Emma Riekko: Jeanne Magagna: A psychotherapeutic understanding of eating disorders in children and young people

Vai­kei­den syö­mis­häi­riöi­den hoi­dos­ta – kuin­ka aut­taa syö­mä­tön­tä ja puhu­ma­ton­ta nuor­ta?

Magag­na, Jean­ne (2022). A psyc­hot­he­ra­peu­tic unders­tan­ding of eating disor­ders in children and young people – Ways to relea­se the impri­so­ned self. Lon­too & New York: Rout­led­ge.

Kuih­tu­nee­na, sil­mät sul­jet­tui­na ulko­maa­il­mal­ta hän maka­si sai­raa­la­sän­gyl­lä. Hän kiel­täy­tyi ruo­as­ta ja juo­mas­ta, ja vai­kut­ti sil­tä, ettei hän huo­man­nut mitään, ei edes kehos­taan noru­vaa virt­saa. Suo­ri­ne tum­mi­ne hiuk­si­neen ja ovaa­lin­muo­toi­si­ne Modiglia­ni-kas­voi­neen hän muis­tut­ti pos­lii­ni­nuk­kea. Hän oli liik­ku­ma­ton yötä päi­vää. Kun hän jon­kin ajan kulut­tua alkoi rea­goi­da, hän rea­goi jokai­seen hoi­ta­jien kos­ke­tuk­seen tai sanaan kuin se oli­si ollut hyt­ty­nen, joka aiheut­ti pis­tä­vää ärsy­tys­tä. Hän näyt­ti sil­tä kuin hän­tä elä­mäs­sä kiin­ni pitä­vä napa­nuo­ra oli­si kat­ken­nut. Hänen ole­mas­sao­lol­laan ei vai­kut­ta­nut ole­van mitään emo­tio­naa­lis­ta mer­ki­tys­tä.

Näil­lä sanoil­la Jean­ne Magag­na aloit­taa 17-vuo­ti­aan Yufan­gin hoi­don kuvauk­sen. Moni voi­si aja­tel­la, että edel­lä kuva­tun kal­tai­ses­sa tilan­tees­sa ole­vaa nuor­ta ei voi tai kan­na­ta alkaa hoi­taa psy­ko­te­ra­pial­la. Magag­na ei ajat­te­le niin. Hänen mie­les­tään juu­ri nämä nuo­ret, jot­ka eivät vie­lä pys­ty sanal­lis­ta­maan tun­tei­taan, tar­vit­se­vat apuam­me ja ymmär­rys­täm­me kaik­kein kipeim­min. Yufang on yksi niis­tä monis­ta nuo­ris­ta, joi­den psy­ko­te­ra­peut­tis­ta hoi­toa Magag­na kuvaa kir­jas­saan A psyc­hot­he­ra­peu­tic unders­tan­ding of eating disor­ders in children and young people – Ways to relea­se the impri­so­ned self.

Magag­na on kou­lu­tuk­sel­taan las­ten ja aikuis­ten yksi­löp­sy­ko­te­ra­peut­ti sekä per­he­te­ra­peut­ti. Hän on työs­ken­nel­lyt vaka­vis­ta syö­mis­häi­riös­tä kär­si­vien las­ten ja nuor­ten kans­sa vuo­si­kym­me­niä, pisim­pään Lon­toon Great Ormond Street ‑sai­raa­las­sa, jon­ka psy­ko­te­ra­peut­ti­sen yksi­kön joh­ta­ja­na hän toi­mi yli 20 vuot­ta. Hän on saa­nut psy­ko­te­ra­peut­ti­sen kou­lu­tuk­sen­sa Tavis­tock-kli­ni­kal­la Lon­toos­sa, ja hänen työs­ken­te­lyyn­sä psy­ko­te­ra­peut­ti­na on vai­kut­ta­nut vah­vas­ti hänen pereh­ty­nei­syy­ten­sä vau­vaob­ser­vaa­tioon. Magag­na on toi­mi­nut pit­kään myös lap­si- ja nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­peut­tien kou­lut­ta­ja­na sekä jul­kais­sut lukui­sia kir­jo­ja ja artik­ke­lei­ta las­ten ja nuor­ten psy­ko­te­ra­pias­ta.

Nyt käsis­sä­ni ole­va Magag­nan kir­ja, joka kat­taa oikeas­taan koko hänen elä­män­työn­sä, on sisäl­löl­li­ses­ti niin run­sas ja moni­puo­li­nen, että sil­le on vai­kea teh­dä oikeut­ta muu­ta­man sivun mit­tai­ses­sa kir­jae­sit­te­lys­sä. Se kuvaa syväl­li­ses­ti mut­ta samal­la kui­ten­kin suh­teel­li­sen help­po­ta­jui­ses­ti syö­mis­häi­riöi­den psy­koa­na­lyyt­tis­ta ymmär­tä­mis­tä ja nivoo tähän ymmär­ryk­seen klii­ni­siä esi­merk­ke­jä niin, että teo­ria alkaa elää myös luki­jan mie­les­sä. Vai­kut­ta­vin­ta täs­sä kir­jas­sa ovat­kin juu­ri poti­las­ta­pauk­set, jois­sa Magag­na tuo näyt­tä­möl­le niin poti­laan kuin oman­kin koke­mus­maa­il­man­sa.

Syö­mis­häi­riöi­tä on tun­ne­tus­ti monen­lai­sia, ja näky­vien oirei­den taus­tal­la ole­va ahdis­tus voi vaih­del­la neu­root­tis­ta­soi­ses­ta psy­koot­ti­seen. Magag­nan kir­ja käsit­te­lee syö­mis­häi­riöi­tä psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian ja ymmär­ryk­sen valos­sa, samal­la hyvin käy­tän­nön­lä­hei­ses­ti klii­nis­tä todel­li­suut­ta ja hoi­don moniam­ma­til­lis­ta koko­nai­suut­ta kuva­ten. Hän kuvaa lapsen/nuoren ja per­heen arvioin­ti­jak­soa sekä hoi­toa osas­tol­la ja avo­hoi­dos­sa. Kir­jan pai­no­tus on var­sin­kin poti­las­ta­paus­ten osal­ta vaka­vim­mis­sa häi­riöis­sä. Magag­na ottaa luki­jan mukaan psy­ko­te­ra­pia­tun­neil­le ker­toen vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­taan poti­lai­den­sa kans­sa yksi­tyis­koh­tai­ses­ti ja elä­väs­ti.

Magag­nan työs­ken­te­ly on poh­jim­mil­taan hyvin psy­koa­na­lyyt­tis­ta. Sii­nä ollaan koko ajan trans­fe­rens­sin ja vas­tat­rans­fe­rens­sin tut­ki­mi­sen äärel­lä, täs­sä ja nyt ‑vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa tapah­tu­vaa tavoit­ta­mas­sa. Mitä var­hai­sem­mas­sa koke­mus­maa­il­mas­sa lii­ku­taan, sitä kehol­li­sem­paa tuo tapah­tu­mi­nen ja koke­mi­nen on. Magag­na luot­taa sii­hen, että kaik­ki kom­mu­ni­kaa­tio kan­taa mer­ki­tys­tä. Niin­pä yhteyt­tä puhu­mat­to­maan lapseen/nuoreen voi alkaa raken­taa tul­kit­se­mal­la hänen non­ver­baa­lis­ta vies­tin­tään­sä: kat­seen kään­tä­mis­tä koh­ti tai pois, kehon asen­toa, käsien liik­kei­tä, kas­vo­jen ilmei­tä. Magag­na on näi­den lasten/nuorten kans­sa työs­ken­nel­les­sään kuin hyvin her­käs­ti virit­täy­ty­nyt äiti, joka havain­noi ja pyr­kii tun­nis­ta­maan vau­van­sa tun­ne­ti­lo­ja ja pukee nii­tä sit­ten sanoik­si puhel­les­saan lap­sel­leen tätä hoi­va­tes­saan. Hän koh­taa nämä lapset/nuoret siel­lä, mis­sä he ovat – sil­lä kehi­tyk­sen tasol­la ja sel­lai­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, mikä heil­le on sil­lä het­kel­lä mah­dol­lis­ta. Magag­nan työs­ken­te­lyä seu­ra­tes­sa tule­vat usein mie­leen Donald W. Win­nicot­tin aja­tuk­set äidin ja vau­van var­hai­ses­ta suh­tees­sao­los­ta (Win­nicott 1960) sekä Veik­ko Täh­kän näke­myk­set poti­laan vai­hes­pe­si­fi­ses­tä koh­taa­mi­ses­ta (Täh­kä 2001). Magag­na pyr­kii sanoit­ta­maan lapselle/nuorelle ymmär­rys­tään tämän koke­muk­sis­ta pit­käl­ti omia vas­ta­tun­tei­taan kuun­te­le­mal­la. Hän pyr­kii tavoit­ta­maan lapsen/nuoren yksi­löl­lis­tä koke­mus­maa­il­maa ilman, että se tie­to, mitä hänel­le on teo­rioi­den ja klii­ni­sen koke­muk­sen kaut­ta kart­tu­nut, ennal­ta mää­rit­te­li­si hänen havain­to­jaan ja tul­kin­to­jaan. Näh­däk­se­ni Magag­na pyr­kii koh­taa­maan poti­laan­sa ”ilman muis­tia ja halua” (Bion 1967), jot­ta he voi­si­vat vähi­tel­len tul­la omak­si, yksi­löl­li­sek­si itsek­seen.

Magag­nan perus­a­ja­tus on se, että syö­mis­häi­riö on suo­ja, jon­ka lapsi/nuori on luo­nut haa­voit­tu­van minuu­ten­sa ympä­ril­le. Mitä hau­raam­pi mie­len sisäi­nen raken­ne on, sitä voi­mak­kaam­paa suo­jaa tar­vi­taan. Magag­na kuvaa tätä suo­ja­ra­ken­nel­maa omni­po­tent­ti­na itse­nä. Sen sijaan että lapsi/nuori voi­si olla tar­vit­se­va ja riip­pu­vai­nen toi­sis­ta, hänen on täy­ty­nyt kehit­tää tapo­ja pitää itse itse­ään koos­sa. Kiel­tä­mi­nen ja omni­po­tens­si on tul­lut tar­vit­se­vuu­den tilal­le, kont­rol­li on kor­van­nut lähei­syy­den. Lapsi/nuori kokee, että hänen on pär­jät­tä­vä yksin, oman kaik­ki­voi­pai­suu­ten­sa varas­sa, kos­ka suh­tee­seen uskal­tau­tu­mi­ses­sa pii­lee uusien pet­ty­mys­ten, hyl­kää­mis­ten ja psyyk­ki­sen kivun vaa­ra. Omni­po­tent­ti itse voi olla nuo­rel­le elin­tär­keä suo­ja, ja sitä on syy­tä kun­nioit­taa. Mut­ta vaik­ka tämä suo­ja­ra­ken­nel­ma on nuo­rel­le tar­peel­li­nen ja tär­keä, sii­tä muo­dos­tuu samal­la myös van­ki­la, joka eris­tää nuo­ren niin muis­ta ihmi­sis­tä kuin omis­ta tun­teis­taan­kin. Pahim­mil­laan se voi muo­dos­tua hen­keä uhkaa­vak­si. Se voi esi­mer­kik­si saa­da hal­lusi­naa­tion muo­don ja esit­tää kuo­le­man vaih­toeh­to­na, joka vapaut­taa kai­kes­ta kär­si­myk­ses­tä – kiel­täen samal­la rea­li­tee­tin kuo­le­man lopul­li­suu­des­ta. Magag­na käsit­te­lee kir­jas­saan myös hal­lusi­naa­tioi­ta ja itse­tu­hoi­suut­ta, joi­ta vaka­viin syö­mis­häi­riöi­hin toi­si­naan liit­tyy.

Magag­na kuvaa pait­si yksi­löp­sy­ko­te­ra­peut­tis­ta työs­ken­te­ly­ään las­ten ja nuor­ten kans­sa, myös van­hem­pien ja per­hei­den kans­sa teh­tä­vää työ­tä. Hän pitää sitä erit­täin olen­nai­se­na osa­na syö­mis­häi­riöis­tä kär­si­vien las­ten ja nuor­ten hoi­toa. Minuun yksi­löp­sy­ko­te­ra­peut­ti­na teki vai­ku­tuk­sen se, miten Magag­na työs­ken­te­lee van­hem­pien ja per­hei­den kans­sa: miten her­käs­ti ja tai­ta­vas­ti hän aut­taa hei­tä pää­se­mään kos­ke­tuk­siin omien tun­tei­den­sa ja oman ”sisäi­sen lap­sen­sa” kans­sa ja tavoit­ta­maan sitä myös toi­sis­saan. Hän suh­tau­tuu yhtä suu­rel­la empa­tial­la niin van­hem­piin ja sisa­ruk­siin kuin hoi­ta­maan­sa lapseen/nuoreenkin. Magag­na pyr­kii aut­ta­maan per­hei­tä kom­mu­ni­koi­maan parem­min, van­hem­pia ymmär­tä­mään ja kan­nat­te­le­maan lapsensa/nuorensa ahdis­tus­ta ja tun­tei­ta parem­min.

Magag­na näkee pait­si per­hei­den, myös muun työ­ryh­män kans­sa teh­tä­vän yhteis­työn hyvin tär­keä­nä. Yksi­löp­sy­ko­te­ra­pia yksin ei voi aut­taa vai­keas­ti syö­mis­häi­riöis­tä lasta/nuorta riit­tä­väs­ti. Tar­vi­taan lää­kä­riä, joka seu­raa nuo­ren somaat­tis­ta voin­tia, ja tar­vi­taan van­hem­pia tai hoi­ta­jia, jot­ka tuke­vat nuor­ta syö­mään niin, että ravit­se­mus­ti­la kor­jaan­tuu. Yksi­löp­sy­ko­te­ra­pia on lii­an hidas­ta sii­hen, että vai­keas­ti ali­ra­vit­tu nuo­ri pys­tyi­si itse otta­maan vas­tuun syö­mi­ses­tään. Magag­na kuvaa muun työ­ryh­män kans­sa teke­mään­sä yhteis­työ­tä eten­kin Yufan­gin hoi­don yhtey­des­sä. Hän tapa­si hoi­ta­jia päi­vit­täin ja kes­kus­te­li hei­dän kans­saan Yufan­gin hoi­dos­ta, sen heis­sä herät­tä­mis­tä tun­teis­ta ja aut­toi hei­tä luo­maan yhteyt­tä Yufan­giin. Kun kysees­sä on näin vai­keas­ti oirei­le­van nuo­ren hoi­to, on sel­vää, että se herät­tää kai­kis­sa nuo­ren kans­sa teke­mi­sis­sä ole­vien kes­kuu­des­sa vai­kei­ta tun­tei­ta, ennen kaik­kea avut­to­muut­ta. Mikä­li tämän avut­to­muu­den sie­tä­mi­seen ei saa riit­tä­väs­ti tukea, se voi kään­tyä nega­tii­vi­sik­si reak­tioik­si suh­tees­sa nuo­reen. Kun van­hem­mat ja hoi­ta­jat – ja tera­peut­ti itse – saa­vat riit­tä­väs­ti tukea, voi­vat he kukin omal­ta osal­taan aut­taa lasta/nuorta löy­tä­mään tie­tä ja halua vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ja toi­pu­mi­seen.

Vai­keis­ta syö­mis­häi­riöis­tä kär­si­vien ihmis­ten kans­sa työs­ken­te­ly on mones­ti hyvin koet­te­le­vaa. Tera­peut­ti jou­tuu usein pit­kään kes­tä­mään jat­ku­vaa tor­ju­tuk­si tule­mis­ta ja suh­teen syn­nyt­tyä muun muas­sa poti­laan inten­sii­vi­siä vihan ja tar­vit­se­vuu­den tun­tei­ta. Magag­na poh­tii­kin kir­jan­sa lopus­sa myös sitä, mikä oikeas­taan saa hänet teke­mään täl­lais­ta työ­tä. Mil­lai­sia motii­ve­ja tera­peu­teil­la itsel­lään on, kun he läh­te­vät hoi­ta­maan näin var­hai­sis­ta ja vai­keis­ta häi­riöis­tä kär­si­viä lap­sia ja nuo­ria? Se, mitä Magag­na tavoit­taa omis­ta hen­ki­lö­koh­tai­sis­ta motii­veis­taan ja mitä hän jakaa sii­tä luki­joil­le, on hyvin kos­ket­ta­vaa. Se roh­kai­see myös luki­jaa poh­ti­maan omal­la koh­dal­laan, mikä hän­tä moti­voi juu­ri tie­tyn­lais­ten poti­lai­den hoi­ta­mi­seen. Minua ilah­dut­ti tätä kir­jaa lukies­sa­ni pait­si Magag­nan avoi­muus omis­ta aja­tuk­sis­taan ja tun­teis­taan, myös hänen nöy­ryy­ten­sä. Vaik­ka hän kuvau­tuu hyvin sen­si­tii­vi­se­nä ja kyvyk­kää­nä tera­peut­ti­na, hän tote­aa: “Jot­kut ihmi­set ovat syn­nyn­näi­siä tera­peut­te­ja, mut­ta monet, kuten minä, tar­vit­se­vat perus­teel­li­sen psy­ko­te­ra­pian tai ‑ana­lyy­sin [pys­tyäk­seen tar­kas­te­le­maan omien tun­tei­den­sa tie­dos­ta­mat­to­mia ker­ros­tu­mia ja nii­den vai­ku­tus­ta poti­lai­den­sa hoi­toi­hin].”

Magag­nan kir­jan luke­mi­nen on kuin kävi­si työ­noh­jauk­ses­sa hyvin vii­saal­la ja empaat­ti­sel­la tera­peu­til­la, joka antaa oman, vuo­si­kym­men­ten aika­na kart­tu­neen ymmär­ryk­sen­sä kol­le­gan käyt­töön. Kir­ja sopii mie­les­tä­ni hyvin niin psy­ko­te­ra­peu­tik­si opis­ke­le­vien kuin jo koke­nei­den­kin psy­ko­te­ra­peut­tien luet­ta­vak­si. Se voi antaa pal­jon myös psy­ko­lo­geil­le, hoi­ta­jil­le ja lää­kä­reil­le, jot­ka työs­sään koh­taa­vat syö­mis­häi­riöis­tä kär­si­viä lap­sia ja nuo­ria. Näh­däk­se­ni kir­jan antia voi monel­ta osin hyö­dyn­tää myös aikuis­ten poti­lai­den hoi­dos­sa, kos­ka käsi­tel­tä­vät ilmiöt eivät kat­so kro­no­lo­gis­ta ikää. Kir­jaa voi siis hyvin suo­si­tel­la kai­kil­le, jot­ka ovat kiin­nos­tu­nei­ta syven­tä­mään ymmär­rys­tään syö­mis­häi­riöis­tä – ja yli­pää­tään ihmis­mie­len var­hai­sis­ta ker­ros­tu­mis­ta ja var­hai­sen itsey­den tavoit­ta­mi­ses­ta inhi­mil­li­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa.

Tätä teks­tiä kir­joit­taes­sa­ni etsin Magag­nas­ta lisää tie­toa ja löy­sin tie­ni sivus­tol­le mindinmind.org.uk, jos­sa Magag­naa haas­ta­tel­laan osa­na “Legacy inter­views” ‑sar­jaa (O´Rourke 2022), yhte­nä lap­sip­sy­ko­te­ra­pian ura­nuur­ta­jis­ta. Haas­tat­te­lun lopus­sa hänel­tä kysy­tään, mis­tä hänet tul­laan muis­ta­maan. Magag­na miet­tii het­ken ja vas­taa sit­ten: “En usko, että mit­kään aja­tuk­se­ni ovat alun perin omia­ni. Arve­len nii­den tul­leen Her­bert Rosen­fel­dil­ta, Est­her Bic­kil­ta, John Stei­ne­ril­ta, Anne Alva­rezil­ta. Mut­ta uskon, että se, mis­tä minut tun­ne­taan, on se, että autan opis­ke­li­joi­ta tun­te­maan, että heil­lä on roh­keut­ta tut­kia poten­ti­aa­li­aan tera­peut­tei­na, ja roh­keut­ta tut­kia poti­lai­den­sa kans­sa. Autan hei­tä tut­ki­maan sitä, mitä he eivät tie­dä, ja kes­tä­mään ei-tie­tä­mi­seen liit­ty­vää tur­hau­tu­mis­ta.” Minun mie­lee­ni Magag­na tulee jää­mään psy­ko­te­ra­peut­ti­na, joka koh­taa poti­lai­taan poik­keuk­sel­li­sel­la herk­kyy­del­lä ja empa­tial­la, val­mii­na tut­ki­maan omaa miel­tään, omia vas­ta­tun­tei­taan, avoi­mes­ti ja totuu­del­li­suu­teen pyr­kien.

Teks­tis­sä ole­vat suo­men­nok­set ovat kir­joit­ta­jan. 

Kir­jal­li­suus

Bion, Wil­fred (1967). Notes on memo­ry and desi­re. Psyc­hoa­na­ly­tic Forum, 2, 272‒273.

O´Rourke, Jane (2022). Dr. Jean­ne Magag­na. Haas­tat­te­lu. Kat­sot­ta­vis­sa osoit­tees­sa: https://mindinmind.org.uk/interviews/jeanne-magagna/

Täh­kä, Veik­ko (2001). Mie­len raken­tu­mi­nen ja psy­koa­na­lyyt­ti­nen hoi­ta­mi­nen. Hel­sin­ki: WSOY.

Win­nicott, Donald W. (1960). The theo­ry of the parent-infant rela­tions­hip. Teok­ses­sa The matu­ra­tio­nal proces­ses and the faci­li­ta­ting envi­ron­ment, 37‒55. Lon­too: Hogarth Press.