Kaisa-Maria Leskinen & Tolsa-Saloheimo Riikka: Maan korvessa kulkevi 

Kat­seemme hakeu­tuu lapseen. Seu­raamme junas­sa tai met­rossa, pihal­la tai kadul­la hänen ole­mus­taan, puuhi­aan ja vuorovaiku­tus­taan mui­hin, ehkä van­hempaan tai kaveri­in rin­nal­la. Miten lap­si on itsen­sä kanssa ja miten hän tulee nähdyk­si? Mil­lainen mie­len maas­to hän­tä ympäröi? Näyt­täy­tyykö maan kor­pi hänelle pelot­ta­vana, täyn­nä uhkia ja epä­var­muut­ta – vai kut­suuko mie­len met­sä houkut­tel­e­vana, onko ilah­dut­tavia yllä­tyk­siä luvas­sa? Kuka tai ketkä kulke­vat lapsen kanssa, miten hän kokee yksinäisyy­den? Lap­si kuulee maail­man sel­l­aise­na kuin hänet on kuultu.

Kat­somme nuor­ta, vai kään­tyykö kat­seemme pois ja halu­amme sulkea kor­vamme? Uskallam­meko nähdä, mil­lainen on nuoren maail­ma? Huo­maam­meko toivon, voiman, mah­dol­lisu­udet – sel­l­aisen tule­vaisu­u­den, jota emme ole osan­neet kuvitel­lakaan? Nuoren kat­somi­nen voi olla pelot­tavaa. Nuoru­us on unelmien polku­jen ohel­la ahdis­tuk­sen, muu­tosten ja pelko­jen maasto.

Immi Hel­lén (1884) tavoit­taa ”Maan korves­sa kulke­vi lap­sosen tie” ‑laulun­sa sanoil­la ja P. J. Han­nikainen sävelin useille meille tut­tua tun­nel­maa. Kenet saamme enke­lik­semme? Joskus polku johtaa psykoter­apeutin huoneeseen. Siel­lä psykoter­apeut­ti alkaa lapsen tai nuoren ja hänen van­hem­muut­tansa hoitavien aikuis­ten kanssa tutkia tun­nelmia ja mie­len kuvia men­neistä maas­toista. Jos olemme voineet rohkeasti ja lem­peästi kat­soa omaan lap­su­u­teemme ja nuoru­u­teemme, on meil­lä mah­dol­lisu­us kuul­la kohtaa­maamme las­ta tai nuor­ta rakkaudella.

Tämän vuo­den ensim­mäisessä Psykoter­apia-lehden numerossa julka­isti­in varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­aan liit­tyviä ansiokkai­ta kir­joituk­sia. Nyt on kädessäsi vuo­den viimeinen numero, joka ete­nee teemoil­laan lap­su­u­teen ja nuoruuteen.

Hen­na Suopan­ki jatkaa varhaisen vuorovaiku­tuk­sen tutkimista kuvaa­mal­la, miten vau­va­havain­noin­nin opit siir­tyvät psykoter­api­ahuoneeseen. Psykoter­api­an trans­fer­enssisuhde peilaa aina kaikkien psykoter­api­ahuoneessa ole­vien omi­in varhaisi­in kokemuksiin.

Pauli­ina Man­nisen artikke­lis­sa kuvataan, mitä kaikkia tun­tei­ta ja tun­nelmia ikä­tover­it, sis­aruk­set meis­sä matkalla herät­tävät. Sis­aru­us voi olla kir­peää tais­telua ja kil­pailua, niin kuin Tuhki­mo-sadus­sa, tai kor­vaam­a­ton­ta toveru­ut­ta, niin kuin Han­nus­sa ja Ker­tus­sa. Man­ni­nen pohtii myös isom­man sis­aruk­sen tilan­net­ta pikku­sis­aruk­sen syn­tyessä. Jokainen tun­nistaa tarpeen olla jollekulle kaikkien tärkein, kaikkein rakastetuin.

Niina Rita ja Kaisa-Maria Lesk­i­nen ovat sekä kir­joit­ta­neet että luen­noi­neet nuoru­u­teen liit­tyvistä aiheista. Tee­manu­merossamme Rita ja Lesk­i­nen vievät mei­dät eläväl­lä taval­la sel­l­aisen suon tun­nelmi­in, jos­sa psykoter­apeut­ti sijoite­tun tai adop­toidun nuoren kanssa tar­poo. Ado­les­cence-tv-sar­jan arvios­saan Leena Granlund havah­dut­taa mei­dät näkemään nuorten kor­pi­matkan pimeimpi­in sokkeloihin.

Jot­ta psykoter­apeut­ti pystyy selviy­tymään soi­sis­sakin maas­tois­sa, tarvit­see hän hyvät kumisaap­paat ja riit­tävän laadukkaat tekniset varus­teet. Pauli­ina Pakalén pohtii kir­joituk­ses­saan tulk­in­taa lapsen psyko­ana­ly­y­sis­sä. Las­ten hoidois­sa tulk­in­ta on eri­laista kuin aikuisil­la. Kysymys on kiin­nos­ta­va ja koko ajan muut­tu­va. Kenelle tulki­ta, mitä tulki­ta ja miten tulki­ta? Eri­tyisen kiin­nos­ta­va on Pauli­inan esi­in nos­ta­ma käsite tulk­it­sem­i­nen van­hempi­en kaut­ta. Kun lapsen psykoter­apeut­ti on nyky­isin useim­miten myös van­hem­muu­den työn­tek­i­jä, on hänel­lä mah­dol­lisu­us välil­lä istah­taa karpalomät­täälle mar­jo­ja mais­tele­maan äidin ja isän kanssa. Lap­si tem­meltää toisaal­la ja samal­la yhtaikaa hei­dän silmien­sä alla.

Lapset toimi­vat ja usein myös leikkivät psykoter­apeutin huoneessa. Vien­na Pyn­nö­nen vie mei­dät aikuis­ten leikkien maail­maan näyt­täen, miten lap­su­u­den ja nuoru­u­den teemat ovat läs­nä läpi elämän. Leik­ki on taidet­ta, ja taide on leikkiä.

Riik­ka Tol­sa-Salo­heimo houkut­telee kon­gres­siter­veisil­lään meitä kokeile­maan, miltä lap­su­u­den hiekkaleikkien hiek­ka tun­tu­isi käsis­sä. Niin lap­sille, nuo­rille kuin aikuisillekin sopi­va sand­play-ter­apia tar­joaa reitin tiedosta­mat­tomaan. Sohvien maail­mas­sa on siir­ryt­ty sohval­ta soit­tamisen ja äänen äärelle. Musi­ikkip­sykoter­apeut­ti Han­na Hakomä­ki on Kaisa-Maria Leskisen haas­tatelta­vana. Kir­jal­lisu­us­pal­stalle on koot­tu tiivis paket­ti kir­joista, joi­ta las­ten ja nuorten psykoter­apeu­tit voivat käyt­tää työvä­lineinään. Mitäpä jos kysy­isimme aikuiseltakin hänen lap­su­u­den lem­p­isat­u­aan? Tulisiko ter­api­ahuoneeseen piparkakku­talon tuok­su, myrkky­ome­nan maku tai sat­umet­sän var­jot ja val­ot? Lehden kolum­nisti, aikuisp­sykoter­apeut­ti Erk­ki Heinonen pohtii, miten lap­su­us näkyy aikui­sis­sa ja hei­dän psykoterapioissaan.

Kuvataiteil­i­ja Aino Keinäsen kos­ket­ta­va Kuun­teli­ja-teos pääkir­joituk­sen yhtey­dessä vie mei­dät kor­ves­ta kor­vaan, kuun­teli­jan luo. Aino liit­tyy myös ylisukupolvis­es­ti Ther­a­peiaan: Ain­on isoäi­ti Elli Keinä­nen oli ther­a­peialainen las­tenpsykoter­apeut­ti, joka oli myös Riik­ka Tol­sa-Salo­hei­mon täti.

Palaamme takaisin ter­api­ahuoneeseen: vähitellen psykoter­api­an kart­taan alkaa piir­tyä uusia, kiin­nos­tus­ta herät­täviä maas­to­ja, met­sät muut­tuvat vähem­män uhkaaviksi ja kauneus saat­taa kim­meltää ter­apeutinkin silmis­sä. Kuulemme lap­su­u­den kor­pi­en kuiskin­taa aikuisenkin koh­dates­samme. Maan kor­ves­ta, tiedosta­mat­tomas­ta tuleekin tur­val­lisen uteliaisu­u­den elämän­mit­tainen kohde. Tämä tee­manu­mero on kun­ni­anosoi­tus pien­ten ja nuorten ihmis­ten rohkeudelle etsiä ja löytää oma polkun­sa ja asuin­si­jansa tässä maailmassa.

Kaisa-Maria Lesk­i­nen & Riik­ka Tolsa-Saloheimo

Lapset ja nuoret ‑numeron vierail­e­vat päätoimittajat