Hannu Säävälä: Osaanko rakastaa potilaitani enemmän kuin teorioitani?

Koh­taan psy­ko­te­ra­peut­ti­na ja psy­koa­na­lyy­tik­ko­na vas­taa­no­tol­la­ni mitä eri­lai­sim­pia ihmi­se­lä­män muun­nel­mia. Nii­hin kuu­luu myös sel­lai­sia ilmiöi­tä, jot­ka ovat minul­le vie­rai­ta tai epä­miel­lyt­tä­viä tai jopa vihan­tun­tei­ta herät­tä­viä. Miten sel­viän tuos­ta kai­kes­ta?

Psy­ko­te­ra­peut­ti­na vali­koin poti­laa­ni kuten me kaik­ki teem­me. Voin toki tor­jua yhteis­työn sel­lai­sen poti­laan kans­sa, johon ei syn­ny luon­tais­ta posi­tii­vis­ta tun­ne­suh­det­ta ja kehot­taa hän­tä jat­ka­maan tera­peu­tin etsi­mis­tä. Vali­tet­ta­vas­ti nuo oudot ja tun­tei­ta herät­tä­vät ilmiöt tule­vat usein esil­le vas­ta yhteis­työn jo alet­tua. Maa­il­ma tun­kee syliin, vaik­ka kuin­ka yrit­täi­sin pysyä muka­vuusa­lu­eel­la­ni.

Eräs arvos­ta­ma­ni maa­il­man­kuu­lu psy­koa­na­lyy­tik­ko ja pro­fes­so­ri tote­si haas­tat­te­lus­sam­me muu­ta­mia vuo­sia sit­ten, että ei ole kos­kaan tavan­nut vas­taa­no­tol­laan homo­sek­su­aa­lis­ta poti­las­ta. Ehkä­pä myös poti­laat vali­koi­vat mei­dät sen mukaan, onko meil­lä kykyä koh­da­ta hei­dät ja hei­dän ongel­man­sa kuun­nel­len ja kun­nioit­taen. Jos­kus käy kui­ten­kin niin, että ei-toi­vot­tu koh­taa­mi­nen tapah­tuu ja yhteen­so­pi­mat­to­mat koh­taa­vat toi­sen­sa. Tera­peu­tin hal­lit­se­ma­ton nega­tii­vi­nen vas­tat­rans­fe­rens­si voi tuot­taa tuhoi­saa jäl­keä, mis­tä yhdys­val­ta­lai­sen psy­koa­na­lyy­tik­ko Char­les Soca­ri­dek­sen häm­men­tä­vät puheet hänen homo­sek­su­aa­li­sis­ta poti­lais­taan on surul­li­nen esi­merk­ki (Sää­vä­lä 2022).

Nega­tii­vi­sen vas­tat­rans­fe­rens­sin ohel­la teo­reet­ti­set käsi­tyk­se­ni voi­vat olla syy­nä psy­ko­te­ra­peut­ti­seen epä­on­nis­tu­mi­seen. Vii­te­ke­hyk­se­ni ja omak­su­ma­ni teo­riat saat­ta­vat olla jän­nit­tei­ses­sä suh­tees­sa poti­laan esiin tuo­miin ilmiöi­hin tai hänen edus­ta­miin­sa näke­myk­siin, min­kä takia saa­tan rea­goi­da pahim­mil­laan niin voi­mak­kaas­ti poti­laan ole­muk­seen, että unoh­dan psy­ko­te­ra­pian sään­nöt ja alan opet­taa hän­tä teo­rioi­de­ni poh­jal­ta.

Teo­riam­me ovat mones­ti huo­lel­la luo­tu­ja, klii­ni­sen koke­muk­sen ja moni­puo­li­sen poh­din­nan tuot­ta­mia tulok­sia. Ne voi­vat kui­ten­kin myös kah­li­ta mei­tä, kun muut­tu­vas­sa kult­tuu­ri­ses­sa ympä­ris­tös­sä ja sosi­aa­lis­ten muu­tos­ten kes­kel­lä jou­dum­me vas­tak­kain aivan uusien inhi­mil­lis­ten ilmiöi­den kans­sa. Bel­gia­lai­nen psy­koa­na­lyy­tik­ko Paul Ver­haeg­he (2014) poh­tii kir­jas­saan What about me? vik­to­ri­aa­ni­sen ajan ja Enron-ajak­si nimit­tä­män­sä nyky­ajan ero­ja psyyk­ki­ses­sä oireen­muo­dos­tuk­ses­sa ja dyna­mii­kas­sa. Ver­haeg­he osoit­taa hyvin perus­tel­len sen, miten yksi­löi­den psyyk­ki­nen dyna­miik­ka on muut­tu­nut kol­lek­tii­vi­sel­la tasol­la vii­mei­sen sadan vuo­den aika­na. Minun tär­kein vii­te­ke­hyk­se­ni on objek­ti­suh­de­teo­ria, mut­ta minun on myön­net­tä­vä se, että en voi selit­tää sen kaut­ta kaik­kea työs­sä­ni koh­taa­maa­ni kär­si­mys­tä.

Eräs oppi­kir­jan kir­joit­ta­nut tut­ki­ja halusi ana­ly­soi­da opis­ke­li­joi­den alle­vii­vauk­sia hänen kir­jaan­sa. Hän arvioi alle­vii­vauk­sia sii­tä näkö­kul­mas­ta, oli­vat­ko ne oikein vai vää­rin teh­ty­jä. Hänen mie­les­tään tie­tyt alle­vii­vauk­set osui­vat oike­aan, kun taas jot­kut osoit­ti­vat ymmär­tä­mät­tö­myyt­tä ja epä­on­nis­tu­mis­ta asian hah­mot­ta­mi­ses­sa. Onko mei­dän suh­teem­me psy­koa­na­lyyt­ti­siin teo­rioi­hin tuon­kal­tai­nen, vai pitäi­si­kö mei­dän kan­nus­taa oma­pe­räi­seen teo­rioi­den tul­kin­taan? Uskon, että molem­pia lähes­ty­mis­ta­po­ja tar­vi­taan.  Älkääm­me unoh­ta­ko sitä, että oudot tul­kin­nat voi­vat olla suu­ri mah­dol­li­suus kehit­tää teo­rioi­tam­me uudel­le tasol­le. Vää­ris­tä alle­vii­vauk­sis­ta voi syn­tyä uut­ta ja mie­len­kiin­tois­ta teo­reet­tis­ta poh­dis­ke­lua.

Teo­rioi­dem­me täy­tyy elää ajas­sa, ja mei­dän pitää kye­tä koh­taa­maan prak­tii­kas­sam­me uusien tuu­lien tuo­mia outo­ja yksi­löl­li­siä muun­nel­mia. Brit­ti­läi­nen psy­koa­na­lyy­tik­ko Ales­san­dra Lem­ma (2022) on oiva esi­merk­ki täs­tä. Hän ei ole jää­nyt teo­rioi­neen kam­mioon­sa, vaan nuus­kii ympä­riin­sä uusil­la tavoil­la oirei­le­vien kes­kuu­des­sa ymmär­tääk­seen, mitä ihmi­sil­le tapah­tuu täs­sä ja nyt. Täs­sä ja nyt on tuos­sa mer­ki­tyk­ses­sä sitä, että yllät­tä­väl­lä taval­la oirei­le­van ihmi­sen koke­mus ja tra­ge­dia koh­da­taan sil­mäs­tä sil­mään ilman val­mis­ta teo­ri­aa hänen koke­muk­ses­taan. Val­miit teo­riat voi­vat olla suu­ri este koh­da­ta vaik­ka­pa tran­sih­mi­nen, joka on vakuut­tu­nut sii­tä, että hänel­lä ei ole mitään psyyk­kis­tä ris­ti­rii­taa, joka hait­tai­si hän­tä. Hän saat­taa kokea esi­mer­kik­si, että ongel­ma­na on masen­nus, joka juon­taa juu­ren­sa mui­den ihmis­ten tor­ju­vas­ta suh­tau­tu­mi­ses­ta hänen suku­puo­li­suut­taan koh­taan.

Vaik­ka kuvaan yllä teo­rioi­hin jumit­tu­mi­sen vaa­ro­ja, kat­son, että teo­reet­ti­nen ajat­te­lu on tär­keä osa psy­ko­te­ra­peut­tis­ta toi­min­taa. Ihmis­luon­toon ja amma­til­li­seen osaa­mi­seen kuu­luu asioi­den teo­reet­ti­nen jäsen­te­ly ja ymmär­tä­mi­nen. Ilman teo­ri­aa elä­män ja amma­tin käy­tän­nöt ovat kovin val­ju­ja ja uhkaa­vat huk­kua mitään­sa­no­mat­to­muu­teen. Teo­ria elä­mäs­tä yleen­sä ja omas­ta työs­tä eri­tyi­ses­ti on se, joka tekee meis­tä ihmi­si­nä robo­tin ja eläi­men vas­ta­koh­tia. Inhi­mil­li­nen kult­tuu­ri on teo­reet­ti­seen ymmär­tä­mi­seen pyr­ki­mi­sen aikaan­saa­maa.

Teo­rioi­ta saa ja tulee­kin rakas­taa. Ilman voi­ma­kas­ta sitou­tu­mis­ta nii­hin ei syn­ny jäsen­ty­nyt­tä ja uut­ta luo­vaa ajat­te­lua. Mut­ta ammat­tim­me ydin on poti­lai­den aut­ta­mi­nen. Ilman rak­kaut­ta poti­lai­ta koh­taan ei syn­ny voi­maa aut­taa hei­tä. Hyvää psy­ko­te­ra­pi­aa syn­tyy kah­den sitou­tu­mi­sen perus­tal­le – tar­vit­sem­me teo­reet­tis­ta voi­maa ja poti­lai­siin sitou­tu­mi­sen vah­vuut­ta. Mei­dän on syy­tä kat­soa pei­liin ja kysyä itsel­täm­me täs­sä kah­den kiin­nit­ty­mi­sen ase­tel­mas­sa: muis­tan­ko, että lojaa­li­suus poti­lai­ta koh­taan menee aina teo­ri­aa koh­taan osoit­ta­ma­ni lojaa­li­suu­den edel­le? Etc­he­go­yen & Ama­ti-Meh­ler (2004) totea­vat, että psy­koa­na­lyy­sin ja psy­ko­dy­naa­mi­sen tera­pian his­to­rias­sa teo­riat ovat kehit­ty­neet ja muut­tu­neet, mut­ta klii­ni­sen poti­las­työn peri­aat­teet eivät niin­kään – poti­lai­den kun­nioi­tus ja tie­toi­suu­des­ta esi­te­toi­seen pyr­ki­vä ase­tel­ma ovat pysy­vin osa psy­koa­na­lyyt­tis­ta vii­te­ke­hys­tä.

Rans­ka­lai­nen pila­piir­tä­jä Honoré Dau­mier (1958) piir­si ohei­sen kuvan komee­tan havain­noi­jis­ta. Toi­von, että pys­tyi­sin yhtä aikaa tut­ki­maan tar­kas­ti sitä, mitä kau­ko­put­ke­ni näyt­tää minul­le, ja samal­la kyke­ni­sin kat­so­maan ympä­ril­le­ni, jot­ta tär­kein eli poti­laa­ni eivät vaan vilah­da ohit­se­ni kau­ko­put­kea­ni rakas­taes­sa­ni.

Han­nu Sää­vä­lä

psy­koa­na­lyy­tik­ko

Kir­jal­li­suus

Dau­mier, Honoré (1858). Pla­te 556 from Actua­lités in le Cha­ri­va­ri, Sep­tem­ber 22, 1858. Kari­ka­tyy­ri­piir­ros. Kat­sot­ta­vis­sa osoit­tees­sa https://www.pinterest.com/pin/489625790714706900/

Etc­he­go­yen, Lau­ra & Ama­ti-Meh­ler, Jacque­li­ne (2004). Lan­gua­ge and affects in the ana­ly­tic prac­tice. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 85(6), 1479‒1483.

Lem­ma, Ales­san­dra (2022). Trans­gen­der iden­ti­ties. A con­tem­po­ra­ry int­ro­duc­tion. Lon­too: Rout­led­ge.

Sää­vä­lä, Han­nu (2022). Trans* ‒ kuin­ka kor­va­ni kuu­li­si­vat ja mie­le­ni työs­täi­si suku­puo­li­suu­den haas­tet­ta. Psy­ko­te­ra­pia, 41(2), 118‒134.

Ver­haeg­he, Paul (2014). What about me? The struggle for iden­ti­ty in a mar­ket-based socie­ty. Lon­too: Scri­be Publica­tions.