Valitse vuosi:
2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Juhani Ihanus: Taakkojen siirtämisestä ja jakamisesta – Martti Siirala, sijaissairastaminen, transferenssi ja yhteisöllisyys

Käsi­tys sijais­sai­ras­ta­mi­ses­ta taa­kan siir­to­na ja sen psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­ta koh­taa­mi­ses­ta ja yhtei­söl­li­ses­tä jaka­mi­ses­ta on Mart­ti Sii­ra­lan tuo­tan­non ydin­koh­tia. Se on hänen ihmis‑, sairaus‑, hoi­to- ja tie­to­kä­si­tyk­sen­sä perus­ta­na. Täs­sä artik­ke­lis­sa tar­kas­tel­laan Sii­ra­lan tuo­tan­non läpi kul­ke­via näke­myk­siä, jot­ka kos­ke­vat taak­ka­siir­ty­mää, trans­fe­rens­sia ja yhtei­sön osuut­ta sai­ras­ta­mi­ses­sa. Sii­ra­la sosi­aa­li­pa­to­lo­gian ana­ly­soi­ja­na, sosi­aa­li­lää­ke­tie­teen ja ‑psy­kiat­rian var­hai­se­na edus­ta­ja­na sekä psy­ko­te­ra­pi­aan perus­tu­van tut­ki­mus­tie­don puo­lus­ta­ja­na saa lisä­va­lais­tus­ta Sii­ra­lan arkis­tos­ta valit­tu­jen doku­ment­tien myö­tä.    

Trans­fe­ris­ta trans­fe­rens­siin

Mart­ti Sii­ra­lan kes­kei­sim­piä ideoi­ta ihmis‑, sairaus‑, hoi­to- ja tie­to­kä­si­tyk­sen kan­nal­ta on ollut tar­kas­tel­la yhtei­sön taak­ko­jen sijoit­ta­mis­ta ja ano­nyy­mia siir­tä­mis­tä (”trans­fer” eli taak­ka­siir­ty­mä) yksi­lön (myös per­heen tai ryh­män) kan­net­ta­vak­si. Hän on aset­ta­nut psy­ko­te­ra­pian teh­tä­väk­si ”ensim­mäi­sen vas­taan­o­ton” koke­neen sijais­sai­ras­ta­jan eli indek­si­po­ti­laan ”toi­sen vas­taan­o­ton” trans­fe­rens­sis­sa. Tera­peut­tis-dia­lo­gi­nen trans­fe­rens­si mah­dol­lis­taa tunne‑, ajatus‑, asso­si­aa­tio- ja fan­ta­sia­siir­ron myö­tä yksi­lön sijais­sai­rau­den jaka­mi­sen ja saat­ta­mi­sen yhteis­vas­tuun ja soli­daa­ri­suu­den pii­riin. Näin yksi­lön (per­heen tai ryh­män) psy­ko­te­ra­pias­sa hoi­de­taan trans­fe­rens­sin tuel­la koko yhtei­sön sai­raut­ta.

Aja­tus ”trans­fe­ris­ta trans­fe­rens­siin” tuli Sii­ra­lan (1993, 90) ker­to­man mukaan ensim­mäis­tä ker­taa oival­luk­se­na hänen mie­leen­sä 1950-luvun puo­li­vä­lis­sä, kun hän oli vie­rai­le­mas­sa ystä­vän­sä psy­kiat­ri-psy­koa­na­lyy­tik­ko Chris­tian Mül­le­rin vuo­ris­to­ma­jal­la Sveit­sis­sä. Tuol­loin Mül­le­riä (1955) oli askar­rut­ta­nut inten­sii­vi­nen psy­ko­te­ra­pia, jon­ka avul­la 19 vuot­ta sai­raa­la­hoi­dos­sa ollut poti­las oli toi­pu­mas­sa.

Jo Sii­ra­lan var­hai­ses­sa käsi­kir­joi­tuk­ses­sa ”Näke­mi­ses­tä ja kuu­le­mi­ses­ta jako­mie­li­tau­ti­sen koh­taa­mi­ses­sa” (päi­vät­ty Züric­his­sä 14.2.1955; ks. Sii­ra­la 1955/2022, 160–163; Iha­nus 2022a, 152) on sel­väs­ti idul­laan aja­tus poti­laan ”vas­taan­ot­to­maa­il­mas­ta”, joka on eris­tä­nyt tämän ”kans­saih­mi­syy­des­tä” ja yhtei­ses­tä mie­lek­kyy­des­tä kie­to­mal­la tämän sai­rau­den ”taak­kaan” ja ”syy­verk­koon”. Samal­la Sii­ra­la viit­taa nimeä mai­nit­se­mat­ta juu­ri Chris­tian Mül­le­rin (1955) tapaus­se­los­tuk­seen, joka on ollut hänel­le todis­tuk­se­na sai­rau­den psy­ko­te­ra­peut­ti­sen ja inhi­mil­li­sen koh­taa­mi­sen eit­tä­mät­tö­mis­tä mah­dol­li­suuk­sis­ta: ”Elä­män sano­man anne­taan täs­sä puhua meil­le uudel­la ja odot­ta­mat­to­mal­la kie­lel­lä” (Sii­ra­la 1955/2022, 163). Samaan vuo­teen 1955 ajoit­tu­vat myös Gae­ta­no Bene­det­tin var­hai­set vie­rai­lut Suo­mes­sa ja Sii­ra­lan kans­sa käy­dyt dia­lo­gi­set poh­din­nat skit­so­fre­nian yhtei­söl­li­ses­tä pois­sul­ke­mi­ses­ta (ks. Bene­det­ti 1955; Iha­nus 2022b, 250–251).

Skit­so­fre­nia­teok­ses­saan Sii­ra­la (1961a; ks. myös Sii­ra­la 1993, 93) muo­toi­li käsit­teet ”ensim­mäi­nen vas­taan­ot­to” ja ”toi­nen vas­taan­ot­to”. Ensim­mäi­sel­lä vas­taa­no­tol­la Sii­ra­la tar­koit­ti ihmi­syk­si­lön koh­tue­lä­mää, syn­ty­mää, lap­suut­ta ja nuo­ruut­ta vas­taan­ot­to­maa­il­mas­saan. Ihmi­sen elä­män­his­to­rian kulues­sa muo­dos­tuu Sii­ra­lan mukaan kul­le­kin ainut­laa­tui­nen ”vas­taan­ot­tous­kon­to”, joka koos­tuu muun muas­sa luot­ta­muk­ses­ta ja epä­luot­ta­muk­ses­ta, toi­vos­ta ja toi­vot­to­muu­des­ta, perus­o­do­tuk­sis­ta, ihmis‑, olemassaolo‑, aika- ja ikui­suus­kä­si­tyk­sis­tä.

Psy­ko­te­ra­pi­aa Sii­ra­la (1961a) kut­sui toi­sek­si vas­taa­no­tok­si, jos­sa vas­tuu ja sai­rau­den vetoo­mus ensim­mäi­sen vas­taan­o­ton toteu­tu­mat­to­mien aspek­tien muun­ta­mi­sek­si hyväk­sy­tään sijais­a­se­mas­sa ja työs­te­tään dia­lo­gi­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa. Tämä trans­fe­rens­sis­sa ja sen kaut­ta työs­tä­mi­nen vaa­tii tera­peu­til­ta siir­to­taa­kan tai taak­ka­siir­ty­män väliai­kais­ta vas­taa­not­ta­mis­ta, jaka­mis­ta ja kan­ta­mis­ta läpi vas­tus­tus­ten ja ano­nyy­meil­ta vai­kut­ta­vien mää­räy­ty­nei­syyk­sien. Objek­tii­vi­sik­si ja oikeu­te­tuik­si mää­ri­te­tyt yhtei­sön sai­rau­den sijoi­tuk­set ja sijai­suu­det pyr­ki­vät ehkäi­se­mään siir­ty­mi­sen pois ensim­mäi­sen vas­taan­o­ton staat­ti­ses­ta ja tois­ton täyt­tä­mäs­tä maa­il­mas­ta koh­ti toi­sen vas­taan­o­ton elä­vää dia­lo­gia ja edel­leen koh­ti yksi­lön (per­heen tai ryh­män) omaa vas­tuul­li­suut­ta, ainut­ker­tais­ta maa­il­man ja ole­mas­sao­lon vas­taa­not­ta­mis­ta, kol­mat­ta vas­taan­ot­toa ilman tera­peut­tia. Tämä ”kol­mas siir­to” mer­kit­see ”uut­ta inte­graa­tio­ta” (Sii­ra­la 1969, 127), jos­sa ensim­mäi­sen (taakka)siirron abso­luut­ti­suus on läpi­käy­nyt syväl­li­sen ja vapaut­ta­van muo­don­muu­tok­sen.  

Eri yhteyk­sis­sä Sii­ra­la (esim. 1969; 1972a; 1972b; 1979; 1980/1983; 1981/1983; 1993) esit­te­li tätä tee­maan­sa, joka säi­lyi kui­ten­kin perus­tal­taan var­sin saman­kal­tai­se­na. Doku­ment­ti­na täs­sä leh­des­sä jul­kais­tut Sii­ra­lan ”Seit­se­män väi­tet­tä trans­fe­rens­sis­ta” ovat ilman päi­väys­tä, mut­ta liit­ty­vät hänen englan­nin­kie­li­seen artik­ke­liin­sa (Sii­ra­la 1993). Hän tii­vis­ti osu­vas­ti näke­myk­sen­sä myös artik­ke­lis­saan ”Psy­ko­te­ra­pias­ta ja sen oppi­mi­ses­ta” (Sii­ra­la 1972a, 314):

Tera­pia on sijaistapah­tu­mis­ta: sijoit­tu­man pur­kau­tu­mis­ta. Se on trans­fe­rin muut­tu­mis­ta trans­fe­rens­sik­si – ja lopul­ta sijoit­tu­man palaut­ta­mis­ta sijoit­ta­jil­leen tahi oikeam­min niil­le heis­tä, jot­ka suos­tu­vat vedet­tä­vik­si vähi­tel­len tähän vas­taa­mi­seen eli vas­tuuseen. Trans­fer on ongel­man, epä­koh­dan ja tuhoi­san perin­ne­juut­tu­man sijoit­tu­mis­ta yhden ihmi­sen, yhden per­heen tahi muun yhtei­söyk­si­kön (tai -”pii­rin”, vaik­ka­pa yhteis­kun­ta­luo­kak­si koe­tun) taa­kak­si. Trans­fe­rens­si taas on mah­dol­li­suus jakaa taak­kaa hoi­to­suh­tees­sa, siis saman yhtei­sön yhden jäse­nen kans­sa, jol­ta sai­rau­teen tai muu­hun ahdin­koon ajau­tu­nut ihmi­nen on trans­fe­rin, siir­ron ja sijoi­tuk­sen saa­nut. Tera­peut­ti ja hoi­to­yh­tei­sö ovat sii­nä koko vas­taa­not­ta­neen yhtei­sön sijai­si­na vas­taa­not­ta­mas­sa ”takai­sin” tuo­ta sijoi­tus­ta, jol­la on aluk­si jon­kun yksi­lön tai ryh­män vai­van, sai­rau­den tai muun ahdin­gon muo­to. Täs­sä sijoit­tu­man pur­kau­tu­mis­vai­hees­sa syn­tyy uusi sijoit­tu­ma, nyt tera­peu­tin (tai hoi­to­yh­tei­sön) koet­ta­vak­si ja kär­sit­tä­väk­si. Tämä kär­si­mi­nen käy hoi­dos­sa vähi­tel­len yhä yhtei­sem­mäk­si poti­laan kans­sa; oman vas­tuun­osan omak­su­mi­nen onkin hänel­le vain tämän­muo­toi­ses­sa soli­daa­ri­suu­des­sa yli­pää­tään­kään mah­dol­lis­ta.

Sii­ra­lan hah­mot­ta­ma tera­pia­pro­ses­si ete­nee psyyk­kis­ten ja orgaa­nis­ten oirei­den eli sai­rau­den sanot­ta­van ja vetoo­muk­sen kuun­te­le­mi­ses­ta ja puhut­te­lus­ta sijoit­tu­mien eli taak­ko­jen jaka­mi­seen ja vähit­täi­seen ”trans­fer­pa­ke­tin” pur­ka­mi­seen trans­fe­rens­sis­sa. Lopul­ta irrot­tau­tu­mi­nen trans­fe­rens­sis­ta voi vapaut­taa taa­kan­kan­ta­jan luo­vas­ti toteut­ta­maan huk­kau­tu­mai­sil­laan ollei­ta elä­män­mah­dol­li­suuk­si­aan.

Yhtei­sön osuut­ta, syy­tä ja ”syy­päi­syyt­tä” sai­ras­ta­mi­ses­sa Sii­ra­la käsit­te­li useis­sa yhteyk­sis­sä. Täs­tä aihe­pii­ris­tä on ohei­se­na doku­men­toi­tu kah­ta Sii­ra­lan vuon­na 1961 pitä­mää esi­tel­mää ”Mie­li­sai­raus ja yhtei­sö” sekä ”Syy, syyl­li­syys ja vel­ka sai­rau­des­sa”. Sii­ra­la on luon­nos­tel­lut ne osin kat­kel­mal­li­sil­la muis­tiin­pa­noil­la. Sii­ra­lan mukaan yhtei­söl­lä on vah­va tai­pu­mus selit­tää pois yhteis­syyl­li­syys ja ‑vas­tuu sälyt­tä­mäl­lä ja sijoit­ta­mal­la yhtei­söl­li­set taa­kat syn­ti­pu­keil­le tai juut­tu­mal­la vie­raan­nut­ta­viin käy­tän­töi­hin ja väki­val­tai­siin kan­sal­li­siin ja kan­sain­vä­li­siin konflik­tei­hin.

Tera­pias­sa taak­ko­jen jaka­mi­nen tulee tera­peu­tin (tai kol­lek­tii­vis­ten konflik­tien sel­vit­te­lys­sä rau­han­neu­vot­te­li­joi­den) ensi­si­jai­sek­si teh­tä­väk­si. Vii­me kädes­sä Sii­ra­la kat­soi jaka­mi­sen kos­ke­van koko ihmis­kun­taa ja trans­fe­rens­sin jat­ku­van yli­su­ku­pol­vi­ses­ti ”yhtei­sön koko veren­kier­ros­sa, pysäh­ty­mät­tä tera­peut­tei­hin” (Sii­ra­la 1972a, 318; ks. myös Iha­nus & Sil­ta­la 2011; Sil­ta­la 2016). Trans­fe­rens­sin on ulo­tut­ta­va kos­ket­ta­maan ”luot­ta­mi­sen ja toi­vo­mi­sen, epä­luot­ta­muk­sen ja epä­toi­von kaik­kia ulot­tu­vuuk­sia” (Sii­ra­la 1972a, 318). Samal­la Sii­ra­la (mp.) varoit­ti myös sii­tä, että jokin teo­ria­mal­li tai näkö­kul­ma saa yli­val­lan ja että tera­pia­teo­riat muo­dos­tu­vat dog­maat­ti­sik­si uskon- ja pelas­tuso­peik­si, ellei nii­tä ana­ly­soi­da kriit­ti­ses­ti. Jokai­sel­la tera­peu­til­la on taus­ta­naan impli­siit­ti­nen ”refe­rens­si­sys­tee­mi avaa­ja­na tai rajoit­ta­ja­na”, ja tera­peut­tis­ta vas­ta­vuo­rois­ta koh­taa­mis­ta uhkaa ”puhu­tel­luk­si, haas­te­tuk­si tule­mi­sen väis­tä­mi­nen diag­noo­si­mys­tiik­kaan ja tera­peut­ti­seen magi­aan” (Sii­ra­la 1961c). Tera­peu­tin meto­dit ja teo­riat pal­ve­le­vat täl­löin suo­ja­kil­pi­nä poti­laan trau­mo­ja ja kär­si­myk­siä vas­taan.

”Todel­li­suu­den har­hai­nen omis­ta­mi­nen”

Ihmi­sen ole­mas­sao­lon ymmär­tä­mis­tä vai­keut­taa Sii­ra­lan (1998, 33) mukaan tera­peut­ti­sel­le vuo­ro­pu­he­lul­le ja reflek­tiol­le vas­tak­kai­nen todel­li­suus­kä­si­tys, jota luon­neh­tii ”omis­ta­va” ja ”jo tie­tä­vä”, skien­tis­ti­ses­ti ja mono­kausaa­li­ses­ti tie­toa haa­li­va suh­de todel­li­suu­teen. Sii­ra­la (1980/1983, 143; 1981/1983, 177) puhui ”moneks­taat­ti­ses­ta” ole­mas­sao­lon tai suh­teis­sao­lon muo­dos­ta, jol­la on abso­luut­ti­nen etusi­ja mui­hin ole­mas­sao­lon tai suh­teis­sao­lon muo­toi­hin näh­den. Tähän yksi­va­kai­suu­teen liit­tyy kog­ni­tii­vi­nen asen­ne, joka sal­lii vain tie­tyn­lai­sen todel­li­suu­den edus­tuk­sen.

Sii­ra­la (1981b; 1998, 33) lausui­kin tee­sin­sä kar­te­sio­lai­sen tie­tä­mi­sen hybris­tä vas­taan tode­tes­saan, että jokai­ses­sa ihmi­syh­tei­sös­sä ”todel­li­suu­den har­hai­nen omis­ta­mi­nen on nor­maa­lia hul­luut­ta”. Tämä Sii­ra­lan käsi­tys juon­tuu von Weiz­säc­ke­ril­ta (1940), joka koros­ti ihmis­kun­nan ”har­han kaik­kial­li­suut­ta”. Sii­ra­la (1987b, 43) tote­si kol­lek­tii­vi­sen har­hai­suu­den raken­tu­neen ihmis­kun­nan perus­ta­van­laa­tui­ses­ta ambi­va­lens­sis­ta, joka val­lit­see elä­män ja elä­män­tu­hon välil­lä. Totuus ei ole omis­tet­ta­vis­sa, eikä mikään kaa­va tai teo­ria voi taa­ta tera­peut­ti­sen tul­kin­nan mie­lek­kyyt­tä. ”Para­ne­mi­ses­ta” oli syy­tä puhua varo­vai­ses­ti ja suh­teel­li­suu­den­ta­jui­ses­ti.

Jo 1950-luvul­ta läh­tien Sii­ra­la kehit­ti eksistenssi‑, ihmis‑, sai­raus- ja hoi­to­kä­si­tyk­si­ään kiin­teäs­sä yhtey­des­sä tie­to­kä­si­tyk­seen, jos­kin epis­te­mo­lo­gi­set tar­kas­te­lut lisään­tyi­vät vie­lä enti­ses­tään 1970-luvul­ta läh­tien. Var­hai­ses­sa irto­leh­ti­kan­sios­saan ”Tie­don­kä­si­tys-poh­din­taa­ni” (1951–1952) Sii­ra­la arvos­te­lee muun muas­sa Karl Jas­per­sin käsi­tyk­siä ja lausuu oman ”tie­to­teo­rian­sa”: ”Psykoterapeutt[inen]. asen­noi­tus luo uusia rea­li­teet­te­ja – toi­sen­lai­sia kuin ’puh­taas­ti feno­me­no­lo­gi­nen’ asen­noi­tus” (kan­sion vii­mei­nen lius­ka, ei sivu­nu­me­roin­tia). Sii­ra­lal­le oli omi­nais­ta näke­mys sii­tä, että psy­ko­te­ra­pia­läh­töi­nen tie­to sovel­tuu myös tie­teel­li­sen tie­don ja yhteis­kun­nal­lis­ten käy­tän­tö­jen reflek­toin­tiin ja arvioin­tiin. Sii­ra­lan (1981/1983, 179–180; ks. myös Bene­det­ti 1975, 209–210) tie­to­kä­si­tyk­ses­sä koros­tuu psy­ko­te­ra­peut­ti­sen koke­muk­sen havain­nol­lis­ta­ma ”kog­ni­tion pola­ri­teet­ti”: kog­ni­tio jän­nit­tyy hal­lit­se­mi­sen ja hal­lit­se­mat­to­muu­den, mää­rää­mi­sen ja kont­rol­loi­mat­to­muu­den, ratio­naa­li­suu­den ja irra­tio­naa­li­suu­den välil­le. Ihmi­nen polaa­ri­si­ne tie­toi­neen ja tun­tei­neen on osa elä­män ”olen­toi­suut­ta”, jota hal­li­tak­seen ihmi­nen on tur­vau­tu­nut todel­li­suu­den omis­ta­mi­sen kaik­kial­li­seen har­haan.

Ihmi­sen eksis­ten­ti­aa­li­sen ase­man suo­jak­si raken­ne­tut tie­to­jär­jes­tel­mät ovat Sii­ra­lan mukaan saa­neet objek­tii­vi­sen ja totaa­li­sen itses­tään­sel­vyy­den ase­man ilman, että näh­dään nii­den sijoil­taan­me­non suo­ria ja epä­suo­ria seu­rauk­sia. Sii­ra­la (1981/1983, 170–171) luet­te­li eräi­tä kog­ni­tion sijoil­taan­me­non stres­saa­via ja trau­maat­ti­sia seu­rauk­sia, jot­ka ovat lisään­ty­väs­sä mää­rin tavoit­ta­mas­sa koko ihmis­kun­taa (täs­sä tii­vis­te­tys­ti refe­roi­tui­na):

Hyvin­voin­nin edis­ty­mi­nen jat­ku­va­na talou­del­li­se­na kas­vu­na ja ympä­ris­tön saas­tu­mi­se­na; pakon­omai­nen kulut­ta­mi­nen piit­taa­mat­ta elä­män­laa­dus­ta ja uusiu­tu­mat­to­mien ener­gia­va­ro­jen ehty­mi­ses­tä; ato­mie­ner­gian käyt­tö otta­mat­ta huo­mioon tule­via suku­pol­via ja ydin­a­seis­tuk­sen sää­te­lyn vail­li­nai­suut­ta; lisään­ty­vä ase­va­rus­te­lu; yhteis­ten luon­non­va­ro­jen ja hen­ki­sen kas­vun mah­dol­li­suuk­sien laa­ja­mit­tai­nen tuh­laa­mi­nen; yksi­löl­lis­ten ja yhtei­söl­lis­ten mie­li­pi­tei­den ilmai­sun rapau­tu­mi­nen ja mani­pu­laa­tio; elä­män­tyy­lin ja ‑käy­tän­tö­jen aiheut­ta­ma ihmis­riis­to; hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nan tek­no­by­ro­kra­tian aiheut­ta­ma välit­tö­myy­den vähe­ne­mi­nen perus­ih­mis­suh­teis­sa; läheis­ten ihmis- ja suku­pol­vi­suh­tei­den kuih­tu­mi­nen; ikään­ty­mi­sen toi­vot­to­muus; asui­nym­pä­ris­tön raken­ta­mi­sen epäin­hi­mil­lis­ty­mi­nen; pri­maa­riob­jek­ti­voin­nin kaik­kia hal­lit­se­vat käy­tän­nöt; ter­ro­ri ja ter­ro­ris­mi.

Yksi­puo­li­sen cogi­to-asen­teen vai­ku­tuk­set näyt­täy­ty­vät Sii­ra­lan ana­lyy­sin mukaan kaik­kial­la ihmis­kun­nan kult­tuu­ri­sis­sa, talou­del­li­sis­sa ja poliit­ti­sis­sa ahdin­gois­sa ja dilem­mois­sa. Näil­lä 1980-luvul­la esit­tä­mil­lään näke­myk­sil­lä Sii­ra­la on edel­leen ajan­koh­tai­nen.

Niin pal­jon kuin Sii­ra­la arvos­ti­kin filo­so­fi-psy­ko­lo­gi Lau­ri Rau­ha­lan tark­ko­ja käsi­te-erit­te­ly­jä, hän ei voi­nut olla kri­ti­soi­mat­ta Rau­ha­lan (esim. 1987b) eksis­ten­ti­aa­lis­ta feno­me­no­lo­gi­aa ja filo­so­fis­ta struk­tuu­ria­na­lyy­sia ihmi­sen ”psyyk­ki­ses­ti häi­riin­ty­neen maa­il­man­ku­van keh­key­ty­mi­sen” tar­kas­te­lus­sa. Rau­ha­lan perus­jaot­te­lu (tajun­ta – keho – situ­aa­tio) oli Sii­ra­lan näkö­kul­mas­ta ennal­ta ”annet­tu­na” läh­tö­koh­ta­na ja siten jo tie­dol­li­ses­ti, käsi­tea­na­lyyt­ti­ses­ti ja kate­go­ri­soi­vas­ti loh­ko­mas­sa sitä, mikä ihmis­tä koh­taa, kos­ket­taa ja puhut­te­lee koke­muk­sel­li­ses­ti itses­sä, toi­sis­sa ja maa­il­mas­sa. Rau­ha­lan vaa­ti­mat ade­kvaa­tit kuvaus­kie­let ja tut­ki­mus­ten proble­ma­tiik­ka­tyy­pit eivät Sii­ra­lan mukaan otta­neet huo­mioon sitä, että ihmi­sen ahdin­gon ja sai­rau­den ”vetoo­mus-vas­taus-luon­ne” on ensi­si­jai­sen läh­tö­koh­dan ase­mas­sa. (Sii­ra­la 1987b, 42–43.) Vas­tauk­ses­saan Sii­ra­lal­le Rau­ha­la (1988, 43) pai­not­ti sitä, että ahdin­ko ja vetoo­muk­set ”voi­vat todel­lis­tua vain jon­kin ihmi­sen ole­mas­sao­lon muo­don puit­teis­sa ja sen perus­struk­tuu­rin mah­dol­lis­ta­mal­la taval­la”. Sik­si oli vält­tä­mä­tön­tä sel­vit­tää ensin ne ole­mas­sao­lon muo­dot, jois­sa ahdin­ko ja vetoo­muk­set todel­lis­tu­vat ja jois­sa ne ongel­mis­to­aan tut­ki­muk­sel­le ja tera­pial­le tuo­vat esiin.

Sii­ra­la oli jo aiem­min kiis­tel­lyt Rau­ha­lan kans­sa ruu­mis- ja keho-käsit­teis­tä, Sii­ra­lan (1976; 1981a; 1987a) puo­lus­taes­sa sin­nik­kääs­ti ruu­mis-käsit­teen käyt­töä ja vas­tus­taes­sa Rau­ha­lan (1981; 1987a) suo­si­maa keho-käsi­tet­tä. Rau­ha­la kom­men­toi minul­le aika­naan, että jos­kus käsit­tei­tä kos­ke­vat arvo­val­ta­kamp­pai­lut saat­ta­vat men­nä lii­al­li­suuk­siin tie­teel­li­sis­sä kes­kus­te­luis­sa. Rau­ha­la on kir­jees­sään Sii­ra­lal­le (6.7.1976) kui­ten­kin muis­tel­lut myön­tei­ses­ti hei­dän välis­tään aja­tus­ten­vaih­toa: ”Kuten ker­ran kes­kus­te­lus­sam­me tote­sim­me, jou­dum­me näis­sä teo­reet­ti­sis­sa pon­nis­te­luis­sam­me usein häi­ly­mään pro­fee­tal­li­sen var­muu­den ja suu­ren epä­röin­nin sekä neu­vot­to­muu­den välil­lä.” Rau­ha­las­ta oli roh­kai­se­vaa, että vaik­ka he pai­not­ti­vat eri seik­ko­ja, he saat­toi­vat pää­tyä toi­si­aan lähe­ne­viin käsi­tyk­siin.

Sosi­aa­li­pa­to­lo­gia ja sosi­aa­li­lää­ke­tie­de

Koros­taes­saan jo 1950-luvul­ta läh­tien, Vik­tor von Weiz­säc­ke­rin, Wil­helm Küte­meye­rin ja Erich From­min vii­toit­ta­ma­na, ”yhtei­sö­ruu­miin” sai­ras­ta­mis­ta Sii­ra­la on suo­ma­lai­ses­sa psy­kiat­rias­sa sosi­aa­li­pa­to­lo­gi­sen näkö­kul­man airui­ta. Hän­tä voi pitää myös moder­nin suo­ma­lai­sen sosi­aa­li­lää­ke­tie­teen yhte­nä var­hai­se­na edus­ta­ja­na. Sil­ti hänen osuut­taan ei ole lain­kaan huo­mioi­tu esi­mer­kik­si suo­ma­lai­sen sosi­aa­li­lää­ke­tie­teen his­to­ri­aa käsit­te­le­väs­sä Ran­ja Aukeen (2013) väi­tös­kir­jas­sa, johon ei sisäl­ly ainut­ta­kaan mai­nin­taa Sii­ra­las­ta ja hänen panok­ses­taan täl­lä alu­eel­la.

Sosi­aa­li­lää­ke­tie­de sinän­sä juon­tuu jo 1800-luvun lopul­ta. Sosi­aa­lip­sy­kiat­rias­ta oli Suo­mes­sa­kin kir­joi­tet­tu ennen tois­ta maa­il­man­so­taa. Sii­ra­lan isä Mart­ti Johan­nes Sii­ra­la (1889–1948) oli hyvin sosi­aa­li­ses­ti suun­tau­tu­nut lää­kä­ri, joka kehit­ti ter­vey­den­huol­toa ja oli Suo­mes­sa äitiys­huol­lon ura­nuur­ta­ja (esim. Sii­ra­la 1938).

Uusi sosi­aa­li­lää­ke­tie­de ja sii­hen liit­ty­vä ter­veys- ja tie­de­po­li­tiik­ka oli muo­tou­tu­mas­sa 1960-luvul­ta läh­tien suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan väes­tö- ja elin­kei­no­ra­ken­teen muu­tos­ten, kau­pun­gis­tu­mi­sen ja teol­lis­tu­mi­sen myö­tä. Sosi­aa­li­lää­ke­tie­teel­li­nen yhdis­tys perus­tet­tiin Suo­mes­sa vuon­na 1968, ja yhteis­kun­ta­tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen ja kriit­ti­sen kes­kus­te­lun osuus myös ter­veys­tut­ki­muk­sen alal­la lisään­tyi (Aukee 2013, 28–29).

Sii­ra­la on var­sin radi­kaa­lis­ti nos­ta­nut esiin yhtei­sön osuu­den sai­ras­ta­mi­ses­sa ja puo­lus­ta­nut humaa­nia hoi­toee­tos­ta: taa­kan­kan­ta­jik­si lei­mau­tu­nei­den yhteis­kun­nan vähä­osai­sem­pien aut­ta­mis­ta ja tasa-arvoi­sen kans­saih­mi­syy­den edis­tä­mis­tä. Sosi­aa­li­pa­to­lo­gi­sen yhtei­sö­ruu­mis­a­ja­tuk­sen vas­ta­koh­ta­na Sii­ra­la piti etuoi­keu­tet­tu­jen – itseoi­keu­tet­tu­jen – ”posi­tio-ajat­te­lua” sekä ”rea­li­tee­tin” auto­no­mi­sen ja ratio­na­lis­ti­sen omis­ta­mi­sen har­haa. Sii­ra­la (1961b) ei kat­so­nut Freu­din­kaan teh­neen sosi­aa­li­pa­to­lo­gi­sia joh­to­pää­tök­siä, kos­ka tämä pitäy­tyi ”rea­li­tee­tis­sa” eli ”por­va­ril­lis-pat­riar­kaa­li­sen” ”ihan­neyh­teis­kun­nan” har­ha­ku­vas­sa. Hans Wenzl (1988, 337–338) on arvioi­nut, että Sii­ra­lan sak­san­kie­li­ses­sä skit­so­fre­nia­teok­ses­sa (1961a) esit­tä­mät yhtei­söl­li­set näke­myk­set jäi­vät pal­jol­ti huo­mioi­mat­ta, vaik­ka hänen tee­man­sa pato­gee­ni­sis­ta yhtei­sö­ra­ken­teis­ta enna­koi­vat 1960-luvun sosi­aa­lip­sy­kiat­ri­sia ja antip­sy­kiat­ri­sia­kin kir­joi­tuk­sia. Sen sijaan muut nimet, kuten Erving Goff­man, Ronald D. Laing, Franco Basaglia ja Tho­mas Szasz, nousi­vat samal­la alu­eel­la laa­jaan jul­ki­suu­teen.   

1960-luvun antip­sy­kiat­ri­sen suun­tauk­sen yhtey­des­sä­kään Sii­ra­laa ei juu­ri näe mai­nit­ta­van, vaik­ka hänen näke­myk­sil­lään on eit­tä­mät­tö­miä kyt­ken­tö­jä yhtei­söl­li­sen hoi­don kehit­tä­mi­seen. Suo­mes­sa uuden­lais­ta hoi­toa läh­det­tiin kokei­le­maan Veik­ko­lan paran­to­las­sa 1960-luvun lopul­la ja 1970-luvun alus­sa Claes Anders­so­nin ja Kat­rii­na Kuusen joh­dol­la, Ronald D. Lain­gin, Aaron Ester­so­nin, David Coo­pe­rin ja Franco Basaglian esi­ku­vien mukai­ses­ti. Anders­son oli lää­ke­tie­teen opin­nois­saan kuun­nel­lut Sii­ra­lan luen­to­ja, aloit­ta­nut 1969 ana­lyy­sin Pirk­ko Sil­ta­lan luo­na ja ryh­ty­nyt avo­vai­mon­sa Kat­rii­na Kuusen kans­sa opis­ke­le­maan psy­ko­te­ra­pi­aa The­ra­peia-sää­tiös­sä (Kylän­pää 2020, 118–126). Sii­ra­la osal­lis­tui myös Claes Anders­so­nin näy­tel­män Famil­jen (Per­he) ideoin­ti­ryh­mään. Näy­tel­mä sai 1974 Lil­la Tea­ter­nis­sa ensie­si­tyk­sen­sä, jos­sa per­heen isää näyt­te­li Las­se Pöys­ti.

1960-luvun lopul­la Sii­ra­la oli tavan­nut Lon­toos­sa skot­ti­lais­syn­tyi­sen julk­kisp­sy­kiat­rin ja yhtei­söl­lis­ten psy­koo­si­hoi­to­jen kokei­li­jan Ronald D. Lain­gin (1927–1989), joka ei pitä­nyt itse­ään var­si­nai­ses­ti antip­sy­kiat­ri­na. Sii­ra­la sai teok­sen­sa Medici­ne in meta­morp­ho­sis. Speech, pre­sence, and inte­gra­tion (Sii­ra­la 1969) jul­kais­tuk­si Lain­gin toi­mit­ta­mas­sa Tavis­toc­kin teos­sar­jas­sa ”Stu­dies in Exis­ten­tia­lism and Phe­no­me­no­lo­gy”. Teos perus­tui Sii­ra­lan aiem­min suo­mek­si jul­kai­se­maan tut­kiel­maan Perus­kat­so­mus­tem­me mer­ki­tyk­ses­tä lää­ke­tie­tees­sä (Sii­ra­la 1966). Sama teos jul­kais­tiin myös ita­liak­si (Sii­ra­la 1971b).

Englan­nin­kie­li­sen teok­sen esi­pu­hees­saan, joka on suun­nat­tu Lain­gil­le, Sii­ra­la (1969, 4) viit­taa arvos­ta­vas­ti von Weiz­säc­ke­rin ja Küte­meye­rin antiin lää­ke­tie­teel­li­sen tra­di­tion ja inhi­mil­li­sen koke­muk­sen komplek­si­suu­den ana­ly­soi­ji­na sekä lää­ke­tie­teel­li­sen ant­ro­po­lo­gian edus­ta­ji­na. Hei­dän ana­lyy­sien­sa valos­sa rajoit­ta­mat­to­man, ensi­si­jais­te­tus­ti auto­no­mi­sen havain­noi­ja-ase­man har­ha val­lit­si lää­ke­tie­det­tä, joka ei ollut val­mis tun­nis­ta­maan ruu­miil­lis­ten ja orgaa­nis­ten sai­raus­ti­lo­jen yhtei­söl­lis­tä ulot­tu­vuut­ta eikä tera­peut­tien osal­li­suut­ta yhtei­söl­li­ses­sä har­hai­suu­des­sa.

Sii­ra­la (1969, 2) itse käyt­ti nimi­tys­tä ”reduk­tii­vi­sen esi­neel­lis­tä­mi­sen deluusio” kuvaa­maan sitä, miten sai­rau­det on kol­lek­tii­vi­ses­ti ja pää­osin tie­dos­ta­mat­to­mas­ti pel­kis­tet­ty objek­teik­si, joi­ta tut­ki­taan ja hoi­de­taan yhtei­sös­tään ja yhteyk­sis­tään eris­tet­tyi­nä yksik­köi­nä ilman uudis­ta­van ja muut­ta­van tie­dos­ta­mi­sen ja oival­ta­mi­sen mah­dol­li­suuk­sia. Somaat­ti­nen lää­ke­tie­de sijoit­ti sai­rau­den tai pato­lo­gi­sen pro­ses­sin tiet­tyyn oiree­seen tai tiet­tyi­hin oirei­siin, kun taas Sii­ra­lal­le sai­raus oli eksis­ten­ti­aa­li­ses­ti komplek­si­nen ja ker­toi yksi­lön, yhtei­sön ja koko ympä­ris­tön välis­ten suh­tei­den integroi­tu­mat­to­muu­des­ta ja ”elä­mät­tö­män elä­män” yhtei­ses­tä vyyh­des­tä. Sii­ra­la ehdot­ti­kin diag­noo­si-käsit­teen tilal­le ”konstellaatio”-käsitettä. (Sii­ra­la 1969, 56–57, 93–94; ks. Iha­nus 2000, 80–81.)

Psy­koa­na­lyyt­ti­sen ”vastatransferenssi”-käsitteen Sii­ra­la (1969, 5) arvioi vain ”puo­lik­si tun­nis­ta­neen” ja tavoit­ta­neen tera­peut­ti­sen ja yhtei­söl­li­ses­ti jaka­van koh­taa­mi­sen ja koke­mi­sen. Myös Bene­det­ti (1964/1977; 2006, 43–44) oli kan­nat­ta­nut sitä, että tera­peut­ti säi­lyt­täes­sään osit­tai­sen samas­tu­mi­sen ja samal­la posi­tii­vi­sen etäi­syy­den poti­laa­seen työs­ken­te­lee ajoit­tain ”vapaa­na vas­tat­rans­fe­rens­sis­ta” voi­dak­seen kan­taa poti­laan taak­ko­ja. Bene­det­til­le (1964/1977, 197) ”kan­ta­mi­nen” (saks. ”Tra­gung”) mer­kit­si sel­väs­ti pit­kä­jän­tei­sem­pää pro­ses­sia kuin ”tun­tei­den siir­tä­mi­nen” (saks. ”Übert­ra­gung”).

Psy­koa­na­lyy­sin perus­sään­töä eli vapai­den asso­si­aa­tioi­den mene­tel­mää Sii­ra­la (1979, 14) puo­les­taan kut­sui ”ohjel­mak­si hybris­tä vas­taan”, kos­ka se suun­tau­tui ”lakius­koi­suut­ta” eli hyvän ja pahan abso­luut­ti­sen tie­tä­mi­sen har­haa vas­taan. Tho­mas Szaszin antip­sy­kiat­ri­set näke­myk­set sen sijaan eivät vakuut­ta­neet Sii­ra­laa, joka oli kuul­lut vuon­na 1973 Szaszin esi­tel­män IFPS:n kon­fe­rens­sis­sa Oslos­sa ja luon­neh­ti sitä ”dema­go­gii­kak­si” ja ”non­sen­sik­si” (kir­jees­sään Gerard Chrza­nows­kil­le 19.8.1973).

Oman tera­pia­työn­sä kan­nal­ta kes­kei­se­nä Sii­ra­la (1993, 94; ks. myös Sii­ra­la 1963) piti juu­ri sosi­aa­li­pa­to­lo­gian huo­mioi­mis­ta, ei lisäyk­se­nä vaan koko­nai­suu­teen kiin­teäs­ti kuu­lu­va­na. Hän kat­soi lap­sen ensim­mäi­sen vas­taan­o­ton koos­tu­van toi­siin­sa limit­ty­vis­tä ker­ros­tu­mis­ta (van­hem­mat, iso­van­hem­mat, kou­lu, poliit­ti­set ja uskon­nol­li­set ryh­mit­ty­mät, sosio­eko­no­mi­set ja kult­tuu­ri­set tilan­teet sekä maan­tie­teel­li­set sijain­nit), joil­la on ”tukah­dut­ta­va, sor­ta­va tai nään­nyt­tä­vä vai­ku­tus lap­seen” ja siten tämän trau­moi­hin. Kun­kin ker­ros­tu­man poten­ti­aa­li­ses­ti trau­ma­ti­soi­van vai­ku­tuk­sen tun­nis­ta­mi­nen tai tun­nis­ta­mat­ta jät­tä­mi­nen mää­rit­tää trau­man pahan­laa­tui­suut­ta. Esi­mer­kik­si Freu­din Sii­ra­la (mp.) arve­li sivuut­ta­neen Schre­be­rin tapauk­ses­sa tämän isän kas­va­tus­jär­jes­tel­män absur­diu­den, kos­ka sii­nä ei näh­ty tuol­loi­ses­sa lää­ke­tie­teel­li­ses­sä ins­ti­tuu­tios­sa mitään epäi­lyt­tä­vää tai vää­rää.

Kau­no­kir­jai­li­joi­den, kuten Tše­ho­vin, Bec­ket­tin ja myös Cer­van­te­sin, Sha­kes­pea­ren, Ibse­nin ja Kiven, Sii­ra­la (1993, 94–95) mai­nit­si huo­mioi­neen ja luon­neh­ti­neen sosi­aa­li­pa­to­lo­gi­aa jopa osu­vam­min kuin tie­teen edus­ta­jien. Kir­jai­li­jat oli­vat suos­tu­neet kär­si­mään ja kyen­neet sanal­lis­ta­maan kär­si­myk­si­ään ja näin teh­neet jo ennal­ta tär­keän osan sii­tä työs­tä, jota tera­peu­tit tar­vit­se­vat oman työn­sä kan­nal­ta. Sii­ra­la hyväk­syi Coxin ja Theil­gaar­din (1987, 160) näke­myk­sen sii­tä, että tera­pia­työs­sä ja ‑dia­lo­gis­sa viit­tauk­set kau­no­kir­jal­li­suu­teen saat­toi­vat meta­fo­ri­ses­ti, vas­ta­vuo­roi­ses­ti ja muun­ta­vas­ti aut­taa poti­las­ta liik­ku­maan entis­tä tun­nis­ta­vam­min pimey­des­sä, jota tämä aiem­min oli väl­tel­lyt.

Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus ja ylei­nen lää­kä­riop­pi

Sii­ra­lan arkis­tos­ta on löy­ty­nyt ohei­se­na jul­kais­ta­va lausun­to, jon­ka hän antoi 1971 Val­tion lää­ke­tie­teel­li­sel­le toi­mi­kun­nal­le (VLTK). Lausun­to, jos­sa Sii­ra­la kom­men­toi psy­ko­te­ra­pian osuut­ta, kos­kee mie­tin­töä psyy­ken ja her­mos­ton tau­tien tut­ki­muk­ses­ta. Suo­men Aka­te­mias­sa VLTK oli yksi kuu­des­ta toi­mi­kun­nas­ta. Se suun­nit­te­li ja toteut­ti uut­ta kan­san­ter­veys­tut­ki­mus­ta, jon­ka näh­tiin olen­nai­ses­ti perus­tu­van (sosiaali)lääketieteelliseen tut­ki­muk­seen. VLKT mää­rit­te­li väes­tön sai­ras­ta­vuus­ti­las­to­jen perus­teel­la kol­me kes­keis­tä kan­san­ter­veys­tut­ki­muk­sen aluet­ta: 1) sydän- ja veri­suo­ni­sai­rauk­sien tut­ki­mus, 2) tuki- ja lii­kun­tae­lin­ten sekä side­ku­dok­sen sai­rauk­siin liit­ty­vä tut­ki­mus ja 3) psyy­ken ja her­mos­ton sai­rauk­sien tut­ki­mus. (Suo­men Aka­te­mia 1971; Aukee 2013, 36–37.) Kom­men­toi­des­saan kol­mat­ta tut­ki­musa­luet­ta Sii­ra­la kiin­nit­ti huo­mio­ta sii­hen, että psy­kiat­ria ei ollut riit­tä­väs­ti edus­tet­tu­na VLKT:ssa ja että psy­ko­te­ra­pian osuus oli lai­min­lyö­ty.

Kan­na­no­tos­saan Sii­ra­la puo­lus­taa psy­ko­te­ra­peut­ti­sen tut­ki­muk­sen mer­kit­tä­vää osuut­ta psy­kiat­rias­sa ja koko lää­ke­tie­tees­sä. Lää­ke­tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen VLKT jakoi kan­san­ter­veys­tut­ki­muk­seen, klii­ni­seen tut­ki­muk­seen ja bio­lää­ke­tie­teel­li­seen tut­ki­muk­seen. Sii­ra­lan visio psy­kiat­ri­aan ja psy­ko­te­ra­pi­aan liit­ty­väs­tä tut­ki­muk­ses­ta, joka perus­tuu eri tie­tee­na­lo­jen väli­seen yhteis­työ­hön, enna­koi 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun kes­kus­te­lu­ja moni­tie­tei­syy­des­tä, lää­ke­tie­teen filo­so­fias­ta sekä sai­raus­kä­si­tys­ten moraa­li­sis­ta ja kult­tuu­ri­sis­ta ulot­tu­vuuk­sis­ta.

Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus oli Sii­ra­lan lausun­non aika­na kan­sain­vä­li­ses­ti­kin var­sin tuo­re alue. 1950-luvul­la oli alet­tu teh­dä ryh­mä­ver­tai­lui­hin perus­tu­vaa tut­ki­mus­ta psy­ko­te­ra­pian vai­kut­ta­vuu­des­ta, mut­ta tut­ki­mus­a­se­tel­mat ja ‑mene­tel­mät oli­vat vie­lä sel­kiin­ty­mät­tö­miä. 1970-luvul­la ker­tyi ensim­mäi­siä meta-ana­lyyt­ti­sia tut­ki­muk­sia eri psy­ko­te­ra­pia­muo­to­jen vai­kut­ta­vuu­des­ta. Suo­mes­sa pit­kä­kes­toi­sen ja myö­hem­min moniin lisä­tut­ki­muk­siin laa­jen­tu­neen Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen suun­nit­te­lu käyn­nis­tyi vas­ta 1980- ja 1990-luvun tait­tees­sa, vuon­na 1994 alkoi tut­ki­mus­po­ti­lai­den rek­ry­toin­ti, ja vuon­na 1995 alkoi­vat tut­ki­mus­hoi­dot, jot­ka jat­kui­vat 2000-luvun alkuun saak­ka (Knekt ym. 2010). Sii­ra­la oli siten psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen puo­les­ta­pu­hu­ja­na huo­mat­ta­van aikai­sin liik­keel­lä.

Lausun­nos­saan VLKT:lle Sii­ra­la viit­taa myös Hel­sin­gin yli­opis­ton lää­ke­tie­teel­li­sel­le tie­de­kun­nal­le 1971 teke­mään­sä ehdo­tuk­seen ”ylei­sek­si lää­kä­rio­pik­si” (Sii­ra­la 1971a) ja tämän uuden oppiai­neen vaa­ti­mis­ta opet­ta­jan- ja tut­ki­jan­vi­rois­ta. Kes­kei­si­nä ope­tuk­sen ja tut­ki­muk­sen aluei­na Sii­ra­la luet­te­lee aikuis‑, nuo­ri­so- ja las­tenp­sy­ko­te­ra­pian, ruu­miil­lis­ten sai­rauk­sien psy­ko­te­ra­pian, per­he- ja ryh­mä­te­ra­pian, lää­ke­tie­teen filo­so­fian ja yhtei­sö­pa­to­lo­gian. Sii­ra­lan ehdo­tus­ta ei tie­de­kun­nas­sa otet­tu edes käsi­tel­tä­väk­si, sil­lä se ei herät­tä­nyt vas­ta­kai­kua, joten se palau­tet­tiin vail­la kom­ment­te­ja. Vas­ta kun las­ten­tau­tien apu­lais­pro­fes­so­ri (myö­hem­min pro­fes­so­ri) Jaak­ko Per­heen­tu­pa innos­tui ehdo­tuk­ses­ta, hän onnis­tui vakuut­ta­maan tie­de­kun­nan, joka hyväk­syi ylei­sen lää­kä­rio­pin aluk­si kevät­lu­ku­kau­den 1978 mit­tai­sek­si vapaa­va­lin­tai­sek­si oppiai­neek­si ja vuo­des­ta 1980 nel­jän luku­kau­den pitui­sik­si syven­tä­vik­si opin­noik­si. (Iha­nus 2000, 107–108.)

Sii­ra­lan tavoit­tee­na oli lää­kä­rio­pin­to­jen perus­teel­li­nen uudis­ta­mi­nen siten, että lää­kä­rik­si opis­ke­le­vien hen­ki­lö­koh­tai­sen elä­män ja koke­mi­sen reflek­toin­ti säes­ti hei­dän amma­til­lis­ta kas­vu­aan koko opin­to­jen ajan. Näin oli tar­koi­tus saa­da vas­ta­pai­noa luon­non­tie­teel­li­ses­ti objek­ti­voi­val­le sekä tehok­kuut­ta ja ratio­naa­lis­ta hal­lin­ta­tie­toa tar­joa­val­le ope­tuk­sel­le (Sii­ra­la 1971a). Kun ylei­sen lää­kä­rio­pin ope­tus toteu­tui, eri­tyi­sen huo­mion koh­tee­na oli­vat lää­kä­rin ja poti­laan väli­nen suh­de, yhteis­työ hoi­to­tii­min jäsen­ten kans­sa, sai­ras­ta­mis­ve­too­muk­sen vas­tuul­li­nen koh­taa­mi­nen myö­täe­lä­väs­sä hoi­to­suh­tees­sa sekä ihmis­tä kos­ke­van tut­ki­mus­tie­don moniu­lot­tei­suu­den ymmär­tä­mi­nen (ks. Roi­ne ym. 1980; Sii­ra­la 1982; 1995). Sii­ra­lan lisäk­si yleis­tä lää­kä­riop­pia oli opet­ta­mas­sa usei­ta the­ra­peia­lai­sia ja myös aka­tee­mik­ko Oiva Keto­nen (vrt. Keto­nen 1981). Ylei­sen lää­kä­rio­pin ryh­miin nivel­let­tiin ainek­sia Balint-toi­min­nas­ta, työ­noh­jauk­ses­ta ja ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pias­ta (Hertz­berg 1990; Tupo­la 1990). 

Muu­ta­kin elä­mää kuin psy­ko­te­ra­pia  

Sii­ra­la oli val­mis luen­noi­maan ja kes­kus­te­le­maan useil­la eri foo­ru­meil­la, niin kir­jal­li­ses­ti kuin suul­li­ses­ti. Niil­le, jot­ka ovat osal­lis­tu­neet samoi­hin semi­naa­rei­hin ja kon­fe­rens­sei­hin kuin Sii­ra­la, lie­nee jää­nyt muis­ti­ku­via Sii­ra­lan päät­tä­väi­sis­tä ja polee­mi­sis­ta väli­kom­men­toin­neis­ta. Muis­tan, miten hän esi­mer­kik­si elo­kuus­sa 2000 nousi yhtäk­kiä pitä­mään spon­taa­nia puheen­vuo­ro­aan Firenzen Palazzo Vecc­hion juh­la­sa­lis­sa, kun kan­sain­vä­li­nen psy­kiat­rian ja mie­len­ter­vey­den kon­fe­rens­si avat­tiin. Sii­ra­las­ta ava­jai­set muis­tut­ti­vat paa­vil­lis­ta tilai­suut­ta, jos­sa arvo­val­tai­set hen­ki­löt istui­vat jäy­käs­ti korok­keel­la ja lausui­vat uskon­kap­pa­lei­taan.

Vuon­na 1997 kut­suin Sii­ra­lan pitä­mään Hel­sin­gin yli­opis­ton psy­ko­lo­gian lai­tok­sen ja The­ra­peia-sää­tiön yhdes­sä jär­jes­tä­män luen­to­sar­jan ”Tera­pia ja tie­don­kä­si­tys”. Ilta­luen­to­ja oli kaik­ki­aan kym­me­nen, ja nii­den tee­moi­na oli­vat ”Luon­nos tera­pian ylei­sin­hi­mil­li­ses­tä hah­mos­ta”, ”Tera­pia haas­tee­na kult­tuu­rim­me tie­don­kä­si­tyk­sen revi­siol­le”, ”Tera­peut­ti­sen tie­don ongel­mau­lot­tu­vuuk­sia”, ”Para­ne­mi­ses­ta mat­kal­la omaa kuo­le­maa koh­ti”, ”Tiel­lä koh­ti vähem­män sijoil­taan ole­vaa tie­donprak­sis­ta” sekä ”Erääl­le ihmi­sel­le muo­tou­tu­nees­ta koke­mi­sen tavas­ta koh­ti ajat­te­lun uusiu­tu­mis­ta – mer­kil­le­pan­tua oman elä­män­his­to­rian tiel­tä”. Luen­to­sar­jas­sa Sii­ra­la kävi vie­lä ker­ran läpi ajat­te­lun­sa ja elä­män­his­to­rian­sa ulot­tu­vuuk­sia. Luen­to­sar­jaa kuun­te­li noin 50–70 hen­ki­löä. Eräs psy­ko­lo­gian opis­ke­li­ja kom­men­toi minul­le, että Sii­ra­lan hah­mos­sa kitey­tyi ikään kuin jon­kin his­to­rial­li­sen epoo­kin läs­nä­olo ja että oli hie­noa osal­lis­tua kuu­li­ja­na tilai­suu­teen, joka ei enää sel­lai­se­naan tois­tui­si.

Sii­ra­lan luen­to­sar­jan muis­tiin­pa­noi­hi­ni olen 19.2.1997 kir­jan­nut Sii­ra­lan mai­nin­neen, että tera­pia­työn ydin on jaka­mi­nen, ei niin­kään tie­dos­ta­mat­to­man tule­mi­nen tie­toi­sek­si, ja että tera­pian myö­tä on mah­dol­lis­ta siir­tyä koh­tee­na ole­mi­ses­ta oma­koh­tai­seen koke­mi­seen. Sii­ra­la huo­maut­ti myös, että ihmi­sen on vai­kea luo­pua toi­vot­to­muuso­peis­ta ja tois­toi­sis­ta tur­val­li­suus­jär­jes­tel­mis­tä, mut­ta hän näki mah­dol­li­sek­si sen, että ikään­ty­nyt­kin ihmi­nen pää­see irtau­tu­maan ”toi­vot­to­muus­de­ter­mi­naa­tios­ta”, alkaa elää ja iloit­see muu­tok­ses­ta. Sii­ra­la palaut­ti tuol­loin kuu­li­joi­den mie­leen myös var­hai­sen koke­muk­sen­sa Züric­his­tä, jos­sa hän oli vuo­den 1952 lopus­sa otta­nut yhteyt­tä psy­kiat­ri-psy­koa­na­lyy­tik­ko Alp­hon­se Mae­de­riin (1882–1971). Tämä Freu­dis­ta ja Jun­gis­ta omal­le tiel­leen läh­te­nyt lyhyt­kes­toi­sen ja aktii­vi­sen ana­lyy­sin kan­nat­ta­ja oli ehdot­ta­nut Sii­ra­lal­le etsiy­ty­mis­tä Bal­lyn ja Bos­sin luo. Samal­la Mae­der oli neu­vo­nut nuor­ta Sii­ra­laa: ”Muis­ta­kaa teh­dä elä­mäs­sä myös jota­kin muu­ta kuin tera­pia­työ­tä.”

Tätä Mae­de­rin neu­voa Sii­ra­la onkin nou­dat­ta­nut kir­joi­tuk­sil­laan ja esi­tel­mil­lään, jot­ka ovat kos­ke­neet väki­val­lan, sodan ja rau­han­työn ongel­ma-aluei­ta, osal­lis­tu­mal­la kan­sa­lai­sak­ti­vis­miin ja poliit­ti­seen vai­kut­ta­mi­seen ”Tar­ton rau­ha” ‑liik­kees­sä ja suun­tau­tu­mal­la kir­jal­li­suu­den, kuva­tai­tei­den, musii­kin, teat­te­rin, elo­ku­van ja tans­sin pariin. Esi­mer­kik­si Char­les Chapli­nil­le Sii­ra­la oli kir­jeit­se (21.6. 1957 ja 27.6.1957) ehdot­ta­nut uudek­si elo­ku­vak­si mie­li­sai­raan­hoi­toon liit­ty­vää tra­gi­ko­me­di­aa. Chaplin oli sih­tee­rin­sä Eileen Bur­nie­rin kaut­ta vas­tan­nut (kir­je Sii­ra­lal­le 25.6.1957), että hän oli pitä­nyt Sii­ra­lan kir­jet­tä kiin­nos­ta­va­na, mut­ta kos­ka hän oli olen­nai­ses­ti ”koo­mik­ko”, traa­gi­nen aihe­pii­ri tus­kin sopi hänel­le. Chaplin ei myö­hem­min­kään palan­nut uudel­leen tähän asi­aan.

Mur­ray Cox (1983, 9) on puhu­nut Sii­ra­lan ”esiin manaa­vas­ta voi­mas­ta”, ”roh­keas­ta itse­näi­syy­des­tä vas­tus­tuk­sen edes­sä, omin­ta­kei­suu­des­ta ja mer­kit­tä­väs­tä kyvys­tä hou­ku­tel­la edel­ly­te­tyn sta­tus quon uudel­lee­nar­vioin­tiin tar­joa­mal­la tuo­rei­ta pers­pek­tii­ve­jä”. Vaik­ka ”into­hi­mo-vii­saut­ta” (Sii­ra­la 1986, 21) ei kos­kaan täy­sin voi­kaan saa­vut­taa, sitä koh­ti voi hel­lit­tä­mät­tä pyr­kiä.  

Sii­ra­lal­ta on säi­ly­nyt pie­ni muis­tiin­pa­no­vih­ko, jon­ka kan­teen hän on lii­man­nut otsi­kok­si ”Sosi­aa­li­pa­to­lo­gia-opuk­sen eräi­tä perus­a­ja­tuk­sia” ja joka kat­taa ajan­jak­son 5.6.1986–6.9.1988. Hän on mer­kin­nyt vih­koon 5.3.1988 seu­raa­van kom­men­tin:

Kat­soes­sa­ni taas ker­ran ”Mia­mi Vice” ‑dek­ka­ri­sar­jaa ja häve­tes­sä­ni sen vetoa itsee­ni tulin täl­lä ker­taa – huu­me­kaup­piai­den kes­ki­näi­nen tap­pa­mis­rie­hun­ta – aja­tel­leek­si, että otak­su­ma­ni iso­mor­fia [saman­muo­toi­suus] yhtei­sö­pa­to­lo­gi­aan on täy­del­li­nen ja epäi­lyk­se­tön. Myös, että uskal­luk­ses­ta näh­dä se riip­puu ihmis­kun­nan eloon­jää­mis­tu­le­vai­suus.

Tämä hen­ki­lö­koh­tai­nen tun­nus­tus ker­too osal­taan Sii­ra­lan inhi­mil­li­sis­tä tun­teis­ta, joi­hin kie­tou­tuu luot­ta­mus­ta omaan ajat­te­luun ja huol­ta ihmis­kun­nan tule­vai­suu­des­ta.

Kir­jal­li­suus

Aukee, Ran­ja (2013). Van­has­ta uuteen sosi­aa­li­lää­ke­tie­tee­seen. Suo­ma­lai­sen sosi­aa­li­lää­ke­tie­teen muo­tou­tu­mi­nen 1800-luvun lopul­ta vuo­si­tu­han­nen vaih­tee­seen. Väi­tös­kir­ja. Tam­pe­re: Tam­pe­reen yli­opis­to.

Bene­det­ti, Gae­ta­no (1955). Psyc­hot­he­ra­pie eines Schizoph­re­nen. Psyc­he, 9(1), 23–41.

Bene­det­ti, Gae­ta­no (1975). Das Irra­tio­na­le in der Psyc­hot­he­ra­pie der Psyc­ho­sen. Teok­ses­sa Bene­det­ti, Gae­ta­no, Aus­gewähl­te Auf­sätze zur Schizoph­re­nie­leh­re, 206–212. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht.

Bene­det­ti, Gae­ta­no (1964/1977). Klii­ni­nen psy­ko­te­ra­pia. Suom. Mir­ja Ruta­nen. Hel­sin­ki: Ota­va. [Alku­pe­räi­nen teos Kli­nische Psyc­hot­he­ra­pie.]

Bene­det­ti, Gae­ta­no (2006). The first three ISPS Sym­po­sia on the psyc­hot­he­ra­py of schizoph­re­nia in Cery (Lausan­ne) and Bres­ten­berg (near Zurich), 1956, 1959 and 1964. Teok­ses­sa Ala­nen, Yrjö O.; Sil­ver, Ann-Loui­se S. & Gonzaléz de Chá­vez, Manuel (toim.), ISPS and its sym­po­sia. Fif­ty years of huma­nis­tic treat­ment of psyc­ho­ses. In honour of the his­to­ry of the Inter­na­tio­nal Socie­ty for the Psyc­ho­lo­gical Treat­ments of the Schizoph­re­nias and Other Psyc­ho­ses, 1956–2006, 31–45. Madrid: Fun­dación para la Inves­ti­gación y Tra­ta­mien­to de la Esquizo­fre­nia y otras Psico­sis.

Cox, Mur­ray (1983). Int­ro­duc­tion. Teok­ses­sa Sii­ra­la, Mart­ti, From trans­fer to trans­fe­rence. Seven essays on the human pre­dica­ment, 9–10. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Cox, Mur­ray & Theil­gaard, Alice (1987). Muta­ti­ve metap­hors in psyc­hot­he­ra­py. The Aeo­lian mode. Lon­too: Tavis­tock Publica­tions.

Hertz­berg, Tove (1990). Mart­ti Sii­ra­lan haas­tat­te­lu. Jos­kus vähä on niin mer­kit­tä­vää että jotain mah­ta­vaa mul­lis­tuu. Medi­sii­na­ri, 53(7), 26–31.

Iha­nus, Juha­ni (2000). Vas­taan­ot­to­ja. The­ra­peia 40 vuot­ta. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Iha­nus, Juha­ni (2022a). Yksi­lön ja yhtei­sön har­hat – Mart­ti Sii­ra­la, skit­so­fre­nia ja inhi­mil­li­nen koh­taa­mi­nen. Psy­ko­te­ra­pia, 41(2), 147–159.

Iha­nus, Juha­ni (2022b). Mart­ti Sii­ra­la ja Gae­ta­no Bene­det­ti – dia­lo­gi­nen ystä­vyys ja psy­ko­te­ra­peut­ti­nen ymmär­rys. Psy­ko­te­ra­pia, 41(3), 249–258.

Iha­nus, Juha­ni & Sil­ta­la, Pirk­ko (2011). Mart­ti Sii­ra­la (Novem­ber 24, 1922 – August 18, 2008): A see­ker of human unders­tan­ding and a unique lan­gua­ge. Inter­na­tio­nal Forum of Psyc­hoa­na­ly­sis, 20(2), 119–124.

Keto­nen, Oiva (1981). Sijais­vas­tuu ja sai­ras­ta­mi­nen sijai­se­na – Mart­ti Sii­ra­la. Teok­ses­sa Psy­ko­te­ra­pia – teo­ria ja käy­tän­tö 1, 223–252. Espoo: Weilin+Göös.

Knekt, Paul; Lind­fors, Ola­vi & Laak­so­nen, Maa­rit (2010). Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus – psy­ko­te­ra­pioi­den vai­kut­ta­vuus vii­den vuo­den seu­ran­nas­sa. Ter­vey­den ja hyvin­voin­nin lai­tos (THL). Raport­ti 33/2010. Hel­sin­ki.

Kylän­pää, Riit­ta (2020). Ute­lias mie­li. Claes Anders­so­nin elä­mä. Hel­sin­ki: Kus­tan­nus­osa­keyh­tiö Sil­ta­la.

Mül­ler, Chris­tian (1955). Über Psyc­hot­he­ra­pie bei einem chro­nischen Schizoph­re­nen. Psyc­he, 9(6), 350–369.

Rau­ha­la, Lau­ri (1981). Keho elää. Suo­men lää­kä­ri­leh­ti, 36(9), 683–684.

Rau­ha­la, Lau­ri (1987a). Onko ruu­mil­la kie­li? Duo­decim, 103(5), 291–295.

Rau­ha­la, Lau­ri (1987b). Psyyk­ki­ses­ti häi­riin­ty­neen maa­il­man­ku­van filo­so­fi­nen struk­tuu­ria­na­lyy­si. Psy­ko­te­ra­pia, 6(3), 2–13. 

Rau­ha­la, Lau­ri (1988). Ilme­nee­kö inhi­mil­li­nen ahdin­ko tyh­jyy­des­sä vai reaa­li­ses­sa ole­mas­sao­los­sa? Psy­ko­te­ra­pia, 7(1), 42–44. 

Roi­ne, Mik­ko; Blom­qvist, Kirs­ti & Mak­ko­nen, Han­nu (1980). Ylei­nen lää­kä­riop­pi – osa perus­kou­lu­tus­ta. Suo­men lää­kä­ri­leh­ti, 35, 2953–2955.

Sii­ra­la, Mart­ti [Johan­nes] (1938). Äitiys­huol­los­ta. Hel­sin­ki: Ota­va.

Sii­ra­la, Mart­ti (1955/2022). Skit­so­fre­nian puhu­tel­ta­va­na. Psy­ko­te­ra­pia, 41(2), 160–165.

Sii­ra­la, Mart­ti (1961a). Die Schizoph­re­nie des Einzel­nen und der All­ge­mein­heit. Mit einem Beit­rag von G. Bene­det­ti und Geleitwor­ten von W. von Baeyer und W. Küte­meyer. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht. [2. muut­ta­ma­ton pai­nos ilmes­ty­nyt 2000; Esch­born: Ver­lag Diet­mar Klotz.]

Sii­ra­la, Mart­ti (1961b). Suo­ma­lai­sen yhtei­sön sai­rausil­miöi­tä. Esi­tel­mä Espoon sääs­tö­pank­kio­pis­tol­la semi­naa­ris­sa ”Huol­to­toi­mis­ton kos­ke­tus omaan pii­riin­sä” 1.2. [Käsi­kir­joi­tus.]

Sii­ra­la, Mart­ti (1961c). Syy, syyl­li­syys ja vel­ka sai­rau­des­sa. Esi­tel­mä Suo­men Neu­ro-Psy­kiat­ri­ses­sa Yhdis­tyk­ses­sä 27.10. Tii­vis­tel­mä. [Käsi­kir­joi­tus.]

Sii­ra­la, Mart­ti (1963). Social­pa­to­lo­gi inom psy­ko­te­ra­pin. Nor­disk Psy­kiat­risk Tidss­krift, 17(3), 209–214.

Sii­ra­la, Mart­ti (1966). Perus­kat­so­mus­tem­me mer­ki­tyk­ses­tä lää­ke­tie­tees­sä. Kon­sul­toi­van psy­kiat­rin havain­to­ja puheen­ke­hi­tyk­sen häi­riöis­tä. Sosi­aa­li­lää­ke­tie­teel­li­nen Aika­kaus­leh­ti. Supple­ment II A.

Sii­ra­la, Mart­ti (1969). Medici­ne in meta­morp­ho­sis. Speech, pre­sence, and inte­gra­tion. Käänt. Jaak­ko S. Tola ja Her­bert Lomas. Lon­too: Tavis­tock Publica­tions. [Uusin­ta­pai­nos ilmes­ty­nyt 2001, Lon­too: Rout­led­ge.]

Sii­ra­la, Mart­ti (1971a). Luon­nos ylei­sek­si lää­kä­rio­pik­si. Medi­sii­na­ri, 34(5), 75–83.

Sii­ra­la, Mart­ti (1971b). Paro­la, pre­senza e inte­grazio­ne. Medici­na in meta­mor­fo­si. Käänt. Leo Nahon. Mila­no: Felt­ri­nel­li.

Sii­ra­la, Mart­ti (1972a). Psy­ko­te­ra­pias­ta ja sen oppi­mi­ses­ta. Psy­ko­te­ra­peut­ti­nen aika­kaus­kir­ja, 2, 313–320.

Sii­ra­la, Mart­ti (1972b). Psyc­hot­he­ra­py of schizoph­re­nia as a basic human expe­rience, as a fer­ment for a meta­morp­ho­sis in the concep­tion of know­led­ge and the ima­ge of man. Teok­ses­sa Rubins­tein, David & Ala­nen, Yrjö O. (toim.), Psyc­hot­he­ra­py of schizoph­re­nia. Procee­dings of the Fourth Inter­na­tio­nal Sym­po­sium, Tur­ku, Fin­land, August 4–7, 1971, 130–155. Ams­ter­dam: Excerp­ta Medica.

Sii­ra­la, Mart­ti (1976). Keho vai ruu­mis? Suo­men Kuva­leh­ti, 2, 21.

Sii­ra­la, Mart­ti (1979). Psy­koa­na­lyy­sin anti ihmis­suh­teit­ten hoi­toon – tule­vai­suu­den näkö­ala. Medi­sii­na­ri, 42(8), 8–17.

Sii­ra­la, Mart­ti (1980/1983). On malig­nant vio­lence: Whe­re to look for hope of reac­hing its roots? Teok­ses­sa Mart­ti Sii­ra­la, From trans­fer to trans­fe­rence. Seven esseys on the human pre­dica­ment, 129–154. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Sii­ra­la, Mart­ti (1981a). Onko ruu­miim­me tosi­aan jo koko­naan kuol­lut? Suo­men lää­kä­ri­leh­ti, 36(13), 1059–1060.

Sii­ra­la, Mart­ti (1981b). Todel­li­suu­den har­hai­nen omis­ta­mi­nen – nor­maa­li hul­luus. Teok­ses­sa Psy­ko­te­ra­pia – teo­ria ja käy­tän­tö 2, 173–200. Espoo: Weilin+Göös.

Sii­ra­la, Mart­ti (1981/1983). The­ra­py and cog­ni­tion. Epis­te­mo­lo­gical reflec­tions from the view­point of psyc­hot­he­ra­py. Teok­ses­sa Mart­ti Sii­ra­la, From trans­fer to trans­fe­rence. Seven esseys on the human pre­dica­ment, 155–183. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Sii­ra­la, Mart­ti (1982). Miten tul­la lää­kä­rik­si eli yri­tys nimel­tä ylei­nen lää­kä­riop­pi. Sta­tus, 4(3), 32–40.

Sii­ra­la, Mart­ti (1986). Psy­ko­so­ma­tii­kas­ta ant­ro­po­lo­gi­seen lää­ke­tie­tee­seen. Teok­ses­sa Reko­la, Juha­ni K.; Blom­qvist, Kirs­ti; Kaut­tu, Kyl­lik­ki & Mak­ko­nen, Han­nu (toim.), Sai­rau­den vies­ti. Psy­ko­so­ma­tii­kas­ta ant­ro­po­lo­gi­seen lää­ke­tie­tee­seen, 9–73. Hel­sin­ki: Kun­tou­tus­sää­tiö.

Sii­ra­la, Mart­ti (1987a). Anta­kaam­me ruu­miin elää ja vies­tiä! Duo­decim, 103(12), 779–781.

Sii­ra­la. Mart­ti (1987b). Puhet­ta ihmi­ses­tä hänen sai­rau­des­saan ja kaik­ki­nai­ses­sa ahdin­gos­saan. Lau­ri Rau­ha­lan kir­joi­tuk­sen ajan­koh­tais­ta­mia aja­tuk­sia. Psy­ko­te­ra­pia, 6(4), 42–45. 

Sii­ra­la, Mart­ti (1993). From trans­fer to trans­fe­rence, or: Let us not for­get Lai­os when we recog­nize Oedi­pus. Inter­na­tio­nal Forum of Psyc­hoa­na­ly­sis, 2(2), 90–101.

Sii­ra­la, Mart­ti (1995). Educa­tion towards compre­hen­si­ve medici­ne. Psy­ko­te­ra­pia, 14(2), 23–36.

Sii­ra­la, Mart­ti (1998). Mitä on rea­li­teet­ti? Psy­ko­te­ra­pia, 17(4), 33–43.  

Sil­ta­la, Pirk­ko (2016). Taak­ka­siir­ty­mä. Trau­man siir­to yli suku­pol­vien. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Suo­men Aka­te­mia (1971). Val­tion lää­ke­tie­teel­li­sen toi­mi­kun­nan run­ko-ohjel­ma 1971. Hel­sin­ki.

Tupo­la, Sari­ma­ri (1990). Ylei­nen lää­kä­riop­pi – kat­saus his­to­ri­aan ja nykyi­syy­teen. Medi­sii­na­ri, 53(7), 6–8.

Wenzl, Hans (1988). Eini­ge Bemer­kun­gen zur Entwicklung der Sozialp­syc­hiat­rie in der Bun­des­re­publik. Teok­ses­sa Rexi­lius, Gün­ter (toim.), Psyc­ho­lo­gie als Gesellschaftswis­senschaft. Geschich­te, Theo­rie und Praxis kri­tischer Psyc­ho­lo­gie, 333–351. Opla­den: West­deutscher Ver­lag.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1940). Der Ges­talt­kreis. Theo­rie der Ein­heit von Wahr­neh­men und Bewe­gen. Leipzig: Georg Thie­me.

Kaik­ki artik­ke­lis­sa sitee­ra­tut aiem­min jul­kai­se­mat­to­mat doku­men­tit (kir­jeet, käsi­kir­joi­tuk­set) ovat peräi­sin Mart­ti Sii­ra­lan arkis­tos­ta.