Markus Johansson: Yksi suu, kaksi korvaa ja kohti katsovat silmät

Yksi suu, kak­si kor­vaa ja kohti katso­vat silmät

Olen tehnyt itsel­leni tärkeän ja muis­torikkaan työru­pea­man Suomen Pelas­tusarmei­jan säätiöl­lä urani aikana. Muis­tan erään joulu­juh­lail­lan, jol­loin istu­in ajatuk­sis­sani ruokapöy­dän ääressä ihmishälinässä ja kuulin pöy­dän päästä erään ruokail­i­jan totea­van Pelas­tusarmei­jan upseer­ille, miten hyvältä tun­tui, kun tämä kuun­teli hän­tä. Upseeri vas­tasi tähän, että Jumala on antanut meille vain yhden suun mut­ta kak­si kor­vaa. Ruumi­inosieni alku­perää en rohkene väit­tää tun­te­vani, vaik­ka pyrinkin suh­tau­tu­maan eloani määrit­tävi­in elimi­i­ni asian­mukaisel­la kun­nioituk­sel­la ja kiitol­lisu­udel­la, mut­ta lausah­dus jäi mieltäni askar­rut­ta­maan. Kuin­ka kuul­luk­si tulem­i­nen muo­vaa ihmistä perus­tuk­sia myöten.

Raken­nuk­sen perus­tuk­si­in, kuten omi­in perus­tuk­si­imme, kajoami­nen on herkkää ja voi uha­ta rom­ah­dut­taa koko talon. Vael­lel­lessamme talomme käytävil­lä, oleil­lessamme sen eri tarkoituk­si­in kalus­te­tuis­sa huoneis­sa ja hen­git­täessämme raikas­ta ilmaa sen parvekkeil­la – joskus haikeasti maisemista myk­istyen – voi mieleemme häivähtää hei­jas­tuk­sia viesteistä, jot­ka perus­tuk­si­imme on muu­rat­tu. Kuun­telem­i­nen voi lem­peästi läpi­valaista rak­en­tei­ta ja aut­taa näkemään pin­tapäällysteen taakse, syvem­pi­in ker­rostu­mi­in, hei­jas­tusten lähteisi­in, jot­ka piilevät sisim­män uumenis­sa, yltävät ehkä peruskiveen asti.

Peruskiv­en muu­raus on van­ha ser­e­mo­ni­alli­nen perinne. Alun perin se perus­tuu rak­en­tamiseen osal­lis­tunei­den tapaan lait­taa ensim­mäiset tiilet yhdessä paikoilleen ja asetel­la tiilien alle uhri­lahjo­ja, kuten viiniä tai vil­jaa. Myöhem­min peruskiveen on voitu sijoit­taa säil­iö, jon­ka sisään on laitet­tu eri­laisia esineitä muis­tut­ta­maan perus­tuk­sen muu­raamisen ajanko­hdas­ta, vaikka­pa sanomale­htiä tai vuosik­er­to­muk­sia. Peruskiv­en sisään kätket­ti­in aikakapseli, viesti men­neisyy­destä, ja tämän viestin kätkemän kiv­en ympärille siis muu­rat­ti­in perus­tuk­set, jot­ka määrit­tivät raken­nuk­sen kestävyyt­tä ja vakautta.

Eläessämme luon­non­voimien ehdoil­la, häm­men­tyneinä, kivu­li­aina ja arkoina, voimme pelätä rak­en­tei­den nar­i­naa, kolah­duk­sia ja paukah­duk­sia, halkeamia seinis­sä ja hai­se­via kos­teusvau­ri­oi­ta. Kun pelkäämme luhis­tu­mista ja sitä, ettei rak­en­teemme kestä, saatamme osoit­taa pyyn­nön toiselle: voisitko aut­taa min­ua ymmärtämään, mitä minus­sa tapah­tuu? Olisitko kanssani nyt, kun maa tun­tuu pet­tävän alta, kaik­ki huo­juu ja tun­tuu murenevan palasik­si. Ongel­mak­si saat­taa muo­dos­tua se, että jokainen pyrkii var­jele­maan omaa taloaan sor­tu­mas­ta eikä aina kykene anta­maan toiselle sel­l­aista tilaa, jota toinen tarvit­see. Psykoter­apeutin huoneessa täl­lainen rauhalli­nen ja tur­valli­nen tila pyritään luo­maan. Tila, jonne mah­du­taan yhdessä, ais­teinemme ja tun­teinemme, jaka­maan ja kuule­maan tois­temme viestit.

Tässä Psykoter­apia-lehden numerossa Ossi Takala kir­joit­taa siitä, miten pelkät ais­ti­havain­not ja kog­ni­ti­ivi­nen empa­tia eivät riitä meille yhtey­den raken­nus­pa­likoik­si, vaan tarvit­semme tun­teen jae­tus­ta koke­muk­ses­ta, jot­ta todel­la opimme ymmärtämään itseämme ja ympäröivää maail­maa. Olemme virit­täy­tyneet sosi­aal­isik­si olen­noik­si: tekemään yhteistyötä, kaipaa­maan muiden seu­raa ja etsimään ympäristöstä ymmärtäviä kat­sei­ta – mui­ta mielel­lisiä etsi­jöitä ja harhailijoita.

Näitä olen­to­ja kohtaamme kah­den kesken ja ryh­mis­sä. Ryh­mässä kohtaamiset anta­vat mah­dol­lisu­u­den uuteen koke­muk­seen itses­tä, tar­joten sisäl­lyt­täjän ja peilin oma­lle ole­mas­saolon koke­muk­selle. Olavi Lind­fors arvioi Suomen Ryh­mäp­sykoter­apia ry:n 50-vuo­tisen his­to­ri­an kun­ni­ak­si julka­istua juh­lakir­jaa ja korostaa muun ohel­la uteliaisu­ut­ta kuun­nel­la yksi­tyisko­htia ja kysyä: ”Kuka on tämä ihmi­nen, joka sanoo näin?” Kuvates­saan omas­sa kir­joituk­ses­saan ryh­mäp­sykoter­api­aa Sisko Miet­ti­nen käyt­tää kau­ni­isti ver­tausku­vaa kaiku­lau­das­ta, joka antaa välit­tömän vas­teen vau­van pien­impi­inkin liikkeisi­in. Kaiku­lau­dal­la vau­va tun­tee pienetkin elon­sa ilmen­tymät; oman hen­gi­tyk­sen­sä, raa­jo­jen liik­keet ja sydämenlyönnit.

Alkukan­tais­es­ta ruumi­inkielestä kumpuaa psyykkisten rep­re­sen­taa­tioiden raja­mail­la väreile­viä vaikeasti sanoitet­tavia koke­muk­sia, joi­ta voimme negati­ivisen kyvykkyy­den avul­la pyrk­iä tavoit­ta­maan, saat­taa ne osak­si havain­tomaail­maamme niiden merk­i­tyk­sen näkyväk­si tekemisek­si. Negati­ivis­es­ta kyvykkyy­destä kir­joit­taa Olli Salo, joka pain­ot­taa, miten tärkeää on läh­estyä kätket­tyjä vieste­jä ilman ennakko-odotuk­sia, pidät­täy­tymäl­lä harkin­nas­ta ja avau­tu­mal­la spon­taanisti vas­taan­ot­ta­maan het­kessä liikku­via tunne-elämyksiä.

Tunne-elämyk­sistä syn­tyvät unet, mieliku­vat ja kieli. Kieli, jota puhumme ja kuun­telemme. Sisäi­nen puhe vaikut­taa siihen, miten suh­taudumme itseemme, ja se voi saa­da mon­en­laisia muo­to­ja. Se voi ilmen­tyä vaik­ka jumala­suh­teessa, kuten Markku Niem­i­nen kuvaa Mat­ti Hyr­ckin ajatuk­sia esitel­lessään, ja tuo suhde voi näyt­täy­tyä mus­tavalkoisen tuomit­se­vana tai huolen­pidon mie­len­ti­las­sa epä­var­muut­ta sietävänä ja suvait­se­vana. Sisäisen maail­man näyt­tämöl­lä olemme ajoit­tain ankarien mieliku­vien riepotelta­vana ja vaikeina het­k­inä tarvit­semme ulkop­uolelta tule­vaa myötä­tun­toa, jot­ta voisimme tun­nistaa itsemme haavoit­tuvu­udessam­mekin riittävinä.

On siis tarve tul­la nähdyk­si ja kuul­luk­si. Kat­ja Koso­nen esit­tää huolen­sa mie­len­ter­veystyön resurssien vähyy­destä ja toivoo dial­o­gisu­u­den vahvis­tu­mista, jot­ta inhimilli­nen hätä tulisi koh­datuk­si yksilöl­lisen tarpeen mukaan. Ossi Takala vas­teessaan ja Erk­ki Heinonen kolum­nis­saan pohti­vat tätä nähdyk­si tulemisen tarvet­ta ter­vey­den­huol­lon ja psykoter­api­an kontekstissa.

Nyt taas joulun alla mon­et odot­ta­vat pää­sevän­sä istu­maan yhteis­ten pöy­tien ääreen. Joillekin ei ehkä ole katet­tua paikkaa tai jos onkin, on heitä, jot­ka eivät löy­dä tai uskalla tul­la pöy­dän ääreen. Toivon kuitenkin, että tänä joulu­na kaikille löy­ty­isi pöy­dän äärestä tuoli, oma paik­ka, ja vastapäätä istu­isi toinen ihmi­nen, kohti katso­vat lem­peät silmät ja kak­si kuun­tel­e­vaa korvaa.

Mainit­takoon vielä, että joulu tuli tänä vuon­na Psykoter­apia-lehdelle aikaisin: Kult­ti ry:n jär­jestämässä laat­ule­htik­il­pailus­sa tuo­mari Ruben Stiller päät­ti antaa lehdellemme kun­nia­main­in­nan. Tämä huomionosoi­tus on otet­tu kiitol­lisu­udel­la vas­taan lehden toim­i­tuk­ses­sa ja toim­i­tus­neu­vos­tossa. Olemme erit­täin kiitol­lisia kaikille kir­joit­ta­jille, jot­ka ovat mah­dol­lis­ta­neet laadukkaan julka­isun toteu­tuk­sen. Toim­i­tus­si­h­teeri Kris­ti­ina Lind­fors ja Olli Rantu­la sen sijaan ovat tehneet val­ta­van työn digia­rk­iston toteut­tamises­sa, ja tämä lah­ja on meille kaikille mieluinen: Psykoter­api­an kaik­ki aikaisem­mat vuosik­er­rat löy­tyvät nyt ark­istoitu­na ja ovat lehden tilaa­jille vapaasti luet­tavis­sa. Kiitos heille merkit­tävästä panok­ses­ta lehden his­to­ri­an tal­len­tamisek­si ja aineis­ton saatavil­la olon tur­vaamisek­si kaikille kiin­nos­tuneille. Oikein hyvää ja rauhaisaa joulu­naikaa kaikille – lohtua, läm­pöä ja ymmär­rystä jokaiselle tarpeen mukaan!

Markus Johans­son
pää­toimit­ta­ja