Juha Siltala: Sadistisen yliminän jälkikaikuja

Vuon­na 1923 Freud mutk­isti päiväti­etoisu­u­den ja piilota­juisen jakoa muokat­en sen egon, idin ja ylim­inän raken­nemallik­si. Ylim­inä nousi idis­tä ja oli osak­si tiedostam­a­ton. Ylim­inä ei vain muis­tut­tanut sosi­aalisen hylkäämisen vaaroista vaan myös kiusasi norme­ja nou­dat­tavaa minää. Freud johti itser­ankaisun oidi­paa­likon­flik­tista. 1970-luvul­ta läh­tien henkistä immu­ni­teet­ti­häir­iötä on selitet­ty sek­suaalisen rivali­teetin sijas­ta sil­lä, miten henkilö on tul­lut vas­taan­ote­tuk­si. Minähäir­iöiselle kiel­letyltä voikin tun­tua elämän­tunne eivätkä vain jotkut teot tai ajatuk­set. Freudin raken­nemallin tekee yhä kiin­nos­tavak­si fan­ta­sioiden rooli kon­flik­teis­sa: vihol­li­sis­sa ran­gais­taan sek­suaal­isu­ut­ta. Freudin syyl­listymisalt­ti­iden ohuti­hois­t­en rin­nakkaistodel­lisu­udessa elää syyl­lisyy­delle immuu­nit kova­p­in­taiset, jot­ka itser­ankaisun sijas­ta ulkois­ta­vat viat oman sisäisen har­mo­ni­ansa säi­lyt­täen. Ylen­määräistä syyl­listyvyyt­tä ja julkeaa tun­not­to­muut­ta voi molem­pia pitää yliminävaurioina.

Psyko­ana­lyysi näyt­ti 1900-luvun lop­ul­la väistyvän van­hen­tuneena käsit­teel­listämistapana kog­ni­ti­ivisen psykolo­gian, neu­roti­etei­den, evoluu­tiop­sykolo­gian, kon­struk­tivis­min ja rela­tion­aalisen sosi­aalip­sykolo­gian tieltä. Jäl­jelle jäi yksi syy viita­ta siihen, eikä se ollut mie­len tiedostam­a­ton puoli. Tiedostam­a­ton oli mukana muis­sakin psykolo­giois­sa sub­lim­i­naal­isi­na päätöksinä, pros­es­simuisti­na tai periy­tyv­inä reak­tio­valmiuksi­na. Mut­ta tor­jut­tu psyko­ana­lyysi palasi kum­mit­tele­maan itse­tuhoises­sa käyt­täy­tymisessä. Oikeinkaan infor­moitu ihmi­nen ei valin­nut aina ratio­naalis­es­ti, jos ratio­naal­isu­ut­ta mitataan hyödyl­lä. Ja jos ihmis­po­lo päälle päät­teek­si jumi­u­tui piinaavi­in suhdeasetelmi­in­sa, hän toi­mi kuin oman itsen­sä pahin viholli­nen. Ikään kuin kär­sivä olisi rankaissut itseään jostakin, joka ei ollut selvää hänelle itselleenkään.

New York Times rapor­toi maalisku­us­sa 2023 Freud-renes­sanssista, kun käyt­täy­tymisen uudelleen ohjel­moin­ti­in perus­tu­vat oirekeskeiset ter­api­at eivät enää riit­täneet. Van­hanaikainen psyko­ana­lyysi vetää puoleen­sa start­up-yrit­täjiä, Insta­gramis­sa ja Tik­Tokissa postataan uuden sukupol­ven tekemästä löy­döstä: Freud ei olekaan niin sek­sisti­nen tai rasisti­nen kuin on luul­tu. Yhdys­val­to­jen lail­lis­te­tu­ista psykolo­geista Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­ic Asso­ci­a­tion­in jäseniä on vain niukat kolme pros­ent­tia, mut­ta psyko­ana­lyyt­tiseen koulu­tuk­seen on taas riit­tänyt tuli­joi­ta. (Bern­stein 2023.)

Triebent­mis­chung syyl­lisyy­den sotkijana

Freudin metap­sykolo­gian kannal­ta perus­ta­van kir­joituk­sen “Das Ich und das Es” julkaisemis­es­ta on tul­lut kuluneek­si sata vuot­ta. Juuri tässä tutkiel­mas­sa näyt­tämölle astu­i­v­at dynaami­nen tiedostam­a­ton ja ris­tiri­itaise­na poi­s­painet­tu aines tiedosta­mat­toman kovana yti­menä. Psykon­a­lyysin perus­tak­si ei enää riit­tänytkään havain­to tiedosta­mat­tomista vieteistä, jot­ka tekivät tep­posia päivä­ta­jun­nalle. Epämiel­lyt­tävien koke­musten kohtalono­maista palu­u­ta selit­ti nyt toistopakko ja sen käytevoimana viet­tien regres­si­ivi­nen luonne: tyy­dy­tyk­seen pyrit­ti­in aikaisem­mil­la keinoil­la, kun kehit­tyneem­mät tavat oli­vat epäonnistuneet.

Vas­tavoim­i­na näyt­täy­tyivät somaat­ti­nen Es (id), joka pyr­ki tyy­dyt­tämään halu­jaan esteitä ja ris­tiri­ito­ja kai­h­ta­mat­ta, ja sisäis­tet­tyjä norme­ja edus­ta­va ylim­inä, Über-Ich (super-ego), joiden tör­mäyk­siä voim­il­taan aliv­er­tainen mut­ta vas­tu­ulli­nen minä (Ich, ego) yrit­ti parhaansa mukaan estel­lä. Osa minästä oli tiedostam­a­ton­ta, eikä kaik­ki tiedostam­a­ton ollut torjuttua.

Ylim­inäkin ammen­si käytevoimansa Es:stä, jon­ka esillepääsyä se toisaal­ta tukah­dut­ti. Sik­si se toimikin niin jul­masti. Itsekon­trol­li­in sekoit­tui omaa turhau­tunut­ta aggres­sio­ta, joten ylim­inä muis­tut­ti enem­mänkin epäem­paat­tista las­ta kuin hark­it­se­vaa, vas­tu­ullista aikuista. Ankara ylim­inä ei vas­toin yleistä väärinkäsi­tys­tä hei­jas­tanutkaan suo­raan van­hem­man ankaru­ut­ta. Se oli mieli­v­al­tainen kiusaa­ja, joka tukah­dut­ti Es:n eläväisyyt­tä ja lamaut­ti egon aikuista toim­intakykyä. Mitä tun­nol­lisem­min ego koet­ti olla mielik­si sisäiselle auk­tori­teetilleen, sitä ankaram­min kiusaa­ja sitä soimasi. (Freud 1982a, 373‒330.)

Mis­tä näin peri­aat­tee­ton moraal­in­var­ti­jain­stanssi saat­toi muo­dos­tua mie­len rak­en­teek­si? “Joh­da­tus nar­sis­mi­in” (1914) ‑tek­stis­sä (Freud 1982a, 37‒68) ja “Suru ja melanko­lia” (1915) ‑tek­stis­sä (Freud 1982a, 193‒212) ylim­inän tyy­tymät­tömyy­den selit­tää ver­tailu ihanteeseen ja minän rankaisem­i­nen puut­teis­taan ver­rat­tuna siihen, mitä sen pitäisi olla. Rankaisi­jas­ta sukeu­tuu ylim­inä, kun taas minäi­hanne oikeas­t­aan jää Freudil­ta käytöstä sitä mukaa kuin oidi­puskom­plek­sista tulee ylim­inän luo­ja. Jäl­jelle jää pelkkä mit­ta­puu mut­ta ei ihanteelta lainat­tua voimaa ja uskallus­ta toimia mallin mukaisesti.

Ihan­net­ta kohti kan­ta­va voima, yhteyt­tä toisi­in hake­va sek­suaalivi­et­ti, ja aggres­sio liit­tyivät Freudin hah­mot­teluis­sa aluk­si yhteen mut­ta erot­tui­v­at sit­ten toi­sis­taan niin, ettei aggres­sio enää palvel­lutkaan itsesäi­ly­tys­tä. Triebent­mis­chun­gin (suom. viet­tien eriy­tymi­nen) myötä aggres­sio saa vähitellen itse­tuhoisen kuole­man­vi­etin hah­mon. Kuole­man­vi­et­ti tuli käsit­teenä käyt­töön “Jen­seits des Lust­prinzips” (1920) ‑kir­joituk­ses­sa (Freud 1982a, 213‒272), jos­sa Freud työsti koke­mus­taan ensim­mäisen maail­man­so­dan ilmeis­es­tä itse­tuhoisu­ud­es­ta koko euroop­palaisen sivil­isaa­tion kannal­ta. Mikä saat­toi olla Flan­derin, Ver­dunin ja Som­men lihamyl­ly­jen tuot­ta­ma viet­ti­palk­in­to, jos nuorten miesten marssit­ta­mi­nen tul­ta päin ker­ta toisen­sa jäl­keen ei lopet­tanut sotaa? Palve­liko lihamyl­ly­jen pyörit­tämi­nen ulospääsys­trate­giaa, joka strate­gis­ten offen­si­ivien suun­nit­telijoil­ta itseltään näyt­ti puut­tuvan? Nuorten sukupolvien kade­hdit­ta­va elin­voima on psyko­his­to­ri­oit­si­ja Lloyd deMausen (2002) ja sotauhrikultin tutk­i­jan Richard Koenigs­ber­gin (2009) mukaan tois­tu­vasti uhrat­tu van­hem­man pol­ven valtataisteluissa.

Kuole­man­vi­et­ti tähtäisi elämän jän­ni­tys­ten laukaisemiseen siten, että elämä saisi raue­ta tyhji­in. 2000-luvun evoluu­tiop­sykolo­gia on tulkin­nut masen­nus­ta hie­man vas­taa­vana pelistä vetäy­tymisenä, toim­into­jen väli­aikaise­na alasajona voimien säästämisek­si parem­paa tilaisu­ut­ta odotel­lessa (Nesse 2000). Vaik­ka jän­ni­tyk­sen lop­pumi­nen helpot­taa, eikö elämä kuitenkin uhmaa entropi­aa eikä suinkaan antaudu sen vietäväk­si? Tyhji­in raukeami­nen ei ole yksilön kannal­ta oikein adaptiivista.

Rakkaus ja viha kytkey­tyivät yhteen sik­si, että sek­suaalivi­et­ti ja aggres­sio ovat palvelleet samaa her­raa, nimit­täin itsesäi­ly­tys­tä. Freud johti vietin itseä vas­taan kään­tymisen oidi­puskom­plek­sista, jos­sa (poika)lapsi kohtaa ylivoimaisen kil­pail­i­jan tavoitel­lessaan viet­tiko­hdet­taan. Hänen ei auta muu­ta kuin luop­ua kil­pailus­ta ja tul­la kil­pail­jansa kaltaisek­si tavoitel­lak­seen myöhem­min toisaal­la vas­taavaa kohdet­ta. Luop­umi­nen turhaut­taa, ja aggres­sio suun­tau­tuu kil­pail­i­jan sijas­ta itseen. Näin elämää inte­groivas­ta viet­tivoimas­ta tulee kiel­let­ty ja itseä puo­lus­tavas­ta aggres­sios­ta itsen repimistä ran­gais­tuk­sek­si libidon sykkimisestä.

Freud tote­si kehi­tyk­sen aikata­so­jen sekoit­tuvan sitä mukaa kuin elämää laa­jen­ta­va ja sitä supis­ta­va voima eriy­tyivät. Nachträglichkeit, jälk­i­jät­töisyys reak­tion­muo­dos­tuk­ses­sa, on kyseessä vaikka­pa sil­loin, kun sek­suaalis­es­ti herän­nyt tai moraalis­es­ti kehit­tynyt yksilö kauhis­tuu lap­suuten­sa viat­tomik­si koet­tu­ja leikke­jä: nyt ne näyt­täy­tyvät aikuisen halu­jen ja halun kiel­to­jen kaut­ta. Char­lotte Wellsin ohjaa­mas­sa eloku­vas­sa After­sun (2022) aikuinen nainen elää matkaku­vien kaut­ta läpi esipu­ber­teetis­sa ole­van tytön loma­muis­to­ja etelän­matkalta poika­maisen isän­sä kanssa. Aloit­teel­lisen 11-vuo­ti­aan mukaan­pääsy isom­pi­en nuorten seu­raan on ehjä muis­to, mut­ta isän todis­t­a­mi­nen vään­tele­htimässä eroot­tis­es­ti tanssi­lat­tial­la herät­tää tor­jun­taa, jota eloku­va ilmen­tää siirtämäl­lä ker­to­jan aikuisen naishah­mon tanssi­lat­tialle kauhis­tunein ilmein. Eloku­va näyt­tää mieliku­vi­tuk­sen voiman: kauhis­tus voi herätä pelkästä oman sek­suaal­isu­u­den heräämis­es­tä samal­la loma­matkalla, jon­ka aikana isä avoimesti hakee sukupuoliy­hteyt­tä. Sukupolvi­ra­jan rikkou­tu­mi­nen uhkaa vär­jätä kiel­letyk­si hyvätkin muis­tot leikkimielis­es­tä isästä, joka varat­to­muud­estaan ja yksinäisyy­destään huoli­mat­ta on itse­tun­toa tuke­va kump­pani muis­tel­man tytölle. Kauhis­tuneet ilmeet voisi yhtä lail­la tulki­ta myötä­tun­toisen surun ilmauksiksi.

Suo­ma­lais­runoil­i­ja Uuno Kailaan sisäi­nen sabotööri iski taasen aina, kun Kailas yrit­ti elää ja rakas­taa. Kailas ei tun­tenut ansait­se­vansa hyvää elämää. Hän­tä vaivasi syyl­lisyys ide­al­isoidun ystävän­sä Bruno Schildin mene­tyk­ses­tä Aunuk­sen heimoretkelle. Kailak­sen kuvauk­sis­sa niin var­ma, vakaa ja uljas kaveri oli läht­enyt tuolle huonos­ti valmis­tel­lulle las­ten ris­tiretkelle Suur-Suomen luomisek­si vain sik­si, että oli tul­lut Uunolle sen luvan­neek­si. Brunon äiti oli vielä van­not­tanut Uunoa ja mui­ta poikia jäämään koti­in, jot­tei Brunokaan lähtisi. Brunon aikuisen vas­tu­un­tun­non takasi rakas­ta­va äiti, jol­laisen Uuno oli menet­tänyt 2‑vuotiaana. Bruno oli sotansa jo käynyt, mut­ta Kailas halusi puhdis­tua sodanaikaises­ta “kel­lar­isankaru­ud­estaan” ja yksin teoin myös nuoru­usiän mas­tur­baa­tion tahras­ta uud­es­tisyn­nyt­täväl­lä sankar­i­uhril­la, joka ei sit­ten osoit­tau­tunutkaan puhdis­tavak­si vaan likaavak­si. Likaan­tu­mi­nen ylevöit­tävän itsekkyy­destä puhdis­tu­misen sijas­ta tois­tuu ensim­mäiseen maail­man­so­taan läht­enei­den ide­al­i­s­tirunoil­i­joiden muis­teluis­sa. Bruno katosi par­tios­sa epä­selvis­sä olois­sa, ja Kailas­ta vaivasi epäi­ly tämän kidut­tamis­es­ta vank­i­na. Palu­umarssi loskaisel­la tiel­lä saves­sa toisti vain aja­tus­ta Brunon kuole­mas­ta, trau­man ker­taamista. (Niin­istö 1956, 82‒89.)

Kailas onnis­tui runoil­i­jana mut­ta arvos­tus tun­tui silti epä­todel­liselta. Runon kuningas pak­eni viinaan ja vai­h­tu­vi­in naisi­in; runoil­i­jan­lah­jaa kehit­täneen alter ego ‑ideaal­in­uorukaisen hän pelkäsi aja­neen­sa itse­murhaan, Brunon lail­la ymmärtävän ja vakaut­ta­van naisen kanssa olleen suh­teen hän sabotoi (Niin­istö 1956, 124‒134). Kailaan lyri­ikan kesto­teema on elämiskyvyt­tömyys: ram­pa poi­ka tulee kipeän tietoisek­si liikun­tara­joit­teesta eläy­tyessään ter­vei­den poikien liikku­vu­u­teen pal­lopelin tuoksi­nas­sa ja vajoaa häpeään yritet­tyään nous­ta mukaan; raja auke­si railona, ja sieltä vyöryivät mieleen tunke­vat vain­o­laiset tuhoa­maan kaikkea sitä, mikä oli rakas­ta ja arvokas­ta. Runoil­i­jan pakkoa­jatuk­set var­tioi­vat rajaa viet­tivoimia ja niitä seu­raavaa ran­gais­tus­ta vas­taan. Intrusi­iviset halut tai niihin liit­tyneet ajatuk­set iskivät rajan yli kuin vain­o­laiset kon­sanaan, niin myös niiden tor­juntareak­tiot. Niitä voisi ver­ra­ta yliampu­vaan autoim­muu­nireak­tioon. Mitä kiihkeäm­min Kailas yrit­ti elää vapaasti, sitä “masok­istisem­min” (Niin­istö 1956, 126‒127) hän tuskan ja itser­ankaisun verkkoi­hin tarttui.

Tuberku­loosi­in mene­htymi­nen pitkite­tyn kuole­man var­jos­sa elämisen jäl­keen oli Suomes­sa yleistä sotien välisenä aikana, mut­ta tuo kohta­lo panee juuri Kailaan kohdal­la miet­timään sairaut­ta metaforana. Tuberku­loosia pelät­ti­in sen val­ta-aikana oikullis­es­ti iskevänä, salaperäisenä voimana, joka varasti elämän. Roman­ti­ikan aikana tuberku­loosi voiti­in ymmärtää myös into­hi­moist­en hen­gen aris­tokraat­tien sairaudek­si, johon kuolem­i­nen tar­josi myös lunas­tuk­sen rajanyl­i­tyk­sistä. (Son­tag 1977.) “Kiihkeä, mil­tei into­hi­moinen eläy­tymi­nen syyl­lisyy­den­tun­toon kät­ki syvän sovi­tuk­sen tarpeen ja kahle­hti runoil­i­jan kireänä jän­nit­teenä, kahle­hti­vana renkaana”, toteaa Kailaan elämäk­er­turi Maunu Niin­istö (1956, 125). Hen­git­täessään avau­tuu maail­malle, mut­ta keuhko­rakku­loiden immuu­nirek­tio sul­kee hapen ottamisen. Epä­var­muus ja jän­ni­tys saa­vat pidät­tämään henkeä, jos epäilee saa­vansa tyr­mäyk­sen. (Rosa 2022, 92‒98.) Niin­hän Kailas epäili salaisen syyl­lisyyten­sä vuok­si. Kailaan hen­gi­tys­tä päi­h­teet ja irtosek­si oli­vat helpot­ta­neet ain­oas­taan hetkellisesti.

Syyl­lisyy­den käsittelytavoista

“Erin­nern, wieder­holen, dur­char­beit­en” (1914) ‑tutkiel­mas­saan (Freud 1982b, 205‒215) Freud pohti toistopakos­ta vapau­tu­mista. Mene­tyk­si­in suositel­laan suru­työtä, sil­lä töitähän suori­tusy­hteiskun­nas­sa muu­toinkin tehdään: hoide­taan ikävä hom­ma pois työ­muis­tia kuor­mit­ta­mas­ta. Psyko­ana­lyytikko Hans-Jür­gen Wirth (2022, 155‒189) on soveltanut läpi­työstämistä ja suru­työtä myös kansal­liseen suur­ryh­mään, sak­salaisi­in, vaik­ka C. Fred Alfordin (1989, 83‒103) mukaan suur­ryh­mät eivät kyp­sy yksilöi­den tai edes pien­ryh­mien tavoin vas­tu­useen impuls­seis­taan, vaan taipu­vat tor­ju­maan kuoleman/eron maanisel­la paol­la tai para­noidis-skit­soidisel­la syyt­te­lyl­lä, oman minän puhdis­tamisel­la kaata­mal­la käsit­telemät­tömän lian toisille.

Holokaustin pal­jas­tu­mista ja omaa sota­trau­maansa syyte­tyt län­sisak­salaiset käsit­te­liv­ät aluk­si pak­en­e­mal­la työhön: pin­nal­lisen denat­si­fioin­nin jäl­keen elet­ti­in kuin oltaisi­in palat­tu pikku­por­var­il­liseen nor­maali­in kas­vat­ta­maan elin­ta­soa ja sievistämään kotia koriste-esineil­lä. 1960-luvul­la tor­jut­tu palasi joukko­tuhon­taa organ­isoi­neen logis­ti­ikka­jo­hta­jan Adolf Eich­man­nin oikeu­denkäyn­nis­sä ja suurten opiske­li­jaikälu­okkien kult­tuurises­sa kap­inas­sa van­hempi­en­sa fasis­mia vas­taan. Vasem­mis­tososi­aalidemokraat­tisen liit­tokans­lerin Willy Brandtin polvis­tu­mi­nen Varso­van gheton muis­tomerkil­lä yhdessä aluemene­tyk­set myön­tävän idän­poli­ti­ikan kanssa valmisti tietä men­nei­den väistymiselle nyky­hetkestä men­neisyy­teen niin hyvitet­tynä kuin sym­bol­isin keinoin oli mahdollista.

Katu­mushar­joituk­sista huoli­mat­ta sak­salaisia on piinan­nut kuole­vu­u­den tun­to enem­män kuin mui­ta län­sieu­roop­palaisia ehkä sik­si, etteivät he uskoneet ansait­se­vansa enää elää. Rauhan­li­ike ja met­säkuolemien kauhis­telu  ammen­si­vat voimansa tiedosta­mat­tomista kauhuista ja kon­flik­teista. Ukrainan sodan ennä­tyskalli­in ener­giatal­ven jäl­keenkin Sak­sa sul­ki itsepäis­es­ti viimeiset ydin­voimalansa, vaik­ka Suo­mi riemuit­si sähkövoiman­tuotan­ton­sa vahvis­tu­mis­es­ta uuden ydin­voimalan kau­pal­lisen tuotan­non alka­misel­la. Huoli tule­vien polvien kohtalosta kieli siitä surus­ta, että itse ei ollut saanut huole­htimista osak­seen van­hempi­en ollessa kiin­ni omas­sa kamppailussaan.

Freudin tapaile­ma koke­muk­sen laatu, “unheim­lich” (kam­mot­ta­va) oli kotoinen tunne sil­loinkin, kun kam­mo­tus­ta tarkastel­laan kaukana kotoa. Hajon­nei­den val­tioiden sisäl­lis­so­takoke­muk­sis­sa tut­tua sak­salaisille oli pom­mi­tusten ja karko­tusten trau­ma, jos­ta sodan­jälkeisessä talousih­meessä ei enää puhut­tu. Alue­pom­mi­tusten tulimyrskyjä ja karko­tusten kuole­man­marsse­ja alet­ti­in käsitel­lä tv-sar­jois­sa vas­ta 2010-luvul­la, mut­ta itse koe­tun kodit­to­muu­den muis­to herk­isti sak­salaiset otta­maan vas­taan Syyr­i­an sota­pako­laisia vuon­na 2015 paljon auli­im­min kuin naa­puri­maat. Wirthin mukaan voidaan hyvinkin puhua kehit­tyneestä eläy­tymiskyvys­tä tois­t­en haavoit­tuvu­ut­ta kohtaan, ei enää jälk­i­jät­töis­es­tä syyl­lisyy­den mak­samis­es­ta sijaisko­hteen avulla.

Sak­salais­ten psyykkistä vas­tu­ullisu­ut­ta on osoit­tanut halut­to­muus varus­tau­tua soti­laal­lisek­si suur­val­lak­si Euroop­paa johta­maan, vaik­ka Yhdys­val­to­jen vas­ta­hakoisu­us enää yksin vas­ta­ta Euroopan puo­lus­tuk­ses­ta ja johta­jat­ta ajele­hti­va EU alueel­lisen hege­mon­ian suun­taan viit­toil­i­si­vatkin (David-Wilp 2023). Kansal­li­sylpey­del­lä ei ole ollut yhtä paljon väliä kuin vaikka­pa briteille tai ran­skalaisille, sil­lä sak­salaiset ovat oppi­neet EU:nkin pysyvän koos­sa vain neu­votel­luil­la kom­pro­mis­seil­la eikä niin, että isoin maa vie kaiken. Reilua peliä yritet­ti­in Venäjänkin suun­taan, mut­ta sieltäpäin vas­taan iski para­noidi­nen epälu­ot­ta­mus ja voimapoli­ti­ik­ka. Jälk­isoti­laalli­nen, teko­jaan hyvit­tävä ja toisia huomioon otta­va Sak­sa on psykol­o­gis­es­ti jopa liian pitkälle kehit­tynyt sopeu­tu­ak­seen sel­l­aise­naan ympäristöön, jos­sa kovene­va resurssi- ja revi­ir­i­tais­telu painaa ihmiskun­taa itseil­maisuhyveistä takaisin häikäilemät­tömi­in itsesäilytyshyveisiin.

Syyt­teessä elävyy­den tunto

Sadis­tisen ylim­inän jatku­vasti vireil­lä ole­va kanne Kafkan oikeu­sis­tu­imeen kat­taa teko­jen sijas­ta koko ole­muk­sen. Itseen kohdis­tu­va aggres­sio tuli käyt­töön Freudin kir­joituk­ses­sa “Trauer und Melan­cholie” (1917): menete­tyn suh­teen surem­i­nen kään­tyy itsen rankaisemisek­si siitä, että on arvo­ton rakastet­tavak­si – olkoonkin, että menetet­ty rakkau­den kohde olisi kuol­lut. Täl­löin sisäi­nen ris­tiri­ita muut­tuu masen­nuk­sek­si. Itseä hyl­jek­sit­täessä menete­tys­tä rakkaud­es­ta pide­tään kiin­ni aivan kuin itsen kohtelem­i­nen kaltoin estäisi kai­vatun mene­tys­tä kään­tymästä lop­ullisek­si. Jos lap­si ei saa rakas­taa itseään sel­l­aise­na kuin on, myön­teinen tun­nelataus itseä kohtaan tai “minäli­bido” täy­tyy sam­mut­taa; nyt epäi­lyt saa­vat hal­li­ta vail­la vastapainoa.

Vieteistä ja viet­tiko­htaloista puhumi­nen häm­men­tää nyky­luk­i­jaa, vaik­ka viet­tikielel­lä tapail­taisi­in hyvinkin koke­mus­läheisiä ilmiöitä. Tor­jut­tu Es avau­tuu nyky­ih­misille helpom­min, jos se riisu­taan sek­suaalisen oidi­puskom­peksin (viet­tikon­flik­tin) rasit­teista. Freud myön­si avoimesti saa­neen­sa Es:n (idin) käsit­teen Georg Grod­deck­il­ta, psyko­so­mati­ikan perus­ta­jal­ta ja “villiltä” psyko­ana­lyytikol­ta. Vil­liys psyko­ana­lyytikol­la tarkoit­ti yhtäältä ei-lääkäriä, toisaal­ta mieliku­vi­tuk­sen käyt­töä Freudin omia oppe­ja sovellettassa.

Grod­deckin Es viit­taa kaikessa laa­ju­udessaan elämän­pros­es­si­in. Grod­deckil­la Es elää ihmistä rajoit­ta­mat­toman mieli­hyväpe­ri­aat­teen val­lites­sa. (Grod­deck 1914/2020; 1983.) Vital­isti­nen aikalais­vi­vah­dus kan­nat­taa ohit­taa ja tyy­tyä hake­maan oidi­paal­ista sek­suaalivi­et­tiä parem­pia merk­i­tyk­siä Es:lle. Ran­skalais­ten psyko­ana­lyytikko­jen ter­mi viet­ti­toimin­nalle, pul­sa­tion, tavoit­taa viet­tipuolen elämän syk­keenä. Kyse ei ole vieteistä tai teoista vaan elävistä olen­noista, jot­ka voisi­vat kehit­tyä parhaim­milleen vain tois­t­en yhteydessä.

Grod­deck­i­laisit­tain ajatellen libido olisikin elävyy­den tun­net­ta, omas­sa ruumi­is­sa asum­ista ja siitä naut­timista, jol­loin kaikessa tulee astuneek­si sadis­tisen ylim­inän miinoituk­si­in. Freudi­laisit­tain kyse olisi nar­sis­tis­es­ta latauk­ses­ta, joka kil­pailee objek­tisuhde­latauk­sen kanssa. Freud paikan­si libidovaras­ton ensin minään, sit­ten kat­soi minän kil­pail­e­van siitä rakkau­den kohtei­den kanssa, mut­ta palasi lopuk­si puhu­maan pri­maari­nar­sis­mista (Freud 1940/2010).

Vetäy­tymi­nen suojautumiskeinona

Jos tulee tyr­mä­tyk­si, vetäy­tyy häpeis­sään kon­tak­tista ja halu­aisi mielessään vajo­ta maan alle. Häpeä ei tunne sovi­tus­ta. Paa­vo Ket­tusen mukaan häväistylle ei voi antaa anteek­si hänen syn­te­jään teol­o­gises­sa ripis­sä, sil­lä kyse ei ole väärästä teosta vaan siitä, että hänen ole­mas­saolon­sa on väärin. Niin on annet­tu ymmärtää, joten häpeän alainen koet­taa painua näkymät­tömi­in ja pyyhk­iä itsen­sä pois. (Ket­tunen 2011, 91‒97, 383‒395.)

Havain­nol­lisen esimerkin asi­aanku­u­lu­van “itser­akkau­den” sam­mut­tamis­es­ta kek­sii hel­posti muual­ta kuin oidi­paalis­es­ta ver­tailus­ta ylivoimaiseen isään. Suomes­sa on pitkäaikaistyöt­tömien lisäk­si 140 000 työvoimas­ta ja koulu­tuk­ses­ta kokon­aan vetäy­tynyt­tä, joista osa on kroonis­es­ti syr­jäytet­tyjä kiusaa­mal­la ja lan­nista­mal­la. Mik­si he pyrk­i­sivät ihmis­ten yhtey­teen tai yrit­täi­sivät yhtään mitään, jos jokaises­ta liikah­duk­ses­ta seu­raa sisäis­te­tyn opin mukaan pilk­ka ja tyr­mäys? Kuka­pa hak­isi yhä uud­estaan vahvis­tus­ta kiel­lolle olla ole­mas­sa, näkyä tai hen­git­tää?¹ Elämän­syke­hän se pelot­taa elämästä tyr­mäyk­sen pelos­sa vetäy­tyviä, ja elämän­syke­hän se tukah­dute­taan nuorten videoimien rit­u­aal­inöyryy­tys­ten ja hakkaamis­ten uhreilta.

Jos jonkun psykologi­nen immu­ni­teet­ti on heiken­tynyt, hyväksyn­tää itsepuo­lus­tuk­sen hin­nal­la hake­va joutuu mui­ta helpom­min hyväk­sikäyte­tyk­si². Koske­lan raken­nustyö­maal­la vuon­na 2020 kolme 16-vuo­ti­as­ta poikaa rääkkäsi hengiltä ”kaverin­sa”, kodin ulkop­uolelle sijoite­tun pojan, joka suo­jat­to­muut­taan palveli nokkimisjärjestyk­sen alim­maise­na eli pysyvästi pahoin­pidel­tynä pahoin­pitelijöi­den oma­nar­von­tun­teen kohok­keek­si. Muu­takaan moti­ivia poli­isi ei keksinyt: sadis­tiset ryyp­päysses­siot oli­vat tois­tuneet kolmi­tun­tisi­na yltyen viimein murhaamisek­si. Rääkkäys­tä oli nyky­ta­paan doku­men­toitu puhe­limi­in. Koske­lan syyte­tyt ker­toi­vat ”rankaisuleik­istä”, ryh­mään mukaan pääsemis­es­tä kiusaa­mal­la ja self­ieistä ”alko­holisoitunei­den ja kodit­toman näköis­ten” kanssa samoissa kuvis­sa julk­isil­la paikoil­la. Vaik­ka kuva-asetelmien tarkoi­tus jäi hämäräk­si, ne osoit­ti­vat ainakin tek­i­jöi­den­sä tietoisu­ut­ta yhteiskun­nal­li­sista hierarkioista.

Vuot­ta myöhem­min Hämeen poli­isi sai tutki­ak­seen nöyryy­tysvideon, jos­sa nuoret naiset ja miehet pakot­ti­vat nuoren miehen nuole­maan toisen kenkää, ylistämään nimeltä mainiten kolmea henkilöä ja solvaa­maan itseään. Vide­ol­la näkyi myös tupakan tump­paami­nen käteen ja suuhun virt­saamista. Tapah­tu­masar­jan ilmeinen tarkoi­tus oli pan­na näyt­tämölle ihmis­ar­voa nol­la­summapelinä. Videoidut pahoin­pite­lyt ja nöyryy­tyk­set ovat sit­tem­min yleistyneet. Etelä-Kore­an hier­arkkis-mer­i­tokraat­tises­sa koulumaail­mas­sa näytel­lään vas­taavia sado­ma­sok­istisia draamo­ja jatku­vasti. (Sil­ta­la 2022, 472–478; Zaki 2023.)

Heinz Kohutille (1971) ja Hart­mut Ros­alle (2022) nar­sis­mi ei ole patol­o­gista itser­akkaut­ta vaan ter­vet­tä kohtaamiske­hi­tys­tä, jos­sa itsen ja toisen rakas­t­a­mi­nen ovat tois­t­en­sa sisäisiä ehto­ja. Kehit­tyäk­seen itsek­seen lapsen on löy­det­tävä yhteys toisi­in ja saata­va vas­takaikua sille mitä on. (Sletvold & Broth­ers 2023.) Patologi­nen nar­sis­mi, toisen alis­t­a­mi­nen ja itsen nos­t­a­mi­nen toisen kus­tan­nuk­sel­la, näyt­täy­tyy kohtaamiske­hi­tyk­sen, peilaamisen ja ide­al­isoin­nin epäon­nis­tu­mise­na. (Sil­ta­la 1989, 330‒342; All­corn & Dun­can 2023). Tältä kannal­ta kat­sot­tuna henkilön tuhoavu­us on suo­ras­sa suh­teessa kehi­tys­mah­dol­lisuuk­sien tukah­dut­tamiseen. Minäkoke­muk­sen ja objek­ti­maail­man hajanaisu­ut­ta kom­pen­soidaan jul­muudel­la ja väki­val­lal­la. (Itzkowitz 2018, 43.) Tor­jun­nan sisäistymi­nen rankai­se­vak­si objek­tik­si voi johtaa siihen, että toiset ihmiset koetaan sen kaut­ta ja heitä hal­li­taan väki­val­tais­es­ti. (Cra­paro ym. 2013.)

Toistopakos­ta eläy­tymiseen ja vas­tu­un ottaminen

Herkkyys mit­taa sivil­isaa­tion kehi­tysastet­ta. Se ker­too keskinäisen väki­val­lan vähen­e­mis­es­tä. Ajat­telun inte­grati­ivi­nen kom­plek­sisu­us, mie­len­luku­taito ja suh­teel­lisu­u­den­ta­ju aut­ta­vat sopeu­tu­maan mon­imutkaisen työn­jaon ja vai­htele­vien keskinäis­ten riip­pu­vu­us­suhtei­den maail­maan, jos­sa arvoista ei olla yksimielisiä. Poli­it­ti­nen psykolo­gia liit­tää inte­grati­ivisen kom­plek­sisu­u­den lib­er­aalei­hin toim­i­joi­hin, jot­ka pros­es­soi­vat havain­to­ja ja tun­nev­asteitaan hark­i­tum­min eivätkä päästä selkäy­d­in­reak­tioitaan esi­in muu­toin kuin paineen alla tai huonos­ti nukkuneina. He pystyvät näkemään myön­teisiä ja kiel­teisiä piirteitä toisi­in­sa liit­tyneinä eikä eril­lis­inä. (Con­vay ym. 2018.) Kaup­pa­suh­teet merk­it­sivät siir­tymistä yhteisökeskei­sistä henki­in­jäämis­ar­voista yksilöl­lisi­in itseil­maisuar­voihin. Ei enää edel­lytet­ty arvo­jen saman­laisu­ut­ta eikä kumar­ret­tu samo­ja kuvia niin kuin vaa­dit­ti­in sil­loin, kun tra­di­tioiden koos­s­apitämät suur­ryh­mät tap­pe­li­v­at resurs­seista toisia suur­ryh­miä vas­taan. (Rifkin 2010; Ingle­hart 2018.) Psyko­ana­lyysi kehit­tyi oikeas­t­aan yhdek­si tavak­si sovitel­la yhteiskun­nan normi­painei­ta ja yksilöl­listä tun­nus­tuk­sen tarvet­ta. Psyko­ana­lyyt­ti­nen kehi­tys­ta­ri­na johti rajo­jen vaki­in­nut­tamiseen eroa­mal­la alkuy­htey­destä itsenäisyys­tais­telun kaut­ta ja yhdis­tymäl­lä uud­estaan vapaan valin­nan poh­jal­ta (Kirschn­er 1996).

Yksilöl­listymisessä houkut­ti per­in­teel­li­sistä ryh­mistä riip­puma­ton valin­nan­va­paus, mut­ta vapaut­ta saat­te­liv­at myös entistä henkilöko­htaisem­mat riskit niin työ- kuin per­soon­al­lisu­us­markki­noil­la. Vaarana oli kadot­taa itsen­sä, kun se oli pan­tu peli­in roolit ylit­täväl­lä taval­la. Kos­ka enää ei oltu tekemi­sis­sä ensisi­jais­es­ti kollek­ti­ivin edus­ta­ji­na (klaanin, uskon­tokun­nan, kansakun­nan) vaan omi­na itseyksinään, myös hylkäämi­nen koet­ti­in entistä kovem­pana arvonmenetyksenä

David Ries­man ym. luon­nehti sosi­ol­o­gises­sa aikalais­di­ag­noosis­saan The lone­ly crowd (1950) por­varis­ton nousuaikaa sisäis­te­tyn moraa­likood­is­ton ajak­si ero­tuk­sek­si esi­mod­ernista saman­laisu­u­den vaa­timuk­ses­ta. Ries­man piti sisältä eikä joukon mukana ohjau­tu­vaa peri­aat­teen miestä kehit­tyneem­pänä kuin ulkoao­h­jau­tu­vaa häpeäkult­tuuria. Hän piti kuitenkin mah­dol­lise­na herk­istymistä tois­t­en tun­noille ja näkökul­mille myös hyvässä mielessä. Hyvästä ulkoao­h­jau­tu­vu­ud­es­ta on nuorten nöyryy­tysvideois­sa palat­tu kuitenkin häpeäkult­tuuri­in, jos­sa sen parem­min itses­tä kuin tois­es­ta ei tun­neta moraal­ista vas­tu­u­ta. Kau­palli­nen riip­pu­vu­us edel­lyt­tää herk­istymistä tois­t­en mielelle ja arvoille, mut­ta herkkyy­deltä suo­jau­tu­mi­nen kovenevas­sa kil­pailus­sa puolestaan uhkaa kään­tää sivil­isoi­tu­misen brutalisoitumiseksi.

Empaat­tis­es­ta ulkoao­h­jau­tu­vu­ud­es­ta sadis­tisen ylim­inän paluuseen

Erich From­min autori­taarisu­us­tutkimuk­sista (Wig­ger­shaus 1986, 171‒178) läh­tien eri­laiset paot vapaud­es­ta ryh­mään sulau­tu­miseen tar­jo­si­vat helpo­tus­ta. Aka­teemisen maail­man ja medi­an havah­tu­mi­nen ryh­mäko­htaisi­in vääryyk­si­in on sekin yri­tys koo­da­ta yksilöl­listä arvon­mene­tyspelkoa keskinäisen tur­vavaku­u­tuk­sen piiri­in loukkaan­tu­mal­la refleksi­no­mais­es­ti rodun, uskon­non tai sukupuolisen suun­tauk­sen puoles­ta, ikään kuin osit­taiset määreet koskaan kir­voit­taisi­vat yhtä suuria pelko­ja ja toivei­ta kuin toive tul­la hyväksy­tyk­si yksilönä ja pelko tul­la hylä­tyk­si yksilönä (ks. myös Twenge 2023c). Kun poli­ti­ikkaa käytetään minäko­hee­sion vahvis­tamiseen, itsen määrit­te­ly vaatii etäisyyt­tä ei-itseen. Entistä vaikeam­mak­si käy kom­pro­mis­si­hakuis­ten koali­tioiden muo­dost­a­mi­nen rajat­tu­jen yhteis­ten tavoit­tei­den aset­tamisek­si ja toteut­tamisek­si konkreet­tis­es­ti. (Brady ym. 2017; Sasse 2018; Fed­eri­co & Mal­ka 2018.)

Kun tuomit­see mui­ta sel­l­ais­es­ta, mihin pelkää tiedosta­mat­taan syyl­listyvän­sä, pääsee ylim­inän suo­jaan. Yhtä olem­i­nen ihanteen kanssa on Robert Samuelsin mukaan nar­sis­tista harhaa, oli­pa poli­it­ti­nen oikeu­tus sille mikä tahansa. Todel­lisu­udessa entistä harvem­pi voi olla tyy­tyväi­nen itseen­sä mer­i­tokraat­tises­sa yhteiskun­nas­sa, jos­sa huip­puasiantun­ti­jat yli­työl­listyvät, yhä suurem­pi osa työvoimas­ta ali­työl­listyy ja keskilu­ok­ka pelkää putoa­vansa. Mer­i­tokra­tia ei toteudu ihanteen mukaise­na, ja koulu­tuk­senkin suh­teel­liset palkin­not ovat 2000-luvul­la huven­neet ainakin sukupolvien tulo- ja var­al­lisu­us­ta­soil­la mitat­en. Vaaties­saan koulu­tus­ta kaikille tai sisäl­lyt­täessään syr­jit­tyjä ryh­miä yhteiskun­taan hyvää tarkoit­ta­vat inte­groi­jat itse asi­as­sa vahvis­ta­vat jul­maa ulos­sulkemis­peliä. He sulkeu­tu­vat koke­mustiedol­ta samastuen rankai­se­vaan ylim­inään, jol­loin tun­nevi­estin­tä jää pop­ulis­teille. Pakono­mainen halu hal­li­ta ja ennakoi­da kaikkea tiedol­la ja määritelmil­lä viit­taa Samuelsin mukaan koulute­tu­im­man väen salat­tuun syyl­lisyy­den­tun­toon siitä, että he oli­si­vat myötä­vaikut­ta­neet ylim­inän­sä tuomit­se­maan epä­tasa-arvoisu­u­teen. (Samuels 2016, 31–57.)

Polar­isoidus­sa iden­ti­teet­tipoli­ti­ikas­sa toiseutetut pahik­set eivät voi tehdä mitään oikein, sil­lä väärin on hei­dän pelkkä ole­mas­saolon­sa. Yhteiskun­tien kannal­ta itse­tuhois­es­ta asetel­mas­ta löy­tyy sijaa “Das Ich und das Es” ‑tutkiel­man käsit­teel­listyk­sille: sadis­ti­nen ylim­inä ei ole lep­ytet­tävis­sä nou­dat­ta­mal­la lakia ja alis­tu­mal­la ran­gais­tuk­seen, sil­lä kiel­let­tyä ei olekaan nimeno­mainen tekolu­ok­ka tai edes jokin tiedostam­a­ton aja­tus. Kiel­let­tyä on olem­i­nen, elämi­nen, näkymi­nen, kuu­lu­mi­nen – siis grod­deck­i­lainen elämän­tunne kaikessa laa­ju­udessaan. “Isän laki” tai yleen­sä lainalainen yhteiskun­ta edel­lyt­tää tietoa normeista: ohjau­tu­ak­seen itse tarvit­see jonkin­laisen kar­tan. Lain kiel­to imp­likoi, että jotkut toimin­nat tai ajatuk­set ovat myös sal­lit­tu­ja. Minäi­hanne ‒ jota edus­tavi­in hah­moi­hin voisi samas­tua, jakaa hei­dän oikeuten­sa olla ole­mas­sa ja hei­dän pätevyyten­sä tehdä niin kuin pitää ‒ avaisi oven sal­lit­tuun käyt­täy­tymiseen. Jos omaa hyväksyt­tävyyt­tä ei ole sisäis­tet­ty eikä selviä sään­töjä ole, täy­tyy päly­il­lä muiden reak­tio­ta ja kuu­lostel­la hei­dän mielialaansa kuitenkin epäillen, tarkoit­ta­vatko sanatkaan samaa kuin vielä eilen.

Inte­grati­ivisen kom­plek­sisu­u­den supis­t­a­mi­nen voi palvel­la olete­tun ver­tais­ryh­män miel­lyt­tämistä. Mon­et nuoret eivät Helsin­gin Sanomien (Loula 2023) repor­taasin mukaan kyen­neet tai halun­neet pois­tua kotoaan, kos­ka puhe­lin oli heille ulko­maail­maa tärkeämpi. Lep­oai­ka koulun ja har­ras­tusten jäl­keen ei suinkaan koitunut levok­si nuo­rille, joi­ta puhe­li­men päivys­tämi­nen valvot­ti. Muu­toin he uhka­si­vat jäädä pait­si olete­tus­ta elämän­menos­ta. “Nuoret ovat tot­tuneet täyt­tämään tyhjän tilan jol­lakin ärsyk­keel­lä, puhe­lin on help­po keino löytää tekemistä ja ajan­täytet­tä”, perusteli 17-vuo­tias luki­o­laistyt­tö. Luki­o­lainen saat­toi viet­tää ruudul­la 7‒8 tun­ti­akin, jos mukaan luet­ti­in henk­i­nen pois­sao­lo opetuk­sen seu­raamis­es­ta. Opet­ta­jat valit­ti­vat, ettei oppi­laiden kanssa tah­tonut enää saa­da luo­duk­si kat­sekon­tak­tia. Korona-aikana 15‒24-vuo­ti­aat viet­tivät keskimäärin 5 tun­tia 46 min­u­ut­tia näyt­töru­udun ääressä. Juuri tämä ikäryh­mä väsyt­ti itseään roikku­mal­la yöhön saak­ka näytöl­lä. Yli 10-vuo­ti­aista 85 pros­ent­tia seurasi somea ja puo­let heistä inten­si­ivis­es­ti, mon­ta ker­taa päivässä. Eniten somes­ta riip­pu­vaisia oli­vat 15‒24-vuo­ti­aat tytöt/naiset.

Ylim­inä asuu äly­puhe­limes­sa, jon­ka väl­i­tyk­sel­lä tois­t­en arvioi­ta minus­ta seu­rail­laan reaali­aikaises­ti. Minäi­hanne puolestaan muo­dos­tuu siitä, mitä toiset esit­tävät saavut­ta­neen­sa. Ylim­inäkon­flik­ti syn­tyy itsen­sä ver­taamis­es­ta kuvitel­tu­un täy­del­lisyy­teen, mikä ahdis­taa, masen­taa, häir­it­see minäku­vaa ja ruokkii itse­murha-ajatuk­sia. Juu­ta­lais-kris­til­lisen mielialaeti­ikan sijas­ta vain seu­rausten vält­tämi­nen merk­it­see, ei peri­aat­tei­den nou­dat­ta­mi­nen. Häpeän tehtävä on varoit­taa yksilöä suh­teel­lisen rank­ing-ase­mansa heikken­e­mis­es­tä viiteryh­mässä: häpeäsig­naali ennakoi hylkäämistä ja siten tur­val­lisu­usuhkaa. Sosi­aa­li­nen per­fek­tion­is­mi onkin lisään­tynyt some-aikana. (Bev­er­ley 2021.)

Nuoriso­tutk­i­ja Jean M. Twenge ja moraalip­sykolo­gi Jonathan Haidt ovat osoit­ta­neet, että someri­ip­pu­vu­udel­la ja tein­i­masen­nuk­sel­la on Yhdys­val­lois­sa kausaa­li­nen suhde – ilmiöt eivät vain ole sat­tuneet samaan ajan­jak­soon. Tein­i­masen­nus alkoi trend­inä vuon­na 2012, vaik­ka talous oli juuri tuol­loin nouse­mas­sa finanssiki­isin alhos­ta. Vuon­na 2012 useim­mil­la amerikkalaisil­la oli jo äly­puhe­lin, ja vain yksi tei­ni neljästä ei käyt­tänyt somea. Sil­loin tuli myös self­ie-mah­dol­lisu­us ja Insta­gram, jos­sa ver­tail­la ulkonäköä. Nyt olti­in vas­takkain somen ehdot­tomien vaa­timusten ja tuomioiden kanssa ilman että non­ver­baa­li­nen viestin­tä elävis­sä kon­tak­teis­sa olisi ehdot­to­muut­ta lieven­tänyt. Super­verkot­tuneet teinit uskalsi­vat kokeil­la entistä vähem­män; viral­lisil­ta ihanteil­taan he oli­vat suvait­se­via mut­ta entistä onnet­tomampia ja valmis­tau­tu­mat­to­mia aikuiselämään.

Eteläko­re­alaises­sa koulu­tus- ja mer­i­tokra­ti­a­hel­vetis­sä teinien paine tulee somen lisäk­si koulun ja kokei­den pis­te­si­joista ja kun­ni­an­hi­moisil­ta van­hem­mil­ta, mut­ta Yhdys­val­lois­sa vas­taavaa koke­vat vain Ivy League ‑yliopis­toi­hin pyrkivät. Masen­nuk­sen pain­ot­tumi­nen 13‒14-vuo­ti­aisi­in ei liioin viit­taa jatkok­oulu­tu­s­paineisi­in. Tässä ikäryh­mässä läksy­jen kanssa vietet­ty aika on jopa vähen­tynyt. Amerikkalaiset huip­puop­pi­laat saat­ta­vat olla jopa vähem­män masen­tunei­ta, kun taas koulua laiskim­min käyvät tytöt viihtyvät eniten somessa.

Haidtin mukaa näytön ääressä viete­tyn ajan rajoit­ta­mi­nen ei vielä aut­taisi, sil­lä somepaas­toon yksin jät­täy­tyvä hätään­tyy vain entis­es­tään jäädessään yksin ulkop­uolelle muiden jatkaes­sa. Ruoski­va ylim­inä syn­tyy siis yhteis­vaiku­tuk­se­na: dyadi­nen kiin­nit­tymi­nen tapah­tuu malli­van­hem­man sijas­ta ryh­mään, jon­ka kuvit­telee ole­van inten­si­ivisen kiin­nos­tunut juuri minus­ta. Ver­tais­ryh­mään kuu­lu­mis­ten ja kut­su­jen ulkop­uolelle jää, ellei seu­raa somea tiheästi. Sok­e­ria voi vält­tää, somea ei, sil­lä somea käyt­tämätön sairas­tuu tois­t­en somenkäytöstä. Toki suurkäyt­täjil­lä ja kohtuukäyt­täjil­lä on eroa, ja jotkut osaa­vat käyt­tää somea itseä suo­jel­e­val­la tavalla.

Poikia suo­jaa suh­teel­lis­es­ti se, että he pelaa­vat ja katso­vat Net­flix­iä net­tiru­udun ääressä, kun taas tytöt altistu­vat tois­t­en mielipi­de­pörssille enem­män, mil­lä on vaiku­tus­ta mie­len­ter­veysongelmien esi­in­tyvyy­teen heil­lä keskimäärin. (Haidt 2023a; Twenge 2023a; Twenge 2023b.)

Haidtin mukaan korona­masen­nuk­ses­ta puhumi­nen on harhaista, sil­lä nuoret oli­vat jo ennen korona­sulku­ja sosi­aalis­es­ti eristyneitä, eivätkä rajoituk­set tuoneet siihen paljon lisää. Ilmiö ei ole mitenkään amerikkalainen, sil­lä tein­i­tyt­tö­jen mie­len­ter­veyskäyrät Skan­di­na­vian mais­sa ennen koron­aa mut­ta äly­puhe­lin­ten tul­tua seu­rail­e­vat yllät­tävän tarkoin amerikkalaisia äly­puhe­lin­ten yleistymisen tahdis­sa. (Rausch & Haidt 2023.)

Someo­h­jau­tu­vien masen­nus­ta ja itse­tuhoisu­ut­ta voisi luon­nehtia kään­teisek­si objek­tikon­stanssik­si, traumap­sykolo­gi Kirsti Palosen käsitet­tä uuteen yhtey­teen lainatak­seni. “Minus­ta tun­tuu, että puhe­lin kädessä ei ole niin avu­ton olo kuin ilman sitä”, tote­si 16-vuo­tias luki­o­laistyt­tö, joka arvioi viet­tävän­sä puhe­limel­la seit­semän tun­tia päivässä. (Salakari 2023.) Ahdis­tuk­sen perus­muo­to­ja eritel­lyt psyko­ana­lyytikko Fritz Rie­mann (1961) luon­nehtii itsen­sä kadot­tamisen pelkoa skit­soidis­ek­si koke­muk­sek­si, kun taas koke­mus aidon suh­teen puut­tumis­es­ta masen­taa. Kaoot­ti­nen suhde voi johtaa neu­root­tisi­in hallintayri­tyk­si­in. Hylkimiskoke­muk­set jäyk­istävät, sil­lä sil­loin ei toh­di antaa minkään resonoi­da – ahdis­tus on halun viholli­nen. Kaikkein suurin ahdis­tus nousee maail­man katoamis­es­ta ran­gais­tuk­sek­si omas­ta väärän­laisu­ud­es­ta. Heiveröi­nen minäkon­stanssi juon­tuu osak­si maail­man epä­vakaud­es­ta, ei vain havait­si­jan epävarmuudesta.

Yual Noah Hararin (2017) mukaan net­tialus­to­jen algror­it­mit puhut­tel­e­vat viet­tipuol­ta suo­raan, ohi egon ja harkin­nan. Lim­bis­ten tumakkei­den tun­nereak­tiot ohi pre­frontaalisen kor­teksin reagoi­vat vaaraan men­nei­den koke­musten ehdol­lis­t­a­mi­na. Daniel Kah­ne­manin, Jaak Paanksep­pin tai Mark Solm­sin kuvaa­ma hark­in­ta ennen tekemistä tulee lähelle egon liikku­mavaraa suh­teessa impulssik­er­rokseen ja alak­er­ras­ta voimansa ammen­tavaan ylim­inään, joka todel­lakaan ei ole korkeim­man eti­ikan edus­ta­ja. Reaali­aikaisel­la net­tialustal­la parviä­ly ei vahvista hark­in­taa hajaut­ta­mal­la sitä, vaan trol­lauk­set ja äärireak­tiot vetävät algo­rit­min syöt­tämiä seu­raa­jia. Näin yhteiskun­ta muut­tuu eriskun­naksi, jos­ta puut­tuu yhteinen viite­todel­lisu­us. (Haidt 2023b.)

Elämänil­mauk­sista valikoimat­ta rankai­se­va sisäi­nen jen­gior­gan­isaa­tio³ muo­dos­tuu Es:n impuls­seista, vaikka­pa pre­frontaalisen kor­teksin, pitkäkestoisen muistin koke­mus­varas­ton tai sisäis­tet­ty­jen moraaliperi­aat­tei­den estämät­tä. Somevälit­teisessä todel­lisu­udessa kaik­ki voi olla kiel­let­tyä ja jopa kakkure­sep­ti tai kukan­hoito-ohje nos­tat­taa purkauk­sia. Pääa­sia on pelotel­la uhri pelkäämään omaa elämään­sä ja elävyyt­tään. Orwellin isoveli on kaikkial­la, mut­ta todel­lisu­udessa sitä ei ole ole­mas­sa. Kam­mot­tavin­ta on se, ettei sil­lä ihon alle tunkeu­tu­misen ja pelokkaan huomion van­git­semisen lisäk­si näytä ole­van ymmär­ret­tävää tavoitet­ta. (Lehto­nen 2021, 141‒153.)

Ylen­palt­tiselle syyl­listyvyy­delle ja sadis­tisen ylim­inän itseen suun­taamiselle on vaikea osoit­taa adap­ti­ivista funk­tio­ta, jos se ei auta väistämään vaaro­ja. Jos han­kki­u­tuu mak­samaan rikok­sista, joi­ta ei edes ole tehnyt tai rankaisee itseään pelkästä ajatuk­sen idus­ta ikään kuin jo se olisi peru­ut­tam­a­ton teko, kyse on epämääräisen hylkäämisahdis­tuk­sen sit­o­mis­es­ta. Vial­lis­es­ta ylim­inästä ei ole oppaak­si elämään, jos se sanan­mukaises­ti heit­tää pois lapsen pesuve­den mukana tukah­dut­taes­saan pahek­sun­nan pelos­sa kaik­ki elämänil­maisut rumi­na ja tuomit­tavina. Itsen kaltoin kohtelem­i­nen on yliminävaurio.

Freudin hylkimä minä­vau­ri­oinen psyko­ana­lyytikko Vik­tor Tausk kehit­teli sata vuot­ta sit­ten herk­istymisen­sä poh­jal­ta idean vaikut­tamiskoneesta skit­sofreenikoil­la (Tausk 1919/1992; Roazen 1969; Gay 1990, 480): mysti­nen laite hal­lit­si skit­sofreenikko­jen mielestä hei­dän mieltään säteil­lä tai näkymät­tömil­lä johdoil­la. Laitet­ta oper­oi pahan­suopa lääkäri, joka käyt­ti kidu­tuk­seen myös implant­te­ja. Tausk piti mah­dol­lise­na ymmärtää myös skit­sofreenikon toivei­ta ja pelko­ja. Hän pain­ot­ti egon heiken­tymistä rajo­jen ylläpitäjänä mie­len ja ulko­maail­man, itsen ja tois­t­en, men­neen ja nyky­hetken välil­lä. Tähän ideaan nojat­en Paul Fed­ern kehit­teli sit­tem­min psyko­ana­ly­y­sis­sa käyte­tyn skitsofreniateorian.

Korona-aikana rehot­ta­neet teo­ri­at eli­it­ti­salali­itos­ta tai rokot­tei­den kaut­ta siir­re­ty­istä mikrosiruista muis­tut­ta­vat ere­hdyt­tävästi Tauskin kuvaile­maa koke­mus­ta. Salali­it­to­te­o­ri­ois­sa kiin­tois­in­ta oli koke­mus epis­teemisen todel­lisu­u­den pet­tävyy­destä ja ori­en­taa­tion vaikeud­es­ta. Vas­takkaiset totu­udet viihtyvät toisi­aan kiusaa­mat­ta myös valeuuti­sis­sa (Har­ris 2022) – tai oikeankin medi­an päiväu­ni­maises­sa lyhyt­muis­tisu­udessa, jos­sa oloti­lat ja tun­nel­mat vai­h­tu­vat totaalis­es­ti niin kuin par­ti­aaliob­jek­tit. Koron­aakin pelät­ti­in ensin kuin Ilmestyskir­jan vit­saus­ta, mut­ta sit­ten se vain uno­hdet­ti­in sotauutis­ten tieltä, vaik­ka koronalu­vut ja ‑kuolemat eivät vähen­tyneet. Salali­it­to­te­o­reetikko vih­jaa, että uutis­todel­lisu­u­den takana on syvem­mälle kätket­ty todel­lisu­us. Pen­tag­o­nin tiedustelu­aineis­toa sotapeli­sivus­toille ladan­nut 21-vuo­tias kansal­liskaar­ti­lainen ilmeis­es­ti uskoi eli­itin syvä­val­tioon, ja Suomes­sa vas­taa­vat pal­jas­ta­jat kaive­li­v­at esi­in syvä­val­tio­ta Puo­lus­tusvoimien ylläpitämästä val­takun­nal­lis­es­ta tun­neliv­erkos­tos­ta. Jos kaikkinäkevä ja kaikivoipa syvä­val­tio saataisi­in todis­te­tuk­si, maail­ma ei ainakaan olisi kaoot­tis­ten voimien pelikent­tä. Reali­teet­tikykyi­nen toim­i­ju­us tun­tu­isi näin palau­tuneen ainakin joillekin, nimit­täin nyöre­jä vetelevälle salali­itolle ja sen pal­jas­ta­jille (Aho­lainen 2023; Nykä­nen 2023).

Syyl­listymisalt­tiudelle vas­takkainen ylim­inä­vau­rio on kyseessä, jos ihmi­nen ei syyl­listy eikä häpeä vaik­ka pitäisi. Sometrol­lit, psykopaat­tiset johta­jat, kouluk­iusaa­jat ja muut kovanahkaiset statuk­sen­sa kohot­ta­jat pystyvät ulkois­ta­maan syyn ja tais­tele­maan pahaa vas­taan itsen ulkop­uolel­la siinä mis­sä ohuti­hoinen, syyl­listyvä ja häpeäaltis pyytelee anteek­si ole­mas­saoloaan. Revan­sis­tiset val­tiot ja niiden strong­man-johta­jat syyt­tävät kaikesta mui­ta: katu­mus, syyl­lisyy­den­tun­to ja vas­tuu toi­sista lois­ta­vat poissaolollaan.

Dis­or­gan­isoidus­ta kiin­nit­tymis­tavas­ta on arvel­tu ole­van etua sopeudut­taes­sa slum­mien tai rom­ah­tanei­den val­tioiden epälu­otet­tavaan, ennakoitavak­si mah­dot­tomaan todel­lisu­u­teen: para­noidi­nen epälu­ot­ta­mus palvelee katunokke­laa selviy­tyjää, olkoonkin tämä emo­tion­aalis­es­ti kuin­ka onneton hyvän­sä. (Maestrip­ieri & Klim­czuk 2013, 47–52, 58; Flinn ym. 2013, 101–102; Sil­ta­la 2013, 436–438.) Hans-Jür­gen Wirthin mukaan kuole­man­vi­et­ti ei ole valin­nan­va­pau­den alleen jyräävä voima vaan kom­pro­mis­simuo­dos­tu­ma. Vajavaisen viet­ti­varus­tuk­sen saanut ihmi­nen joutuu sopeu­tu­maan tun­teil­la ja älyl­lä itse luo­maansa todel­lisu­u­teen, yhteiskun­taan. Tuhoavu­us ja ryh­män alaisu­u­teen taan­tu­mi­nen voidaan selit­tää sopeu­tu­mak­si kil­pailu­un, jos­sa resursse­ja ei riitä kaikille ja yhden arvo on toiselta pois. Psykopaatit voivat men­estyä huip­pu­jo­hta­ji­na ainakin aikansa. Otto F. Kern­ber­gin analysoima pahan­laa­tu­inen nar­sisti (1993, 275‒310) väli­neel­listi toiset, ei empati­soin­ut, oli seu­rauk­sista piit­taam­a­ton, ja hän­tä luon­nehti ylem­myy­den tavoit­telu toisia alen­ta­mal­la. Han­nah Arendt (1964/1986), Har­ald Weltzer (2005) ja Robert Jay Lifton (1986) ovat kaik­ki korosta­neet nat­sirikol­lis­ten silmi­in­pistävää taval­lisu­ut­ta ja lohko­vaa suh­tau­tu­mista työhön­sä. Todel­lisu­u­den lohkomi­nen ja tun­tei­den puudut­ta­mi­nen oli keino selvitä. Viime kädessä kuole­man voit­ta­mi­nen hal­lit­se­mal­la tois­t­en kuole­vu­ut­ta oli puhdis­tuk­sis­sakin pääa­sia. (Fromm 1964; Lifton 1986; Richter 1979/2005.) Entistä vaar­al­lisem­mas­ta maail­mas­ta selviää parem­min ilman empa­ti­aa. Vas­tu­unkan­nos­ta voi taan­tua ulkois­ta­maan. Häpeämätön aggres­sio ja ulkois­t­a­mi­nen suo­jel­e­vat sisäiseltä piinal­ta, joka itseään tois­t­enkin puoles­ta syyt­televil­lä koros­tuu (Hib­bing ym. 2014, 337‒341).

Nar­sis­min sosi­olo­gi Shahrssad Amiri pitää häpeää syyl­lisyy­den edel­ly­tyk­senä: se ker­too yksilön etäisyy­den ihanteesta tois­t­en näkemänä. Itsere­flek­ti­ivisyys tulee tois­t­en kat­seen sisäistämis­es­tä. Herkkyys toisen loukkaan­tu­vu­udelle on tahdikku­ut­ta, jon­ka avul­la kanssakäymisessä väl­tetään tör­mäyk­set. (Amiri 2008, 235‒236, 261‒268.) Tahdikku­u­den puut­teesta ker­too poli­it­tisen keskustelun raais­tu­mi­nen ival­lisek­si päälle­hu­u­tamisek­si; some-viestin­nässä viesti­jä pääsee piiloon arvioivil­ta kat­seil­ta mut­ta voi suun­na­ta sitäkin armot­tomam­man kat­seen ärsy­tyk­sen­sä kohteisi­in. Suo­ma­laiset vet­er­aa­nipoli­itikot vetäy­tyvät eduskun­nas­ta ja kun­nan­val­tu­us­toista, kos­ka altistu­mi­nen somen kär­jistämälle ja raais­ta­malle puheelle on kokeneillekin raskas­ta, ja sanat voivat konkreti­soitua väki­val­lak­si.  Piit­taa­mat­to­muus tois­t­en arvios­ta ker­too myös rajan puut­tumis­es­ta: ei olla kokon­ais­per­soonien välisessä suh­teessa eikä kyetä käymään intrap­syykkises­ti läpi kon­flik­te­ja oidi­paalisel­la, tri­an­gu­loituneel­la taval­la (Amiri 2008, 269‒270).

Psyko­ana­lyyt­ti­nen repres­si­ivisen desub­li­maa­tion – esimerkik­si somen dopami­inikouku­tuk­sen – kri­ti­ik­ki leimataan herkästi moral­isoin­niksi (Amiri 2008, 211), mut­ta niin Amirin kuin inti­imin tyran­ni­as­ta ja julkisen sfäärin katoamis­es­ta kir­joit­tanut sosi­olo­gi Richard Sen­nett näkevät vaarana vas­tavuoroisen peilaamisen katoamisen: kanssakäymiseen antaudu­taan vain vaa­tien tun­nus­tus­ta itselle sel­l­aise­na kuin itsen­sä halu­aa nähdä ja sulkeu­tuu aidol­ta vuorovaiku­tuk­selta aito­jen tois­t­en kanssa. Nar­sisti­nen kupla suo­jaa kehit­tyvää las­ta ärsyke­pom­mi­tuk­selta, mut­ta aikuis­ten kesken toiset ilman toiseut­ta eivät voi antaa tyy­dyt­tävää tun­nus­tus­ta ilt­seil­maisul­laan huomio­ta vaa­ti­valle aikuiselle. Epä­muodolli­nen kanssakäymi­nen olisi edel­lyt­tänyt entistä jous­tavam­paa itsekon­trol­lia, mut­ta nykyisessä itseil­maisu- ja kaikukam­miokult­tuuris­sa itseään ilmaisee epä­sosi­aa­li­nen, itseri­it­toinen minä. Kult­tuuri­nen kap­ina ylim­inän ankaru­ut­ta kohtaan on Sen­net­tin ja Amirin aikalais­di­ag­nos­ti­ikan mukaan pää­tynyt oman­tun­non amputoin­ti­in: oikeaa ja väärää ei enää erote­ta. (Amiri 2008, 190‒227.) Kir­jail­ja Ville-Juhani Suti­nen pois­tui kus­tan­ta­jansa vaa­ti­mas­ta Face­bookin kir­jal­lisu­us­ryh­mästä kyl­lästyt­tyään luk­i­joi­hin valit­tavina kulut­ta­ji­na: “Taustal­la val­lit­see nykyisen mutu­tun­tu­man aikakau­den suo­ma oikeus määritel­lä “fiilik­sen” poh­jal­ta, mikä on hyvää ja mikä huonoa sen sijaan, että edes yrit­täisi ylit­tää omaa horisont­ti­aan.” Tekoä­ly osaisi hyvinkin säm­plätä kokoon parem­paa viihdet­tä van­ho­jen kaavo­jen pohjalta.

Amirin mukaan sivil­isaa­tio on kil­pa­juok­sua pro­vokaa­tioiden estämisek­si: kun tois­t­en huomioon ottamis­es­ta tulee toinen luon­to, ulkoinen pakko ei laukea eikä itsekon­trol­li­in tarvitse pakot­tau­tua. Sel­l­ainen mah­dol­lis­taa keskinäis­ten riip­pu­vuuk­sien vai­h­to­talouden. (Amiri 2008, 227‒231.) Sivil­isaa­tion edis­tys­tä todis­telleet Lloyd deMause (2002), Steven Pinker (2012, 482‒570) ja Rut­ger Breg­man (2020, 195‒248) ovat kaik­ki vuorol­laan muis­tut­ta­neet, ettei psyko­his­to­ri­alli­nen kyp­symi­nen ole lin­eaarista eikä peru­ut­tam­a­ton­ta, vaan taan­tu­mia tapah­tuu ja samaan aikaan eletään eri­lai­sis­sa psyykki­sis­sä todel­lisuuk­sis­sa. Väli­neel­listävä ja etään­nyt­tävä dehu­man­isoin­ti elää rin­nan sivil­isoituneen todel­lisu­u­den kanssa. Psyki­a­tri Aimé Césaire tote­si vuon­na 1950 ana­ly­y­sis­saan kolo­nial­is­mista, kuin­ka siir­tomaa­her­ran naut­ti­ma val­ta raaisti ensin her­rat itsen­sä suurisu­isik­si, väki­val­taisik­si ja ahneik­si ja sit­ten “vil­lit­si” koko Afrikan samaan tilaan niin, että itsenäistynei­den maid­en val­ti­aat saat­toi­vat ryöstää ja alis­taa maitaan entis­ten alis­ta­jien tapaan, suurisu­isi­na komentelijoina, vaku­ut­tuneina annetus­ta ylem­myy­destään maail­man­omis­ta­ji­na. (Césaire 1950/2017, 27; Bernau 2022, 224‒235.) Venäjän sodan­jo­hdon tapa suh­tau­tua omi­in soti­laisi­in­sa näköalat­tomis­sa lihamyl­ly­tais­teluis­sa ei eroa suh­tau­tu­mis­es­ta vihol­liseen, ja omaisu­u­den tuhoamis­es­ta tulee yhtä keskeistä kuin sen hal­tu­un saamis­es­ta (Beevor 2022). Väli­neel­listävä ja etään­nyt­tävä dehu­man­isoin­ti elää rin­nan sivil­isoituneen todel­lisu­u­den kanssa. Siinä mis­sä Yhdys­val­to­jen yliopis­tokaupunkien aka­teem­i­nen keskilu­ok­ka kil­voit­telee ver­baalisel­la sievis­te­lyl­lä ollak­seen loukkaa­mat­ta ketään, Trumpin kan­nat­ta­jat mit­taa­vat aut­ent­tisu­ut­ta karkeal­la puhetavalla.

Ylim­inä ja halu­minä arkipoli­ti­ikan fantasioina

Talouden vas­takkaiset imper­ati­iv­it houkut­ta­vat osaltaan lohko­maan kiusal­lisia ris­tiri­itaisuuk­sia eri kan­ta­jille. Yhtäältä tiedoste­taan kasvun rajat rajal­lisel­la pla­nee­tal­la, toisaal­ta talouskasvu nähdään vält­tämät­tömänä muunkin hyvän saamisek­si. Maa­ni­nen pako rajal­lisu­ud­es­ta, sietämät­tömästä syyl­lisyy­destä ja kuole­mas­ta ilme­nee niin val­tioiden ja yri­tys­ten velka­ve­toisu­udessa kuin yksilöi­den yri­tyk­sessä ehtiä mer­i­tokraat­tises­sa kil­pailus­saan putoamisen edelle.

Kap­i­tal­is­mi nojaa arvo­jen syn­nyt­tämiseen luot­toa anta­mal­la ja otta­mal­la siinä uskos­sa, että luo­tol­la reaal­i­talous kas­vaa ja tuot­tavu­us para­nee (Levy 2021). Reaal­ista vastinet­ta itselleen odot­ta­vat uskon­va­raiset arvot piiskaa­vat kaa­tu­maan eteen­päin, sulkien tietoisu­ud­es­ta epäi­lyk­set pörssino­teer­austen kat­teel­lisu­ud­es­ta. Kun päämääriä ei ole ollut aikaa pohtia, on sitoumuk­si­in ajaudut­tu keino­jen viem­inä. Sik­si työn tekni­nen tehost­a­mi­nen on lisän­nyt sen rasit­tavu­ut­ta niil­lä, joille sitä jää, ja syr­jäyt­tänyt mui­ta arvon­lisäyk­ses­tä. Työn vähen­tämi­nen suh­teessa tuotan­toon on tehokku­u­den määritelmä, mut­ta toisaal­ta työ on ilmeis­es­ti yhä ain­oa vau­rau­den lähde. Kysyn­tä­va­jet­ta lääk­itään hal­ven­ta­mal­la työtä edelleen tai kas­vat­ta­mal­la velkaa, mikä johtaa säästö­pani­ikkei­hin ja leikkauk­si­in. Kap­i­tal­is­min utopisti­nen horisont­ti on kiihdyt­tää liiket­tä kohti ihmi­sistä ja luon­non rajoista vapau­tunut­ta akku­mu­laa­tio­ta. (Erik­sen 2016; Sil­ta­la 2022.) Jär­jestelmä vakau­tuu vain vauhdin kiihtyessä (Rosa 2022).

Val­tiot ovat velka­an­tuneet pelas­taes­saan pankke­ja ja yri­tyk­siä finanssi- ja koron­akri­i­seis­sä. Velka­an ja syn­ti­in viitataan sak­sas­sa samal­la sanal­la, Schuld. Syn­tivel­ka uhkaa painaa velka­or­ju­u­teen, henkilöko­htaiseen riip­pu­vu­u­teen. Val­tio­ta­sol­la sen ilmen­tyminä on pidet­ty IMF:n, EKP:n ja Euroopan komis­sion troikan määräys­val­taa Kreikan ja Ital­ian velka­kri­i­seis­sä – val­ti­ol­lisen suveree­ni­u­den mene­tys­tä. (Blyth 2013, 152‒158.) Yksilö­ta­sol­la velka­or­ju­us voi olla har­maan sek­torin konkreet­tista orjakaup­paa tur­vat­tomil­la maa­han­muut­ta­jil­la. Raa­matun maail­mas­sa lunas­tus tarkoit­tikin velan mak­samista orju­ute­tun puolesta.

Yksit­täisen val­tion tai koti­talouden bud­jetis­sa vel­ka on veli otet­taes­sa mut­ta velipuoli mak­set­taes­sa. Kun­nol­lisu­us mitataan talon­poikaisen eetok­sen mukaan velan vält­tämisenä: velka­an­tu­ma­ton isän­tä saa pitää talon­sa eikä joudu mieron tielle pahanakaan päivänä. Rajal­lisu­us palaa rajat­tomas­ta kasv­u­fan­tas­mas­ta takaisin tietoisu­u­teen, kun puhutaan työvoimao­su­u­den kas­vat­tamis­es­ta alka­van laman alla, kun­tien ylivelka­an­tu­mis­es­ta tai julk­isten meno­jen kas­vat­tamis­es­ta osoit­ta­mat­ta kulu­jen kat­teek­si uusia tulon­lähteitä. Tun­nel­ma vai­h­tuu kasvu­ma­ni­as­ta taan­tu­man masen­nuk­seen. Reali­teetit pysyvät samoina, mut­ta niitä värit­tävät ja voimis­ta­vat moti­vaa­tiok­si eri­laiset tun­teet. Se mikä koron­akri­i­sis­sä tun­tui asi­a­pakol­ta, tun­tuu nyt kevyt­mieliseltä harha-askeleelta.

Eduskun­tavaalit kevääl­lä 2023 roolit­tui­v­at talouskasvun kah­den näkökul­man mukaan. Päähal­li­tus­puolue SDP val­it­si lin­jak­seen opti­mistisen uskon talouskasvu­un velka­ra­hal­la, kun taas pääop­po­si­tiop­uolue Kokoomus halusi leika­ta velkaa vaik­ka julk­isten palvelu­iden ja sosi­aalietuuk­sien hin­nal­la. SDP muis­tut­ti elvy­tyk­sen olleen vält­tämätön­tä yri­tys­ten ja talouden pelas­tamisek­si, kun taas Kokoomus näki kaiken siitä yli men­neen julkisen kulu­tuk­sen holtit­tomak­si mässäi­lyk­si tule­vien sukupolvien kus­tan­nuk­sel­la. Kokoomuk­sen moraa­li­nen kansalainen oli pitkäjän­nit­teinen säästäjä, jon­ka sijoituk­set on tur­vat­ta­va mak­samal­la velat takaisin; sosi­aalidemokraat­tien mallikansalainen taas oli kulut­ta­va palka­nsaa­ja, joka eli kädestä suuhun ja tarvit­si työelämässä pysyäk­seen julk­isia palveluita.

Poli­it­ti­nen jako on jär­keenkäypä, ja kum­mallekin näkökan­nalle löy­tyy eet­tiset perus­teen­sa. Ylim­inä­pa­tolo­gioiden kannal­ta kiin­nos­tavaa on vain dis­sosi­aa­tio eli se, että tosik­si tode­tut ja myön­netyt asi­ain­ti­lat eivät kohtaa toisi­aan, vaan niitä eletään tosik­si eriseu­rais­es­ti. Velkaa on pakko ottaa, jot­ta kaik­ki ei pysähdy. Toisaal­ta niin ei voi jatkaa, vaan velan­ot­to täy­tyy lopet­taa, jot­teivät tule­vat pol­vet nään­ny syömäve­lan alle. Ilmas­to pitäisi viime het­kessä pelas­taa, toisaal­ta siihen ei ole talouskil­pailus­sa ja varustelu­paineessa oikeas­t­aan varaa, olkoon että maas­to palaisi, vedet tul­vi­si­vat kuiv­uneil­la mail­la ja katovuodet seu­raisi­vat toistaan.

Bailaa­van päämin­is­terin hah­mo oli help­po sijoit­taa reali­teet­tiperi­aat­teesta val­loilleen päässeeseen Es:iin, kun taas säästöpoli­ti­ikan tuek­si 1990-luvun lamavu­osil­ta man­atut Esko Ahon ja Iiro Viinasen hah­mot kuvit­ti­vat kuria pitäviä isiä siinä, mis­sä val­tio­varain­min­is­ter­iön bud­jet­tiosas­ton virkamiehet sane­li­v­at tule­vien hal­li­tusten toimin­nan rajat(Haapala 2020; Luuk­ka 2022; Kes­ki-Heikkilä & Muho­nen 2022.) Yhdys­val­lois­sa ja Euroopas­sa pop­ulis­tit vaa­ti­vat kuria rikol­lisille ja sosi­aal­i­tur­van väärinkäyt­täjille mut­ta eivät siedä rajoituk­sia luon­non hyö­dyn­tämiselle ja fos­si­ilisen ener­gian käytölle, ikään kuin ilmas­ton­muu­tos ei olisikaan pakot­ta­va reali­teet­ti. Ylim­inän ja Es:n tavoit­teet eivät törmää.

Tun­netalous pyörisi ihan hyvin lohko­ma­l­la ja ulkois­ta­mal­la, ellei keskinäisen luot­ta­muk­sen rapau­tu­mi­nen päästäisi “unheim­lichia” ark­i­ti­etoisu­u­teen vaikka­pa jen­girikol­lisu­u­den hah­mossa. Egon hallinnan menet­tämisen pelkoa voi lukea uuti­sis­sa raja­muureista, tieto­mur­roista ja elin­tärkei­den merikaapelei­den katkaisemisen vaaroista. Hyv­in­voin­ti­val­tion tur­vaverkko on pet­tämässä julkisen ter­vey­den­huol­lon osalta, ja koulu­tuk­sen malli­maa on jäänyt his­to­ri­aan luku­taidon rapautuessa.

Das Ich:n ja das Es:n raja läpäi­sevänä mut­ta suodattavana

Jos ulkoao­h­jau­tu­va per­soon­al­lisu­ustyyp­pi seurasi objek­ti­ivisen elämän­hallinnan heikken­e­mis­es­tä ja sub­jek­ti­ivisen vaa­timus­ta­son samanaikaises­ta nousus­ta, Freudin raken­nemallin mukainen kyp­syysi­hanne, viet­ti­painei­ta ja normi­painei­ta välit­tävä “vah­va” ego, nousi esi­in objek­ti­ivisen elämän­hallinnan vahvis­tu­mis­es­ta ja toiveikkaan odotusho­rison­tin avau­tu­mis­es­ta por­varis­tolle. Taustal­la oli toisen teol­lisen val­lanku­mouk­sen ja globaalin vapaakau­pan siivit­tämä talouskasvu. Sen aikana län­si­maid­en keskilu­ok­ka opet­ti lapsen­sa sisäiseen kuri­in hylkäämisen uhal­la. Sisäi­nen gyroskoop­pi aut­toi uhmaa­maan joukon painet­ta, sil­lä palk­in­tona kan­gasteli vapaus ulkois­es­ta pakos­ta. Vaik­ka moraa­li­nen itsesääte­ly Peter Gayn mukaan oli uhatuk­si itsen­sä koke­neen por­varis­ton keino oikeut­taa sosi­aa­li­nen ase­mansa ja taloudel­liset etuoikeuten­sa, vapaus itsesääte­lyyn motivoi myös nou­se­via yhteiskun­taryh­miä. (Gay 1984.)

Tuon ajan Suomes­sa työväen­li­ike, rait­tius­li­ike ja nuorisoseu­rali­ike lupa­si­vat kaik­ki val­ti­ol­lista määräys­val­taa ja ylem­pi­en ryh­mien kanssa tasaver­taista hark­in­tava­paut­ta palkin­nok­si siitä, että kra­pu­lapäivistä luovut­ti­in, opetelti­in luke­maan ja puhu­maan julkises­ti ja tuet­ti­in las­ten pidem­pää koulut­tau­tu­mista. His­to­ri­an odotusho­risont­ti lupasi, että tämän päivän kieltäymyk­sen lunas­taisi arvokkaampi palk­in­to tule­vaisu­udessa. Vas­taavasti slum­mikult­tuureis­sa tule­vaisu­ut­ta ei ole luvas­sa, joten hedo­nisti­nen kalkyyli suosit­taa otta­maan saatavil­la ole­van huumer­a­hoil­la heti. (Sil­ta­la 1999.) Siinä mis­sä keskilu­ok­ka tai nou­se­vat yhteiskun­taryh­mät panos­ta­vat jälkeläis­ten koulu­tuk­seen, slum­meis­sa ja rom­ah­taneis­sa val­tiois­sa panos­te­taan jälkeläis­ten määrään eikä hoitoon (Wang ym. 2021).

“Por­var­illi­nen ydin­per­he” ei ollut vain vik­to­ri­aanista viet­tire­pres­sio­ta viet­tien kanavoimisek­si kap­i­tal­is­tisen tuotan­to­ta­van hyväk­si vaan suo­datin ulko­maail­man vaa­timusten ja lapsen toivei­den välil­lä. Peter Blosin (1985) kuvaa­mas­sa oidi­paa­like­hi­tyk­sessä pieni poi­ka ide­al­isoi isään­sä, sit­ten jakaa tämän voiman, mur­rosiässä kapinoi tätä vas­taan, kunnes kyp­syessään tun­nistaa ja tun­nus­taa rajansa samal­la, kun näkee ide­al­isoidun ja deval­u­oidun lap­su­u­de­naikaisen aikuisen suh­teel­lisen hyvät ja huonot puo­let. Sisäis­tet­ty malli ehdot­to­muud­estaan suh­teel­lis­tet­tuna aut­toi suh­teel­lis­ta­maan myös medi­avälit­teistä mallia siitä, miten pitää olla tai miten muut ainakin ovat. Kult­tuu­ri­filosofi Theodor W. Adornon mielestä van­hanaikainen per­he ei ollut jotain hylät­tävää sen vuok­si, että se oli van­hanaikainen. Entistä total­i­taarisem­mas­sa yhteiskun­nas­sa isät kyl­lä syr­jäytet­tin mut­ta ei elet­ty läpi oidi­puskom­plek­sia: sosial­isaa­tio toteu­tui kyp­symät­tömien suo­rana alis­tamise­na. Epä­varminkin elävä isä kehit­ti jälkikasvun luon­net­ta parem­min, sil­lä isää vas­taan saat­toi kapinoi­da ja säi­lyt­tää toivon parem­mas­ta. Vaik­ka per­he välit­ti lap­sille yhteiskun­nan vääriäkin norme­ja, se mah­dol­listi myös niiden vas­tus­tamisen. “Per­heen lop­pu lamaut­taa vas­tavoimat. Nou­se­va kollek­ti­ivi­nen järjestys on luokat­to­muu­den irviku­va: por­varis­sa likvi­doidaan myös utopia, joka aikanaan ammen­si voimaa äid­in­rakkaud­es­ta.” (Adorno 1969, 16‒24.)

Freudin per­hekon­flik­tien ylisek­suaal­isu­us ja repres­sio (saks. Ver­drän­gung) sek­su­al­isoi­tu­ine tiedosta­mat­tom­i­neen näyt­täisi juon­tu­van siitä, että pri­maariper­he van­hempi­neen sosial­isaa­tioa­gent­ti­na kar­si myös sopivia tun­tei­ta. Vaik­ka sek­suaal­isu­us ja oidi­puskom­plek­si oli­vat Freudille psyko­ana­lyysin “peruskallio”, his­to­ri­al­lisen sosi­aalilu­on­teen tai “psykolu­okan” kannal­ta kiin­nos­tavam­paa on etäisyy­de­not­to välit­tömistä paineista sisäis­tet­ty­jen ihantei­den ja samas­tu­mis­ten avulla.

Kun Freud puhui inte­graa­tios­ta ja syn­teesistä egon tehtävänä kir­joituk­ses­saan “Neue Folge” (1933), lähtöko­htana oli juuri ratkaise­mat­tomat jän­ni­tyk­set ja poi­s­paine­tut viet­tiedus­tuk­set sisältävä Es, jos­sa ris­tiri­itaiset ainek­set esi­in­tyvät toisi­aan loogis­es­ti pois­sulke­mat­ta ja jos­sa kaik­ki on mah­dol­lista. Kun minän, egon, täy­tyi val­la­ta alaa Es:ltä, “Zuy­der­seen kui­v­at­ta­mi­nen” tähtäisi minän liikku­mavaran lisäämiseen suh­teessa viet­ti­paineisi­in ja ylim­inään. Jos se onnis­tu­isi, voisi havai­ta ja tun­tea itses­tään ja itsen ympäriltä enem­män jou­tu­mat­ta tör­mäyk­si­in. Tavoite ei ollut raja­muuri vaan huokoisem­pi kal­vo, joka kyl­lä suo­dat­ti myrkyt pois mut­ta päästi sisään “sol­un” uud­is­tu­miselle tarpeel­liset ainek­set. Vaik­ka Hol­lan­nin kosteikkoalueen kui­v­a­tus tuo mieleen viet­tilähtei­den tukkimisen, Freud ei tarkoit­tanut kaiken tiedosta­mat­toman muut­tamista tiedoste­tuk­si. Ana­ly­y­sis­sa ana­lyytikko syr­jäyt­tää aluk­si kiusaa­van ylim­inän ja tukee lopuk­si Es:n ilmi­t­u­loa minän/egon vas­taväit­teitä vas­taan. Frank­furtin koulukun­ta näki kult­tuurin uud­is­tu­misen toivon juuri “viet­tikat­ti­las­sa”, jon­ka moti­vaa­tiovoimaa ei voitu täysin val­jas­taa sor­tavien val­tarak­en­tei­den palveluk­seen. (Sil­ta­la 1989, 315‒323.) Kult­tuurip­syko­ana­lyytikko Mario Erd­heimil­la (1982) nuoret ovat edus­ta­neet uud­is­tavaa, “libidaal­ista” voimaa.

Grod­deck­i­lainen Es sykkii myös päätök­sen­teko­te­o­ri­ois­sa, jois­sa valin­nat tapah­tu­vat tiedosta­mat­tomaan kokon­aisku­vaan nojat­en eikä vai­h­toe­hto­jen utili­teet­tia jär­jestelmäl­lis­es­ti lask­ien. Kuvil­la oper­oi­va asso­sioin­ti ohit­taa hel­posti reali­teet­tior­i­en­toituneen, loogisen abstra­hoin­nin. Taan­tu­ma egon palveluk­ses­sa voi palvel­la uuden näkökul­man löy­tymistä muu­toin ratkaise­mat­tomi­in ongelmi­in. Kog­ni­ti­ivis­es­ti tiedostam­a­ton pros­es­simuisti on myös trau­maat­tis­ten reak­tioiden säilömönä, joiden yhdis­tämi­nen episodis­een ja elämäk­er­ral­liseen muis­ti­in on ter­apeut­tista työtä. Tietoisu­us­tutk­i­ja Anil Seth (2022) puhuu “märkään lihal­lisu­u­teen” upote­tus­ta tietoisu­ud­es­ta. Koke­muk­set minänä olemis­es­ta tai tois­es­ta ihmis­es­tä perus­tu­vat tapaan, jol­la aiv­ot ennus­ta­vat ruumi­in tilaa. Itsey­den perus­ta on tunne ole­mas­saolosta: itse koost­e­taan havain­toen­nusteista niin kuin ulkoinen todel­lisu­uskin, ja sille kehitel­lään nar­rati­ivista jatku­vu­ut­ta. Elämä ei voi olla sar­ja irral­lisia heräämiä aneste­si­as­ta. Inte­groi­tu­ma­ton infor­maa­tio olisi merk­i­tyk­setön­tä, joten sub­jek­ti­ivi­nen koke­mus sido­taan toisi­aan seu­raav­il­la syyn ja seu­rauk­sen hah­moil­la. Tässä taas tul­laan freudi­lais­ten egop­sykolo­gien “vah­vaan” tai väl­i­tyskykyiseen minään (egoon).

Sek­suaalisen rivali­teetin ratkaisemis­es­ta juon­tu­va iden­ti­teet­ti ei tun­nu tarpeek­si laa­jal­ta käsit­teeltä kat­ta­maan sel­l­aisia kyp­symiseen liit­tyviä ilmiöitä kuin tur­val­lisu­ushakuinen kiin­nit­tymi­nen yksilöi­hin, ryh­mi­in ja ide­olo­gioi­hin tai eksis­ten­ti­aalisen tarkoituk­sen hakem­i­nen elämälle. Kiin­nit­tymät ja tarkoituk­set voivat olla rak­en­tavia tai tuhoavia. Elämän­vi­et­ti on viime kädessä entropi­an vas­tavoima, eikä sen merk­i­tys tule tietys­tä sek­suaaliob­jek­tista. Elämän ja kuole­man voimat erot­taa kyl­lä: val­lit­seeko per­heessä, työy­hteisössä, naa­pu­rus­tossa tai maas­sa keskinäistä kukois­tus­ta ruokki­va ilmapi­iri vai mitätöivä, lan­nista­va, eristävä, deper­son­al­isoi­va ja masen­ta­va ilmapi­iri? Onko herkkyys halvek­sit­tavaa heikkout­ta ja toisia tallo­va kil­pailullisu­us kansalais­pätevyyt­tä? (Vrt. All­corn & Dun­can 2023, 248‒253.) Elämän- ja kuole­man­vi­etit tavoit­taa tässä merk­i­tyk­sessä hyvin kohuti­lais-ros­alainen res­o­nanssin käsite, joka samal­la yhdis­tää psykol­o­gis­es­ti latau­tuneim­mat lähisuh­teet laa­jem­paan sosi­aalip­sykolo­giaan ja talouden jakoi­hin. Sis­aruska­teus sopii mui­hinkin ver­tais­suhteisi­in. Freudin peruskallio, oidi­paa­li­nen sek­suaali- ja kyp­symis­res­ig­naa­tiokon­flik­ti, voidaan nähdä myös lapsen ja isän välisenä mus­ta­sukkaisuute­na äidin huomios­ta. Adler­i­lainen sis­arka­teus on psyko­ana­ly­y­sis­sa vähem­mälle jäänyt teema, joka on ajanko­htainen sta­tusahdis­tuk­sen ja ylikom­pen­saa­tion takia. West­er­mar­ck­ia ja Freudia ei liioin tarvitse pela­ta vas­takkain – ins­es­ti­hän oli molem­mil­ta kan­noil­ta suh­teen häiriintymä.

Vaik­ka oidi­paaliasetel­man infla­torista käyt­töä väl­tet­täisi­in, Freudin havain­nos­sa pelot­tavista viet­tivoimista on myös jotain kohdal­laan. Onhan sek­suaaliener­gia siir­ret­tävis­sä käytevoimak­si ei-sek­suaal­isi­in toim­intoi­hin ja lataa­maan merk­i­tyk­sel­lik­si jopa abstrak­tioi­ta. Kun luovu­us ja mieliku­vi­tus tule­vat mukaan, kuviteltavis­sa ole­vat mah­dol­lisu­udet ja kon­flik­tit lisään­tyvät. Sek­suaalisel­la voimal­la ja sen pelkäämisel­lä saat­taa tul­la ladatuk­si abstrak­tiokin. Vaik­ka ahdis­tus­ta tuot­taisi talous ja statuk­sen epä­var­muus, sitä voidaan käsitel­lä sukupuolis­ten tabu­jen kautta.

Iranin hun­nu­tus­mie­lenosoituk­sis­sa syksyl­lä 2022 purkau­tui pait­si turhau­tu­mi­nen uskon­nol­liseen hir­muhallintoon myös hätä taloud­es­ta ja nuorten polvien näköalat­to­muus. Iranis­sa oli koulutet­tu työikäi­nen väestö ja maail­man suurim­man öljy­varat, mut­ta silti irani­lainen ei enää saanut pitkän päivän raadet­tuaan edes pieniä ilo­ja, kuten ulkona syömistä, uusia vaat­tei­ta tai matko­ja juhlapyhinä.

Alku­vuodes­ta 2023 Rial rom­ahti suh­teessa dol­lari­in 30 pros­ent­tia, mikä syn­nyt­ti jono­ja val­u­u­tan­vai­h­tokioskeille ja dol­lar­i­pakoa naa­puri­mai­hin (Yee 2023). Fox Newsin tähti­juon­ta­ja Tuck­er Carl­son näkee amerikkalais­ten miesten testos­teronip­i­toisuuk­sien alen­tuneen lib­er­aalin kult­tuurin kaudel­la niin, että miehet ovat itse­tuhoisia ja yli­pain­ois­ia (Carl­son & Downey 2022). Kult­tuurin fem­i­nisoi­tu­mi­nen kään­tyy miesten fyy­sisen potenssin mene­tyk­sek­si. Inti­as­sa hin­duna­tion­al­is­tiset nuoret miehet purka­vat patoutunut­ta tyy­tymät­tömyytään työl­listymis­mah­dol­lisuuk­si­in tais­tele­mal­la kuvit­teel­lista “love jiha­dia” vas­taan: mus­lim­imi­esten uskotel­laan viet­televän hin­du­tyt­töjä kään­nyt­tääk­seen hei­dät islami­in (Vaish­nav 2023).

Freudin kau­nis lause jär­jen äänestä, joka sin­nikkyy­del­lään tulee viimein kuul­luk­si, sopii kuvaan vahvo­jen tun­nevoimien kanssa tas­apain­oil­ev­as­ta egos­ta. Koke­mus vapaas­ta tah­dos­ta on osa ympäristöön sopeu­tu­mista allostaat­tisen tas­apain­on ylläpitämisek­si. Olet­ta­mus sen mah­dol­lisu­ud­es­ta kuu­luu oikeudel­liseen vas­tu­useen. Vaik­ka päätök­sen­teko olisi nopeaa, hajautet­tua ja tiedostam­a­ton­ta, sen vääriä malle­ja voidaan tarvit­taes­sa tarkastel­la kri­it­tis­es­ti. Ihmisen erot­ta­nee tekoälystä yhä se, että ihmi­nen voi haas­taa ohjel­mointin­sa parem­min kuin merk­i­tyk­set­tömästä luku­jonoku­vas­tos­ta ennus­ta­vat mallinsa syn­nyt­tävä tekoä­ly. Egokin voi edelleen arvioi­da Zuy­der­seen pengerten kestävyyt­tä ja säädel­lä kanavien sulkuja.

Viit­teet

^1”Suomes­sa on yli 140 000 työikäistä henkilöä, jot­ka eivät ole töis­sä, työt­töminä tai opiskele­mas­sa. Joukos­sa on syr­jään jääneitä nuo­ria.” (Muilu 2023.)

²Van­taan vanki­lan matkasel­lis­sä kak­si nuor­ta miestä rääkkäsi ja raiskasi jär­jestelmäl­lis­es­ti kol­mat­ta lyömäl­lä, potki­mal­la, pakot­ta­mal­la nielemään tupakoi­ta ja juo­maan virt­saa sekä pesuainet­ta. Hänen iholleen kaadet­ti­in kiehu­vaa sok­er­il­i­u­os­ta. Toim­inta oli suun­nitel­mallista. Uhri oli van­hempi­en­sa lausun­non mukaan kehi­tyk­seltään jäl­jessä ikäis­es­tään, pelokas ja puo­lus­tuskyvytön. (Kan­to­la 2022; Kerkelä 2022.)

³Kir­jail­i­ja Mihail Siskin kuvaa Venäjän armei­jan ja vankilo­iden piilo-ope­tu­so­hjel­maa avut­to­muu­den sisäistämisek­si mieli­v­al­taisen kiusaamisen suh­teen ja trau­man yleistymistä epälu­ot­ta­muk­sek­si. Jako kidut­ta­ji­in ja orji­in tois­tuu uusi­na asetelmi­na, kun ”vapautues­saan ottaa vanki­lan sään­nöt” tai armei­jan ”sään­töi­hin perus­tu­mat­tomat käyt­täy­tymis­nor­mit” mukaansa. (Siskin 2023, 142–144.)

Kir­jal­lisu­us

Adorno, Theodor W. (1969). Min­i­ma Moralia. Reflex­io­nen aus dem beschädigten Leben. Frank­furt am Main: Suhrkamp.

Aho­lainen, Saara (2023, 15. huhtiku­u­ta). Mik­si epäilty vuo­ta­ja pääsi tietoi­hin käsik­si? Helsin­gin Sanomat.

All­corn, Seth & Dun­can, Car­rie M. (2023). A jour­ney into the heart of dark­ness: Psy­choso­cial insights into preda­to­ry behav­ior. The Jour­nal of Psy­chohis­to­ry, 50, 242‒260.

Alford, C. Fred (1989). Melanie Klein and crit­i­cal social the­o­ry. An account of art, pol­i­tics, and rea­son based on her psy­cho­an­a­lyt­ic the­o­ry. New Haven, CT & Lon­too: Yale Uni­ver­si­ty Press.

Amiri, Sharrsad (2008). Narziss­mus im Zivil­i­sa­tion­sprozess. Zum gesellschaftlichen Wan­del der Affek­tiv­ität. Biele­feld: transcript.

Arendt, Han­na (1964/1986). Eich­mann in Jerusalem. Ein Bericht über die Banal­ität des Bösen. München: Piper.

Beevor, Antho­ny (2022). Venäjän val­lanku­mous ja sisäl­lis­so­ta. Suom. Markku Päkkilä. Helsin­ki: WSOY.

Bernau, Olaf (2022). Bren­npunkt West­afri­ka. Die Fluchtur­sachen und was Europa tun sollte. München: C. O. Beck.

Bern­stein, Joseph (2023, 22. maalisku­u­ta). Not your daddy’s Freud. New York Times.

Bev­er­ley, Grace (2021). Work­ing hard hard­ly work­ing. How to achieve more, stress less and feel ful­filled. Lon­too: Hutchinson/Penguin.

Blos, Peter (1985). Son and father. Before and beyond the Oedi­pus com­plex. New York: Free Press.

Blyth, Mark (2013). Aus­ter­i­ty: The his­to­ry of a dan­ger­ous idea. Oxford, UK & New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Brady, William J.; Wills, Julian A.; Jost, John T.; Tuck­er, Joshua A. & Van Bav­el, Jay J. (2017). Emo­tion shapes the dif­fu­sion of mor­al­ized con­tent in social net­works. PNAS, 114(28), 7313‒7318.

Breg­man, Rut­ger (2020). Humankind. A hope­ful his­to­ry. New York, Boston & Lon­too: Lit­tle, Brown and Company.

Carl­son, Tuck­er & Downey, Scoot­er (2022). The end of men. Tv-sar­ja. S2.E8. Tuck­er Carl­son Orig­i­nals. Kat­sot­tavis­sa osoit­teessa https://www.youtube.com/watch?v=r97O7u2x8aU

Cra­paro, Giuseppe; Schim­men­ti, Adri­ano & Caret­ti, Vicen­zo. (2013). Trau­mat­ic expe­ri­ences in child­hood and psy­chopa­thy: a study on a sam­ple of vio­lent offend­ers from Italy. Euro­pean Jour­nal of Psy­chotrau­ma­tol­ogy, 4, 21471.

Césaire, Aimé (1950/2017). Über den Kolo­nial­is­mus. Saks. Herib­ert Beck­er. Berli­i­ni: Alexan­der Verlag.

Con­vay, Lucian Gideon; Sued­feld, Peter & Tet­lock, Philip E. (2018). Inte­gra­tive com­plex­i­ty in pol­i­tics. Teok­ses­sa Mintz, Alex & Ter­ris, Les­ley G. (toim.), Oxford hand­book of behav­ioral polit­i­cal sci­ence, 153‒174. Oxford, UK: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

David-Wilp, Sud­ha (2023, 127. huhtiku­u­ta). Ger­many still hasn’t stepped up. For­eign Affairs.

deMause, Lloyd (2002). The emo­tion­al life of nations. New York: Oth­er Press.

Erd­heim, Mario (1982). Die gesellschaftliche Pro­duk­tion von Unbe­wuss­theit. Eine Ein­führung in den ethnopsy­cho­an­a­lytis­chen Prozess. Frank­furt am Main: Suhrkamp.

Erik­sen, Thomas Hyl­land (2016). Over­heat­ing. An anthro­pol­o­gy of accel­er­at­ed change. Lon­too: PlutoPress.

Fed­eri­co, Christo­pher M. & Mal­ka, Ariel (2018). The con­tin­gent, con­tex­tu­al nature of the rela­tion­ship between needs for secu­ri­ty and cer­tain­ty and polit­i­cal pref­er­ences: Evi­dence and impli­ca­tions. Advances in Polit­i­cal Psy­chol­o­gy, 39(S1), 3‒48.

Flinn, Mark V.; Ponzi, Davide; Nepom­naschy, Pablo & Noone, Robert (2013). Ontoge­ny of stress reac­tiv­i­ty in the human child: Phe­no­typ­ic flex­i­bil­i­ty, trade-offs, and pathol­o­gy. Teok­ses­sa Lavi­o­la, Gio­van­ni & Macrì, Simone (toim.), Adap­tive and mal­adap­tive aspects of devel­op­men­tal stress, 95‒ 120. New York: Springer.

Freud, Sig­mund (1940/2010). Abriss der Psy­chonal­yse. Stuttgart: Reclam.

Freud, Sig­mund (1982a). Sig­mund Freud Stu­di­en­aus­gabe. Psy­cholo­gie des Unbe­wussten. Band III. Toim. Alexan­der Mitscher­lich; Angela Richards & James Stra­chey. Frank­furt am Main: Fischer.

Freud, Sig­mund (1982b). Sig­mund Freud Stu­di­en­aus­gabe. Schriften zur Behand­lung­stech­nik. Ergänzungs­band. Toim. Alexan­der Mitscher­lich; Angela Richards & James Stra­chey. Frank­furt am Main: Fischer.

Fromm, Erich (1964). Die Seele des Men­schen. Ihre Fähigkeit zum Gut und zum Bösen. Teok­ses­sa Gesam­taus­gabe II, 159‒268. München: Deutsche Verlaganstalt.

Gay, Peter (1984). The bour­geois expe­ri­ence: Vic­to­ria to Freud. Edu­ca­tion of sens­es. New York & Oxford, UK: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Gay, Peter (1990). Freud. Suom. Mir­ja Ruta­nen. Helsin­ki: Otava.

Grod­deck, Georg (1914/2020). Die Natur heilt. Die Ent­deck­ung der Psy­cho­so­matik. Berli­i­ni: Hofenberg.

Grod­deck, Georg (1983). Das Buch von Es. Psy­cho­an­a­lytis­che Briefe an eine Fre­undin. Ham­puri: Fischer.

Haa­pala, Timo (2020, 16. lokaku­u­ta). Esko Aho ker­too uutu­uskir­jas­sa pääministeri­kautensa sysimus­tas­ta alus­ta: ”Kaik­ki vai­h­toe­hdot oli­vat huono­ja”. Ilta-Sanomat.

Haidt, Jon (2023a, 22. helmiku­u­ta). Social media is a major cause of the men­tal ill­ness epi­dem­ic in teen girls. Here’s the evi­dence. Jour­nal­ists should stop say­ing that the evi­dence is just cor­re­la­tion­al. Kir­joi­tus After Babel ‑alustal­la. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://jonathanhaidt.substack.com/p/social-media-mental-illness-epidemic.

Haidt, Jon (2023b, 5. toukoku­u­ta). AI will soon make social media much more harm­ful to lib­er­al democ­ra­cy, and to chil­dren. Kir­joi­tus After Babel ‑alustal­la. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://jonathanhaidt.substack.com/p/ai-will-make-social-media-worse.

Harari, Yuval Noah (2017). Homo Deus. Huomisen lyhyt his­to­ria. Helsin­ki: Bazar.

Har­ris, Kei­th Ray­mond (2022). Real fakes: The epis­te­mol­o­gy of online mis­in­for­ma­tion. Phi­los­o­phy & Tech­nol­o­gy, 35, 83.

Hib­bing, John R.; Smith, Kevin B. & Alford, John R. (2014). Neg­a­tiv­i­ty bias and polit­i­cal pref­er­ences: A response to com­men­ta­tors. Behav­ioral and Brain Sci­ences, 37(3), 333‒341.

Ingle­hart, Ronald (2018). Cul­tur­al evo­lu­tion: People’s moti­va­tions are chang­ing, and reshap­ing the world. Cam­bridge, UK: Cam­bridge Uni­ver­si­ty Press.

Itzkovitz, Shel­don (2018). Psy­chopa­thy and human evil: An overview. Con­tem­po­rary Psy­cho­analy­sis, 54, 40‒63.

Kan­to­la, Anne (2022, 14. helmiku­u­ta). Van­taan sel­l­ikuole­man uhri­in kohdis­tet­ti­in jul­maa ja raakaa väki­val­taa tun­tien ajan. Helsin­gin Sanomat. 

Kerkelä, Lasse (2022, 9. toukoku­u­ta). Van­taan sel­l­imurhas­ta alkaa uusi esi­tutk­in­ta henkilökun­nan toimin­nas­ta – jopa kak­si päivää kestänyt väki­val­ta jäi huo­maa­mat­ta. Helsin­gin Sanomat.

Kern­berg, Otto F. (1993). Severe per­son­al­i­ty dis­or­ders. Psy­chother­a­peu­tic strate­gies. New Haven, CT & Lon­too: Yale Uni­ver­si­ty Press.

Kes­ki-Heikkilä, Anni & Muho­nen, Teemu (2022, 20. jouluku­u­ta). VM ennus­taa: Talous painuu taan­tu­maan alku­vuon­na. Helsin­gin Sanomat.

Ket­tunen, Paa­vo (2011). Kätket­ty ja vai­et­tu. Suo­ma­lainen hen­gelli­nen häpeä. Helsin­ki: Kirjapaja.

Kirschn­er, Suzanne R. (1996). The reli­gious and roman­tic ori­gins of psy­cho­analy­sis. Indi­vid­u­a­tion and inte­gra­tion in post-Freudi­an the­o­ry. Cam­bridge, UK: Cam­bridge Uni­ver­si­ty Press.

Koenigs­berg, Richard (2009). Nations have the right to kill. Hitler, holo­caust and war. New York: Library of Social Sciences.

Kohut, Heinz (1971). The analy­sis of the self. A sys­tem­at­ic approach to the treat­ment of nar­cis­sis­tic per­son­al­i­ty dis­or­ders. Chica­go & Lon­too: The Uni­ver­si­ty of Chica­go Press.

Lehto­nen, Johannes (2021). Ole­mas­saolon tunne. Espoo: Prometheus.

Levy, Jonathan (2021). Ages of Amer­i­can cap­i­tal­ism. A his­to­ry of the Unit­ed States. New York: Ran­dom House.

Lifton, Robert Jay (1986). Ärtze im Drit­ten Reich. Stuttgart: Klett-Gotha.

Loula, Pih­la (2023, 8. maalisku­u­ta). 15–24-vuotiaat viet­tivät korona-aikana päivit­täin äly­lait­teil­la läh­es kuusi tun­tia – grafi­ikat näyt­tävät, mil­loin ruu­tua tui­jote­taan. Helsin­gin Sanomat.

Luuk­ka, Teemu (2022, 9. jouluku­u­ta). Val­tio­varain­min­is­ter­iö ehdot­taa kulukuria, joka tun­tu­isi mon­en arjes­sa. Helsin­gin Sanomat.

Maestrip­ieri, Dario & Klim­czuk, Aman­da C. E. (2013). Pre­na­tal and mater­nal psy­choso­cial stress in pri­mates: Adap­tive plas­tic­i­ty or vul­ner­a­bil­i­ty to pathol­o­gy? Teok­ses­sa Lavi­o­la, Gio­van­ni & Macrì, Simone (toim.), Adap­tive and mal­adap­tive aspects of devel­op­men­tal stress, 45‒64. New York: Springer.

Muilu, Han­nele (2023). Työelämästä kadon­neet. Yle-verkko­sivut. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://yle.fi/a/74–20015118

Nesse, Ran­dolph M. (2000). Is depres­sion an adap­ta­tion? Archives of Gen­er­al Psy­chi­a­try, 57(1), 14‒20.

Niin­istö, Maunu (1956). Uuno Kailas. Hänen elämän­sä ja hänen runon­sa. Väitöskir­ja. Helsin­ki: Helsin­gin yliopisto.

Nykä­nen, Riika (2023, 11. kesäku­u­ta). Suomes­sa toimii ryh­mä, joka suoltaa salali­it­to­te­o­ri­oi­ta Venäjän pro­pa­gan­das­ta eli­itin salali­it­toon. Helsin­gin Sanomat.

Pinker, Steven (2012). The bet­ter angels of our nature. Why vio­lence has declined. New York: Pen­guin Books.

Pinker, Steven (2018). Enlight­en­ment now. The case for rea­son, sci­ence, human­ism and progress. Lon­too: Allen Lane/Penguin.

Rausch, Zac & Haidt, Jon (2023, 18. huhtiku­u­ta). The teen men­tal ill­ness epi­dem­ic is inter­na­tion­al, Part 2: The Nordic nations. For teens, Scan­di­navia is no longer the hap­pi­est place on earth. Kir­joi­tus After Babel ‑alustal­la. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://jonathanhaidt.substack.com/p/international-mental-illness-part-two

Richter, Horst-Eber­hart (1979/2005). Der Gotteskom­plex. Die Geburt und die Krise des Glaubens an die All­macht des Men­schen. Giessen, Sak­sa: Psy­chosozial Verlag.

Rie­mann, Fritz (1961). Grund­for­men der Angst. München: Reinhardt.

Ries­man, David; Glaz­er, Nathan & Den­ney, Reuel (1950). The lone crowd. New Haven, CT: Yale Uni­ver­si­ty Press.

Rifkin, Jere­my (2010). The empath­ic civ­i­liza­tion. The race to glob­al con­scious­ness in a world in cri­sis. New York: Jere­my P. Tarcher/Penguin.

Roazen, Paul (1969). Broth­er ani­mal. New York: Ran­dom House.

Rosa, Hart­mut (2022). Res­o­nanz. Eine Sozi­olo­gie der Welt­beziehung. Berli­i­ni: Suhrkamp.

Salakari, Min­na (2023, 8. maalisku­u­ta). ”Illat venyvät, ja aamuisin väsyt­tää” – Eeva Yrt­ti­a­ho, 16, viet­tää puhe­limel­la seit­semän tun­tia päivässä. Helsin­gin Sanomat.

Samuels, Robert (2016). Psy­cho­an­a­lyz­ing the left and right after Don­ald Trump. Con­ser­vatism, lib­er­al­ism, and neolib­er­al pop­ulisms. Cham, Sveit­si: Pal­grave Macmillan.

Sasse, Ben (2018). Them. Why we hate each oth­er and how to heal. New York: St. Martin’s Press.

Seth, Anil (2022). Sin­una olem­i­nen. Tietoisu­u­den uusi tiede. Helsin­ki: Ter­ra Cognita.

Sil­ta­la, Juha (1989). The dimen­sion of change in psy­chohis­to­ry. Stu­dia His­tor­i­ca Mis­cel­lanea 33, 287‒383. Helsin­ki: Suomen His­to­ri­alli­nen Seura.

Sil­ta­la, Juha (1999). Valkoisen äidin pojat. Siveel­lisyys ja sen var­jot kansal­lises­sa pro­jek­tis­sa. Helsin­ki: Otava.

Sil­ta­la, Juha (2013). Nuoriso – mainet­taan parem­pi? Nykyn­uorten sopeu­tu­mis­ratkaisut his­to­ri­as­sa. Helsin­ki: WSOY.

Sil­ta­la, Juha (2022). Pan­demia. Kiihdy­tysajon äkki­jar­ru­tuk­ses­ta uuteen nor­maali­in. Helsin­ki: Otava.

Siskin, Mihail (2023). Sota vai rauha. Kir­joituk­sia Venäjästä ja lännestä. Suom. Sir­pa Hieta­nen. Helsin­ki: WSOY.

Sletvold, Jon & Broth­ers, Doris (2023). A new vision of psy­cho­an­a­lyt­ic the­o­ry, prac­tice and super­vi­sion: Talk­ing bod­ies. New York: Routledge.

Son­tag, Susann (1977). Ill­ness as metaphor. Decod­ing dis­cus­sions on dis­ease. Lon­too: Picador.

Suti­nen, Ville-Juhani (2023). Vas­ten­tah­toinen palveli­ja. Suomen Kuvale­hti, 107(41), 42‒44.

Tausk, Vic­tor (1919/1992). On the ori­gin of the ‘influ­enc­ing machine’ in schiz­o­phre­nia. Engl. Dori­an Feigen­baum. Jour­nal of Psy­chother­a­py Prac­tice and Research, 1(2), 184‒206.

Twenge, Jean M. (2023a, 25. huhtiku­u­ta) The men­tal health cri­sis has hit mil­len­ni­als. Why it hap­pened and why it’s bad for democ­ra­cy. Kir­joi­tus After Babel ‑alustal­la. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://jonathanhaidt.substack.com/p/the-mental-illness-crisis-millenials

Twenge, Jean M. (2023b, 15. maalisku­u­ta). Aca­d­e­m­ic pres­sure can­not explain the men­tal ill­ness epi­dem­ic. It’s not the home­work. It’s the phones. Kir­joi­tus After Babel ‑alustal­la. Luet­tavis­sa osoit­teessa https://jonathanhaidt.substack.com/p/academic-pressure-social-media

Twenge, Jean M. (2023c). Gen­er­a­tions. The real dif­fer­ences between gen Z, mil­len­ni­als, gen X, boomers, and silents – and what they mean for America’s future. New York: Atria Books.

Vaish­nav, Milan (2023, 14. huhtiku­u­ta). Is India’s rise inevitable? For­eign Affairs.

van der Kolk, Bessel (2015). The body keeps the score. Brain, mind, and body in the heal­ing of trau­ma. New York: Penguin.

Wang, Iris M.; Micha­lak, Nicholas M. & Ack­er­man, Joshua M. (2021), Life his­to­ry strate­gies. Teok­ses­sa Shack­el­wood, Todd K. & Weekes-Shack­el­wood, Viviana A. (toim.), Ensy­clo­pe­dia of evo­lu­tion­ary psy­chol­o­gy sci­ence, 4560‒4569. Cham, Sveit­si: Springer.

Wells, Char­lotte (2022). After­sun. Eloku­va. BBC Film, Screen Scot­land, Tan­go Enter­tain­ment, BFI, Pas­tel Pro­duc­tions & Uni­fied Theory.

Weltzer, Har­ald (2005). Täter. Wie aus ganz nor­malen Men­schen Massen­mörder wer­den. Frank­furt am Main: Fischer.

Wig­ger­shaus, Rolf (1986). Die Frank­furter Schule. Geschichte, the­o­retis­che Entwick­lung – poli­tis­che Bedeu­tung. München & Wien: Carl Hanser Verlag.

Wirth, Hans-Jür­gen (2022). Gefüh­le machen Poli­tik. Pop­ulis­mus, Ressen­ti­ments und die Chan­cen der Ver­let­zlichkeit. Giessen, Sak­sa: Psychosozial-Verlag.

Yee, Vivian (2023, 6. maalisku­u­ta). Iran’s rulers, shak­en by protests, now face cur­ren­cy cri­sis. New York Times.

Zaki, Sonia (2023, 6. toukoku­u­ta). Asiantun­ti­ja: Väki­val­ta nuorten välil­lä voi leimah­taa pelkästä kat­seesta. Helsin­gin Sanomat.