Valitse vuosi:
2024 2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 2014 2013 2012 2010 2009 2008 2007 2006 2005 2004 2003 2002 2001 2000 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Anna Collander: Rantavesiä

Lil­lumme ystäväni kanssa saunan­raukeina rantavedessä. Puhumme vaa­tivu­ud­es­ta. Miten se jatku­vasti tar­joaa itseään yri­tyk­sek­si kor­va­ta kel­paa­mat­to­muut­tamme, tul­pak­si rakkaudet­to­muu­den aukkoi­hin.

Ystäväl­läni on syöpä. Hän ker­too diag­noosin hel­lit­täneen vaa­tivu­u­den kahlei­ta: ”En tarvitse enää ter­api­aa, kun olen saanut syövän.” Räkä­nau­rumme kaikuu kauas vet­ten yli. Kos­ka tähän me pystymme, tämä on suo­jamme elämän kauheut­ta vas­taan. Että voimme räkät­tää. Itkeä, pelätä ja räkät­tää uud­estaan.

Sisäi­nen vaati­jamme kai halu­aa pitää kiin­ni siitä ole­tuk­ses­ta, että saisimme aina ansiomme mukaan ja että aina voisi ansai­ta vähän enem­män. Jos emme saa­neet rakkaut­ta, mei­dän pitää yrit­tää kovem­min ja hioa itseämme yhä kau­ni­im­mik­si. Saman­tyylisel­lä ole­tuk­sel­la voi yrit­tää suo­jau­tua kateut­ta vas­taan: juuri nyt toisil­la on jotain, mitä min­ul­la ei, mut­ta minä näytän heille vielä! Pystyn tähän! Kun­han vielä vähän yritän ja hion. Elämänkri­isit ja sairaudet kuitenkin puhkai­se­vat vaa­tivu­u­den paisuneet ole­tuk­set ja muis­tut­ta­vat siitä, että saamme sekä hyvää että kauheaa ‒ ansait­se­mat­ta.

Myöhem­min kesäl­lä olen matkoil­la, kun mökki­naa­puri soit­taa. Hän on huo­man­nut veneemme seilaa­mas­sa yksik­seen lahdel­la ja on jo lähdössä sitä hake­maan. Kun palaamme kiitostu­li­ais­ten kera, hän tar­joaa lasil­liset ja hyvää seu­raa. Kuis­til­la hänen vastapessyt kalsarin­sa hul­mua­vat ilois­es­ti tuu­lessa.

Vic­tor Hugon Kur­jat-romaanin päähenkilö Jean Val­jean saa vanki­las­ta vapaudut­tuaan yösi­jan piis­pan luona. Hän ei kuitenkaan voi vas­tus­taa kiusaus­ta varas­taa kirkko­ho­peat. Kun hänet seu­raa­vana päivänä pidätetään ja raa­hataan piis­pan eteen, tämä toteaa: ”Mik­set ker­tonut, että annoin ne sin­ulle? Ja hei, uno­hdit vielä nämä ‒ pöytäho­peat.”

Se on se armo, joka min­ua kos­ket­taa. Se, että saa jotain, mitä ei ole lainkaan ansain­nut. Se anteliaisu­us. Vastalääke vaa­tivu­udelle voisi olla se, että jak­samme pitää kiin­ni anteliaisu­u­den ja armon ideas­ta.

Entäs vaa­tivu­us ja psyko­ana­lyysi? Parhaim­mil­laan psyko­ana­lyyt­ti­nen hoito voisi vapaut­taa lil­lumaan monis­sa rantavesis­sä. Psyko­ana­lyyt­tisen kansan hel­masyn­tei­hin kuu­luu kuitenkin usein vaa­tivu­us: viilaamme Soterin vaa­timia omavalvon­ta­su­un­nitelmia vim­pan päälle ja sukel­lamme ammat­tikir­jal­lisu­u­teen loma­l­lakin. Innos­tuk­sen ja nään­nyt­tävän vaa­tivu­u­den raja on joskus häi­lyvä. Kuten myös vas­tu­un ja vaa­tivu­u­den.

Min­ua on aina suret­tanut se, ettei Sig­mund Freud itse saanut psyko­ana­lyyt­tista hoitoa. Oliko niin, ettei hän rak­en­ta­mas­saan imperi­u­mis­sa uskaltanut aset­tua ase­maan, jos­sa olisi niin täysin toisen armoil­la? Olisiko meil­lä lem­peämpi työnku­va, jos hän olisi uskaltanut? Oli miten oli, mei­dän nykyp­syko­ana­lyyt­tis­ten olen­to­jen tehtävä on ankkuroi­da armeli­aisu­u­den idea tähän työhömme niin pitävästi kuin kyken­emme.

Meille ei anneta jokaiselle ansiomme mukaan. Joudumme aina kurot­tele­maan kohti maail­maa ja toisi­amme kaikessa kel­paa­mat­to­muudessamme ‒ samal­la toivoen, että silti kel­paisimme. Että meille oltaisi­in armeli­ai­ta.