Martti Siiralan käsikirjoitus ”Näkemisestä ja kuulemisesta jakomielitautisen kohtaamisessa” (päivätty 14.2.1955 Zürichissä)
Jakomielitautiin sisältyvän kärsimyksen luonne on erikoinen. Neurooseissa asianomaisten valitus ja avun tarve sentään kantautuu ymmärrettävänä kanssaihmisten korviin, vaikka sekä sairaan valitus, että useimmiten hänen osakseen tuleva ymmärtämys eivät tavoitakaan käynnissä olevan kriisin oleellista luonnetta ja sisältöä. Mutta mielisairauksien piirissä, esim. jakomielitaudissa l. skitsofreniassa, mielitaudeista keskeisimmässä, sairastamiseen kätkeytyvä inhimillisen hädän mitta ja luonne on asianomaiselle itselleen täysin peitossa ja ympäristöllekin usein aivan arvoituksellinen.
Lääketieteenkin osalta on tällaisen sairastamisen kohtalon historia varsin ihmeellinen – mutta samalla myös jakomielitaudin kärsimyksen luonteesta kuvaa antava. Onpa näet jakomielitautisen sairastamisessa sitten nähty elimellinen keskushermoston sairaus, sisäeritehäiriö, periytyvän sielullisen puutoksen ilmentyminen tai lopputulos sielullisista ristiriidoista, yhteistä on näkökulmien perinjuurisesta erilaisuudesta huolimatta pyrkinyt olemaan eräs lähtökohdan luonteen keskeinen piirre: Sairaan ”mielettömän” olemisen ei ole annettu primäärisesti esiintyä täyden ihmisyyden vaatimuksin. Sairasta ei sellaisenaan, primäärisesti ole otettu ”täydestä” [Martti Siiralan alleviivaukset kursivoitu] hänen raivoamisessaan tai mykistymisessään, muitten tai itsensä syyttämisessään, vainoamisen, ehkä myrkytetyksi joutumisen pelkäämisessään jne. Hänen käyttäytymiseltään, meille kohdistuneelta, vaikkakin kieroutuneena meiltä useimmiten ymmärtämättä jäämältä – kanssaihmisyyteen liittyvältä vetoomukselta – on primäärisesti riistetty sen ”syyntakeisuus”. Toisin sanoen: Asianomaiseen on alun perin suhtauduttu kuin jonkin muitten ihmisyydelle aivan vieraan seikan vallassa olevaan – hänet on sairastamisessaan käsitetty ikään kuin kaikkia muutoin sitovasta ja yhteen liittävästä mielekkyydestä irronneeksi. On lähdetty siitä, että sairaan ja oman olemisemme erottaisi toisistaan kertakaikkinen kuilu, ja ettemme välittömästi lainkaan siten voisi hänen kanssaan olla, että ottaisimme hänet yhdessäolossamme ”täydestä”.
Mutta täten on tavallaan hävitetty pohja tuon sairauden todelliselta kohtaamiselta, mikä kohtaaminen puolestaan on oleellisimman mielessään pitävän tutkimuksen edellytyksenä. Sillä ilmeistä on, että esim. jakomielitaudin olemus saattaa puolestaan puhua vain, jos sitä on kantamassa täysin vakavasti, ”täydestä” ottava inhimillisen ymmärtämisen valmius kohtaajan taholla. Emmehän voi kuvitella, että esim. kahden ihmisen välille syntynyttä katkeruutta lientämään pyrkivä voisi todella saavuttaa jotain, ellei hän ottaisi molempia asianosaisia vakavasti heidän syytteissään ja vaatimuksissaan. Hänen vallassaan voisi kenties olla saattaa mahtikäskyllä tuon katkeruuden ulkonaiset ilmaukset häviämään, mutta itse siihen kätkeytyvää inhimillistä taakkaa hän ei siten poistaisi. – Jakomielitautia voisikin verrata eräässä mielessä tuohon kahden ihmisen väliseen katkeruuteen. Jakomielitaudissa on vain tuo välien murtuminen niin perinpohjainen, että se vie tuolta sairastuvalta ihmiseltä pohjan ja samalla tilanteen tajun. Mutta myös toisen osapuolen, omaiset, myöhemmin hoitohenkilökunnan – yleensä ympäröivät ihmiset – tekee alussa kuvaamani itsestäänselvänä omaksuttu lähtökohta usein kuuroksi ja sokeaksi, kykenemättömäksi tuota sairasta ja hänen sairastamistaan hedelmällisesti ymmärtämään. Tuon ihmisen sairastamiseen sisältyvä inhimillinen syyverkko ja hätä pidetään loitolla – sen välitön inhimillinen vaade torjutaan vieraana, ennekuin se on kerennyt artikuloitumaankaan. Siten syntyy tilanne, jossa molemmilta osapuolilta puuttuu pohja todelliselle suoraan ja hänen sairastamisensa kohtaamiselle.
On ilmeistä, että jakomielitaudissa ihmisen oleminen, so. muun muassa kasvaminen ihmisten keskellä osallisuuteen yhteisestä ravinnosta, kehittymistilasta (Raum), oikeudesta omaan sukupuoleen, oman erikoislaadun toteuttamiseen, yhteiseen järjestykseen jne. – tämä kaikki on sairaalla jäänyt puolitiehen tai kokonaan toteutumatta. Paljon sellaista, mikä ihmisen elämään, ihmisyyteen olemuksen mukaisesti kuuluu, on kannattavien edellytysten (ympäröivät ihmiset, ensin vanhemmat, sitten muut vastaanottajina, heidän välittämänsä ilmapiiri, perinteet jne., ”taipumusaiheet” määrätyn tilanteen haasteessa ym.) puutteellisuudessa siinä vääntynyt ja vähitellen tai kenties kriisinomaisesti ajautunut lopulta kaaokseen.
On luonnollisesti hyvin ratkaisevaa, minkälaiseksi kanssaihmisten tälle kaaokselle valmistama kohtaaminen kulloinkin muodostuu – mm. sairaalan ja lääkärien osalta, ts., miten siihen sisältyvää inhimillistä ”Anliegeni’iä” [asiaa, toivomusta] kuullaan. Jokin tieteellinen kaava saattaa olla kohtaajalla välittömästi kahlehtimassa. Hän kenties sijoittaa potilaassaan kohtaamansa ongelman ja tehtävän heti mielessään joittenkin vaikkapa fysiologisten tai patologis-anatomisten teemojen joukkoon. Tai kenties hän kohtaa sairaassa hetimiten sen tai tämän luonteenomaisen käyttäytymistavan. Tai ehkä hän pommittaa sairasta kysymyksillä kaivaakseen tästä jonkin sielutieteellisesti ymmärrettävän kuvan itselleen sairauden kehittymisestä. Kaikessa tässä on helposti tarjona se vaara, ettei jakomielitaudin kulloinenkin ”Anliegen” pääse puhumaan puolestaan. Tematisoimme huomaamatta ongelmamme, ennen kuin se perustilanne on päässyt syntymään, josta käsin vasta eri ongelmilla ja perspektiiveillä on oikea paikkansa, tehtävänsä ja suhteellisuutensa.
Ilmeistä on, että jakomielitaudin ”todelliset kasvot” näyttäytyvät vain sairaan täydessä inhimillisessä kohtaamisessa. N. kymmenen viime vuoden aikana on yhä useampia jakomielitautisia voitu pelastaa todelliseen ihmisenarvoiseen parantumiseen tällaisen kohtaamisen tietä. (Tällainenkin kohtaaminen kulkee ”psykoterapian” nimikkeen alla, minkä puitteisiin mahtuu tietenkin miltei mitä vain. Se, että jotakuta on psykoterapeuttisesti hoidettu, ei vielä sano asiasta juuri mitään.) Äskettäin kuulin selostuksen eräästä tällaisesta parantumiseen johtaneesta kamppailusta. Potilas oli hoidon alkaessa 55-vuotias ja oli hän viettänyt 19 viime vuottaan mielisairaalan rauhattomalla osastolla. Parhaat miehuutensa vuodet hän oli, kaikista aikamme tarjoamista hoitokeinoista ja kuureista huolimatta, raivoten ja eritteissään kylpien elänyt epäinhimillistä, kaaokseen sortunutta ja destruktiivista elämää. Yhden lääkärin puolentoista vuoden ponnistelujen jälkeen – hoidon kestäessä keskimäärin pari tuntia päivittäin – on tuosta kaaoksesta sukeutunut järjestynyt eksistenssi – mies on parantunut elämään elämänsä iltapuolta omana ja ihmisen arvoisena.
Tuollaisen, jopa parantumiseen saakka myötäkantavan kohtaamisen puitteissa joutuu kaikki se aivan uuteen valoon, mitä aiemmin on todettu niinä tai näinä mielisairauden, ”vierauden” oireina. Eikä ainoastaan ole näin; ei, vaan koko tuo meille vieras ja käsittämätön, vääntynyt oleminen ja käyttäytyminen tuossa kohtaamisessa askel askeleelta artikuloituu. Sitä kuunneltaessa, siitä käsin inhimillisen elämän ”Anliegen’iä” kuroteltaessa ja odotettaessa kehittyvät erilaiset ”oireet” ja ilmaukset asteettain kohti yhä käsitettävämpiä yhteyksiä. Sairaan oma oleminen saa yhä enemmän inhimillisiä piirteitä. Mutta nuo piirteet ovat juuri noitten aiempien vääntymien differentioitumisia. Tämän differentioitumisen, inhimillisen muodon saaminen taas on vain mahdollista kuulluksi tulemisen kasvuilmassa, joka ilma on kuin auringonvalo ja vesi kasville.
Siis tässä näyttäikse, ettei mitään ”staattista” totuutta jakomielitaudista olekaan – että se esim. olisi sitä tai tätä tilaa. Tuollaisen kuvan etsiminen on ollut syvä väärinkäsitys – se on ollut putoamista pois inhimillisestä elämisestä, abstrahoimista kanssaihmisyydestä, ajautumista epäinhimilliseen lähtökohtaan, ”objektiivisuuteen”, joka onkin itse asiassa saattanut olla täydellistä jakomielitaudin kohtaamattomuutta. Aidon hoitokokemuksen valossa näemme, että ihmisen oleminen esim. jakomielitautisena on jo alun perin, ja olemuksen mukaisesti kanssaihmisyyttä. Siihen, mitä se on, kuuluu pitkin matkaa, ja myös hoitavan ihmisen tai tutkijan kohdalla tuon kanssaihmisen oleminen. Jättääkö hän tai jättääkö yleensä ympäröivä maailma kasvuilman tai ravinnon antamatta vai ei, siitä riippuu nyt se muoto, jonka jakomielitaudin kasvot saavat. Ja todellisessa kohtaamisessa tuo muoto näyttäikse kaaoksesta ihmisyyteen kasvamisena vaikean kamppailun tietä.
Edellä oli puhetta kantavien edellytysten puutteellisuudesta. Jakomielitautista inhimillisesti kuuntelemaan antautuva joutuukin keskelle monien mahtien tiimellystä – sisällä ja ulkona. Potilaassa hän kohtaa vain puolittaista yhteiseen maailmaamme kasvamista, epäluulojen ja epäuskojen kuiluja, kivettyneitä vääntymiä. Potilaan kokemasta ”vastaanotto-historiasta” on tullut hänen jähmettyneen elämänkuvansa tausta, jota hän palvoo ja vihaa kuin epäjumalaa ja jossa hän on vankina. Jotta sairas voisi avautua, voisi kyetä edes jotain uutta kuulemaan ja siihen edes murusen vapaudella suhtautumaan (vapaudella epäjumalamaailmansa kaavoista), tarvitaan alituista taistelua, välienselvittelyä tuon epäjumalan kanssa. Usein tässä joudutaan myös konkreettisiin vaikeuksiin tuon vastaanottomaailman edustajien, esim. vanhempien kanssa. Heille saattaa potilaan avautumiseen päin käyvä muuttuminen olla suurena pahennuksena – joutuvathan siinä osat heidän omaa maailmaansa – kenties jotkut heidän aivan keskeiset ”rakennuspilarinsa” valoon – kun he kohtaavat muuttuneen omaisensa. Miltei uskomatonta on, mutta silti totta, että varsin usein omaiset keskeyttävät hoidon ja vievät potilaan paikkaan, jossa hänen kaaoksensa on turvassa kuulluksi tulemiselta. Mutta ei vain omaisissa ole tätä pahetumista havaittavissa. Usein ympäristö reagoi tähän suuntaan tässä laajaltikin, jopa klinikkaa itseään myöten. Tuo, että joku nyt kuuntelee, kun vuosisatoja on korvat tukittu, että elämän ”Anliegen” kertoo omasta tilastaan keskuudessamme, on meille kaikille kova pala. Sitä se myös on tuolle yhdelle kuuntelijalle, joka kaiken lisäksi joutuu, eikä vähiten, kamppailemaan oman sydämensä kanssa. Yhtä mittaa hän joutuu kiusaukseen työntää omasta itsestään sairaan ”vierauteen”, kieltää häneltä kanssaihmisyyden, kieltää sen tai tämän sairaan menettelyn tai asenteen ihmiselle mahdolliseksi – siis eräässä mielessä kieltää kanssasyyllisyytensä (”että minussakin on sellaista, joka voisi tuntea ja tavoitella noin”). Hän on alituiseen kiusauksessa tuomita sairaansa, sulkea hänet sydämestään. Tuo kanssaihmisyyden sairaalta pidättäminen voi yhtä hyvin tapahtua kärsivällisyyden luhistumisena kuin passiivisena sietämisenä – esim. vaikkapa asioihin kurinomaisen tarttumisen laiminlyömisenä. Kysymys ei suinkaan ole mistään haaveellisesta lempeydestä tai enkelin kärsivällisyydestä vaan päinvastoin on niin, että tuo kamppailu käydään koko inhimillisen olemisen spektrissä. Tuo taistelu tuntee yhtä hyvin hiljaisen ymmärtämisen tai hellyyden kuin jyrkän aitojen panemisen kaaokselle.
Varmastikin olemme mielisairauden, mutta myös yleensä sairauden kohtaamisessa aivan uuden aikakauden kynnyksellä. Meitä viedään näkyjen eteen, jotka pakottavat meitä koko tähänastista ihmiskuvaamme tai paremminkin sanoen tähänastista ihmisenä oloamme uudelleen tutkistelemaan. Elämän sanoman annetaan tässä puhua meille uudella ja odottamattomalla kielellä. Ja ellemme ole valmiita luopumaan omaksumistamme tietämisen ja omistamisen lähtökohdista, eivät silmämme voi avautua näkemään eivätkä korvamme kuulemaan.
Otteita Martti Siiralan Nikkilän sairaalassa 2.10.1958 pitämästä esitelmästä ”Minkälaiseksi jakomielitauti näyttäytyy psykoterapiassa?”
Terapia on ihmisen hoitamista. Laajimmalti ottaen on kaikki meidän yhteiselämämme itsemme ja toinen toisemme hoitamista, vaikkakin harvoin ehkä sitä tältä kannalta ajattelemme. [‒ ‒]
Se erikoistehtävä, mihin me, täällä nyt läsnäolevat osallistumme mielisairaanhoidossa, on siis samalla mitä yleisin ja pohjaltaan kaikkia yhdessä koskettava, kaikkia yhteisön jäseniä poikkeuksetta. Tuo jakautuneisuus, joka kenties on ylipäätänsä jokaisen ihmisen orjuuden perusolemus (kun sitä määrätyltä kannalta katsotaan) on saanut jotkut keskuudestamme siten valtaansa, etteivät he enää voi elää samalla tavoin muitten joukossa kuin useimmat muut. Mutta silti he jatkuvasti ovat yhteisöruumiin jäseniä – he elävät yhteiskunnassa täällä kanssamme edelleenkin. Usein kyllä ajatellaan, että he – ja tavallaan myös heitä hoitavat ihmiset – koko tällainen mielisairaanhoitolaitos olisi yhteiskunnan ulkopuolella, mutta se ajatustapa on tuhoisa erehdys. Siinä pyritään sälyttämään tuo jakautuneisuuden taakka yksin heille – so. mielisairaille ja heitä hoitaville. Tällaista ’sijoittamista’ tapahtuu – kuten edellä totesimme – kaikilla elämän aloilla. Sen seurauksena pyrkii aina olemaan kyseessä olevan hätätilanteen vääntyminen ja jähmettyminen krooniseksi. Maisteri [Juhani] Hirvas1 kertoi eilen psykoanalyysin edistämisyhdistyksen kokouksessa, että täällä Nikkilässä on syntymässä oppositiota, vastustushenkeä tuota kroonisuutta vastaan. Ymmärtäisin asian niin, että Te täällä pyritte irtautumaan tuosta väärästä ’sijoittamisesta’ – tuosta nimilapusta, jonka turvin koko tuo hätä pyritään työntämään ulos yhteisöruumiista, niin kuin helposti pyrkii käymään.
Merkillistä on, että myös käsite ’psyko’-terapia usein toimii tällaisena pankkiholvin lukkona. Kaikkihan me olemme sairaita, kaikki myös osallisia tuohon puhuttuun ’jakautuneisuuteen’; kaikki siis myös – tahdommepa tai emme – olemme tavalla tai toisella, paremmin tai huonommin, tietäen tai tietämättämme, vastahakoisesti tai vapaaehtoisesti hoitamassa tätä sairauttamme itsessämme ja toinen toisessamme. Tähän hoitamiseen kuuluvat mukaan siis aina sairas, hänen omaisensa, ystävänsä ja vihamiehensä, järjestysvalta, lainsäätäjät jne. – siis koko yhteisö – eikä vain sairaanhoitajat, mielisairaanhoitajat, lääkärit, siivoojat ja muu laitoksen henkilökunta sekä sosiaalisen huollon työntekijät. Ja hoitolaitoksessa tätä hoitamista on yhtälailla talouden ja hallinnon tehtävissä olo, siivous, rakennustyöt, ruuanlaitto, vuoteitten teko, ruiskeitten anto, ojennus, kielto, kehoitus, keskustelu, kylvettäminen, eristäminen, ryhmässä olo jne. Tavallansa kaikki tämä on myös sitä ’psyko’-terapiaa – sikäli että siinä ovat ihmiset ihmisten kanssa saman yhteisen taakan alla. Ja tuo ihminen on ’sielu-ihminen’ elikkä ihminen, joka on Luojansa luoma, kertakaikkinen, korvaamaton, riippumatta erikoislaadustaan, älystään, moraalistaan, saavutuksistaan, positiivisuudestaan tai negatiivisuudestaan iänkaikkisuuteen luotu ihminen, yhteisöruumiimme jäsen, jolla varmasti on jokin tehtävä siinä ruumiissa, oli hän millainen hyvänsä. Hän on pohjimmiltaan samalla tavoin orja kuin me kaikki – ja myös samalla tavoin kutsuttu elämään, kamppailemaan ja vapautumaan – samoin oikeuksin, tarpein ja velvollisuuksin kuin kuka hyvänsä toinen. Hänen hoitamisensa on siksi ’psyko’-terapiaa. Jos otamme tuon sanan ’psykoterapia’ ahtaammassa merkityksessä, niin se ei silloinkaan ole sitä, miksi se niin usein ennen muuta kuvitellaan, nimittäin ’somaattisen, ruumiillisen’ terapian vastakohta. Sillä äskenhän juuri totesimme, että kylvyt, ruiskeet, eristykseen vieminen, syöttäminen jne. kaikki ovat psykoterapiaa. Täällä Nikkilässä tällä hetkellä sana ’psykoterapia’ ehkä merkitsee jonkun kohdalla vaikkapa sitä, että hänet pitää viedä siihen huoneeseen, jonne muitakin kokoontuu yhdessä maisteri Hirvaksen tai jonkun muun kanssa. Tuo sana ei ole muuta kuin tienviitta määrätynlaiseen tilanteeseen. Tuo tilanne on taas elimellinen osa sitä tehtävää, jossa eroituksetta kaikki olemme mukana. Kaikkihan olemme tässä, kukin tehtävässämme, panemassa panostamme siihen, että hoitoomme uskotut sairaat ihmiset paranisivat, s.o. että he löytäisivät tien hedelmälliseen kamppailuun vaivansa kanssa, että he siinä, yhdessä meidän kanssamme kamppaillessaan kasvaisivat ja kypsyisivät sekä löytäisivät onnellisempina ja täydempinä ihmisinä paikkansa yhteisessä ruumiissamme. Samalla taistelumme koskee sitä, että me löytäisimme paikkamme heihin nähden ja että se elämä, mikä vielä on haudattuna, vääntyneenä ja elämättömänä välillämme – pääsisi kehkeytymään keskellämme.
Kun viime vuosina on ruvettu puhumaan siitä uudesta suunnasta, jonka kannattajat hoitavat mielisairaitakin psykoterapeuttisesti, pelkään, että tämä puhe johtaa helposti meidät harhaan. Se tekee nimittäin tästä tilanteesta, jossa kaikki yhdessä olemme, erään ryhmäkunnan suunnan ja erikoisasian. Eikö ole pikemminkin niin, että eri puolilla maailmaa nyt vähitellen ollaan heräämässä, tapahtuipa se sitten tuon tai tämän nimikkeen alla; heräämässä siihen, että mielisairaus ei olekaan mitään sellaista, joka eroittaisi tietyt ihmiset lopullisesti toisista – ettei se olekaan sellaista jossa emme voisi olla sairaittemme mukana myötäelämässä ja kamppailemassa heidän kanssaan ihmisinä? Tie tähän uuteen heräämiseen tosin on kulkenut oleellisilta osiltaan hyvin määrätynlaiselta ja spesiaaliselta näyttävän kehityksen kautta, nimittäin Freud’in psykoanalyysistä käsin. Mutta jos riisumme sen, nimittäin psykoanalyysin, niistä vaatteista, joihin se syntyessään joutui pukeutumaan, tieteellisen, biologis-psykologisen teorian puvusta, näyttäytyy meille sen perusolemukseksi kaiketi tien löytyminen sairaitten ihmisten välille – nimittäin potilaan ja häntä hoitavan välille. Sairauden ja nimenomaisesti hermosairauden tai mielisairauden kohtaaminen oli siihen astisen lääketieteen olemassaolon aikana tapahtunut ensi sijassa niissä merkeissä, että sairaus oli kuin inhimillisesti vieras, ’pois-hoidettava’ asia, joka ei koskettanut asianosaisissa muita inhimillisiä puolia kuin potilaassa epäkuntoon joutuneen koneen ja hoitavassa korjausinsinöörin. Freud’in oli sallittu oppia kokemaan sairaansa niin tuoreesti, että hänen potilaittensa sairaus kohtasi hänet laajemmissa inhimillisissä yhteyksissä – yhteyksissä, joissa kaikki muukin inhimillinen elämä ja yhteiselämä tapahtuu. Tosin hän – Freud – pysyi itse vielä aikakautensa lapsena siinä, että hän kirjoitti ja puhui tästä kokemuksestaan ’sielun koneiston’ tapahtumina. Mutta se lähde, jolle hän oli löytänyt, oli niin yleisinhimillinen, että sen virtaaminen on vähitellen murtanut padon toisensa jälkeen. Freud itse vielä oli rajoittanut oppinsa ja hoitomenetelmänsä pääasiassa ns. neurooseihin, mutta vähitellen alettiin myös ns. ruumiillista sairastamista kokea ja ymmärtää samalla perustavalla – ja vähitellen on myös mielisairaus joutunut avaamaan ovensa. Mutta samalla on myös käynyt yhä ilmeisemmäksi, että kysymys ei ole vain jonkin hoitomenetelmän, psykoterapian taikka psykoanalyysin löytymisestä entisten – vaikkapa lääke- ja shokkihoitojen rinnalle – ei, vaan koko sairastamisen olemus on alkanut näyttäytyä aivan toisenlaisessa valossa.
[Koneella kirjoitetun esitelmänsä jälkeen Siirala on kirjoittanut käsin seuraavan lisäyksen.] Jakomielitauti näyttäytyy siis – inhimillisesti kohdattuna meitä kaikkia kouraisevaksi ja koskettavaksi hädäksi, jossa uskollisesti kamppaillen pääsemme osallisiksi uudesta elämästä keskuudessamme, toivosta ja ilosta.Viitteet
1Juhani Hirvas (1933–2004) toimi Nikkilän sairaalan psykologina 1953–1962, yksityisenä psykoanalyytikkona ja psykologian apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa 1973–1976. Hänen väitöskirjansa Identity and mental illness: a study on the interaction between the mentally ill and their environment (Helsingin yliopisto; Transactions of the Westermarck Society, 12, 1966), jossa tutkittiin 60 suomalaisen sairaalapotilaan identiteettiä, oli saanut täyden rahoituksen, moraalisen tuen ja rohkaisun Human Ecology Fundilta (Hirvaksen väitöskirjan esipuhe). Myöhemmin julkaistujen arkistotietojen mukaan Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA rahoitti kyseisen väitöskirjan, joka liittyi kylmän sodan aikaiseen MKUltra-ohjelmaan ja sen mielenhallintaa tutkineisiin projekteihin (Petri Jääskeläinen, ”Näin CIA rahoitti suomalaistutkijoita kylmän sodan aikana – halusi selvittää ihmismielen toimintaa ja ääriliikkeitä”, Seura, 12.4.2019/päivitetty 13.8.2019).
