Mark Solms: Mikä ”tiedostamaton” on ja missä se sijaitsee aivoissa? Neuropsykoanalyyttinen näkökulma

Tämä on lyhyt yhteen­ve­to ”neu­rop­sy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta” näkö­kul­mas­ta­ni tie­dos­ta­mat­to­maan. Tar­koi­tuk­se­ni on ava­ta sitä, mitä psy­koa­na­lyy­si voi hyö­dyt­tää samaa luon­no­nil­miö­tä – ihmis­mie­len toi­min­taa – tut­ki­van neu­ro­tie­teen löy­dök­sis­tä. Toi­vot­ta­vas­ti tämä sel­keyt­tää myös, mitä uusia näkö­kul­mia voi avau­tua kog­ni­tii­vi­seen neu­ro­tie­teen tut­ki­muk­seen, kun tutus­tu­taan psy­koa­na­lyy­sin löy­dök­siin.

Kos­ka tämä artik­ke­li on näkö­kul­ma, olen otta­nut vapau­den ilmais­ta itseä­ni hie­man dog­maat­ti­ses­ti. Se mah­dol­lis­taa yti­mek­kyy­den. Vii­si vuot­ta sit­ten jul­kai­sin pidem­män artik­ke­lin¹ jos­sa esi­tin ehdo­tuk­sia sii­tä, mikä näyt­täi­si muo­dos­ta­van teo­reet­ti­sen perus­tan psy­koa­na­lyyt­ti­sel­le ”paran­ta­val­le puheel­le”.² Sen tuli­si näke­myk­se­ni mukaan muut­taa sitä, kuin­ka psy­koa­na­lyy­ti­kot teke­vät työ­tään. Jos Freud teki mie­len toi­min­taa kuvaa­vas­sa mal­lis­saan perus­ta­vaa laa­tua ole­van vir­heen, sil­lä täy­tyy olla seu­ran­nais­vai­ku­tuk­sia, kun mal­lia sovel­le­taan klii­ni­seen työ­hön.

Vir­he, jos­ta puhun Freu­din teo­reet­ti­ses­sa mal­lis­sa, on se, että hän sekoit­ti kes­ke­nään ”id:n” ja ”tie­dos­ta­mat­to­man raken­teen”. Väi­tän kir­joi­tuk­ses­sa­ni, että se osa aivois­ta, joka suo­rit­taa Freu­din id:n toi­min­to­ja – eli se osa aivois­ta, joka luo viet­te­jä ja vais­to­ja, ja toi­mii ”mie­li­hy­vä­pe­ri­aat­teel­la” – on tie­toi­nen. Itse asias­sa se on kai­ken tie­toi­suu­den läh­de: tie­toi­sen ole­muk­sem­me perus­ta. Mie­les­tä­ni tie­toi­suu­den perus­ta ei ole havain­to (kuten Freud väit­ti) vaan havah­tu­mi­nen (arousal).

Nyky­ään kog­ni­tii­vi­ses­sa neu­ro­tie­tees­sä on ylei­ses­ti hyväk­syt­tyä, että havain­to on itses­sään tie­dos­ta­ma­ton, kuten kaik­ki muut­kin kog­ni­tiot (jot­ka ovat perua havain­to­jen muis­ti­jäl­jis­tä). Tämä ei ole mitään uut­ta.³ Lyhyes­ti sanoen se, mitä Freud kut­sui ”egok­si” – tai se osa aivois­ta, jos­sa egon toi­min­not sijait­se­vat – aja­tel­laan nyky­ään luon­tai­ses­ti tie­dos­ta­mat­to­mak­si; ja (kuten täs­sä väi­tän) egon toi­min­not tule­vat tie­toi­suu­teen vain sil­loin, kun id akti­voi ne.

Freud väit­ti päin­vas­toin: perin­tei­ses­sä teo­rias­sa paran­ta­van puheen tar­koi­tus oli vetää tie­toi­suus tavoit­ta­maan ais­tit­tu­ja ja kog­ni­tii­vi­sia repre­sen­taa­tioi­ta – poh­jim­mil­taan sanois­ta (jota nyt kut­sum­me ”dekla­ra­tii­vi­sek­si” muis­tik­si) – syvem­mäl­le mie­leen koh­ti oras­ta­via id:n sisäl­tö­jä, jol­loin id:n tie­dos­ta­mat­to­mat sisäl­löt voi­vat tul­la ajat­te­lun pii­riin. Vir­he on tämän teo­rian taus­tal­la ole­vas­sa ole­tuk­ses­sa, että tie­toi­suus oli­si aivo­kuo­res­sa. Vir­he havait­tiin 1940-luvul­la pian Freu­din kuo­le­man jäl­keen. Moruzzin ja Magou­nin⁴ suo­rit­ta­mis­sa kokeis­sa kävi ilmi, että kis­soil­la tie­toi­suus ei syn­ty­nyt aivo­kuo­res­sa vaan aivo­run­gon jat­kees­sa; osas­sa jota nyky­ään kut­su­taan laa­jen­ne­tuk­si reti­ku­laa­ris-tala­mi­sek­si akti­vaa­tio­jär­jes­tel­mäk­si (reticu­lar-tha­la­mic acti­va­tion sys­tem, ERTAS). Pian seu­ra­si vah­vis­tus, että sama pätee myös ihmi­siin; Pen­field ja Jas­per⁵ havait­si­vat, että tie­toi­suus hävi­ää epi­lep­ti­ses­sä koh­tauk­ses­sa vas­ta, kun epi­lep­ti­nen aktii­vi­suus levi­ää hei­dän cent­rencep­ha­li­sek­si kut­su­maan­sa alu­ee­seen (eli ERTAS:iin).

Tar­kas­te­le­mam­me koh­ta on kitey­tet­ty­nä Freu­din⁶ (s. 24) lausu­ma­na (Freud aloit­ti sat­tu­moi­sin uran­sa neu­roa­na­to­mias­ta):

Tie­toi­suus koos­tuu yti­mel­tään havain­nois­tam­me ulkoi­sis­ta ärsyk­keis­tä, ja mie­li­hy­vän ja paha­no­lon tun­teis­ta, joi­ta men­taa­li­nen koneis­tom­me tuot­taa; sik­si Pcpt.-Cs. (Freu­din lyhen­ne ”percep­tual conscious­ness”) jär­jes­tel­mäl­le on mah­dol­lis­ta osoit­taa sijain­ti. Sen täy­tyy sijai­ta ulkoi­sen ja sisäi­sen rajal­la; sen täy­tyy suun­tau­tua ulkoi­seen maa­il­maan päin ja täy­tyy pitää sisäl­lään mui­ta fyy­si­siä jär­jes­tel­miä. Näis­sä ole­tuk­sis­sa ei ole mitään kovin roh­ke­aa tai uut­ta; me olem­me vain omak­su­neet nämä käsi­tyk­set aivo­jen ana­to­mias­ta, joka sijoit­taa tie­toi­suu­den aivo­kuo­reen – uloim­paan ja kehit­ty­neim­pään ker­rok­seen täs­sä kehit­ty­nees­sä eli­mes­sä. Aivo­jen ana­to­mian ei tar­vit­se poh­tia, ana­to­mi­ses­ti puhuen, mik­si tie­toi­suus aset­tuu aivo­jen pin­nal­le eikä parem­paan tur­vaan jon­ne­kin syväl­le sisä­ker­rok­siin.

Iro­nis­ta kyl­lä, on osoit­tau­tu­nut, että tie­toi­suus sijoit­tuu aivo­jen sisim­pään osaan. Tie­toi­suus on aivo­jen sisä­syn­tyi­nen omi­nai­suus; se ei vir­taa ais­tien kaut­ta.

Tämän havain­non seu­rauk­set sel­ke­ni­vät var­sin hitaas­ti, ja ovat vas­ta nyt täy­sin ymmär­ret­tä­vis­sä (kts. Mer­ker⁷). Alun perin Moruzzi ja Magoun – niin kuin kaik­ki muut­kin – yrit­ti­vät pelas­taa van­han teo­rian teke­mäl­lä eron tie­toi­suu­den ”sisäl­lön” (jon­ka he sijoit­ti­vat aivo­kuo­reen) ja sen ”tason” kans­sa (jon­ka he sijoit­ti­vat ERTAS:een). Niin sanot­tu tie­toi­suu­den taso (tai hereil­lä olo) mitat­tiin kvan­ti­ta­tii­vi­ses­ti – 15 por­tai­sel­la astei­kol­la – kun taas sen sisäl­tö (käsit­tel­li­nen ja kog­ni­tii­vi­nen tie­toi­suus) mitat­tiin kva­li­ta­tii­vi­ses­ti. Mut­ta todis­teet ”havah­tu­mi­sen” omis­ta omi­nai­suuk­sis­ta on hel­pos­ti osoi­tet­ta­vis­sa. Tie­toi­suu­den taso koos­tuu todel­li­suu­des­sa jou­kos­ta tie­toi­suu­den tilo­ja (vrt. Mesu­lam⁸). Se tun­tuu saman­lai­sel­ta kuin hereil­lä olo. Sik­si ERTAS ei kiin­nos­ta vain nuku­tus­lää­kä­rei­tä (tai aivo­ki­rur­ge­ja); se kos­kee myös psy­kiat­re­ja. Yksit­täi­set her­mo­vä­lit­tä­jä­jär­jes­tel­mät, jot­ka ovat tun­ne­tuim­pien psy­koak­tii­vis­ten lääk­kei­den koh­tee­na, on läh­de­so­lun­sa ERTAS:essa. (Aja­tel­laan vaik­ka­pa sero­to­nii­nia ja dopa­mii­nia.) Sik­si tie­toi­suu­den sisäl­tö ei raken­nu pel­käs­tään perin­tei­sis­tä kehon ulko­puo­li­sis­ta ais­ti­ha­vain­nois­ta, vaan ERTAS syn­nyt­tää aivan omia kehoais­til­li­sia omi­nai­suuk­si­aan. Ne tun­ne­taan affek­tei­na.

Lisäk­si, affek­tit ovat perus­ta­van­laa­tui­sem­pi tie­toi­suu­den muo­to kuin perin­tei­set ais­ti­ha­vain­not (percep­tual moda­li­ties). Näi­den kah­den väli­nen suh­de on hie­rar­ki­nen; aivo­kuo­ren tie­toi­suus on riip­pu­vai­nen ERTAS:en havah­tu­mi­ses­ta. Pie­ni­kin vau­rio ERTAS:essa aiheut­taa koo­man⁹, kun taas suu­ren­kin kais­ta­leen mene­tys aivo­kuo­res­sa joh­taa vain ”tie­tyn muo­toi­sen infor­maa­tion” katoa­mi­seen (Mer­ker⁷ s. 65). Pie­nim­män­kin aivo­ku­do­sa­lu­een tuhou­tu­mi­nen peria­kve­duk­taa­li­sen har­maan aineen alu­eel­la joh­taa täy­del­li­seen tie­dot­to­muu­teen; ja sen sti­mu­laa­tio tuot­taa äärim­mäi­sen voi­mak­kai­ta affek­tii­vi­sia tilo­ja (sekä mie­li­hy­vää että pahoin­voin­tia, riip­puen sii­tä mitä koh­taa sti­mu­loi­daan; ks. Pank­sepp¹⁰ ja Mer­ker⁷).

Tämän vuok­si sel­kä­ran­kai­sil­la eläi­mil­lä on tie­toi­suus¹¹, kuten myös lap­sil­la, jot­ka syn­ty­vät ilman aivo­kuor­ta.¹² Näil­tä eläi­mil­tä ja lap­sil­ta puut­tuu täy­sin aivo­kuo­ren havain­not, ja kui­ten­kin he ovat hereil­lä ja valp­pai­na ja osoit­ta­vat laa­jas­ti emo­tio­naa­li­sia vas­tei­ta riit­tä­viin ärsyk­kei­siin. Tämä kumo­aa väit­teen, että emoo­tiois­ta tulee tie­toi­sia vas­ta, kun ne rekis­te­röi­ty­vät (etu­loh­koon tai saa­re­ku­dok­seen eli insu­laan) aivo­kuo­res­sa (kts. LeDoux¹³ ja Craig¹⁴). Täs­tä ei todel­la­kaan ole mitään todis­tei­ta. Itse asias­sa sel­kä­ran­kai­set eläi­met ovat erit­täin emo­tio­naa­li­sia¹¹, kuten myös ihmi­set, joil­la on vau­rioi­ta aivo­jen etu­loh­kois­sa.¹⁵ Samoin poti­laat, joi­den aivo­saa­re­ke (insu­lar cor­tex) on vau­rioi­tu­nut, näyt­tä­vät säi­lyt­tä­vän emo­tio­naa­li­sen tie­toi­suu­den.¹⁶

Mut­ta Freud jakoi nykyis­ten­kin teo­ree­tik­ko­jen näke­myk­sen emoo­tioi­den aivo­kuo­rel­li­ses­ta perus­tas­ta. Hän kir­joit­ti (Freud¹⁷ ss. 161–162):

Tie­toi­sek­si tule­mi­sen pro­ses­si lin­kit­tyy havain­toi­hin, joi­ta mei­dän tun­toe­li­mem­me vas­taa­not­ta­vat ulkoi­ses­ta maa­il­mas­ta. Topo­gra­fi­ses­ta näkö­kul­mas­ta on kyse ilmiös­tä, joka tapah­tuu egon uloim­mas­sa ker­rok­ses­sa. On toki niin, että vas­taa­no­tam­me tie­dos­tet­tua infor­maa­tio­ta myös kehon sisäl­tä – tun­tei­ta, jot­ka vai­kut­ta­vat men­taa­li­seen elä­määm­me syvem­min kuin ulkoi­set havain­not; lisäk­si jois­sain tilan­teis­sa eli­mem­me lähet­tä­vät tun­te­muk­sia, kivun tun­net­ta, niil­le omi­nais­ten havain­to­jen lisäk­si. Kos­ka nämä tun­te­muk­set (kuten kut­sum­me nii­tä erot­taak­sem­me ne tie­toi­sis­ta havain­nois­ta) sätei­le­vät äärei­se­li­mis­tä ja kos­ka me pidäm­me nii­tä aivo­kuo­ren jat­kei­na, me voim­me pitäy­tyä edel­lä esi­te­tyis­sä väit­teis­sä [kap­pa­leen alus­sa]. Ainoa ero on, että äärei­se­lin­ten tun­te­mus­ten ja tun­tei­den koh­dal­la keho itses­sään on otta­nut ulkoi­sen maa­il­man pai­kan.

Niin­pä Freu­din­kin mukaan affek­tit tun­net­tiin vas­ta, kun ne ”rekis­te­röi­tiin” aivo­kuo­res­sa, vaik­kei ole­kaan pal­jon todis­tei­ta sil­le näke­myk­sel­le, että ne välit­ty­vät kehon sisäi­sis­tä äärei­se­li­mis­tä aivo­kuo­reen, kos­ka ne ”ovat sen jat­kei­ta”. ^b (Mikä­li affek­tii­vi­nen tie­toi­suus todel­la oli­si aivo­kuo­ren omi­nai­suus, Freu­din ”mie­li­hy­vä­pe­ri­aa­te” oli ylhääl­tä alas sää­te­ly­pe­ri­aa­te, jota se ei var­mas­ti ole (ks. esim. Freud²²). On kui­ten­kin lisään­ty­väs­ti näyt­töä sil­le, että jot­kin affek­tit läh­te­vät kehon sisäl­tä (ks. Dama­sio¹⁸). Freud ajat­te­li, että affek­tit rekis­te­röi­vät ”väräh­te­ly­jä viet­ti­tar­pei­den jän­nit­teis­sä” (Freud¹⁷ s. 198), ja hän mää­rit­te­li ”vie­tin” ”sel­lais­ten orga­nis­min sisäl­tä nouse­vien ärsyk­kei­den fyy­si­se­nä ilmen­ty­mä­nä, jot­ka tavoit­ta­vat mie­len, toi­mien sen mit­ta­na kuin­ka mie­len on toi­mit­ta­va kyt­kök­sis­sä kehoon” (Freud¹⁹ s 122). Toi­sin sanoen kehol­li­set ”vaa­ti­muk­set mie­len toi­min­nal­le” tun­ne­taan affek­tei­na. Täl­lä perus­teel­la Dama­sio kir­joit­ti, että ”Freu­din näke­myk­set affek­tien luon­tees­ta ovat sopusoin­nus­sa nyky­ai­kai­sen kehit­ty­neen neu­ro­tie­teen näke­mys­ten kans­sa” (Dama­sio²⁰ s. 38).

On todel­la­kin tot­ta, että havah­tu­mi­sen tilat tun­ne­taan, ja monet havah­tu­mi­sen tilat syn­ty­vät viet­tien tar­peis­ta. Lyhyes­ti sanoen, me tulem­me tie­toi­sik­si tar­peis­tam­me tun­tei­dem­me kaut­ta. Aja­tel­laan­pa esi­mer­kik­si näl­kää ja janoa. Dama­sion¹⁸ mukaan tämä on tun­tei­den tar­koi­tus – ja viit­taa sii­hen mikä tie­toi­suu­den tar­koi­tus on.²¹ Affek­tit ovat arvo­jär­jes­tel­mä, jon­ka puit­teis­sa miel­lyt­tä­vät tun­teet ilmai­se­vat kehol­li­sia tilo­ja, jot­ka edis­tä­vät sel­viy­ty­mis­tä ja suvun­jat­ka­mis­ta, ja epä­miel­lyt­tä­vät tun­teet ilmai­se­vat päin­vas­tais­ta. Mer­kit­tä­vää on, että taus­tal­la ole­vat meka­nis­mit – kaik­kein perus­ta­van­laa­tui­sim­man tie­toi­suu­den muo­to – sijait­se­vat ylem­mäs­sä aivo­run­gon jat­kees­sa ja väliai­vois­sa. Siel­lä ”kehol­li­set tar­veil­mai­si­met” (jot­ka sijait­se­vat pää­osin, mut­tei pel­käs­tään medi­aa­li­ses­sa hypo­ta­la­muk­ses­sa) akti­voi­vat perus­ha­vait­se­mi­sen tilo­ja, joi­ta Pank­sepp¹⁰ kut­suu ”homeos­taat­ti­sik­si affek­teik­si”. On ole­mas­sa myös moni­mut­kai­sem­pia affek­ti­tyyp­pe­jä, joi­den läh­de­so­lut ja pii­rit sijait­se­vat hie­man kor­keam­mal­la aivois­sa. Nämä ”emo­tio­naa­li­set” affek­tit (kuten pel­ko ja kiin­ty­mys) ja ”sen­so­ri­set” affek­tit (kuten yllät­ty­mi­nen ja inho) ovat vähem­män tär­kei­tä hen­kiin jää­mi­sen ja suvun­jat­ka­mi­sen kan­nal­ta kuin homeos­taat­ti­set tilat, mut­ta ne havait­se­vat enem­män kuin vain ruu­miin sen het­ki­sen tilan. Nämä mut­kik­kaan ste­reo­tyyp­pi­sen toi­min­nan, kuten siis­tiy­ty­mi­sen, tais­te­lun ja parit­te­lun (ja nii­hin liit­ty­vät tun­teet) käyn­nis­tä­vät pii­rit ovat aivo­jen sisäi­siä. (Tämä on vas­toin James-Lan­gen emoo­tioi­den teo­ri­aa.) Emo­tio­naa­li­set pii­rit alka­vat myös pää­osin ylem­mäs­tä aivo­run­gon jat­kees­ta, mut­ta ne ulot­tu­vat pal­jon kor­keam­mal­le lim­bi­ses­sä jär­jes­tel­mäs­sä (ks. Pank­sepp¹⁰). Hyö­dyl­li­nen tapa eri­tel­lä eri­lai­sia affek­ti­tyyp­pe­jä on jakaa ne viet­tei­hin (homeos­taat­ti­siin affek­tei­hin), vais­toi­hin (emo­tio­naa­li­siin affek­tei­hin) ja reflek­sei­hin (sen­so­ri­siin affek­tei­hin).

Tär­ke­ää täs­sä esil­lä ole­van tar­peen kan­nal­ta on, että kaik­ki kol­me affek­ti­tyyp­piä syn­ty­vät aivo­jen meka­nis­meis­sa, jot­ka Freud yhdis­ti id:iin – ja ne kaik­ki ovat tie­dos­tet­tu­ja. Itse asias­sa, Freud itse­kin aina väit­ti, että tie­dos­ta­mat­to­man affek­tin käsi­te on ris­ti­rii­tai­nen (ja oli siten itse ris­ti­rii­das­sa oman teo­rian­sa kans­sa, jos­sa id on samal­la tie­dos­ta­ma­ton ja mie­li­hy­vä­pe­ri­aat­teen sää­te­le­mä).

Sum­ma­tak­se­ni tähä­nas­ti­sen: tie­toi­suus rekis­te­röi sub­jek­tin tilaa, ei objek­ti­maa­il­maa. Tun­te­va sub­jek­ti on ennen kaik­kea affek­tii­vi­nen sub­jek­ti. Vain siten se voi kokea ais­ti­poh­jai­sia ja kog­ni­tii­vi­sia repre­sen­taa­tioi­ta. Ja sik­si – tois­taak­se­ni ilmei­sen – ei voi olla ole­mas­sa tie­toi­suu­den objek­te­ja ilman että on tie­toi­suu­den sub­jek­ti koke­mas­sa nii­tä. Tie­toi­nen sub­jek­ti on ensi­si­jai­nen. Tois­si­jai­nen (ais­ti­poh­jai­nen ja kog­ni­tii­vi­nen) tie­toi­suu­den muo­to saa­vu­te­taan vain, kun sub­jek­ti löy­tää tun­neyh­tey­den ais­tei­hin ja kog­ni­tioi­hin, jot­ka ovat sinän­sä tie­dos­ta­mat­to­mia. Maa­il­maa tun­nus­te­le­va, vie­lä hah­mot­tu­ma­ton ame­ba, tulee mie­leen. (Freu­din kuvaus pro­ses­sis­ta: ”Täy­sin läpäi­se­vä jär­jes­tel­mä Pcpt.-Cs. lähet­tää ja vas­taa­not­taa kateet­ti­sia sti­mu­laa­tioi­ta sisäl­tä­päin id:stä. Niin kau­an kuin jär­jes­tel­mään syö­te­tään libi­di­naa­lis­ta ener­gi­aa täl­lä tavoin, se vas­taa­not­taa havain­to­ja (joi­ta seu­raa tie­toi­suus) ja välit­tää herät­teen edel­leen tie­dos­ta­mat­to­mil­le muis­ti­jär­jes­tel­mil­le; mut­ta niin pian kuin katek­si lak­kaa, tie­toi­suus sam­muu ja jär­jes­tel­män toi­min­ta pysäh­tyy. Tie­dos­ta­ma­ton ikään kuin työn­tää ulos tun­to­sar­via, Pcpt.-Cs. jär­jes­tel­män avul­la koh­ti ulkois­ta maa­il­maa ja vetää ne pian takai­sin heti kun ne ovat tun­nis­ta­neet niis­tä tule­van ärsyk­keen” (Freud²³ s. 231). Huo­maa, että Freu­din ”tun­to­sar­vet” ovat tie­dos­ta­mat­to­mia, kun­nes ne tavoit­ta­vat aivo­kuo­ren Pcpt.-Cs. jär­jes­tel­män. (Käyt­täen Freu­din käsit­tei­tä sanoi­sim­me nyky­tie­don valos­sa, että ”id [ei tie­dos­ta­ma­ton] levit­tää tun­to­sar­vet”.)

Nyt voim­me pala­ta pää­asi­aam­me.

Id:n toi­min­not (kova­koo­da­tut vie­tit ja vais­tot ja reflek­sit ylem­mäs­sä aivo­run­gos­sa ja lim­bi­ses­sä jär­jes­tel­mäs­sä) ovat syn­nyn­näi­siä. Ne sää­te­le­vät monia ihmis­ruu­miin bio­lo­gi­sia tar­pei­ta – jot­ka ovat sat­tu­moi­sin lähes ident­ti­siä mui­den imet­tä­väis­ten kans­sa.¹⁰ Jokai­nen tar­ve syn­nyt­tää eri tun­teen (esim. nälän tun­ne on eri kuin une­liai­suus; eroah­dis­tus tun­tuu eri­lai­sel­ta kuin halu; ja inhon tun­ne tun­tuu eri­lai­sel­ta kuin kipu). Ego sitä vas­toin oppii koke­muk­sis­ta. Se luo repre­sen­taa­tioi­ta (kuvia tois­tei­sis­ta mal­leis­ta, kyt­kien ne aivo­kuo­reen läh­tien tun­toe­li­men pin­nois­ta, tiet­ty­jen kes­kus­her­mos­ton välit­tä­jä­so­lu­jen kaut­ta).

Sik­si ego on perim­mil­tään sidok­sis­sa muis­tiin. Olem­me oppi­neet muis­tin toi­min­nas­ta mel­koi­ses­ti Freu­din kuol­tua, kuten myös affek­teis­ta. Ensim­mäi­nen mai­nit­ta­va asia on, että muis­tin (eli egon) pää­teh­tä­vä ei ole tal­len­taa pysy­väs­ti kaik­kea mitä se kokee. Se ei ole pas­sii­vi­nen tal­len­nus­vä­li­ne. Pikem­min­kin egon teh­tä­vä­nä on oppia täyt­tä­mään id:n tar­pei­ta ympä­röi­väs­sä maa­il­mas­sa, eli kuin­ka täyt­tää sen elin­tär­kei­tä- ja suvun­jat­ka­mis­tar­pei­ta siel­lä. Eli egon pitää tal­len­taa muis­tiin ”mitä minun pitää teh­dä?”, ”kuin­ka täy­tän nämä tar­peet?”, ja ”kuin­ka vas­taan näi­hin vaa­tei­siin?” Toi­sin sanoen ”kuin­ka hal­lit­sen tun­tei­ta­ni?” – kos­ka (sekä homeos­taat­ti­set ja emo­tio­naa­li­set) tun­teet edus­ta­vat tar­pei­ta. Sik­si egon ensi­si­jai­nen teh­tä­vä on ”kuin­ka saan tun­teet katoa­maan?” (Sat­tu­moi­sin tämä on se, mitä Freud kut­sui ”Nir­va­na-peri­aat­teek­si”; mut­ta en aio men­nä kaik­kiin sen yksi­tyis­koh­tiin täs­sä yhtey­des­sä.)

Nyky­ai­kai­sen kom­pu­ta­tio­naa­li­sen neu­ro­tie­teen²⁴ kie­lel­lä egon perim­mäi­nen teh­tä­vä on teh­dä ennus­tei­ta – ennus­tei­ta sii­tä kuin­ka täyt­tää maa­il­man moni­nai­set tar­peet. (Ennus­teet ovat toi­min­ta­suun­ni­tel­mia.) Seu­raa­vak­si sen teh­tä­vä­nä on päi­vit­tää nuo toi­min­ta­suun­ni­tel­mat ajoit­tain uusien koke­mus­ten perus­teel­la. Tämä on Freu­din ”rea­li­teet­ti­pe­ri­aa­te”.²⁵ Se päi­vit­tää ennus­teet, jos ne eivät toi­mi – eli sil­loin kun ne epä­on­nis­tu­vat sää­te­le­mään id:n tar­pei­ta.

Sil­loin kun egon ennus­teet toi­mi­vat, ne säi­ly­te­tään muis­tis­sa (ne ”vah­vis­te­taan” eikä nii­tä unoh­de­ta), kun taas toi­mi­mat­to­mat ennus­teet päi­vi­te­tään (rekon­so­li­doi­daan eli koos­te­taan uudel­leen). Hil­jat­tain löy­det­ty uudel­leen kon­so­li­doin­nin neu­raa­li­nen meka­nis­mi on äärim­mäi­sen tär­keä käsit­te­le­mäm­me aiheen kan­nal­ta.^{26, 27} Tämä päi­vi­tys­pro­ses­si (recon­so­li­da­tion) edel­lyt­tää tie­tois­ta kog­ni­tio­ta, joka tun­ne­taan myös ”työ­muis­tin” nimel­lä – Freud kut­sui sitä ”ajat­te­luk­si”. (Juu­ri täs­tä syys­tä etu­loh­kon­sa vau­rioit­ta­neet poti­laat koke­vat affek­tit äärim­mäi­sen voi­mak­kai­na, kos­ka he eivät pys­ty ajat­te­le­maan kun­nol­la.) Työ­muis­tis­sa ihmi­nen tun­tee ongel­man syn­nyt­tä­mät tun­teet läpi vie­lä ker­taal­leen. Uudel­leen kon­so­li­doin­nis­sa ego uudel­leen ajat­te­lee omat ennus­teen­sa. Freud sanoi sen näin: tie­toi­suus herää muis­ti­jäl­jen sijaan” (Freud⁶ s. 25, vrt. Solms²⁸). Kuten edel­lä kuvat­tiin affek­tin yhtey­des­sä, tie­toi­suus on edel­ly­tys kog­ni­tiol­le, kos­ka se antaa arvoas­tei­kon, jol­la hyvät ennus­teet erot­tu­vat huo­nois­ta (mie­li­hy­vä pahas­ta olos­ta, jois­ta totean uudel­leen ole­van pal­jon vari­aa­tioi­ta).

Mut­ta työ­muis­ti on var­sin rajal­li­nen resurs­si, niin­pä sitä pitää käyt­tää sääs­te­li­ääs­ti. Muun muas­sa sik­si uudel­leen kon­so­li­doi­mis­ta vas­tus­te­taan. Toi­sin sanoen: meil­lä on tai­pu­mus vah­vis­taa usko­muk­siam­me (vrt. ”itseä pal­ve­le­va vää­ris­ty­mä” Camp­bell ja Sedi­ki­des²⁹). Itse asias­sa, työ­muis­tiin mah­tuu vain noin seit­se­män (tie­dos­tet­tua) tie­don murus­ta yhtä aikaa. Sik­si teem­me 95 % tavoi­te­ha­kui­ses­ta toi­min­nas­tam­me tie­dos­ta­mat­tam­me.³⁰ Tois­tam­me kaik­kia nii­tä (kor­ti­kaa­lis-tha­la­mi­seen ”esi­tie­toi­seen” tal­len­net­tu­ja ja auto­ma­ti­soi­tu­ja) ennus­tei­tam­me, joi­ta emme ole toden­neet vää­rik­si, kun­nes tör­määm­me ennus­te­vir­hee­seen. Tämä (ennus­te­vir­he) vapaut­taa Fris­to­nin²⁴ ”vapaak­si ener­giak­si” kut­su­man – eli suu­rem­man ent­ro­pian. Tie­to­teo­rian käsit­teil­lä suu­rem­pi ent­ro­pia mer­kit­see suu­rem­paa epä­var­muut­ta; ja herä­te­mie­les­sä epä­var­muus viit­taa tie­toi­suu­teen tule­mis­ta (kts. Pfaff³¹). Ennus­te­vir­he nos­taa siten esi­tie­toi­set ennus­teet uudel­leen tie­toi­sik­si. Täyt­ty­mä­tön tar­ve akti­voi ne muis­ti­jäl­jet (Freu­din ter­mein “hyper­ka­tek­sit”), joi­den piti täyt­tää tar­ve. Vain ERTAS:n havah­tu­mi­nen voi tuot­taa tar­vit­ta­van akti­vaa­tion uudel­leen kon­so­li­doin­tiin. Täl­löin aiem­mat ennus­teet (joi­ta Freud kut­sui ”toi­veik­si”) tule­vat – vas­ta­ha­koi­ses­ti – rea­li­teet­ti­pe­ri­aat­teen mukai­seen tar­kas­te­luun, ja ne päi­vi­te­tään.

Edel­lä kuvat­tu kos­kee aivo­kuo­ren muis­ti­jär­jes­tel­miä. Vain aivo­kuo­ren muis­ti­jär­jes­tel­mät kyke­ne­vät luo­maan repre­sen­ta­tii­vi­sia (tie­toi­ses­ti aja­tel­ta­via, ns. dekla­ra­tii­vi­sia) kuvia. Kuvaa­mas­sa­ni pro­ses­sis­sa siir­re­tään tyy­pil­li­ses­ti ennus­te­jäl­kiä ite­ra­tii­vi­ses­ti kol­men muis­ti­jär­jes­tel­män välil­lä: lyhyt­kes­toi­sen työ­muis­tin, pit­kä­kes­toi­sen ”epi­so­di­sen muis­tin” ja ”semant­ti­sen muis­tin”. Semant­ti­nen muis­ti on syvin (ja abstrak­tein) näis­tä kol­mes­ta.

Mut­ta oppi­mi­sen tar­koi­tuk­se­na on rat­kais­ta pysy­väs­ti mei­dän ongel­mam­me (eli oppia kuin­ka täy­sin tyy­dyt­tää tar­peem­me maa­il­mas­sa). Sitä mukaa, kun tämä tar­ve on tyy­dy­tet­ty, ennus­teet voi­daan syväs­ti auto­ma­ti­soi­da. Täl­lais­ten syväs­ti auto­ma­ti­soi­tu­jen ennus­tei­den kon­so­li­doin­ti tar­koit­taa nii­den siir­tä­mis­tä aivo­kuo­ren muis­ti­jär­jes­tel­mis­tä aivo­kuo­ren alai­siin muis­ti­jär­jes­tel­miin (jot­ka sijait­se­vat pää­osin mut­ta ei pel­käs­tään tyvi­tu­mak­kees­sa ja pik­kuai­vois­sa). Tun­ne­tuim­mat aivo­kuo­ren alai­set muis­ti­jär­jes­tel­mät ovat ”emo­tio­naa­li­nen” ja ”pro­se­du­raa­li­nen” muis­ti. On tär­ke­ää huo­ma­ta, että nämä jär­jes­tel­mät eivät ole repre­sen­ta­tii­vi­sia, aja­tel­ta­via asso­si­aa­tio­ta; ne ovat ”ei-dekla­ra­tii­vi­sia”. Tämä tar­koit­taa, että ne eivät ole työ­muis­tin päi­vi­tet­tä­vis­sä.

Itse asias­sa ne ovat läh­te­mät­tö­miä. Mut­ta ne ovat myös hyvin tehok­kai­ta. LeDoux³² kut­suu nii­tä ”nopeik­si ja likai­sik­si”. Tämä on sen neu­raa­li­nen perus­ta, mitä Freud²² kut­sui ”pri­mää­ri­pro­ses­sik­si”. Näi­den pii­rien kaut­ta X yksin­ker­tai­ses­ti lau­kai­see Y:n, ilman mitään sii­nä välis­sä (ei vii­vet­tä, ei ajat­te­lua, ja ilman mitään ”sekun­dää­ri­pro­ses­sia”).

On tär­ke­ää mai­ni­ta, ettei­vät kaik­ki auto­ma­ti­soi­dut muis­tot syn­ny työ­muis­tis­ta. Monet muis­ti­jär­jes­tel­mät toi­mi­vat sekä peräk­käin että rin­nak­kain. Jot­kin (eri­tyi­ses­ti emo­tio­naa­li­set muis­tot, jot­ka nouse­vat aivo­kuo­ren alai­sis­ta asso­si­aa­tiois­ta) auto­ma­ti­soi­tu­vat ihan suo­raan. Vais­to on toi­nen nimi sisä­syn­tyi­sil­le ennus­teil­le. Vais­ton suo­rit­ta­mat ohjel­mat ovat kaik­ki aivo­kuo­re­na­lai­sia, mut­ta nii­tä täy­tyy tukea oppi­mi­sel­la. Pelol­le ehdol­lis­tu­mi­nen on täs­tä hyvä esi­merk­ki. Puhum­me täs­sä ”ker­ta-altis­tu­mi­sel­la oppi­mi­ses­ta”; esi­mer­kik­si emme voi kah­des­ti har­joi­tel­la mitä tapah­tuu, kun työn­näm­me sor­mem­me pis­to­ra­si­aan. (Huom. evo­luu­tio ei kyen­nyt ennus­ta­maan pis­to­rasioi­ta, joten vais­to­ja täy­tyy täy­den­tää oppi­mi­sel­la.) LeDoux³² kuvaa sel­lai­sia muis­to­ja ”läh­te­mät­tö­mik­si”. Pro­se­du­raa­li­set muis­tot ovat samoin ”vai­kei­ta oppia ja vai­kei­ta unoh­taa”. Näil­le molem­mil­le ei-dekla­ra­tii­vi­sil­le muis­ti­jär­jes­tel­mil­le on yhteis­tä, että ne ohit­ta­vat ajat­te­lun. (Suu­ri osa täs­tä oppi­mi­ses­ta tapah­tuu sat­tu­mal­ta lap­suu­des­sam­me, jol­loin aivo­kuo­ren muis­ti­jär­jes­tel­mät ovat vas­ta kyp­sy­mäs­sä). Mut­ta tämä ei tar­koi­ta, että ne ohit­tai­si­vat affek­tii­vi­sen tie­toi­suu­tem­me. Se, ettem­me voi sanoa auto­ma­ti­soi­duil­le ennus­teil­lem­me ”seli­tä itse­si”, ei tar­koi­ta ettem­me voi­si tun­tea nii­den syi­tä ja seu­rauk­sia.

Nyt alam­me tul­la asian yti­meen. Olen pai­kan­ta­nut Freu­din ”esi­tie­toi­sen” jär­jes­tel­män aivo­kuo­reen ja hänen ”jär­jes­tel­mä­tie­dos­ta­mat­to­man­sa” ei-dekla­ra­tii­vi­seen muis­tiin aivo­kuo­ren pin­nan alai­siin osiin, lähin­nä tyvi­tu­mak­kee­seen ja pik­kuai­voi­hin. Mut­ta nii­tä tie­dos­ta­mat­to­mia jär­jes­tel­miä, joi­ta olen täs­sä kuvan­nut kut­su­taan perin­tei­ses­ti ”kog­ni­tii­vi­sek­si tie­dos­ta­mat­to­mak­si” ero­tuk­se­na ”dynaa­mi­ses­ta tie­dos­ta­mat­to­mas­ta”. Psy­koa­na­lyy­ti­kot tun­nis­ta­vat kog­ni­tii­vi­sen tie­dos­ta­mat­to­man ole­mas­sa olon (he kut­su­vat sitä ”tie­dos­ta­mat­to­mak­si egok­si”), mut­ta he huo­maut­ta­vat, että sii­hen eivät kuu­lu ne dynaa­mi­set pro­ses­sit, joi­ta Freud havait­si (he kut­su­vat nii­tä ”tor­ju­tuk­si” tie­dos­ta­mat­to­mak­si). Freud ajat­te­li tor­ju­tun tie­dos­ta­mat­to­man ole­van osa id:ä. Kuten alus­sa tote­sin, tämä on suu­ri vir­he. Tor­jut­tu on seu­raus­ta kog­ni­tii­vi­sis­ta (repre­sen­ta­tii­vi­sis­ta) pro­ses­seis­ta, kuten oppi­mi­ses­ta, kun id puo­les­taan koos­tuu affek­tii­vi­sis­ta (ei-repre­sen­ta­tii­vi­sis­ta) pro­ses­seis­ta, ja on syn­nyn­näi­nen. Freu­din id:n toi­min­to­ja suo­rit­ta­vat aivo­jen osat sijait­se­vat pää­osin ERTAS:essa ja lim­bi­ses­sä jär­jes­tel­mäs­sä, kun taas ”tor­jut­tua” (tai ”jär­jes­tel­mä­tie­dos­ta­ma­ton­ta”) suo­rit­ta­vat toi­min­not sijait­se­vat pää­osin tyvi­tu­mak­kees­sa ja pik­kuai­vois­sa. (Näil­lä jär­jes­tel­mil­lä on toki monia vuo­ro­vai­ku­tus­pro­ses­se­ja. Esi­mer­kik­si man­te­li­tu­ma­ke ja tala­muk­sen medi­aa­li­nen tuma­ke (lim­bi­nen ydin) vai­kut­ta­vat yhdes­sä hän­tä­tu­mak­keen (tyvi­tu­ma­ke) kans­sa, ja vas­taa­vas­ti tyvi­tu­ma­ke puo­les­taan on vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa etuot­sa­loh­ko­jen kans­sa).

Mie­les­tä­ni (ja sanon tämän nyt dog­maat­ti­ses­ti) ero kog­ni­tii­vi­sen ja dynaa­mi­sen tie­dos­ta­mat­to­man välil­lä on seu­raa­va. Kog­ni­tii­vi­nen tie­dos­ta­ma­ton koos­tuu ennus­teis­ta, jot­ka on laa­dit­tu toden­ta­mi­sen poh­jal­ta. Eli ne on auto­ma­ti­soi­tu, kos­ka ne sopi­vat tar­koi­tuk­seen­sa; ne ennus­ta­vat luo­tet­ta­vas­ti sitä, mihin ne luo­tu. Tor­jut­tu puo­les­taan ei syn­ny toden­ne­tun perus­teel­la (tai ennen­ai­kai­ses­ti) auto­ma­ti­soi­den. Ennen­ai­kai­nen auto­ma­ti­soin­ti tapah­tuu, kun ego on ongel­mien yli­kuor­mit­ta­ma – eli se ei pys­ty täyt­tä­mään ympä­röi­vän maa­il­man tar­pei­ta. Näin tapah­tuu usein lap­suu­des­sa, jol­loin ego on vie­lä hei­ve­röi­nen. Surul­li­sen kuu­lui­sa oidi­pus­komplek­si on erin­omai­nen esi­merk­ki ongel­mas­ta, jota ei voi rat­kais­ta; se on lähes väis­tä­mä­tön ase­tel­ma kom­pul­sii­vi­sis­ta emo­tio­naa­li­sis­ta tar­peis­ta, jot­ka nouse­vat esiin yhtä aikaa, ja jot­ka ovat lap­sen tavoit­ta­mat­to­mis­sa, eivät­kä ole kes­ke­nään yhteen sovi­tet­ta­vis­sa. (”konflik­ti” on vain toi­nen sana ”mah­dot­to­mal­le ongel­mal­le rat­kais­ta”). Täl­lai­sis­sa tilan­teis­sa lap­sel­la ei ole muu­ta mah­dol­li­suut­ta kuin yrit­tää sel­vi­tä mah­dol­li­sim­man vähin vahin­goin. Se joh­taa vää­jää­mät­tä joko (1) että jää pak­ko­miel­tei­ses­ti ongel­man val­taan, jota se ei kyke­ne rat­kai­se­maan, ja siten tuh­laa arvo­kas­ta työ­muis­tia, jota sen sijaan voi­si käyt­tää sel­lai­siin ongel­miin, jot­ka on rat­kais­ta­vis­sa – kuin­ka lukea, kir­joit­taa ja las­kea – tai (2) oikais­taan ja auto­ma­ti­soi­daan vähem­män huo­no lap­sel­li­nen ennus­te, vaik­ka ei sen toi­mi­vuu­des­ta ole mitään näyt­töä.

Täl­lä (tor­jun­nal­la) on vää­jää­mät­tä seu­rauk­se­na, ettei auto­ma­ti­soi­tu ennus­te pys­ty hal­lit­se­maan nii­tä tun­tei­ta, joi­ta var­ten se on ole­mas­sa. Sub­jek­ti voi asial­le mitään, kos­ka tor­jun­nan ydin on, että ennus­tet­ta pide­tään luo­tet­ta­va­na, vaik­kei sil­le ole mitään todel­li­suus­poh­jaa, ja sik­si se on immuu­ni uudel­leen kon­so­li­doin­nil­le. Syn­ty­vä ennus­te­vir­he on jat­ku­va pai­ne, jota Freud teo­re­ti­soi nimel­lä ”tor­ju­tun paluu”. (Tämä puo­les­taan joh­taa tois­si­jai­siin defens­sei­hin – joi­ta Freud kut­sui ”jäl­ki­pai­neek­si”.)

Poik­kean Freu­dis­ta sii­nä, että en usko tor­ju­tun kos­kaan palaa­van; vain affek­ti (joka epä­on­nis­tuu sää­te­lys­sään) palaa. Kuin­ka moni poti­las todel­la muis­ta oidi­paa­lis­ta kamp­pai­lu­aan ana­lyy­sis­sa, esi­mer­kik­si? Oma koke­muk­se­ni on kon­sul­toi­tua­ni laa­jas­ti ana­lyy­tik­ko kol­le­go­ja­ni, että ei juu­ri kukaan muis­ta. Näin sik­si, että ei-dekla­ra­tii­vi­set muis­tot ovat ei-dekla­ra­tii­vi­sia. Ne eivät ole myös­kään Freu­din ajat­te­le­mia ”asia­repre­sen­taa­tioi­ta” (itse asias­sa asia­repre­sen­taa­tiot ovat vie­lä vai­keam­min tie­toi­suu­den tavoi­tet­ta­vis­sa kuin sanal­li­set repre­sen­taa­tiot). Ei-dekla­ra­tii­vi­set muis­tot ovat puh­taas­ti asso­sia­tii­vi­sia (ja pysy­väs­ti tie­dos­ta­mat­to­mia) toi­min­ta­tai­pu­muk­sia, joi­ta kuva­sin aiem­min: X yksin­ker­tai­ses­ti lau­kai­see Y:n, ilman mitään sii­nä välis­sä, kuten Pav­lo­vin koi­ril­la­kin. Ei tapah­du mitään ajat­te­lua, ei edes epä­suo­ras­ti.

Tämä joh­taa loput­to­maan, mie­let­tö­mään tois­ta­mi­seen, jon­ka vuok­si ”trans­fe­rens­si” on niin tär­keä psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa hoi­dos­sa. Poti­laat eivät kyke­ne ajat­te­le­maan tor­jut­tua, mut­ta he kyke­ne­vät ajat­te­le­maan, mitä he teke­vät nyt tor­ju­tun seu­rauk­se­na. Se, mitä poti­laat kyke­ne­vät ajat­te­le­maan – se voi joh­taa uudel­leen proble­ma­ti­soi­tu­mi­seen, jos se nousee hei­dän tie­toi­suu­teen­sa – on tois­tei­sia joh­dan­nai­sia tor­ju­tus­ta. Nii­hin liit­tyy aivo­kuo­ren repre­sen­taa­tio­ta (nykyi­sis­tä koke­muk­sis­ta), jot­ka siten nouse­vat työ­muis­tiin ja dekla­ra­tii­vi­seen (ja reflek­toi­ta­vaan; eli etu­loh­kon) ajat­te­luun. Tämä puo­les­taan mah­dol­lis­taa nii­den uudel­leen kyt­ke­mi­sen nii­hin liit­ty­viin affek­tei­hin, mikä mah­dol­lis­taa, että ego voi teh­dä parem­pia ennus­tei­ta ja rea­lis­ti­sem­pia toi­min­ta­suun­ni­tel­mia aikui­sen (ja ana­lyy­ti­kon) aivoil­la.

”Trans­fe­rens­si­tul­kin­nan” perään tulee ras­kas ”läpi­työs­tä­mi­nen”, kos­ka uusien neu­raa­lis­ten pro­ses­sien syn­ty­mi­nen on hidas pro­ses­si. Nii­den, jot­ka halua­vat nopeam­pia hoi­to­ja ja har­vem­pia istun­to­ja, kan­nat­taa ope­tel­la, kuin­ka oppi­mi­nen toi­mii.

Tämä on erit­täin lyhyt yhteen­ve­to neu­rop­sy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta näkö­kul­mas­ta­ni tie­dos­ta­mat­to­maan. Kai­ken sano­mas­ta­ni poh­jal­ta toi­von, että on sel­kiy­ty­nyt, mik­si poti­laam­me kär­si­vät ennen kaik­kea tun­teis­taan. He eivät tule sano­maan: ”Toh­to­ri, minul­la on asioi­ta, joi­ta en tie­dos­ta; voit­te­ko ker­toa mitä se on?” Sen sijaan he sano­vat: ”Toh­to­ri, minul­la on tämä (aivan-lii­an­kin-tie­dos­tet­tu) tun­ne, jota en halua; voit­te­ko aut­taa minua pää­se­mään sii­tä?” Psy­kiat­rit yrit­tä­vät teh­dä par­haan­sa. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen lähes­ty­mi­nen puo­les­taan aut­taa hei­tä ymmär­tä­mään epä­toi­vot­tu­ja tun­tei­ta, eli tun­nis­ta­maan ennus­tei­ta, jot­ka aiheut­ta­vat nii­tä – tie­dos­ta­mat­to­mia, tor­jut­tu­ja ennus­tei­ta, joi­ta poti­laam­me erheel­li­ses­ti (ja tie­tä­mät­tään) sovel­ta­vat pyr­kies­sään täyt­tä­mään tar­pei­taan (ks. Solms³³).

Ana­lyyt­ti­sen työn teh­tä­vä­nä on tuo­da nuo ennus­teet takai­sin tie­toi­suu­teen – uudel­leen proble­ma­ti­soi­da ne työ­muis­tis­sa. Tähän pääs­tään, kun poti­laan kär­si­mys­tä aiheut­ta­vat tun­teet uudel­leen suun­na­taan aiheut­ta­ja­na ole­viin toi­mi­mat­to­miin ennus­tei­siin. Mut­ta, kuten sanot­tu, tämä ei ole ei-dekla­ra­tii­vis­ten muis­to­jen koh­dal­la suo­raan mah­dol­lis­ta. Sii­hen voi­daan pääs­tä vain tor­ju­tun seu­ran­nai­suuk­sien kaut­ta – sen kaut­ta, mikä tois­tuu nykyi­syy­des­sä ja voi­daan siten ”ilmais­ta” ja siten tul­la ajat­te­lun pii­riin. Tie­dos­ta­ma­ton on juu­ri sitä; aina tie­dos­ta­ma­ton­ta.  Vaik­ka me voim­me teh­dä pää­tel­miä sii­tä, me emme voi kokea sitä. Täl­lai­nen päät­te­ly (jota kut­su­taan psy­koa­na­lyy­sis­sa ”rekon­struoin­nik­si”) aut­taa mei­tä ymmär­tä­mään parem­min nykyis­tä trans­fe­rens­sia. Tämän ymmär­ryk­sen perus­teel­la me toi­vom­me saa­vut­ta­vam­me uusia ja parem­pia ennus­tei­ta, jot­ka voi­daan kon­so­li­doi­da van­ho­jen ennus­tei­den kyl­keen. Kos­ka uudet ennus­teet täyt­tä­vät parem­min poti­laan taus­tal­la ole­vat tar­peet, poti­las käyt­tää nii­tä ja ne vah­vis­tu­vat, jopa hoi­don päät­ty­mi­sen jäl­keen. Tämä selit­tää tun­ne­tun ”nuk­ku­ja-ilmiön”, oireet jat­ka­vat para­ne­mis­taan ana­lyyt­ti­sen hoi­don päät­ty­mi­sen jäl­keen.³⁴

On monia asioi­ta, jois­ta haluai­sin kes­kus­tel­la, kuten vaik­ka­pa se, miten käy­täm­me affek­te­ja niin sano­tus­sa vas­tat­rans­fe­rens­sis­sa, mut­ta se ei ole tämän artik­ke­lin aihe. Pää­tän totea­mal­la, että psy­koa­na­lyy­si ei ole tär­ke­ää; se käsit­te­lee jotain, joka on tär­ke­ää. Sii­nä on kyse sii­tä, mikä ”saa mei­dät elä­mään”. Se on se tär­keä kysy­mys, mut­ta ei se ole vain psy­koa­na­lyy­sin yksi­noi­keus. Toi­von, että tämä lyhyt kat­saus sel­keyt­tää sitä, kuin­ka psy­koa­na­lyy­si voi hyö­tyä muis­ta tie­tee­na­lois­ta, jot­ka pyr­ki­vät ymmär­tä­mään samaa luon­non osa-aluet­ta: ihmis­mie­len toi­min­taa. Toi­vot­ta­vas­ti on myös yhtä­lail­la sel­vää (vaik­ka en ole­kaan sitä täs­sä koros­ta­nut) mitä uusia hyö­dyl­li­siä näkö­kul­mia voi avau­tua nykyi­siin haas­tei­siin neu­ro­tie­tei­den puo­lel­la, jos siel­lä puo­les­taan hyö­dyn­ne­tään psy­koa­na­lyy­sin löy­dök­siä. Psy­koa­na­lyy­si tun­nis­taa kaik­ki­ne puut­tei­neen­kin affek­tien ”ehdot­to­man vai­kut­ta­vuu­den” suh­tees­sa kog­ni­tioi­hin, ja yli­pää­tään tor­ju­tun tie­dos­ta­mat­to­man ole­mas­sao­lon.

 

Viit­teet

1. Solms, M. (2013). The conscious id. Neu­rop­syc­hoa­na­ly­sis, 15, 5–19.

2. Freud, S. (1923). The Ego and the Id. The Stan­dard Edi­tion. Vol. 19, pp. 12–59. W.W. Nor­ton & Com­pa­ny.

3. Kihl­strom, J. F. (1996). Percep­tion wit­hout awa­re­ness of what is percei­ved, lear­ning wit­hout awa­re­ness of what is lear­ned. In The Science of Conscious­ness: Psyc­ho­lo­gical, Neu­rop­syc­ho­lo­gical and Cli­nical Reviews. M. Vel­mans, Ed.: 23–46. Lon­don: Rout­led­ge.

4. Moruzzi, G. & Magoun, H. (1949). Brain stem reticu­lar for­ma­tion and acti­va­tion of the EEG. Elect­roencep­ha­logr. Clin. Neu­rop­hy­siol., 1, 455–473.

5. Pen­field, W. & Jas­per, H. (1954). Epi­lep­sy and the Func­tio­nal Ana­to­my of the Human Brain. Oxford: Litt­le & Brown.

6. Freud, S. (1920). Bey­ond the Plea­su­re Principle. The Stan­dard Edi­tion. Vol. 18, pp. 7–64. W.W. Nor­ton & Com­pa­ny.

7. Mer­ker, B. (2007). Conscious­ness wit­hout a cerebral cor­tex: a chal­len­ge for neu­roscience and medici­ne. Behav. Brain Sci., 30, 63–134.

8. Mesu­lam, M. M. (2000). Beha­vio­ral neu­roa­na­to­my: lar­ge-sca­le networks, associa­tion cor­tex, fron­tal syndro­mes, the lim­bic sys­tem, and hemisp­he­ric late­ra­liza­tion. In Principles of Beha­vio­ral and Cog­ni­ti­ve Neu­ro­lo­gy. 2nd ed. M.M. Mesu­lam, Ed.: 1–120. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

9. Par­vizi, J. & Dama­sio, A. (2003). Neu­roa­na­to­mical cor­re­la­tes of brains­tem coma. Brain, 126, 1524–1536.

10. Pank­sepp, J. (1998). Affec­ti­ve Neu­roscience. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

11. Hus­ton, J. & Bor­be­ly, A. (1974). The tha­la­mic rat: gene­ral beha­viour, ope­rant lear­ning with rewar­ding hypot­ha­la­mic sti­mu­la­tion, and effects of amp­he­ta­mi­ne. Phy­siol. Behav., 12, 433–448.

12. Shew­mon, D., Holm­se, D., Byr­ne, P. (1999). Conscious­ness in con­ge­ni­tal­ly decor­tica­te children: deve­lop­men­tal vege­ta­ti­ve sta­te as a self-ful­fil­ling prop­hecy. Dev. Med. Child Neu­rol., 41, 364–374.

13. LeDoux, J. (1999). Psyc­hoa­na­ly­tic theo­ry: clues from the brain. Neu­rop­syc­hoa­na­ly­sis, 1, 44–49.

14. Craig, A. D. (2012). How do you feel—now? The ante­rior insu­la and human awa­re­ness. Nat. Rev. Neu­rosci., 10, 59–70.

15. Har­low, J. (1868). Reco­ve­ry from pas­sa­ge of an iron bar through the head. Mas. Med. Soc. Publ., 2, 327–347.

16. Dama­sio, A., Dama­sio, H., Tra­nel, D. (2013). Per­sis­tence of fee­lings and sen­tience after bila­te­ral dama­ge of the insu­la. Cereb. Cor­tex, 23, 833–846.

17. Freud, S. (1940). An Out­li­ne of Psyc­hoa­na­ly­sis. The Stan­dard Edi­tion. Vol. 23, pp. 144–207. W.W. Nor­ton & Com­pa­ny.

18. Dama­sio, A. (1994). Descar­tes’ Error. New York: Grosset/Putnam.

19. Freud, S. (1915). Dri­ves and Their Vicis­si­tu­des. The Stan­dard Edi­tion. Vol. 14, pp. 117–140. W.W. Nor­ton & Com­pa­ny.

20. Dama­sio, A. (1999). Emo­tions as viewed by psyc­hoa­na­ly­sis and neu­roscience. Neu­rop­syc­hoa­na­ly­sis, 1, 38–39.

21. Dama­sio, A. (2010). Self Comes to Mind. New York: Pant­heon.

22. Freud, S. (1911). For­mu­la­tions on the Two Principles of Men­tal Func­tio­ning. The Stan­dard Edi­tion. Vol. 12, pp. 215–226. W.W. Nor­ton & Com­pa­ny.

23. Freud, S. (1925). A Note Upon “The Mys­tic Wri­ting-Pad.” The Stan­dard Edi­tion. Vol. 16, pp. 227–232. W.W. Nor­ton & Com­pa­ny.

24. Fris­ton, K. (2010). The free-ener­gy principle: a uni­fied brain theo­ry? Nat. Rev. Neu­rosci., 11, 127–138.

25. Car­hart-Har­ris, R. L. & Fris­ton, K. J. (2010). The default mode, ego func­tions and free ener­gy: a neu­ro­bio­lo­gical account of Freu­dian ideas. Brain, 133, 1265–1283.

26. Nader, K., Scha­fe, G. E., LeDoux, J. (2000). Fear memo­ries requi­re pro­tein synt­he­sis in the amyg­da­la for recon­so­li­da­tion after ret­rie­val. Natu­re, 406, 722–726.

27. Tron­son, N.C. & Tay­lor, J. R. (2007). Molecu­lar mec­ha­nisms of memo­ry recon­so­li­da­tion. Nat. Rev. Neu­rosci., 8, 262–275.

28. Solms, M. (2017). Conscious­ness by surpri­se: a neu­rop­syc­hoa­na­ly­tic approach to the hard problem. In Biop­hy­sics of Conscious­ness: A Foun­da­tio­nal Approach. R. Poz­nans­ki, J. Tuszyns­ki & T. Fein­berg, Eds.: 129–148. New York: World Scien­ti­fic.

29. Camp­bell, W. & Sedi­ki­des, C. (1999). Self-threat mag­ni­fies the self-ser­ving bias: a meta-ana­ly­tic inte­gra­tion. Rev. Gen. Psyc­hol., 3, 23–43.

30. Bargh, J. & Chart­rand, T. (1999). The unbea­rable auto­ma­tici­ty of being. Am. Psyc­hol., 54, 462–479.

31. Pfaff, D. (2006). Brain Arousal and Infor­ma­tion Theo­ry. Cam­brid­ge, MA: Har­vard Uni­ver­si­ty Press.

32. LeDoux, J. (1995). The Emo­tio­nal Brain. Lon­don: Wei­den­feld & Nicol­son.

33. Solms, M. (2018). The scien­ti­fic stan­ding of psyc­hoa­na­ly­sis. Br. J. Psyc­hiat­ry Intl.

34. Shed­ler, J. (2010). The efficacy of psyc­ho­dy­na­mic psyc­hot­he­ra­py. Am. Psyc­hol., 65, 98–109.

Suo­men­ta­nut Aili von Schul­man.

Alku­pe­räi­nen artik­ke­li:

What is “the unconscious,” and whe­re is it loca­ted in the brain? A neu­rop­syc­hoa­na­ly­tic pers­pec­ti­ve

ANNALS OF THE NEW YORK ACADEMY OF SCIENCES, 1406(1), 90–97, 2017. (ISSN 0077–8923.) Special Issue: Unloc­king the Unconscious: Explo­ring the Undisco­ve­red Self.