Anne Anttonen: Ylisukupolvisten traumojen siirtyminen ja sulaminen lähisuhteissa – pohdintoja totalitaristisen hallinnon vaikutuksista perheiden elämään ja parisuhteisiin Kambodžassa

Total­i­taris­tises­sa yhteiskun­nas­sa hallinnon sor­taes­sa omia kansalaisi­aan yksilöi­den luot­ta­mus tur­val­lisi­in suhteisi­in vahin­goit­tuu kaikil­la tasoil­la, myös per­heessä. Kir­joituk­ses­sa pohdi­taan viisikym­men­tä vuot­ta Kam­bodžan kansan­murhan jäl­keen, mil­lä taval­la ylisukupolviset trau­mat näkyvät pari- ja per­he­suhteis­sa tänä päivänä. Kir­joit­ta­ja vieraili maas­sa koulut­ta­mas­sa pari- ja per­heter­api­aa luter­i­laisen kirkon työn­tek­i­jöille ja keskusteli nuorten aikuis­ten kanssa hei­dän perheistään.

Trau­ma on syn­tynyt, kun sietämät­tömien koke­musten kanssa on jää­ty yksin, ilman riit­tävän tur­val­lista suhdet­ta, sisäl­lyt­tämistä ja vas­taan­ot­toa. Luot­ta­muk­sen muren­nut­tua suhteil­la ei ole voimaa sulat­taa trau­mo­ja, vaan ne siir­tyvät ylisukupolvis­es­ti eteen­päin. Psyko­ana­lyyt­tisen parip­sykoter­api­an aja­tus on, että per­heen van­hempi­en välisen suh­teen sisäl­lyt­tämiskyvyn vahvistues­sa ylisukupolviset trau­mat voivat alkaa tois­tu­misen sijas­ta työstymään, mikä on ratkai­se­van tärkeää yksilöi­den ja yhteisö­jen suo­tu­isalle kehitykselle.

Sodat ja hir­muhallinnot eivät kuu­lu vain his­to­ri­aan. Yhteiskun­tien työstämät­tömät men­neisyy­det vir­taa­vat jatku­vasti vas­taan uusi­na lev­ot­to­muuksi­na ja väki­val­lantekoina. Per­heis­sä ja muis­sa lähisuhteis­sa kan­netaan koet­tu­jen kauhu­jen pain­o­laste­ja, taakkasi­ir­tymiä, jot­ka siir­tyvät sukupolvelta toiselle elet­täviksi yhä uudelleen, ellei niiden työstämiseen ole keino­ja. Eri­tyis­es­ti monis­sa köy­hissä mais­sa väki­val­las­ta toipumiseen tarvit­ta­va sosi­aa­li­nen ja psykologi­nen tuki jää usein aineel­lisen jälleen­raken­nuk­sen var­joon. Kehi­tysy­hteistyössä ja rauhan­väl­i­tyk­sessä on alet­tu huomioi­da yhä enem­män yhteisö­jen sisäis­ten ja niiden välis­ten sov­in­to­pros­essien merk­i­tys­tä, mut­ta ei juurikaan yksilöi­den mie­len­sisäis­ten ja lähisuhtei­den vaiku­tus­ta pysyvän rauhan rakentumisessa. 

Kun yhteiskun­nal­lisen väki­val­lan repimät lähisuh­teet eivät tar­joa riit­tävää tur­vaa trau­maat­ti­sista koke­muk­sista toipumiseen, on vaarana, että koet­tu kauhu muut­taa vain muo­toaan ja yhä uudet sukupol­vet trau­ma­ti­soitu­vat. Näin eri­tyis­es­ti Kam­bodžan kaltaises­sa per­hekeskeisessä kult­tuuris­sa, jos­sa 1970-luvun kansan­murhan ja sitä seu­ran­neen sisäl­lis­so­dan jäljiltä per­heväki­val­ta, avio­eroisu­us ja päi­htei­den käyt­tö uhkaa­vat yhä uusien sukupolvien, koko yhteiskun­nan, kasvua ja kehi­tys­tä. Tutus­tu­in Kam­bodžaan ja kam­bodžalaisi­in per­heisi­in talvel­la 2022 matkus­taes­sani maa­han koulut­ta­maan pari- ja per­heter­api­aa paikallisille työn­tek­i­jöille. Tässä kir­joituk­ses­sa peilaan koke­maani ja kuule­maani psyko­ana­lyyt­tiseen ajat­telu­un pari- ja perhesuhteista.

Kam­bodžan väki­val­tainen historia

Kaakkoisaasialaises­sa Kam­bodžas­sa Pol Potin total­i­taristi­nen hallinto pyr­ki 1970-luvul­la määräti­etois­es­ti muo­vaa­maan kansas­ta tot­tel­e­vaista mas­saa murenta­mal­la ihmis­ten oma­nar­von­tun­toa ja koke­mus­ta omas­ta iden­ti­teetistä. Ehdo­ton­ta lojaal­isu­ut­ta hallinnolle pyrit­ti­in edis­tämään tuhoa­mal­la luot­ta­mus­ta myös per­heen­jäsen­ten välil­lä. Ihmis­ten mieli­in juur­tui syvälle koke­mus siitä, että he, joiden pitäisi suo­jel­la ja tuo­da tur­vaa, voivat seu­raavas­sa het­kessä joko kado­ta tai kään­tyä itseä vas­taan. (Kok-Thay 2018, 12–16.)¹  

Neljän vuo­den ajan väki­val­ta ja väki­val­lan pelko oli­vat jokaisen kam­bodžalaisen arkea. Lap­suuten­sa tuo­hon aikaan eläneet ovat nyt yli 50-vuo­ti­ai­ta. Heitä kut­su­taan kadote­tuk­si sukupolvek­si, kos­ka he eivät ole voineet toipua koke­muk­sis­taan, vaik­ka ovatkin niistä selvin­neet fyy­sis­es­ti eläv­inä. Hei­dän lapsen­sa ja lapsen­lapsen­sa rak­en­ta­vat nyt yhteiskun­taa, mut­ta van­hem­mil­ta ja iso­van­hem­mil­ta siir­tyneestä trau­mas­ta puhutaan vähän. Yhden maail­man köy­him­män maan nuorten aikuis­ten har­tioil­la on pait­si vaikea yhteiskun­nan jälleen­raken­nus myös edel­lisen sukupol­ven vai­etut siir­to­taakat. Pro­fes­sori Kang Om on toden­nut yhdys­val­ta­laiselle toimit­ta­jalle, Karen Coate­sille, kuin­ka kam­bodžalaiset nuoret ovat lop­ut­tomien huolten kuor­mit­tamia eivätkä sen vuok­si pysty suun­tau­tu­maan tule­vaisu­u­teen. Opet­ta­jana hän on näh­nyt, kuin­ka nuorten mie­len­ter­veys on uhat­tuna, kos­ka he kan­ta­vat koko kansakun­nan taakko­ja har­tioil­laan. (Coates 2005, 146.)

Ran­skalainen psyko­ana­lyytikko Pierre Beng­hozi käyt­tää käsitet­tä meta­garance kuvaa­maan eri­laisia huolen­pidon taso­ja yhteiskun­nis­sa, yhteisöis­sä ja per­heis­sä. Kun luot­ta­mus hallinnon, johta­jien tai van­hempi­en kan­nat­telu­un pet­tää, se vahin­goit­taa vakaval­la taval­la yksilön sisäistä tur­val­lisu­ut­ta ja sisäisiä rak­en­tei­ta. Kansalais­ten mieli­in jääneil­lä trau­ma­jäljil­lä on Beng­hozin mukaan kauaskan­toiset ja syvät vaiku­tuk­set hei­dän kyvylleen tar­jo­ta tur­vaa ja huolen­pitoa toisilleen lähisuhteis­sa. (Beng­hozi 2020.)

Suomes­sa puhumme sukupolvien ketjus­sa siir­tynei­den sota­trau­mo­jen vaiku­tuk­sista lähisuhteisi­in yhä edelleen. Sotien vaiku­tusten ajatel­laan osaltaan vaikut­ta­van suo­ma­lais­ten vaikeu­teen tur­vau­tua tois­t­en apu­un hädän het­kel­lä. Län­si­mainen yksilökeskeinen kult­tuuri on osaltaan vahvis­tanut yksin­pär­jäämisen eetos­ta. Aasialaises­sa per­hekeskeisessä kult­tuuris­sa yhteisö suo­jelee ja määrit­telee yksilön iden­ti­teet­tiä län­si­mai­ta enem­män. Ehey­den ja tur­van koke­mus lep­äävät paljolti lähisuhtei­den; per­heen, suvun ja kylän, varas­sa. Kun luot­ta­mus näi­hin on tuhot­tu, yksilöil­lä on hyvin vähän minkä varaan rak­en­taa sisäistä tur­vaansa. (Kok-Thay 2018.)

Mie­len­ter­veyspalvelu­ja Kam­bodžas­sa on tar­jol­la niukasti, ja pari- ja per­heter­apia ovat melko vierai­ta käsit­teitä. Kam­bodžan luter­i­laises­sa kirkos­sa (Luther­an Church of Cam­bo­dia, LCC) tun­nis­tet­ti­in toim­i­mat­tomien per­he­suhtei­den vaiku­tus niin yksilöi­den kuin yhteisö­jenkin hyv­in­voin­nille. Kirkko aloit­ti per­heneu­von­nan koulu­tuk­sen työn­tek­i­jöilleen, jot­ta nämä osaisi­vat käy­dä ter­apeut­tisia keskustelu­ja vaikeuk­sien­sa kanssa kipuile­vien parien ja per­hei­den kanssa. Suomen Lähetysseu­ra on lähet­tänyt suo­ma­laisen asiantun­ti­jan suun­nit­tele­maan ja toteut­ta­maan ensim­mäistä kirkon per­heneu­von­nan koulu­tus­ta Kam­bodžas­sa. Tämän koulu­tus­ryh­män kanssa kuljin kuukau­den matkan viime talvena.

Sukupolvelta toiselle siir­tyvät psykol­o­giset taakat

Suo­ma­laiset psyko­ana­lyytikot Mart­ti Siirala ja Pirkko Sil­ta­la ovat käsitelleet ylisukupolvis­ten trau­makoke­musten siir­tymistä per­heis­sä, yhteisöis­sä ja yhteiskun­nis­sa. Siiralan lause ”se mikä ei tule yhteis­es­ti jae­tuk­si, esimerkik­si puhutuk­si, tulee jonkun kan­net­tavak­si” tiivistää ylisukupolviseen trau­man siir­toon liit­tyvän perusa­jatuk­sen. Hän nime­si vaimen­net­tu­jen ja työstämät­tömien tietois­t­en ja tiedosta­mat­tomien trau­maat­tis­ten koke­musten siir­tymisen sukupolvelta toiselle taakkasi­ir­tymäk­si. (Sil­ta­la 2016, 19.)

Taakkasi­ir­tymien hil­jainen siir­tymi­nen tulee näkyvi­in kam­bodžalai­sis­sa per­hetari­nois­sa. Kysyessäni per­heneu­von­nan opiske­li­joil­ta, mitä he tietävät van­hempi­en­sa lap­su­ud­es­ta, läh­es kaik­ki vas­ta­si­vat, etteivät tien­neet mitään. Van­hem­mat oli­vat olleet lap­sia kansan­murhan aikaan. Per­heen­jäseniä katosi, lap­sia ja van­hempia erotet­ti­in toi­sis­taan, ankara työ, fyy­siset ran­gais­tuk­set ja jatku­va nälkä ja kuole­man vaara oli­vat arkipäivää, jos­ta saat­toi selvitä vain sulke­mal­la tun­teet sisään­sä ja vaiken­e­mal­la. Van­hem­mil­la ei ollut tari­noi­ta ker­rot­ta­vanaan, eivätkä henki­in jääneet halun­neet ajatel­lakaan men­nyt­tä. Hei­dän lapsen­sa kuitenkin ker­toi­vat omista pelois­taan ja muista tun­te­muk­sista, joiden taus­to­ja he eivät itse ymmärtäneet. (Ung 2000.)

Siiralan mukaan lapsen syn­tyessä tiet­tyyn yhteisöön ja per­heeseen hänet ote­taan vas­taan taval­la, joka on omi­nainen juuri tälle ympäristölle. Tässä vas­taan­oto­ssa välit­tyvät sukupolvien ketjus­sa sisäistyneet elämän­ta­vat sekä käsi­tyk­set ihmisyy­destä ja ihmis­ten väli­sistä suhteista. Nämä käsi­tyk­set sisältävät myös vääristymiä ja tietoisia sekä tiedosta­mat­to­mia usko­muk­sia, joiden harhaisu­ut­ta ei ole kyet­ty tun­nista­maan. Ne ovat kulke­neet sukupolvien ajan kyseenalais­tu­mat­ta eteen­päin. Vähitellen taakkasi­ir­tymä on muut­tunut yhä mykem­mäk­si, itses­tään selväk­si elämää hal­lit­se­vak­si laik­si. (Uur­timo 2000, 26; Sil­ta­la 2016, 8.)²

Suo­ma­lainen taakkasi­ir­tymä ‑aja­tus on hyvin saman­su­un­tainen kuin kam­bodžalaisen psyki­a­trin Sot­heara Chhimin havain­not trau­maat­tisen koke­muk­sen vaiku­tuk­sista koko yhteisöön. Hän kut­suu eri­ty­istä kam­bodžalaista trau­man jälkeis­ten oirei­den kokemis- ja ilmaisu­ta­paa nimel­lä baks­bat (engl. brokein courage). Baks­bat viit­taa yksilön tai yhteisön rohkeu­den psykol­o­giseen mur­tu­miseen. Ryh­mä tai kylä, joka on kokenut saman järkyt­tävän tapah­tu­man, ei enää koskaan uskalla toimia tietyl­lä taval­la tai tehdä jotain tiet­tyä asi­aa. (Chhim 2013.)

Baks­bat on siis kauhun jäl­keen­sä jät­tämä hyvin pelot­ta­va ja haavoit­ta­va sairaus. Chhim pohtii, että jo aikaisem­mat his­to­ri­an tapah­tu­mat³ ovat jät­täneet kam­bodžalais­ten mieleen trau­ma­jälk­iä, jot­ka ovat siir­tyneet sukupolvelta sukupolvelle vahvistuen aina uusista väki­val­tai­sista koke­muk­sista. Jotkut kam­bodžalaiset his­to­ri­oit­si­jat kuvaa­vat khmere­jä ”mur­tuneek­si kansak­si” (engl. eth­nics with baks­bat), kos­ka maa on kärsinyt vuo­sisato­jen ajan naa­puri­val­tioiden kanssa käy­dy­istä sodista sekä alis­tavista olo­suhteista sor­to­hallinto­jen ja siir­tomaaval­lan alla. Hän viit­taa trau­makoke­muk­sen siir­tymiseen sukupolvelta toiselle ja pohtii, että edel­lis­ten sukupolvien koke­muk­set ovat muo­van­neet kam­bodžalai­sista alis­tu­via ja pelokkai­ta, jol­loin hei­dän on ollut vaikeam­paa nous­ta puo­lus­ta­maan omia oikeuk­si­aan uusien val­loit­ta­jien edessä. (Chhim 2013, 161–163.)

Pirkko Sil­ta­la kir­joit­taa, että ellei val­lan­pitäjien hal­lit­se­mat­tomik­si riistäy­tyneitä hir­muteko­ja kyetä käsit­telemään yksilöl­lis­es­ti, yhteisöl­lis­es­ti ja yhteis­vas­tu­ullis­es­ti, ne siir­tyvät yksilöi­den, per­hei­den, kansalais­ten ja kansakun­tien taakoik­si. Yhtä lail­la per­heis­sä kuin yhteisöis­sä tapah­tuneet vahin­goit­ta­vat koke­muk­set voivat koteloitua ja siir­tyä eteen­päin mykkänä pahana olona (Sil­ta­la 2016, 10).

Hoita­m­a­ton trau­ma pyrkii tois­ta­maan itseään myös niin, että trau­ma­ti­soitunut voi samais­tua pahantek­i­jään ja omak­sua tämän arvo­maail­man osana selviy­tymiskamp­pailu­aan sietämät­tömän keskel­lä (Sil­ta­la 2016, 30). Väki­val­tai­sis­sa yhteiskun­nis­sa ja per­heis­sä väki­val­lan kierre ei toisi­naan jätä yksilöille mui­ta vai­h­toe­hto­ja kuin jäädä uhrik­si tai tur­vau­tua itse väki­val­taan. Kol­mas vai­h­toe­hto, eli kauhun ja vihan sisäl­lyt­tämi­nen ja siedet­täväk­si tekem­i­nen yhteisen jakamisen avul­la, ei ole hel­posti kenenkään ulottuvilla.

Vamik Volkan on kuvan­nut ylisukupolvista trau­man siir­tymistä tal­len­tamis-käsit­teen avul­la. Volkan kuvaa, kuin­ka tal­len­taes­saan aikuinen tiedosta­mat­taan käyt­tää las­ta pysyvänä säil­iönä tiety­ille hänelle itselleen kuu­luville mielikuville. Näin hän käyn­nistää laps­es­sa vas­taavia psykol­o­gisia toim­into­ja, jot­ka liit­tyvät näi­hin siir­ret­ty­i­hin mieliku­vi­in. Lap­si ei tiedä koke­muk­sista, jot­ka syn­nyt­tivät nämä psyykkiset mieliku­vat aikuises­sa. Kuitenkin nuo mieliku­vat on työn­net­ty lapsen mieleen ilman sitä koke­mus­ta tai asi­ay­hteyt­tä, joka ne syn­nyt­ti. (Volkan 2020, 49.)

Eräässä tapaa­mas­sani kam­bodžalaises­sa per­heessä molem­mat puolisot oli­vat olleet lap­sia, kun Pol Pot nousi val­taan. He kuva­si­vat per­hei­den­sä hajoamista val­tavis­sa väestön­si­ir­rois­sa ja uudelleenk­oulu­tusleireil­lä, yksinäisyyt­tä ja pelkoa väki­val­lan keskel­lä. Yhteiskun­nan rauhoitut­tua he eivät enää palan­neet per­hei­den­sä luo vaan jäivät orpokoti­in ja suku­lais­ten hoivi­in. Molem­mil­la oli kuitenkin harv­inainen mah­dol­lisu­us opiskel­la, ja he tekivät lujasti töitä elämän vaki­in­nut­tamisek­si. Sodan kauhuista he eivät enää puhuneet, paina­jaiset painet­ti­in pois mielestä ja suun­nat­ti­in huomio omaan per­heeseen ja las­ten tule­vaisu­u­den rak­en­tamiseen. Hei­dän lapsen­sa on nyt iässä, jol­loin kuu­luisi lähteä kodista ja perus­taa oma per­he, mut­ta lapsel­la ei ole siihen rohkeut­ta. Epämääräiset pelot ja ahdis­tus estävät las­ta pois­tu­mas­ta kotoa. Van­hempi­en koteloitunut kauhu on ikään kuin tal­len­tunut lapseen, joka ei tiedä, mihin pelko liit­tyy, mut­ta kokee sen todel­lise­na ja elämää rajoit­ta­vana aivan kuin jotain pahaa tapah­tu­isi juuri nyt. Van­hem­mat ker­toi­vat, että he tun­nista­vat lapsen pelos­sa omaa pelkoaan samanikäisenä, mut­ta he ovat neu­vot­to­mia sen suh­teen, kuin­ka he voisi­vat aut­taa las­taan pääsemään eteen­päin elämässään.

Parisuh­teessa trau­mat tois­tu­vat tai työstyvät

Per­he­suh­teet ovat se areena, jos­sa vaikeat koke­muk­set joko työstyvät ja sulavat tai koteloitu­vat ja siir­tyvät eteen­päin. Per­heen aikuis­ten välisen suh­teen tun­neilmapi­iri määrit­tää paljon koko per­heen tun­nel­maa. Jo Mart­ti Siirala havait­si, että puolisot näyt­tävät hakeu­tu­van parisuhteisi­in, jois­sa hei­dän van­hempi­en­sa avi­o­li­iton ongel­mat tois­tu­vat (Uur­timo 2000, 26–27).

Ronald Brit­tonin mukaan lapsen koke­mus suhteista ei muo­dos­tu vain hänen koke­muk­sis­taan suh­teessa kumpaankin van­hempaansa, vaan lap­si sisäistää mieleen­sä myös van­hempi­en välisen suh­teen oman psyykkisen kehi­tyk­sen­sä raken­nu­saineik­si (Brit­ton 1989, 99–100). Stan­ley Ruszczyn­skin mukaan Brit­tonin aja­tus on käyt­tökelpoinen niin teo­reet­tis­es­ti kuin kli­inis­es­tikin parien psyko­ana­lyyt­tises­sa hoi­dos­sa (Ruszczyn­s­ki 2005, 32).

Sil­loin kun yhteiskun­nalli­nen väki­val­ta kos­ket­taa kaikkia kansalaisia, molem­pi­en puolisoiden luot­ta­mus­ta toiseen on vahin­goitet­tu. Pahat koke­muk­set on kuitenkin pidet­tävä pois mielestä, kos­ka niiden ajat­telem­i­nen ylit­täisi puolisoiden sietokyvyn. Ruszczyn­skin mukaan jotkut par­it ovat ikään kuin rak­en­ta­neet tiedosta­mat­taan parisuh­teestaan suo­jan yhteistä ahdis­tus­ta vas­taan. Sil­loin parin mieliku­vis­sa ulkop­uo­li­nen maail­ma on vaar­alli­nen ja vihamieli­nen ja ain­ut tur­val­liselta tun­tu­va paik­ka löy­tyy hei­dän suh­teen­sa sisältä (Ruszczyn­s­ki 1993, 206).

Trau­maat­tis­ten lap­su­u­denkoke­musten yhdis­tämät puolisot saat­ta­vat parisuhdet­ta solmies­saan siis tiedosta­mat­taan tun­nistaa toi­sis­saan samankaltaista kauhua, mut­ta myös samankaltaisen yri­tyk­sen suo­jau­tua eli olla ajat­telemat­ta koet­tua pahaa. Yhtei­sistä pon­nis­teluista huoli­mat­ta ahdis­tus ei kuitenkaan katoa vaan muut­taa muo­toaan. Se säi­lyy ja siir­tyy eteen­päin per­heen ajanko­htai­sis­sa vuorovaiku­tus­suhteis­sa. Per­heen lapset altistu­vat van­hempi­en vai­e­tu­ille tun­nekoke­muk­sille tietämät­tä, mihin itsessä heräävät olot liittyvät.

Eräs koulu­tus­ryh­mään kuu­lu­va nuori ker­toi, kuin­ka hän het­kit­täin menet­ti täysin luot­ta­muk­sen itseen­sä, jopa koke­muk­sen itses­tä. Hän ker­toi, että hänen isän­sä oli ollut viisivuo­tias Pol Potin noustes­sa val­taan. Nuori ei tien­nyt, mitä isän per­heessä oli tapah­tunut. Äidin isä kuoli punakhmer­i­hallinnon aikana, mut­ta miten, sitäkään hän ei tien­nyt. Kukaan ei ollut puhunut, mitä per­heis­sä oli tapah­tunut. Isä teki paljon töitä ja joi viinaa vapaa-aikanaan. Sil­loin van­hempi­en välil­lä syn­tyi riitaa. Selvin päin isä ei puhunut, ja humalas­sa hän­tä ei kukaan jak­sanut kuun­nel­la. Tämän nuoren tari­nas­sa saat­toi kuul­la vahvo­ja kaiku­ja per­heen käsit­telemät­tömistä trau­moista ja suo­ma­laisellekin tutus­ta per­he­dy­nami­ikas­ta. Kuin­ka vaikeaa onkaan hah­mot­taa omaa iden­ti­teet­tiä, jos ei tunne juuri­aan. Pahoista koke­muk­sista vai­etes­saan van­hem­mat eivät pysty välit­tämään lapselleen myöskään sitä hyvää, joka suvus­sa vir­taa sukupolvelta toiselle.

Jokaises­sa parisuh­teessa on kuitenkin suo­jau­tu­van puolen rin­nal­la myös kehi­tys­tä kaipaa­va puoli, joka pyrkii ehey­teen ja todel­lisu­u­den parem­paan hah­mot­tamiseen (Gri­er 2005, 203–204).⁴ Parisuh­teel­la on aina poten­ti­aalia olla myös kehi­tyk­sen palveluk­ses­sa, ja sil­lä voi olla itsessään ter­apeut­ti­nen funk­tio. Ratkaise­mat­tomat varhaiset objek­tisuh­teet ja kon­flik­tit voivat työstyä riit­tävän tur­val­lises­sa suh­teessa myös ilman ulkop­uolista ter­apeut­tista apua. Parisuhde voi tar­jo­ta erään­laisen ”sisäl­lyt­täjän”, jon­ka puit­teis­sa puolisoiden sisäiset kon­flik­tit ulkois­tu­vat ja niihin voidaan saa­da kos­ke­tus parin välille muo­dos­tu­vas­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa. Riit­tävän toimi­va suhde mah­dol­lis­taa muu­tos­ta, jos puolisot voivat kohtu­ullises­sa määrin hei­jas­taa omia vaikeuk­si­aan toiseen ja toisen avul­la nähdä itsen­sä uudel­la taval­la. Näin voi löy­tyä uusia ratkaisu­ja van­hoi­hin ris­tiri­itoi­hin. Samal­la suhde tar­joaa suo­jaa sitä ahdis­tus­ta vas­taan, jota muu­tos väistämät­tä herät­tää. Monis­sa parisuhteis­sa puolisot kas­va­vat ja kehit­tyvät luon­nos­taan parisuh­teen pros­essien myötä. (Cleave­ly 1993, 56–57.) 

Sisäl­lyt­tämisen vaikeudesta

Jos yhteinen ahdis­tus kuitenkin ylit­tää parin kyvyn sisäl­lyt­tää vaikei­ta koke­muk­sia, kehi­tys­tä ei pääse tapah­tu­maan. Liialli­nen suo­jau­tu­mi­nen ahdis­tus­ta vas­taan vääristää todel­lisu­ut­ta. Valites­saan toisen­sa kump­paneik­si jaet­tu­jen tiedosta­mat­tomien ahdis­tusten poh­jal­ta puolisoil­la on samal­la yhteisenä vaikeutena sisäl­lyt­tää juuri niitä toisen ahdis­tuk­sia, jot­ka eniten kaipaisi­vat sisäl­lyt­tämistä. Tähän liit­tyen parisuh­teen tois­tu­vien riito­jen voisi ajatel­la ole­van bion­i­lais­ten beta-ele­ment­tien sinkoilua puolisol­ta toiselle. Sietämät­tömät tun­nekoke­muk­set ovat myös toiselle liian sietämät­tömiä, eikä kumpikaan pysty aut­ta­maan toista niiden ajat­telemises­sa (Col­man 1993, 88–89).

Judith Pick­eringin mukaan mon­et parisuh­teen ris­tiri­idat johtu­vat eri­lai­sista par­in­val­in­taan vaikut­tavista tiedosta­mat­tomista tek­i­jöistä. Molem­pi­en sisäis­te­tyt trau­makoke­muk­set sekä riit­tämätön varhainen sisäl­lyt­tämi­nen syn­nyt­tävät kon­flik­te­ja, jot­ka tule­vat näkyvi­in tiedosta­mat­tomana tapana liit­tyä toiseen. Suh­teen vuorovaiku­tuk­ses­sa nämä puolisoiden mukanaan tuo­mat toisi­in­sa limit­tyvät ris­tiri­idat luo­vat yhteen kietoutunei­ta draamo­ja, joi­ta Pick­er­ing kut­suu ”toisi­in­sa lukki­u­tuneik­si trau­maat­tisik­si näyt­tämöik­si” (engl. inter­lock­ing trau­mat­ic scene). (Pick­er­ing 2011, 51.)

Omien vaikei­den koke­musten­sa vuok­si puolisoil­la ei ole voimavaro­ja tois­t­en­sa ahdis­tusten sisäl­lyt­tämiseen, ja defen­si­iviset sekä tuhoa­vat vuorovaiku­tus­mall­it uhkaa­vat tois­tua ja siir­tyä per­heessä eteen­päin. Arjen kuor­mi­tuk­sen keskel­lä par­it ovat voimat­to­mia käsit­telemään syn­tynyt­tä painet­ta, ja lisään­tyvä suo­jau­tu­mi­nen vääristää hei­dän vuorovaiku­tus­taan entis­es­tään. (Mor­gan 2014, 118–120.) 

Riit­tävän ammat­ti­taitoinen keskustelu­a­pu voi vähitellen luo­da puolisoille kykyä ajatel­la suh­teen vaikeuk­sia ja aut­taa heitä löytämään uuden­laisia ratkaisu­ja ris­tiri­itoi­hin. Ter­apeut­ti voi toimia väli­aikaise­na vas­taan­ot­ta­jana parin ahdis­tuk­selle (Pick­er­ing 2011, 52; Ant­to­nen 2019, 98–103). Luon­nol­lis­es­ti myös ter­apeu­ti­lle on haas­teel­lista ottaa vas­taan vai­et­tua kauhua, joka saa uuden muodon nyky­hetkessä, etenkin jos ter­apeutin omas­sa his­to­ri­as­sa kulke­va ahdis­tus aktivoituu keskustelus­sa parin kanssa. Tämän vuok­si ajat­te­len, että riit­tävä ulkop­uolelta tule­va sisäl­lyt­tämi­nen; keskustelu­a­pu, koulu­tus ja rin­nal­la kulkem­i­nen, on vält­tämätön­tä Kam­bodžan kaltaisen trau­ma­ti­soituneen maan toipumiselle. 

Sisäl­lyt­tämi­nen parisuhteessa

Parisuh­teessa tapah­tu­vaa kah­den­välistä vuorovaiku­tus­ta kuvat­ti­in jo edel­lä Bion­in sisäl­lyt­täm­is­funk­tio-käsit­teen avul­la (Bion 1970, 106).⁵ Pick­er­ing määrit­telee sisäl­lyt­täm­is­funk­tion vält­tämät­tömäk­si toimin­nok­si tunne-elämän kehit­tymisen, koke­muk­ses­ta oppimisen sekä nimet­tömän kauhun ja trau­man sulat­tamisen kannal­ta (Pick­er­ing 2011, 52).

Parisuh­teessa sisäl­lyt­tämi­nen on kah­den­su­un­taista osa­puolten ottaes­sa vuorotellen vas­taan tois­t­en­sa mie­len­sisältöjä ja reagoidessa niihin. Molem­pi­en puolisoiden oma sisäl­lyt­tämiskyky siir­tyy hei­dän välilleen kykynä toimia pari­na, joka ottaa vas­taan toisen mie­len­sisältöjä, ajat­telee ja sietää niitä sekä palaut­taa toisen pro­jek­tiot takaisin taval­la, joka aut­taa molem­pia ymmärtämään itseään ja suhdet­ta. Mary Mor­gan kut­suu parim­ie­len­ti­lak­si (engl. cou­ple state of mind) tätä parin kykyä olla samaan aikaan osana suhdet­ta sekä havain­noi­da ja ajatel­la suhdet­taan. Parim­ie­len­ti­lan puuttues­sa parin väli­nen pro­jek­ti­ivi­nen sys­tee­mi on jäykkä; sisäl­lyt­tämisen sijas­ta puolisot reagoi­vat toisi­in­sa ja tois­t­en­sa reak­tioi­hin ilman sen ajat­telemista, mitä omas­sa ja toisen mielessä on meneil­lään (Mor­gan 1995, 33–38; 2019, xx-xxiv.)

Psyko­ana­lyyt­tisessä parip­sykoter­api­as­sa tavoitel­tu muu­tos liit­tyy juuri tähän suh­teen kykyyn pros­es­soi­da vaikei­ta koke­muk­sia; parin kykyyn ajatel­la yhdessä, mitä hei­dän välil­lään tapah­tuu. Parin suh­teen dynami­ik­ka on luon­nol­lis­es­ti jatku­vas­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa puolisoiden sisäis­ten objek­tien dynami­ikan kanssa. Muu­tok­set ulkoi­sis­sa suhteis­sa muo­vaa­vat mie­len sisäisiä rak­en­tei­ta ja toisin päin. (Col­man 1993, 90; Mor­gan 2019, xxiii.)

Mary Mor­gan kut­suu parin välistä tiedostam­a­ton­ta sijoit­tamis­ten ja samais­tu­mis­ten vir­taa parin pro­jek­ti­ivisek­si sys­teemik­si, jos­sa puolisot käyt­tävät toisi­aan kullekin par­ille omi­naisel­la taval­la mie­len­sisältö­jen­sä vas­taan­ot­ta­ji­na. Jäykim­mis­sä sys­teemeis­sä toista käytetään omien sietämät­tömien olo­jen pysyvänä säil­iönä, ja jous­tavam­mis­sa suhteis­sa puolisot sisäl­lyt­tävät, samais­tu­vat ja palaut­ta­vat tois­t­en­sa sijoituk­sia. Näin tehdessään he aut­ta­vat toisi­aan inte­groi­tu­maan eli kehit­tymään kokon­aisem­mik­si omik­si itseik­seen. (Mor­gan 2019, 95–98; David­kin 2019, 205–212.)

Trau­ma­ti­soituneil­la pareil­la molem­pi­en mieli on täyn­nä omaa hätää, jol­loin toises­sa heräävää ahdis­tus­ta on vaikeaa kuul­la ja sietää. Ahdis­tus ei työsty vaan siir­tyy per­heen vuorovaiku­tuk­ses­sa eteen­päin. Van­hempi­en on myös mah­do­ton­ta sisäl­lyt­tää las­ten kehi­tyk­seen liit­tyviä tun­nekoke­muk­sia, ja lapset jäävät yksin omien nor­maali­in kasvu­un liit­tyvien ahdis­tusten­sa kanssa. Lisäk­si he saa­vat van­hempi­en­sa käsit­telemätön­tä ahdis­tus­ta kan­taak­seen. (Abse 2012, 64.)

Mieleeni on jäänyt eräs kam­bodžalainen nuori pari, joka toivoi enem­män läheisyyt­tä suh­teeseen­sa. He oli­vat olleet ystäviä ennen naimisi­in­menoa ja avioituneet vas­ta, kun sai­vat molem­pi­en per­hei­den suos­tu­muk­sen. Kuu­den avi­o­li­it­tovuo­den aikana aiem­min koet­tu yhtey­den tunne oli kadon­nut hei­dän väliltään. Parisuh­teen sijas­ta he keskit­tyivät lap­si­in­sa ja näi­den tule­vaisu­u­teen. Erim­ielisyy­den jäl­keen pari saat­toi olla usei­ta viikko­ja puhu­mat­to­mia toisilleen. Arki ja las­ten asi­at hoidet­ti­in hil­jaisu­u­den val­lites­sa. Täl­lä aka­teemis­es­ti koulute­tul­la par­il­la ei näyt­tänyt ole­van paljonkaan välineitä selviy­tyä parisuh­teen herät­tämistä tun­teista. Puolisot vetäy­tyivät hil­jaisu­u­teen, kos­ka tun­tei­den ajat­telem­i­nen ja niistä puhumi­nen tun­tui liian toiv­ot­toma­l­ta, jopa vaar­al­liselta. Edel­lisille sukupolville selviy­tymi­nen oli ollut mah­dol­lista vain vaiken­e­mal­la, ja koke­muk­set oli­vat jääneet hah­mot­tumat­tom­i­na möykky­inä mieleen sisälle. Seu­raaval­la sukupolvel­la ei ole enää kos­ke­tus­ta alku­peräiseen kauhu­un. On vain koke­mus, että kaik­ki tun­teet ja ris­tiri­idat ovat vaarallisia.

Pari ker­toi lap­su­u­den kotien­sa kas­vatuk­sen olleen ankaraa, ja saman ankaru­u­den he ker­toi­vat siir­tyneen heillekin suh­teessa lap­si­in, vaik­ka he tietois­es­ti yrit­tivät tehdä toisin. Puolisoiden ker­to­muk­ses­sa tuli esi­in, kuin­ka yhteinen vaa­ti­va sisäi­nen ääni ei jät­tänyt heitä rauhaan, ei yksilöinä eikä pari­na. Ris­tiri­ito­jen tai pienenkään erim­ielisyy­den ilmetessä he rankaisi­vat itseään ja toisi­aan vetäy­tymäl­lä kon­tak­tista. Pick­eringin sanoin parin yhteen limit­tyvät trau­mat luk­it­si­vat hei­dät tois­ta­maan yhä uudelleen samo­ja varhaisia koke­muk­sia muser­tavas­ta hil­jaisu­ud­es­ta ja yksinäisyy­destä (Pick­er­ing 2011, 51).

Total­i­taris­tisen hallinnon alla erim­ielisyys ja yksilöl­lisyys voivat johtaa kuole­man­ran­gais­tuk­seen. Mukau­tu­mi­nen ja vaiken­e­m­i­nen voivat jäädä sekä tietoisek­si että tiedosta­mat­tomak­si ihanteek­si. Per­heis­sä alis­tu­vu­u­den ideaali estää per­heen­jäseniä löytämästä omaa ään­tään ja otta­mas­ta myöskään vas­tu­u­ta yhteiskun­nan rak­en­tamises­sa (Chhim 2013, 169).⁶ 

Rohkaisin tätä paria näkemään toi­sis­saan sen ystävän, jol­laise­na he oli­vat alun perin oppi­neet tun­temaan toisen­sa. Kiin­nitin hei­dän huomion­sa yhteiseen vaikeu­teen tun­tea ja ilmaista aivan nor­maale­ja pet­tymyk­sen ja vihankin tun­tei­ta ja kuin­ka ne tun­nista­mat­tom­i­na hel­posti kanavoitu­vat ankaruute­na itseä ja toisia kohtaan. Kehotin heitä toisi­naan kään­tämään kat­seen­sa lap­sista toisi­in­sa ja näkemään välil­lään ole­van suh­teen merk­i­tyk­sen koko per­heen hyv­in­voin­nille. Nämä sanat oli­vat köm­pelöitä yri­tyk­siä pukea muu­tamik­si lau­seik­si sitä, mitä olisi ehkä ollut mah­dol­lista yhdessä löytää parip­sykoter­api­apros­essin aikana. Vaikei­den tun­tei­den kanssa kamp­pail­e­vat par­it har­voin tule­vat aute­tuik­si tiedol­lisil­la inter­ven­tioil­la. Puolisot ovat läh­es aina vail­la koke­mus­ta siitä, että joku voisi kestää hei­dän sietämät­tömiä olo­jaan ja pysty­isi ajat­tele­maan sitä, mitä heille on tapah­tunut. Bion­in kuvaa­man sisäl­lyt­täm­is­funk­tion avul­la parin väli­nen pro­jek­ti­ivi­nen sys­tee­mi voisi vähitellen pehmetä yhteisek­si tun­nekoke­musten ajat­telemisek­si (Pick­er­ing 2011, 52).

Tiedosta­mat­tomista uskomuksista

Tiedostam­a­ton usko­mus ‑käsite aut­taa ymmärtämään vielä enem­män sitä, kuin­ka trau­makoke­mus siir­tyy suhteis­sa. Ihmisel­lä on taipumus rak­en­taa tari­noi­ta, jot­ka aut­ta­vat ymmärtämään sisäisiä ja ulkoisia koke­muk­sia suh­teessa toisi­in. Nämä tar­i­nat aut­ta­vat säi­lyt­tämään hallinnan tun­net­ta käsit­tämät­tömienkin tapah­tu­mien keskel­lä. Per­heen jän­nit­teisessä ilmapi­iris­sä lap­si rak­en­taa seli­tyk­siä, jot­ka helpot­ta­vat hänen avut­to­muut­taan ja häm­men­nys­tään. Lap­si saat­taa ajatel­la ole­vansa syylli­nen van­hempi­en­sa riitaan tai hän saat­taa omak­sua tiedosta­mat­taan käsi­tyk­sen siitä, että kah­den eril­lisen yksilön välil­lä on väistämät­tä kon­flik­ti, joka voi ratke­ta vain toisen alis­tu­miseen tai tuhou­tu­miseen. Täl­laiset tietoiset ja tiedosta­mat­tomat käsi­tyk­set muokkaan­tu­vat elämässä vas­taan­tule­vien uusien koke­musten myötä. Toisi­naan ne kuitenkin jäyk­istyvät ja muo­dos­tu­vat tun­nista­mat­tomik­si usko­muk­sik­si ja jäävät vaikut­ta­maan yksilön suhteis­sa itseen ja toisi­in (Abse 2012, 60–61; Mor­gan 2019, 54–76.)⁷   

Trau­ma syn­tyy tilanteis­sa, jois­sa yksilö, lap­si tai aikuinen, jää sietämät­tömien tun­tei­den ja koke­musten kanssa yksin ilman ketään, joka voisi aut­taa ajat­tele­maan ja säätelemään koet­tua. Kun koke­mus­ta ei voi jäsen­tää, se koteloituu mie­len sisälle mykkänä kipuna ja muo­dostaa poh­jan edel­lä kuva­tu­ille tiedosta­mat­tomille usko­muk­sille. Mieli tak­er­tuu usko­muk­seen ja siitä johdet­tuun toim­intaan voidak­seen vält­tää kipeän koke­muk­sen tois­tu­mista. Jäyk­istyessään usko­mus kuitenkin muo­dostaa aina myös esteen hyvien koke­musten vas­taan­ot­tamiselle. (Mor­gan 2019, 54–76.)

Kam­bodžan kaltaises­sa maas­sa yksilöil­lä voisi olla tietoise­na usko­muk­se­na se, että auk­tori­teet­tei­hin ei voi luot­taa. Tiedosta­mat­tomana usko­muk­se­na mielessä taas voi vaikut­taa aja­tus siitä, että ketään ei kan­na­ta laskea lähelle, kuka tahansa voi pet­tää eikä omaa haavoit­tuvu­ut­taan saa näyt­tää edes läheisille. Edel­lä kuvaa­mal­lani par­il­la voisi olla tiedostam­a­ton usko­mus, jon­ka mukaan on vaar­al­lista ilmaista minkään­laisia tun­tei­ta toiselle ja on tur­val­lisem­paa pitää mykkäk­oulua viikkokau­sia kuin puhua pet­tymyk­sistään ja kaipauk­sis­taan puolisolle.

Tämän kaltais­ten usko­musten val­las­sa puolisot eivät pysty tun­temaan kiin­nos­tus­ta toisen ajatuk­sia kohtaan, kos­ka oma ja toisen ain­ut­laa­tu­isu­us uhkaa tiedosta­mat­tomasti edel­lytet­tyä yksimielisyy­den ihan­net­ta. Myöskään omia käsi­tyk­siä itses­tä, tois­es­ta tai maail­mas­ta ei ole mah­dol­lista kyseenalais­taa, kos­ka vähäi­nen tur­van tunne on aikanaan saavutet­tu jäyk­istyneen usko­muk­sen ja harhaisen var­muu­den­tun­teen avul­la. (Mor­gan 2019, 74–76.) 

Itse omak­su­tut sekä sukupolvil­ta toisille siir­tyneet tiedosta­mat­tomat usko­muk­set suh­teessa olemis­es­ta vaikut­ta­vat per­hei­den ilmapi­iri­in. Kam­bodžalais­ten per­hei­den trau­mataakat ovat ker­tyneet his­to­ri­an eri vai­heis­sa, viimek­si punakhmer­i­hallinnon aikana. Nämä koke­muk­set ovat väistämät­tä muo­van­neet sukupolvien tiedosta­mat­to­mia usko­muk­sia ihmis­ten väli­sistä suhteista. Elleivät per­heet saa apua usko­musten ajat­telemiseen ja uudelleenarvioin­ti­in, ne sito­vat yhä uusia sukupolvia vääristyneisi­in ja yksinäistävi­in yhdessäolon tapoi­hin. Yhteiskun­nan ei ole mah­dol­lista kehit­tyä, elleivät sen jäsenet pysty luot­ta­maan toisiinsa.

Ter­apeut­tisen työn tavoite on herät­tää puolisoiden kiin­nos­tus välil­lään ole­vaa suhdet­ta kohtaan. Asi­at eivät vain tapah­du heille, vaan he itse luo­vat ja ylläpitävät tietyn­laista vuorovaiku­tus­ta. Itsen­sä näkem­i­nen osana suhdet­ta on yksi toimi­van parisuh­teen perusedel­ly­tys (Brit­ton 1989, 87; Ruszczyn­s­ki 2005, 41–42; Mor­gan 2017).⁸ Eräs kam­bodžalainen vaimo huu­dahti parisuhde­har­joituk­sen jäl­keen: ”En ole koskaan ennen ajatel­lut, että voisin kuun­nel­la miestäni!” Lausah­dus kuu­lostaa huvit­taval­ta, mut­ta sisäl­si sano­jalleen suuren oival­luk­sen: minä voin vaikut­taa tähän suh­teeseen ja siihen, mitä tässä suh­teessa tapah­tuu, ja voin tehdä eri taval­la kuin olen näh­nyt van­hempi­eni tekevän! Tiedosta­mat­tomaan usko­muk­seen oli tul­lut vähin­täänkin särö.

Lopuk­si

Täl­lä het­kel­lä Euroopas­sa sodi­taan. Hoita­mat­tom­i­na tämänkin sodan vaiku­tuk­set ulot­tuvat sukupolvien päähän. Koteloitu­vat trau­maat­tiset koke­muk­set muo­dosta­vat kasvualus­tan uudelle väki­val­lalle. Viha ei katoa vihaa­mal­la eikä tukah­dut­ta­mal­la. Se jää kytemään suhteis­sa, jos se ei tule vas­taan­ote­tuk­si ja yhdessä jae­tuk­si. Jakami­nen merk­it­see kär­simyk­seen liit­tyvän yhteisen vas­tu­un hah­mot­tamista. Kestävän rauhan ja sovin­non edel­ly­tyk­senä on oikeu­den­mukainen yhteiskun­ta ja riit­tävä tur­val­lisu­u­den tunne taval­lises­sa arjessa.

Mart­ti Siirala puhui ihmisyysi­den­ti­teetin vahvis­tamis­es­ta eri­lais­ten eri­ty­isiden­ti­teet­tien sijaan (Uur­timo 2000, 115). Hänen aja­tus­taan seu­rat­en kam­bodžalais­ten per­hei­den hädän tulisi kos­ket­taa meitä yhtä paljon kuin oman kansan tai maanosan hädän. Ehkä se on liikaa vaa­dit­tu ihmisen rajal­liselta sisäl­lyt­tämiskyvyltä. Itseäni euroop­palaisen sodan seu­raami­nen on aut­tanut entistä enem­män eläy­tymään viidenkymme­nen vuo­den takaiseen kam­bodžalaiseen todel­lisu­u­teen. Toki ymmär­rystä on edis­tänyt myös kansan­murhas­ta henki­in jäänei­den las­ten ja las­ten­las­ten tapaamiset, hei­dän hil­jaisuuten­sa kuunteleminen.

Kam­bodžalais­ten kanssa käymiäni keskustelu­ja muis­tel­lessani ja tätä koko artikke­lia kir­joit­taes­sani on käsi­tyk­seni lähisuhtei­den merk­i­tyk­ses­tä vahvis­tunut eri­tyis­es­ti sil­loin, kun yhteiskun­nas­sa yritetään toipua väki­val­tais­es­ta his­to­ri­as­ta. Lähisuhtei­den varas­sa yksilöt kas­va­vat ja kehit­tyvät joko rak­en­ta­maan yhdessä parem­paa huomista tai he oppi­vat suo­jau­tu­maan siltä pahal­ta, jota toiseus hei­dän mieliku­vis­saan edus­taa. Nämä sisäiset mieliku­vat luot­ta­muk­ses­ta tai sen puut­teesta ohjaa­vat itse asi­as­sa koko maa­pal­lon tulevaisuutta.

Viit­teet

¹ Muun muas­sa Dr. Eng Kok-Thay ker­too punakhme­rien tavoit­teista ja ide­olo­gias­ta teok­ses­sa The mys­tery of the boy at S‑21 (2018). Kir­ja ker­too yhden Phnom Pen­hin tutk­in­ta- ja kidu­tuskeskuk­ses­ta Tuol Slengistä henki­in jääneen pojan tarinan.

² Kam­bodžalais­syn­tyi­nen kir­jail­i­ja ja ihmisoikeusak­tivisti Loung Ung mur­taa vaiken­e­misen muuria kir­jas­saan First they killed my father: A daugh­ter of Cam­bo­dia remem­bers (2000). Loung itse jou­tui eroon per­heestään ja pää­tyi lap­sisoti­laak­si punakhme­rien koulu­tusleir­ille. Tänä aikana hän muiden lap­sisoti­laiden tavoin aset­ti miino­ja vihol­lisen reit­eille. Punakhme­rien kuk­istut­tua hän muut­ti 12-vuo­ti­aana vel­jen­sä per­heen mukana Yhdys­val­toi­hin ja tekee nyky­isin merkit­tävää kan­sain­välistä maami­ino­ja vas­tus­tavaa työtä.

³ Jo ennen punakhme­rien val­taan nousua kam­bodžalaiset oli­vat eläneet jul­mien auk­tori­teet­tien armoil­la. Kaakkois-Aasian mah­ta­va Khmer-imperi­u­mi rom­ahti yli vii­sisa­taa vuot­ta sit­ten. Siami­laiset val­loit­ti­vat maan ja tuho­si­vat Angko­rin hallintokaupun­gin. Angko­ria lähel­lä ole­va Siem Riep tun­netaan yhä nimel­lä, joka tarkoit­taa ”kaupun­ki, jon­ka siami­laiset val­ta­si­vat”. Angor Watt on nyky­isin luokitel­tu Unescon maail­man­perin­nök­si. Vuo­sisato­jen ajan naa­puri­maat ovat val­loit­ta­neet aluet­ta, kunnes Ran­s­ka otti Kam­bodžan siir­tomaak­seen 1800-luvulla.

⁴ Fran­cis Gri­er (2005) viit­taa Bion­in ajatuk­seen katas­tro­faalisen muu­tok­sen pelosta esteenä yksilön kasvulle ja kehi­tyk­selle. Gri­er sovit­taa ajatuk­sen pari­in, joka toisaal­ta halu­aa kehit­tyä kohti totu­ut­ta mut­ta toisaal­ta pelkää totu­udel­lisu­u­den mukanaan tuo­maa kauhua.

⁵ W. R. Bion­in käsite con­tain­er­funk­tio, sisäl­lyt­tämi­nen viit­taa äidin/vanhemman ja pienen lapsen vuorovaiku­tuk­seen. Sisäl­lyt­tämisen teo­ria laa­je­nee Bion­il­la teo­ri­ak­si ajat­telun kehit­tymis­es­tä, ja sisäl­lyt­tämi­nen on hänen mukaansa myös kaiken aidon tun­ne­vuorovaiku­tuk­sen ydin niin ter­api­a­suh­teessa kuin parisuhteessakin. 

⁶ Dr. Chhimin mukaan aasialaiseen kult­tuuri­in liit­tyvä hier­arkkisu­us sekä van­hempia ihmisiä kohtaan edel­lytet­ty kuu­li­aisu­u­den osoit­ta­mi­nen osaltaan johta­vat alis­tu­vu­u­teen. Nämä kult­tuuriset piir­teet näyt­tävät koros­tuneen epänor­maalil­la taval­la punakhme­rien aikana ja jäl­keen, jol­loin kukaan ei uskaltanut vas­tus­taa var­ti­joi­ta, jot­ka saat­toi­vat kidut­taa tai tap­paa kenet vain halu­si­vat. Myös puhu­mat­to­muus koros­tui äärim­milleen hir­mu­val­lan vuosi­na, jol­loin ihmiset eivät voineet luot­taa keneenkään eivätkä voineet puhua edes perheenjäsenilleen.

⁷ Mary Mor­gan on pyrkinyt ymmärtämään ja hoita­maan parin juut­tunut­ta vuorovaiku­tus­ta seu­raa­mal­la R. Brit­tonin tapaa määritel­lä tiedostam­a­ton usko­mus ‑käsitet­tä. Hän viit­taa käsit­teel­lä puolisoiden ennakko-ole­tuk­si­in siitä, mil­laista on olla suh­teessa toiseen (Brit­ton 1998, 8‒18; Mor­gan 2019).

⁸ R. Brit­ton käyt­tää tästä kyvys­tä nim­i­tys­tä ”kol­mas posi­tio”, jol­la hän viit­taa yksilön kykyyn samaan aikaan sekä olla osana suhdet­ta että tarkastel­la suhdet­ta, tun­tea ja ajatel­la samanaikaises­ti. Mary Mor­gan on johtanut käsit­teen­sä cou­ple state of mind – parim­ie­len­ti­la – juuri Brit­tonin ajat­telun poh­jal­ta. Mor­ganin mukaan tämä kyky on hukas­sa monil­ta pareil­ta hei­dän hakies­sa apua vaikeuk­si­in­sa (Mor­gan 2017).

Kir­jal­lisu­us

Abse, Susan­na (2012). Com­men­tary on par­ents as part­ners: how the parental rela­tion­ship affects children’s psy­cho­log­i­cal devel­op­ment. Teok­ses­sa Bal­four, Andrew; Mor­gan, Mary & Vin­cent, Christo­pher (toim.), How cou­ple rela­tion­ships shape our world: Clin­i­cal prac­tise, research and pol­i­cy per­spec­tives. Lon­too: Karnac.

Ant­to­nen, Anne (2019). Eri­laisu­u­den sietämät­tömyy­destä luo­vaan tun­ney­htey­teen psyko­ana­lyyt­tises­sa parip­sykoter­api­as­sa. Teok­ses­sa Aaval­u­o­ma, San­na; Ant­to­nen, Anne & Läh­teen­suo, Jaana (toim.), Parisuhde kol­man­te­na. Psyko­ana­lyyt­tisia kir­joituk­sia parip­sykoter­api­as­ta. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Beng­hozi, Pierre (2020). Suf­fer­ing and attack of meta­garance in fam­i­lies, insti­tu­tions, and social links. Kon­fer­enssiesi­tys IACFP:n 9. konferenssissa.

Bion, Wil­fred (1970). Atten­tion and inter­pre­ta­tion. Lon­too. Tavi­s­tock Publications.

Brit­ton, Roland (1989). The miss­ing link. Parental sex­u­al­i­ty in the Oedi­pus com­plex. Teok­ses­sa Brit­ton, Ronald; Feld­man, Michael & O’Shaughnessy, Edna (toim.), The Oedi­pus com­plex today. Clin­i­cal impli­ca­tions. Lon­too: Karnac.

Brit­ton, Roland (1998). Belief and imag­i­na­tion. Explo­rations in psy­cho­analy­sis. Lon­too: Routledge.

Chhim, Sot­heara (2013). Baks­bat (bro­ken courage): a trau­ma-based cul­tur­al syn­drome in Cam­bo­dia. Med­ical Anthro­pol­o­gy, 32(3), 160‒173.

Cleave­ly, Eve­lyn (1993). Rela­tion­ships, inter­ac­tion, defences and trans­for­ma­tion. Teok­ses­sa Ruszczyn­s­ki, Stan­ley (toim.), Psy­chother­a­py with cou­ples. The­o­ry and prac­tice at the Tavi­s­tock Insti­tute of Mar­i­tal Stud­ies. Lon­too: Karnac.

Coates, Karen (2005). Cam­bo­dia now. Life in the wake of war. Jef­fer­son, NC: McFarland.

Col­man, War­ren (1993). The mar­riage as a psy­cho­log­i­cal con­tain­er. Teok­ses­sa Ruszczyn­s­ki, Stan­ley (toim.), Psy­chother­a­py with cou­ples. The­o­ry and prac­tice at the Tavi­s­tock Insti­tute of Mar­i­tal Stud­ies. Lon­too: Karnac.

David­kin, Kaj (2019). Pro­jek­ti­ivi­nen ja intro­jek­ti­ivi­nen iden­ti­fikaa­tio psyko­ana­lyyt­tises­sa yksilö- ja parip­sykoter­api­as­sa. Teok­ses­sa Aaval­u­o­ma, San­na; Ant­to­nen, Anne & Läh­teen­suo, Jaana (toim.), Parisuhde kol­man­te­na. Psyko­ana­lyyt­tisia kir­joituk­sia parip­sykoter­api­as­ta. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Gri­er, Fran­cis (2005). No sex cou­ples, cat­a­stroph­ic change, and the pri­mal scene. Teok­ses­sa Gri­er Fran­cis (toim.), Oedi­pus and the cou­ple. Lon­too: Karnac.

Kok-Thay, Eng (2018). Norng Chan Phal: The mys­tery of the boy at S‑21. Phnom Penh: Cam­bo­di­an Insti­tute for Peace and Development.

Mor­gan, Mary (1995). The pro­jec­tive grid­lock: A form of pro­jec­tive iden­ti­fi­ca­tion in cou­ple rela­tion­ships. Teok­ses­sa Ruszczyn­s­ki, Stan­ley & Fish­er, James (toim.), Intru­sive­ness and inti­ma­cy in the cou­ple. Lon­too: Karnac.

Mor­gan, Mary (2014). Why can being a cre­ative cou­ple be so dif­fi­cult to achieve? The impact of ear­ly anx­i­eties on relat­ing. Teok­ses­sa Scharff, David E. & Scharff, Jill Savege (toim.), Psy­cho­an­a­lyt­ic cou­ple ther­a­py. Lon­too: Karnac.

Mor­gan, Mary (2017). Cou­ple state of mind. Lon­too & New York: Routledge.

Mor­gan, Mary (2019). Tiedosta­mat­tomat usko­muk­set pari­na olemis­es­ta. Teok­ses­sa Aaval­u­o­ma, San­na; Ant­to­nen, Anne & Läh­teen­suo, Jaana (toim.), Parisuhde kol­man­te­na. Psyko­ana­lyyt­tisia kir­joituk­sia parip­sykoter­api­as­ta. Suom. San­na Aaval­u­o­ma, Anne Ant­to­nen ja Jaana Läh­teen­suo. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Pick­er­ing, Judith (2011). Bion and the cou­ple. Cou­ple and Fam­i­ly Psy­cho­analy­sis, 1, 49‒68.

Ruszczyn­s­ki, Stan­ley (1993). Think­ing about and work­ing with cou­ples. Teok­ses­sa Ruszczyn­s­ki, Stan­ley (toim.), Psy­chother­a­py with cou­ples. The­o­ry and prac­tice at the Tavi­s­tock Insti­tute of Mar­i­tal Stud­ies. Lon­too: Karnac.

Ruszczyn­s­ki, Stan­ley (2005). Reflec­tive space in the inti­mate cou­ple rela­tion­ship. The “mar­i­tal tri­an­gle”.  Teok­ses­sa Gri­er Fran­cis (toim.), Oedi­pus and the cou­ple. Lon­too: Karnac.

Sil­ta­la, Pirkko (2016). Taakkasi­ir­tymä. Trau­man siir­to yli sukupolvien. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.

Ung, Loung (2000). First they killed my father: A daugh­ter of Cam­bo­dia remem­bers. New York: Harp­er Perennial.

Uur­timo, Yrjö (2000). On puhut­ta­va siitä, mis­tä vaiken­emme. Mart­ti Siiralan ajatuk­sia elämästä. Helsin­ki: Tammi.

Volkan, Vamik (2020). Nat­sis­min per­in­tö. Tal­len­t­a­mi­nen, ylisukupolvi­su­us, dis­sosi­aa­tio ja toimin­nan kaut­ta muis­t­a­mi­nen. Suom. Kaa­ri­na Grif­fiths. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.