Valitse vuosi:
2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Martti Siirala: Skitsofrenian puhuteltavana

Mart­ti Sii­ra­lan käsi­kir­joi­tus ”Näke­mi­ses­tä ja kuu­le­mi­ses­ta jako­mie­li­tau­ti­sen koh­taa­mi­ses­sa” (päi­vät­ty 14.2.1955 Züric­his­sä)

Jako­mie­li­tau­tiin sisäl­ty­vän kär­si­myk­sen luon­ne on eri­koi­nen. Neu­roo­seis­sa asian­omais­ten vali­tus ja avun tar­ve sen­tään kan­tau­tuu ymmär­ret­tä­vä­nä kans­saih­mis­ten kor­viin, vaik­ka sekä sai­raan vali­tus, että useim­mi­ten hänen osak­seen tule­va ymmär­tä­mys eivät tavoi­ta­kaan käyn­nis­sä ole­van krii­sin oleel­lis­ta luon­net­ta ja sisäl­töä. Mut­ta mie­li­sai­rauk­sien pii­ris­sä, esim. jako­mie­li­tau­dis­sa l. skit­so­fre­nias­sa, mie­li­tau­deis­ta kes­kei­sim­mäs­sä, sai­ras­ta­mi­seen kät­key­ty­vä inhi­mil­li­sen hädän mit­ta ja luon­ne on asian­omai­sel­le itsel­leen täy­sin pei­tos­sa ja ympä­ris­töl­le­kin usein aivan arvoi­tuk­sel­li­nen.

Lää­ke­tie­teen­kin osal­ta on täl­lai­sen sai­ras­ta­mi­sen koh­ta­lon his­to­ria var­sin ihmeel­li­nen – mut­ta samal­la myös jako­mie­li­tau­din kär­si­myk­sen luon­tees­ta kuvaa anta­va. Onpa näet jako­mie­li­tau­ti­sen sai­ras­ta­mi­ses­sa sit­ten näh­ty eli­mel­li­nen kes­kus­her­mos­ton sai­raus, sisäe­ri­te­häi­riö, periy­ty­vän sie­lul­li­sen puu­tok­sen ilmen­ty­mi­nen tai lop­pu­tu­los sie­lul­li­sis­ta ris­ti­rii­dois­ta, yhteis­tä on näkö­kul­mien perin­juu­ri­ses­ta eri­lai­suu­des­ta huo­li­mat­ta pyr­ki­nyt ole­maan eräs läh­tö­koh­dan luon­teen kes­kei­nen piir­re: Sai­raan ”mie­let­tö­män” ole­mi­sen ei ole annet­tu pri­mää­ri­ses­ti esiin­tyä täy­den ihmi­syy­den vaa­ti­muk­sin. Sai­ras­ta ei sel­lai­se­naan, pri­mää­ri­ses­ti ole otet­tu ”täy­des­tä” [Mart­ti Sii­ra­lan alle­vii­vauk­set kur­si­voi­tu] hänen rai­voa­mi­ses­saan tai mykis­ty­mi­ses­sään, muit­ten tai itsen­sä syyt­tä­mi­ses­sään, vai­noa­mi­sen, ehkä myr­ky­te­tyk­si jou­tu­mi­sen pel­kää­mi­ses­sään jne. Hänen käyt­täy­ty­mi­sel­tään, meil­le koh­dis­tu­neel­ta, vaik­ka­kin kie­rou­tu­nee­na meil­tä useim­mi­ten ymmär­tä­mät­tä jää­mäl­tä – kans­saih­mi­syy­teen liit­ty­väl­tä vetoo­muk­sel­ta – on pri­mää­ri­ses­ti riis­tet­ty sen ”syyn­ta­kei­suus”. Toi­sin sanoen: Asian­omai­seen on alun perin suh­tau­dut­tu kuin jon­kin muit­ten ihmi­syy­del­le aivan vie­raan sei­kan val­las­sa ole­vaan – hänet on sai­ras­ta­mi­ses­saan käsi­tet­ty ikään kuin kaik­kia muu­toin sito­vas­ta ja yhteen liit­tä­väs­tä mie­lek­kyy­des­tä irron­neek­si. On läh­det­ty sii­tä, että sai­raan ja oman ole­mi­sem­me erot­tai­si toi­sis­taan ker­ta­kaik­ki­nen kui­lu, ja ettem­me välit­tö­mäs­ti lain­kaan siten voi­si hänen kans­saan olla, että ottai­sim­me hänet yhdes­sä­olos­sam­me ”täy­des­tä”.

Mut­ta täten on taval­laan hävi­tet­ty poh­ja tuon sai­rau­den todel­li­sel­ta koh­taa­mi­sel­ta, mikä koh­taa­mi­nen puo­les­taan on oleel­li­sim­man mie­les­sään pitä­vän tut­ki­muk­sen edel­ly­tyk­se­nä. Sil­lä ilmeis­tä on, että esim. jako­mie­li­tau­din ole­mus saat­taa puo­les­taan puhua vain, jos sitä on kan­ta­mas­sa täy­sin vaka­vas­ti, ”täy­des­tä” otta­va inhi­mil­li­sen ymmär­tä­mi­sen val­mius koh­taa­jan tahol­la. Emme­hän voi kuvi­tel­la, että esim. kah­den ihmi­sen välil­le syn­ty­nyt­tä kat­ke­ruut­ta lien­tä­mään pyr­ki­vä voi­si todel­la saa­vut­taa jotain, ellei hän ottai­si molem­pia asian­osai­sia vaka­vas­ti hei­dän syyt­teis­sään ja vaa­ti­muk­sis­saan. Hänen val­las­saan voi­si ken­ties olla saat­taa mah­ti­käs­kyl­lä tuon kat­ke­ruu­den ulko­nai­set ilmauk­set häviä­mään, mut­ta itse sii­hen kät­key­ty­vää inhi­mil­lis­tä taak­kaa hän ei siten pois­tai­si. – Jako­mie­li­tau­tia voi­si­kin ver­ra­ta erääs­sä mie­les­sä tuo­hon kah­den ihmi­sen väli­seen kat­ke­ruu­teen. Jako­mie­li­tau­dis­sa on vain tuo välien mur­tu­mi­nen niin perin­poh­jai­nen, että se vie tuol­ta sai­ras­tu­val­ta ihmi­sel­tä poh­jan ja samal­la tilan­teen tajun. Mut­ta myös toi­sen osa­puo­len, omai­set, myö­hem­min hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan – yleen­sä ympä­röi­vät ihmi­set – tekee alus­sa kuvaa­ma­ni itses­tään­sel­vä­nä omak­sut­tu läh­tö­koh­ta usein kuu­rok­si ja sokeak­si, kyke­ne­mät­tö­mäk­si tuo­ta sai­ras­ta ja hänen sai­ras­ta­mis­taan hedel­mäl­li­ses­ti ymmär­tä­mään. Tuon ihmi­sen sai­ras­ta­mi­seen sisäl­ty­vä inhi­mil­li­nen syy­verk­ko ja hätä pide­tään loi­tol­la – sen väli­tön inhi­mil­li­nen vaa­de tor­ju­taan vie­raa­na, enne­kuin se on keren­nyt arti­ku­loi­tu­maan­kaan. Siten syn­tyy tilan­ne, jos­sa molem­mil­ta osa­puo­lil­ta puut­tuu poh­ja todel­li­sel­le suo­raan ja hänen sai­ras­ta­mi­sen­sa koh­taa­mi­sel­le.

On ilmeis­tä, että jako­mie­li­tau­dis­sa ihmi­sen ole­mi­nen, so. muun muas­sa kas­va­mi­nen ihmis­ten kes­kel­lä osal­li­suu­teen yhtei­ses­tä ravin­nos­ta, kehit­ty­mis­ti­las­ta (Raum), oikeu­des­ta omaan suku­puo­leen, oman eri­kois­laa­dun toteut­ta­mi­seen, yhtei­seen jär­jes­tyk­seen jne. – tämä kaik­ki on sai­raal­la jää­nyt puo­li­tie­hen tai koko­naan toteu­tu­mat­ta. Pal­jon sel­lais­ta, mikä ihmi­sen elä­mään, ihmi­syy­teen ole­muk­sen mukai­ses­ti kuu­luu, on kan­nat­ta­vien edel­ly­tys­ten (ympä­röi­vät ihmi­set, ensin van­hem­mat, sit­ten muut vas­taa­not­ta­ji­na, hei­dän välit­tä­män­sä ilma­pii­ri, perin­teet jne., ”tai­pu­musai­heet” mää­rä­tyn tilan­teen haas­tees­sa ym.) puut­teel­li­suu­des­sa sii­nä vään­ty­nyt ja vähi­tel­len tai ken­ties krii­sin­omai­ses­ti ajau­tu­nut lopul­ta kaa­ok­seen.

On luon­nol­li­ses­ti hyvin rat­kai­se­vaa, min­kä­lai­sek­si kans­saih­mis­ten täl­le kaa­ok­sel­le val­mis­ta­ma koh­taa­mi­nen kul­loin­kin muo­dos­tuu – mm. sai­raa­lan ja lää­kä­rien osal­ta, ts., miten sii­hen sisäl­ty­vää inhi­mil­lis­tä ”Anliegeni’iä” [asi­aa, toi­vo­mus­ta] kuul­laan. Jokin tie­teel­li­nen kaa­va saat­taa olla koh­taa­jal­la välit­tö­mäs­ti kah­leh­ti­mas­sa. Hän ken­ties sijoit­taa poti­laas­saan koh­taa­man­sa ongel­man ja teh­tä­vän heti mie­les­sään joit­ten­kin vaik­ka­pa fysio­lo­gis­ten tai pato­lo­gis-ana­to­mis­ten tee­mo­jen jouk­koon. Tai ken­ties hän koh­taa sai­raas­sa heti­mi­ten sen tai tämän luon­teen­omai­sen käyt­täy­ty­mis­ta­van. Tai ehkä hän pom­mit­taa sai­ras­ta kysy­myk­sil­lä kai­vaak­seen täs­tä jon­kin sie­lu­tie­teel­li­ses­ti ymmär­ret­tä­vän kuvan itsel­leen sai­rau­den kehit­ty­mi­ses­tä. Kai­kes­sa täs­sä on hel­pos­ti tar­jo­na se vaa­ra, ettei jako­mie­li­tau­din kul­loi­nen­kin ”Anlie­gen” pää­se puhu­maan puo­les­taan. Tema­ti­soim­me huo­maa­mat­ta ongel­mam­me, ennen kuin se perus­ti­lan­ne on pääs­syt syn­ty­mään, jos­ta käsin vas­ta eri ongel­mil­la ja pers­pek­tii­veil­lä on oikea paik­kan­sa, teh­tä­vän­sä ja suh­teel­li­suu­ten­sa.

Ilmeis­tä on, että jako­mie­li­tau­din ”todel­li­set kas­vot” näyt­täy­ty­vät vain sai­raan täy­des­sä inhi­mil­li­ses­sä koh­taa­mi­ses­sa. N. kym­me­nen vii­me vuo­den aika­na on yhä useam­pia jako­mie­li­tau­ti­sia voi­tu pelas­taa todel­li­seen ihmi­se­nar­voi­seen paran­tu­mi­seen täl­lai­sen koh­taa­mi­sen tie­tä. (Täl­lai­nen­kin koh­taa­mi­nen kul­kee ”psy­ko­te­ra­pian” nimik­keen alla, min­kä puit­tei­siin mah­tuu tie­ten­kin mil­tei mitä vain. Se, että jota­ku­ta on psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­ti hoi­det­tu, ei vie­lä sano asias­ta juu­ri mitään.) Äsket­täin kuu­lin selos­tuk­sen erääs­tä täl­lai­ses­ta paran­tu­mi­seen joh­ta­nees­ta kamp­pai­lus­ta. Poti­las oli hoi­don alkaes­sa 55-vuo­tias ja oli hän viet­tä­nyt 19 vii­me vuot­taan mie­li­sai­raa­lan rau­hat­to­mal­la osas­tol­la. Par­haat mie­huu­ten­sa vuo­det hän oli, kai­kis­ta aikam­me tar­joa­mis­ta hoi­to­kei­nois­ta ja kuu­reis­ta huo­li­mat­ta, rai­vo­ten ja erit­teis­sään kyl­pien elä­nyt epäin­hi­mil­lis­tä, kaa­ok­seen sor­tu­nut­ta ja destruk­tii­vis­ta elä­mää. Yhden lää­kä­rin puo­len­tois­ta vuo­den pon­nis­te­lu­jen jäl­keen – hoi­don kes­täes­sä kes­ki­mää­rin pari tun­tia päi­vit­täin – on tuos­ta kaa­ok­ses­ta sukeu­tu­nut jär­jes­ty­nyt eksis­tens­si – mies on paran­tu­nut elä­mään elä­män­sä ilta­puol­ta oma­na ja ihmi­sen arvoi­se­na.

Tuol­lai­sen, jopa paran­tu­mi­seen saak­ka myö­tä­kan­ta­van koh­taa­mi­sen puit­teis­sa jou­tuu kaik­ki se aivan uuteen valoon, mitä aiem­min on todet­tu nii­nä tai näi­nä mie­li­sai­rau­den, ”vie­rau­den” oirei­na. Eikä ainoas­taan ole näin; ei, vaan koko tuo meil­le vie­ras ja käsit­tä­mä­tön, vään­ty­nyt ole­mi­nen ja käyt­täy­ty­mi­nen tuos­sa koh­taa­mi­ses­sa askel aske­leel­ta arti­ku­loi­tuu. Sitä kuun­nel­taes­sa, sii­tä käsin inhi­mil­li­sen elä­män ”Anliegen’iä” kuro­tel­taes­sa ja odo­tet­taes­sa kehit­ty­vät eri­lai­set ”oireet” ja ilmauk­set asteet­tain koh­ti yhä käsi­tet­tä­väm­piä yhteyk­siä. Sai­raan oma ole­mi­nen saa yhä enem­män inhi­mil­li­siä piir­tei­tä. Mut­ta nuo piir­teet ovat juu­ri noit­ten aiem­pien vään­ty­mien dif­fe­ren­tioi­tu­mi­sia. Tämän dif­fe­ren­tioi­tu­mi­sen, inhi­mil­li­sen muo­don saa­mi­nen taas on vain mah­dol­lis­ta kuul­luk­si tule­mi­sen kas­vuil­mas­sa, joka ilma on kuin aurin­gon­va­lo ja vesi kas­vil­le.

Siis täs­sä näyt­täik­se, ettei mitään ”staat­tis­ta” totuut­ta jako­mie­li­tau­dis­ta ole­kaan – että se esim. oli­si sitä tai tätä tilaa. Tuol­lai­sen kuvan etsi­mi­nen on ollut syvä vää­rin­kä­si­tys – se on ollut putoa­mis­ta pois inhi­mil­li­ses­tä elä­mi­ses­tä, abstra­hoi­mis­ta kans­saih­mi­syy­des­tä, ajau­tu­mis­ta epäin­hi­mil­li­seen läh­tö­koh­taan, ”objek­tii­vi­suu­teen”, joka onkin itse asias­sa saat­ta­nut olla täy­del­lis­tä jako­mie­li­tau­din koh­taa­mat­to­muut­ta. Aidon hoi­to­ko­ke­muk­sen valos­sa näem­me, että ihmi­sen ole­mi­nen esim. jako­mie­li­tau­ti­se­na on jo alun perin, ja ole­muk­sen mukai­ses­ti kans­saih­mi­syyt­tä. Sii­hen, mitä se on, kuu­luu pit­kin mat­kaa, ja myös hoi­ta­van ihmi­sen tai tut­ki­jan koh­dal­la tuon kans­saih­mi­sen ole­mi­nen. Jät­tää­kö hän tai jät­tää­kö yleen­sä ympä­röi­vä maa­il­ma kas­vuil­man tai ravin­non anta­mat­ta vai ei, sii­tä riip­puu nyt se muo­to, jon­ka jako­mie­li­tau­din kas­vot saa­vat. Ja todel­li­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa tuo muo­to näyt­täik­se kaa­ok­ses­ta ihmi­syy­teen kas­va­mi­se­na vai­kean kamp­pai­lun tie­tä.

Edel­lä oli puhet­ta kan­ta­vien edel­ly­tys­ten puut­teel­li­suu­des­ta. Jako­mie­li­tau­tis­ta inhi­mil­li­ses­ti kuun­te­le­maan antau­tu­va jou­tuu­kin kes­kel­le monien mah­tien tii­mel­lys­tä – sisäl­lä ja ulko­na. Poti­laas­sa hän koh­taa vain puo­lit­tais­ta yhtei­seen maa­il­maam­me kas­va­mis­ta, epä­luu­lo­jen ja epä­us­ko­jen kui­lu­ja, kivet­ty­nei­tä vään­ty­miä. Poti­laan koke­mas­ta ”vas­taan­ot­to-his­to­rias­ta” on tul­lut hänen jäh­met­ty­neen elä­män­ku­van­sa taus­ta, jota hän pal­voo ja vihaa kuin epä­ju­ma­laa ja jos­sa hän on van­ki­na. Jot­ta sai­ras voi­si avau­tua, voi­si kye­tä edes jotain uut­ta kuu­le­maan ja sii­hen edes murusen vapau­del­la suh­tau­tu­maan (vapau­del­la epä­ju­ma­la­maa­il­man­sa kaa­vois­ta), tar­vi­taan ali­tuis­ta tais­te­lua, välien­sel­vit­te­lyä tuon epä­ju­ma­lan kans­sa. Usein täs­sä jou­du­taan myös kon­kreet­ti­siin vai­keuk­siin tuon vas­taan­ot­to­maa­il­man edus­ta­jien, esim. van­hem­pien kans­sa. Heil­le saat­taa poti­laan avau­tu­mi­seen päin käy­vä muut­tu­mi­nen olla suu­re­na pahen­nuk­se­na – jou­tu­vat­han sii­nä osat hei­dän omaa maa­il­maan­sa – ken­ties jot­kut hei­dän aivan kes­kei­set ”raken­nus­pi­la­rin­sa” valoon – kun he koh­taa­vat muut­tu­neen omai­sen­sa. Mil­tei usko­ma­ton­ta on, mut­ta sil­ti tot­ta, että var­sin usein omai­set kes­keyt­tä­vät hoi­don ja vie­vät poti­laan paik­kaan, jos­sa hänen kaa­ok­sen­sa on tur­vas­sa kuul­luk­si tule­mi­sel­ta. Mut­ta ei vain omai­sis­sa ole tätä pahe­tu­mis­ta havait­ta­vis­sa. Usein ympä­ris­tö rea­goi tähän suun­taan täs­sä laa­jal­ti­kin, jopa kli­nik­kaa itse­ään myö­ten. Tuo, että joku nyt kuun­te­lee, kun vuo­si­sa­to­ja on kor­vat tukit­tu, että elä­män ”Anlie­gen” ker­too omas­ta tilas­taan kes­kuu­des­sam­me, on meil­le kai­kil­le kova pala. Sitä se myös on tuol­le yhdel­le kuun­te­li­jal­le, joka kai­ken lisäk­si jou­tuu, eikä vähi­ten, kamp­pai­le­maan oman sydä­men­sä kans­sa. Yhtä mit­taa hän jou­tuu kiusauk­seen työn­tää omas­ta itses­tään sai­raan ”vie­rau­teen”, kiel­tää hänel­tä kans­saih­mi­syy­den, kiel­tää sen tai tämän sai­raan menet­te­lyn tai asen­teen ihmi­sel­le mah­dol­li­sek­si – siis erääs­sä mie­les­sä kiel­tää kans­sa­syyl­li­syy­ten­sä (”että minus­sa­kin on sel­lais­ta, joka voi­si tun­tea ja tavoi­tel­la noin”). Hän on ali­tui­seen kiusauk­ses­sa tuo­mi­ta sai­raan­sa, sul­kea hänet sydä­mes­tään. Tuo kans­saih­mi­syy­den sai­raal­ta pidät­tä­mi­nen voi yhtä hyvin tapah­tua kär­si­väl­li­syy­den luhis­tu­mi­se­na kuin pas­sii­vi­se­na sie­tä­mi­se­nä – esim. vaik­ka­pa asioi­hin kurin­omai­sen tart­tu­mi­sen lai­min­lyö­mi­se­nä. Kysy­mys ei suin­kaan ole mis­tään haa­veel­li­ses­ta lem­pey­des­tä tai enke­lin kär­si­väl­li­syy­des­tä vaan päin­vas­toin on niin, että tuo kamp­pai­lu käy­dään koko inhi­mil­li­sen ole­mi­sen spekt­ris­sä. Tuo tais­te­lu tun­tee yhtä hyvin hil­jai­sen ymmär­tä­mi­sen tai hel­lyy­den kuin jyr­kän aito­jen pane­mi­sen kaa­ok­sel­le.

Var­mas­ti­kin olem­me mie­li­sai­rau­den, mut­ta myös yleen­sä sai­rau­den koh­taa­mi­ses­sa aivan uuden aika­kau­den kyn­nyk­sel­lä. Mei­tä vie­dään näky­jen eteen, jot­ka pakot­ta­vat mei­tä koko tähä­nas­tis­ta ihmis­ku­vaam­me tai parem­min­kin sanoen tähä­nas­tis­ta ihmi­se­nä oloam­me uudel­leen tut­kis­te­le­maan. Elä­män sano­man anne­taan täs­sä puhua meil­le uudel­la ja odot­ta­mat­to­mal­la kie­lel­lä. Ja ellem­me ole val­mii­ta luo­pu­maan omak­su­mis­tam­me tie­tä­mi­sen ja omis­ta­mi­sen läh­tö­koh­dis­ta, eivät sil­mäm­me voi avau­tua näke­mään eivät­kä kor­vam­me kuu­le­maan.

Ottei­ta Mart­ti Sii­ra­lan Nik­ki­län sai­raa­las­sa 2.10.1958 pitä­mäs­tä esi­tel­mäs­tä ”Min­kä­lai­sek­si jako­mie­li­tau­ti näyt­täy­tyy psy­ko­te­ra­pias­sa?”

Tera­pia on ihmi­sen hoi­ta­mis­ta. Laa­jim­mal­ti ottaen on kaik­ki mei­dän yhtei­se­lä­mäm­me itsem­me ja toi­nen toi­sem­me hoi­ta­mis­ta, vaik­ka­kin har­voin ehkä sitä täl­tä kan­nal­ta ajat­te­lem­me. [‒ ‒]

Se eri­koisteh­tä­vä, mihin me, tääl­lä nyt läs­nä­ole­vat osal­lis­tum­me mie­li­sai­raan­hoi­dos­sa, on siis samal­la mitä ylei­sin ja poh­jal­taan kaik­kia yhdes­sä kos­ket­ta­va, kaik­kia yhtei­sön jäse­niä poik­keuk­set­ta. Tuo jakau­tu­nei­suus, joka ken­ties on yli­pää­tän­sä jokai­sen ihmi­sen orjuu­den perus­o­le­mus (kun sitä mää­rä­tyl­tä kan­nal­ta kat­so­taan) on saa­nut jot­kut kes­kuu­des­tam­me siten val­taan­sa, ettei­vät he enää voi elää samal­la tavoin muit­ten jou­kos­sa kuin useim­mat muut. Mut­ta sil­ti he jat­ku­vas­ti ovat yhtei­sö­ruu­miin jäse­niä – he elä­vät yhteis­kun­nas­sa tääl­lä kans­sam­me edel­leen­kin. Usein kyl­lä aja­tel­laan, että he – ja taval­laan myös hei­tä hoi­ta­vat ihmi­set – koko täl­lai­nen mie­li­sai­raan­hoi­to­lai­tos oli­si yhteis­kun­nan ulko­puo­lel­la, mut­ta se aja­tus­ta­pa on tuhoi­sa ereh­dys. Sii­nä pyri­tään sälyt­tä­mään tuo jakau­tu­nei­suu­den taak­ka yksin heil­le – so. mie­li­sai­rail­le ja hei­tä hoi­ta­vil­le. Täl­lais­ta ’sijoit­ta­mis­ta’ tapah­tuu – kuten edel­lä tote­sim­me – kai­kil­la elä­män aloil­la. Sen seu­rauk­se­na pyr­kii aina ole­maan kysees­sä ole­van hätä­ti­lan­teen vään­ty­mi­nen ja jäh­met­ty­mi­nen kroo­ni­sek­si. Mais­te­ri [Juha­ni] Hir­vas1 ker­toi eilen psy­koa­na­lyy­sin edis­tä­mi­syh­dis­tyk­sen kokouk­ses­sa, että tääl­lä Nik­ki­läs­sä on syn­ty­mäs­sä oppo­si­tio­ta, vas­tus­tus­hen­keä tuo­ta kroo­ni­suut­ta vas­taan. Ymmär­täi­sin asian niin, että Te tääl­lä pyrit­te irtau­tu­maan tuos­ta vää­räs­tä ’sijoit­ta­mi­ses­ta’ – tuos­ta nimi­la­pus­ta, jon­ka tur­vin koko tuo hätä pyri­tään työn­tä­mään ulos yhtei­sö­ruu­miis­ta, niin kuin hel­pos­ti pyr­kii käy­mään.

Mer­kil­lis­tä on, että myös käsi­te ’psy­ko’-tera­pia usein toi­mii täl­lai­se­na pank­ki­hol­vin luk­ko­na. Kaik­ki­han me olem­me sai­rai­ta, kaik­ki myös osal­li­sia tuo­hon puhut­tuun ’jakau­tu­nei­suu­teen’; kaik­ki siis myös – tah­dom­me­pa tai emme – olem­me taval­la tai toi­sel­la, parem­min tai huo­nom­min, tie­täen tai tie­tä­mät­täm­me, vas­ta­ha­koi­ses­ti tai vapaa­eh­toi­ses­ti hoi­ta­mas­sa tätä sai­raut­tam­me itses­säm­me ja toi­nen toi­ses­sam­me. Tähän hoi­ta­mi­seen kuu­lu­vat mukaan siis aina sai­ras, hänen omai­sen­sa, ystä­vän­sä ja viha­mie­hen­sä, jär­jes­tys­val­ta, lain­sää­tä­jät jne. – siis koko yhtei­sö – eikä vain sai­raan­hoi­ta­jat, mie­li­sai­raan­hoi­ta­jat, lää­kä­rit, sii­voo­jat ja muu lai­tok­sen hen­ki­lö­kun­ta sekä sosi­aa­li­sen huol­lon työn­te­ki­jät. Ja hoi­to­lai­tok­ses­sa tätä hoi­ta­mis­ta on yhtä­lail­la talou­den ja hal­lin­non teh­tä­vis­sä olo, sii­vous, raken­nus­työt, ruu­an­lait­to, vuo­teit­ten teko, ruis­keit­ten anto, ojen­nus, kiel­to, kehoi­tus, kes­kus­te­lu, kyl­vet­tä­mi­nen, eris­tä­mi­nen, ryh­mäs­sä olo jne. Taval­lan­sa kaik­ki tämä on myös sitä ’psyko’-terapiaa – sikä­li että sii­nä ovat ihmi­set ihmis­ten kans­sa saman yhtei­sen taa­kan alla. Ja tuo ihmi­nen on ’sie­lu-ihmi­nen’ elik­kä ihmi­nen, joka on Luo­jan­sa luo­ma, ker­ta­kaik­ki­nen, kor­vaa­ma­ton, riip­pu­mat­ta eri­kois­laa­dus­taan, älys­tään, moraa­lis­taan, saa­vu­tuk­sis­taan, posi­tii­vi­suu­des­taan tai nega­tii­vi­suu­des­taan iän­kaik­ki­suu­teen luo­tu ihmi­nen, yhtei­sö­ruu­miim­me jäsen, jol­la var­mas­ti on jokin teh­tä­vä sii­nä ruu­miis­sa, oli hän mil­lai­nen hyvän­sä. Hän on poh­jim­mil­taan samal­la tavoin orja kuin me kaik­ki – ja myös samal­la tavoin kut­sut­tu elä­mään, kamp­pai­le­maan ja vapau­tu­maan – samoin oikeuk­sin, tar­pein ja vel­vol­li­suuk­sin kuin kuka hyvän­sä toi­nen. Hänen hoi­ta­mi­sen­sa on sik­si ’psyko’-terapiaa. Jos otam­me tuon sanan ’psy­ko­te­ra­pia’ ahtaam­mas­sa mer­ki­tyk­ses­sä, niin se ei sil­loin­kaan ole sitä, mik­si se niin usein ennen muu­ta kuvi­tel­laan, nimit­täin ’somaat­ti­sen, ruu­miil­li­sen’ tera­pian vas­ta­koh­ta. Sil­lä äsken­hän juu­ri tote­sim­me, että kyl­vyt, ruis­keet, eris­tyk­seen vie­mi­nen, syöt­tä­mi­nen jne. kaik­ki ovat psy­ko­te­ra­pi­aa. Tääl­lä Nik­ki­läs­sä täl­lä het­kel­lä sana ’psy­ko­te­ra­pia’ ehkä mer­kit­see jon­kun koh­dal­la vaik­ka­pa sitä, että hänet pitää vie­dä sii­hen huo­nee­seen, jon­ne mui­ta­kin kokoon­tuu yhdes­sä mais­te­ri Hir­vak­sen tai jon­kun muun kans­sa. Tuo sana ei ole muu­ta kuin tien­viit­ta mää­rä­tyn­lai­seen tilan­tee­seen. Tuo tilan­ne on taas eli­mel­li­nen osa sitä teh­tä­vää, jos­sa eroi­tuk­set­ta kaik­ki olem­me muka­na. Kaik­ki­han olem­me täs­sä, kukin teh­tä­väs­säm­me, pane­mas­sa panos­tam­me sii­hen, että hoi­toom­me usko­tut sai­raat ihmi­set para­ni­si­vat, s.o. että he löy­täi­si­vät tien hedel­mäl­li­seen kamp­pai­luun vai­van­sa kans­sa, että he sii­nä, yhdes­sä mei­dän kans­sam­me kamp­pail­les­saan kas­vai­si­vat ja kyp­syi­si­vät sekä löy­täi­si­vät onnel­li­sem­pi­na ja täy­dem­pi­nä ihmi­si­nä paik­kan­sa yhtei­ses­sä ruu­miis­sam­me. Samal­la tais­te­lum­me kos­kee sitä, että me löy­täi­sim­me paik­kam­me hei­hin näh­den ja että se elä­mä, mikä vie­lä on hau­dat­tu­na, vään­ty­nee­nä ja elä­mät­tö­mä­nä välil­läm­me – pää­si­si keh­key­ty­mään kes­kel­läm­me.

Kun vii­me vuo­si­na on ruvet­tu puhu­maan sii­tä uudes­ta suun­nas­ta, jon­ka kan­nat­ta­jat hoi­ta­vat mie­li­sai­rai­ta­kin psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­ti, pel­kään, että tämä puhe joh­taa hel­pos­ti mei­dät har­haan. Se tekee nimit­täin täs­tä tilan­tees­ta, jos­sa kaik­ki yhdes­sä olem­me, erään ryh­mä­kun­nan suun­nan ja eri­kois­asian. Eikö ole pikem­min­kin niin, että eri puo­lil­la maa­il­maa nyt vähi­tel­len ollaan herää­mäs­sä, tapah­tui­pa se sit­ten tuon tai tämän nimik­keen alla; herää­mäs­sä sii­hen, että mie­li­sai­raus ei ole­kaan mitään sel­lais­ta, joka eroit­tai­si tie­tyt ihmi­set lopul­li­ses­ti toi­sis­ta – ettei se ole­kaan sel­lais­ta jos­sa emme voi­si olla sai­rait­tem­me muka­na myö­täe­lä­mäs­sä ja kamp­pai­le­mas­sa hei­dän kans­saan ihmi­si­nä? Tie tähän uuteen herää­mi­seen tosin on kul­ke­nut oleel­li­sil­ta osil­taan hyvin mää­rä­tyn­lai­sel­ta ja spe­si­aa­li­sel­ta näyt­tä­vän kehi­tyk­sen kaut­ta, nimit­täin Freud’in psy­koa­na­lyy­sis­tä käsin. Mut­ta jos rii­sum­me sen, nimit­täin psy­koa­na­lyy­sin, niis­tä vaat­teis­ta, joi­hin se syn­tyes­sään jou­tui pukeu­tu­maan, tie­teel­li­sen, bio­lo­gis-psy­ko­lo­gi­sen teo­rian puvus­ta, näyt­täy­tyy meil­le sen perus­o­le­muk­sek­si kai­ke­ti tien löy­ty­mi­nen sai­rait­ten ihmis­ten välil­le – nimit­täin poti­laan ja hän­tä hoi­ta­van välil­le. Sai­rau­den ja nimen­omai­ses­ti her­mo­sai­rau­den tai mie­li­sai­rau­den koh­taa­mi­nen oli sii­hen asti­sen lää­ke­tie­teen ole­mas­sao­lon aika­na tapah­tu­nut ensi sijas­sa niis­sä mer­keis­sä, että sai­raus oli kuin inhi­mil­li­ses­ti vie­ras, ’pois-hoi­det­ta­va’ asia, joka ei kos­ket­ta­nut asian­osai­sis­sa mui­ta inhi­mil­li­siä puo­lia kuin poti­laas­sa epä­kun­toon jou­tu­neen koneen ja hoi­ta­vas­sa kor­jausin­si­nöö­rin. Freud’in oli sal­lit­tu oppia koke­maan sai­raan­sa niin tuo­rees­ti, että hänen poti­lait­ten­sa sai­raus koh­ta­si hänet laa­jem­mis­sa inhi­mil­li­sis­sä yhteyk­sis­sä – yhteyk­sis­sä, jois­sa kaik­ki muu­kin inhi­mil­li­nen elä­mä ja yhtei­se­lä­mä tapah­tuu. Tosin hän – Freud – pysyi itse vie­lä aika­kau­ten­sa lap­se­na sii­nä, että hän kir­joit­ti ja puhui täs­tä koke­muk­ses­taan ’sie­lun koneis­ton’ tapah­tu­mi­na. Mut­ta se läh­de, jol­le hän oli löy­tä­nyt, oli niin ylei­sin­hi­mil­li­nen, että sen vir­taa­mi­nen on vähi­tel­len mur­ta­nut padon toi­sen­sa jäl­keen. Freud itse vie­lä oli rajoit­ta­nut oppin­sa ja hoi­to­me­ne­tel­män­sä pää­asias­sa ns. neu­roo­sei­hin, mut­ta vähi­tel­len alet­tiin myös ns. ruu­miil­lis­ta sai­ras­ta­mis­ta kokea ja ymmär­tää samal­la perus­ta­val­la – ja vähi­tel­len on myös mie­li­sai­raus jou­tu­nut avaa­maan oven­sa. Mut­ta samal­la on myös käy­nyt yhä ilmei­sem­mäk­si, että kysy­mys ei ole vain jon­kin hoi­to­me­ne­tel­män, psy­ko­te­ra­pian taik­ka psy­koa­na­lyy­sin löy­ty­mi­ses­tä entis­ten – vaik­ka­pa lää­ke- ja shok­ki­hoi­to­jen rin­nal­le – ei, vaan koko sai­ras­ta­mi­sen ole­mus on alka­nut näyt­täy­tyä aivan toi­sen­lai­ses­sa valos­sa.

[Koneel­la kir­joi­te­tun esi­tel­män­sä jäl­keen Sii­ra­la on kir­joit­ta­nut käsin seu­raa­van lisäyk­sen.] Jako­mie­li­tau­ti näyt­täy­tyy siis – inhi­mil­li­ses­ti koh­dat­tu­na mei­tä kaik­kia kou­rai­se­vak­si ja kos­ket­ta­vak­si hädäk­si, jos­sa uskol­li­ses­ti kamp­pail­len pää­sem­me osal­li­sik­si uudes­ta elä­mäs­tä kes­kuu­des­sam­me, toi­vos­ta ja ilos­ta.

Viit­teet

1Juhani Hir­vas (1933–2004) toi­mi Nik­ki­län sai­raa­lan psy­ko­lo­gi­na 1953–1962, yksi­tyi­se­nä psy­koa­na­lyy­tik­ko­na ja psy­ko­lo­gian apu­lais­pro­fes­so­ri­na Hel­sin­gin yli­opis­tos­sa 1973–1976. Hänen väi­tös­kir­jan­sa Iden­ti­ty and men­tal ill­ness: a stu­dy on the inte­rac­tion between the men­tal­ly ill and their envi­ron­ment (Hel­sin­gin yli­opis­to; Tran­sac­tions of the Wes­ter­marck Socie­ty, 12, 1966), jos­sa tut­kit­tiin 60 suo­ma­lai­sen sai­raa­la­po­ti­laan iden­ti­teet­tiä, oli saa­nut täy­den rahoi­tuk­sen, moraa­li­sen tuen ja roh­kai­sun Human Eco­lo­gy Fun­dil­ta (Hir­vak­sen väi­tös­kir­jan esi­pu­he). Myö­hem­min jul­kais­tu­jen arkis­to­tie­to­jen mukaan Yhdys­val­tain kes­kus­tie­dus­te­lu­pal­ve­lu CIA rahoit­ti kysei­sen väi­tös­kir­jan, joka liit­tyi kyl­män sodan aikai­seen MKUlt­ra-ohjel­maan ja sen mie­len­hal­lin­taa tut­ki­nei­siin pro­jek­tei­hin (Pet­ri Jääs­ke­läi­nen, ”Näin CIA rahoit­ti suo­ma­lais­tut­ki­joi­ta kyl­män sodan aika­na – halusi sel­vit­tää ihmis­mie­len toi­min­taa ja ääri­liik­kei­tä”, Seu­ra, 12.4.2019/päivitetty 13.8.2019).