Valitse vuosi:
2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Hannu Säävälä: Osaanko rakastaa potilaitani enemmän kuin teorioitani?

Koh­taan psy­ko­te­ra­peut­ti­na ja psy­koa­na­lyy­tik­ko­na vas­taa­no­tol­la­ni mitä eri­lai­sim­pia ihmi­se­lä­män muun­nel­mia. Nii­hin kuu­luu myös sel­lai­sia ilmiöi­tä, jot­ka ovat minul­le vie­rai­ta tai epä­miel­lyt­tä­viä tai jopa vihan­tun­tei­ta herät­tä­viä. Miten sel­viän tuos­ta kai­kes­ta?

Psy­ko­te­ra­peut­ti­na vali­koin poti­laa­ni kuten me kaik­ki teem­me. Voin toki tor­jua yhteis­työn sel­lai­sen poti­laan kans­sa, johon ei syn­ny luon­tais­ta posi­tii­vis­ta tun­ne­suh­det­ta ja kehot­taa hän­tä jat­ka­maan tera­peu­tin etsi­mis­tä. Vali­tet­ta­vas­ti nuo oudot ja tun­tei­ta herät­tä­vät ilmiöt tule­vat usein esil­le vas­ta yhteis­työn jo alet­tua. Maa­il­ma tun­kee syliin, vaik­ka kuin­ka yrit­täi­sin pysyä muka­vuusa­lu­eel­la­ni.

Eräs arvos­ta­ma­ni maa­il­man­kuu­lu psy­koa­na­lyy­tik­ko ja pro­fes­so­ri tote­si haas­tat­te­lus­sam­me muu­ta­mia vuo­sia sit­ten, että ei ole kos­kaan tavan­nut vas­taa­no­tol­laan homo­sek­su­aa­lis­ta poti­las­ta. Ehkä­pä myös poti­laat vali­koi­vat mei­dät sen mukaan, onko meil­lä kykyä koh­da­ta hei­dät ja hei­dän ongel­man­sa kuun­nel­len ja kun­nioit­taen. Jos­kus käy kui­ten­kin niin, että ei-toi­vot­tu koh­taa­mi­nen tapah­tuu ja yhteen­so­pi­mat­to­mat koh­taa­vat toi­sen­sa. Tera­peu­tin hal­lit­se­ma­ton nega­tii­vi­nen vas­tat­rans­fe­rens­si voi tuot­taa tuhoi­saa jäl­keä, mis­tä yhdys­val­ta­lai­sen psy­koa­na­lyy­tik­ko Char­les Soca­ri­dek­sen häm­men­tä­vät puheet hänen homo­sek­su­aa­li­sis­ta poti­lais­taan on surul­li­nen esi­merk­ki (Sää­vä­lä 2022).

Nega­tii­vi­sen vas­tat­rans­fe­rens­sin ohel­la teo­reet­ti­set käsi­tyk­se­ni voi­vat olla syy­nä psy­ko­te­ra­peut­ti­seen epä­on­nis­tu­mi­seen. Vii­te­ke­hyk­se­ni ja omak­su­ma­ni teo­riat saat­ta­vat olla jän­nit­tei­ses­sä suh­tees­sa poti­laan esiin tuo­miin ilmiöi­hin tai hänen edus­ta­miin­sa näke­myk­siin, min­kä takia saa­tan rea­goi­da pahim­mil­laan niin voi­mak­kaas­ti poti­laan ole­muk­seen, että unoh­dan psy­ko­te­ra­pian sään­nöt ja alan opet­taa hän­tä teo­rioi­de­ni poh­jal­ta.

Teo­riam­me ovat mones­ti huo­lel­la luo­tu­ja, klii­ni­sen koke­muk­sen ja moni­puo­li­sen poh­din­nan tuot­ta­mia tulok­sia. Ne voi­vat kui­ten­kin myös kah­li­ta mei­tä, kun muut­tu­vas­sa kult­tuu­ri­ses­sa ympä­ris­tös­sä ja sosi­aa­lis­ten muu­tos­ten kes­kel­lä jou­dum­me vas­tak­kain aivan uusien inhi­mil­lis­ten ilmiöi­den kans­sa. Bel­gia­lai­nen psy­koa­na­lyy­tik­ko Paul Ver­haeg­he (2014) poh­tii kir­jas­saan What about me? vik­to­ri­aa­ni­sen ajan ja Enron-ajak­si nimit­tä­män­sä nyky­ajan ero­ja psyyk­ki­ses­sä oireen­muo­dos­tuk­ses­sa ja dyna­mii­kas­sa. Ver­haeg­he osoit­taa hyvin perus­tel­len sen, miten yksi­löi­den psyyk­ki­nen dyna­miik­ka on muut­tu­nut kol­lek­tii­vi­sel­la tasol­la vii­mei­sen sadan vuo­den aika­na. Minun tär­kein vii­te­ke­hyk­se­ni on objek­ti­suh­de­teo­ria, mut­ta minun on myön­net­tä­vä se, että en voi selit­tää sen kaut­ta kaik­kea työs­sä­ni koh­taa­maa­ni kär­si­mys­tä.

Eräs oppi­kir­jan kir­joit­ta­nut tut­ki­ja halusi ana­ly­soi­da opis­ke­li­joi­den alle­vii­vauk­sia hänen kir­jaan­sa. Hän arvioi alle­vii­vauk­sia sii­tä näkö­kul­mas­ta, oli­vat­ko ne oikein vai vää­rin teh­ty­jä. Hänen mie­les­tään tie­tyt alle­vii­vauk­set osui­vat oike­aan, kun taas jot­kut osoit­ti­vat ymmär­tä­mät­tö­myyt­tä ja epä­on­nis­tu­mis­ta asian hah­mot­ta­mi­ses­sa. Onko mei­dän suh­teem­me psy­koa­na­lyyt­ti­siin teo­rioi­hin tuon­kal­tai­nen, vai pitäi­si­kö mei­dän kan­nus­taa oma­pe­räi­seen teo­rioi­den tul­kin­taan? Uskon, että molem­pia lähes­ty­mis­ta­po­ja tar­vi­taan.  Älkääm­me unoh­ta­ko sitä, että oudot tul­kin­nat voi­vat olla suu­ri mah­dol­li­suus kehit­tää teo­rioi­tam­me uudel­le tasol­le. Vää­ris­tä alle­vii­vauk­sis­ta voi syn­tyä uut­ta ja mie­len­kiin­tois­ta teo­reet­tis­ta poh­dis­ke­lua.

Teo­rioi­dem­me täy­tyy elää ajas­sa, ja mei­dän pitää kye­tä koh­taa­maan prak­tii­kas­sam­me uusien tuu­lien tuo­mia outo­ja yksi­löl­li­siä muun­nel­mia. Brit­ti­läi­nen psy­koa­na­lyy­tik­ko Ales­san­dra Lem­ma (2022) on oiva esi­merk­ki täs­tä. Hän ei ole jää­nyt teo­rioi­neen kam­mioon­sa, vaan nuus­kii ympä­riin­sä uusil­la tavoil­la oirei­le­vien kes­kuu­des­sa ymmär­tääk­seen, mitä ihmi­sil­le tapah­tuu täs­sä ja nyt. Täs­sä ja nyt on tuos­sa mer­ki­tyk­ses­sä sitä, että yllät­tä­väl­lä taval­la oirei­le­van ihmi­sen koke­mus ja tra­ge­dia koh­da­taan sil­mäs­tä sil­mään ilman val­mis­ta teo­ri­aa hänen koke­muk­ses­taan. Val­miit teo­riat voi­vat olla suu­ri este koh­da­ta vaik­ka­pa tran­sih­mi­nen, joka on vakuut­tu­nut sii­tä, että hänel­lä ei ole mitään psyyk­kis­tä ris­ti­rii­taa, joka hait­tai­si hän­tä. Hän saat­taa kokea esi­mer­kik­si, että ongel­ma­na on masen­nus, joka juon­taa juu­ren­sa mui­den ihmis­ten tor­ju­vas­ta suh­tau­tu­mi­ses­ta hänen suku­puo­li­suut­taan koh­taan.

Vaik­ka kuvaan yllä teo­rioi­hin jumit­tu­mi­sen vaa­ro­ja, kat­son, että teo­reet­ti­nen ajat­te­lu on tär­keä osa psy­ko­te­ra­peut­tis­ta toi­min­taa. Ihmis­luon­toon ja amma­til­li­seen osaa­mi­seen kuu­luu asioi­den teo­reet­ti­nen jäsen­te­ly ja ymmär­tä­mi­nen. Ilman teo­ri­aa elä­män ja amma­tin käy­tän­nöt ovat kovin val­ju­ja ja uhkaa­vat huk­kua mitään­sa­no­mat­to­muu­teen. Teo­ria elä­mäs­tä yleen­sä ja omas­ta työs­tä eri­tyi­ses­ti on se, joka tekee meis­tä ihmi­si­nä robo­tin ja eläi­men vas­ta­koh­tia. Inhi­mil­li­nen kult­tuu­ri on teo­reet­ti­seen ymmär­tä­mi­seen pyr­ki­mi­sen aikaan­saa­maa.

Teo­rioi­ta saa ja tulee­kin rakas­taa. Ilman voi­ma­kas­ta sitou­tu­mis­ta nii­hin ei syn­ny jäsen­ty­nyt­tä ja uut­ta luo­vaa ajat­te­lua. Mut­ta ammat­tim­me ydin on poti­lai­den aut­ta­mi­nen. Ilman rak­kaut­ta poti­lai­ta koh­taan ei syn­ny voi­maa aut­taa hei­tä. Hyvää psy­ko­te­ra­pi­aa syn­tyy kah­den sitou­tu­mi­sen perus­tal­le – tar­vit­sem­me teo­reet­tis­ta voi­maa ja poti­lai­siin sitou­tu­mi­sen vah­vuut­ta. Mei­dän on syy­tä kat­soa pei­liin ja kysyä itsel­täm­me täs­sä kah­den kiin­nit­ty­mi­sen ase­tel­mas­sa: muis­tan­ko, että lojaa­li­suus poti­lai­ta koh­taan menee aina teo­ri­aa koh­taan osoit­ta­ma­ni lojaa­li­suu­den edel­le? Etc­he­go­yen & Ama­ti-Meh­ler (2004) totea­vat, että psy­koa­na­lyy­sin ja psy­ko­dy­naa­mi­sen tera­pian his­to­rias­sa teo­riat ovat kehit­ty­neet ja muut­tu­neet, mut­ta klii­ni­sen poti­las­työn peri­aat­teet eivät niin­kään – poti­lai­den kun­nioi­tus ja tie­toi­suu­des­ta esi­te­toi­seen pyr­ki­vä ase­tel­ma ovat pysy­vin osa psy­koa­na­lyyt­tis­ta vii­te­ke­hys­tä.

Rans­ka­lai­nen pila­piir­tä­jä Honoré Dau­mier (1958) piir­si ohei­sen kuvan komee­tan havain­noi­jis­ta. Toi­von, että pys­tyi­sin yhtä aikaa tut­ki­maan tar­kas­ti sitä, mitä kau­ko­put­ke­ni näyt­tää minul­le, ja samal­la kyke­ni­sin kat­so­maan ympä­ril­le­ni, jot­ta tär­kein eli poti­laa­ni eivät vaan vilah­da ohit­se­ni kau­ko­put­kea­ni rakas­taes­sa­ni.

Han­nu Sää­vä­lä

psy­koa­na­lyy­tik­ko

Kir­jal­li­suus

Dau­mier, Honoré (1858). Pla­te 556 from Actua­lités in le Cha­ri­va­ri, Sep­tem­ber 22, 1858. Kari­ka­tyy­ri­piir­ros. Kat­sot­ta­vis­sa osoit­tees­sa https://www.pinterest.com/pin/489625790714706900/

Etc­he­go­yen, Lau­ra & Ama­ti-Meh­ler, Jacque­li­ne (2004). Lan­gua­ge and affects in the ana­ly­tic prac­tice. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 85(6), 1479‒1483.

Lem­ma, Ales­san­dra (2022). Trans­gen­der iden­ti­ties. A con­tem­po­ra­ry int­ro­duc­tion. Lon­too: Rout­led­ge.

Sää­vä­lä, Han­nu (2022). Trans* ‒ kuin­ka kor­va­ni kuu­li­si­vat ja mie­le­ni työs­täi­si suku­puo­li­suu­den haas­tet­ta. Psy­ko­te­ra­pia, 41(2), 118‒134.

Ver­haeg­he, Paul (2014). What about me? The struggle for iden­ti­ty in a mar­ket-based socie­ty. Lon­too: Scri­be Publica­tions.