Erkki Heinonen: Takaisin lapsuuteen 

Men­nei­den vuosikym­menten tiede­julka­isu­jen selaami­nen tuo usein ter­vet­tä nöyryyt­tä tutk­i­jalle. Muu­ta­ma löy­dös osoit­taa yhteen suun­taan. Toinen moko­ma toiseen. Sit­ten uusi vir­taus tulee muoti­in, ja koko aihe unohdetaan.

Silti johdon­mukaises­tikin tois­tunei­ta tulok­sia psykolo­gias­ta löy­tyy. Kuten se, että lap­sia tulisi kohdel­la hyvin. Varhainen kaltoinko­htelu ja laimin­lyön­ti ennus­taa laa­ja-alais­es­ti taakko­ja aikuisu­udessa: mie­len­ter­veys- ja päi­hde­häir­iöistä sydän­sairauk­si­in, syöpi­in ja varhempaan kuolleisu­u­teen.¹ Eikä kyse ole harv­inais­es­ta ongel­mas­ta. Amerikkalai­sis­sa tutkimuk­sis­sa jopa kol­ma­sosa on kohdan­nut use­ampia merkit­täviä vas­toinkäymisiä lap­su­udessaan, henkises­tä kaltoinko­htelus­ta fyy­siseen pahoinpitelyyn.

Onnek­si trau­mo­ja voidaan kor­ja­ta myöhem­min. Muu­ta­man vuo­den takainen meta-ana­lyysi osoit­ti, että varhai­sista vas­toinkäymi­sistä kärsi­neet aikuiset hyö­tyvät ter­api­as­ta yhtä paljon kuin muutkin.² Tosin koe­tut oireet oli­vat heil­lä voimakkaampia niin ter­api­an alus­sa kuin lopus­sakin, ver­rat­tuna suo­tu­isam­mis­sa olo­suhteis­sa kasvaneisiin.

Vaik­ka pahem­mil­ta trau­moil­ta olisi vält­tynyt, suurin osa ihmi­sistä löytänee lap­su­ud­estaan ja nuoru­ud­estaan emo­tion­aalis­es­ti merkit­täviä tapah­tu­mia. Psykoter­apeu­tit eivät tee tässä poikkeusta. Orlin­skyn ja kump­panei­den³ yli kymme­nen­tuhat­ta ter­apeut­tia käsit­täneessä tutkimuk­ses­sa noin kolmekym­men­tä pros­ent­tia rapor­toi koke­neen­sa ainakin jonkin ver­ran emo­tion­aalis­es­ti merkit­täviä trau­mo­ja. Yli kak­sikym­men­tä pros­ent­tia rapor­toi koke­neen­sa trau­mo­ja paljon tai erit­täin paljon. Ter­apeu­tit toki lienevät keskimääräistä virite­t­ympiä pohti­maan täl­laisia asioi­ta. Tuskin he silti ”t‑sanaa” käyt­tävät tyystin ilman varmistinta.

Toinen kysymys on se, miten men­neeseen tulisi suh­tau­tua. Joillekin lap­su­us merk­it­see aikaa, jon­ka yksinker­tais­es­ti halu­aa uno­htaa. Täl­löin aju­ri­na voi olla halu kek­siä itsen­sä uud­estaan, amerikkalaiseen tyyli­in, jät­tää kaik­ki taak­seen ja aloit­taa uute­na ihmisenä, uudessa osaval­tios­sa. Ehkä tämä jois­sain olo­suhteis­sa onnis­tuukin. Toisil­la lap­su­u­denkoke­muk­set riivaa­vat mieltä. Ne pakot­ta­vat palaa­maan koti­in, tekemään tiliä menneestä.

Silti men­neeseen ei voi konkreet­tis­es­ti pala­ta. Psykoter­apeut­ti­nen työ tapah­tuu aina nyky­isyy­dessä, käsitelti­in­pä siinä sit­ten varhaisem­pia elämän­vai­hei­ta tai tule­vaisu­u­den näköalo­ja. Mitä men­neisyy­den paris­sa työsken­te­ly siten varsi­nais­es­ti tarkoittaa?

Tähän tiivistynee monia tieteen ja taiteen peruskysymyk­siä. Muis­t­a­mi­nen ei ole tavaroiden hakemista varas­tos­ta. Vale­muis­tot, jälkivi­isaus ja muut muistin harhat ovat hyvin tun­net­tu­ja. Toisaal­ta men­neisyy­den voi nähdä elävän meis­sä monin mutkikkain tavoin, tiedos­timme tätä tai emme. Freudia lainat­en psykoter­apeutin tehtävänä on arke­olo­gin tavoin kaivaa esi­in ja ymmärtää näitä men­neisyy­den jäänteitä.

Men­neeseen palates­sa siihen toisaal­ta sekoit­tuu kaik­ki myöhem­min koh­dat­tu. Näin on ter­api­as­sakin. Sik­si muistin luotet­tavu­us herät­tää huol­ta. Mitä lop­ul­ta muis­tamme men­neestä? Ker­romme jatku­vasti tari­noi­ta, mut­ta samal­la myös alati itse muu­tumme ker­to­ji­na. Täysin samaan vir­taan ei voi astua kahdesti.

Näis­sä tari­nois­sa ”sisäisen lapsen” etsimi­nen tun­tuu yleistyneen, niin julkises­sa ter­api­a­puheessa kuin eri ter­api­a­su­un­tauk­sis­sakin. Kir­jaimel­lis­es­ti aikuisen sisältä ei toki löy­dy sisäistä las­ta – ei sen enem­pää kuin mie­len­filosofi­as­sa kri­ti­soitua, päätök­siä tekevää pikku­mi­estä homuncu­lus­takaan.

Jotakin tun­teisi­in resonoivaa sisäisen lapsen ver­tausku­va silti herät­tää. Lap­su­us on monien ihmisyy­den peruskon­flik­tien, kuten itsenäisyy­den ja riip­pu­vu­u­den, aggres­sion ja rakkau­den, tah­don ja häpeän tyys­si­ja. Aikuisu­us kasaa päälle uusia roole­ja ja velvol­lisuuk­sia. Silti nämä kon­flik­tit tuskin koskaan tyystin peit­tyvät ja katoa­vat. Pikem­minkin ne kuul­ta­vat myöhäisem­pi­en koke­musten ker­rostu­mien lävitse värit­täen, joskus vääristäen tai var­jostaen, nykypäivää. Sisäisen lapsen metafo­ra muis­tut­ta­neekin usein hel­posti sivu­ute­tu­ista perus­tarpeista, kuten nähdyk­si tulemisen, kun­nioituk­sen, välit­tämisen ja tuen tarpeista.

Tästäkin syys­tä voi olla arvokas­ta pala­ta men­neeseen, yhä uud­estaan. Elämä kul­kee eteen­päin. Samal­la men­neisyys ei ole myöskään pysyvä ja muut­tuma­ton. Men­neisyy­destä voi aina löytää uutta.

Kir­joit­ta­ja on psykolo­gian pro­fes­sori Oslon yliopistossa.

Kir­jal­lisu­us

1. Grum­mitt, Lucin­da R.; Kres­ki, Noah T.; Kim, Gyuri; Platt, Jonathan; Keyes, Kather­ine M. & McLaugh­lin, Katie A. (2021). Asso­ci­a­tion of child­hood adver­si­ty with mor­bid­i­ty and mor­tal­i­ty in US adults: a sys­tem­at­ic review. JAMA Pedi­atrics, 175, 1269‒1278.

2. Kuzmin­skaite, Eri­ka; Gath­i­er, Anouk W.; Cui­jpers, Pim; Pen­ninx, Bren­da W.; Ammer­man, Robert T.; Brake­meier, Eva-Lot­ta; … & Vinkers, Chris­ti­aan H. (2022). Treat­ment effi­ca­cy and effec­tive­ness in adults with major depres­sive dis­or­der and child­hood trau­ma his­to­ry: a sys­tem­at­ic review and meta-analy­sis. The Lancet Psy­chi­a­try, 9, 860‒873.

3. Orlin­sky, David E. (2022). How psy­chother­a­pists live: The per­son­al self and pri­vate life of pro­fes­sion­al heal­ers. New York & Lon­too: Routledge.