Valitse vuosi:
2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Juhani Ihanus: Taakkojen siirtämisestä ja jakamisesta – Martti Siirala, sijaissairastaminen, transferenssi ja yhteisöllisyys

Käsi­tys sijais­sai­ras­ta­mi­ses­ta taa­kan siir­to­na ja sen psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­ta koh­taa­mi­ses­ta ja yhtei­söl­li­ses­tä jaka­mi­ses­ta on Mart­ti Sii­ra­lan tuo­tan­non ydin­koh­tia. Se on hänen ihmis‑, sairaus‑, hoi­to- ja tie­to­kä­si­tyk­sen­sä perus­ta­na. Täs­sä artik­ke­lis­sa tar­kas­tel­laan Sii­ra­lan tuo­tan­non läpi kul­ke­via näke­myk­siä, jot­ka kos­ke­vat taak­ka­siir­ty­mää, trans­fe­rens­sia ja yhtei­sön osuut­ta sai­ras­ta­mi­ses­sa. Sii­ra­la sosi­aa­li­pa­to­lo­gian ana­ly­soi­ja­na, sosi­aa­li­lää­ke­tie­teen ja ‑psy­kiat­rian var­hai­se­na edus­ta­ja­na sekä psy­ko­te­ra­pi­aan perus­tu­van tut­ki­mus­tie­don puo­lus­ta­ja­na saa lisä­va­lais­tus­ta Sii­ra­lan arkis­tos­ta valit­tu­jen doku­ment­tien myö­tä.    

Trans­fe­ris­ta trans­fe­rens­siin

Mart­ti Sii­ra­lan kes­kei­sim­piä ideoi­ta ihmis‑, sairaus‑, hoi­to- ja tie­to­kä­si­tyk­sen kan­nal­ta on ollut tar­kas­tel­la yhtei­sön taak­ko­jen sijoit­ta­mis­ta ja ano­nyy­mia siir­tä­mis­tä (”trans­fer” eli taak­ka­siir­ty­mä) yksi­lön (myös per­heen tai ryh­män) kan­net­ta­vak­si. Hän on aset­ta­nut psy­ko­te­ra­pian teh­tä­väk­si ”ensim­mäi­sen vas­taan­o­ton” koke­neen sijais­sai­ras­ta­jan eli indek­si­po­ti­laan ”toi­sen vas­taan­o­ton” trans­fe­rens­sis­sa. Tera­peut­tis-dia­lo­gi­nen trans­fe­rens­si mah­dol­lis­taa tunne‑, ajatus‑, asso­si­aa­tio- ja fan­ta­sia­siir­ron myö­tä yksi­lön sijais­sai­rau­den jaka­mi­sen ja saat­ta­mi­sen yhteis­vas­tuun ja soli­daa­ri­suu­den pii­riin. Näin yksi­lön (per­heen tai ryh­män) psy­ko­te­ra­pias­sa hoi­de­taan trans­fe­rens­sin tuel­la koko yhtei­sön sai­raut­ta.

Aja­tus ”trans­fe­ris­ta trans­fe­rens­siin” tuli Sii­ra­lan (1993, 90) ker­to­man mukaan ensim­mäis­tä ker­taa oival­luk­se­na hänen mie­leen­sä 1950-luvun puo­li­vä­lis­sä, kun hän oli vie­rai­le­mas­sa ystä­vän­sä psy­kiat­ri-psy­koa­na­lyy­tik­ko Chris­tian Mül­le­rin vuo­ris­to­ma­jal­la Sveit­sis­sä. Tuol­loin Mül­le­riä (1955) oli askar­rut­ta­nut inten­sii­vi­nen psy­ko­te­ra­pia, jon­ka avul­la 19 vuot­ta sai­raa­la­hoi­dos­sa ollut poti­las oli toi­pu­mas­sa.

Jo Sii­ra­lan var­hai­ses­sa käsi­kir­joi­tuk­ses­sa ”Näke­mi­ses­tä ja kuu­le­mi­ses­ta jako­mie­li­tau­ti­sen koh­taa­mi­ses­sa” (päi­vät­ty Züric­his­sä 14.2.1955; ks. Sii­ra­la 1955/2022, 160–163; Iha­nus 2022a, 152) on sel­väs­ti idul­laan aja­tus poti­laan ”vas­taan­ot­to­maa­il­mas­ta”, joka on eris­tä­nyt tämän ”kans­saih­mi­syy­des­tä” ja yhtei­ses­tä mie­lek­kyy­des­tä kie­to­mal­la tämän sai­rau­den ”taak­kaan” ja ”syy­verk­koon”. Samal­la Sii­ra­la viit­taa nimeä mai­nit­se­mat­ta juu­ri Chris­tian Mül­le­rin (1955) tapaus­se­los­tuk­seen, joka on ollut hänel­le todis­tuk­se­na sai­rau­den psy­ko­te­ra­peut­ti­sen ja inhi­mil­li­sen koh­taa­mi­sen eit­tä­mät­tö­mis­tä mah­dol­li­suuk­sis­ta: ”Elä­män sano­man anne­taan täs­sä puhua meil­le uudel­la ja odot­ta­mat­to­mal­la kie­lel­lä” (Sii­ra­la 1955/2022, 163). Samaan vuo­teen 1955 ajoit­tu­vat myös Gae­ta­no Bene­det­tin var­hai­set vie­rai­lut Suo­mes­sa ja Sii­ra­lan kans­sa käy­dyt dia­lo­gi­set poh­din­nat skit­so­fre­nian yhtei­söl­li­ses­tä pois­sul­ke­mi­ses­ta (ks. Bene­det­ti 1955; Iha­nus 2022b, 250–251).

Skit­so­fre­nia­teok­ses­saan Sii­ra­la (1961a; ks. myös Sii­ra­la 1993, 93) muo­toi­li käsit­teet ”ensim­mäi­nen vas­taan­ot­to” ja ”toi­nen vas­taan­ot­to”. Ensim­mäi­sel­lä vas­taa­no­tol­la Sii­ra­la tar­koit­ti ihmi­syk­si­lön koh­tue­lä­mää, syn­ty­mää, lap­suut­ta ja nuo­ruut­ta vas­taan­ot­to­maa­il­mas­saan. Ihmi­sen elä­män­his­to­rian kulues­sa muo­dos­tuu Sii­ra­lan mukaan kul­le­kin ainut­laa­tui­nen ”vas­taan­ot­tous­kon­to”, joka koos­tuu muun muas­sa luot­ta­muk­ses­ta ja epä­luot­ta­muk­ses­ta, toi­vos­ta ja toi­vot­to­muu­des­ta, perus­o­do­tuk­sis­ta, ihmis‑, olemassaolo‑, aika- ja ikui­suus­kä­si­tyk­sis­tä.

Psy­ko­te­ra­pi­aa Sii­ra­la (1961a) kut­sui toi­sek­si vas­taa­no­tok­si, jos­sa vas­tuu ja sai­rau­den vetoo­mus ensim­mäi­sen vas­taan­o­ton toteu­tu­mat­to­mien aspek­tien muun­ta­mi­sek­si hyväk­sy­tään sijais­a­se­mas­sa ja työs­te­tään dia­lo­gi­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa. Tämä trans­fe­rens­sis­sa ja sen kaut­ta työs­tä­mi­nen vaa­tii tera­peu­til­ta siir­to­taa­kan tai taak­ka­siir­ty­män väliai­kais­ta vas­taa­not­ta­mis­ta, jaka­mis­ta ja kan­ta­mis­ta läpi vas­tus­tus­ten ja ano­nyy­meil­ta vai­kut­ta­vien mää­räy­ty­nei­syyk­sien. Objek­tii­vi­sik­si ja oikeu­te­tuik­si mää­ri­te­tyt yhtei­sön sai­rau­den sijoi­tuk­set ja sijai­suu­det pyr­ki­vät ehkäi­se­mään siir­ty­mi­sen pois ensim­mäi­sen vas­taan­o­ton staat­ti­ses­ta ja tois­ton täyt­tä­mäs­tä maa­il­mas­ta koh­ti toi­sen vas­taan­o­ton elä­vää dia­lo­gia ja edel­leen koh­ti yksi­lön (per­heen tai ryh­män) omaa vas­tuul­li­suut­ta, ainut­ker­tais­ta maa­il­man ja ole­mas­sao­lon vas­taa­not­ta­mis­ta, kol­mat­ta vas­taan­ot­toa ilman tera­peut­tia. Tämä ”kol­mas siir­to” mer­kit­see ”uut­ta inte­graa­tio­ta” (Sii­ra­la 1969, 127), jos­sa ensim­mäi­sen (taakka)siirron abso­luut­ti­suus on läpi­käy­nyt syväl­li­sen ja vapaut­ta­van muo­don­muu­tok­sen.  

Eri yhteyk­sis­sä Sii­ra­la (esim. 1969; 1972a; 1972b; 1979; 1980/1983; 1981/1983; 1993) esit­te­li tätä tee­maan­sa, joka säi­lyi kui­ten­kin perus­tal­taan var­sin saman­kal­tai­se­na. Doku­ment­ti­na täs­sä leh­des­sä jul­kais­tut Sii­ra­lan ”Seit­se­män väi­tet­tä trans­fe­rens­sis­ta” ovat ilman päi­väys­tä, mut­ta liit­ty­vät hänen englan­nin­kie­li­seen artik­ke­liin­sa (Sii­ra­la 1993). Hän tii­vis­ti osu­vas­ti näke­myk­sen­sä myös artik­ke­lis­saan ”Psy­ko­te­ra­pias­ta ja sen oppi­mi­ses­ta” (Sii­ra­la 1972a, 314):

Tera­pia on sijaistapah­tu­mis­ta: sijoit­tu­man pur­kau­tu­mis­ta. Se on trans­fe­rin muut­tu­mis­ta trans­fe­rens­sik­si – ja lopul­ta sijoit­tu­man palaut­ta­mis­ta sijoit­ta­jil­leen tahi oikeam­min niil­le heis­tä, jot­ka suos­tu­vat vedet­tä­vik­si vähi­tel­len tähän vas­taa­mi­seen eli vas­tuuseen. Trans­fer on ongel­man, epä­koh­dan ja tuhoi­san perin­ne­juut­tu­man sijoit­tu­mis­ta yhden ihmi­sen, yhden per­heen tahi muun yhtei­söyk­si­kön (tai -”pii­rin”, vaik­ka­pa yhteis­kun­ta­luo­kak­si koe­tun) taa­kak­si. Trans­fe­rens­si taas on mah­dol­li­suus jakaa taak­kaa hoi­to­suh­tees­sa, siis saman yhtei­sön yhden jäse­nen kans­sa, jol­ta sai­rau­teen tai muu­hun ahdin­koon ajau­tu­nut ihmi­nen on trans­fe­rin, siir­ron ja sijoi­tuk­sen saa­nut. Tera­peut­ti ja hoi­to­yh­tei­sö ovat sii­nä koko vas­taa­not­ta­neen yhtei­sön sijai­si­na vas­taa­not­ta­mas­sa ”takai­sin” tuo­ta sijoi­tus­ta, jol­la on aluk­si jon­kun yksi­lön tai ryh­män vai­van, sai­rau­den tai muun ahdin­gon muo­to. Täs­sä sijoit­tu­man pur­kau­tu­mis­vai­hees­sa syn­tyy uusi sijoit­tu­ma, nyt tera­peu­tin (tai hoi­to­yh­tei­sön) koet­ta­vak­si ja kär­sit­tä­väk­si. Tämä kär­si­mi­nen käy hoi­dos­sa vähi­tel­len yhä yhtei­sem­mäk­si poti­laan kans­sa; oman vas­tuun­osan omak­su­mi­nen onkin hänel­le vain tämän­muo­toi­ses­sa soli­daa­ri­suu­des­sa yli­pää­tään­kään mah­dol­lis­ta.

Sii­ra­lan hah­mot­ta­ma tera­pia­pro­ses­si ete­nee psyyk­kis­ten ja orgaa­nis­ten oirei­den eli sai­rau­den sanot­ta­van ja vetoo­muk­sen kuun­te­le­mi­ses­ta ja puhut­te­lus­ta sijoit­tu­mien eli taak­ko­jen jaka­mi­seen ja vähit­täi­seen ”trans­fer­pa­ke­tin” pur­ka­mi­seen trans­fe­rens­sis­sa. Lopul­ta irrot­tau­tu­mi­nen trans­fe­rens­sis­ta voi vapaut­taa taa­kan­kan­ta­jan luo­vas­ti toteut­ta­maan huk­kau­tu­mai­sil­laan ollei­ta elä­män­mah­dol­li­suuk­si­aan.

Yhtei­sön osuut­ta, syy­tä ja ”syy­päi­syyt­tä” sai­ras­ta­mi­ses­sa Sii­ra­la käsit­te­li useis­sa yhteyk­sis­sä. Täs­tä aihe­pii­ris­tä on ohei­se­na doku­men­toi­tu kah­ta Sii­ra­lan vuon­na 1961 pitä­mää esi­tel­mää ”Mie­li­sai­raus ja yhtei­sö” sekä ”Syy, syyl­li­syys ja vel­ka sai­rau­des­sa”. Sii­ra­la on luon­nos­tel­lut ne osin kat­kel­mal­li­sil­la muis­tiin­pa­noil­la. Sii­ra­lan mukaan yhtei­söl­lä on vah­va tai­pu­mus selit­tää pois yhteis­syyl­li­syys ja ‑vas­tuu sälyt­tä­mäl­lä ja sijoit­ta­mal­la yhtei­söl­li­set taa­kat syn­ti­pu­keil­le tai juut­tu­mal­la vie­raan­nut­ta­viin käy­tän­töi­hin ja väki­val­tai­siin kan­sal­li­siin ja kan­sain­vä­li­siin konflik­tei­hin.

Tera­pias­sa taak­ko­jen jaka­mi­nen tulee tera­peu­tin (tai kol­lek­tii­vis­ten konflik­tien sel­vit­te­lys­sä rau­han­neu­vot­te­li­joi­den) ensi­si­jai­sek­si teh­tä­väk­si. Vii­me kädes­sä Sii­ra­la kat­soi jaka­mi­sen kos­ke­van koko ihmis­kun­taa ja trans­fe­rens­sin jat­ku­van yli­su­ku­pol­vi­ses­ti ”yhtei­sön koko veren­kier­ros­sa, pysäh­ty­mät­tä tera­peut­tei­hin” (Sii­ra­la 1972a, 318; ks. myös Iha­nus & Sil­ta­la 2011; Sil­ta­la 2016). Trans­fe­rens­sin on ulo­tut­ta­va kos­ket­ta­maan ”luot­ta­mi­sen ja toi­vo­mi­sen, epä­luot­ta­muk­sen ja epä­toi­von kaik­kia ulot­tu­vuuk­sia” (Sii­ra­la 1972a, 318). Samal­la Sii­ra­la (mp.) varoit­ti myös sii­tä, että jokin teo­ria­mal­li tai näkö­kul­ma saa yli­val­lan ja että tera­pia­teo­riat muo­dos­tu­vat dog­maat­ti­sik­si uskon- ja pelas­tuso­peik­si, ellei nii­tä ana­ly­soi­da kriit­ti­ses­ti. Jokai­sel­la tera­peu­til­la on taus­ta­naan impli­siit­ti­nen ”refe­rens­si­sys­tee­mi avaa­ja­na tai rajoit­ta­ja­na”, ja tera­peut­tis­ta vas­ta­vuo­rois­ta koh­taa­mis­ta uhkaa ”puhu­tel­luk­si, haas­te­tuk­si tule­mi­sen väis­tä­mi­nen diag­noo­si­mys­tiik­kaan ja tera­peut­ti­seen magi­aan” (Sii­ra­la 1961c). Tera­peu­tin meto­dit ja teo­riat pal­ve­le­vat täl­löin suo­ja­kil­pi­nä poti­laan trau­mo­ja ja kär­si­myk­siä vas­taan.

”Todel­li­suu­den har­hai­nen omis­ta­mi­nen”

Ihmi­sen ole­mas­sao­lon ymmär­tä­mis­tä vai­keut­taa Sii­ra­lan (1998, 33) mukaan tera­peut­ti­sel­le vuo­ro­pu­he­lul­le ja reflek­tiol­le vas­tak­kai­nen todel­li­suus­kä­si­tys, jota luon­neh­tii ”omis­ta­va” ja ”jo tie­tä­vä”, skien­tis­ti­ses­ti ja mono­kausaa­li­ses­ti tie­toa haa­li­va suh­de todel­li­suu­teen. Sii­ra­la (1980/1983, 143; 1981/1983, 177) puhui ”moneks­taat­ti­ses­ta” ole­mas­sao­lon tai suh­teis­sao­lon muo­dos­ta, jol­la on abso­luut­ti­nen etusi­ja mui­hin ole­mas­sao­lon tai suh­teis­sao­lon muo­toi­hin näh­den. Tähän yksi­va­kai­suu­teen liit­tyy kog­ni­tii­vi­nen asen­ne, joka sal­lii vain tie­tyn­lai­sen todel­li­suu­den edus­tuk­sen.

Sii­ra­la (1981b; 1998, 33) lausui­kin tee­sin­sä kar­te­sio­lai­sen tie­tä­mi­sen hybris­tä vas­taan tode­tes­saan, että jokai­ses­sa ihmi­syh­tei­sös­sä ”todel­li­suu­den har­hai­nen omis­ta­mi­nen on nor­maa­lia hul­luut­ta”. Tämä Sii­ra­lan käsi­tys juon­tuu von Weiz­säc­ke­ril­ta (1940), joka koros­ti ihmis­kun­nan ”har­han kaik­kial­li­suut­ta”. Sii­ra­la (1987b, 43) tote­si kol­lek­tii­vi­sen har­hai­suu­den raken­tu­neen ihmis­kun­nan perus­ta­van­laa­tui­ses­ta ambi­va­lens­sis­ta, joka val­lit­see elä­män ja elä­män­tu­hon välil­lä. Totuus ei ole omis­tet­ta­vis­sa, eikä mikään kaa­va tai teo­ria voi taa­ta tera­peut­ti­sen tul­kin­nan mie­lek­kyyt­tä. ”Para­ne­mi­ses­ta” oli syy­tä puhua varo­vai­ses­ti ja suh­teel­li­suu­den­ta­jui­ses­ti.

Jo 1950-luvul­ta läh­tien Sii­ra­la kehit­ti eksistenssi‑, ihmis‑, sai­raus- ja hoi­to­kä­si­tyk­si­ään kiin­teäs­sä yhtey­des­sä tie­to­kä­si­tyk­seen, jos­kin epis­te­mo­lo­gi­set tar­kas­te­lut lisään­tyi­vät vie­lä enti­ses­tään 1970-luvul­ta läh­tien. Var­hai­ses­sa irto­leh­ti­kan­sios­saan ”Tie­don­kä­si­tys-poh­din­taa­ni” (1951–1952) Sii­ra­la arvos­te­lee muun muas­sa Karl Jas­per­sin käsi­tyk­siä ja lausuu oman ”tie­to­teo­rian­sa”: ”Psykoterapeutt[inen]. asen­noi­tus luo uusia rea­li­teet­te­ja – toi­sen­lai­sia kuin ’puh­taas­ti feno­me­no­lo­gi­nen’ asen­noi­tus” (kan­sion vii­mei­nen lius­ka, ei sivu­nu­me­roin­tia). Sii­ra­lal­le oli omi­nais­ta näke­mys sii­tä, että psy­ko­te­ra­pia­läh­töi­nen tie­to sovel­tuu myös tie­teel­li­sen tie­don ja yhteis­kun­nal­lis­ten käy­tän­tö­jen reflek­toin­tiin ja arvioin­tiin. Sii­ra­lan (1981/1983, 179–180; ks. myös Bene­det­ti 1975, 209–210) tie­to­kä­si­tyk­ses­sä koros­tuu psy­ko­te­ra­peut­ti­sen koke­muk­sen havain­nol­lis­ta­ma ”kog­ni­tion pola­ri­teet­ti”: kog­ni­tio jän­nit­tyy hal­lit­se­mi­sen ja hal­lit­se­mat­to­muu­den, mää­rää­mi­sen ja kont­rol­loi­mat­to­muu­den, ratio­naa­li­suu­den ja irra­tio­naa­li­suu­den välil­le. Ihmi­nen polaa­ri­si­ne tie­toi­neen ja tun­tei­neen on osa elä­män ”olen­toi­suut­ta”, jota hal­li­tak­seen ihmi­nen on tur­vau­tu­nut todel­li­suu­den omis­ta­mi­sen kaik­kial­li­seen har­haan.

Ihmi­sen eksis­ten­ti­aa­li­sen ase­man suo­jak­si raken­ne­tut tie­to­jär­jes­tel­mät ovat Sii­ra­lan mukaan saa­neet objek­tii­vi­sen ja totaa­li­sen itses­tään­sel­vyy­den ase­man ilman, että näh­dään nii­den sijoil­taan­me­non suo­ria ja epä­suo­ria seu­rauk­sia. Sii­ra­la (1981/1983, 170–171) luet­te­li eräi­tä kog­ni­tion sijoil­taan­me­non stres­saa­via ja trau­maat­ti­sia seu­rauk­sia, jot­ka ovat lisään­ty­väs­sä mää­rin tavoit­ta­mas­sa koko ihmis­kun­taa (täs­sä tii­vis­te­tys­ti refe­roi­tui­na):

Hyvin­voin­nin edis­ty­mi­nen jat­ku­va­na talou­del­li­se­na kas­vu­na ja ympä­ris­tön saas­tu­mi­se­na; pakon­omai­nen kulut­ta­mi­nen piit­taa­mat­ta elä­män­laa­dus­ta ja uusiu­tu­mat­to­mien ener­gia­va­ro­jen ehty­mi­ses­tä; ato­mie­ner­gian käyt­tö otta­mat­ta huo­mioon tule­via suku­pol­via ja ydin­a­seis­tuk­sen sää­te­lyn vail­li­nai­suut­ta; lisään­ty­vä ase­va­rus­te­lu; yhteis­ten luon­non­va­ro­jen ja hen­ki­sen kas­vun mah­dol­li­suuk­sien laa­ja­mit­tai­nen tuh­laa­mi­nen; yksi­löl­lis­ten ja yhtei­söl­lis­ten mie­li­pi­tei­den ilmai­sun rapau­tu­mi­nen ja mani­pu­laa­tio; elä­män­tyy­lin ja ‑käy­tän­tö­jen aiheut­ta­ma ihmis­riis­to; hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nan tek­no­by­ro­kra­tian aiheut­ta­ma välit­tö­myy­den vähe­ne­mi­nen perus­ih­mis­suh­teis­sa; läheis­ten ihmis- ja suku­pol­vi­suh­tei­den kuih­tu­mi­nen; ikään­ty­mi­sen toi­vot­to­muus; asui­nym­pä­ris­tön raken­ta­mi­sen epäin­hi­mil­lis­ty­mi­nen; pri­maa­riob­jek­ti­voin­nin kaik­kia hal­lit­se­vat käy­tän­nöt; ter­ro­ri ja ter­ro­ris­mi.

Yksi­puo­li­sen cogi­to-asen­teen vai­ku­tuk­set näyt­täy­ty­vät Sii­ra­lan ana­lyy­sin mukaan kaik­kial­la ihmis­kun­nan kult­tuu­ri­sis­sa, talou­del­li­sis­sa ja poliit­ti­sis­sa ahdin­gois­sa ja dilem­mois­sa. Näil­lä 1980-luvul­la esit­tä­mil­lään näke­myk­sil­lä Sii­ra­la on edel­leen ajan­koh­tai­nen.

Niin pal­jon kuin Sii­ra­la arvos­ti­kin filo­so­fi-psy­ko­lo­gi Lau­ri Rau­ha­lan tark­ko­ja käsi­te-erit­te­ly­jä, hän ei voi­nut olla kri­ti­soi­mat­ta Rau­ha­lan (esim. 1987b) eksis­ten­ti­aa­lis­ta feno­me­no­lo­gi­aa ja filo­so­fis­ta struk­tuu­ria­na­lyy­sia ihmi­sen ”psyyk­ki­ses­ti häi­riin­ty­neen maa­il­man­ku­van keh­key­ty­mi­sen” tar­kas­te­lus­sa. Rau­ha­lan perus­jaot­te­lu (tajun­ta – keho – situ­aa­tio) oli Sii­ra­lan näkö­kul­mas­ta ennal­ta ”annet­tu­na” läh­tö­koh­ta­na ja siten jo tie­dol­li­ses­ti, käsi­tea­na­lyyt­ti­ses­ti ja kate­go­ri­soi­vas­ti loh­ko­mas­sa sitä, mikä ihmis­tä koh­taa, kos­ket­taa ja puhut­te­lee koke­muk­sel­li­ses­ti itses­sä, toi­sis­sa ja maa­il­mas­sa. Rau­ha­lan vaa­ti­mat ade­kvaa­tit kuvaus­kie­let ja tut­ki­mus­ten proble­ma­tiik­ka­tyy­pit eivät Sii­ra­lan mukaan otta­neet huo­mioon sitä, että ihmi­sen ahdin­gon ja sai­rau­den ”vetoo­mus-vas­taus-luon­ne” on ensi­si­jai­sen läh­tö­koh­dan ase­mas­sa. (Sii­ra­la 1987b, 42–43.) Vas­tauk­ses­saan Sii­ra­lal­le Rau­ha­la (1988, 43) pai­not­ti sitä, että ahdin­ko ja vetoo­muk­set ”voi­vat todel­lis­tua vain jon­kin ihmi­sen ole­mas­sao­lon muo­don puit­teis­sa ja sen perus­struk­tuu­rin mah­dol­lis­ta­mal­la taval­la”. Sik­si oli vält­tä­mä­tön­tä sel­vit­tää ensin ne ole­mas­sao­lon muo­dot, jois­sa ahdin­ko ja vetoo­muk­set todel­lis­tu­vat ja jois­sa ne ongel­mis­to­aan tut­ki­muk­sel­le ja tera­pial­le tuo­vat esiin.

Sii­ra­la oli jo aiem­min kiis­tel­lyt Rau­ha­lan kans­sa ruu­mis- ja keho-käsit­teis­tä, Sii­ra­lan (1976; 1981a; 1987a) puo­lus­taes­sa sin­nik­kääs­ti ruu­mis-käsit­teen käyt­töä ja vas­tus­taes­sa Rau­ha­lan (1981; 1987a) suo­si­maa keho-käsi­tet­tä. Rau­ha­la kom­men­toi minul­le aika­naan, että jos­kus käsit­tei­tä kos­ke­vat arvo­val­ta­kamp­pai­lut saat­ta­vat men­nä lii­al­li­suuk­siin tie­teel­li­sis­sä kes­kus­te­luis­sa. Rau­ha­la on kir­jees­sään Sii­ra­lal­le (6.7.1976) kui­ten­kin muis­tel­lut myön­tei­ses­ti hei­dän välis­tään aja­tus­ten­vaih­toa: ”Kuten ker­ran kes­kus­te­lus­sam­me tote­sim­me, jou­dum­me näis­sä teo­reet­ti­sis­sa pon­nis­te­luis­sam­me usein häi­ly­mään pro­fee­tal­li­sen var­muu­den ja suu­ren epä­röin­nin sekä neu­vot­to­muu­den välil­lä.” Rau­ha­las­ta oli roh­kai­se­vaa, että vaik­ka he pai­not­ti­vat eri seik­ko­ja, he saat­toi­vat pää­tyä toi­si­aan lähe­ne­viin käsi­tyk­siin.

Sosi­aa­li­pa­to­lo­gia ja sosi­aa­li­lää­ke­tie­de

Koros­taes­saan jo 1950-luvul­ta läh­tien, Vik­tor von Weiz­säc­ke­rin, Wil­helm Küte­meye­rin ja Erich From­min vii­toit­ta­ma­na, ”yhtei­sö­ruu­miin” sai­ras­ta­mis­ta Sii­ra­la on suo­ma­lai­ses­sa psy­kiat­rias­sa sosi­aa­li­pa­to­lo­gi­sen näkö­kul­man airui­ta. Hän­tä voi pitää myös moder­nin suo­ma­lai­sen sosi­aa­li­lää­ke­tie­teen yhte­nä var­hai­se­na edus­ta­ja­na. Sil­ti hänen osuut­taan ei ole lain­kaan huo­mioi­tu esi­mer­kik­si suo­ma­lai­sen sosi­aa­li­lää­ke­tie­teen his­to­ri­aa käsit­te­le­väs­sä Ran­ja Aukeen (2013) väi­tös­kir­jas­sa, johon ei sisäl­ly ainut­ta­kaan mai­nin­taa Sii­ra­las­ta ja hänen panok­ses­taan täl­lä alu­eel­la.

Sosi­aa­li­lää­ke­tie­de sinän­sä juon­tuu jo 1800-luvun lopul­ta. Sosi­aa­lip­sy­kiat­rias­ta oli Suo­mes­sa­kin kir­joi­tet­tu ennen tois­ta maa­il­man­so­taa. Sii­ra­lan isä Mart­ti Johan­nes Sii­ra­la (1889–1948) oli hyvin sosi­aa­li­ses­ti suun­tau­tu­nut lää­kä­ri, joka kehit­ti ter­vey­den­huol­toa ja oli Suo­mes­sa äitiys­huol­lon ura­nuur­ta­ja (esim. Sii­ra­la 1938).

Uusi sosi­aa­li­lää­ke­tie­de ja sii­hen liit­ty­vä ter­veys- ja tie­de­po­li­tiik­ka oli muo­tou­tu­mas­sa 1960-luvul­ta läh­tien suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan väes­tö- ja elin­kei­no­ra­ken­teen muu­tos­ten, kau­pun­gis­tu­mi­sen ja teol­lis­tu­mi­sen myö­tä. Sosi­aa­li­lää­ke­tie­teel­li­nen yhdis­tys perus­tet­tiin Suo­mes­sa vuon­na 1968, ja yhteis­kun­ta­tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen ja kriit­ti­sen kes­kus­te­lun osuus myös ter­veys­tut­ki­muk­sen alal­la lisään­tyi (Aukee 2013, 28–29).

Sii­ra­la on var­sin radi­kaa­lis­ti nos­ta­nut esiin yhtei­sön osuu­den sai­ras­ta­mi­ses­sa ja puo­lus­ta­nut humaa­nia hoi­toee­tos­ta: taa­kan­kan­ta­jik­si lei­mau­tu­nei­den yhteis­kun­nan vähä­osai­sem­pien aut­ta­mis­ta ja tasa-arvoi­sen kans­saih­mi­syy­den edis­tä­mis­tä. Sosi­aa­li­pa­to­lo­gi­sen yhtei­sö­ruu­mis­a­ja­tuk­sen vas­ta­koh­ta­na Sii­ra­la piti etuoi­keu­tet­tu­jen – itseoi­keu­tet­tu­jen – ”posi­tio-ajat­te­lua” sekä ”rea­li­tee­tin” auto­no­mi­sen ja ratio­na­lis­ti­sen omis­ta­mi­sen har­haa. Sii­ra­la (1961b) ei kat­so­nut Freu­din­kaan teh­neen sosi­aa­li­pa­to­lo­gi­sia joh­to­pää­tök­siä, kos­ka tämä pitäy­tyi ”rea­li­tee­tis­sa” eli ”por­va­ril­lis-pat­riar­kaa­li­sen” ”ihan­neyh­teis­kun­nan” har­ha­ku­vas­sa. Hans Wenzl (1988, 337–338) on arvioi­nut, että Sii­ra­lan sak­san­kie­li­ses­sä skit­so­fre­nia­teok­ses­sa (1961a) esit­tä­mät yhtei­söl­li­set näke­myk­set jäi­vät pal­jol­ti huo­mioi­mat­ta, vaik­ka hänen tee­man­sa pato­gee­ni­sis­ta yhtei­sö­ra­ken­teis­ta enna­koi­vat 1960-luvun sosi­aa­lip­sy­kiat­ri­sia ja antip­sy­kiat­ri­sia­kin kir­joi­tuk­sia. Sen sijaan muut nimet, kuten Erving Goff­man, Ronald D. Laing, Franco Basaglia ja Tho­mas Szasz, nousi­vat samal­la alu­eel­la laa­jaan jul­ki­suu­teen.   

1960-luvun antip­sy­kiat­ri­sen suun­tauk­sen yhtey­des­sä­kään Sii­ra­laa ei juu­ri näe mai­nit­ta­van, vaik­ka hänen näke­myk­sil­lään on eit­tä­mät­tö­miä kyt­ken­tö­jä yhtei­söl­li­sen hoi­don kehit­tä­mi­seen. Suo­mes­sa uuden­lais­ta hoi­toa läh­det­tiin kokei­le­maan Veik­ko­lan paran­to­las­sa 1960-luvun lopul­la ja 1970-luvun alus­sa Claes Anders­so­nin ja Kat­rii­na Kuusen joh­dol­la, Ronald D. Lain­gin, Aaron Ester­so­nin, David Coo­pe­rin ja Franco Basaglian esi­ku­vien mukai­ses­ti. Anders­son oli lää­ke­tie­teen opin­nois­saan kuun­nel­lut Sii­ra­lan luen­to­ja, aloit­ta­nut 1969 ana­lyy­sin Pirk­ko Sil­ta­lan luo­na ja ryh­ty­nyt avo­vai­mon­sa Kat­rii­na Kuusen kans­sa opis­ke­le­maan psy­ko­te­ra­pi­aa The­ra­peia-sää­tiös­sä (Kylän­pää 2020, 118–126). Sii­ra­la osal­lis­tui myös Claes Anders­so­nin näy­tel­män Famil­jen (Per­he) ideoin­ti­ryh­mään. Näy­tel­mä sai 1974 Lil­la Tea­ter­nis­sa ensie­si­tyk­sen­sä, jos­sa per­heen isää näyt­te­li Las­se Pöys­ti.

1960-luvun lopul­la Sii­ra­la oli tavan­nut Lon­toos­sa skot­ti­lais­syn­tyi­sen julk­kisp­sy­kiat­rin ja yhtei­söl­lis­ten psy­koo­si­hoi­to­jen kokei­li­jan Ronald D. Lain­gin (1927–1989), joka ei pitä­nyt itse­ään var­si­nai­ses­ti antip­sy­kiat­ri­na. Sii­ra­la sai teok­sen­sa Medici­ne in meta­morp­ho­sis. Speech, pre­sence, and inte­gra­tion (Sii­ra­la 1969) jul­kais­tuk­si Lain­gin toi­mit­ta­mas­sa Tavis­toc­kin teos­sar­jas­sa ”Stu­dies in Exis­ten­tia­lism and Phe­no­me­no­lo­gy”. Teos perus­tui Sii­ra­lan aiem­min suo­mek­si jul­kai­se­maan tut­kiel­maan Perus­kat­so­mus­tem­me mer­ki­tyk­ses­tä lää­ke­tie­tees­sä (Sii­ra­la 1966). Sama teos jul­kais­tiin myös ita­liak­si (Sii­ra­la 1971b).

Englan­nin­kie­li­sen teok­sen esi­pu­hees­saan, joka on suun­nat­tu Lain­gil­le, Sii­ra­la (1969, 4) viit­taa arvos­ta­vas­ti von Weiz­säc­ke­rin ja Küte­meye­rin antiin lää­ke­tie­teel­li­sen tra­di­tion ja inhi­mil­li­sen koke­muk­sen komplek­si­suu­den ana­ly­soi­ji­na sekä lää­ke­tie­teel­li­sen ant­ro­po­lo­gian edus­ta­ji­na. Hei­dän ana­lyy­sien­sa valos­sa rajoit­ta­mat­to­man, ensi­si­jais­te­tus­ti auto­no­mi­sen havain­noi­ja-ase­man har­ha val­lit­si lää­ke­tie­det­tä, joka ei ollut val­mis tun­nis­ta­maan ruu­miil­lis­ten ja orgaa­nis­ten sai­raus­ti­lo­jen yhtei­söl­lis­tä ulot­tu­vuut­ta eikä tera­peut­tien osal­li­suut­ta yhtei­söl­li­ses­sä har­hai­suu­des­sa.

Sii­ra­la (1969, 2) itse käyt­ti nimi­tys­tä ”reduk­tii­vi­sen esi­neel­lis­tä­mi­sen deluusio” kuvaa­maan sitä, miten sai­rau­det on kol­lek­tii­vi­ses­ti ja pää­osin tie­dos­ta­mat­to­mas­ti pel­kis­tet­ty objek­teik­si, joi­ta tut­ki­taan ja hoi­de­taan yhtei­sös­tään ja yhteyk­sis­tään eris­tet­tyi­nä yksik­köi­nä ilman uudis­ta­van ja muut­ta­van tie­dos­ta­mi­sen ja oival­ta­mi­sen mah­dol­li­suuk­sia. Somaat­ti­nen lää­ke­tie­de sijoit­ti sai­rau­den tai pato­lo­gi­sen pro­ses­sin tiet­tyyn oiree­seen tai tiet­tyi­hin oirei­siin, kun taas Sii­ra­lal­le sai­raus oli eksis­ten­ti­aa­li­ses­ti komplek­si­nen ja ker­toi yksi­lön, yhtei­sön ja koko ympä­ris­tön välis­ten suh­tei­den integroi­tu­mat­to­muu­des­ta ja ”elä­mät­tö­män elä­män” yhtei­ses­tä vyyh­des­tä. Sii­ra­la ehdot­ti­kin diag­noo­si-käsit­teen tilal­le ”konstellaatio”-käsitettä. (Sii­ra­la 1969, 56–57, 93–94; ks. Iha­nus 2000, 80–81.)

Psy­koa­na­lyyt­ti­sen ”vastatransferenssi”-käsitteen Sii­ra­la (1969, 5) arvioi vain ”puo­lik­si tun­nis­ta­neen” ja tavoit­ta­neen tera­peut­ti­sen ja yhtei­söl­li­ses­ti jaka­van koh­taa­mi­sen ja koke­mi­sen. Myös Bene­det­ti (1964/1977; 2006, 43–44) oli kan­nat­ta­nut sitä, että tera­peut­ti säi­lyt­täes­sään osit­tai­sen samas­tu­mi­sen ja samal­la posi­tii­vi­sen etäi­syy­den poti­laa­seen työs­ken­te­lee ajoit­tain ”vapaa­na vas­tat­rans­fe­rens­sis­ta” voi­dak­seen kan­taa poti­laan taak­ko­ja. Bene­det­til­le (1964/1977, 197) ”kan­ta­mi­nen” (saks. ”Tra­gung”) mer­kit­si sel­väs­ti pit­kä­jän­tei­sem­pää pro­ses­sia kuin ”tun­tei­den siir­tä­mi­nen” (saks. ”Übert­ra­gung”).

Psy­koa­na­lyy­sin perus­sään­töä eli vapai­den asso­si­aa­tioi­den mene­tel­mää Sii­ra­la (1979, 14) puo­les­taan kut­sui ”ohjel­mak­si hybris­tä vas­taan”, kos­ka se suun­tau­tui ”lakius­koi­suut­ta” eli hyvän ja pahan abso­luut­ti­sen tie­tä­mi­sen har­haa vas­taan. Tho­mas Szaszin antip­sy­kiat­ri­set näke­myk­set sen sijaan eivät vakuut­ta­neet Sii­ra­laa, joka oli kuul­lut vuon­na 1973 Szaszin esi­tel­män IFPS:n kon­fe­rens­sis­sa Oslos­sa ja luon­neh­ti sitä ”dema­go­gii­kak­si” ja ”non­sen­sik­si” (kir­jees­sään Gerard Chrza­nows­kil­le 19.8.1973).

Oman tera­pia­työn­sä kan­nal­ta kes­kei­se­nä Sii­ra­la (1993, 94; ks. myös Sii­ra­la 1963) piti juu­ri sosi­aa­li­pa­to­lo­gian huo­mioi­mis­ta, ei lisäyk­se­nä vaan koko­nai­suu­teen kiin­teäs­ti kuu­lu­va­na. Hän kat­soi lap­sen ensim­mäi­sen vas­taan­o­ton koos­tu­van toi­siin­sa limit­ty­vis­tä ker­ros­tu­mis­ta (van­hem­mat, iso­van­hem­mat, kou­lu, poliit­ti­set ja uskon­nol­li­set ryh­mit­ty­mät, sosio­eko­no­mi­set ja kult­tuu­ri­set tilan­teet sekä maan­tie­teel­li­set sijain­nit), joil­la on ”tukah­dut­ta­va, sor­ta­va tai nään­nyt­tä­vä vai­ku­tus lap­seen” ja siten tämän trau­moi­hin. Kun­kin ker­ros­tu­man poten­ti­aa­li­ses­ti trau­ma­ti­soi­van vai­ku­tuk­sen tun­nis­ta­mi­nen tai tun­nis­ta­mat­ta jät­tä­mi­nen mää­rit­tää trau­man pahan­laa­tui­suut­ta. Esi­mer­kik­si Freu­din Sii­ra­la (mp.) arve­li sivuut­ta­neen Schre­be­rin tapauk­ses­sa tämän isän kas­va­tus­jär­jes­tel­män absur­diu­den, kos­ka sii­nä ei näh­ty tuol­loi­ses­sa lää­ke­tie­teel­li­ses­sä ins­ti­tuu­tios­sa mitään epäi­lyt­tä­vää tai vää­rää.

Kau­no­kir­jai­li­joi­den, kuten Tše­ho­vin, Bec­ket­tin ja myös Cer­van­te­sin, Sha­kes­pea­ren, Ibse­nin ja Kiven, Sii­ra­la (1993, 94–95) mai­nit­si huo­mioi­neen ja luon­neh­ti­neen sosi­aa­li­pa­to­lo­gi­aa jopa osu­vam­min kuin tie­teen edus­ta­jien. Kir­jai­li­jat oli­vat suos­tu­neet kär­si­mään ja kyen­neet sanal­lis­ta­maan kär­si­myk­si­ään ja näin teh­neet jo ennal­ta tär­keän osan sii­tä työs­tä, jota tera­peu­tit tar­vit­se­vat oman työn­sä kan­nal­ta. Sii­ra­la hyväk­syi Coxin ja Theil­gaar­din (1987, 160) näke­myk­sen sii­tä, että tera­pia­työs­sä ja ‑dia­lo­gis­sa viit­tauk­set kau­no­kir­jal­li­suu­teen saat­toi­vat meta­fo­ri­ses­ti, vas­ta­vuo­roi­ses­ti ja muun­ta­vas­ti aut­taa poti­las­ta liik­ku­maan entis­tä tun­nis­ta­vam­min pimey­des­sä, jota tämä aiem­min oli väl­tel­lyt.

Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus ja ylei­nen lää­kä­riop­pi

Sii­ra­lan arkis­tos­ta on löy­ty­nyt ohei­se­na jul­kais­ta­va lausun­to, jon­ka hän antoi 1971 Val­tion lää­ke­tie­teel­li­sel­le toi­mi­kun­nal­le (VLTK). Lausun­to, jos­sa Sii­ra­la kom­men­toi psy­ko­te­ra­pian osuut­ta, kos­kee mie­tin­töä psyy­ken ja her­mos­ton tau­tien tut­ki­muk­ses­ta. Suo­men Aka­te­mias­sa VLTK oli yksi kuu­des­ta toi­mi­kun­nas­ta. Se suun­nit­te­li ja toteut­ti uut­ta kan­san­ter­veys­tut­ki­mus­ta, jon­ka näh­tiin olen­nai­ses­ti perus­tu­van (sosiaali)lääketieteelliseen tut­ki­muk­seen. VLKT mää­rit­te­li väes­tön sai­ras­ta­vuus­ti­las­to­jen perus­teel­la kol­me kes­keis­tä kan­san­ter­veys­tut­ki­muk­sen aluet­ta: 1) sydän- ja veri­suo­ni­sai­rauk­sien tut­ki­mus, 2) tuki- ja lii­kun­tae­lin­ten sekä side­ku­dok­sen sai­rauk­siin liit­ty­vä tut­ki­mus ja 3) psyy­ken ja her­mos­ton sai­rauk­sien tut­ki­mus. (Suo­men Aka­te­mia 1971; Aukee 2013, 36–37.) Kom­men­toi­des­saan kol­mat­ta tut­ki­musa­luet­ta Sii­ra­la kiin­nit­ti huo­mio­ta sii­hen, että psy­kiat­ria ei ollut riit­tä­väs­ti edus­tet­tu­na VLKT:ssa ja että psy­ko­te­ra­pian osuus oli lai­min­lyö­ty.

Kan­na­no­tos­saan Sii­ra­la puo­lus­taa psy­ko­te­ra­peut­ti­sen tut­ki­muk­sen mer­kit­tä­vää osuut­ta psy­kiat­rias­sa ja koko lää­ke­tie­tees­sä. Lää­ke­tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen VLKT jakoi kan­san­ter­veys­tut­ki­muk­seen, klii­ni­seen tut­ki­muk­seen ja bio­lää­ke­tie­teel­li­seen tut­ki­muk­seen. Sii­ra­lan visio psy­kiat­ri­aan ja psy­ko­te­ra­pi­aan liit­ty­väs­tä tut­ki­muk­ses­ta, joka perus­tuu eri tie­tee­na­lo­jen väli­seen yhteis­työ­hön, enna­koi 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun kes­kus­te­lu­ja moni­tie­tei­syy­des­tä, lää­ke­tie­teen filo­so­fias­ta sekä sai­raus­kä­si­tys­ten moraa­li­sis­ta ja kult­tuu­ri­sis­ta ulot­tu­vuuk­sis­ta.

Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus oli Sii­ra­lan lausun­non aika­na kan­sain­vä­li­ses­ti­kin var­sin tuo­re alue. 1950-luvul­la oli alet­tu teh­dä ryh­mä­ver­tai­lui­hin perus­tu­vaa tut­ki­mus­ta psy­ko­te­ra­pian vai­kut­ta­vuu­des­ta, mut­ta tut­ki­mus­a­se­tel­mat ja ‑mene­tel­mät oli­vat vie­lä sel­kiin­ty­mät­tö­miä. 1970-luvul­la ker­tyi ensim­mäi­siä meta-ana­lyyt­ti­sia tut­ki­muk­sia eri psy­ko­te­ra­pia­muo­to­jen vai­kut­ta­vuu­des­ta. Suo­mes­sa pit­kä­kes­toi­sen ja myö­hem­min moniin lisä­tut­ki­muk­siin laa­jen­tu­neen Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen suun­nit­te­lu käyn­nis­tyi vas­ta 1980- ja 1990-luvun tait­tees­sa, vuon­na 1994 alkoi tut­ki­mus­po­ti­lai­den rek­ry­toin­ti, ja vuon­na 1995 alkoi­vat tut­ki­mus­hoi­dot, jot­ka jat­kui­vat 2000-luvun alkuun saak­ka (Knekt ym. 2010). Sii­ra­la oli siten psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen puo­les­ta­pu­hu­ja­na huo­mat­ta­van aikai­sin liik­keel­lä.

Lausun­nos­saan VLKT:lle Sii­ra­la viit­taa myös Hel­sin­gin yli­opis­ton lää­ke­tie­teel­li­sel­le tie­de­kun­nal­le 1971 teke­mään­sä ehdo­tuk­seen ”ylei­sek­si lää­kä­rio­pik­si” (Sii­ra­la 1971a) ja tämän uuden oppiai­neen vaa­ti­mis­ta opet­ta­jan- ja tut­ki­jan­vi­rois­ta. Kes­kei­si­nä ope­tuk­sen ja tut­ki­muk­sen aluei­na Sii­ra­la luet­te­lee aikuis‑, nuo­ri­so- ja las­tenp­sy­ko­te­ra­pian, ruu­miil­lis­ten sai­rauk­sien psy­ko­te­ra­pian, per­he- ja ryh­mä­te­ra­pian, lää­ke­tie­teen filo­so­fian ja yhtei­sö­pa­to­lo­gian. Sii­ra­lan ehdo­tus­ta ei tie­de­kun­nas­sa otet­tu edes käsi­tel­tä­väk­si, sil­lä se ei herät­tä­nyt vas­ta­kai­kua, joten se palau­tet­tiin vail­la kom­ment­te­ja. Vas­ta kun las­ten­tau­tien apu­lais­pro­fes­so­ri (myö­hem­min pro­fes­so­ri) Jaak­ko Per­heen­tu­pa innos­tui ehdo­tuk­ses­ta, hän onnis­tui vakuut­ta­maan tie­de­kun­nan, joka hyväk­syi ylei­sen lää­kä­rio­pin aluk­si kevät­lu­ku­kau­den 1978 mit­tai­sek­si vapaa­va­lin­tai­sek­si oppiai­neek­si ja vuo­des­ta 1980 nel­jän luku­kau­den pitui­sik­si syven­tä­vik­si opin­noik­si. (Iha­nus 2000, 107–108.)

Sii­ra­lan tavoit­tee­na oli lää­kä­rio­pin­to­jen perus­teel­li­nen uudis­ta­mi­nen siten, että lää­kä­rik­si opis­ke­le­vien hen­ki­lö­koh­tai­sen elä­män ja koke­mi­sen reflek­toin­ti säes­ti hei­dän amma­til­lis­ta kas­vu­aan koko opin­to­jen ajan. Näin oli tar­koi­tus saa­da vas­ta­pai­noa luon­non­tie­teel­li­ses­ti objek­ti­voi­val­le sekä tehok­kuut­ta ja ratio­naa­lis­ta hal­lin­ta­tie­toa tar­joa­val­le ope­tuk­sel­le (Sii­ra­la 1971a). Kun ylei­sen lää­kä­rio­pin ope­tus toteu­tui, eri­tyi­sen huo­mion koh­tee­na oli­vat lää­kä­rin ja poti­laan väli­nen suh­de, yhteis­työ hoi­to­tii­min jäsen­ten kans­sa, sai­ras­ta­mis­ve­too­muk­sen vas­tuul­li­nen koh­taa­mi­nen myö­täe­lä­väs­sä hoi­to­suh­tees­sa sekä ihmis­tä kos­ke­van tut­ki­mus­tie­don moniu­lot­tei­suu­den ymmär­tä­mi­nen (ks. Roi­ne ym. 1980; Sii­ra­la 1982; 1995). Sii­ra­lan lisäk­si yleis­tä lää­kä­riop­pia oli opet­ta­mas­sa usei­ta the­ra­peia­lai­sia ja myös aka­tee­mik­ko Oiva Keto­nen (vrt. Keto­nen 1981). Ylei­sen lää­kä­rio­pin ryh­miin nivel­let­tiin ainek­sia Balint-toi­min­nas­ta, työ­noh­jauk­ses­ta ja ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pias­ta (Hertz­berg 1990; Tupo­la 1990). 

Muu­ta­kin elä­mää kuin psy­ko­te­ra­pia  

Sii­ra­la oli val­mis luen­noi­maan ja kes­kus­te­le­maan useil­la eri foo­ru­meil­la, niin kir­jal­li­ses­ti kuin suul­li­ses­ti. Niil­le, jot­ka ovat osal­lis­tu­neet samoi­hin semi­naa­rei­hin ja kon­fe­rens­sei­hin kuin Sii­ra­la, lie­nee jää­nyt muis­ti­ku­via Sii­ra­lan päät­tä­väi­sis­tä ja polee­mi­sis­ta väli­kom­men­toin­neis­ta. Muis­tan, miten hän esi­mer­kik­si elo­kuus­sa 2000 nousi yhtäk­kiä pitä­mään spon­taa­nia puheen­vuo­ro­aan Firenzen Palazzo Vecc­hion juh­la­sa­lis­sa, kun kan­sain­vä­li­nen psy­kiat­rian ja mie­len­ter­vey­den kon­fe­rens­si avat­tiin. Sii­ra­las­ta ava­jai­set muis­tut­ti­vat paa­vil­lis­ta tilai­suut­ta, jos­sa arvo­val­tai­set hen­ki­löt istui­vat jäy­käs­ti korok­keel­la ja lausui­vat uskon­kap­pa­lei­taan.

Vuon­na 1997 kut­suin Sii­ra­lan pitä­mään Hel­sin­gin yli­opis­ton psy­ko­lo­gian lai­tok­sen ja The­ra­peia-sää­tiön yhdes­sä jär­jes­tä­män luen­to­sar­jan ”Tera­pia ja tie­don­kä­si­tys”. Ilta­luen­to­ja oli kaik­ki­aan kym­me­nen, ja nii­den tee­moi­na oli­vat ”Luon­nos tera­pian ylei­sin­hi­mil­li­ses­tä hah­mos­ta”, ”Tera­pia haas­tee­na kult­tuu­rim­me tie­don­kä­si­tyk­sen revi­siol­le”, ”Tera­peut­ti­sen tie­don ongel­mau­lot­tu­vuuk­sia”, ”Para­ne­mi­ses­ta mat­kal­la omaa kuo­le­maa koh­ti”, ”Tiel­lä koh­ti vähem­män sijoil­taan ole­vaa tie­donprak­sis­ta” sekä ”Erääl­le ihmi­sel­le muo­tou­tu­nees­ta koke­mi­sen tavas­ta koh­ti ajat­te­lun uusiu­tu­mis­ta – mer­kil­le­pan­tua oman elä­män­his­to­rian tiel­tä”. Luen­to­sar­jas­sa Sii­ra­la kävi vie­lä ker­ran läpi ajat­te­lun­sa ja elä­män­his­to­rian­sa ulot­tu­vuuk­sia. Luen­to­sar­jaa kuun­te­li noin 50–70 hen­ki­löä. Eräs psy­ko­lo­gian opis­ke­li­ja kom­men­toi minul­le, että Sii­ra­lan hah­mos­sa kitey­tyi ikään kuin jon­kin his­to­rial­li­sen epoo­kin läs­nä­olo ja että oli hie­noa osal­lis­tua kuu­li­ja­na tilai­suu­teen, joka ei enää sel­lai­se­naan tois­tui­si.

Sii­ra­lan luen­to­sar­jan muis­tiin­pa­noi­hi­ni olen 19.2.1997 kir­jan­nut Sii­ra­lan mai­nin­neen, että tera­pia­työn ydin on jaka­mi­nen, ei niin­kään tie­dos­ta­mat­to­man tule­mi­nen tie­toi­sek­si, ja että tera­pian myö­tä on mah­dol­lis­ta siir­tyä koh­tee­na ole­mi­ses­ta oma­koh­tai­seen koke­mi­seen. Sii­ra­la huo­maut­ti myös, että ihmi­sen on vai­kea luo­pua toi­vot­to­muuso­peis­ta ja tois­toi­sis­ta tur­val­li­suus­jär­jes­tel­mis­tä, mut­ta hän näki mah­dol­li­sek­si sen, että ikään­ty­nyt­kin ihmi­nen pää­see irtau­tu­maan ”toi­vot­to­muus­de­ter­mi­naa­tios­ta”, alkaa elää ja iloit­see muu­tok­ses­ta. Sii­ra­la palaut­ti tuol­loin kuu­li­joi­den mie­leen myös var­hai­sen koke­muk­sen­sa Züric­his­tä, jos­sa hän oli vuo­den 1952 lopus­sa otta­nut yhteyt­tä psy­kiat­ri-psy­koa­na­lyy­tik­ko Alp­hon­se Mae­de­riin (1882–1971). Tämä Freu­dis­ta ja Jun­gis­ta omal­le tiel­leen läh­te­nyt lyhyt­kes­toi­sen ja aktii­vi­sen ana­lyy­sin kan­nat­ta­ja oli ehdot­ta­nut Sii­ra­lal­le etsiy­ty­mis­tä Bal­lyn ja Bos­sin luo. Samal­la Mae­der oli neu­vo­nut nuor­ta Sii­ra­laa: ”Muis­ta­kaa teh­dä elä­mäs­sä myös jota­kin muu­ta kuin tera­pia­työ­tä.”

Tätä Mae­de­rin neu­voa Sii­ra­la onkin nou­dat­ta­nut kir­joi­tuk­sil­laan ja esi­tel­mil­lään, jot­ka ovat kos­ke­neet väki­val­lan, sodan ja rau­han­työn ongel­ma-aluei­ta, osal­lis­tu­mal­la kan­sa­lai­sak­ti­vis­miin ja poliit­ti­seen vai­kut­ta­mi­seen ”Tar­ton rau­ha” ‑liik­kees­sä ja suun­tau­tu­mal­la kir­jal­li­suu­den, kuva­tai­tei­den, musii­kin, teat­te­rin, elo­ku­van ja tans­sin pariin. Esi­mer­kik­si Char­les Chapli­nil­le Sii­ra­la oli kir­jeit­se (21.6. 1957 ja 27.6.1957) ehdot­ta­nut uudek­si elo­ku­vak­si mie­li­sai­raan­hoi­toon liit­ty­vää tra­gi­ko­me­di­aa. Chaplin oli sih­tee­rin­sä Eileen Bur­nie­rin kaut­ta vas­tan­nut (kir­je Sii­ra­lal­le 25.6.1957), että hän oli pitä­nyt Sii­ra­lan kir­jet­tä kiin­nos­ta­va­na, mut­ta kos­ka hän oli olen­nai­ses­ti ”koo­mik­ko”, traa­gi­nen aihe­pii­ri tus­kin sopi hänel­le. Chaplin ei myö­hem­min­kään palan­nut uudel­leen tähän asi­aan.

Mur­ray Cox (1983, 9) on puhu­nut Sii­ra­lan ”esiin manaa­vas­ta voi­mas­ta”, ”roh­keas­ta itse­näi­syy­des­tä vas­tus­tuk­sen edes­sä, omin­ta­kei­suu­des­ta ja mer­kit­tä­väs­tä kyvys­tä hou­ku­tel­la edel­ly­te­tyn sta­tus quon uudel­lee­nar­vioin­tiin tar­joa­mal­la tuo­rei­ta pers­pek­tii­ve­jä”. Vaik­ka ”into­hi­mo-vii­saut­ta” (Sii­ra­la 1986, 21) ei kos­kaan täy­sin voi­kaan saa­vut­taa, sitä koh­ti voi hel­lit­tä­mät­tä pyr­kiä.  

Sii­ra­lal­ta on säi­ly­nyt pie­ni muis­tiin­pa­no­vih­ko, jon­ka kan­teen hän on lii­man­nut otsi­kok­si ”Sosi­aa­li­pa­to­lo­gia-opuk­sen eräi­tä perus­a­ja­tuk­sia” ja joka kat­taa ajan­jak­son 5.6.1986–6.9.1988. Hän on mer­kin­nyt vih­koon 5.3.1988 seu­raa­van kom­men­tin:

Kat­soes­sa­ni taas ker­ran ”Mia­mi Vice” ‑dek­ka­ri­sar­jaa ja häve­tes­sä­ni sen vetoa itsee­ni tulin täl­lä ker­taa – huu­me­kaup­piai­den kes­ki­näi­nen tap­pa­mis­rie­hun­ta – aja­tel­leek­si, että otak­su­ma­ni iso­mor­fia [saman­muo­toi­suus] yhtei­sö­pa­to­lo­gi­aan on täy­del­li­nen ja epäi­lyk­se­tön. Myös, että uskal­luk­ses­ta näh­dä se riip­puu ihmis­kun­nan eloon­jää­mis­tu­le­vai­suus.

Tämä hen­ki­lö­koh­tai­nen tun­nus­tus ker­too osal­taan Sii­ra­lan inhi­mil­li­sis­tä tun­teis­ta, joi­hin kie­tou­tuu luot­ta­mus­ta omaan ajat­te­luun ja huol­ta ihmis­kun­nan tule­vai­suu­des­ta.

Kir­jal­li­suus

Aukee, Ran­ja (2013). Van­has­ta uuteen sosi­aa­li­lää­ke­tie­tee­seen. Suo­ma­lai­sen sosi­aa­li­lää­ke­tie­teen muo­tou­tu­mi­nen 1800-luvun lopul­ta vuo­si­tu­han­nen vaih­tee­seen. Väi­tös­kir­ja. Tam­pe­re: Tam­pe­reen yli­opis­to.

Bene­det­ti, Gae­ta­no (1955). Psyc­hot­he­ra­pie eines Schizoph­re­nen. Psyc­he, 9(1), 23–41.

Bene­det­ti, Gae­ta­no (1975). Das Irra­tio­na­le in der Psyc­hot­he­ra­pie der Psyc­ho­sen. Teok­ses­sa Bene­det­ti, Gae­ta­no, Aus­gewähl­te Auf­sätze zur Schizoph­re­nie­leh­re, 206–212. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht.

Bene­det­ti, Gae­ta­no (1964/1977). Klii­ni­nen psy­ko­te­ra­pia. Suom. Mir­ja Ruta­nen. Hel­sin­ki: Ota­va. [Alku­pe­räi­nen teos Kli­nische Psyc­hot­he­ra­pie.]

Bene­det­ti, Gae­ta­no (2006). The first three ISPS Sym­po­sia on the psyc­hot­he­ra­py of schizoph­re­nia in Cery (Lausan­ne) and Bres­ten­berg (near Zurich), 1956, 1959 and 1964. Teok­ses­sa Ala­nen, Yrjö O.; Sil­ver, Ann-Loui­se S. & Gonzaléz de Chá­vez, Manuel (toim.), ISPS and its sym­po­sia. Fif­ty years of huma­nis­tic treat­ment of psyc­ho­ses. In honour of the his­to­ry of the Inter­na­tio­nal Socie­ty for the Psyc­ho­lo­gical Treat­ments of the Schizoph­re­nias and Other Psyc­ho­ses, 1956–2006, 31–45. Madrid: Fun­dación para la Inves­ti­gación y Tra­ta­mien­to de la Esquizo­fre­nia y otras Psico­sis.

Cox, Mur­ray (1983). Int­ro­duc­tion. Teok­ses­sa Sii­ra­la, Mart­ti, From trans­fer to trans­fe­rence. Seven essays on the human pre­dica­ment, 9–10. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Cox, Mur­ray & Theil­gaard, Alice (1987). Muta­ti­ve metap­hors in psyc­hot­he­ra­py. The Aeo­lian mode. Lon­too: Tavis­tock Publica­tions.

Hertz­berg, Tove (1990). Mart­ti Sii­ra­lan haas­tat­te­lu. Jos­kus vähä on niin mer­kit­tä­vää että jotain mah­ta­vaa mul­lis­tuu. Medi­sii­na­ri, 53(7), 26–31.

Iha­nus, Juha­ni (2000). Vas­taan­ot­to­ja. The­ra­peia 40 vuot­ta. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Iha­nus, Juha­ni (2022a). Yksi­lön ja yhtei­sön har­hat – Mart­ti Sii­ra­la, skit­so­fre­nia ja inhi­mil­li­nen koh­taa­mi­nen. Psy­ko­te­ra­pia, 41(2), 147–159.

Iha­nus, Juha­ni (2022b). Mart­ti Sii­ra­la ja Gae­ta­no Bene­det­ti – dia­lo­gi­nen ystä­vyys ja psy­ko­te­ra­peut­ti­nen ymmär­rys. Psy­ko­te­ra­pia, 41(3), 249–258.

Iha­nus, Juha­ni & Sil­ta­la, Pirk­ko (2011). Mart­ti Sii­ra­la (Novem­ber 24, 1922 – August 18, 2008): A see­ker of human unders­tan­ding and a unique lan­gua­ge. Inter­na­tio­nal Forum of Psyc­hoa­na­ly­sis, 20(2), 119–124.

Keto­nen, Oiva (1981). Sijais­vas­tuu ja sai­ras­ta­mi­nen sijai­se­na – Mart­ti Sii­ra­la. Teok­ses­sa Psy­ko­te­ra­pia – teo­ria ja käy­tän­tö 1, 223–252. Espoo: Weilin+Göös.

Knekt, Paul; Lind­fors, Ola­vi & Laak­so­nen, Maa­rit (2010). Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus – psy­ko­te­ra­pioi­den vai­kut­ta­vuus vii­den vuo­den seu­ran­nas­sa. Ter­vey­den ja hyvin­voin­nin lai­tos (THL). Raport­ti 33/2010. Hel­sin­ki.

Kylän­pää, Riit­ta (2020). Ute­lias mie­li. Claes Anders­so­nin elä­mä. Hel­sin­ki: Kus­tan­nus­osa­keyh­tiö Sil­ta­la.

Mül­ler, Chris­tian (1955). Über Psyc­hot­he­ra­pie bei einem chro­nischen Schizoph­re­nen. Psyc­he, 9(6), 350–369.

Rau­ha­la, Lau­ri (1981). Keho elää. Suo­men lää­kä­ri­leh­ti, 36(9), 683–684.

Rau­ha­la, Lau­ri (1987a). Onko ruu­mil­la kie­li? Duo­decim, 103(5), 291–295.

Rau­ha­la, Lau­ri (1987b). Psyyk­ki­ses­ti häi­riin­ty­neen maa­il­man­ku­van filo­so­fi­nen struk­tuu­ria­na­lyy­si. Psy­ko­te­ra­pia, 6(3), 2–13. 

Rau­ha­la, Lau­ri (1988). Ilme­nee­kö inhi­mil­li­nen ahdin­ko tyh­jyy­des­sä vai reaa­li­ses­sa ole­mas­sao­los­sa? Psy­ko­te­ra­pia, 7(1), 42–44. 

Roi­ne, Mik­ko; Blom­qvist, Kirs­ti & Mak­ko­nen, Han­nu (1980). Ylei­nen lää­kä­riop­pi – osa perus­kou­lu­tus­ta. Suo­men lää­kä­ri­leh­ti, 35, 2953–2955.

Sii­ra­la, Mart­ti [Johan­nes] (1938). Äitiys­huol­los­ta. Hel­sin­ki: Ota­va.

Sii­ra­la, Mart­ti (1955/2022). Skit­so­fre­nian puhu­tel­ta­va­na. Psy­ko­te­ra­pia, 41(2), 160–165.

Sii­ra­la, Mart­ti (1961a). Die Schizoph­re­nie des Einzel­nen und der All­ge­mein­heit. Mit einem Beit­rag von G. Bene­det­ti und Geleitwor­ten von W. von Baeyer und W. Küte­meyer. Göt­tin­gen: Van­den­hoeck & Ruprecht. [2. muut­ta­ma­ton pai­nos ilmes­ty­nyt 2000; Esch­born: Ver­lag Diet­mar Klotz.]

Sii­ra­la, Mart­ti (1961b). Suo­ma­lai­sen yhtei­sön sai­rausil­miöi­tä. Esi­tel­mä Espoon sääs­tö­pank­kio­pis­tol­la semi­naa­ris­sa ”Huol­to­toi­mis­ton kos­ke­tus omaan pii­riin­sä” 1.2. [Käsi­kir­joi­tus.]

Sii­ra­la, Mart­ti (1961c). Syy, syyl­li­syys ja vel­ka sai­rau­des­sa. Esi­tel­mä Suo­men Neu­ro-Psy­kiat­ri­ses­sa Yhdis­tyk­ses­sä 27.10. Tii­vis­tel­mä. [Käsi­kir­joi­tus.]

Sii­ra­la, Mart­ti (1963). Social­pa­to­lo­gi inom psy­ko­te­ra­pin. Nor­disk Psy­kiat­risk Tidss­krift, 17(3), 209–214.

Sii­ra­la, Mart­ti (1966). Perus­kat­so­mus­tem­me mer­ki­tyk­ses­tä lää­ke­tie­tees­sä. Kon­sul­toi­van psy­kiat­rin havain­to­ja puheen­ke­hi­tyk­sen häi­riöis­tä. Sosi­aa­li­lää­ke­tie­teel­li­nen Aika­kaus­leh­ti. Supple­ment II A.

Sii­ra­la, Mart­ti (1969). Medici­ne in meta­morp­ho­sis. Speech, pre­sence, and inte­gra­tion. Käänt. Jaak­ko S. Tola ja Her­bert Lomas. Lon­too: Tavis­tock Publica­tions. [Uusin­ta­pai­nos ilmes­ty­nyt 2001, Lon­too: Rout­led­ge.]

Sii­ra­la, Mart­ti (1971a). Luon­nos ylei­sek­si lää­kä­rio­pik­si. Medi­sii­na­ri, 34(5), 75–83.

Sii­ra­la, Mart­ti (1971b). Paro­la, pre­senza e inte­grazio­ne. Medici­na in meta­mor­fo­si. Käänt. Leo Nahon. Mila­no: Felt­ri­nel­li.

Sii­ra­la, Mart­ti (1972a). Psy­ko­te­ra­pias­ta ja sen oppi­mi­ses­ta. Psy­ko­te­ra­peut­ti­nen aika­kaus­kir­ja, 2, 313–320.

Sii­ra­la, Mart­ti (1972b). Psyc­hot­he­ra­py of schizoph­re­nia as a basic human expe­rience, as a fer­ment for a meta­morp­ho­sis in the concep­tion of know­led­ge and the ima­ge of man. Teok­ses­sa Rubins­tein, David & Ala­nen, Yrjö O. (toim.), Psyc­hot­he­ra­py of schizoph­re­nia. Procee­dings of the Fourth Inter­na­tio­nal Sym­po­sium, Tur­ku, Fin­land, August 4–7, 1971, 130–155. Ams­ter­dam: Excerp­ta Medica.

Sii­ra­la, Mart­ti (1976). Keho vai ruu­mis? Suo­men Kuva­leh­ti, 2, 21.

Sii­ra­la, Mart­ti (1979). Psy­koa­na­lyy­sin anti ihmis­suh­teit­ten hoi­toon – tule­vai­suu­den näkö­ala. Medi­sii­na­ri, 42(8), 8–17.

Sii­ra­la, Mart­ti (1980/1983). On malig­nant vio­lence: Whe­re to look for hope of reac­hing its roots? Teok­ses­sa Mart­ti Sii­ra­la, From trans­fer to trans­fe­rence. Seven esseys on the human pre­dica­ment, 129–154. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Sii­ra­la, Mart­ti (1981a). Onko ruu­miim­me tosi­aan jo koko­naan kuol­lut? Suo­men lää­kä­ri­leh­ti, 36(13), 1059–1060.

Sii­ra­la, Mart­ti (1981b). Todel­li­suu­den har­hai­nen omis­ta­mi­nen – nor­maa­li hul­luus. Teok­ses­sa Psy­ko­te­ra­pia – teo­ria ja käy­tän­tö 2, 173–200. Espoo: Weilin+Göös.

Sii­ra­la, Mart­ti (1981/1983). The­ra­py and cog­ni­tion. Epis­te­mo­lo­gical reflec­tions from the view­point of psyc­hot­he­ra­py. Teok­ses­sa Mart­ti Sii­ra­la, From trans­fer to trans­fe­rence. Seven esseys on the human pre­dica­ment, 155–183. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Sii­ra­la, Mart­ti (1982). Miten tul­la lää­kä­rik­si eli yri­tys nimel­tä ylei­nen lää­kä­riop­pi. Sta­tus, 4(3), 32–40.

Sii­ra­la, Mart­ti (1986). Psy­ko­so­ma­tii­kas­ta ant­ro­po­lo­gi­seen lää­ke­tie­tee­seen. Teok­ses­sa Reko­la, Juha­ni K.; Blom­qvist, Kirs­ti; Kaut­tu, Kyl­lik­ki & Mak­ko­nen, Han­nu (toim.), Sai­rau­den vies­ti. Psy­ko­so­ma­tii­kas­ta ant­ro­po­lo­gi­seen lää­ke­tie­tee­seen, 9–73. Hel­sin­ki: Kun­tou­tus­sää­tiö.

Sii­ra­la, Mart­ti (1987a). Anta­kaam­me ruu­miin elää ja vies­tiä! Duo­decim, 103(12), 779–781.

Sii­ra­la. Mart­ti (1987b). Puhet­ta ihmi­ses­tä hänen sai­rau­des­saan ja kaik­ki­nai­ses­sa ahdin­gos­saan. Lau­ri Rau­ha­lan kir­joi­tuk­sen ajan­koh­tais­ta­mia aja­tuk­sia. Psy­ko­te­ra­pia, 6(4), 42–45. 

Sii­ra­la, Mart­ti (1993). From trans­fer to trans­fe­rence, or: Let us not for­get Lai­os when we recog­nize Oedi­pus. Inter­na­tio­nal Forum of Psyc­hoa­na­ly­sis, 2(2), 90–101.

Sii­ra­la, Mart­ti (1995). Educa­tion towards compre­hen­si­ve medici­ne. Psy­ko­te­ra­pia, 14(2), 23–36.

Sii­ra­la, Mart­ti (1998). Mitä on rea­li­teet­ti? Psy­ko­te­ra­pia, 17(4), 33–43.  

Sil­ta­la, Pirk­ko (2016). Taak­ka­siir­ty­mä. Trau­man siir­to yli suku­pol­vien. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Suo­men Aka­te­mia (1971). Val­tion lää­ke­tie­teel­li­sen toi­mi­kun­nan run­ko-ohjel­ma 1971. Hel­sin­ki.

Tupo­la, Sari­ma­ri (1990). Ylei­nen lää­kä­riop­pi – kat­saus his­to­ri­aan ja nykyi­syy­teen. Medi­sii­na­ri, 53(7), 6–8.

Wenzl, Hans (1988). Eini­ge Bemer­kun­gen zur Entwicklung der Sozialp­syc­hiat­rie in der Bun­des­re­publik. Teok­ses­sa Rexi­lius, Gün­ter (toim.), Psyc­ho­lo­gie als Gesellschaftswis­senschaft. Geschich­te, Theo­rie und Praxis kri­tischer Psyc­ho­lo­gie, 333–351. Opla­den: West­deutscher Ver­lag.

von Weiz­säc­ker, Vik­tor (1940). Der Ges­talt­kreis. Theo­rie der Ein­heit von Wahr­neh­men und Bewe­gen. Leipzig: Georg Thie­me.

Kaik­ki artik­ke­lis­sa sitee­ra­tut aiem­min jul­kai­se­mat­to­mat doku­men­tit (kir­jeet, käsi­kir­joi­tuk­set) ovat peräi­sin Mart­ti Sii­ra­lan arkis­tos­ta.