Janne Kurki: Rajatilaisten vanhempien lapset

Johdan­to

Las­ten- ja nuorisop­syki­a­trisen hoidon yksi tavalli­nen poti­las­ryh­mä ovat rajati­lais­ten van­hempi­en lapset, vaik­ka heitä ei koskaan sil­lä nimel­lä kut­su­takaan. Tyyp­il­lisiä ICD-10-diag­noose­ja heille ovat F93.9/F93.89, F32.1, F40.0, F40.1, F41.0 ja F41.1, mut­ta diag­noosit ovat tässä sekun­daarisia välineitä palvelu­jär­jestelmässä toim­imista varten. Lääke­listal­la heil­lä on tyyp­il­lis­es­ti flu­ok­seti­inia (esim. Seronil), ser­trali­inia (esim. Zoloft), ven­lafak­si­inia (esim. Efex­or), keti­api­inia (esim. Ketipinor), risperi­do­nia (esim. Risperdal), arip­iprat­so­lia (esim. Abil­i­fy), pro­pra­nolo­lia (Pro­pral), mela­toni­inia ja hydroksit­si­inia (Atarax). Tyyp­il­listä on myös hoidon pirstou­tu­mi­nen, eikä tämä johdu vain palvelu­jär­jestelmästä, vaik­ka palvelu­jär­jestelmä ei yleen­sä lainkaan inte­groi hoitoa.

Jo vuosikym­meniä lapsen psykopa­tolo­gian ymmärtämi­nen van­hem­man psykopa­tolo­gian kaut­ta on ollut pan­nas­sa. Ajatel­laan, että kyse on perus­teet­tomas­ta epäti­eteel­lis­es­tä van­hempi­en syyl­listämis­es­tä. Etenkin biop­syki­a­tria, ratkaisukeskeinen yksilö- ja per­heter­apia sekä kog­ni­ti­ivi­nen käyt­täy­tymis­ter­apia ovat man­an­neet lapsen oirei­den ymmärtämisen van­hem­man psykol­o­gis­ten rak­en­tei­den kaut­ta men­neisyy­teen, jonne täl­laisen ajat­telun toiv­otaan uno­htu­van. Tämän seu­rauk­se­na meil­lä on lap­sia, jot­ka eivät ymmär­rä itseään; van­hempia, jot­ka eivät ymmär­rä lap­si­aan; kli­inikoi­ta, jot­ka eivät ymmär­rä poti­laitaan ja hoito­tu­lok­sia, joista voisi luul­la, että ehkä olisi parem­pi jät­tää jopa hoita­mat­ta (pri­mum non nocere).

Uskaltaudun nyt kuitenkin otta­maan tämän aihealueen esi­in, ensisi­jais­es­ti itseäni varten, mut­ta toki min­ua ilah­dut­taa, jos joku toinenkin kokee saa­neen­sa joitain oival­luk­sia tästä kir­joituk­ses­ta. Pyrin ensin määrit­telemään tarkem­min, mitä tarkoi­tan ter­mil­lä rajati­lainen tässä kir­joituk­ses­sa, sil­lä ter­mil­lä on pitkä his­to­ria, ja sitä käytetään het­ero­geeni­sis­sä tilanteis­sa het­ero­geeni­sistä ilmiöistä. Ter­min määrit­te­lyn jäl­keen kuvaan, miten van­hem­man rajati­lainen psykopa­tolo­gia vaikut­taa lapsen mie­len kehi­tyk­seen, sanoit­ta­mal­la niitä ilmiöitä, jot­ka liit­tyvät rajati­laisu­u­teen. Lopuk­si pyrin hah­mot­tele­maan jonkin­laisia suun­tavi­ivo­ja hoidolle, sil­lä lapsen tila on kyl­lä hoidet­tavis­sa, vaik­ka nykyjär­jestelmä ja ‑ajat­telu tekevätkin siitä vaikeaa. Yllä maini­tu­il­la lääkkeil­lä ja niiden eri­laisil­la kom­bi­naa­tioil­la paran­nus­ta ei kuitenkaan tule.

Rajati­la

Rajati­lal­la tarkoi­tan tässä tilaa psykoosin ja täysin real­is­tisen iden­ti­teetin välil­lä. Tietyssä mielessä olemme kaik­ki rajati­laisia, sil­lä kukaan ei ole pystynyt rak­en­ta­maan täysin real­is­tista iden­ti­teet­tiä eikä psykoot­tisinkaan ihmi­nen ole koko ajan 100-pros­ent­tis­es­ti psykoot­ti­nen. Ajan, paikan ja tilantei­den mukaan seilaamme kaik­ki rajati­ladi­men­si­ol­la. Psyki­a­tri­nen ja psykoter­apeut­ti­nen eetos puoltaa kuitenkin real­is­tisen iden­ti­teetin muo­dos­tus­ta: ajat­telemme lähtöko­htais­es­ti, että on parem­pi olla reali­teeteis­sa kuin psykoot­ti­nen. Tätä nor­mati­ivista suh­tau­tu­mista perustelemme taval­lis­es­ti sil­lä, että mitä psykoot­tisem­paan ja siten ei-real­is­tisem­paan suun­taan iden­ti­teet­ti rak­en­tuu, sitä suurem­pia kär­simyk­siä on tule­vaisu­udessa luvas­sa. Real­is­tisen iden­ti­teetin muo­dos­tus tuo sekin kär­simys­tä mukanaan, mut­ta asteit­taista, parem­min siedet­tävis­sä ja siten psykol­o­gis­es­ti käsiteltävis­sä ole­vaa kär­simys­tä. Kyse on siitä, että real­isti­nen iden­ti­teet­ti mah­dol­lis­taa kär­simyk­sen ja sen syi­den (kuole­ma, sairaus, pahu­us jne.) inte­groin­nin osak­si iden­ti­teet­tiä ja maailmankuvaa.

Ter­mi rajati­lainen on siis syytä ymmärtää tässä dimen­sion­aalis­es­ti. Rajati­lainen van­hempi ei ole psykoot­ti­nen, eli hänen toim­intansa on siinä määrin real­is­tista, että hänen annetaan hoitaa las­taan, eikä las­ta ote­ta häneltä pois yhteiskun­nan toimes­ta. Näin rajati­lainen van­hempi muo­dostaa sen ensisi­jaisen psykososi­aalisen ympäristön, jos­sa lap­si kas­vaa ja kehit­tyy. Lapsen psyyke kehit­tyy siis käytän­nössä aina enem­män tai vähem­män rajati­laises­sa ympäristössä.

Rajati­laiselle ihmiselle on tun­nu­so­maista, ettei hän ymmär­rä itseään. Hänen voi olla vaikea tun­nistaa tun­teitaan ja ajatuk­si­aan, ja eri­tyisen vaikea hänen on tun­nistaa tun­tei­den­sa ja aja­tusten­sa syitä. Sub­jek­ti­iviset syy-seu­raus­suh­teet ovat hänelle vaikei­ta. Hän ei tiedä, mik­si hänestä tun­tuu pahal­ta. Voi olla, ettei hän­tä oikein edes ahdista, vaan hänen selkän­sä tai vat­sansa on kipeä, hänel­lä on pään­särkyä tai väsymys­tä tai huimaus­ta. Jokin hän­tä kiusaa ja vaivaa, mut­ta mikä, sitä hän ei osaa sanoa edes itselleen.

Rajati­laisen sub­jek­tin onnek­si ja kohtalok­si maail­ma tar­joaa aina sopi­vasti pro­jek­tiopin­taa pahan olon ja kär­simyk­sen syyk­si. Ulko­maail­mas­ta on help­po löytää syy oma­lle pahalle ololle. Näin rajati­lais­es­ta sub­jek­tista kehit­tyy taita­va ulko­maail­man epäko­h­tien bon­gaa­ja: maail­mas­sa on niin moni asia huonos­ti, ja ihmiset toimi­vat jatku­vasti niin huonos­ti, että on ihme, että kukaan selviää päivääkään tulemat­ta pähkähul­luk­si. Näin muo­dos­tuu voimakas jän­nite sen välil­lä, miten sub­jek­ti kokee asioiden ole­van, ja sen välil­lä, miten asioiden pitäisi sub­jek­tin mielestä olla. Kitkas­ta olemisen ja pitäisi-ollan välil­lä tulee rajati­laisen sub­jek­tin päivit­täistä ole­mas­saoloa kuor­mit­ta­va sub­jek­tik­si tulemisen tila. Hän on jatku­vasti tyy­tymätön, pet­tynyt, ahdis­tunut, väsynyt. Hän oppii artiku­loimaan lukuisia uusia ulkoisia syitä oma­lle pahalle ololleen. On kuin koko maail­ma olisi kään­tynyt hän­tä vastaan.

Lap­si

Ratkai­se­va muu­tos tapah­tuu, kun tähän rajati­laisen sub­jek­tin kär­simyk­sen täyteiseen maail­maan syn­tyy lap­si. Lap­si on uuden alku, lupaus parem­mas­ta. Rajati­lainen van­hempi saa lapsen liit­to­laisek­si maail­man pahu­ut­ta vas­taan. Yhdessä me selviämme, van­hempi kokee.

Rajati­laisen van­hem­man ja lapsen väli­nen duaa­li­nen suhde toimi­ikin usein varsin hyvin, jos siihen ei tule häir­iötek­i­jöitä, esimerkik­si ”koli­ikkia” tai toista van­hempaa. Tri­adis­en suh­teen rak­en­t­a­mi­nen, ylläpitämi­nen ja vaal­im­i­nen on rajati­laiselle van­hem­malle vaikeaa. Toinen van­hempi pitää maitop­ul­loa väärässä asen­nos­sa, hei­jaa las­ta liian nopeasti, lait­taa vaipan väärin tai puhuu asioi­ta, joi­ta las­ten kuullen ei saa puhua. Lap­si tar­joaa rajati­laiselle van­hem­malle sen puut­tuvan palan, jota hän on etsinyt koko ikän­sä. Kol­mas on särö tuo­hon onnen tilaan, häir­iötek­i­jä, joka on syytä elim­i­noi­da. Tämä johtaa jatku­vaan ten­denssi­in vier­aan­nut­taa lap­si kolmannesta.

Rajati­laisen van­hem­man lap­si on rajati­laiselle van­hem­malle lupaus siitä täyt­tymyk­ses­tä, siitä kokon­aise­na olemis­es­ta, jota hän on etsinyt koko ikän­sä. Tämä johtaa lapsen kohtu­ut­tomaan ide­al­isoin­ti­in – ja synkkinä het­k­inä lapsen täy­del­liseen mitätöin­ti­in. Sik­si rajati­laisen van­hem­man on pakko pitää lap­si hyvin lähel­lä, suo­jas­sa maail­man kon­t­a­m­i­naa­tioil­ta. Tämä johtaa pahim­mil­laan lapsen ikä­toverisuhtei­den, har­ras­tusten ja jopa koulunkäyn­nin estymiseen. Toinen van­hempi karkote­taan yleen­sä taval­la tai toisel­la pois lapsen elämästä. Lapsen ja hänen sis­arusten­sa välille syn­tyy taas rajati­laisen van­hem­man kat­seil­ta piilos­sa käytävä kamp­pailu rajati­laisen van­hem­man huomios­ta ja rakkaud­es­ta. Pahim­mil­laan sis­aruskamp­pailu johtaa väki­val­taisi­in purkauk­si­in kaikkien silmien edessä.

Vier­aan­nut­ta­mi­nen

Todel­lisu­us ilme­nee meille tri­adis­sa. Metaforis­es­ti tätä voisi ver­ra­ta val­on ilmen­e­miseen meille monien eri aal­lon­pitu­u­den omaavien säteilyaal­to­jen kimp­puna pris­man kaut­ta: pris­ma avaa meille val­on, saa sen ilmen­emään omas­sa sisäisessä moni­jakoisu­udessaan. Samankaltais­es­ti tri­a­di avaa meille todel­lisu­u­den moni­u­lot­teise­na tapah­tu­masar­jo­jen kimp­puna, pros­essien mon­i­naisuute­na. Duaalises­sa suh­teessa ole­vat makaa­vat itses­tään­selvyy­den mykkyy­dessä, jol­loin suh­teemme todel­lisu­u­teen jää implisi­it­tisek­si, ilmen­emät­tömäk­si. Psykol­o­gis­es­ti tämä johtaa siihen, että duaalises­sa suh­teessa todel­lisu­us jää men­tal­isoimat­ta. Duaalises­sa suh­teessa todel­lisu­us jät­tää mei­hin men­tal­isoimat­toman jälken­sä, jol­loin meis­sä on jotain, mitä emme miel­lä itseksemme.

Kol­man­nen pois­sulkem­i­nen johtaa väistämät­tä siihen, että lapsen on mah­do­ton­ta muo­dostaa kovin real­is­tista iden­ti­teet­tiä ja maail­manku­vaa itselleen. Tämä on yksi yleinen olo­suhde niin san­otun false self­in muo­dos­tu­misen taustal­la. Rajati­lainen van­hempi sul­kee pois toisen van­hem­man kol­man­te­na. Tämä voi tapah­tua ja usein tapah­tuukin monel­la eri taval­la ja tasol­la, joista osa on lapsen psykol­o­gisen kehi­tyk­sen kannal­ta vahin­gol­lisem­pia kuin toiset tavat.

Kun kol­man­nen pois­sulkem­i­nen tapah­tuu eksplisi­it­tisenä suo­raan ver­bal­isoitu­na toisen van­hem­man mitätöintinä, panet­telu­na, syyt­tämisenä jne., tämä on lapsen tule­vaisu­u­den kannal­ta siinä mielessä helpoiten myöhem­min käsiteltävis­sä – mikä ei tarkoi­ta, että se olisi hel­posti käsiteltävis­sä – että jos lap­si ymmärtää puhet­ta, hänelle voi jäädä siitä joitain men­tal­isoitavis­sa ole­via muis­ti­jälk­iä. Hän saat­taa siis esimerkik­si muis­taa äidin puhuneen isästä pahasti tai isän syyt­täneen äitiä jostain. Täl­löin vier­aan­nut­ta­mi­nen tapah­tuu ikään kuin lapsen kasvo­jen edessä, avoimesti, mikä tar­joaa lapselle mah­dol­lisu­u­den men­tal­isoi­da asi­aan liit­tyvät pros­es­sit parem­min, kun men­tal­isoin­nille on jo valmi­ik­si men­tal­isoitu tart­tumap­in­ta, jolle rakentaa.

Vaikeam­paa vier­aan­nut­tamisen men­tal­isoin­ti on lapselle sil­loin, kun se tapah­tuu ”sivistyneesti” hil­jaisu­udessa, esimerkik­si ole­tuksi­na. Vier­aan­nut­ta­va van­hempi saat­taa esimerkik­si tode­ta: ”Sin­un kan­nat­taa uno­htaa kaik­ki, mitä on tapah­tunut isäsi ja sin­un välil­lä, ja antaa hänelle uusi mah­dol­lisu­us.” Tämä imp­likoi sen, että jotain sanoinku­vaam­a­ton­ta, jotain peru­ut­tam­a­ton­ta, jotain lähtöko­htais­es­ti pahaa on tapah­tunut ja että isä, kol­mas, on lähtöko­htais­es­ti syylli­nen ja pahan lähde, mut­ta me kak­si, me hyväsy­dämiset ja hyvää tarkoit­ta­vat ihmiset, minä ja sinä, halu­amme antaa hänelle vielä yhden mah­dol­lisu­u­den. Täl­löin äiti halu­aa lapselleen ”kaikkea hyvää”, että hänel­lä ”olisi isä”, kehys­täen isän samal­la pahak­si, uhkaavak­si kol­man­nek­si. Kun isä on kehys­tet­ty pahak­si, on lop­ul­ta aivan sama, mitä isä tekee, sil­lä aina hän tar­joaa kuitenkin hyvin toimi­van pro­jisoin­tip­in­nan lapsen kaikille epämiel­lyt­täville tun­te­muk­sille. Tämä eksplisi­it­tis­es­ti sanoit­ta­mat­tomien ole­tusten avaru­us piilote­taan vier­aan­nut­ta­van van­hem­man kau­ni­in sielun posi­tion taakse: kau­nis sielu tulee esi­in kaiken tur­van ja hyvän läh­teenä, joka pyrkii suo­jaa­maan avu­ton­ta las­ta maail­man pahu­udelta. Lapsel­la ja vier­aan­nut­taval­la van­hem­mal­la on hyvä olla, kun he ovat kahdestaan eikä kol­mas häir­itse heitä. Tämä illu­u­sio rak­en­taa lop­ut­toman kär­simyk­sen ansan.

Yhtä lail­la non-ver­baa­li­nen vier­aan­nut­ta­mi­nen muo­dostaa erit­täin vaikean lähtöko­hdan men­tal­isoin­nille: vier­aan­nut­ta­mi­nen eleil­lä, äänen­pain­ol­la ja ‑sävy­il­lä, tekemis­ten ja tekemät­tä jät­tämis­ten kaut­ta on sil­lä taval­la salakavalaa, ettei lapselle jää niistä kuin sanoit­tam­a­ton sub­jek­ti­ivi­nen epäi­ly. Lapsen on mah­do­ton­ta jälkikä­teen varmis­taa mitenkään, tapah­tuiko mitään vier­aan­nut­tamista vai ei, vai oliko kol­mas osa­puoli yksinker­tais­es­ti sanoinku­vaa­mat­toman paha ja huono. Ja eleitä, äänen­pain­oa ja ‑sävyjä, tekemisiä ja tekemät­tä jät­tämisiä me ihmiset käytämme jatku­vasti, halusim­mepa tai emme. Niin­pä rajati­laisen van­hem­man suhde kol­man­teen välit­tyy lapselle väistämät­tä, sanoipa hän kol­mannes­ta mitään tai ei. Tässä mielessä van­hem­man ”epäasialli­nenkin” ver­bal­isoin­ti suh­teestaan kol­man­teen voi olla parem­pi kuin sen sanoit­tam­a­ton, implisi­it­ti­nen siirtämi­nen lapseen: voi hyvin olla parem­pi, että rajati­lainen van­hempi kut­suu toista van­hempaa ”kusipääk­si”, jol­loin van­hem­man kiel­teinen suhde toiseen van­hempaan ver­bal­isoituu, kuin että hän vain suh­tau­tuu toiseen ”kusipäänä” ilman mitään sanoi­tus­ta. Ver­bal­isoidus­sa ”kusipäisyy­dessä” on jokin tri­adi­nen tart­tumap­in­ta lapsen iden­ti­teetin rak­en­tamiselle, kun taas ei-ver­baalises­sa ”kusipäisyy­dessä” toisen van­hem­man huo­nous annetaan lapselle mykkänä itses­tään­selvyytenä, jon­ka ver­bal­isoin­ti vuosien jäl­keen on erit­täin vaikeaa, jos ei mahdotonta.

Psykoter­apeut­tien ja psyki­a­trien kannal­ta kaik­ki vier­aan­nut­ta­mi­nen on val­ta­va työl­listäjä, ja lääke­te­ol­lisu­udelle se tar­joaa jatku­vasti uusia ja uusia psyyken­lääk­i­tyk­sen kulut­ta­jia. Vier­aan­nut­ta­mi­nen rak­en­taa lapseen vah­van alus­tan jatkaa rajati­laista vuorovaiku­tus­ta tule­vis­sa merk­i­tyk­sel­li­sis­sä ihmis­suhteis­saan. Kär­simys lev­iää ja siir­tyy sukupolvelta ja sukupuolelta toiselle. Psyyken­lääkkei­den lisäk­si päi­h­teet tar­joa­vat tur­ru­tus­ta tältä kär­simyk­seltä. Implisi­it­ti­nen kär­simys hal­lit­see, ja sen vai­men­tamiseen käytetään mil­jarde­ja euro­ja huonoin tuloksin. Psykoter­api­an pelk­istymi­nen kog­ni­ti­ivisek­si ongel­man­ratkaisu­jumpak­si vahvis­taa tätä ten­denssiä. Val­ta­va määrä kykyä työsken­nel­lä ja rakas­taa katoaa aikaan. Ain­oa tapa saa­da oikeasti aikaan mitään kor­jaavaa on sub­jek­ti­ivisen koke­muk­sen pitkäjän­teinen sanoit­ta­mi­nen ja tuon koke­muk­sen syi­den ymmärtämi­nen niin pitkään, että sub­jek­ti saa ymmär­ryk­sen itses­tään ruumi­il­lis­tet­tua käytän­nön elämässään.

Usein vier­aan­nut­tamista lujite­taan nar­raa­ti­ol­la, joka narut­taa lapsen usko­maan, että hänen vuosia jatku­van kär­simyk­sen­sä syy on kol­man­nen pahu­us. Vier­aan­nut­ta­va van­hempi etsii lapselleen trau­mat­er­api­aa, silmän­li­iketer­api­aa tai muu­ta ratkaisua kol­man­nen pahu­u­den aiheut­ta­maan huonoon oloon. Tarkoituk­seni ei ole tässä mitätöidä trau­mo­jen merk­i­tys­tä, mut­ta trau­man käsit­teen kaikkiselit­tävyys on haitak­si kaikille, niin poti­laille, hei­dän van­hem­milleen kuin kli­inikoillekin. Otta­mal­la annet­tuna seli­tyk­sen kol­mannes­ta pahantek­i­jänä, joka on kär­simyk­sen syy, kli­inikko (lääkäri, psykolo­gi, psykoter­apeut­ti) vahvis­taa tah­tomat­taankin nar­raa­tio­ta, joka estää paran­tu­mista. Tämä ei tarkoi­ta sitä, etteikö kli­inikko saisi ottaa kan­taa: las­ten- ja nuorisop­syki­a­tri­as­sa kli­inikko joutuu väistämät­tä tilanteisi­in, jois­sa kan­taaot­ta­mat­to­muus olisi epäeet­tistä. Sen sijaan tämä tarkoit­taa sitä, että kan­nan otta­mi­nen sisältää aina riskin ja että ennem­min tai myöhem­min poti­las ja kli­inikko mak­sa­vat kan­nan ottamis­es­ta jotain hin­taa. Kan­nat­taa siis aina miet­tiä kan­taa ottaes­saan, kuin­ka suuren koron kukin joutuu kan­nan­oto­s­ta mak­samaan. Rajati­lais­ten van­hempi­en maail­mas­sa seu­rauk­set jostain saat­ta­vat kas­vaa pien­estä lumi­pal­losta täys­tuhon aiheut­tavak­si lumivyöryksi.

Vier­aan­nut­tamisen seu­rauk­set lapselle ovat ilmeiset: hänen on vaikea toimia omana itsenään tri­a­di­sis­sa suhde­v­erkois­sa, joista yhteiskun­ta muo­dos­tuu. Pitääk­seen yllä toim­intakykyään hänelle muo­dos­tuu omaan his­to­ri­aan juur­tu­vas­ta sub­jek­tista erotet­tu arkimin­u­us, jota vaivaa ont­to ahdis­tus (kos­ka se on dis­so­sioitu koke­muk­sel­lis­es­ta, his­to­ri­aan juur­tu­vas­ta sub­jek­tiud­es­ta). Tämän arkimin­u­u­den varas­sa hänen toimii, kuten hän olet­taa, että hänen pitää toimia. Tämän arkimin­u­u­den toim­intakykyä ryt­mit­tävät jak­sot­taiset ahdis­tus- ja masen­nuskaudet, jol­loin sub­jek­tin his­to­ri­aan juur­tu­va koke­mus vaatii huomio­ta. Näin konkreti­soituu uudessa sukupolves­sa yllä esitel­ty jatku­va kit­ka sen välil­lä, miten sub­jek­ti kokee, että asioiden pitäisi olla, ja miten sub­jek­ti kokee, että asi­at ovat. Rajati­lainen kär­simys siir­tyy sukupolvelta toiselle vier­aan­nut­tamisen kautta.

Split­ti

Rajati­laisen perus­de­fenssi on split­ti. Split­te­jä on eri­laisia, ja ne voidaan ymmärtää inte­groivan psykol­o­gisen työsken­te­lyn puut­teek­si. Toisin sanoen split­te­jä syn­tyy aina, kun yksilön psykologi­nen työsken­te­ly ei ole riit­tävää koe­tun jäsen­tämiseen ja men­tal­isoin­ti­in. Tästä seu­raa psykol­o­gisen inte­groin­nin puute. Spli­tit ovat mie­len integroitumattomuutta.

Spli­tit vaikut­ta­vat oleel­lis­es­ti ihmisen iden­ti­teetin ja per­soon­al­lisu­u­den kehi­tyk­seen. Esimerkik­si eri­laiset per­soon­al­lisu­ushäir­iöt ovat käytän­nössä fenom­e­nol­o­gisia kuvauk­sia siitä, miten eri­laiset split­ti­rak­en­teet vaikut­ta­vat ihmisen vuorovaiku­tuk­seen: estynyt per­soona vält­tää vuorovaiku­tuk­ses­saan sel­l­aista, joka voisi tuo­da hänen mieleen­sä asioi­ta, joi­ta hän ei ole inte­groin­ut; vaa­ti­va per­soon­al­lisu­us ylläpitää inte­groi­tu­mat­to­muut­ta vaa­tivu­udel­laan pitäen inte­groi­tu­mat­ta­mat asi­at vaa­tivu­u­den säätelemän uni­ver­sum­in ulkop­uolel­la; epä­vakaa per­soon­aa siir­tyy inte­groi­tu­mat­tomista tiloista toisi­in, ja kun siir­tymät eivät onnis­tu suju­vasti, hyökkää hän itsen­sä ja muiden kimp­pu­un psykol­o­gis­es­ti tai/ja fyy­sis­es­ti jne. Kaiken ytimessä on psykol­o­gisen työn puute, ja split­ti­rak­en­teet ovat seu­raus­ta tuos­ta puutteesta.

Psykologi­nen työ luo inte­graa­tio­ta. Inte­graa­tio luo ennakoitavu­ut­ta. Ennakoitavu­us luo tur­val­lisu­ut­ta itselle ja toisille. Split­ti luo ja ylläpitää dis­in­te­graa­tio­ta. Dis­in­te­graa­tio johtaa arvaa­mat­to­muu­teen. Arvaa­mat­to­muus tarkoit­taa tur­vat­to­muut­ta itselle ja toisille. Lau­maeläim­inä me toivomme toisil­ta ja itseltämme ennakoitavu­ut­ta; lau­ma eristää arvaa­mat­tomat yksilöt tur­vatak­seen lau­man ole­mas­saolon. Näin split­ti iskee lau­maan kuu­lu­misen ytimeen, ja johtaa ajan mit­taan yksinäisyyteen.

Spli­tistä luop­umis­es­ta mak­se­taan kuitenkin aina hin­tansa: mus­tavalkoinen muut­tuu har­maak­si, päi­hdyt­tävä hyvä olo arkisek­si huolek­si. Split­tiä ylläpitää se, että se mah­dol­lis­taa ikävien asioiden erot­tamisen tiloista, joiden sub­jek­ti ei tah­do kon­t­a­minoitu­van reali­teeteil­la. Split­ti ylläpitää jotain, mis­tä ei tah­dot­taisi luop­ua. Siten split­ti on lähtöko­htais­es­ti regres­si­ivi­nen psyyken raken­nel­ma. Split­ti ylläpitää jotain lapseno­maista suhdet­ta johonkin, eikä ajan ham­paan halu­ta ulot­tuvan tuo­hon suh­teeseen. Tyyp­il­listä on se, että split­ti ylläpitää lapseno­maista suhdet­ta vier­aan­nut­tavaan van­hempaan. Tämä puolestaan toimii vier­aan­nut­ta­jan tiedosta­mat­tomana moti­vaa­tiona ylläpitää lapsen­sa split­tiä. Split­ti­in kajoami­nen onkin kuin sodan aloit­tamista kahdel­la rin­ta­mal­la samanaikaises­ti: splitin kyseenalais­ta­ja saa niskaansa pait­si split­taa­van lapsen, myös vier­aan­nut­ta­van van­hem­man vihan. Per­heter­apeut­ti­sis­sa per­in­teis­sä on puhut­tu trau­maori­en­toituneesta sys­teemistä, toisin sanoen sys­teemistä, joka ikään kuin ottaa apua vas­taan mut­ta vas­tus­taa kynsin ja ham­pain kaikkea muu­tos­ta, kos­ka kokee kaiken muu­tok­sen trau­maat­tise­na. Tässä mielessä vier­aan­nut­ta­van van­hem­man ja vier­aan­nute­tun lapsen muo­dosta­ma duaa­li­nen pari on trau­maori­en­toitunut sys­tee­mi par excel­lence, ja ”trau­maori­en­taa­tio” nimeää split­ti­rak­en­teen toim­intaa systeemitasolla.

Pahan ulkois­t­a­mi­nen ja eristäminen

Sym­bo­l­ifunk­tion – ihmiseläi­men äärim­mäisen kol­man­nen – yksi keskeisiä funk­tioi­ta on aut­taa ihmistä jäsen­tämään todel­lisu­ut­ta, jos­sa hän elää, sekä sisäistä että ulkoista todel­lisu­ut­ta. Todel­lisu­u­den moni­u­lot­teisu­ut­ta ei pysty jäsen­tämään duaalises­sa suh­teessa, joka on diko­tomi­nen: kyl­lä – ei, tääl­lä – pois­sa, rakas­taa – vihaa. Tämä näkyy rajati­laisen henkilön mus­tavalkoisuute­na, mikä tekee hänestä sosi­aalis­es­ti usein varsin rasittavan.

Kos­ka todel­lisu­u­den moni­u­lot­teisu­u­den – joka mus­tavalkois­es­ta arvioi­jas­ta vaikut­taa har­maudelta – jäsen­tämi­nen on sym­bo­l­ifunk­tio­ta hyl­jek­sivälle niin vaikeaa, johtaa tämä jatku­vaan sisäsyn­tyiseen tarpeeseen ulkois­taa pahu­us, tai joidenkin kohdal­la ulkois­taa hyvyys (jälkim­mäisen johtaes­sa väistämät­tä vaikeaan krooniseen itse­tuhoisu­u­teen). Taval­lisem­paa on pahu­u­den ulkois­t­a­mi­nen. Sitä tapah­tuu monil­la tasoil­la ja eri­laisil­la kestoil­la. Kyse voi olla lyhy­istä muu­ta­man min­uutin tapah­tu­mista, tai vuosia kestävistä rak­en­teista, jot­ka luo­vat tietyn­laista psykol­o­gista vakau­tu­mista – tosin sil­lä hin­nal­la, että inte­graa­tio ainakin siltä osin estyy täysin.

Esimerkik­si jos rajati­lainen ihmi­nen kokee epä­var­muut­ta ja epämiel­lyt­tävää oloa, hän saat­taa saa­da seuras­saan ole­van toisen henkilön hätään­tymään ja itkemään, ja sit­ten hän lohdut­taa tätä. Näin hän saa nopeasti ulkois­tet­tua epä­var­muuten­sa ja epämiel­lyt­tävän olon­sa toiseen ja samal­la hoidet­tua tätä epä­var­muut­ta ja epämiel­lyt­tävää oloa vaikka­pa halaa­mal­la henkilöä, jon­ka hän itse sai itkemään. Jälkikä­teen hän muis­taa ja uskoo jonkin kol­man­nen aiheut­ta­neen seuras­saan olleen henkilön itkun ja itse puo­lus­ta­neen­sa ja lohdut­ta­neen­sa tätä kol­mat­ta tuo­ta pahaa kol­mat­ta vas­taan. Tätä tapah­tuu esimerkik­si sekä nuorten porukois­sa että van­hem­man ja lapsen välillä.

Kos­ka rajati­laisel­la ihmisel­lä on usein paha olla, hänel­lä on jatku­va tarve aiheut­taa täl­laisia mikroulkois­tuk­sia, mis­tä taas seu­raa se, että hänen kanssaan on psykol­o­gis­es­ti raskas olla. Aikuisu­udessa tämä johtaa hel­posti rajati­laisen yksilön sosi­aaliseen yksinäisyy­teen, johon rajati­lainen yksilö voi vas­ta­ta joko 1) hakeu­tu­mal­la uusi­in ja uusi­in suhteisi­in, jot­ka hän itse katkaisee usein ennen kuin toinen ehtii ne katkaista, jol­loin hänel­lä itsel­lään säi­lyy toim­i­ju­us suhtei­den katkeamises­sa ja jol­loin hänel­lä itsel­lään on taipumus­ta mitätöidä jälkikä­teen katken­neil­la suhteil­la ollut­ta merk­i­tys­tä hänelle itselleen tai 2) eristäy­tymäl­lä merk­i­tyk­sel­li­sistä ihmis­suhteista, jol­loin hän usein mitätöi etukä­teen poten­ti­aal­is­ten suhtei­den merk­i­tys­tä itselleen. Pahan ulkois­t­a­mi­nen johtaa rajati­laisen yksilön itsen­sä yksinäisyyteen.

Pitkäaikaiset pahan ulkois­tamiset sen sijaan vakaut­ta­vat, tai ehkä pikem­minkin kivet­tävät, rajati­laisen yksilön iden­ti­teet­tiä estäen inte­graa­tio­ta pitkäl­läkään juok­sul­la. Useim­miten paha ulkois­te­taan johonkin tai joi­hinkin henkilöi­hin. Usein se on henkilö, joka on yrit­tänyt tuo­da tri­adis­u­ut­ta rajati­laisen elämään, esimerkik­si toinen huolta­ja. Täl­laiselle rajati­laiselle rak­en­teelle rak­en­tu­vat myös mon­et yhteiskun­nal­lis­es­ti merkit­tävät ilmiöt: ”ääri­oikeis­to” ulkois­taa pahu­u­den ”maa­han­muut­ta­ji­in” ja ”ulko­maalaisi­in”, ja ”epä­sosi­aaliset” henkilöt ulkois­ta­vat pahu­u­den ”poli­isi­in”. Epä­sosi­aa­li­nen henkilö saat­taa esimerkik­si ker­toa silmät kirkkaina, että poli­isi otti hänet mon­ek­si viikok­si tutk­in­ta­vankeu­teen vain kiusa­tak­seen häntä.

Joskus paha ulkois­te­taan elot­tomaan objek­ti­in. Sil­loin tuo elo­ton objek­ti täy­tyy usein eristää hyvin konkreet­tisel­la tasol­la ja säi­lyt­tää eris­te­tyssä tilas­sa, jot­ta se toimit­taisi hyvin sille annet­tua psykol­o­gista funk­tio­ta. Jos kyseinen elo­ton objek­ti taval­la tai toisel­la vapau­tuu eristyk­ses­tä, se ei enää toi­mi pahu­u­den sijoi­tu­s­paikkana, ja poti­laan on etsit­tävä uusi sijoi­tu­s­paik­ka pahu­udelle – mikä näkyy hänen psykol­o­gisen vointin­sa väli­aikaise­na heikken­e­misenä, kunnes hän löytää pahu­udelle uuden sijoituspaikan.

Jos pahan ulkois­t­a­mi­nen kohdis­tuu henkilöön tai henkilöryh­mään, myös nämä pitää eristää pahan pitämisek­si pois­sa. Jos pahan ulkois­t­a­mi­nen kohdis­tuu toiseen huolta­jaan, tämä johtaa käytän­nössä siihen, ettei toinen van­hem­mista pysty enää toim­i­maan huolta­jana varsinkaan, jos rajati­laisen henkilön muu sosi­aa­li­nen ympäristö vahvis­taa ulkois­tamista, kuten taval­lis­es­ti tapah­tuu. Usein myös ter­vey­den­huol­lon henkilöstön näkee toimi­van täl­laisen pahan ulkois­tamisen vahvis­ta­jana. Näis­sä tilanteis­sa puhutaan taval­lis­es­ti ”trau­mas­ta” tai ”trau­ma­ti­soi­tu­mis­es­ta” ilman, että kukaan mis­sään koskaan mil­lään taval­la läh­estyy tätä ”trau­maa” ilmiönä ja selvit­tää, mis­tä siinä ihan oikeasti on kyse. Kaik­ki suosit­tel­e­vat siihen trau­mat­er­api­aa tai muu­ta spe­si­fiä hoitoa – sit­ten joskus, kun tilanne on ”rauhal­lisem­pi” tai ”vakau­tunut”. Ei liene suuri yllä­tys, että tilanne har­voin ”rauhoit­tuu” tai ”vakau­tuu”, sil­lä rajati­laisel­la on jatku­va tarve luo­da uusia ulkois­tuk­sia, ja hänen psykologi­nen rak­en­teen­sa rak­en­tuu juuri sen varaan, ettei näitä pahan ulkois­tuk­sia tarvit­sisi koskaan purkaa, sanoit­taa eikä ymmärtää. Pahim­mil­laan ”trau­mat­er­apia” tai sen beck­et­tiläi­nen odot­ta­mi­nen siis vain kivet­tää dis­so­sioivan rak­en­teen ja estää sub­jek­tin integraatiota.

Hoito

Miten sit­ten hoitaa rajati­laisen van­hem­man las­ta? Tähän kysymyk­seen vas­taami­nen edel­lyt­tää tietenkin jonkin­laisen käsi­tyk­sen ”hoi­dos­ta”, siitä, mitä ”hoit­a­mi­nen” täl­laises­sa tilanteessa tarkoit­taa. Per­in­teinen psyko­dy­naami­nen eti­ik­ka ohjaa siihen käsi­tyk­seen, että real­is­tisen iden­ti­teetin ja maail­manku­van muo­dost­a­mi­nen on yksilön – ja pitkäl­lä juok­sul­la myös yhteisön – edun mukaista. Omak­sumal­la tämän näkökul­man voisimme sanoa, että hoit­a­mi­nen tarkoit­taa mah­dol­lisu­u­den tar­joamista sel­l­aiseen inte­groivaan pros­es­si­in, joka tukee real­is­tisen iden­ti­teetin ja maail­manku­van muo­dos­tu­mista. Taus­tao­le­tuk­se­na on täl­löin se, että pitkäl­lä juok­sul­la real­isti­nen iden­ti­teet­ti ja maail­manku­va vähen­tävät kärsimystä.

Mut­ta jos split­taa­van lapsen ja vier­aan­nut­ta­van van­hem­man muo­dosta­ma kokon­aisu­us on trau­maori­en­toitunut sys­tee­mi, joka oma­l­la rak­en­teel­laan jo vas­tus­taa muu­tos­ta, mitä ihmettä on tehtävis­sä? Rehellis­es­ti sanoen tehtävis­sä on mon­esti kovin vähän. Mon­esti varsi­naiseen inte­graa­tio­työhön päästään vas­ta tilanteen kri­isiy­dyt­tyä sietämät­tömäk­si kaikille. Niin kauan kuin joku pystyy ikään kuin ”pelas­ta­maan” tilanteen kri­isiltä, sama split­taa­va ja pahan ulkois­ta­va toim­inta jatkuu vai­htel­e­val­la inten­si­teetil­lä rajati­laisen yksilön tarpei­den mukaan.

Ongel­mana on se, että palvelu­jär­jestelmässämme kri­isien hoito ja kuntou­tus on yleen­sä eriytet­ty toi­sis­taan. Tämän eriyt­tämisen taustal­la ei ole poti­laiden etu, vaan palvelun jär­jestäjien ja tuot­ta­jien etu. Kun kri­isien hoito on eris­tet­ty omak­si yksikök­seen ja sen toim­inta on mah­dol­lisim­man lyhy­taikaista, pystyy palvelun jär­jestäjä pysymään parem­min muun muas­sa hoito­taku­un aikara­jois­sa – mikä sinäl­lään on yhteiskun­nal­lis­es­ti hyvä asia, kun poti­laat saa­vat apua lyhyem­mässä ajas­sa. Tästä mak­se­taan kuitenkin se hin­ta, että palvelu­jär­jestelmä itsessään vahvis­taa rajati­lais­ten poti­laiden split­te­jä. Ideaa­li­nen ratkaisu psykol­o­gisen inte­graa­tion kannal­ta olisi se, että samat henkilöt hoitaisi­vat kri­isin, sairaan­hoidon ja kuntoutuk­sen. Hoita­van henkilön pysymi­nen samana läpi hädän eri vai­hei­den on jo itsessään inte­groivaa ja siten rajati­laista henkilöä ja tämän lap­sia auttavaa.

Kun jär­jestelmässämme kuntou­tus on eris­tet­ty muus­ta psyki­a­tris­es­ta hoi­dos­ta, nyt Kelan kuntou­tusp­sykoter­api­ak­si ja tule­vaisu­udessa toden­näköis­es­ti hyv­in­voin­tialuei­den palvelusetelip­sykoter­api­ak­si, johtaa tämä siihen, että psykoter­apeu­ti­lle tul­lessaan rajati­lainen henkilö pystyy esit­telemään ”hyvän” itsen­sä, jos­ta ”paha” on jo ulkois­tet­tu toimi­val­la taval­la. Kri­isi­ti­lanteessa ”hyvän” itsen ylläpitämi­nen – toisin sanoen ”pahan” toimi­va ulkois­t­a­mi­nen – ei usein onnis­tu kovinkaan toimi­vasti, jol­loin kri­isi­ti­lanne määritelmäl­lis­es­ti avaa niin san­otun ter­apeut­tisen ikku­nan, ennen kuin pahan ulkois­tus taas onnis­tuu ja tilanne vakau­tuu. Kuntoutuk­seen tul­taes­sa rajati­laisen yksilön ter­apeut­ti­nen ikku­na on usein täysin kiin­ni, ja ter­api­aan tulemisen takia rajati­lainen henkilö pitää sitä ”kaksin käsin” (omin ja esimerkik­si vier­aan­nut­ta­van huolta­jan käsin) kiin­ni. Voi olla, että menee use­ampi vuosi ennen kuin ikku­na seu­raa­van ker­ran aukeaa, jos pahu­u­den ulkois­ta­vat rak­en­teet toimi­vat yksilön psykol­o­gis­ten tarpei­den kannal­ta riit­tävän hyvin ja psykoter­api­as­sa ei päästä ikään kuin ”asi­aan”. Psykoter­apeut­ti kuulee tästä usein sitä kaut­ta, kun aikaisem­mista psykoter­a­pi­oista ei ollut poti­laan mukaan kuulem­ma mitään hyö­tyä tai ne oli­vat tehot­to­mia sil­loisen psykoter­apeutin ammat­ti­taidot­to­muu­den vuok­si, jol­loin psykoter­api­aan liit­tyvä pahu­us on ulkois­tet­tu psykoter­apeut­ti­in ja eris­tet­ty häneen, eikä hän­tä halu­ta enää ikinä nähdä. Psykoter­apeutin kan­nat­taakin muis­taa, että sen, mitä hän kuulee kol­le­gas­taan, joku toinen kol­le­ga kuulee usein hänestä itsestään.

On selvää, ettei rajati­laisen van­hem­man tai rajati­laisen van­hem­man lapsen hoit­a­mi­nen voi olla kovin ”ratkaisukeskeistä” tai ”kog­ni­ti­ivista” vaikut­tavil­ta osil­taan. Sen sijaan ratkaisu­ja joudu­taan var­masti etsimään ja kog­ni­ti­ivisia vääristymiä pohti­maan yhdessä olemisen muo­tona. Täl­löin paran­tavaa ei ole ratkaisun löytämi­nen, vaan sen yhdessä etsimi­nen, toisin sanoen se, että poti­las kyke­nee yhteistyöhön jonkun toisen ihmisen kanssa pitkäaikaises­ti – mikä itsessään on paran­ta­va kokemus.

Jos rajati­laisen van­hem­man las­ta lähde­tään hoidol­la muut­ta­maan tai kon­trol­loimaan, seu­rauk­se­na on usein oirei­den pahen­e­m­i­nen. Tämä tekee inter­ven­tioa­jat­telu­un perus­tu­vas­ta hoidon tar­joamis­es­ta sopi­mat­toman rajati­lais­ten van­hempi­en las­ten hoitoon. Rajati­laisen van­hem­man lapsen koko patolo­gian perus­ta­va dynami­ik­ka tähtää muu­tok­sen vas­tus­tamiseen. Patolo­gia toimii ajal­lis­ten ulot­tuvuuk­sien – men­neisyy­den, nyky­isyy­den ja tule­vaisu­u­den – inte­graa­tio­ta estäen. Käytän­nössä paras tapa olisi saa­da koko läheis­ten verkos­to mukaan hoitoon hoitoa tuke­maan, lapsen ver­baalis­es­ta vas­tus­tuk­ses­ta huoli­mat­ta. Nykyään lap­si on kuitenkin kuningas tai kuningatar, joka pystyy sanele­maan hoitoaan omak­si vahin­gok­seen, ja hoi­dos­ta on kadon­nut sukupolviero niin ter­vey­den- kuin sosi­aal­i­huol­los­sa. Ja kun lap­si ei halua yhdis­tää omaa men­neisyyt­tään, nyky­isyyt­tään ja tule­vaisu­ut­taan yhdek­si yhden ihmisen elämäk­si ja  kun hän pystyy sanoil­laan kieltämään inte­groivan puheen kaik­il­ta muil­takin, hoito ajau­tuu umpiku­jaan, jos­sa hoide­taan mosai­ikin yhtä mukavu­usalueel­la pysyvää sir­palet­ta, vaik­ka varsi­nainen kär­simys lymyää piiloon jäte­tyis­sä sirpaleissa.

Yhteen­ve­to

Rajati­laisu­u­den ytimessä on ihmisen kyvyt­tömyys käsitel­lä psykol­o­gis­es­ti psykol­o­gista huonovoin­tisu­ut­taan. Kos­ka kyky käsitel­lä psykol­o­gis­es­ti psykol­o­gista huonoa oloa opi­taan ensi sijas­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa, rajati­laisu­udel­la on vah­va taipumus siir­tyä sukupolves­ta toiseen. Psyki­a­tri­an biologi­nen ihmisku­va ja palvelu­jär­jestelmän psykologi­nen epäy­ht­enäisyys voimis­ta­vat tätä taipumus­ta: kun sekä yksilö että hänen ympäristön­sä ulkois­ta­vat ja vier­aan­nut­ta­vat, oman koke­muk­sen sub­jek­tik­si tulem­i­nen muo­dos­tuu mah­dot­tomak­si. Las­ten- ja nuorisop­syki­a­trin paina­jainen on rajati­lainen lap­si rajati­laisen van­hempansa kanssa yhdis­tet­tynä rajati­laiseen las­ten­suo­jelun sosi­aal­i­työn­tek­i­jään ja rajati­laiseen työ­nan­ta­jaan: lapsen mielestä vikaa on vain aikui­sis­sa, van­hem­man mielestä lapsen kaver­it ovat sekoit­ta­neet kannabista lapsen tupakkaan lapsen sitä tietämät­tä ja lääkäri on määrän­nyt väärät masen­nus­lääk­keet, kun taas sosi­aal­i­työn­tek­i­jän mielestä lapsel­la on väärät lääk­keet ja liian vähän ter­api­aa (johon lap­si ei suos­tu men­emään), ja työ­nan­ta­jan mielestä las­ten­suo­jelun pitäisi huostaan­ot­taa lap­si ja hoitaa lap­si kun­toon nuorisokodis­sa. Sit­ten kysytään, mik­si las­ten- ja nuorisop­syki­a­treista on pulaa.

Mitä sit­ten voidaan tehdä? Keskeistä olisi mielestäni paluu kli­in­isi­in val­is­tuk­sen ideaalei­hin: kaikelle inhimil­liselle kär­simyk­selle on inhimil­lis­es­ti ymmär­ret­tävis­sä ole­va syy. Hoidon päämäärä on se, että poti­las ymmärtää oman kär­simyk­sen­sä syyt ja tekee omat val­in­tansa sen perus­teel­la. Psykososi­aalisen kär­simyk­sen syyt ovat psykososi­aal­isia, ja ratkaisut niihin ovat ensi sijas­sa psykososiaalisia.

Yleis­es­ti ottaen yllä esite­tys­tä voidaan tode­ta, että ihmisyk­silön elämän tärkein päätös on se, kenen kanssa hän tekee lap­sia. Jos val­it­see väärän koulu­tuk­sen, voi koulu­tuk­sen jät­tää kesken tai han­kkia myöhem­min uuden koulu­tuk­sen. Jos val­it­see väärän työ­paikan, voi sitä vai­h­taa. Jos perus­taa väärän­laisen yri­tyk­sen, voi myöhem­min perus­taa toisen­laisen. Mut­ta kun olet saanut lapsen väärän ihmisen kanssa, uran­vai­h­dos ei onnis­tukaan. Vaik­ka parisuhde kyseisen ihmisen kanssa lop­puisi, lap­si sitoo sin­ut väistämät­tä tuo­hon päätök­seesi lop­puelämäk­sesi luke­mat­tomil­la eri tavoil­la ja tasoil­la. Ilmaisu ”riit­tävän hyvä van­hempi” saakin tästä näkökul­mas­ta uuden­laista merk­i­tys­tä, jon­ka las­ten- ja nuorisop­syki­a­tri kohtaa käytän­nössä päivit­täin vas­taan­otol­laan. Armol­lisu­us onkin kli­in­i­sistä taidoista ehkä tärkein.