Valitse vuosi:
2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Emma Riekko: Jeanne Magagna: A psychotherapeutic understanding of eating disorders in children and young people

Vai­kei­den syö­mis­häi­riöi­den hoi­dos­ta – kuin­ka aut­taa syö­mä­tön­tä ja puhu­ma­ton­ta nuor­ta?

Magag­na, Jean­ne (2022). A psyc­hot­he­ra­peu­tic unders­tan­ding of eating disor­ders in children and young people – Ways to relea­se the impri­so­ned self. Lon­too & New York: Rout­led­ge.

Kuih­tu­nee­na, sil­mät sul­jet­tui­na ulko­maa­il­mal­ta hän maka­si sai­raa­la­sän­gyl­lä. Hän kiel­täy­tyi ruo­as­ta ja juo­mas­ta, ja vai­kut­ti sil­tä, ettei hän huo­man­nut mitään, ei edes kehos­taan noru­vaa virt­saa. Suo­ri­ne tum­mi­ne hiuk­si­neen ja ovaa­lin­muo­toi­si­ne Modiglia­ni-kas­voi­neen hän muis­tut­ti pos­lii­ni­nuk­kea. Hän oli liik­ku­ma­ton yötä päi­vää. Kun hän jon­kin ajan kulut­tua alkoi rea­goi­da, hän rea­goi jokai­seen hoi­ta­jien kos­ke­tuk­seen tai sanaan kuin se oli­si ollut hyt­ty­nen, joka aiheut­ti pis­tä­vää ärsy­tys­tä. Hän näyt­ti sil­tä kuin hän­tä elä­mäs­sä kiin­ni pitä­vä napa­nuo­ra oli­si kat­ken­nut. Hänen ole­mas­sao­lol­laan ei vai­kut­ta­nut ole­van mitään emo­tio­naa­lis­ta mer­ki­tys­tä.

Näil­lä sanoil­la Jean­ne Magag­na aloit­taa 17-vuo­ti­aan Yufan­gin hoi­don kuvauk­sen. Moni voi­si aja­tel­la, että edel­lä kuva­tun kal­tai­ses­sa tilan­tees­sa ole­vaa nuor­ta ei voi tai kan­na­ta alkaa hoi­taa psy­ko­te­ra­pial­la. Magag­na ei ajat­te­le niin. Hänen mie­les­tään juu­ri nämä nuo­ret, jot­ka eivät vie­lä pys­ty sanal­lis­ta­maan tun­tei­taan, tar­vit­se­vat apuam­me ja ymmär­rys­täm­me kaik­kein kipeim­min. Yufang on yksi niis­tä monis­ta nuo­ris­ta, joi­den psy­ko­te­ra­peut­tis­ta hoi­toa Magag­na kuvaa kir­jas­saan A psyc­hot­he­ra­peu­tic unders­tan­ding of eating disor­ders in children and young people – Ways to relea­se the impri­so­ned self.

Magag­na on kou­lu­tuk­sel­taan las­ten ja aikuis­ten yksi­löp­sy­ko­te­ra­peut­ti sekä per­he­te­ra­peut­ti. Hän on työs­ken­nel­lyt vaka­vis­ta syö­mis­häi­riös­tä kär­si­vien las­ten ja nuor­ten kans­sa vuo­si­kym­me­niä, pisim­pään Lon­toon Great Ormond Street ‑sai­raa­las­sa, jon­ka psy­ko­te­ra­peut­ti­sen yksi­kön joh­ta­ja­na hän toi­mi yli 20 vuot­ta. Hän on saa­nut psy­ko­te­ra­peut­ti­sen kou­lu­tuk­sen­sa Tavis­tock-kli­ni­kal­la Lon­toos­sa, ja hänen työs­ken­te­lyyn­sä psy­ko­te­ra­peut­ti­na on vai­kut­ta­nut vah­vas­ti hänen pereh­ty­nei­syy­ten­sä vau­vaob­ser­vaa­tioon. Magag­na on toi­mi­nut pit­kään myös lap­si- ja nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­peut­tien kou­lut­ta­ja­na sekä jul­kais­sut lukui­sia kir­jo­ja ja artik­ke­lei­ta las­ten ja nuor­ten psy­ko­te­ra­pias­ta.

Nyt käsis­sä­ni ole­va Magag­nan kir­ja, joka kat­taa oikeas­taan koko hänen elä­män­työn­sä, on sisäl­löl­li­ses­ti niin run­sas ja moni­puo­li­nen, että sil­le on vai­kea teh­dä oikeut­ta muu­ta­man sivun mit­tai­ses­sa kir­jae­sit­te­lys­sä. Se kuvaa syväl­li­ses­ti mut­ta samal­la kui­ten­kin suh­teel­li­sen help­po­ta­jui­ses­ti syö­mis­häi­riöi­den psy­koa­na­lyyt­tis­ta ymmär­tä­mis­tä ja nivoo tähän ymmär­ryk­seen klii­ni­siä esi­merk­ke­jä niin, että teo­ria alkaa elää myös luki­jan mie­les­sä. Vai­kut­ta­vin­ta täs­sä kir­jas­sa ovat­kin juu­ri poti­las­ta­pauk­set, jois­sa Magag­na tuo näyt­tä­möl­le niin poti­laan kuin oman­kin koke­mus­maa­il­man­sa.

Syö­mis­häi­riöi­tä on tun­ne­tus­ti monen­lai­sia, ja näky­vien oirei­den taus­tal­la ole­va ahdis­tus voi vaih­del­la neu­root­tis­ta­soi­ses­ta psy­koot­ti­seen. Magag­nan kir­ja käsit­te­lee syö­mis­häi­riöi­tä psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian ja ymmär­ryk­sen valos­sa, samal­la hyvin käy­tän­nön­lä­hei­ses­ti klii­nis­tä todel­li­suut­ta ja hoi­don moniam­ma­til­lis­ta koko­nai­suut­ta kuva­ten. Hän kuvaa lapsen/nuoren ja per­heen arvioin­ti­jak­soa sekä hoi­toa osas­tol­la ja avo­hoi­dos­sa. Kir­jan pai­no­tus on var­sin­kin poti­las­ta­paus­ten osal­ta vaka­vim­mis­sa häi­riöis­sä. Magag­na ottaa luki­jan mukaan psy­ko­te­ra­pia­tun­neil­le ker­toen vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­taan poti­lai­den­sa kans­sa yksi­tyis­koh­tai­ses­ti ja elä­väs­ti.

Magag­nan työs­ken­te­ly on poh­jim­mil­taan hyvin psy­koa­na­lyyt­tis­ta. Sii­nä ollaan koko ajan trans­fe­rens­sin ja vas­tat­rans­fe­rens­sin tut­ki­mi­sen äärel­lä, täs­sä ja nyt ‑vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa tapah­tu­vaa tavoit­ta­mas­sa. Mitä var­hai­sem­mas­sa koke­mus­maa­il­mas­sa lii­ku­taan, sitä kehol­li­sem­paa tuo tapah­tu­mi­nen ja koke­mi­nen on. Magag­na luot­taa sii­hen, että kaik­ki kom­mu­ni­kaa­tio kan­taa mer­ki­tys­tä. Niin­pä yhteyt­tä puhu­mat­to­maan lapseen/nuoreen voi alkaa raken­taa tul­kit­se­mal­la hänen non­ver­baa­lis­ta vies­tin­tään­sä: kat­seen kään­tä­mis­tä koh­ti tai pois, kehon asen­toa, käsien liik­kei­tä, kas­vo­jen ilmei­tä. Magag­na on näi­den lasten/nuorten kans­sa työs­ken­nel­les­sään kuin hyvin her­käs­ti virit­täy­ty­nyt äiti, joka havain­noi ja pyr­kii tun­nis­ta­maan vau­van­sa tun­ne­ti­lo­ja ja pukee nii­tä sit­ten sanoik­si puhel­les­saan lap­sel­leen tätä hoi­va­tes­saan. Hän koh­taa nämä lapset/nuoret siel­lä, mis­sä he ovat – sil­lä kehi­tyk­sen tasol­la ja sel­lai­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, mikä heil­le on sil­lä het­kel­lä mah­dol­lis­ta. Magag­nan työs­ken­te­lyä seu­ra­tes­sa tule­vat usein mie­leen Donald W. Win­nicot­tin aja­tuk­set äidin ja vau­van var­hai­ses­ta suh­tees­sao­los­ta (Win­nicott 1960) sekä Veik­ko Täh­kän näke­myk­set poti­laan vai­hes­pe­si­fi­ses­tä koh­taa­mi­ses­ta (Täh­kä 2001). Magag­na pyr­kii sanoit­ta­maan lapselle/nuorelle ymmär­rys­tään tämän koke­muk­sis­ta pit­käl­ti omia vas­ta­tun­tei­taan kuun­te­le­mal­la. Hän pyr­kii tavoit­ta­maan lapsen/nuoren yksi­löl­lis­tä koke­mus­maa­il­maa ilman, että se tie­to, mitä hänel­le on teo­rioi­den ja klii­ni­sen koke­muk­sen kaut­ta kart­tu­nut, ennal­ta mää­rit­te­li­si hänen havain­to­jaan ja tul­kin­to­jaan. Näh­däk­se­ni Magag­na pyr­kii koh­taa­maan poti­laan­sa ”ilman muis­tia ja halua” (Bion 1967), jot­ta he voi­si­vat vähi­tel­len tul­la omak­si, yksi­löl­li­sek­si itsek­seen.

Magag­nan perus­a­ja­tus on se, että syö­mis­häi­riö on suo­ja, jon­ka lapsi/nuori on luo­nut haa­voit­tu­van minuu­ten­sa ympä­ril­le. Mitä hau­raam­pi mie­len sisäi­nen raken­ne on, sitä voi­mak­kaam­paa suo­jaa tar­vi­taan. Magag­na kuvaa tätä suo­ja­ra­ken­nel­maa omni­po­tent­ti­na itse­nä. Sen sijaan että lapsi/nuori voi­si olla tar­vit­se­va ja riip­pu­vai­nen toi­sis­ta, hänen on täy­ty­nyt kehit­tää tapo­ja pitää itse itse­ään koos­sa. Kiel­tä­mi­nen ja omni­po­tens­si on tul­lut tar­vit­se­vuu­den tilal­le, kont­rol­li on kor­van­nut lähei­syy­den. Lapsi/nuori kokee, että hänen on pär­jät­tä­vä yksin, oman kaik­ki­voi­pai­suu­ten­sa varas­sa, kos­ka suh­tee­seen uskal­tau­tu­mi­ses­sa pii­lee uusien pet­ty­mys­ten, hyl­kää­mis­ten ja psyyk­ki­sen kivun vaa­ra. Omni­po­tent­ti itse voi olla nuo­rel­le elin­tär­keä suo­ja, ja sitä on syy­tä kun­nioit­taa. Mut­ta vaik­ka tämä suo­ja­ra­ken­nel­ma on nuo­rel­le tar­peel­li­nen ja tär­keä, sii­tä muo­dos­tuu samal­la myös van­ki­la, joka eris­tää nuo­ren niin muis­ta ihmi­sis­tä kuin omis­ta tun­teis­taan­kin. Pahim­mil­laan se voi muo­dos­tua hen­keä uhkaa­vak­si. Se voi esi­mer­kik­si saa­da hal­lusi­naa­tion muo­don ja esit­tää kuo­le­man vaih­toeh­to­na, joka vapaut­taa kai­kes­ta kär­si­myk­ses­tä – kiel­täen samal­la rea­li­tee­tin kuo­le­man lopul­li­suu­des­ta. Magag­na käsit­te­lee kir­jas­saan myös hal­lusi­naa­tioi­ta ja itse­tu­hoi­suut­ta, joi­ta vaka­viin syö­mis­häi­riöi­hin toi­si­naan liit­tyy.

Magag­na kuvaa pait­si yksi­löp­sy­ko­te­ra­peut­tis­ta työs­ken­te­ly­ään las­ten ja nuor­ten kans­sa, myös van­hem­pien ja per­hei­den kans­sa teh­tä­vää työ­tä. Hän pitää sitä erit­täin olen­nai­se­na osa­na syö­mis­häi­riöis­tä kär­si­vien las­ten ja nuor­ten hoi­toa. Minuun yksi­löp­sy­ko­te­ra­peut­ti­na teki vai­ku­tuk­sen se, miten Magag­na työs­ken­te­lee van­hem­pien ja per­hei­den kans­sa: miten her­käs­ti ja tai­ta­vas­ti hän aut­taa hei­tä pää­se­mään kos­ke­tuk­siin omien tun­tei­den­sa ja oman ”sisäi­sen lap­sen­sa” kans­sa ja tavoit­ta­maan sitä myös toi­sis­saan. Hän suh­tau­tuu yhtä suu­rel­la empa­tial­la niin van­hem­piin ja sisa­ruk­siin kuin hoi­ta­maan­sa lapseen/nuoreenkin. Magag­na pyr­kii aut­ta­maan per­hei­tä kom­mu­ni­koi­maan parem­min, van­hem­pia ymmär­tä­mään ja kan­nat­te­le­maan lapsensa/nuorensa ahdis­tus­ta ja tun­tei­ta parem­min.

Magag­na näkee pait­si per­hei­den, myös muun työ­ryh­män kans­sa teh­tä­vän yhteis­työn hyvin tär­keä­nä. Yksi­löp­sy­ko­te­ra­pia yksin ei voi aut­taa vai­keas­ti syö­mis­häi­riöis­tä lasta/nuorta riit­tä­väs­ti. Tar­vi­taan lää­kä­riä, joka seu­raa nuo­ren somaat­tis­ta voin­tia, ja tar­vi­taan van­hem­pia tai hoi­ta­jia, jot­ka tuke­vat nuor­ta syö­mään niin, että ravit­se­mus­ti­la kor­jaan­tuu. Yksi­löp­sy­ko­te­ra­pia on lii­an hidas­ta sii­hen, että vai­keas­ti ali­ra­vit­tu nuo­ri pys­tyi­si itse otta­maan vas­tuun syö­mi­ses­tään. Magag­na kuvaa muun työ­ryh­män kans­sa teke­mään­sä yhteis­työ­tä eten­kin Yufan­gin hoi­don yhtey­des­sä. Hän tapa­si hoi­ta­jia päi­vit­täin ja kes­kus­te­li hei­dän kans­saan Yufan­gin hoi­dos­ta, sen heis­sä herät­tä­mis­tä tun­teis­ta ja aut­toi hei­tä luo­maan yhteyt­tä Yufan­giin. Kun kysees­sä on näin vai­keas­ti oirei­le­van nuo­ren hoi­to, on sel­vää, että se herät­tää kai­kis­sa nuo­ren kans­sa teke­mi­sis­sä ole­vien kes­kuu­des­sa vai­kei­ta tun­tei­ta, ennen kaik­kea avut­to­muut­ta. Mikä­li tämän avut­to­muu­den sie­tä­mi­seen ei saa riit­tä­väs­ti tukea, se voi kään­tyä nega­tii­vi­sik­si reak­tioik­si suh­tees­sa nuo­reen. Kun van­hem­mat ja hoi­ta­jat – ja tera­peut­ti itse – saa­vat riit­tä­väs­ti tukea, voi­vat he kukin omal­ta osal­taan aut­taa lasta/nuorta löy­tä­mään tie­tä ja halua vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ja toi­pu­mi­seen.

Vai­keis­ta syö­mis­häi­riöis­tä kär­si­vien ihmis­ten kans­sa työs­ken­te­ly on mones­ti hyvin koet­te­le­vaa. Tera­peut­ti jou­tuu usein pit­kään kes­tä­mään jat­ku­vaa tor­ju­tuk­si tule­mis­ta ja suh­teen syn­nyt­tyä muun muas­sa poti­laan inten­sii­vi­siä vihan ja tar­vit­se­vuu­den tun­tei­ta. Magag­na poh­tii­kin kir­jan­sa lopus­sa myös sitä, mikä oikeas­taan saa hänet teke­mään täl­lais­ta työ­tä. Mil­lai­sia motii­ve­ja tera­peu­teil­la itsel­lään on, kun he läh­te­vät hoi­ta­maan näin var­hai­sis­ta ja vai­keis­ta häi­riöis­tä kär­si­viä lap­sia ja nuo­ria? Se, mitä Magag­na tavoit­taa omis­ta hen­ki­lö­koh­tai­sis­ta motii­veis­taan ja mitä hän jakaa sii­tä luki­joil­le, on hyvin kos­ket­ta­vaa. Se roh­kai­see myös luki­jaa poh­ti­maan omal­la koh­dal­laan, mikä hän­tä moti­voi juu­ri tie­tyn­lais­ten poti­lai­den hoi­ta­mi­seen. Minua ilah­dut­ti tätä kir­jaa lukies­sa­ni pait­si Magag­nan avoi­muus omis­ta aja­tuk­sis­taan ja tun­teis­taan, myös hänen nöy­ryy­ten­sä. Vaik­ka hän kuvau­tuu hyvin sen­si­tii­vi­se­nä ja kyvyk­kää­nä tera­peut­ti­na, hän tote­aa: “Jot­kut ihmi­set ovat syn­nyn­näi­siä tera­peut­te­ja, mut­ta monet, kuten minä, tar­vit­se­vat perus­teel­li­sen psy­ko­te­ra­pian tai ‑ana­lyy­sin [pys­tyäk­seen tar­kas­te­le­maan omien tun­tei­den­sa tie­dos­ta­mat­to­mia ker­ros­tu­mia ja nii­den vai­ku­tus­ta poti­lai­den­sa hoi­toi­hin].”

Magag­nan kir­jan luke­mi­nen on kuin kävi­si työ­noh­jauk­ses­sa hyvin vii­saal­la ja empaat­ti­sel­la tera­peu­til­la, joka antaa oman, vuo­si­kym­men­ten aika­na kart­tu­neen ymmär­ryk­sen­sä kol­le­gan käyt­töön. Kir­ja sopii mie­les­tä­ni hyvin niin psy­ko­te­ra­peu­tik­si opis­ke­le­vien kuin jo koke­nei­den­kin psy­ko­te­ra­peut­tien luet­ta­vak­si. Se voi antaa pal­jon myös psy­ko­lo­geil­le, hoi­ta­jil­le ja lää­kä­reil­le, jot­ka työs­sään koh­taa­vat syö­mis­häi­riöis­tä kär­si­viä lap­sia ja nuo­ria. Näh­däk­se­ni kir­jan antia voi monel­ta osin hyö­dyn­tää myös aikuis­ten poti­lai­den hoi­dos­sa, kos­ka käsi­tel­tä­vät ilmiöt eivät kat­so kro­no­lo­gis­ta ikää. Kir­jaa voi siis hyvin suo­si­tel­la kai­kil­le, jot­ka ovat kiin­nos­tu­nei­ta syven­tä­mään ymmär­rys­tään syö­mis­häi­riöis­tä – ja yli­pää­tään ihmis­mie­len var­hai­sis­ta ker­ros­tu­mis­ta ja var­hai­sen itsey­den tavoit­ta­mi­ses­ta inhi­mil­li­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa.

Tätä teks­tiä kir­joit­taes­sa­ni etsin Magag­nas­ta lisää tie­toa ja löy­sin tie­ni sivus­tol­le mindinmind.org.uk, jos­sa Magag­naa haas­ta­tel­laan osa­na “Legacy inter­views” ‑sar­jaa (O´Rourke 2022), yhte­nä lap­sip­sy­ko­te­ra­pian ura­nuur­ta­jis­ta. Haas­tat­te­lun lopus­sa hänel­tä kysy­tään, mis­tä hänet tul­laan muis­ta­maan. Magag­na miet­tii het­ken ja vas­taa sit­ten: “En usko, että mit­kään aja­tuk­se­ni ovat alun perin omia­ni. Arve­len nii­den tul­leen Her­bert Rosen­fel­dil­ta, Est­her Bic­kil­ta, John Stei­ne­ril­ta, Anne Alva­rezil­ta. Mut­ta uskon, että se, mis­tä minut tun­ne­taan, on se, että autan opis­ke­li­joi­ta tun­te­maan, että heil­lä on roh­keut­ta tut­kia poten­ti­aa­li­aan tera­peut­tei­na, ja roh­keut­ta tut­kia poti­lai­den­sa kans­sa. Autan hei­tä tut­ki­maan sitä, mitä he eivät tie­dä, ja kes­tä­mään ei-tie­tä­mi­seen liit­ty­vää tur­hau­tu­mis­ta.” Minun mie­lee­ni Magag­na tulee jää­mään psy­ko­te­ra­peut­ti­na, joka koh­taa poti­lai­taan poik­keuk­sel­li­sel­la herk­kyy­del­lä ja empa­tial­la, val­mii­na tut­ki­maan omaa miel­tään, omia vas­ta­tun­tei­taan, avoi­mes­ti ja totuu­del­li­suu­teen pyr­kien.

Teks­tis­sä ole­vat suo­men­nok­set ovat kir­joit­ta­jan. 

Kir­jal­li­suus

Bion, Wil­fred (1967). Notes on memo­ry and desi­re. Psyc­hoa­na­ly­tic Forum, 2, 272‒273.

O´Rourke, Jane (2022). Dr. Jean­ne Magag­na. Haas­tat­te­lu. Kat­sot­ta­vis­sa osoit­tees­sa: https://mindinmind.org.uk/interviews/jeanne-magagna/

Täh­kä, Veik­ko (2001). Mie­len raken­tu­mi­nen ja psy­koa­na­lyyt­ti­nen hoi­ta­mi­nen. Hel­sin­ki: WSOY.

Win­nicott, Donald W. (1960). The theo­ry of the parent-infant rela­tions­hip. Teok­ses­sa The matu­ra­tio­nal proces­ses and the faci­li­ta­ting envi­ron­ment, 37‒55. Lon­too: Hogarth Press.