Harri Virtanen: Kuolinvuoteella kadun Metan kanssa vietettyjä vuosia 

Ensim­mäi­nen iPhone julka­isti­in vuon­na 2007. Siitä läh­tien äly­puhe­limet ovat muokan­neet elämäämme. Tilas­tokeskuk­sen ajankäyt­tö­tutkimuk­sen 2025 mukaan nuorten aikuis­ten (15‒24-vuo­ti­aiden) ruu­tu­ai­ka oli kuusi tun­tia vuorokaudessa. Parit­er­api­as­sa läh­es kaik­ki par­it nos­ta­vat esi­in ”puhe­limel­la olon” ongelmana.

Ennen olti­in ”puhe­limes­sa” ja puhut­ti­in jonkun kanssa. Nyt ollaan ”puhe­limel­la” ja kel­lu­taan rajat­tomien vuorovaiku­tus­mah­dol­lisuuk­sien kentässä.

”Eihän siinä ole mitään eroa, selaanko aami­ais­pöy­dässä Hesaria vai puhe­lin­ta,” on usein kuul­tu puo­lus­tus. Pait­si että Hesarista muut näkevät, mitä luen; puhe­limel­la voin vaik­ka viestitel­lä salarakkaani kanssa. Äly­lait­teet ruokki­vat epäi­lyk­siä ja mus­ta­sukkaisu­ut­ta. ”Miten sä voit tykätä noista bikiniku­vista?”, ”Kenelle sä nyt annoit sydä­men?”, ”Ketä varten tuo päiv­i­tys nyt oli?”, ”Saanko mä tark­istaa sun puhe­li­men ja sun viestit?”

Läh­es jokaises­sa parit­er­api­as­sa puhutaan siitä, miten skrol­laami­nen vie aikaa ja katkaisee yhtey­den. “Aamul­la ekaks, illal­la viimeisek­si.” Aamu­palal­la, töistä tul­lessa, sohval­la, ves­sas­sa, “se ottaa puhe­li­men jopa suihku­un!” ja lop­ul­ta selkä kump­pani­in päin sängyssä.

Ajankäytön lisäk­si myös julka­isu­jen sisältö ja kon­tak­tit herät­tävät kysymyk­siä varsinkin erotilanteissa.

Puhe­limel­la olosta on tul­lut pakono­maista. Suuri osa ihmi­sistä kokee viet­tävän­sä liikaa aikaa puhe­limel­la, mikä ker­too jo riip­pu­vu­ud­es­ta. Mietipä päivää, kun puhe­lin jäi koti­in. Kuin­ka mon­ta ker­taa yri­tit tart­tua siihen? Kuin­ka mon­ta ker­taa se kävi mielessä? Käsi tavoit­teli sitä automaat­tis­es­ti. Kiire­hdit kir­joit­ta­maan humoris­tisen Face­book-päiv­i­tyk­sen, jos­sa ker­roit uno­hta­neesi puhe­li­men ja että nyt sin­ut tavoit­taa vain privana!

Puhe­limel­la olo rapaut­taa fyy­sistä ter­veyt­tämme: se vähen­tää liikun­taa, aiheut­taa someniskan ja pään­särkyä. Se heiken­tää sosi­aal­ista ja psyykkistä hyv­in­voin­tia: some on yhdis­tet­ty masen­nuk­seen, yksinäisyy­teen ja mata­laan itse­tun­toon; se aiheut­taa stres­siä ja riip­pu­vu­ut­ta. Se vaikut­taa kog­ni­ti­ivisi­in kyky­i­himme kuor­mit­ta­mal­la etuaivolohkoa.

Luemme vähem­män painet­tu­ja kir­jo­ja (van­hanaikainen käyt­töli­it­tymä, sanoi eräs nuori), kat­somme vähem­män eloku­via (peli­in mah­tuu niin paljon enem­män!) ja selaamme lyhy­itä videoita tah­dot­tom­i­na, kun algo­rit­mi päät­tää puolestamme ja pitää puu­tuneet mielemme kiin­ni ruudul­la. ”Mä oon tässä nyt het­ken mun puhe­limel­la, älkää häir­itkö!” tarkoit­taa tietysti, että puhe­lin on tärkeämpi kuin yhteys.

Ystäväni päät­ti kävel­lä puoli­tois­tatun­tia päivässä. Mis­tä ihmeestä siihen löy­tyy aikaa, minä kyselin. Hel­posti, hän vas­tasi. Jät­tämäl­lä some pois.

Somes­sa me saamme tykkäyk­siä, jako­ja ja seu­raa­jia. Se rankaisee näkymät­tömyy­del­lä. Riip­pu­vu­us syn­tyy palaut­teesta ja reak­tioista. Se koukut­taa arvaa­mat­to­muudel­la kuin Trump. Se pitää meitä otteessaan, kos­ka mitä tahansa voi tapah­tua mil­loin tahansa, ja sil­loin min­un pitää olla sitä todis­ta­mas­sa! Se, mikä ei ole jaet­tavis­sa, alkaa tun­tua merkityksettömältä.

Freud kuvasi melanko­li­aa mene­tyk­senä, jota ei pystytä nimeämään. Somes­sa mene­tys on se minä, joka olisin voin­ut olla; se elämä, jota en elä; se jatku­vasti päivit­tyvä vai­h­toe­htoinen todel­lisu­us, jos­ta en saa otet­ta. En ehkä koe akti­ivista häpeää, mut­ta koen jatku­vaa, mata­lataa­juista ahdis­tus­ta. Ja algo­rit­mien päät­täessä sekun­nin mur­to-osis­sa puolestani en enää omista huomiotani, vaan olen myynyt sen teknolo­gia­jät­tien omistajille.

Some on alkua­jois­taan muut­tunut yhä kau­pal­lisem­mak­si ja poli­it­tisem­mak­si, ja samal­la yhä vähem­män sosi­aalisek­si. Sana ”sosi­aa­li­nen” on kään­tynyt irvokkaak­si vas­tako­hdak­seen somen kas­vat­taes­sa ris­tiri­ito­ja, eristäy­tymistä ja polarisaatiota.

Jungi­lais­es­ta näkökul­mas­ta some on kollek­ti­ivisen psyyken näyt­tämö, jatku­va uni, jota näemme päiväl­lä. Per­sona tarkoit­ti Jungille sosi­aal­ista naamio­ta. Some on per­so­n­an päät­tymätön per­for­manssi. Var­jo näyt­täy­tyy aggres­sioina, raakuute­na, iro­nisi­na kom­ment­teina tai puh­da­sop­pisuute­na. Mon­et someko­hut ovat yhteisöl­lisiä rit­u­aale­ja. Näen­näistä yksilöl­lisyyt­tä korostavas­ta luon­teestaan huoli­mat­ta some toimii aivan päin­vas­toin kuin Jun­gin käsi­tys indi­vid­u­aa­tios­ta, yksilöl­listymis­es­tä. Some palk­it­see tois­tet­tavu­ud­es­ta ja tun­nis­tet­tavu­ud­es­ta, indi­vid­u­aa­tio vaatii hitaut­ta ja sisäistä työsken­te­lyä, ken­ties jotakin jakam­a­ton­ta; jotakin, joka ei kiin­nos­ta samal­la taval­la kuin hyvin pake­toitu retri­it­ti tai drinkki­lasi auringonlaskussa.

Some ei ole vain psyykki­nen ilmiö – mikäpä olisi? Sil­lä aloite­taan val­lanku­mouk­sia, nos­te­taan pres­i­dent­te­jä ja har­joite­taan mielip­itei­den ohjaus­ta. Meta lopet­ti Face­book-ryh­miä, jot­ka ker­toi­vat ICE-agent­tien liikkeistä Min­neapoli­sis­sa. Some toimii kap­i­tal­is­tis­ten peri­aat­tei­den mukaises­ti katkoen ihmis­ten välisiä yhteyk­siä, se korostaa yksilön merk­i­tys­tä vail­la sitou­tu­mista ja yhteisöl­lisyyt­tä. Se tarvit­see huonovoin­tista ihmistä.

Liityin Face­bookin heti sen saavut­tua Suomeen. Perustelin sitä sil­loin media-alan töil­lä. Olen sen jäl­keen ottanut käyt­töön läh­es kaik­ki uudet sosi­aalisen medi­an alu­s­tat. Olen ollut iPhone-käyt­täjä alus­ta läh­tien, siis läh­es kak­sikym­men­tä vuot­ta. Viime aikoina olen tehnyt Tik­Tok-videoita kir­jani markki­noin­ti­in liit­tyen. Ruu­tu­aikani on hel­posti kolme tun­tia päivässä – usein ennen puhe­limeen asetet­tua heräämi­saikaa ja nukku­misa­jan jäl­keen. Elämän­laatu­ni ja sosi­aaliset suh­teeni ovat huonon­tunut suh­teessa somea­jan kasvu­un. Tätä ajan­jak­soa, jos jotakin, kadun kuolinvuoteellani.

Somes­sa olen yksin maail­mas­sa, ural­lani, matkoil­la, maise­mis­sa, sairaalas­sa, urheile­mas­sa, drinkil­lä, ojan poskessa, what­ev­er, bileis­sä, kaikkial­la, täs mä juok­sen, täs mä syön, täs on tää kau­nis maise­ma, jos­sa mä oon, täs mä oon tänään muuten vaan, my day, my day. Ja lisäk­si algo­rit­mi syöt­tää vähäpukeisia poseer­ausku­via vain min­ua varten!

Somes­sa jae­taan hyvin henkilöko­htaisia asioi­ta: sairauk­sista, rahoista, onnet­to­muuk­sista ja men­estyk­sistä. Mut­ta parisuh­teen kannal­ta mon­et julka­isut kuitenkin ker­to­vat, että olen markki­noil­la: jos en nyt juuri olekaan vapaa, niin pian kuitenkin. Tilanteet muut­tuu; hei, pide­tään yhteyt­tä, ja kat­so mua, nyt mä olen tässä! Parisuhde on usein jaka­mat­toman henkilöko­htaisen piiris­sä. Ja somen kätket­ty­jen sään­tö­jen mukaan jakam­a­ton on merkityksetöntä.