kär­simys, tus­ka sielus­sa, on liian raskas koet­tavak­si, mieli jää­tyy ja estää koke­mas­ta muitakaan tun­tei­ta. Bion kuvailee muis­telmis­saan itseään: ”Olin vier­aan­tunut ikä­tovereis­tani, en kyen­nyt mur­ta­maan kuor­ta, joka ympäröi min­ua.” (Bion 1982, 104.) Sodan jäl­keen hän­tä vain­osi­vat kuole­vien maan­mi­esten haa­mut, syyl­lisyys siitä, ettei voin­ut pelas­taa heitä loju­mas­ta mudas­sa jos­sain lähistöl­lä. Bion kir­joit­ti: ”Haa­mut eivät koskaan kuole, ne eivät edes haa­lene, ne vain säi­lyt­tävät nuoru­u­den hehkun­sa.” (Bion 1982, 264; Pick­er­ing 2022, 132.)

Sodan jäl­keen yhden muser­ta­van epäon­nis­tuneen seu­rusteluyri­tyk­sen jäl­keen Bion tapasi näyt­telijä Bet­ty Jar­dinin, ja he avioi­tu­i­v­at huoli­mat­ta Bion­in itseen­sä kohdis­tamista epäilyistä.Vuonna 1945 hän oli työ­matkalla Ran­skas­sa organ­isoimas­sa soti­laiden kuntou­tus­ta, kun hän sai kuul­la Bet­tyn mene­htyneen hei­dän lapsen­sa syn­ny­tyk­seen. Bion tun­si val­tavaa syyl­lisyyt­tä omas­ta laimin­lyön­nistään ja pois­saolostaan vai­mon­sa rinnal­ta. (Bion 1985, 60–62.)

Lap­si selviy­tyi, ja isä halusi pitää lapsen luon­aan vas­toin ajan tavanomaisia käytän­töjä. Hän oli kuitenkin omien sano­jen­sa mukaan kyvytön vas­taa­maan lapsen tarpeeseen saa­da kon­tak­tia. Eräänä kohtalokkaana päivänä lap­si kont­tasi isään­sä kohti itkien sydän­tä särkevästi, ja Bion ker­too kat­selleen­sa las­taan kyken­emät­tä liikku­maan ja olleen­sa muser­ta­van järkyt­tynyt syvästä jul­muud­es­ta itsessään. ”Pahin muis­tamis­tani syn­neistä”, hän kir­joit­ti ja jota hän tun­si sovit­ta­vansa lop­puelämän­sä ajan. Hän tun­nisti ole­vansa kyvytön vas­taa­maan pienen lapsen spon­taani­in kut­su­un luo­vaan kohtaamiseen. (Bion 1985, 70; Pick­er­ing 2022, 133.)

Bion­in koke­ma trans­for­maa­tio rakkaudessa

Pick­er­ing kysyy: jos Bion oli psyykkises­ti kuol­lut ja vain hänen ruumi­in­sa oli elävä, kuin­ka ”nuo samat kuolleet luut” pystyivät ”syn­nyt­tämään elävän mie­len” (Bion 1991, 60; Pick­er­ing 2022, 133)? Bion aloit­ti ensim­mäisen psyko­ana­lyysin­sa jo ennen toista maail­man­so­taa. Ana­ly­y­sisuhde John Rick­manin kanssa keskey­tyi sodan alka­es­sa, ja sodan jäl­keen Bion aloit­ti ana­lyysin Melanie Kleinin vas­taan­otol­la. Bion ker­toi koke­neen­sa Kleinin etukä­teen näyt­tävänä ja arvokkaana sekä jok­seenkin pelot­ta­vana naise­na. Hänel­lä oli omat epäi­lyk­sen­sä tämän ana­lyysin suh­teen, ”oli­vathan hänen siihenas­tiset suh­teen­sa nais­ten kanssa olleet vähem­män rohkai­se­via ja onnis­tunei­ta” (Bion 1985, 67; Pick­er­ing 2022, 133).

Bion ker­too Kleinin luona käymässään ana­ly­y­sis­sa oppi­neen­sa luot­ta­maan omi­in havain­toi­hin­sa itses­tään ja omaan koke­muk­seen­sa toisen tulk­in­to­jen sijaan (Bion 1985, 68). Käymil­lään ana­lyy­seil­la oli var­masti oma merk­i­tyk­sen­sä Bion­in psyykkises­tä eristäy­tyneisyy­destä vapau­tu­miselle, mut­ta varsi­nainen läpimur­to tapah­tui, kun Bion tapasi vuon­na 1951 Frances­can, tule­van vai­mon­sa. Bion kir­joit­ti kir­jeessään: ”Rakas Francesca, olet ihme, joka tapah­tui min­ulle, ihme, jota en ymmär­rä, jota en koskaan halu­akaan ymmärtää. Min­ulle riit­tää, että se [ihme] on tapah­tunut.” (Bion 1985, 82.)

Pick­er­ing kuvaa, kuin­ka Bion­in rakas­tu­mi­nen Francescaan oli kuin ylilu­on­nol­lisen ilon val­taan jou­tu­mista, koke­mus, joka siitä eteen­päin innoit­ti hänen kir­joit­tamis­taan ja ana­lyyt­tista työtään. Maail­ma, joka aikaisem­min oli tun­tunut turhu­u­den ja kauhun täyt­tämältä, oli nyt täyn­nä rakkau­den hehkua ja kauneut­ta. Bion kir­joit­taa Francescalle: ”Tun­nen, että se ain­oa asia, joka mah­dol­lis­taa kaiken, on jo ole­mas­sa, sin­un ja min­un väli­nen kestävä rakkaus, jota ei voi vähäl­lä järkyt­tää edes tämä epä­var­ma ja tuskalli­nen maail­ma.” (Bion 1985, 82; Pick­er­ing 2022, 134.)

Avi­o­li­it­to Frances­can kanssa palaut­ti Bion­in suh­teen myös hänen omaan lapseen­sa. Hän alkoi kukois­taa isänä niin esikoiselleen kuin myöhem­min hei­dän kahdelle yhteiselle lapselleen. Hel­lit­tämät­tömän itse­halvek­sun­nan tilalle löy­tyi anteek­siantoa myös hänen suh­teessaan mene­htyneeseen tais­te­lu­toveri­in Sweetingi­in: ”Jos pysty­isin usko­maan Jumalaan, pyytäisin hän­tä anta­maan min­ulle anteek­si.” (Bion 1991, 256; 1985, 6; Pick­er­ing 2022, 134.)

Trans­for­maa­tio psykoanalyysissa

Bion kir­joit­taa kir­jeessään Francescalle: ”Työni on muut­tumas­sa eläväk­si, tyl­sän puudut­ta­va mekaa­ni­nen ruti­i­ni, johon olin vajon­nut, on avau­tu­mas­sa räjähtäen, ja se on kaik­ki sin­un ansio­tasi, rakkaani… Työni on paljon parem­paa kuin se on ollut koskaan tähän asti” (Bion 1985, 91).

Nico­la Abel-Hirsch ker­too Paulo San­d­lerin ker­toneen, kuin­ka tämä mon­ta ker­taa Bion­in tek­ste­jä luet­tuaan oli havah­tunut niiden huoku­van kaut­taal­taan Frances­can tuok­sua ja läs­näoloa. San­d­lerin mukaan näi­den kah­den välil­lä oli molem­min­puo­li­nen yhteistyö, jos­sa he hei­jaste­liv­at tois­t­en­sa ajatuk­sia ja asen­noi­tu­misia. (Abel-Hirsch 2019, 110.)

Voidaan ajatel­la, että rakkau­den (engl. being in love) kaut­ta Bion sai kos­ke­tuk­sen ole­mas­saolon perus­taan (engl. Being), jota hän alkoi kut­sua nimel­lä O (engl. ori­gin unknown). O ei rajoitu tietämisen ja oppimisen alueelle; sitä ei voi saavut­taa, mut­ta sitä voi läh­estyä, tai vielä tarkem­min: sen läh­estymisen voi intu­iti­ivis­es­ti kokea. (Bion 1970, 26; Klemelä 2020, 213–214; Pick­er­ing 2022, 134.)

Vaik­ka Bion teki radikaalin hyp­pyn­sä tun­tem­at­tomaan todel­lisu­u­teen psyko­ana­lyyt­tises­sa ajat­telus­saan vas­ta vuon­na 1970 ilmestyneessä Atten­tion and inter­pre­ta­tion ‑kir­jas­saan, kali­for­nialainen psyko­ana­lyytikko Annie Rein­er esit­tää O:n sisäl­tyneen Bion­in ajat­telu­un implisi­it­tis­es­ti jo aiem­min. Reiner­in mukaan Bion­in varhaisem­pi tuotan­to käsit­tei­neen loi poh­jaa ajatuk­selle mielestä, joka kyke­nee sisäl­lyt­tämään per­im­mältään sisäl­lyt­tämätön­tä, kuvailun ulkop­uolelle jäävää ulot­tuvu­ut­ta. Rein­er viit­taa henkilöko­htaiseen keskustelu­un Bion­in kanssa. Nuore­na opiske­li­jana Rein­er kiit­ti Bio­nia Atten­tion and inter­pre­ta­tion ‑kir­jas­ta ja sen sisältämistä uusista innos­tavista ajatuk­sista, jol­loin Bion, het­ken mietit­tyään lausui kir­joit­ta­neen­sa oikeas­t­aan samas­ta asi­as­ta kaikissa kir­jois­saan. (Rein­er 2023, x.)

Bion etsi kieltä, jol­la voisi tavoitel­la sanoil­la tavoit­tam­a­ton­ta per­im­mäistä totu­ut­ta, joka on esikäsi­tys­ten, ideoiden ja teo­ri­oiden tuol­la puolen. Bion kir­joit­ti: ”Aja­tus siitä, että ihmi­nen voisi tun­tea todel­lisu­u­den, on väärinkäsi­tys, kos­ka todel­lisu­us ei taivu tietämiselle. On yhtä mah­do­ton­ta tun­tea todel­lisu­us kuin on mah­do­ton­ta laulaa perunoi­ta; niitä voidaan kas­vat­taa, muhen­taa tai syödä, mut­ta ei laulaa.” (Bion 1965, 148.) 

Bion­in mielessä O liit­tyi rakkau­teen. Ter­mi ”Into­hi­moinen (engl. pas­sion­ate) rakkaus” ilmaisee lähim­min sitä per­im­mäistä todel­lisu­ut­ta, asi­aa sinän­sä (engl. thing-in-itself), jota Bion alkoi kut­sua O:ksi. Rakkaus pääsee lähim­mäs O:ta. ”Olla on eri asia kuin ymmärtää. Rakkaus ei ole jonkin ymmärtämistä vaan pohjim­mil­taan jok­sikin tulemista.” (Bion 1991, 182–183.) 

Bion viit­taa tässä täysin eri­laiseen rakkau­teen kuin mitä ihmis­rakkaudel­la yleen­sä tarkoite­taan. Sitä voi vain hämärästi hah­mot­taa, ja se laa­je­nee vielä ehdot­toman rakkau­den tuolle puolelle aivan niin kuin ääretön todel­lisu­us tai O:kin laa­jenevat. Näitä ei voi kuva­ta ais­ti­havain­toi­hin tai koke­muk­seen liit­tyvil­lä sanoil­la. (Bion 1992, 371–372; Pick­er­ing 2022, 134.)

Pick­eringin mukaan tämä ”eri­lainen rakkaus” saa aikaan trans­for­maa­tio­ta O:ssa. Tun­tem­at­toman läh­estymi­nen on mah­dol­lista suh­teessa, jota inspiroi ehdo­ton rakkaus ja totu­u­den jano. (Pick­er­ing 2022, 134.)

Tun­tem­aton parisuhteessa

Hakeutues­saan ter­api­aan par­it usein ajat­tel­e­vat ajanko­htais­ten vaikeuk­sien helpot­tuvan, kun he oppi­vat tun­temaan toisi­aan parem­min. Puolisot ovat havah­tuneet vaikeu­teen ymmärtää toisen eri­laisu­ut­ta tai itsessä herääviä reak­tioi­ta suh­teessa toiseen. Parit­er­api­as­ta toiv­otaan löy­tyvän uut­ta tietoa tois­es­ta, itses­tä ja suh­teesta. Psyko­ana­lyyt­tises­sa parip­sykoter­api­as­sa lähde­täänkin vähitellen tutki­maan vaikeuk­sien taustal­la ole­via puolisoiden osin tiedosta­mat­to­mia fan­ta­sioi­ta ‒ mieliku­via suh­teessa olemis­es­ta. Par­in­valin­nas­ta alka­en parin tiedosta­mat­toman vuorovaiku­tuk­sen ajatel­laan liit­tyvän molem­pi­en puolisoiden varhain sisäistämi­in objek­tisuhteisi­in ja trau­moi­hin. Jokaisen parin ain­ut­laa­tuises­sa tavas­sa aset­tua suh­teeseen­sa tulee näkyvi­in parin jae­tut tiedosta­mat­tomat fan­tasi­at suh­teessa olemis­es­ta sekä molem­pi­en suo­jau­tu­miskeinot yhteisiä, suh­teessa syn­tyviä ahdis­tuk­sia vas­taan. (Hewi­son 2014, 25–31.)

Parit­er­api­aan tul­laan usein etsimään tietoa, jon­ka avul­la todel­lisu­ut­ta saisi parem­min hallintaan, tiedostam­a­ton­ta tietoisek­si sekä itsen ja toisen reagoin­tia ennakoitavam­mak­si. Täl­lainen psyko­ana­lyyt­tisen työsken­te­lyn tavoite on kiin­nos­tavas­sa jän­nit­teessä sen Bion­in näke­myk­sen kanssa, että psyko­ana­lyysi ei ensisi­jais­es­ti tähtää poti­laan (parisuh­teen) olon helpot­tumiseen, vaan ana­lyyt­ti­nen työsken­te­ly on ennen kaikkea tutkimus­matkaa tun­tem­at­tomaan. (Klemelä 2020, 116.) Bion kir­joit­taa: ”[Toisen] per­soon­al­lisu­u­den ytimeen on yhtä vaikeaa nähdä kuin uni­ver­sum­in keskip­is­teeseen” (Bion 1991, 254). Miten tämä aja­tus sovit­tau­tuu yhteen psyko­ana­lyyt­tisen parip­sykoter­api­an tavoit­tei­den kanssa?

Psyko­ana­lyyt­ti­nen parit­er­apia, kuten parisuhdekin, on tutkimus­mat­ka tun­tem­at­tomaan. Samaan aikaan on tot­ta, että (pari)suhde vahvis­tuu siitä ajatuk­ses­ta, että toinen tun­tee min­ut ja välit­tää minus­ta todel­lise­na itsenäni. Suh­teessa on toisi­naan yhteenso­vit­tam­a­ton jän­nite toiveesta tun­tea ja tul­la tun­netuk­si sekä perus­ta­van­laa­tuisen toiseu­den välil­lä. Bion kut­suu +K‑tunneyhteydeksi sel­l­aista kah­den ihmisen välistä tun­nesuhdet­ta, jos­sa tavoitel­laan toinen toisen­sa lisään­tyvää tun­temista ja samal­la tun­nis­te­taan, ettei toista voi koskaan täysin tun­tea. (Pick­er­ing 2008, 215; Klemelä 2020, 239.)

Suh­teessa tun­tem­at­tomaan on usein vaikeutena kyetä luot­ta­maan sel­l­aiseen, mitä ei voi ennakoi­da eikä ymmärtää. Parisuh­teessa toive tun­tea toinen kor­vau­tuu hel­posti vaa­timuk­sel­la tietää var­muudel­la ja pyrkimyk­sel­lä saa­da toinen hallintaan. Sil­loin näyt­täy­tyy tarve kuvitel­la, että toisel­la on tietoa, jota tämä ei suos­tu pal­jas­ta­maan, tai että jos­sain on ylipäätään ole­mas­sa totu­us tois­es­ta, itses­tä ja keskinäis­es­tä suh­teesta. Toista voidaan pyrk­iä hal­lit­se­maan joko ulkoisel­la kon­trol­lil­la tai tiedosta­mat­tomasti pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion keinoin. Mitä enem­män ahdis­tus saa val­taa suh­teessa, sitä enem­män staat­ti­nen tietämisen pakko syr­jäyt­tää toivet­ta tutus­tua toiseen aidosti ja antaa toisen läh­estyä itsessä sel­l­aista, mitä ei itsekään vielä ymmär­rä. Näis­sä het­kissä ahneus toista ja itseä koske­vaa tietoa kohtaan muo­dos­tuu esteek­si toisen syvem­mälle tun­temiselle sekä itseen­sä tutus­tu­miselle. (Mor­gan 2005, 10; 2019b, 74–76; Ant­to­nen 2021, 96.)

Psyko­ana­lyyt­tises­sa työsken­telyssä parien kanssa haas­teena ja tavoit­teena on kyky sietää epä­var­muut­ta ja tietämät­tömyyt­tä samaan aikaan kuin yritetään ymmärtää parin vuorovaiku­tus­ta. Teo­ri­oil­la, hypo­tee­seil­la ja tulkin­noil­la on oma paikkansa, mut­ta myös rajoituk­sen­sa. Ne voivat estää ter­apeutin jatku­vaa pon­nis­telua kohti tuoreem­paa ymmär­rystä. Vain ennakko-ole­tuk­sista ja tulkin­noista vapaa mieli voi vas­taan­ot­taa sitä, mitä kukaan ei ennestään tunne. Ter­apeutin oma utelias mieli voi vähitellen virit­tää myös puolisoiden kykyä kyseenalais­taa omak­sum­i­aan kivet­tyneitä totuuk­sia itses­tään, toi­sis­taan ja suh­teestaan. (Mor­gan 2019b, 75; Pick­er­ing 2022, 135.)

Negati­ivi­nen kyvykkyys

Mari ja Mikko ovat pari, joka tulee vas­taan­otol­leni valit­taen, että he pää­tyvät aina samaan riitaan, jos­ta eivät löy­dä ulospääsyä. Mikko ker­too, ettei hänel­lä  ole mitään mah­dol­lisu­ut­ta vaikut­taa Marin käsi­tyk­seen hänestä. Sanoi hän mitä tahansa, Mari kuulee päässään vain tietyn valmi­in käsikir­joituk­sen ja vas­taa sen mukaises­ti Mikolle tor­ju­vasti ja vihais­es­ti. Mikko ker­too luop­uneen­sa yrit­tämästä vaikut­taa Marin käsi­tyk­si­in ja vetäy­tyvän­sä keskustelus­ta hyvin nopeasti. Tämä raivos­tut­taa Maria, ja hän hyökkää entistä vihaisem­min. Mikon toiv­o­ton olo on lisään­tynyt, ja hän on vetäy­tynyt yhä aggres­si­ivisem­min ilmais­ten halvek­sun­taa ja ylenkat­set­ta. Molem­pi­en alku­peräi­nen ”käsikir­joi­tus” eli ”tieto” tois­es­ta vahvis­tuu kum­mankin yrit­täessä suo­jau­tua koke­maansa mitätöin­tiä vastaan.

Parin ter­apeut­ti­na huo­maan itsekin vajoa­vani alis­tuneeseen käsikir­joituk­sen seu­raamiseen enkä vähään aikaan kykene tuo­maan mitään uut­ta hei­dän juut­tuneeseen vuorovaikutukseensa.

Psykoter­api­as­sa on luovut­tam­a­ton­ta, että ter­apeut­ti kyke­nee pitämään mie­len­sä avoime­na sille, mitä ei vielä tiede­tä. Bion pohtii tätä tietämät­tömyy­den taitoa tun­ney­hteysteo­ri­aansa liit­tyvien käsit­tei­den +K ja ‒K avul­la. +K‑tunneyhteys toiseen / sisäiseen objek­ti­in on uteliaisu­u­den ja avoimuu­den sävyt­tämä. ‒K puolestaan viit­taa halut­to­muu­teen luop­ua ennakko-ole­tuk­sista ja suo­jau­tu­miseen ”tietämisen” avul­la (Klemelä 2020, 230).

Negati­iviseen epis­te­molo­giaan liit­tyen Bion omak­sui käsit­teen negati­ivi­nen kyvykkyys runoil­i­ja John Keat­sil­ta sekä käsit­teen valikoitu fak­ta matemaatikko, filosofi Hen­ry Poin­car­elta (Klemelä 2020, 190–191; Pick­er­ing 2022, 135). 

Tämän artikke­lin kannal­ta kiin­nos­tavim­man tietämät­tömyy­den taitoon liit­tyvän vaikut­teen­sa Bion omak­sui keski­a­jal­la eläneeltä espan­jalaiselta kris­til­liseltä mys­tikol­ta Ristin Johan­nek­selta (St John of the Cross). Häneltä on peräisin Bion­in tun­ne­tu­impi­in lau­seisi­in kuu­lu­va keho­tus pidät­täy­tyä muis­tista, halus­ta ja ymmär­ryk­ses­tä sekä varoi­tus ais­ti­havain­toi­hin rajoit­tumis­es­ta. Ristin Johannes varoit­ti sielua luot­ta­mas­ta omaan ymmär­ryk­seen­sä, ais­tei­hin­sa, mieliku­vi­tuk­seen­sa tai arvioon­sa etsiessään jumalal­lista todel­lisu­ut­ta (vrt. Bion­in O), jota ei voi tavoit­taa mie­len tai aistien kyvy­il­lä. (St John of the Cross 1946/2008; Pick­er­ing 2019, 12; 2022,136.)

Sekä Ristin Johannes että myöhem­min Bion ajat­te­liv­at, että muis­t­a­mi­nen rin­nas­tuu tule­vaisu­u­den aav­is­tamiseen; ne molem­mat rajoit­ta­vat kykyä vas­taan­ot­taa uut­ta. Halu­ami­nen taas merk­it­see mie­len täyt­tymistä valmi­il­la ajatuk­sil­la niin, ettei siel­lä ole enää tilaa tuor­ei­den oival­lus­ten vir­ra­ta sisään. Bion­in sanoin, vain tyhjä ja avoin mieli on sopi­va vas­taan­ot­ta­ja ajatuk­sille ilman ajat­teli­jaa. (St John of the Cross 1946/2008; Klemelä 2020, 260–262; Pick­er­ing 2022, 136).

Bion­in mukaan uskon­nol­liset mys­tikot ovat ken­ties päässeet lähim­mäs kuvauk­ses­saan koke­muk­ses­ta suh­teessa äärim­mäiseen todel­lisu­u­teen. Bion ei rin­nas­ta psyko­ana­lyyt­tista tietoa uskon­nol­liseen ajat­telu­un, mut­ta hänen mukaansa intu­iti­ivisen koke­muk­sen saami­nen tavoit­ta­mat­tomas­ta todel­lisu­ud­es­ta (engl. transendence) tapah­tuu samal­la taval­la kuin mys­tikot läh­estyvät per­im­mäistä totu­ut­ta. (Bion 1970, 30, 87; Ver­mote 2019, 160; Klemelä 2020, 253.)

Bion viit­taa käsit­teel­lään O tähän sanoil­la tavoit­ta­mat­tomaan per­im­mäiseen totu­u­teen, jota ei voi tietää mut­ta jota voidaan vas­taan­ot­taa, jon­ka läs­näolon voi tun­nistaa ja jon­ka kanssa voi olla yhtä. Bion jatkaa, ettei psyko­ana­lyyt­ti­nen tutkimi­nen ja tulk­it­sem­i­nen ole mah­dol­lista ilman O:n ole­mas­saolon tun­nistamista, eli uskoa ja luot­ta­mus­ta siihen, että jotain on ole­mas­sa tietämisemme tuol­la puolel­la. Tätä mie­len­ti­laa Bion kut­suu sanal­la faith eli antau­tu­mise­na sille, mitä ei voi­da tietää eikä ottaa hallintaan mut­ta jota voi aav­is­tel­la ja jon­ka ole­mas­saoloon voi luot­taa. (Pick­er­ing 2019, 237; Ver­mote 2019, 152; Klemelä 2020, 253.)

Työsken­telemme Marin ja Mikon kanssa viikoit­tain kuukausien ajan tutkien hei­dän sisäistämiään suhtei­ta lap­su­u­den per­heis­sä sekä hei­dän yhteistä parisuhde­his­to­ri­aansa. Tulee esi­in, että Mikon äiti oli ollut masen­tunut ja isä vetäy­tyneenä omi­in maail­moi­hin­sa. Äiti oli tukeu­tunut poikaansa ja rajoit­tanut tämän itsenäistymistä loukkaan­tu­mal­la, jos Mikko ei huomioin­ut äidin tarpei­ta. Mikko näyt­tää sisäistäneen omia tarpeitaan ohit­ta­van ja mitätöivän sisäisen objek­tin, jota sävyt­tää myös isän vetäy­tyneisyys ja kyvyt­tömyys aut­taa poikaansa irti äidin vallasta.

Marin kasvu­per­het­tä sävyt­tivät taloudel­liset huo­let ja sairaudet. Van­hem­mat oli­vat omien huolien­sa kuor­mit­tamia niin, ettei hei­dän sisäl­lyt­tämiskykyään riit­tänyt las­ten kehi­tyk­sen tukemiseen. Mari ker­toi häven­neen­sä omaa tarvit­se­vu­ut­taan, hänelle suu­tut­ti­in hel­posti, ja hän tun­si ole­vansa rasit­ta­va ja väärän­lainen. Hänen sisäistämän­sä objek­tit ovat vähät­tele­viä, rankai­se­via, jopa vainoavia.

Suh­teen­sa alus­ta asti Mikko ja Mari ovat löytäneet toi­sis­saan sopi­van sijoi­tu­s­paikan omille vain­oav­ille ja mitätöiville sisäisille objek­teilleen. Pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion keinoin he ovat saa­neet het­ken helpo­tus­ta omaan sisäiseen ahdis­tuk­seen­sa sijoit­ta­mal­la oman vain­oa­van puolen­sa toiseen, jol­loin he ovat saat­ta­neet olla suh­teessa siihen ulkoisen objek­tin avul­la. Parisuh­teen vuorovaiku­tuk­ses­sa onkin mah­dol­lista löytää uuden­laisia ratkaisu­ja sisäis­ten objek­tien välisi­in ris­tiri­itoi­hin. Toiseen pro­jisoitu vain­oa­va objek­ti voi alkaa kor­jaan­tua, jos puoliso kyke­nee riit­tävästi vas­tus­ta­maan toisen pro­jek­tio­ta ja toim­i­maan siitä riip­pumat­toma­l­la taval­la. Marin ja Mikon lap­su­udessa koke­mat laimin­lyönnit ovat jät­täneet hei­dät kuitenkin niin haavoit­tuvaan tilaan, etteivät he ole kyen­net säi­lyt­tämään riip­pumat­to­muut­taan vaan vas­taa­vat toiselle ”samal­la mital­la” eli ovat toinen toisen­sa pro­jek­tioiden val­lassa. Molem­mat ”tietävät”, mitä toisen mielessä on, kos­ka he ovat sen itse sinne projisoineet.

Molem­min­puolisi­in pro­jek­tioi­hin juut­tuneen parin kanssa parip­sykoter­apeu­ti­l­ta vaa­di­taan luot­ta­mus­ta siihen, että näkyvän vuorovaiku­tuk­sen takana on jotain muu­ta, mitä kukaan ei vielä tunne eikä tiedä. Tarvi­taan luot­ta­mus­ta siihen, että yhteisen tutkimisen ja viimein intu­ition kaut­ta on tavoitet­tavis­sa jotain totu­udel­lista ja että totu­u­den luonne on eteen­päin vievää ja hedelmäl­listä kasvun kannal­ta. Ronald Brit­ton kuitenkin varoit­taa psykoter­apeut­tia luot­ta­mas­ta liikaa oman ”tietämisen” ohjaami­in havain­toi­hin eli lem­pi­te­o­ri­oi­hin­sa (engl. over­val­ued ideas) tulkites­saan intu­itio­taan. Teo­ria voi muo­dos­tua myös esteek­si aidosti uusien oival­lus­ten tavoit­tamiselle kohtaami­sis­sa poti­laan kanssa (Brit­ton 1998). Tun­tem­aton todel­lisu­us on Bion­in mukaan samaan aikaa jatku­vasti vir­taa­va ja muut­tuma­ton, säteilevä, kaikkial­la läs­nä ole­va ja ymmär­ryk­sen ylit­tävä. Silti pienikin välähdys tästä todel­lisu­ud­es­ta tuo mukanaan myötä­tun­toa, rakkaudel­lisu­ut­ta, tyyneyt­tä ja sanoin kuvaam­a­ton­ta iloa. (Pick­er­ing 2019, 237.)

Vaik­ka tun­tem­at­tomas­ta ei voi tietää, ihmi­nen voi kokea ääret­tömyy­den kos­ke­tuk­sen sekä oman pienu­u­den tun­teen, jota Bion kut­suu mys­teerin tajuk­si. Fyy­siseen todel­lisu­u­teen keskit­tyväl­lä ajat­te­lu­työl­lä ei tavoite­ta tun­nekoke­muk­sen reali­teet­te­ja psyko­ana­ly­y­sis­sa. Muun­tu­mi­nen O:ssa voi tapah­tua, kun jokin ylit­tää ymmär­ryk­sen rajat, het­ken ajan illu­u­sion ver­ho vede­tään syr­jään ja ajat­telu voi siir­tyä uudelle tasolle. Ensim­mäi­nen tunne voi olla kauhu, mut­ta se vai­h­tuu pian ilok­si siitä, että mieli antaa muodon sel­l­aiselle, mikä on konkreet­tisen ajat­telumme ulot­tumat­tomis­sa. (Ver­mote 2019, 157.)

Näitä välähdyk­sen het­k­iä jokainen psykoter­apeut­ti lie­nee työssään todis­tanut, kun poti­las yhtäkkiä saa koke­muk­sel­lisen kos­ke­tuk­sen johonkin aikaisem­min tavoit­ta­mat­tomaan. Parit­er­api­as­sa nämä O:n läpimur­tau­tu­misen het­ket ovat eri­tyisen kos­ket­tavia, kun puolisot tavoit­ta­vat äkil­lisen tai hitaasti kehkey­tyneen ymmär­ryk­sen tois­t­en­sa maail­moi­hin. Tosi­a­sioiden (K) läpi tunkeu­tuu myötä­tun­toa ja syvää ymmär­rystä (O) toisen koke­mus­ta kohtaan. Näitä het­k­iä ter­apeut­ti ei voi tuot­taa tai hal­li­ta, ain­oas­taan mah­dol­lis­taa ja luo­da tilaa ennestään tun­tem­at­toman mur­tau­tua tietämisen muurien läpi.

Kuun­te­len Mikon ja Marin tois­tu­via ker­to­muk­sia petty­myksestä toisi­in­sa, vaikeud­es­ta laskea toista lähelle; koke­muk­sista, että toinen näkee omat hyvätkin läh­estymisyri­tyk­set pahan­tah­toise­na, sekä puolisoiden vaikeud­es­ta eläy­tyä toisen tarvit­se­vu­u­teen ilman, että omat tarpeet tun­tu­isi­vat ohite­tu­il­ta. Tar­joilen heille tulk­in­to­ja, jot­ka nou­se­vat omak­sum­is­tani teo­ri­oista. Älyl­lis­es­ti he otta­vat vas­taan ajanko­htais­ten ris­tiri­ito­jen­sa linki­tyk­set lap­su­u­den puut­teel­lisi­in sisäl­lyt­tämiskoke­muk­si­in, omien tor­jut­tu­jen puolien­sa sijoituk­set toisi­in­sa ja toisen kokemisen sen jäl­keen vain­oa­vana. Pyrin tar­joa­maan heille hyväksyvää ja tur­val­lista ilmapi­ir­iä, jos­sa omia mie­len­li­ikkeitä ja toisen reak­tioi­ta olisi tur­val­lista kuunnella.

Täl­lä kaikel­la on kuitenkin melko vähän vaiku­tus­ta parin vuorovaiku­tuk­seen hei­dän arjes­saan. Kun ahdis­ta­va tun­nel­ma herää hei­dän välilleen, he molem­mat tur­vau­tu­vat refleksi­no­mais­es­ti totut­tui­hin suo­jau­tu­miskeinoi­hin: ennal­ta tietämiseen ja kontrollointiin.

Bion­in tun­net­tu aja­tus kuu­luu, että totu­us on mie­len ruokaa. Totu­us ilah­dut­taa, rav­it­see ja vie kehi­tys­tä eteen­päin. Totu­us vie meitä lähem­mäs O:ta. Bion ker­too oman työsken­te­lyn­sä saa­neen uut­ta elin­voimaa suh­teestaan Francescaan. Hän sai ehkä kos­ke­tuk­sen tähän tavoit­ta­mat­tomaan ja ääret­tömään todel­lisu­u­teen juuri rakkau­den ja myötä­tun­non täyt­tämässä tun­nesuh­teessa Frances­can kanssa. Rakkaudelli­nen vas­tavuoroinen suhde toiseen voi toimia sisäl­lyt­täjänä molem­pi­en puolisoiden sisäiselle kär­simyk­selle ja edis­tää kykyä koh­da­ta totu­ut­ta itses­tä, tois­es­ta ja maailmasta.

Sisäl­lyt­tämis­es­tä parisuhteessa

Bion­in teo­ri­aa sisäl­lyt­tämis­es­tä Mat­ti Hyr­ck (2014) taus­toit­taa seu­raavasti kir­jas­saan Onko Jumala hyvä?: antaako psyko­ana­lyysi vas­tauk­sen. Hyr­ck kuvaa Bion­in ja Frances­can hää­matkaa vuon­na 1959 Ran­skaan sodan aikaisi­in maisemi­in Bion­in kauhu­jen keskeisille näyt­tämöille. Hyr­ck kir­joit­taa, kuin­ka hei­dän suh­teen­sa tur­val­lisu­us ja emo­tion­aa­li­nen läheisyys mah­dol­lis­ti­vat Bion­ille koet­tu­jen sietämät­tömien tuskatilo­jen ajat­telemisen ja sulat­tamisen, totu­u­den käyt­tämisen mielelle ravin­nok­si. (Hyr­ck 2014, 68.)

Ajat­telemisen kehit­tymi­nen edel­lyt­tää Bion­in mukaan äidin kykyä unek­sua (rever­ie) lapsen sietämät­tömiä tun­netilo­ja ja näin eläy­tyä lapsen tun­nekoke­muk­seen. Rever­iel­lä Bion tarkoit­taa syväl­listä intu­ition omaista sana­ton­ta vuorovaiku­tus­ta, jos­sa molem­mat osa­puo­let tavoit­ta­vat jotain aiem­min tun­nistam­a­ton­ta. Yhteisen unek­sun­nan myötä puolisoiden tiedosta­mat­tomat kohtaa­vat, ja sietämät­tömät koke­muk­set voivat tul­la jae­tun unek­sun­nan kaut­ta siedet­täviksi. Tätä pros­es­sia Bion myöhem­min kuvasi alfa-funk­tiok­si, jon­ka avul­la sulat­ta­mat­tomat raakakoke­muk­set, beta-ele­men­tit, muun­tu­vat alfa-ele­menteik­si, joi­ta voidaan ajatel­la ja työstää. (Klemelä 2020, 242–246.)

Frances­can ja Bion­in vuorovaiku­tuk­ses­sa mah­dol­lis­tunut sietämät­tömän sisäl­lyt­tämi­nen mah­dol­listi Hyr­ckinkin mukaan Bion­in teo­ri­an­muo­dos­tuk­ses­sa monia uraau­ur­tavia psyko­ana­lyyt­tisia oival­luk­sia, joista yksi keskei­sistä oli tun­nepo­h­jaisen vuorovaiku­tuk­sen eli sisäl­lyt­tämisen merk­i­tys psyykkiselle kasvulle (Hyr­ck 2014, 68).

Bion­in psyko­ana­lyyt­tisen työsken­te­lyn ytimek­si muo­dos­tui vakau­mus siitä, ettei tun­nekoke­mus­ta voi sisäl­lyt­tää ilman suhdet­ta toiseen. Sietämätön kär­simys on mah­dol­lista kär­siä ja sulat­taa omak­si koke­muk­sek­si vain toisen sisäl­lyt­tävän mie­len avul­la. Sisäl­lyt­tämisen käsite on käyt­tökelpoinen ajat­telu­vä­line myös psyko­ana­lyyt­tises­sa parip­sykoter­api­as­sa. War­ren Col­manin mukaan Bion­in sisällyttäjä/sisällytettävä ‑malli toimii sekä puolisoiden sisäisenä funk­tiona että hei­dän välil­lään, yhteisenä tiedosta­mat­tomana fan­tasiana suh­teessa olemis­es­ta (Col­man 1993, 91).

Riit­tävän toimi­vas­sa parisuh­teessa puolisoil­la on yhteinen mieliku­va suh­teesta, joka pystyy sisäl­lyt­tämään molem­pi­en ahdis­tuk­sia. Parisuh­teel­la itsel­lään on siis ter­apeut­ti­nen funk­tio. Kri­i­sis­sä ole­vien puolisoiden kyky sisäl­lyt­tää omaa ja toisen ahdis­tus­ta on alen­tunut, samoin on vahin­goit­tunut hei­dän mieliku­vansa suh­teen sisäl­lyt­tämiskyvys­tä. Psyko­ana­lyyt­tisen parit­er­api­an yht­enä tavoit­teena on palaut­taa (tai aut­taa kehit­tämään) parin kykyä sisäl­lyt­tää suh­teessa omaa ja toisen ahdis­tus­ta. Tämä on mah­dol­lista puolisoiden sisäistäessä mieleen­sä ja mieliku­vaansa suh­teesta ter­apeutin sisäl­lyt­tämiskykyä eli kykyä olla läs­nä ja unek­sua parin tuskallisia tun­nekoke­muk­sia. Parin yhteinen tiedostam­a­ton fan­ta­sia suh­teesta voi ter­api­an kulues­sa muo­vau­tua sel­l­aisek­si, että se kyke­nee sisäl­lyt­tämään molem­pi­en puolisoiden vaikei­ta tun­tei­ta ja koke­muk­sia. (Col­man 1993, 91; Ant­to­nen 2019, 89, 107.)

Eräässä istun­nos­sa Mari alkaa puhua läheisyy­destä hänen ja Mikon välil­lä. Hän ker­too, että aiheesta puhumi­nen vie hei­dät aina ahdis­tavaan tun­nel­maan. Mari ker­too kaipaa­vansa kos­ke­tus­ta ja tun­tee ole­vansa vas­ten­mieli­nen kump­panilleen, kos­ka tämä ei halua tul­la hänen viereen­sä sohval­la eikä nukkua samas­sa huoneessa. Mikko reagoi kivet­tymäl­lä ja ole­mal­la hil­jaa. Kysyn, miltä hänestä tun­tuu puoli­son esi­in nos­ta­ma aihe. Ennen kuin Mikko ehtii vas­ta­ta Mari huokaisee äänekkäästi ja ker­too tietävän­sä, ettei läheisyys merk­itse Mikolle mitään. Jään odot­ta­maan Mikon omaa vas­taus­ta, ja het­ken kulut­tua hän sanookin pidät­tyvästi, ettei asia ole niin. Hän jatkaa ker­toma­l­la, että kyl­lä hänkin kaipaa läheisyyt­tä, mut­ta kokee, ettei ole tur­vas­sa Marin lähel­lä. Tämä saat­taa hänen mukaansa suut­tua aivan yllät­täen. Tämän kuulem­i­nen saakin Marin läh­es raivos­tu­maan: taas hän­tä syytetään pahak­si ja arvaa­mat­tomak­si. Tilanne uhkaa eskaloitua tut­tuun tapaan. Yritän kuun­nel­la heitä molem­pia ja tavoitan mielessäni kak­si hyvin tur­va­ton­ta las­ta, jot­ka kaipaa­vat läheisyyt­tä sekä oman koke­muk­sen kuulemista, sisäl­lyt­tämistä. Molem­mat ovat kuitenkin valmi­ik­si vaku­ut­tunei­ta siitä, ettei toinen kuule, arvos­ta eikä halu­akaan ymmärtää.

Täl­lä ker­taa en lähde tulk­it­se­maan enkä muul­lakaan taval­la ennenaikaises­ti ymmärtämään tilan­net­ta, vaan kuun­te­len sitä kauhua ja kaipaus­ta, mikä täyt­tää ter­api­ahuoneen. Yritän päästä kos­ke­tuk­si­in molem­pi­en tun­nekoke­muk­sen kanssa. Mietin hei­dän aiem­min kuvaami­aan lap­su­u­den tilantei­ta, jol­loin he oli­vat koke­neet muser­tavaa yksinäisyyt­tä ja väärinymmärrystä.

Aikaisem­mis­sa ter­api­an vai­heis­sa sanoituk­set oli­vat tun­tuneet vält­tämät­tömiltä tilanteen rauhoit­tamisek­si ja ymmär­ryk­sen välit­tämisek­si. Nyt kuitenkin olemme hil­jaa, parin väli­nen ahdis­tus aset­tuu vähitellen, ja he pystyvät ainakin het­ken kuun­tele­maan ter­api­ahuoneen tun­nel­maa. Aikaisem­min he oli­si­vat yrit­täneet saa­da min­ua vaku­ut­tuneek­si oman näkökan­tansa oikeel­lisu­ud­es­ta, mut­ta nyt he tun­tu­vat luot­ta­van siihen, että ter­apeut­ti­na pystyn kan­nat­tele­maan heitä kol­mannes­ta näkökul­mas­ta; olen suh­teen puolel­la enkä kumpaakaan heitä vas­taan. Ehkä tämä aut­taa heitä hyökkäämisen sijas­ta itsekin ajat­tele­maan suhdet­taan, omaa ja toisen tun­nekoke­mus­ta samanaikaises­ti: pet­tymys­tään ja pelkoaan ilman vain­oavaa ahdistusta.

Jos­sain vai­heessa ilmaisen ymmär­ryk­seni siitä, että heille molem­mille on samaan aikaa kai­vat­tua ja pelot­tavaa olla toisen lähel­lä ja että he saat­ta­vat molem­mat pelätä, etteivät he kel­paa toiselle omana itsenään. Ehkä he pelkäävät min­unkin arvostel­e­van heitä ja tor­ju­vat myös min­un yri­tyk­seni ymmärtää eli tulki­ta hei­dän tilan­net­taan. Tämä usko­mus saa hei­dät suo­jau­tu­maan toisil­taan, vetäy­tymäl­lä tai hyökkäämäl­lä. Näin he pet­tyvät vuorotellen kaipauk­ses­saan löytää yhteys toiseen. Puolisot nyökkäävät häm­men­tyneinä ja vilkuil­e­vat toisi­aan. ”Ainakin minä, en tiedä tuos­ta tois­es­ta”, he muti­se­vat vuorollaan.

Tietämät­tömyy­deltä suojautumisesta

Puolisot suo­jau­tu­vat usein tun­tem­at­toma­l­ta, yhdessä ja erik­seen. Tietämät­tömyys aiheut­taa turhau­tu­mista ja koke­mus­ta kon­trol­lin menet­tämis­es­tä. Kos­ka tietämät­tömyy­den ja sitä seu­raa­van arvaa­mat­to­muu­den kokem­i­nen on vaikeaa, siltä voidaan suo­jau­tua tak­er­tu­mal­la van­hen­tuneeseen tietoon tai kuvit­tele­mal­la, että todel­lisu­us on omien mieliku­vien kaltainen ja että sitä voi hal­li­ta. Esimerkissäni Mari tiesi, ettei Mikko kaipaa läheisyyt­tä, ja hän oli valmis pet­tymään ennen kuin toinen ehti sanoa mitään, ja Mikko tiesi Marin reagoivan suut­tumal­la, jol­loin hän suo­jau­tui vetäy­tymäl­lä heti toisen läh­estyessä. Heil­lä ei ollut enää rohkeut­ta kiin­nos­tua ja oppia tun­temaan toista. Hei­dän suo­jau­tu­misen­sa taustal­ta aav­is­telin molem­pi­en kasvuhis­to­ri­an sekä parisuhde­his­to­ri­an tuskallisia pet­tymyk­siä, jot­ka rajoit­ti­vat hei­dän kykyään avau­tua uusille kokemuksille.

Psykoter­api­an aikana, vuorovaiku­tuk­sen ja tulk­in­to­jen kaut­ta, ymmär­rys itseä ja toista kohtaan oli lisään­tynyt älyl­lisel­lä ja osit­tain emo­tion­aalisel­la tasol­la, toisin sanoen hei­dän +K‑yhteytensä oli vahvis­tunut, mut­ta se ei riit­tänyt vähen­tämään aitoa kauhua toisen tun­tem­at­to­muu­den edessä. Vähitellen kyetessäni ter­apeut­ti­na luop­umaan (oikea-aikaises­ti) tulk­in­to­jen tuo­mas­ta sulois­es­ta hallinnan tavoit­telus­ta ja asettues­sani kuun­tele­maan ja eläy­tymään hei­dän hätään­sä he alkoi­vat saa­da kos­ke­tus­ta omaan haavoit­tuvu­u­teen­sa. Vähitellen he alkoi­vat kiin­nos­tua uudel­la taval­la myös tois­t­en­sa haavoit­tuvu­ud­es­ta. Aito tietämisen ja tun­temisen halu nousee kyvys­tä tun­nistaa se, että ei tiedä eikä tunne toista. (Pick­er­ing 2022, 135.)

Pick­er­ing (2022) kuvaa elävästi tietämät­tömyy­deltä suo­jau­tu­mista oman ter­api­a­parin­sa, Marthan ja Lucan, avulla:

Voimakas sin­nikäs kop­u­tus vas­taan­ot­to­huoneeni ovelta ker­too Marthan ja Lucan saa­puneen. Kop­u­tus vaikut­taa väki­val­taiselta, aivan kuin joku jyskyt­täisi ovea hajalle. Min­ua puis­tat­taa muis­taes­sani edel­lisen ter­apiatun­nin vihamielisen tun­nel­man. Muis­tiku­vat Marthan syyt­tävän loukkaan­tuneesta ilmeestä ja Lucan mykästä hil­jaisu­ud­es­ta liuku­vat tietoisu­u­teeni. Min­ul­la on varsin vähän toivoa tämän parin aut­tamis­es­ta, he ovat kaivau­tuneet niin syvälle suojauksiinsa.

Martha julis­taa heti alku­un: ”Luca on varsi­nainen imagonrak­en­ta­ja, kaataa min­ulle kaiken paskansa ja tanssahtelee töi­hin vail­la huolen häivää. Hän ei ole koskaan saatavil­la aut­taak­seen mil­lään taval­la. Hänet on kas­vatet­tu ole­maan kuningas val­takun­nas­saan ja sitä hän edelleen kuvit­telee olevansa.”

Luca yrit­tää saa­da min­ua puolelleen: ”Mitä min­un pitäisi tehdä hänen kanssaan? Hän on niin hys­teer­i­nen. Hän jopa heit­täy­tyi por­taista alas saadak­seen huomioni. En ole kovin toiveikas, että sinä voisit aut­taa häntä.”

Martha sival­taa: ”Sin­ul­la on todel­li­nen empa­ti­ava­je. Olet niin nar­sisti­nen. Minä en heit­täy­tynyt por­taista alas, minä kom­pas­tu­in, mut­ta sin­ua se ei olisi voin­ut vähempää kiinnostaa.”

Pari heit­ti tosilleen sano­ja ”aina”, ”ei koskaan” ja pro­jisoi ongelmia toisi­in­sa tehden tois­es­ta vaikeuk­sien kan­ta­jan. Pick­er­ing kuvaa, kuin­ka hän työsken­teli tämän parin kanssa umme­htunei­den muis­to­jen, perus­teet­tomien toivei­den sekä harhaisen ymmär­ryk­sen keskel­lä. Ter­apeut­ti­na hän itsekin vas­taili par­ille siltä poh­jal­ta, mitä muisti edel­li­sistä istun­noista. Aika ajoin hän toivoi pää­sevän­sä heistä eroon, kuten pari toden­näköis­es­ti toivoi pää­sevän­sä eroon toi­sis­taan. Parin tuhoavien vuorovaiku­tusku­vioiden työstämisessä suurim­mat esteet oli­vat muisti ja väärä ymmär­rys. Puolisoiden ole­tuk­set siitä, että toinen on ”aina” hys­teer­i­nen tai ”ei kuun­tele koskaan” estivät huo­maa­mas­ta, kun jotain päin­vas­taista tapah­tui. (Pick­er­ing 2022, 138–139.)

Vas­taavasti ter­apeut­ti saat­taa perus­taa käsi­tyk­sen­sä parista aikaisem­pi­en istun­to­jen ajatuk­sille, ole­tuk­sille ja vaikutelmille. Parit­er­apeu­ti­lle ovat valitet­ta­van tut­tu­ja myös tilanteet, jol­loin puolisot suo­jau­tu­vat tietämisen tuskaa vas­taan tak­er­tu­mal­la vääristyneisi­in tiedon murusi­in: jaet­tuaan lap­su­u­den per­heisi­in liit­tyviä arko­ja asioi­ta jom­pikumpi käyt­tääkin kuule­maansa aseena toista vas­taan. Tämä ymmär­ret­tävästi tun­tuu petok­selta ja luot­ta­muk­sen rikkomiselta. (Pick­er­ing 2022, 139.)

Marthan ja Lucan tari­na jatkuu

Martha sanoo syyt­täväl­lä äänel­lä: ”Hänen äitin­sä kohteli hän­tä kuin pien­tä prinssiä ja sen vuok­si hän nyt tanssahtelee ympäri maail­maa odot­taen kaik­il­ta kumar­ruk­sia ja niiauk­sia edessään.”

Luca tiuskaisee takaisin: ”Toivon, etten olisi koskaan usk­outunut sin­ulle lap­su­ud­estani. Käytät sitä vain min­ua vas­taan. Se ei ollut niin yksinker­taista: Olin ehkä hänen ’pikku prinssin­sä’ mut­ta hän ei antanut min­un leikkiä muiden las­ten kanssa. Olin todel­la yksinäi­nen. Ulkokuoren alla tun­nen itseni hyvin epä­var­mak­si ja kaipaan päästä lähelle­si, mut­ta et enää koskaan nyky­isin laske min­ua lähelle.”

Bion­in mukaan analyytikon/terapeutin tulisi siis olla aina tietoinen siitä, että vaik­ka poti­laan tuo­ma mate­ri­aali tun­tu­isi kuin­ka tutul­ta, siihen liit­tyy aina puo­lia, jot­ka ovat tun­tem­at­to­mia sekä poti­laalle itselleen että analyytikolle/terapeutille. Ter­apeutin tulee vas­tus­taa kaikkia yri­tyk­siään tak­er­tua siihen, mitä jo tietää, tavoit­taak­seen sel­l­aisen kär­siväl­lisen mie­len­ti­lan, jos­sa voi sietää epäti­etoisu­ut­ta ja turhau­tu­mista, kunnes kuvio alkaa hah­mot­tua. (Bion 1970, 124; Pick­er­ing 2022, 140.) 

Tun­tem­at­toman sisäl­lyt­tämi­nen pariterapiassa

Kun pari tutus­tuu toisi­in­sa, ja he alka­vat muo­dostaa suhdet­taan, he jaka­vat henkilöko­htaista elämän­tari­naansa, toiveitaan, unelmi­aan ja kaipauk­si­aan. He palavat halus­ta tun­tea toista ja virit­täy­tyvät kuun­tele­maan toisen ain­ut­laa­tu­ista ker­rontaa ilman ole­tus­ta siitä, että he tun­ti­si­vat toisen läpiko­taisin. Toisen eri­laisu­u­teen suh­taudu­taan kun­nioit­taval­la mie­lenki­in­nol­la. Toisen tun­temisen toiveen ja toisen ylit­tämät­tömän toiseu­den (engl. alter­i­ty) välille kas­vaa vähitellen jän­nite, jon­ka rakkaus voi Pick­eringin mukaan sovit­taa. Toisen radikaalia vier­aut­ta ei voi pois­taa tunkeu­tu­mal­la tai sulau­tu­mal­la tähän. Päin­vas­toin eril­lisyy­den ja autono­mi­an kieltämi­nen tuhoaa aidon suh­teen. Todel­li­nen suhde on mah­dolli­nen vain, kun toisen eril­lisyys on tun­nis­tet­tu ja tun­nustet­tu. Toisen sisäisen riip­pumat­to­muu­den kun­nioit­ta­mi­nen ja siitä aidosti kiin­nos­tu­mi­nen mah­dol­lis­taa toisen toiseud­es­ta naut­timisen ja samal­la luo­van suh­teen kah­den välil­lä. (Pick­er­ing 2022, 140; Ant­to­nen 2021, 88–102.)

Parisuh­teessa esimerkik­si uskot­to­muu­den pal­jastues­sa puolisoiden kyky kun­nioit­taa toisen eril­lisyyt­tä ja toiseut­ta tulee haaste­tuk­si. Luot­ta­mus­ta yritetään palaut­taa kon­trol­lil­la ja kaiken ker­tomisen vaa­timuk­sel­la. Epä­var­muut­ta ja menet­tämisen uhkaa vas­taan suo­jaudu­taan ajatuk­sel­la siitä, että toista ja toisen tun­tem­at­to­muut­ta voisi jotenkin hal­li­ta. Usein seu­rauk­se­na on kuitenkin tukah­tu­misen, turhau­tu­misen ja tur­vat­to­muu­den koke­muk­sia molem­min puolin. Rakkaudel­lisen tun­nesuh­teen ja luot­ta­muk­sen rak­en­tu­mi­nen parin välille tarkoit­taisi sitä, ettei tun­tem­aton­ta ‒ sitä, mitä ei tiedä ‒ tarvitse enää pelätä, tor­jua eikä yrit­tää kontrolloida.

Bion varoit­taa olet­ta­mas­ta, että toinen (poti­las tai puoliso) olisi sama kuin eilen, viime viikol­la tai viime vuon­na. Täl­lainen ole­tus on merk­ki harhais­es­ta suh­teesta, jon­ka tavoit­teena on estää tun­tem­at­toman, O:n, läh­estymistä. (Bion 1970, 52.)

Sen muis­telem­i­nen, mitä oli ennen, estää tun­nista­mas­ta sitä tun­tem­aton­ta, mikä on nyt. Halu­amis­es­ta ja ymmärtämis­es­tä pidät­täy­tymi­nen ei myöskään tarkoi­ta piit­taa­mat­to­muut­ta tai apa­ti­aa. Bion­in mukaan rever­ie sekä alfa-funk­tio, tarkkaavainen kuun­telu ja kuul­lun mate­ri­aalin vapaasti asso­sioi­va ajat­telu, ovat edel­ly­tyk­siä (ter­apeut­tiselle) rakkaudelle ja ymmär­ryk­selle. (Pick­er­ing 2022, 141.)

Ter­api­aan hakeu­tu­vat par­it ovat usein juut­tuneet itseään tois­tavi­in, tuhoavi­in vuorovaiku­tusku­vioi­hin, joiden taustal­la on molem­pi­en puolisoiden trau­manäyt­tämöt. Puolisot pakot­ta­vat toisen­sa pro­jek­ti­ivisen iden­ti­fikaa­tion keinoin tiet­tyyn ennal­ta määrät­tyyn rooli­in, jol­loin toisen tehtävänä on mah­dol­lis­taa haavoit­tavien koke­musten tois­tu­mi­nen, eikä uuden­laisen koke­muk­sen kehit­tymiselle ole tilaa. Molem­mat siis kamp­pail­e­vat omien trau­mari­s­tiri­ito­jen­sa (muis­to­jen­sa) kanssa samal­la, kun he ovat kietoutuneet näyt­telemään osaa toisen sisäisessä käsikir­joituk­ses­sa. Näitä yhteen kietoutunei­ta trau­maat­tisia näyt­tämöitä Pick­er­ing kut­suu nimel­lä inter­lock­ing trau­mat­ic scene. Täl­lais­ten kietoutunei­den trau­manäyt­tämöi­den ytimessä voi sijai­ta totu­u­den ydin, yhteinen valikoitu fak­ta, joka odot­taa pal­jas­tu­mis­taan. (Pick­er­ing 2011, 51–53; 2022; 141.)

Yhteinen valikoitu fakta

Nyky­hetken ymmärtämisessä parin/yksilön his­to­ri­al­la on tärkeä merk­i­tys, vaik­ka lukki­u­tuneista muis­tiku­vista pyritäänkin vapau­tu­maan. Bion erot­taa toi­sis­taan muistin ja aja­tusten kehkey­tymisen. Jälkim­mäisessä jokin mieliku­va tai idea sukeltaa mieleen vapaana omana kokon­aisuute­naan, vail­la muis­tia. Ajatuk­sen kehkey­tymi­nen viit­taa yhtäkkiseen intu­iti­iviseen aikaisem­min toisi­in­sa liit­tymät­tömien ilmiöi­den yhdis­tymiseen mielessä. Toi­sis­taan irral­liset merk­i­tyk­set­tömät yksi­tyisko­h­dat muut­tuvat yhtey­dessä toisi­in­sa merk­i­tyk­sel­lisik­si. Tätä yllät­täen löy­tyvää punaista lankaa Bion kut­suu valikoiduk­si fak­tak­si (engl. select­ed fact). (Ver­mote 2019, 90; Klemelä 2020, 297; Pick­er­ing 2022, 140.)

Pick­eringin mukaan yhteinen valikoitu fak­ta viit­taa kol­man­teen näkökul­maan, joka syn­tyy molem­pi­en puolisoiden henkilöko­htais­ten valikoitu­jen fak­to­jen liit­tyessä toisi­in­sa. Parit­er­apeutin ei kan­na­ta tar­jo­ta ennenaikaises­ti ja asen­teel­lis­es­ti tulk­in­taa vain toisen puoli­son tar­joa­man tari­nan val­os­sa. Puolisot ovat usein alt­ti­ita tietämään, mitä toisen mielessä liikkuu tai mil­laisia ongelmia toisen suhde­his­to­ri­as­ta nousee. Seu­rates­saan parin kiihtyviä riito­ja sekä tuhoavu­ut­ta parit­er­apeutin täy­tyy samal­la kyetä kär­siväl­lis­es­ti pitämään yllä negati­ivista kyvykkyyt­tään, sietämään tietämät­tömyyt­tään ja häm­men­nys­tään. Hänen ei tule reagoi­da ennenaikaises­ti eikä liit­toutua toisen puoli­son kanssa huoli­mat­ta epä­toivoi­sista vetoomuk­sista toimia ja aset­tua toisen puolelle. (Pick­er­ing 2022, 142.)

Pick­er­ing kuvaa omaa epä­toivoaan Marthan ja Lucan syytel­lessä toisi­aan. Hän miet­tii puolisoiden taus­to­ja. Molem­mil­ta on puut­tunut sisäl­lyt­tävää van­hem­muut­ta isien kär­siessä sota­trau­moista ja äitien tais­tel­lessa selviy­tymis­es­tä niukois­sa olo­suhteis­sa. Kenel­läkään van­hem­mista ei ehkä ollut tarvit­tavaa psykol­o­gista kap­a­siteet­tia lapsen­sa tun­nekoke­musten sisällyttämiseen.

Artikke­lis­saan ”Hyökkäyk­siä tun­ney­hteyk­siä vas­taan” (”Attacks on link­ing”) Bion kuvaa ter­api­ati­lanteessa esi­in nou­se­via poti­laan varhaisia kauhu­ja, joi­ta äiti ei ollut kyen­nyt otta­maan vas­taan ja sulat­ta­maan siedet­täviksi. Lapselle kuole­man pelko, tyhjyy­teen putoamisen tunne tai pimeän kuilun kaltainen vier­aan­tu­mi­nen ovat mah­dot­to­mia kokea, ja lap­si yrit­tää päästä niistä eroon pro­jisoimal­la ne äiti­in. Äitiä tarvi­taan otta­maan nämä kauhut vas­taan ja muun­ta­maan ne lohdu­tuk­sek­si ja lev­ol­lisu­udek­si, ajat­telun ainek­sik­si. Äidin kyky säi­lyt­tää rauhalli­nen mie­len­ti­la merk­it­see, että hän kyke­nee sisäl­lyt­tämään, kan­ta­maan ja ajat­tele­maan sitä, mikä lapselle on sietämätön­tä ja mah­do­ton­ta ajatel­la. (Bion 1959; Pick­er­ing 2022, 143.)

Pick­er­ing jatkaa ker­toma­l­la, kuin­ka hänen mieleen­sä vir­tasi kuva Marthas­ta putoa­mas­sa por­tai­ta alas. Vaikut­ti siltä, että tämä yrit­ti yhä epä­toivoisem­min saa­da Lucan otta­maan vas­taan ja sisäl­lyt­tämään pahaa oloaan, aivan kuin oli kaivan­nut äitiään näkemään oman hätän­sä. Lucan epäon­nis­tu­mi­nen Marthan tilanteen ymmärtämisessä herät­ti Marthas­sa varhaisen koke­muk­sen putoamis­es­ta, äärim­mäis­es­tä sisäl­lyt­tämisen puuttumisesta.

Lucan reak­tio Marthan putoamiseen oli juuri niin vält­televä kuin Lucan äidin vas­taus Lucalle aikanaan. Molem­mat puolisot oli­vat kuvan­neet van­hempi­en­sa kyvyt­tömyyt­tä nähdä ja vas­taan­ot­taa las­ten­sa tun­tei­ta. Van­hempi­en epäon­nis­tu­mi­nen varhais­ten sanat­tomien ja tiedosta­mat­tomien pelko­jen vas­taan­ot­tamises­sa ajoi nyt Lucan ja Marthan pin­nis­telemään pakot­taak­seen oman pelkon­sa toisen kan­net­tavak­si ja yhä epä­toivoisem­min myös ter­apeutin kannettavaksi.

Täl­lä par­il­la oli enem­män yhteisiä kehi­tyk­sel­lisiä puut­tei­ta ja mene­tyk­siä kuin alun perin olisi voin­ut ajatel­la. He molem­mat koki­vat tule­vansa laimin­lyödyik­si tässä suh­teessa samal­la, kun he esit­tivät toisen trau­manäytelmässä laimin­lyövää van­hempaa. Vas­ta tässä kohtaa ter­apeutista tun­tui, että hän saat­taisi alkaa tar­joa­maan tulk­in­taa, jos­sa olisi mukana parin yhteisen vuorovaiku­tusju­ut­tuman ydin – kol­mas ulot­tuvu­us puolisoiden henkilöko­htais­ten trau­ma­ju­ut­tumien lisäk­si eli yhteinen valikoitu fakta.

Pick­er­ing kuitenkin ker­too, että tun­tui ennenaikaiselta sanoa mitään. Hän pyr­ki vain ylläpitämään tun­nel­maa, jos­sa pari voisi tun­tea ole­vansa tur­vas­sa ja tule­vansa sisäl­lyte­tyk­si. Ter­apeut­ti vaali kär­siväl­listä ja uneno­maista rauhan tilaa, jos­sa avoimet ja vas­taan­ot­ta­vat mielet voisi­vat ottaa vas­taan ajatuk­sia, joi­ta kukaan ei ollut vielä aikaisem­min ajatellut.

Pick­er­ing kir­joit­taa, että ter­apeutin mieli (ja sydän) voi toimia par­ille tur­va­paikkana ja sisäl­lyt­täjänä, jos se on avoin eikä sitä ole täytet­ty aikaisem­pi­en ter­api­ais­tun­to­jen sisäl­löil­lä, ei tule­vaisu­u­den aav­is­tuk­sil­la, ei salaisil­la pyrkimyk­sil­lä eikä epäaidol­la ennenaikaisel­la ymmär­ryk­sel­lä (Pick­er­ing 2022, 144).

Jos­sain vai­heessa Luca alkaa puhua varovasti ja epäröi­den: ”Itse asi­as­sa olen miet­tinyt Marthan putoamista por­tais­sa. Tiedän, että syytin hän­tä, että hän teki sen tahal­laan saadak­seen min­un huomioni, mut­ta en voi tietää tätä var­masti. Ehkä hän vain putosi. Olen alka­nut ymmärtää, kuin­ka pelois­sani ja avu­ton olen itse. Ja kuin­ka pelois­sani olin lapse­na, kun äiti tais­teli selviy­tyäk­seen isän ollessa kaukana etsimässä töitä. Tun­tui niin pahal­ta nähdä, kuin­ka pois tolal­taan äiti oli. Syytök­seni Marthan hys­teerisyy­destä ovat olleet ehkä yri­tys­täni tukah­dut­taa omaa kauhuani avut­toman äidin avut­tomana lapse­na. Ikään kuin minä olisin itse pudon­nut alas avut­to­muu­den por­tai­ta eikä ole ketään, joka ottaisi vastaan.”

Martha avaa käsi­varten­sa puuskas­ta ja lait­taa käten­sä Lucan polvelle: ”Voi Luca, mieleeni ei koskaan tul­lut, että sinä olisit ollut pelois­sasi. Sin­ul­la on ollut oikeas­t­aan saman­laista kuin min­ul­la, kun van­hem­mil­lamme oli niin paljon murehdittavaa.”

Ter­apeut­ti­nen tila alkoi toimia laa­jem­pana sisäl­lyt­täjänä kaikille. Se saat­toi syn­tyä, kun ter­apeut­ti loi sisäistä unek­su­vaa mie­len­ti­laa, jota muisti, pyrkimyk­set tai ennenaikainen ymmär­rys eivät tahran­neet. Oli mah­dol­lista ottaa vas­taan, sisäl­lyt­tää ja muun­taa parin varhaisia kuolemisen ja hajoamisen pelko­ja ajatuk­sik­si, joi­ta saat­toi ajatel­la. Ter­apeutin sisäl­lyt­tämi­nen mah­dol­listi par­ille kehit­tää hei­dän omaa kykyään sisäl­lyt­tää ja ajatel­la tunnekokemuksiaan.

Lopuk­si

Olen edel­lä kuvan­nut, kuin­ka Bion­in omat trau­maat­tiset elämänkoke­muk­set herät­tivät hänessä nimetön­tä kauhua, tyhjyyt­tä, ehkä jopa ajat­tel­e­van mie­len lamaan­tu­mista. Hän kuitenkin löysi rakkaudel­lisen suh­teen trans­for­mati­ivisen voiman; reve­r­ien, uneno­maisen vas­taan­ot­tamisen sekä sisäl­lyt­täjän ja sisäl­lytet­tävän välisen suh­teen merk­i­tyk­sen. Bion­in teo­reet­tises­sa ajat­telus­sa äidin ja lapsen, poti­laan ja ana­lyytikon sekä puolisoiden väli­nen rever­ie ja vas­tavuoroinen sisäl­lyt­tämi­nen hei­jas­tu­vat myös mie­len sisäiseen kykyyn sisäl­lyt­tää eli ajatel­la ajatuk­sia, joil­la ei aiem­min ole ollut ajattelijaa. 

Tässä artikke­lis­sa on korostet­tu Bion­in ja Frances­can rakkaus­suh­teen merk­i­tys­tä Bion­in ajat­telun vapau­tu­miselle trau­makoke­musten pain­os­ta. Tässä piilee tietysti yksipuolisu­u­den vaara, onhan mah­do­ton­ta erot­taa yksit­täis­ten tek­i­jöi­den vaiku­tuk­sia ja seu­rauk­sia kenenkään elämän kokon­aisu­udessa. Kuitenkin Bion­in omis­sa kir­jeis­sä hän antoi itse suuren pain­oar­von hänen ja Frances­can väliselle rakkaudelle.

Edel­lä kuvat­tu Bion­in teo­ria sisäl­lyt­tävän suh­teen merk­i­ty­ses­tä ajat­telun kehit­tymiselle on keskeinen työkalu psyko­ana­lyyt­tises­sa parip­sykoter­api­as­sa, jos­sa on tavoit­teena hoitaa parin suhdet­ta niin, että psykoter­apeutin sisäl­lyt­tämiskyky voisi siir­tyä niin molem­pi­en puolisoiden kyvyk­si kuin myös hei­dän suh­teen­sa omi­naisu­udek­si. Sil­loin puolisoiden mieliku­vis­sa suhde pystyy sisäl­lyt­tämään molem­pi­en vaikei­ta tun­tei­ta ja koke­muk­sia. Täl­lainen niin kut­sut­tu luo­va pari mah­dol­lis­taa puolisoille oman ja toisen tun­tem­at­toman ulot­tuvu­u­den läh­estymisen. Toisen toiseut­ta, eri­laisu­ut­ta ja eril­lisyyt­tä ei tarvitse tor­jua, eikä sitä tarvitse yrit­tää saa­da hallintaan, vaan sen rakkaudel­liseen perusasen­teeseen voi oppia luot­ta­maan, vaikeuk­sienkin keskellä.

Psykoter­apeut­teina olemme oppaana poti­laiden, parien ja yksilöi­den tun­tem­at­toman tun­nustelus­sa. Olemme sil­loin aina ja väistämät­tä myös omas­sa suh­teessamme tun­tem­at­tomaan. Mil­laista on aset­tua luo­vaan suh­teeseen sel­l­aisen kanssa, jos­ta ei voi tietää ja jota ei voi ennakoi­da? Joudumme vas­takkain tämän kysymyk­sen kanssa niin suhteis­samme toisi­in kuin suh­teessa omaan mieleen, alati muut­tuvaan ruumi­iseemme sekä ympäristöömme. Bio­nia lukies­sa joudumme jokainen hah­mot­ta­maan omaa suhdet­tamme todel­lisu­u­teen, jota enim­mäk­seen ei voi hal­li­ta eikä ymmärtää, mut­ta mitä voinee ainakin jos­sain määrin opetel­la rakastamaan.

Kir­jal­lisu­us

Abel-Hirsch, Nico­la (2019). Bion 365 quotes. Lon­too: Routledge.

Ant­to­nen, Anne (2019). Eri­laisu­u­den sietämät­tömyy­destä luo­vaan tun­ney­htey­teen psyko­ana­lyyt­tises­sa parip­sykoter­api­as­sa. Teok­ses­sa Aaval­u­o­ma, San­na; Ant­to­nen, Anne & Läh­teen­suo, Jaana (toim.), Parisuhde kol­man­te­na, 77–111. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Ant­to­nen, Anne (2021). Eril­lisyys ja yhteys parisuh­teessa sekä psyko­ana­lyy­tises­sa parip­sykoter­api­as­sa. Teok­ses­sa Lesk­i­nen, Rita (toim.), Yhteys – Psyko­ana­lyyt­tisen ajat­telun ytimessä. Espoo: Prometheus.

Bion, Wil­fred R. (1959). Attack on link­ing. Teok­ses­sa Sec­ond thoughts, 93‒109. New York: Jason Aronson.

Bion, Wil­fred R. (1962). Learn­ing from expe­ri­ence. Lon­too: Karnac.

Bion, Wil­fred R. (1965). Trans­for­ma­tions. Lon­too: Karnac.

Bion, Wil­fred R. (1970). Atten­tion and inter­pre­ta­tion. Lon­too: Tavistock.

Bion, Wil­fred R. (1982). The long week­end. Toim. Francesca Bion. Lon­too: Karnac.

Bion, Wil­fred R. (1985). All my sins remem­bered: Anoth­er part of a life. The oth­er side of genius. Toim. Francesca Bion. Lon­too: Karnac.

Bion, Wil­fred R. (1991). A mem­oir of the future. Lon­too: Karnac.

Bion, Wil­fred R. (1992). Cog­i­ta­tions. Lon­too: Karnac.

Bion, Wil­fred R. (1997/2014). War mem­oirs: 1917–1919. Teok­ses­sa Maw­son, Chris & Bion, Francesca (toim.), The com­plete works of W. R. Bion. Vol. XV. Lon­too: Karnac.

Brit­ton, Ronald (1998). The ana­lyst intu­ition: select­ed fact or over­val­ued idea? Teok­ses­sa Belief and imag­i­na­tion, 97‒108. Lon­too: Routledge.

Col­man, War­ren (1993). Mar­riage as a psy­cho­log­i­cal con­tain­er. Teok­ses­sa Ruszczyn­s­ki, Stan­ley (toim.), Psy­chother­a­py with cou­ples. The­o­ry and prac­tice at the Tavi­s­tock Insti­tute of Mar­i­tal Stud­ies. Lon­too: Karnac.

Hewi­son, David (2014). Shared uncon­scious phan­ta­sy in cou­ples. Teok­ses­sa Scharff, David E. & Scharff, Jill Savege (toim.), Psy­cho­an­a­lyt­ic cou­ple ther­a­py. Foun­da­tions of the­o­ry and prac­tice. Lon­too: Karnac.

Hyr­ck, Mat­ti (2014). Onko Jumala hyvä?: antaako psyko­ana­lyysi vas­tauk­sen? Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Klemelä, Esko (2020). Tun­tem­at­toman psyko­ana­lyytikko. Johdan­toa Wil­fred R. Bion­in ajat­telu­un. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Mor­gan, Mary (2005). On being able to be a cou­ple: the impor­tance of a “cre­ative cou­ple” in psy­chic life. Teok­ses­sa Gri­er, Fran­cis (toim.), Oedi­pus and the cou­ple. Lon­too: Karnac.

Mor­gan, Mary (2019a). Love, hate, and oth­er­ness in inti­mate relat­ing. Teok­ses­sa Cou­ple and fam­i­ly psy­cho­analy­sis, 9(1), 15‒21.

Mor­gan, Mary (2019b). Tiedosta­mat­tomat usko­muk­set pari­na olemis­es­ta. Teok­ses­sa Aaval­u­o­ma, San­na; Ant­to­nen, Anne & Läh­teen­suo, Jaana (toim.), Parisuhde kol­man­te­na, psyko­ana­lyyt­tisia kir­joituk­sia parip­sykoter­api­as­ta. Suom. San­na Aaval­u­o­ma, Anne Ant­to­nen ja Jaana Läh­teen­suo. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Pick­er­ing, Judith (2008). Being in love. Ther­a­peu­tic path­ways through psy­cho­log­i­cal obsta­cles to love. Lon­too: Routledge.

Pick­er­ing, Judith (2011). Bion and the cou­ple. Cou­ple and fam­i­ly psy­cho­analy­sis, 1, 49‒68.

Pick­er­ing, Judith (2019). The search for mean­ing in psy­chother­a­py. Spir­i­tu­al prac­tice, the apophat­ic way and Bion. Lon­too & New York: Routledge.

Pick­er­ing, Judith (2022). Through a glass dark­ly: Bion, unknow­ing, and the cou­ple. Cou­ple and fam­i­ly psy­cho­analy­sis, 12(2),130‒148.

Rein­er, Annie (2023). W. R. Bion’s the­o­ries of mind. A con­tem­po­rary intro­duc­tion. Lon­too & New York: Routledge.

St John of the Cross (1946/2008). The ascent of Mount Carmel. Engl. Edgar Alli­son Peers. New York: Dover.

Ver­mote, Rudi (2019). Read­ing Bion. Lon­too & New York: Routledge.