Pirjo Lehtovuori: Psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitys psykoterapiassa ja niiden vaikutus tuloksellisuuteen identiteettihaastattelun perusteella

Väi­tös­tut­ki­muk­se­ni tavoit­tee­na oli kehit­tää haas­tat­te­lu­me­ne­tel­mä, arvioi­da sen käy­tet­tä­vyyt­tä psy­ko­te­ra­peut­tien hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien kuvauk­ses­sa ja nii­den mah­dol­lis­ta yhteyt­tä tulok­sel­li­suu­teen. Mene­tel­mä, joka poh­jaa Erik H. Erik­so­nin ja Heinz Kohu­tin teo­rioi­hin, nimet­tiin Psy­ko­te­ra­peu­tin Iden­ti­teet­ti­haas­tat­te­luk­si. Tut­ki­muk­ses­sa kuvat­tiin haas­tat­te­lu­me­ne­tel­män teo­reet­tis­ta taus­taa, kehit­tä­mis­työ­tä ja mit­ta­rin tois­tet­ta­vuut­ta. Tut­ki­muk­ses­sa oli muka­na 68 Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen sopi­mus­te­ra­peut­tia ja 333 poti­las­ta, jois­ta 65 tera­peut­tia ja 308 poti­las­ta oli muka­na tera­pias­ta saa­dun hyö­dyn arvioin­nis­sa. Videoi­tu­ja puo­li­struk­tu­roi­tu­ja tera­peut­tien haas­tat­te­lu­ja arvioi­tiin Erik­so­nin ja Kohu­tin teo­rioi­hin poh­jaa­vil­la, tera­peut­tia kuvaa­vil­la, 16 muut­tu­jal­la. Muut­tu­jis­ta muo­dos­tet­tiin kol­me fak­to­ria, Luo­va tah­don­voi­ma, Empa­tia, eläy­ty­mi­nen ja Kyky lähei­seen ihmis­suh­tee­seen. Fak­to­ri­pis­te­mää­ris­tä teh­dyn klus­te­ria­na­lyy­sin (ryh­mit­te­ly­ana­lyy­si) poh­jal­ta saa­tiin kuusi mah­dol­li­sim­man pal­jon toi­sis­taan poik­kea­vaa tera­peut­ti­ryh­mää (klus­te­ria), joi­ta kuvat­tiin laa­dul­li­ses­ti tut­ki­jan haas­tat­te­lu­ti­lan­tees­sa luo­man tun­nel­ma­ku­vauk­sen avul­la. Tera­peut­ti­ryh­miä tar­kas­tel­tiin suh­tees­sa poti­lai­den tera­pias­ta saa­maan hyö­tyyn 12 kuu­kau­den kulut­tua hoi­to­jen alka­mi­ses­ta. Hyö­tyä arvioi­vat psy­ko­te­ra­peut­ti- ja haas­tat­te­li­ja­kou­lu­tuk­sen saa­neet haas­tat­te­li­jat. Ryh­mien parit­tai­sen ver­tai­lun perus­teel­la vain yksi tera­peut­ti­ryh­mis­tä (vii­des klus­te­ri) ero­si kai­kis­ta muis­ta. Ryh­män tera­peut­te­ja luon­neh­ti etäi­nen verk­kai­suus, han­ka­lien tun­tei­den ilmai­sun niuk­kuus ja riip­pu­vais­sä­vyi­nen läm­pö. Näi­den tera­peut­tien poti­laat hyö­tyi­vät tera­pias­ta vähem­män ver­rat­tu­na mui­den klus­te­rei­den tera­peut­tien poti­lai­siin.

Avain­sa­nat: psy­ko­te­ra­pia, psy­ko­te­ra­peu­tin hen­ki­lö­koh­tai­set omi­nai­suu­det, iden­ti­teet­ti­haas­tat­te­lu, tulok­sel­li­suus.

Mat­ka­ni tut­ki­ja­na

… tam­mi­kuu 1990… The­ra­peia-yhdis­tyk­sen Tie­de­kah­vi­la… psy­kiat­ri Jor­ma Han­nu­la ker­too Hyk­sin psy­kiat­rian kli­ni­kal­la teh­dys­tä osto­pal­ve­lup­sy­ko­te­ra­pioi­den sel­vi­tyk­ses­tä ja suun­nit­teil­la ole­vas­ta isom­mas­ta tut­ki­mus­hank­kees­ta… Lou­naal­la istun yhdis­tyk­sen puheen­joh­ta­ja­na hänen vie­res­sään… Kysyn, osai­si­ko hän antaa vink­ke­jä psy­ko­te­ra­peu­tin iden­ti­teet­tiä kar­toit­ta­vis­ta tut­ki­muk­sis­ta… Jor­ma kysyy: ”Oli­sit­ko kiin­nos­tu­nut asias­ta enem­män – suun­nit­te­lem­me psy­ko­te­ra­peut­tia kar­toit­ta­vaa osio­ta Psy­ko­te­ra­pia­pro­jek­tiin?”… Alkoi tut­ki­jan mat­ka­ni, alkuun kuun­te­luop­pi­laa­na…

Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen tut­ki­mus­suun­ni­tel­mas­sa­ni (Leh­to­vuo­ri 1995) perus­te­len tut­ki­musai­hee­ni ”Psy­ko­te­ra­peu­tin hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien (iden­ti­tee­tin) mer­ki­tys psy­ko­te­ra­pias­sa ja nii­den vai­ku­tus tulok­sel­li­suu­teen” valin­taa: ”Mie­les­tä­ni yksi­lö on aina jon­kin yhtei­sön jäsen, vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ympä­ris­tön­sä kans­sa. Erik­so­nin teo­riois­sa on kes­kei­se­nä vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­suus, mikä sisäl­tää sen, että molem­mat osa­puo­let anta­vat ja saa­vat. Voi­dak­seen kehit­tyä, elää, lap­si tar­vit­see ensin aina­kin yhden hoi­ta­van aikui­sen, joka tyy­dyt­tää hänen tar­peen­sa ja johon lap­si voi kiin­nit­tyä. Täs­tä alkaa hil­jal­leen irrot­tau­tu­mi­nen, itse­näis­ty­mi­nen, johon kuu­luu myös pet­ty­mys­ten koke­mis­ta ja sie­tä­mis­tä. Ellei ole ker­ran ollut tur­val­lis­ta lähei­syyt­tä, ei voi olla eril­li­syyt­tä­kään. Elä­män alus­ta alkaen: kah­den ihmi­sen välis­tä vuo­ro­vai­kus­ta, jos­sa molem­mat anta­vat ja saa­vat. Myös tera­pia­suh­tees­sa sekä tera­peut­ti sekä poti­las anta­vat ja saa­vat. Mitä sii­nä antaa ja saa tera­peut­ti, se kiin­nos­taa minua.”

Nyt, run­saat 20 vuot­ta myö­hem­min, lisäi­sin tut­ki­mus­suun­ni­tel­maa­ni poti­lait­te­ni kans­sa koh­da­tuis­ta – ja koh­taa­mat­to­mis­ta – het­kis­tä sisäis­tä­mä­ni tut­ki­mus­tu­lok­sen: poti­laat koke­vat, että hei­tä muut­ta­neet hoi­don kak­si kes­keis­tä mer­kit­se­vää teki­jää ovat avain­tul­kin­nat ja eri­tyi­set het­ket (moments of mee­ting), jol­loin tera­peut­ti ja poti­las – kak­si ihmis­tä – koh­taa­vat täs­sä het­kes­sä; koh­taa­mi­ses­sa mah­dol­lis­tuu men­nei­syy­den muu­tos (Stern ym. 1998; Stern 2004). Stern ym. olet­ta­vat myös, ettei­vät epä­on­nis­tu­neet hoi­dot niin­kään joh­du vir­heel­li­sis­tä tai hyväk­sy­mät­tö­mis­tä tul­kin­nois­ta vaan mer­ki­tyk­set­tö­mäs­tä koh­taa­mi­ses­ta kah­den ihmi­sen välil­lä. Aidot koh­taa­mi­set tai nii­den puut­tu­mi­set ovat hoi­toon vai­kut­ta­via kes­kei­siä teki­jöi­tä (Leh­to­vuo­ri 2006; 2012; Stern 2004; Stern ym. 1998).

… ehdin vii­mei­seen junaan, joka sekin oli jo myö­häs­sä… mut­ta ehdin…

Joh­dan­to

Cas­ton­guay (2013) kuvaa tera­peu­tin omi­nai­suuk­sia kos­ke­van tut­ki­muk­sen ja kir­jal­li­suu­den ole­van yhä vali­tet­ta­van hei­ve­röis­tä. Eri­lais­ten ja eri­pi­tuis­ten tera­pioi­den on todet­tu ole­van vai­kut­ta­via masen­nus- ja ahdis­tus­häi­riöis­sä (Hei­no­nen 2014; Knekt ym. 2011; Lam­bert 2013). Osa tera­peu­teis­ta on tehok­kai­ta ja saa hyviä hoi­to­tu­lok­sia (Hei­no­nen 2014; Lin­giar­di ym. 2017; Okiis­hi ym. 2003; Wam­pold 2001; Wam­pold & Imel 2015). Mut­ta kuten Beut­ler ym. tote­si­vat jo vuon­na 1994, ei edel­leen­kään tie­de­tä, mit­kä tera­peu­tin hen­ki­lö­koh­tai­set ja yksi­löl­li­set omi­nai­suu­det oli­si­vat eri­tyi­ses­ti tehok­kai­den psy­ko­te­ra­peut­tien omi­nai­suuk­sia. Tera­peut­tien iän, suku­puo­len, etni­syy­den, uskon­non, sivii­li­sää­dyn, klii­ni­sen koke­muk­sen ja amma­til­li­sen tason ei ole todet­tu joh­don­mu­kai­ses­ti ole­van yhtey­des­sä psy­ko­te­ra­pian tulok­sel­li­suu­teen (Beut­ler ym. 1994; Blatt ym. 1996; Hup­pert ym. 2001; Schau­en­burg ym. 2010; Staczan ym. 2017; Wam­pold & Brown 2005). Empa­tian on arvioi­tu ole­van vah­va tulok­sel­li­suu­den ennus­ta­ja eri­lai­sis­sa lähes­ty­mis­ta­vois­sa (mm. Elliott ym. 2011). Hyvän yhteis­työ­suh­teen on todet­tu ole­van useis­sa tut­ki­muk­sis­sa yksi psy­ko­te­ra­pian tulok­sel­li­suu­den joh­don­mu­kai­sim­pia ja vah­vim­pia ennus­ta­jia (Hor­vath ym. 2011; Norc­ross & Wam­pold 2011). Toi­saal­ta on kui­ten­kin vie­lä vähän näyt­töä sii­tä, edel­lyt­tää­kö hyvän ihmis­suh­teen raken­tu­mi­nen tera­peu­til­ta eri­lai­sia omi­nai­suuk­sia eri­pi­tui­sis­sa tera­piois­sa (Hei­no­nen 2014). Tar­vi­taan siis syven­tä­vää tut­ki­mus­ta tera­peut­tien omi­nai­suuk­sis­ta ja sen sel­vit­tä­mis­tä, miten nämä omi­nai­suu­det ennus­ta­vat yhteis­työ­suh­teen kehit­ty­mis­tä ja tulok­sel­li­suut­ta.

Väi­tös­tut­ki­muk­se­ni ”Psy­ko­te­ra­peu­tin hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien mer­ki­tys psy­ko­te­ra­pias­sa ja nii­den vai­ku­tus tulok­sel­li­suu­teen iden­ti­teet­ti­haas­tat­te­lun perus­teel­la” on osa Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus­ta (ent. Psy­ko­te­ra­pia­pro­jek­ti). Tut­ki­muk­sen tavoit­tee­na oli kehit­tää haas­tat­te­lu­me­ne­tel­mä psy­ko­te­ra­peut­tien omi­nai­suuk­sien arvioi­mi­sek­si. Mene­tel­mä nimet­tiin Psy­ko­te­ra­peu­tin Iden­ti­teet­ti­haas­tat­te­luk­si (Psyc­hot­he­ra­pist Iden­ti­ty Inter­view, PII). Tut­ki­muk­ses­sa kuvat­tiin:

– haas­tat­te­lu­me­ne­tel­män teo­reet­tis­ta taus­taa, kehit­tä­mis­työ­tä ja mit­ta­rin tois­tet­ta­vuut­ta
– tera­peut­tien omi­nai­suuk­sia suh­tees­sa ikään, suku­puo­leen, koke­mus­vuo­siin, tera­peut­ti­pä­te­vyy­teen, tera­pia­muo­toon ja per­he­ti­lan­tee­seen ja tera­pias­ta saa­tuun hyö­tyyn 12 kuu­kau­den poti­las­seu­ran­nas­sa
– väi­tös­kir­jas­sa oli muka­na myös teo­reet­ti­nen kat­saus tera­peut­tien hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien mer­ki­tyk­ses­tä poti­las­työs­sä ja kou­lu­tuk­ses­sa

Yhteis­työ kou­lut­ta­jayh­tei­sö­jen kans­sa ja esi­tut­ki­mus

Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­ses­sa teh­tiin vuo­si­na 1990–1994 tii­vis­tä yhteis­työ­tä eri psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tusyh­tei­sö­jen kans­sa. Tapaa­mi­sis­sa ker­rot­tiin myös tut­ki­muk­ses­ta psy­ko­te­ra­peut­tien osal­ta. Kou­lut­ta­jil­ta pyy­det­tiin kom­ment­te­ja ja ehdo­tuk­sia, joi­ta myös huo­mioi­tiin tera­peut­tien haas­tat­te­lun koos­ta­mi­ses­sa.

Esi­tut­ki­muk­ses­sa­ni oli muka­na vuo­si­na 1991–1992 kah­dek­san kou­lut­ta­jap­sy­ko­te­ra­peut­tia. Kou­lut­ta­jia oli kak­si kus­ta­kin seu­raa­vis­ta kou­lut­ta­jayh­tei­söis­tä: Kog­ni­tii­vi­nen yhdis­tys, Psy­koa­na­lyyt­ti­nen yhdis­tys (IPA), The­ra­peia-sää­tiön Kou­lu­tus­kes­kus ja Rat­kai­su­kes­kei­nen (nyk. Voi­ma­va­ra­kes­kei­nen) kou­lu­tusyh­tei­sö. Kou­lut­ta­jat osal­lis­tui­vat haas­tat­te­luun suun­nit­te­le­ma­ni raken­teen poh­jal­ta. Haas­tat­te­lut videoi­tiin. Kah­den arvioi­jan yhtä­pi­tä­vyys osoit­tau­tui esi­tut­ki­muk­ses­sa­ni riit­tä­väk­si mene­tel­män sisäl­lyt­tä­mi­sek­si Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen tera­peut­ti­tut­ki­muso­suu­teen.

Tera­peu­tit

Tut­ki­muk­se­ni aineis­to­na oli 68 psy­ko­te­ra­peu­tin videoi­dut haas­tat­te­lut. Tera­peu­teis­ta 65 oli muka­na tera­pias­ta saa­dun hyö­dyn arvioin­nis­sa. Tera­peut­tien teo­reet­ti­nen vii­te­ke­hys oli psy­koa­na­lyyt­ti­nen, psy­ko­dy­naa­mi­nen tai voi­ma­va­ra­kes­kei­nen.

Tut­ki­muk­se­ni tera­peu­teis­ta oli nai­sia 47 ja mie­hiä 21. Nuo­rin tera­peut­ti oli 31-vuo­tias ja van­hin 67-vuo­tias. Tera­peu­teis­ta oli psy­ko­lo­ge­ja 49 (39 nais­ta ja 10 mies­tä), psy­kiat­re­ja 12 (3 nais­ta ja 9 mies­tä) sekä mui­ta, kuten eri­kois­sai­raan­hoi­ta­jia ja sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­tä, 5 nais­ta ja 2 mies­tä.

Kaik­ki Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­vat tera­peu­tit teki­vät sopi­muk­sen pro­jek­tin kans­sa. Sopi­mus­te­ra­peu­teil­ta edel­ly­tet­tiin vähin­tään kah­den vuo­den työ­ko­ke­mus­ta kysei­ses­tä tera­pia­muo­dos­ta sii­hen liit­ty­vän kou­lu­tuk­sen jäl­keen. Kaik­ki sopi­mus­te­ra­peu­tit osal­lis­tui­vat myös tut­ki­muk­see­ni, joka oli sil­loin ainoa psy­ko­te­ra­peu­tin omi­nai­suuk­sia kar­toit­ta­va tut­ki­mus pro­jek­tis­sa.

Poti­laat

Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­seen hyväk­syt­ty­jen poti­lai­den tuli olla 20–45-vuotiaita ja heil­lä tuli olla työ­ky­kyä hait­taa­va pit­kä­ai­kai­nen psyyk­ki­nen häi­riö. Poti­lai­den tuli lisäk­si täyt­tää DSM-IV-kri­tee­rien (Ame­rican Psyc­hiat­ric Associa­tion 1994) mukai­set ahdis­tus- tai mie­lia­la­häi­riön kri­tee­rit (Knekt ym. 2010).

Tut­ki­muk­ses­sa­ni oli muka­na 333 psy­koa­na­lyy­siin, lyhyeen ja pit­kään psy­ko­dy­naa­mi­seen psy­ko­te­ra­pi­aan tai voi­ma­va­ra­suun­tau­tu­nee­seen tera­pi­aan ohjat­tua poti­las­ta, jois­ta tera­pias­ta saa­dun hyö­dyn arvioin­nis­sa oli muka­na 308 poti­las­ta. Poti­lai­den ikä oli kes­ki­mää­rin 32 vuot­ta, ja heis­tä suu­rin osa oli nai­sia (75 %). Noin puo­let poti­lais­ta asui yksin. Yli 80 % oli työs­sä tai opis­ke­li ja noin nel­jän­nek­sel­lä oli yli­opis­to- tai kor­kea­kou­lu­tut­kin­to. Poti­lais­ta 86 % kär­si mie­lia­la­häi­riös­tä (82 % masen­nus­häi­riös­tä ja 67 % vaka­vas­ta masen­nuk­ses­ta), 43 % ahdis­tu­nei­suus­häi­riös­tä ja 18 % per­soo­nal­li­suus­häi­riös­tä (Knekt ym. 2010).

Psy­kiat­ris­ten oirei­den taso ja ensim­mäis­ten psy­kiat­ris­ten oirei­den koh­ta­lai­sen var­hai­nen ilmaan­tu­mi­nen kuvas­ti­vat poti­lai­den kes­ki­mää­rin vähin­tään koh­ta­lais­ta, pit­kä­ai­kais­ta psyyk­kis­tä kuor­mit­tu­nei­suut­ta ja toi­min­ta­ky­vyn ongel­mia. Kaik­ki poti­laat antoi­vat kir­jal­li­sen suos­tu­muk­sen tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­mi­seen saa­tu­aan kat­ta­van tie­don tut­ki­muk­sen toteu­tuk­ses­ta (Knekt ym. 2010).

Psy­ko­te­ra­peu­tin Iden­ti­teet­ti­haas­tat­te­lu (PII)

Haas­tat­te­lu­me­ne­tel­mä koos­tet­tiin täy­den­tä­mään DPCCQ-kyse­ly­lo­ma­ket­ta (Deve­lop­ment of Psyc­hot­he­ra­pists Com­mon Core Ques­tion­nai­re; Orlins­ky & Røn­nes­tad 2005), joka oli ollut lisen­si­aa­tin­tut­ki­muk­se­ni (Leh­to­vuo­ri 2002) tut­ki­mus­me­ne­tel­mä. Kyse­ly­lo­ma­ke ja haas­tat­te­lu­me­ne­tel­mä kehi­tel­tiin yhteen­kuu­lu­vik­si jo 1990-luvun alus­sa, jol­loin sain oikeu­den DPCCQ-kyse­ly­lo­mak­keen käyt­töön Suo­mes­sa. Lisen­si­aa­tin­tut­ki­muk­se­ni jäl­keen halusin väi­tös­tut­ki­muk­ses­sa­ni paneu­tua haas­tat­te­lu­me­ne­tel­mäl­lä laa­jem­min tera­peut­tien koke­muk­siin omas­ta elä­mäs­tään koko elä­män­kaa­ren ajal­ta.

Alkaes­sa­ni koos­taa haas­tat­te­lu­me­ne­tel­mää psy­ko­te­ra­peut­tien hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien osuu­des­ta tulok­sel­li­suu­teen ei ollut haas­tat­te­lu­me­ne­tel­miä, joil­la haas­ta­tel­la tera­peut­tia ennen psy­ko­te­ra­pian alkua. Tavoit­tee­na oli arvioi­da tera­peut­tien hen­ki­lö­koh­tai­sia omi­nai­suuk­sia, elä­män perus­voi­mia ja aikui­sen minän kyky­jä Erik H. Erik­so­nin (1964) ja Heinz Kohu­tin (1971; 1977; 1984; 1985) teo­rioi­den poh­jal­ta ennen psy­ko­te­ra­pioi­den alkua. Sekä Erik­so­nin että Kohu­tin käsit­teis­tä oli saa­ta­vil­la sel­keät teo­reet­ti­set kuvai­lut (Erik­son 1959; 1964; Kohut 1985). Haas­tat­te­lu­ky­sy­myk­set ja haas­tat­te­lun arvioin­ti­me­ne­tel­mä poh­ja­si­vat mää­ri­tel­tyi­hin Erik­so­nin ja Kohu­tin käsit­tei­siin.

Haas­tat­te­lun osa-alu­eet jaet­tiin ulkoi­siin ja sisäi­siin teki­jöi­hin: Ulkoi­sia teki­jöi­tä oli­vat työura/ammattihistoria, per­he­taus­ta (lap­suu­den per­he ja nykyi­nen per­he) sekä ihmis­suh­teet ja har­ras­tuk­set (lap­suu­den ihmis­suh­teet, nykyi­set ihmis­suh­teet ja nykyi­set har­ras­tuk­set). Sisäi­siin teki­jöi­hin kuu­lui­vat lähei­syys ja eris­ty­nei­syys ja nii­den tasa­pai­no (lap­suu­den tun­neil­mas­to, separaatio/individuaatio, nai­seu­den ja mie­hi­syy­den koke­mi­nen), gene­ra­tii­vi­suus ja lamaan­tu­mi­nen ja nii­den tasa­pai­no (elä­män­kat­so­mus, lap­suu­den muis­tot ja mie­li­ku­vat, unet ja mie­li­ku­vat itses­tä) sekä inte­graa­tio ja epä­toi­vo ja nii­den tasa­pai­no (oman elä­mä­ker­ran arvioin­tia).

Tut­ki­muk­ses­sa­ni tera­peu­tin hen­ki­lö­koh­tai­sia omi­nai­suuk­sia arvioi­tiin Erik­so­nin (1964) minän perus­voi­ma ‑käsit­tei­siin perus­tu­vien muut­tu­jien avul­la: toi­vo, tah­don­voi­ma, tar­koi­tuk­sel­li­suus, päte­vyy­den ja osaa­mi­sen tun­ne, uskol­li­suus, rak­kaus, huo­len­pi­to, vii­saus sekä aikui­sen minän kyvyt ‑käsit­tei­siin perus­tu­vien muut­tu­jien avul­la: lähei­syys-eris­ty­nei­syys, gene­ra­tii­vi­suus-lamaan­tu­mi­nen, inte­graa­tio-epä­toi­vo. Kohu­tin (1985) elä­män perus­hy­ve ‑käsit­tei­tä puo­les­taan arvioi­tiin seu­raa­vil­la muut­tu­jil­la: luo­vuus, empa­tia, eläy­ty­mi­nen, rajo­jen tun­nis­ta­mi­nen, kyky huu­mo­riin ja vii­saus (Leh­to­vuo­ri 1995).

Haas­tat­te­lu oli puo­li­struk­tu­roi­tu ja kes­ti kak­si tun­tia. Haas­tat­te­lus­sa istut­tiin kas­vok­kain, mikä poh­jau­tui alun perin sekä Erik­so­nin että Kohu­tin teo­rioi­hin pie­nen vau­van ja äidin var­hai­sen kat­se­kon­tak­tin ja vau­van pei­lau­tu­van näh­dyk­si tule­mi­sen mer­ki­tyk­sel­li­syy­des­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja luot­ta­mus­ta raken­ta­va­na (mm. Bowl­by 1973; 1988; Stern 1985; Tre­vart­hen 1979; Tre­vart­hen & Ait­ken 2001). Tera­peu­teil­la oli mah­dol­li­suus kat­se­kon­tak­tiin kans­sa­ni – ja oma kat­see­ni oli hei­tä var­ten, mikä­li tera­peut­ti minuun kat­soi.

Haas­tat­te­lut videoi­tiin ja ne toteu­tet­tiin aina saman perus­ra­ken­teen mukai­ses­ti. Tera­peu­teil­le ker­rot­tiin haas­tat­te­lun alus­sa, että haas­tat­te­li­jal­la ovat mie­les­sä haas­tat­te­lun osa-alu­eet ja kysy­myk­set. Haas­tat­te­lun kes­to ja luot­ta­muk­sel­li­suus sel­vi­tet­tiin haas­tat­te­lun alus­sa. Heil­le ker­rot­tiin myös, että haas­tat­te­li­ja tekee ennal­ta suun­ni­tel­lun haas­tat­te­lu­ky­sy­myk­sen vain sil­loin, jos kysei­nen asia ei ole jo tul­lut esil­le haas­tat­te­lun muis­sa osiois­sa. Haas­tat­te­li­ja ei teh­nyt lisä­ky­sy­myk­siä tera­peu­tin vas­tauk­siin. Asian ymmär­tä­mi­sek­si teh­tiin tar­vit­taes­sa tar­ken­ta­via kysy­myk­siä. Tera­peu­teil­le ker­rot­tiin myös, että he itse päät­tä­vät sen, mihin mää­rään asti vas­taa­vat.

Haas­tat­te­li­jan osuus oli kes­kei­nen. Hänen tuli toi­mia haas­ta­tel­ta­vien kans­sa pää­piir­teit­täin samoin tavoin. Esi­tut­ki­muk­sen perus­teel­la huo­ma­sin haas­tat­te­lun sel­kei­den ohjei­den ja rajaus­ten sekä haas­tat­te­li­jan mah­dol­li­sim­man neut­raa­lin, mut­ta avoi­men ja suo­ran vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­sen suh­tees­sao­lon tär­keän mer­ki­tyk­sen luot­ta­muk­sen raken­tu­mi­sel­le.

Tera­peu­tit oli­vat täyt­tä­neet DPCCQ-kyse­ly­lo­mak­keen juu­ri ennen haas­tat­te­lua, mikä ole­tet­ta­vas­ti val­mis­ti hei­tä itse­pro­ses­soin­tiin. Suu­ri osa tera­peu­teis­ta aset­tui haas­tat­te­luun oma­na itse­nään, ker­toen avoi­mes­ti eri­lai­sis­ta koke­muk­sis­taan ja tun­te­muk­sis­taan. Asteit­tai­nen luot­ta­muk­sen raken­ta­mi­nen, raken­tu­mi­nen, vah­vis­tui usei­den koh­dal­la ja lisä­si hei­dän uskal­lus­taan tuo­da esil­le haa­voit­ta­via­kin koke­muk­sia elä­män­sä var­rel­ta. Muu­ta­mia poik­keuk­sia­kin oli. He vas­tus­ti­vat lähes koko ajan pro­ses­sia eivät­kä läh­te­neet haas­tat­te­luun sisäi­ses­ti mukaan. Haas­tat­te­luis­ta saa­dut arviot, jot­ka haas­ta­tel­ta­vat ker­toi­vat haas­tat­te­lun lopus­sa, oli­vat pää­osin myön­tei­siä, ja niis­sä mai­nit­tiin usein haas­tat­te­lun luot­ta­muk­sel­li­nen tun­nel­ma ja tilaa-anta­vuus.

Väi­tös­tut­ki­muk­ses­sa teh­ty­jen tera­peut­tiar­vioi­den yhtä­pi­tä­vyyt­tä tut­kit­tiin tois­toa­se­tel­mas­sa 20 tera­peu­tin otok­sel­la. Toi­nen arvioit­si­ja oli koke­nut psy­koa­na­lyy­tik­ko, joka oli eri hen­ki­lö kuin esi­tut­ki­muk­ses­sa.

Poti­la­sar­vioin­nit

Poti­la­sar­vioin­nit perus­tui­vat poti­lai­den haas­tat­te­lui­hin. Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sen psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tuk­sen saa­nut haas­tat­te­li­ja arvioi poti­laan tilan­net­ta suh­tees­sa sii­hen, min­kä­lai­nen tilan­ne par­haim­mil­laan tera­pian jäl­keen voi­si olla 12. kuu­kau­den seu­ran­ta­pis­tees­sä: ”Mis­sä mää­rin psy­ko­te­ra­pias­ta on ollut mie­les­tä­si hyö­tyä poti­laal­le tähän men­nes­sä?” astei­kol­la nol­las­ta (ei lain­kaan hyö­tyä) seit­se­mään (hyvin pal­jon hyö­tyä). Haas­tat­te­li­jat oli­vat saa­neet hank­keen alku­vai­hees­sa pro­fes­so­ri Veik­ko Aal­ber­gin ja sit­tem­min dosent­ti Ola­vi Lind­for­sin ohjaa­man, tut­ki­muk­sen sisäi­sen haas­tat­te­li­ja­kou­lu­tuk­sen, jon­ka laa­juus vaih­te­li kuu­des­ta­kym­me­nes­tä sataan tun­tiin. Haas­tat­te­lui­den perus­teh­tä­vä oli tut­ki­muk­sel­li­nen, ei hoi­dol­li­nen. Pain­opis­te oli poti­laan ongel­mis­sa ja ongel­mien muut­tu­mi­ses­sa (Ehr­ling 2006).

Tulok­set

Erik­so­nin ja Kohu­tin mää­rit­te­le­mät 16 muut­tu­jaa yhdis­tet­tiin fak­to­ria­na­lyy­sil­la kol­mek­si uudek­si muut­tu­jak­si: fak­to­ri 1, Luo­va tah­don­voi­ma, koos­tui yhdek­säs­tä muut­tu­jas­ta (tah­don­voi­ma, luo­vuus, tar­koi­tuk­sel­li­suus, lamaan­tu­mi­nen-gene­ra­tii­vi­suus, päte­vyy­den ja osaa­mi­sen tun­ne, rajo­jen tun­nis­ta­mi­nen ja hyväk­sy­mi­nen, Kohu­tin mää­rit­te­le­mä vii­saus, toi­vo ja Erik­so­nin mää­rit­te­le­mä vii­saus), fak­to­ri 2, Empa­tia, eläy­ty­mi­nen, koos­tui kol­mes­ta muut­tu­jas­ta (eläy­ty­mi­nen, epä­toi­vo-inte­graa­tio ja kyky huu­mo­riin) ja fak­to­ri 3, Kyky lähei­seen ihmis­suh­tee­seen, koos­tui nel­jäs­tä muut­tu­jas­ta (huo­len­pi­to, rak­kaus, uskol­li­suus ja eris­ty­nei­syys-lähei­syys).

Tar­kas­tel­taes­sa fak­to­rei­den suh­det­ta demo­gra­fi­siin ja tera­peut­ti­te­ki­jöi­hin saa­tiin nel­jä tilas­tol­li­ses­ti mer­kit­se­vää tulos­ta. Voi­ma­va­ra­suun­tau­tu­neil­la tera­peu­teil­la oli koros­tu­neem­min Luo­vaa tah­don­voi­maa kuin psy­ko­dy­naa­mi­sil­la vaa­ti­van eri­tyis­ta­son ja eri­tyis­ta­son psy­ko­te­ra­peu­teil­la. Tera­peu­teil­la, jot­ka teki­vät voi­ma­va­ra­suun­tau­tu­nut­ta tera­pi­aa, oli koros­tu­neem­min Luo­vaa tah­don­voi­maa kuin niil­lä, jot­ka eivät sitä teh­neet. Voi­ma­va­ra­suun­tau­tu­nut­ta tera­pi­aa teh­neil­lä oli vähem­män empa­ti­aa, eläy­ty­mis­tä kuin niil­lä, jot­ka eivät sitä teh­neet. Tera­peu­teil­la, jot­ka asui­vat yksin yhden tai useam­man alai­käi­sen lap­sen kans­sa, oli sel­väs­ti vähem­män Kykyä lähei­seen ihmis­suh­tee­seen kuin niil­lä, jot­ka asui­vat yhdes­sä avio-/avo­puo­li­son kans­sa tai jot­ka asui­vat yhdes­sä avio-/avo­puo­li­son ja yhden tai useam­man alai­käi­sen lap­sen kans­sa.

Tera­peu­tit ryh­mi­tel­tiin mah­dol­li­sim­man saman­kal­tai­siin ryh­miin fak­to­ri­pis­teis­tä teh­dys­sä klus­te­ria­na­lyy­sis­sa (ryh­mit­te­ly­ana­lyy­si). Pää­dyt­tiin kuu­den tera­peut­tiklus­te­rin rat­kai­suun. Tera­peut­ti­ryh­mien laa­dul­li­nen kuvai­lu teh­tiin sisäl­lö­na­na­lyy­sil­la haas­tat­te­lus­ta saa­dun tun­nel­ma­ku­vai­lun kaut­ta: ”Min­kä tun­nel­man tera­peut­ti loi haas­tat­te­lu­ti­lan­tees­sa?” Yhtä­jak­soi­sen videoi­dun haas­tat­te­lun kat­so­mi­sen jäl­keen, ennen haas­tat­te­lu­pis­tey­tys­tä, arvioit­si­ja kir­joit­ti vapaas­ti kuvail­len tera­peu­tin haas­tat­te­lus­sa herät­tä­miä tun­nel­mia ja nii­den mah­dol­li­ses­ti herät­tä­miä omia vas­ta­tun­tei­taan. Arvioit­si­ja tii­vis­ti erään­lai­sen yleis­sä­vyn tera­peu­tin luo­mas­ta tun­ne-tun­nel­ma­sä­vys­tä ja sisäl­lös­tä sekä tera­peu­tin suh­tees­sao­los­ta itseen­sä ja toi­seen läpi haas­tat­te­lun. Tun­nel­ma­ku­vauk­ses­sa oli kes­kei­se­nä tera­peut­tien vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­nen läs­nä­olo, ”kyl­lin lähel­lä – riit­tä­vän kau­ka­na” (Leh­to­vuo­ri 2006), omien eri puo­lien­sa tar­kas­te­lu ja koke­muk­sel­li­nen tun­ne­kos­ke­tus nii­hin.

Kuusi tera­peut­tiklus­te­ria nimet­tiin, aitou­den tur­vaa­mi­sek­si, klus­te­rin sisäl­tö­jä kuvai­le­vin adjek­tii­vein ja klus­te­rei­ta tar­kas­tel­tiin suh­tees­sa fak­to­rei­hin. Kuvio 1.

 

Kuvio 1. Kuu­den klus­te­rin fak­to­ri­pis­tei­den kes­kiar­vot

1. klus­te­ri: ”Varauk­sel­li­nen poh­ti­vuus, rajo­ja hipo­va hal­lit­se­vuus, hen­to vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­suus.” Luo­va tah­don­voi­ma oli kor­kea, samoin Empa­tia, eläy­ty­mi­nen, mut­ta Kyky lähei­siin ihmis­suh­tei­siin mel­ko mata­la.
2. klus­te­ri: ”Mitä­töi­vä aggres­sii­vi­suus, yksi­näi­sen etäi­nen ahdis­tu­nut rajat­to­muus.” Luo­va tah­don­voi­ma oli mata­la, samoin Kyky lähei­seen ihmis­suh­tee­seen, ja Empa­tia, eläy­ty­mi­nen mata­lah­ko.
3. klus­te­ri: ”Vai­kei­den tun­tei­den han­ka­luus, inn­ot­to­muus – rau­hal­li­nen poh­ti­vuus.” Luo­va tah­don­voi­ma oli hie­man alle kes­ki­ta­son, Empa­tia, eläy­ty­mi­nen hie­man yli kes­ki­ta­son ja Kyky lähei­siin ihmis­suh­tei­siin kes­ki­ta­soa.
4. klus­te­ri: ”Hen­non eläy­ty­mis­ky­vyn ja vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­suu­den omaeh­toi­nen etäis­tä­vyys.” Luo­va tah­don­voi­ma oli erit­täin kor­kea, Empa­tia, eläy­ty­mi­nen erit­täin mata­la ja Kyky lähei­siin ihmis­suh­tei­siin kes­ki­ta­soa.
5. klus­te­ri: ”Rau­hal­li­sen verk­kai­suu­den ja han­ka­lien tun­tei­den niuk­kuu­den riip­pu­vais­sä­vyi­nen läm­pö.” Luo­va tah­don­voi­ma oli rei­lus­ti alle kes­ki­ta­son, Empa­tia, eläy­ty­mi­nen mata­lah­ko ja Kyky lähei­siin ihmis­suh­tei­siin erit­täin kor­kea.
6. klus­te­ri: ”Elos­sao­le­van yli­vuo­lau­den hie­man omaeh­toi­nen riip­pu­vai­nen lähei­syys.” Luo­va tah­don­voi­ma oli kor­kea, samoin Empa­tia, eläy­ty­mi­nen, ja Kyky lähei­siin ihmis­suh­tei­siin erit­täin kor­kea.

Näis­sä mää­ri­tel­mis­sä ”Kor­kea” sisäl­tää myös mää­rit­teen ”hyvin pal­jon”, joka mer­kit­see yli­ko­ros­tu­nut­ta, yli äyräi­den mene­vää omi­nai­suut­ta. ”Mata­la” kuvaa kapea-alai­suut­ta ja rajoit­tu­nei­suut­ta.

Tar­kas­tel­taes­sa klus­te­rei­den suh­det­ta tera­pias­ta saa­tuun hyö­tyyn 12. seu­ran­ta­kuu­kau­den koh­dal­la ryh­mien parit­tais­ten ver­tai­lu­jen perus­teel­la vain vii­des klus­te­ri ero­si kai­kis­ta muis­ta. Sen tera­peut­tien poti­lai­den saa­ma hyö­ty oli sel­keäs­ti mui­den ryh­mien saa­maa hyö­tyä vähäi­sem­pi. Kuvio 2.

 

Kuvio 2. Tera­pias­ta saa­dun hyö­dyn kes­kiar­vo klus­te­reit­tain

Ulko­puo­li­set haas­tat­te­li­jat arvioi­vat lisäk­si, klus­te­ri­tar­kas­te­lus­ta eril­li­se­nä, eri tera­pia­muo­to­jen hyö­tye­ro­ja 12 kuu­kau­den koh­dal­la tera­pioi­den alka­mi­ses­ta. Pit­kää psy­ko­dy­naa­mis­ta psy­ko­te­ra­pi­aa teh­nei­den psy­ko­te­ra­peut­tien poti­lai­den todet­tiin hyö­ty­vän tera­pias­ta kes­ki­mää­rin enem­män kuin nii­den poti­lai­den, joi­den tera­peu­tit eivät teh­neet pit­kää psy­ko­dy­naa­mis­ta psy­ko­te­ra­pi­aa. Poti­lai­den tera­pias­ta saa­ma hyö­ty oli täs­sä seu­ran­ta­vai­hees­sa riip­pu­ma­ton­ta tera­peu­tin omi­nai­suuk­sis­ta.

Tulos­ten arvioin­tia

Täs­sä tut­ki­muk­ses­sa on sekä tera­pias­ta saa­dun hyö­dyn että tera­peut­tien omi­nai­suuk­sien arvioin­ti teh­ty haas­tat­te­lu­me­ne­tel­mäl­lä, mikä on erit­täin har­vi­nais­ta psy­ko­te­ra­pian tulok­sel­li­suus­tut­ki­muk­sis­sa. Sekä esi­tut­ki­muk­sen että var­si­nai­sen tut­ki­muk­sen arvioit­si­joi­den yhtä­pi­tä­vyy­det oli­vat hyviä ja koh­ta­lai­sia. Tulok­siin, nii­den tul­kin­toi­hin ja yleis­tet­tä­vyy­teen tulee kui­ten­kin suh­tau­tua nöy­räs­ti. Haas­tat­te­luar­vioi­den mah­dol­li­sia vir­he­läh­tei­tä on tär­keä tun­nis­taa. Arvioit­si­jan omat trans­fe­rens­sit ja vas­ta­tun­teet ovat tut­ki­muk­ses­sa­ni pai­koin voi­neet sekoit­tua sekä haas­tat­te­lun suju­mi­seen että arvioin­tiin. Tämä tuli­si huo­mioi­da kai­ken­lai­sis­sa haas­tat­te­luun poh­jaa­vis­sa arvioin­ti­ti­lan­teis­sa.

Tut­ki­muk­ses­sa pää­dyt­tiin tar­kas­te­le­maan tar­kem­min vain klus­te­rei­ta, jot­ka oli­vat tilas­tol­li­ses­ti mer­kit­se­väs­ti yhtey­des­sä tera­pias­ta saa­tuun hyö­tyyn 12. seu­ran­ta­kuu­kau­den koh­dal­la. Vain yksi klus­te­reis­ta poik­ke­si mer­kit­se­väs­ti muis­ta poti­laan koke­man hyö­dyn suh­teen.

Laa­dul­li­sen aineis­ton perus­teel­la täl­le vii­den­nel­le klus­te­ril­le, johon kuu­lui 11 psy­ko­te­ra­peut­tia, annet­tiin nimek­si ”rau­hal­li­sen verk­kai­suu­den ja han­ka­lien tun­tei­den niuk­kuu­den riip­pu­vais­sä­vyi­nen läm­pö”. Seu­raa­vas­sa kuva­taan sitä, min­kä­lai­siin havain­toi­hin tämä moniu­lot­tei­nen käsi­te perus­tui.

Klus­te­ri sisäl­si nel­jä sisäl­tö­luok­kaa:

1. ”rau­hal­li­suus, asial­li­suus, help­pous, mikä sisäl­tää myös ns. lii­ka­help­pou­den olla haas­tat­te­lu­ti­lan­tees­sa” (11/11 tera­peut­tia)
2. ”tun­tei­den, eri­tyi­ses­ti vihan­tun­tei­den niuk­kuus, pii­loaggres­sii­vi­suus” (9/11 tera­peut­tia)
3. ”verk­kaan hidas­ta, ns. yksin­ker­ron­taa” (8/11 tera­peut­tia)
4. ”hie­man riip­pu­vais­sä­vyis­tä läm­pöä lähei­sis­sä ihmis­suh­teis­sa” (6/11 terapeuttia)Viidennessä klus­te­ris­sa oli nel­jä mies­tä ja seit­se­män nais­ta.

Mie­his­tä kol­me oli psy­koa­na­lyy­ti­koi­ta (VET), yksi psy­koa­na­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­peut­ti (ET). Nai­sis­ta kak­si oli psy­koa­na­lyy­tik­ko­ja (VET), nel­jä psy­koa­na­lyyt­ti­sia psy­ko­te­ra­peut­te­ja (ET) ja yksi voi­ma­va­ra­suun­tau­tu­nut psy­ko­te­ra­peut­ti.

Vii­den­nes­sä klus­te­ris­sa kiin­nit­tää huo­mio­ta erään­lai­nen neut­raa­li­suus ja etäi­syys, mikä ilme­nee eten­kin ensim­mäi­ses­sä (11/11 tera­peut­tia) ja kol­man­nes­sa (8/11 tera­peut­tia) sisäl­tö­luo­kas­sa, jois­sa tera­peut­te­ja kuva­taan esi­mer­kik­si sanoil­la ”asial­li­nen”, ”help­po olla”, ”neut­raa­li­suus”, ”ns. lii­ka­help­pous olla tilan­tees­sa”, sekä ”alkuun lyhyt­vas­tauk­si­nen, ryt­mi­tön tun­nel­ma”, ”etäi­nen yksin­miet­ti­jä”, ”alus­sa vai­kea läh­teä haas­ta­tel­ta­vak­si”.

Vii­den­nes­sä klus­te­ris­sa tera­peu­tin Empa­tia, eläy­ty­mi­nen oli hei­koh­koa. San­dell ym. (2006) poh­ti­vat tut­ki­muk­ses­saan, vai­kut­ti­ko tera­peut­tien yli­ko­ros­tu­nut neut­raa­li­suus ja pidät­ty­vyys huo­noim­piin tulok­siin psy­ko­te­ra­pias­sa tai voi­vat­ko tera­peu­tit lii­an neut­raa­lei­na ja etäi­sen pidät­ty­vi­nä teh­dä pahaa poti­lail­leen (Grant & San­dell 2004; San­dell ym. 2002). Olen poh­ti­nut samaa ongel­maa kou­lu­tusa­na­lyy­tik­ko­tut­kiel­mas­sa­ni vuon­na 2004 (Leh­to­vuo­ri 2006) ja artik­ke­lis­sa­ni kir­jas­sa Mikä psy­ko­te­ra­pias­sa aut­taa (Leh­to­vuo­ri 2012). Tek­ni­nen neut­ra­li­teet­ti ja vuo­ro­vai­ku­tuk­se­ton etäi­syys jät­tä­vät mie­les­tä­ni var­hai­ses­ti vail­le jää­neen poti­laan lii­an yksin koh­taa­mat­to­muu­teen, hätään ja var­hai­seen rai­voon. Dalyn ja Mal­linc­rod­tin (2009) tut­ki­muk­ses­sa koke­neet tera­peu­tit ker­toi­vat, että he huo­mioi­vat ja vaih­te­li­vat lähei­syys-etäi­syyt­tä, kiin­nit­ti­vät huo­mio­ta poti­laan ryt­miin, ajoi­tuk­seen ja poti­laan ryt­miä luke­vaan sanoi­tuk­seen.

Tut­ki­muk­se­ni ei anna tie­toa sii­tä, mil­lai­nen suh­de vii­den­nen klus­te­rin tera­peu­teil­la ja hei­dän poti­lail­laan oli. Laa­dul­li­sen tar­kas­te­lun ja vas­ta­tun­tei­den perus­teel­la voi­si kui­ten­kin hel­pos­ti arvioi­da, että jota­kin kat­kok­sel­li­suut­ta oli­si, sil­lä pal­jon etäis­tä, ”yksin­pu­hu­vaa”, lii­ka­help­poa, pudot­ta­vaa ilme­ni haas­tat­te­lun tun­nel­mas­sa ja vas­ta­tun­teis­sa­ni. Safran ja Muran (1996; 2000) ja Safran ym. (2011) ovat kuvan­neet kat­kos­ten, ”kupru­jen”, mer­ki­tys­tä tera­piois­sa. He mää­rit­te­le­vät kat­kok­sen allians­sis­sa jän­nit­tei­syy­dek­si tai kat­kok­sek­si yhteis­työ­hön liit­ty­väs­sä suh­tees­sa poti­laan ja tera­peu­tin välil­lä.

Tun­nel­ma­ku­vauk­sis­sa ei tul­lut esil­le voi­mak­kai­ta viha­nil­mauk­sia, päin­vas­toin, kovin pii­los­sa ole­vaa ja sala­ka­va­laa viha­mie­li­syy­tä. Arvioit­si­ja koki usean tera­peu­tin koh­dal­la hyvin hie­no­va­rai­sen mitä­töi­vää tun­nel­maa haas­tat­te­lu­ti­lan­teis­sa ja herää­viä louk­kaa­vuu­den ja hal­vek­sun­nan vas­ta­tun­tei­ta itses­sään. Usein tera­peu­tin ker­ron­ta ete­ni omis­sa maa­il­mois­saan, etääl­lä, ja toi­saal­ta ker­ron­nois­sa oli yhtäk­ki­siä, ei-ennus­tet­ta­vis­sa ole­via tun­nel­man- ja sävyn­vaih­te­lu­ja.

Toi­se­na sisäl­tö­luok­ka­na (9/11 tera­peut­tia) oli ”tun­tei­den, eri­tyi­ses­ti vihan­tun­tei­den niuk­kuus, pii­loaggres­sii­vi­suus”, esi­mer­kik­si: ”puhui­ko osan tun­teis­ta pois?”, ”alla enem­män­kin kriit­ti­syyt­tä, vihaa peit­tyy syyl­li­syy­den alle?”, ”taus­tal­la jäy­nää­vä viha”, ”ns. tyy­ty­väi­nen – mis­sä vihan­tun­teet?”

Ver­rat­taes­sa ensim­mäis­tä, tois­ta ja kol­mat­ta sisäl­tö­luok­kaa edel­lä mai­nit­tui­hin hoi­don alus­ta ja kat­kok­sis­ta saa­tui­hin tut­ki­mus­tu­lok­siin on pää­tel­tä­vis­sä, että eri­tyi­ses­ti hoi­to­jen alus­sa tar­vit­tai­siin poti­laan ryt­miä luke­vaa otteel­li­suut­ta, etäi­syys-lähei­syys­vuo­rot­te­lus­sa (Alva­rez 1992; Leh­to­vuo­ri, 2006; Tschusch­ke ym. 2015). Söder­ber­gin ym. (2014) mukaan tera­peu­tin kyky huo­leh­tia hoi­to­so­pi­muk­ses­ta ja rajois­ta on olen­nais­ta tera­pia­työs­ken­te­lys­sä. Voi­si­ko vas­ta­tun­teit­te­ni epä­mää­räi­syys olla omal­ta osal­taan selit­tä­mäs­sä vii­den­nen klus­te­rin tulos­ta? Vas­ta­tun­teis­sa­ni koin erit­täin vah­vas­ti lähes kaik­kien näi­den tera­peut­tien kans­sa niin sanot­tua suju­vaa yksin­ker­ron­taa. Miten koos­tu­mat­to­mam­pi poti­las pysyy työs­ken­te­ly­ryt­mis­sä, ellei ole sel­ke­ää sopi­mus­ta, hoi­to­ta­voi­tet­ta, ja eri­tyi­ses­ti, jos poti­las on tur­vat­to­mas­ti kiin­nit­ty­nyt eikä tera­peut­ti kan­nat­te­le hän­tä sil­loin, kun se ei sisäi­ses­ti ole vie­lä mah­dol­lis­ta poti­laal­le. Koh­taa­mat­to­muus avaa myös pet­ty­myk­sen ja rai­von tun­tei­ta, jot­ka liit­ty­vät poti­laan omiin var­hai­siin ja usein tur­vat­to­miin sisäis­tyk­siin.

Poti­laat, joi­ta oli­vat hoi­ta­neet viha­mie­li­set, itse­kriit­ti­set ja vähem­män itses­tään huo­leh­ti­vat tera­peu­tit, rapor­toi­vat vähem­pää para­ne­mis­ta ja enem­män tera­pian nega­tii­vi­sia vai­ku­tuk­sia lyhyes­sä psy­ko­dy­naa­mi­ses­sa tera­pias­sa (Hen­ry ym. 1986; 1990). Nis­sen-Lien ym. (2010) mukaan tera­peut­tien var­hai­ses­sa allians­sis­sa koke­man viha­mie­li­syy­den ja tera­peu­tin poti­las­ta koh­taan koke­man frustraa­tion vai­ku­tus oli vah­vas­ti nega­tii­vi­ses­ti vai­kut­ta­va. Tulos­ten perus­teel­la voi olet­taa, että tera­peu­tit, joil­la on viha­mie­li­siä sisäis­tyk­siä, vai­kut­ta­vat poti­lai­siin niin, että näi­den jo aiem­min epä­ter­veet sisäis­tyk­set vain vah­vis­tu­vat.

On myös havait­tu, että tera­peu­teil­la, jot­ka oli­vat voi­mak­kaas­ti ahdis­tu­nei­ta, oli myös mata­lam­pi empa­tia­ta­so (Rubi­no ym. 2000). Mikä­li vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­tei­ta ei ymmär­re­tä eikä kont­rol­loi­da, ne vahin­goit­ta­vat tera­peut­tis­ta pro­ses­sia (Gel­so & Hayes 2001). Vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­tei­den käsit­te­ly edel­lyt­tää itse­tun­te­mus­ta, minän inte­graa­tio­ta, ahdis­tuk­sen sää­te­lyä, käsit­teel­lis­tä­mis­ky­kyä ja empa­ti­aa (Gel­so ym. 2002).

Nel­jät­tä sisäl­tö­luok­kaa (6/11 tera­peut­tia) kuva­si ”hie­man riip­pu­vais­sä­vyi­nen läm­pö lähei­sis­sä ihmis­suh­teis­sa”, esi­mer­kik­si ”lap­suu­teen taker­tu­mis­ta oli haas­tat­te­lun yleis­sä­vys­sä voi­mak­kaas­ti”, ”riip­pu­vais­sä­vyt­tei­siä suh­tei­ta” ja ”vai­kea irrot­tau­tua lap­sis­ta, sito­va”.

Cas­ton­guay ym. (2010) kuvaa­vat tut­ki­mus­koos­tees­saan psy­ko­te­ra­pian nega­tii­vi­seen hoi­to­tu­lok­seen vai­kut­ta­via teki­jöi­tä: tera­peu­tin ahdis­tu­nut kiin­ty­mys­suh­de, huo­no itse­tun­to, lii­an hyvä tun­tei­den ilmai­su­ky­ky, huo­li, impul­sii­vi­suus, viha­mie­li­set sisäis­tyk­set, nega­tii­vi­set muis­ti­ku­vat van­hem­mis­ta, vas­tauk­set, jot­ka eivät lii­ty asiayh­tey­teen.

Deg­na­nin ym. (2016) kir­jal­li­suus­kat­sauk­ses­sa havait­tiin, että tur­val­li­ses­ti kiin­nit­ty­neet tera­peu­tit loi­vat vah­vem­pia allians­se­ja poti­lai­den­sa kans­sa. Tut­ki­mus­ten perus­teel­la arvel­tiin, että kiin­ty­mys­suh­teel­la saat­taa olla tär­keäm­pi mer­ki­tys suh­teen luo­mi­sen alku­vai­hees­sa.

On mah­dol­lis­ta, että vii­den­nen klus­te­rin tera­peu­tit, omien var­hais­ten repre­sen­taa­tioi­den­sa vuok­si, raken­ta­vat hitaam­min tai hen­nom­min vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­ta poti­lai­den­sa kans­sa hoi­to­jen alus­sa.

Tut­ki­muk­ses­sa­ni kar­toi­tet­tiin myös laa­dul­li­ses­ti tera­peut­tien koke­man oman hoi­don mer­ki­tys­tä työl­le ja elä­mäl­le yli­pää­tään.

Vii­den­nen klus­te­rin tera­peut­tien koke­muk­set omis­ta hoi­dois­ta oli­vat erit­täin hyviä. Tera­peu­tit mai­nit­si­vat pit­kis­tä omis­ta hoi­dois­ta. Suu­rel­la osal­la tut­ki­muk­se­ni tera­peu­teis­ta oli taka­naan pit­kiä hoi­to­ja, mut­ta täs­sä klus­te­ris­sa hoi­to­jen pit­kiä kes­to­ja tuo­tiin eri­tyi­ses­ti esiin. On mah­dol­lis­ta, että vii­den­nen klus­te­rin tera­peu­teil­la on ollut eri­tyi­nen tar­ve hoi­dat­taa itse­ään. Vai onko hei­dän ollut vai­kea irrot­tau­tua, ja he ovat jää­neet riit­tä­mät­tö­mäs­ti omas­sa hoi­dos­sa­kin eril­lis­ty­mät­tä? Hoi­dois­sa oli myös yhtäk­ki­siä mene­tyk­siä. Jat­koi­vat­ko nämä tera­peu­tit koh­taa­mat­to­muu­den, niin sanot­tu­jen pudo­tus­ten ket­jua?

Olen poh­ti­nut, onko mah­dol­lis­ta, ettei psy­koa­na­lyy­si psy­ko­te­ra­peu­tin oma­na sisäi­se­nä hoi­to­ko­ke­mus­mal­li­na toi­mi­kaan riit­tä­vän hyvin psy­ko­te­ra­piois­sa. Psy­ko­te­ra­piois­sa käy usein sisäi­ses­ti koos­tu­mat­to­mia, hei­kos­ti itse­ään sää­te­le­viä ja rajaa­via ahdis­tus- ja masen­nusoi­rei­sia poti­lai­ta. Ehkä var­hai­ses­ti häi­riin­ty­neet poti­laat eivät kyke­ne hoi­don alus­sa itsen­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­seen kan­nat­te­luun ja mie­li­ku­va­ta­sol­la työs­ken­te­lyyn. Psy­koa­na­lyy­sin käy­neet eivät ehkä­pä kyke­ne vas­taa­maan reflek­tii­vi­ses­ti var­hais­ten häi­riöi­den poti­lai­den­sa rajui­hin pudo­tuk­siin, mitä­töin­tei­hin ja var­hai­seen rai­voon.

Mie­les­tä­ni olen­nais­ta on se, miten vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­lis­ta, omas­sa psy­ko­te­ra­pias­sa tai psy­koa­na­lyy­sis­sa ole­van psy­ko­te­ra­peu­tin tai psy­koa­na­lyy­ti­kon tar­pei­ta ja ryt­miä luke­vaa oma hoi­to on ollut ja miten on työs­tet­ty itsen puut­teel­li­set puo­let – lähel­lä­olon mah­dol­li­suu­det ja omat han­ka­lat tun­teet. Omas­sa hoi­dos­sa sisäis­tet­ty mal­li siir­tyy myös poti­las­työ­hön.

Haas­tat­te­lu­me­ne­tel­män käyt­tö psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tuk­sis­sa

Cle­mens (2010) tar­kas­te­lee tera­peut­tia uute­na kehi­ty­sob­jek­ti­na. Hän poh­tii var­hais­ten vail­le jään­tien, riip­pu­vuu­den, ahdis­tus­ten ja epä­var­muuk­sien tuo­maa haas­tet­ta psy­ko­te­ra­peu­til­le. Hänen mukaan­sa tiu­kat for­maa­tit pitä­vät riip­pu­vuu­den pois­sa. Rajat ja sopi­muk­set tuo­vat tur­vaa. Poti­laat etsi­vät ihmis­tä, johon voi luot­taa. Tar­pei­den tul­les­sa koh­da­tuik­si on mah­dol­lis­ta kokea vähem­män ahdis­tus­ta, kiin­nit­tyä ja tul­la riip­pu­vai­sek­si.

Røn­nes­tad ja Skov­holt (2003) ovat toden­neet, että psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tet­ta­va käy läpi erääl­lä tavoin saman­lai­sen pro­ses­sin kuin lap­si suh­tau­tues­saan van­hem­piin­sa kas­vun­sa aika­na – idea­li­soi­den van­hem­pi­aan lap­se­na, kri­ti­soi­den van­hem­pi­aan nuo­re­na ja pää­tyen näke­mään van­hem­pan­sa ihmi­si­nä, joil­la on saman­lai­sia humaa­ne­ja puo­lia kuin ihmi­sil­lä yleen­sä­kin.

Strupp (1993) havait­si, että tera­peu­tin oma sisäis­tet­ty mal­li vai­kut­ti sii­hen, miten tera­peut­ti liit­tyi vas­ta­vuo­roi­seen tera­pia­pro­ses­siin. Tera­peu­tin ihmis­suh­de­his­to­ria vai­kut­ti pro­ses­siin ja tämä suo­raan tulok­sel­li­suu­teen. Mut­ta myös ihmis­suh­de­his­to­ria vai­kut­taa suo­raan tulok­sel­li­suu­teen (Hil­liard ym. 2000), ja var­hai­set suh­teet vai­kut­ta­vat tera­peut­tiin eten­kin sil­loin, kun tätä aluet­ta ei ole työs­tet­ty kou­lu­tuk­sen aika­na.

Cas­ton­guay ym. (2010) ovat kar­toit­ta­neet kou­lu­tuk­sen vai­ku­tuk­sia psy­ko­te­ra­pial­le hai­tal­li­siin teki­jöi­hin. He tuo­vat esil­le näkö­kul­maa, miten mah­do­ton­ta on vält­tää tera­peu­tin kyvyt­tö­myyt­tä soin­nut­taa ole­mis­taan ja koke­mis­taan poti­laan koke­maan. Hei­dän mukaan­sa olen­nais­ta on se, miten näi­tä vahin­gol­li­sia teki­jöi­tä yli­pää­tään työs­te­tään kou­lu­tuk­ses­sa. On myös ole­tet­tu, että psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tuk­siin saa­daan kor­jaa­vaa tie­toa psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­muk­sis­ta, jois­sa kar­toi­te­taan pro­ses­sia, tek­nii­koi­ta ja tera­pia­suh­det­ta – sekä tera­peut­tien omi­nai­suuk­sia ja poti­las­te­ki­jöi­tä. Cas­ton­guay ym. (2010) kiteyt­tä­vät psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tuk­sen tavoit­tei­ta: psy­ko­te­ra­peut­ti – älä aiheu­ta vahin­koa (do no harm).

Tut­ki­muk­se­ni haas­tat­te­lu­me­ne­tel­mä sopi­si myös erit­täin hyvin hen­ki­lö­koh­tai­sen elä­män ja per­soo­nal­lis­ten piir­tei­den kar­toit­ta­mi­seen kou­lut­ta­ja­pä­te­vyy­den arvioi­mi­ses­sa. Mie­les­tä­ni yhä kiin­ni­te­tään lii­an vähän huo­mio­ta kou­lut­ta­jien hen­ki­lö­koh­tai­siin omi­nai­suuk­siin. Kaik­ki kou­lut­ta­jat eivät vält­tä­mät­tä sovel­lu ope­tus­työ­hön. Kou­lut­ta­jien avoin ja suo­ra vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­suus lie­ven­tää kou­lu­tet­ta­vien ahdis­tus­ta. Kern­berg (2007) on tuo­nut esil­le, että kou­lu­tusyh­tei­sö­jen tuli­si pyr­kiä valit­se­maan kou­lut­ta­jia hei­dän innos­tuk­sen­sa, kom­pe­tens­sin­sa ja kom­mu­ni­kaa­tio­ky­ky­jen­sä mukaan. Stol­ten­berg ja McNeill (2010) ovat esit­tä­neet, että kou­lu­tusyh­tei­sön tuli­si miet­tiä sopi­via työ­noh­jaa­jia työ­noh­jat­ta­vil­le. Kou­lu­tuk­sis­sa on myös tär­keä poh­tia, kuka sovel­tuu hei­koim­min pär­jää­vil­le kou­lu­tet­ta­vil­le työ­noh­jaa­jak­si (Kraus ym. 2011). Teks­tien kir­joit­ta­mi­nen edel­lyt­tää eri­lais­ta kykyä kuin sisäis­te­tyn tie­don ja koke­muk­sen jaka­mi­nen kou­lu­tet­ta­vil­le sel­keäs­ti koos­taen ja sekä vuo­ro­vai­ku­tuk­seen että oppi­mi­seen innos­taen. Kaik­ki kou­lut­ta­jat eivät myös­kään sovi kai­kil­le. Uskal­ta­vat­ko kou­lu­tusyh­tei­söt raja­ta pois työ­noh­jaa­jik­si ja kou­lut­ta­jik­si sovel­tu­mat­to­mia kou­lut­ta­jia?

Stern (1985) puhuu van­hem­man innos­tu­nei­suu­den ja elin­voi­man mer­ki­tyk­ses­tä vau­van kehi­tyk­sel­le. Vapaas­ti sovel­taen voi­si aja­tel­la, että ne ovat myös hyviä kou­lut­ta­jan omi­nai­suuk­sia. Laa­jas­ti kou­lut­ta­jan amma­til­lis­ta kehi­tys­tä ja osaa­mis­ta, hen­ki­lö­koh­tais­ta elä­mää ja lähei­siä ihmis­suh­tei­ta kar­toit­ta­va haas­tat­te­lu sel­kiin­nyt­täi­si kuhun­kin kou­lu­tuk­seen sopi­vien kou­lut­ta­jien ja työ­noh­jaa­jien valin­taa. Tut­ki­muk­ses­sa­ni kehi­tet­ty haas­tat­te­lu­me­ne­tel­mä mah­dol­lis­tai­si myös ”vahin­koa aiheut­ta­vien”, itse­ään riit­tä­mät­tö­mäs­ti hoi­ta­vien kou­lut­ta­jien pois­sul­ke­mis­ta kou­lut­ta­ja­teh­tä­vis­tä.

Jat­ko­tut­ki­muk­sen miet­tei­tä ja toi­vei­ta

Tut­ki­muk­sen pain­opis­te on yhä enem­män siir­ty­nyt psy­ko­te­ra­peu­tin ja poti­laan väli­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tar­kas­te­luun – ja sekä psy­ko­te­ra­peu­tin että poti­laan hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien osuu­den tut­ki­mi­seen tera­pia­pro­ses­sis­sa ja tulok­sel­li­suu­des­sa. Sii­hen ovat ohjan­neet omal­ta osal­taan myös laa­jen­tu­neet mää­ri­tel­mät vas­tat­rans­fe­rens­sis­ta sekä objek­ti­suh­de­teo­riat, jot­ka koros­ta­vat psy­ko­te­ra­peu­tin ja poti­laan välis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Sii­nä molem­mat osa­puo­let tuo­vat hoi­toon oman hen­ki­lö­koh­tai­sen taus­tan­sa. Nyky­ään puhu­taan psy­ko­te­ra­peu­tin ja poti­laan väli­ses­tä kah­den sub­jek­tin vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta, jos­sa tera­peut­ti­nen pro­ses­si on tulos­ta kah­den ihmi­sen molem­min­puo­li­ses­ta vai­ku­tuk­ses­ta toi­siin­sa. Tule­vai­suu­des­sa on myös tär­ke­ää, että tut­ki­jat ja klii­ni­kot ovat jat­ku­vas­sa yhteis­työs­sä. Tämä on olen­nais­ta, jot­ta psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus­ta saa­daan teh­tyä klii­ni­ses­tä työs­tä käsin.

Toi­von, että voim­me perus­teel­lis­ten haas­tat­te­lu­jen avul­la tukea kou­lut­ta­jia – ja kou­lu­tet­ta­via: eri­lais­ten puo­lien­sa tun­nis­ta­mi­seen – ja nii­den vai­ku­tuk­seen psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­sis­sa, sekä aut­taa ja opet­taa hei­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­sem­paan, emo­tio­naa­li­ses­ti saa­ta­vil­lao­le­vam­paan ja poti­laan ryt­miä luke­vaan koh­taa­mi­seen.

Eri­tyi­ses­ti toi­von, että uskal­lam­me ja osaam­me kehit­tää teo­rioi­tam­me ja mene­tel­miäm­me vas­taa­maan koh­taa­vam­min nyky­po­ti­lait­tem­me tar­pei­siin.

Artik­ke­li hyväk­syt­ty 8.5.2018.

Kir­jal­li­suus

 

Alva­rez, Anne (1992). Live com­pa­ny: Psyc­hoa­na­ly­tic psyc­hot­he­ra­py with autis­tic, bor­der­li­ne, depri­ved and abused children. Lon­don: Rout­led­ge.

Ame­rican Psyc­hiat­ric Associa­tion (1993). Prac­tice gui­de­li­nes for major depres­si­ve disor­der in adults. Ame­rican Jour­nal of Psyc­hiat­ry, 150(4), 1–26.

Beut­ler, Lar­ry. E., Mac­ha­do, Pau­lo P., Neu­feldt, Susan A. (1994). The­ra­pists variables. Teok­ses­sa Ber­gin, A. E. & Gar­field, S. L. (toim.), Hand­book of psyc­hot­he­ra­py and beha­vior chan­ge (4. pai­nos), 229–269. New York: Wiley

Blatt, Sid­ney J., Sanis­low, Char­les A., Zuroff, David C., Pil­ko­nis, Paul A. (1996). Cha­rac­te­ris­tics of effec­ti­ve the­ra­pists: furt­her ana­ly­sis of data from the Natio­nal Ins­ti­tu­te of Men­tal Health Treat­ment of Depres­sion Col­la­bo­ra­ti­ve Research Pro­gram. Jour­nal of Con­sul­ting and Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 64(6), 1276–1284.

Bowl­by, John (1973). Attach­ment and loss. Vol. II: Sepa­ra­tion. Har­mondsworth: Pen­guin Books.

Bowl­by, John (1988). A secu­re base: Cli­nical applica­tions of attach­ment theo­ry. Lon­don: Rout­led­ge.

Cas­ton­guay, Louis G. (2013). Psyc­hot­he­ra­py outco­me: An issue worth re-revi­si­ting 50 years later. Psyc­hot­he­ra­py, 50(1), 52–67.

Cas­ton­guay, Louis G., Boswell, James F., Cons­tan­ti­no, Mic­hael J., Goldfried, Mar­vin R., Hill, Cla­ra E. (2010). Trai­ning implica­tions of harm­ful effects of psyc­ho­lo­gical treat­ments. Ame­rican Psyc­ho­lo­gist, 65(1), 34–49.

Cle­mens, Nor­man A. (2010). Depen­dency on the psyc­hot­he­ra­pist. Jour­nal of Psyc­hiat­ric Prac­tice, 16(1), 50–53.

Daly, Kat­he­ri­ne D. & Mal­linc­rodt, Brent (2009). Expert the­ra­pists’ approac­hes to psyc­hot­he­ra­py with adult clients with attach­ment avoi­dance or anxie­ty. Jour­nal of Coun­se­ling Psyc­ho­lo­gy, 56(4), 549–563.

Deg­nan, Amy, Sey­mour-Hyde, Anni­ly, Har­ris, Ali­son, Ber­ry, Kat­he­ri­ne (2016). The role of the­ra­pist attach­ment in alliance and outco­me: a sys­te­ma­tic lite­ra­tu­re review. Cli­nical Psyc­ho­lo­gy and Psyc­hot­he­ra­py, 23(1), 47–65.

Ehr­ling, Lee­na-Maria (2006). Psy­ko­te­ra­pian vai­ku­tus­ten arvioi­mi­nen. Kes­kus­te­lu-ana­lyyt­ti­nen tut­ki­mus arvioin­ti­haas­tat­te­lun käy­tän­teis­tä. Hel­sin­gin yli­opis­ton sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gian lai­tos, Sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gi­sia tut­ki­muk­sia 13.

Elliott, Robert, Bohart, Art­hur C., Wat­son, Jean­ne C., Green­berg, Les­lie S. (2011). Empat­hy. Psyc­hot­he­ra­py, 48(1), 43–49.

Erik­son, Erik H. (1959). Iden­ti­ty and the life cycle. New York: Inter­na­tio­nal Uni­ver­si­ties Press.

Erik­son, Erik H. (1964). Insight and res­pon­si­bi­li­ty. New York: Nor­ton.

Gel­so, Char­les J. & Hayes, Jef­frey A. (2001). Coun­tert­rans­fe­rence mana­ge­ment. Psyc­hot­he­ra­py: Theo­ry, Research, Prac­tice, Trai­ning, 38(4), 418–422.

Gel­so, Char­les J., Latts, Mara G., Gomez, Maria J., Fas­sin­ger, Ruth E. (2002). Coun­tert­rans­fe­rence mana­ge­ment and the­ra­py outco­me: an ini­tial eva­lua­tion. Jour­nal of Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 58(7), 861–867.

Grant, Johan & San­dell, Rolf (2004). Clo­se fami­ly or mere neigh­bours? Some empi­rical data on the dif­fe­rences between psyc­hoa­na­ly­sis and psyc­hot­he­ra­py. Teok­ses­sa Ric­hard­son, P., Käc­he­le, H., Ren­lund, C. (toim.), Research on psyc­hoa­na­ly­tic psyc­hot­he­ra­py with adults, 81–108. Lon­don: Kar­nac Books.

Hei­no­nen, Erk­ki (2014). Therapist’s pro­fes­sio­nal and per­so­nal cha­rac­te­ris­tics as pre­dic­tors of wor­king alliance and outco­me in psyc­hot­he­ra­py. Hel­sin­ki: Natio­nal Ins­ti­tu­te for Health and Wel­fa­re, Research 123.

Hen­ry, Wil­liam P., Schacht, Tho­mas E., Strupp, Hans H. (1986). Struc­tu­ral ana­ly­sis of social beha­vior: applica­tion to a stu­dy of inter­per­so­nal process in dif­fe­ren­tial psyc­hot­he­ra­py outco­me. Jour­nal of Con­sul­ting and Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 54(1), 27–31.

Hen­ry, Wil­liam P., Schacht, Tho­mas E., Strupp, Hans H. (1990). Patient and the­ra­pist int­ro­ject, inter­per­so­nal process and dif­fe­ren­tial psyc­hot­he­ra­py outco­me. Jour­nal of Con­sul­ting and Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 58(6), 768–774.

Hil­liard, Rus­sell B., Hen­ry, Wil­liam P., Strupp, Hans H. (2000). An inter­per­so­nal model of psyc­hot­he­ra­py: lin­king patient and the­ra­pist deve­lop­men­tal his­to­ry, the­ra­peu­tic process and types of outco­me. Jour­nal of Con­sul­ting and Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 68(1), 125–133.

Hor­vath, Adam O., Del Re, A. C., Flüc­ki­ger, Chris­toph, Symonds, Dian­ne (2011). The alliance. Teok­ses­sa Norc­ross, J. C. (toim.), Rela­tions­hips that work, 25–69. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Hup­pert, Jonat­han D., Buf­ka, Lynn F., Bar­low, David H., Gor­man, Jack M., Shear, M. Kat­he­ri­ne, Woods, Scott W. (2001). The­ra­pists, the­ra­pist variables and CBT outco­me for panic disor­der: results from mul­ticen­ter trial. Jour­nal of Con­sul­ting and Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 69(5), 747–755.

Kern­berg, Otto F. (2007). The coming chan­ges in psyc­hoa­na­ly­tic educa­tion: part I. The Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 88(1), 183–202.

Knekt, Paul, Lind­fors, Ola­vi, Laak­so­nen, Maa­rit (2010). Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus – psy­ko­te­ra­pioi­den vai­kut­ta­vuus vii­den vuo­den seu­ran­nas­sa. Hel­sin­ki: Ter­vey­den ja hyvin­voin­nin lai­tos, Raport­ti 33/2010.

Knekt, Paul, Lind­fors, Ola­vi, Laak­so­nen, Maa­rit A., Ren­lund, Camil­la, Haa­ra­mo, Pei­ja, Här­kä­nen, Tom­mi, Vir­ta­la, Esa (2011). Qua­si-expe­ri­men­tal stu­dy on the effec­ti­ve­ness of psyc­hoa­na­ly­sis, long-term and short-term psyc­hot­he­ra­py on psyc­hiat­ric symp­toms, work abi­li­ty and func­tio­nal capaci­ty during a 5‑year fol­low-up. Jour­nal of Affec­ti­ve Disor­ders, 132(1–2), 37–47.

Kohut, Heinz (1971). The ana­ly­sis of the self. New York: Inter­na­tio­nal Uni­ver­si­ties Press.

Kohut, Heinz (1977). The res­to­ra­tion of the self. New York: Inter­na­tio­nal Uni­ver­si­ties Press.

Kohut, Heinz (1984). How does ana­ly­sis cure? Chica­go: Uni­ver­si­ty of Chica­go Press.

Kohut, Heinz (1985). Self psyc­ho­lo­gy and the huma­ni­ties. New York: Nor­ton.

Kraus, David R., Cas­ton­gy­ay, Louis G., Boswell, James F., Nord­berg, Samuel S., Hayes, Jef­frey A. (2011). The­ra­pist effec­ti­ve­ness: implica­tions for accoun­ta­bi­li­ty and patient care. Psyc­hot­he­ra­py Research, 21(3), 267–276.

Lam­bert, Mic­hael J. (2013). The efficacy and effec­ti­ve­ness of psyc­hot­he­ra­py. Teok­ses­sa Lam­bert, M. J. (toim.), Ber­gin and Garfield’s hand­book of psyc­hot­he­ra­py and beha­viour chan­ge (6. pai­nos), 169–218. Hobo­ken, NJ: Wiley.

Leh­to­vuo­ri, Pir­jo (1995). Hel­sin­gin Psy­ko­te­ra­pia­pro­jek­ti. Tut­ki­mus­suun­ni­tel­ma, hyväk­syt­ty 10.5.1995.

Leh­to­vuo­ri, Pir­jo (2002) Psy­ko­te­ra­peut­tien koke­muk­sia amma­til­li­ses­ta kehi­tyk­ses­tä ja hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta elä­mäs­tä. Psy­ko­lo­gian lisen­si­aa­tin­tut­ki­mus. Turun yli­opis­to.

Leh­to­vuo­ri, Pir­jo (2003). Psy­ko­te­ra­peut­tien koke­muk­sia amma­til­li­ses­ta kehi­tyk­ses­tä ja hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta elä­mäs­tä. Psy­ko­te­ra­pia, 22(3), 178–187.

Leh­to­vuo­ri, Pir­jo (2006). Kyl­lin lähel­lä – riit­tä­vän kau­ka­na: inhi­mil­li­nen vuo­ro­vai­ku­tus psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­te­ra­pia­pro­ses­sis­sa. Tut­kiel­ma­sar­ja nro 1. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Leh­to­vuo­ri, Pir­jo (2012) Läs­nä ole­va psy­ko­te­ra­peut­ti – kyl­lin lähel­lä, riit­tä­vän kau­ka­na. Teok­ses­sa Ero­nen, S. & Lah­ti-Nuut­ti­la, P. (toim.), Mikä psy­ko­te­ra­pias­sa aut­taa, 142–170. Hel­sin­ki: Edi­ta.

Leh­to­vuo­ri, Pir­jo (2018). Psy­ko­te­ra­peu­tin hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien mer­ki­tys psy­ko­te­ra­pias­sa ja nii­den vai­ku­tus tulok­sel­li­suu­teen iden­ti­teet­ti­haas­tat­te­lun perus­teel­la. Jyväs­ky­lä: Jyväs­ky­lä stu­dies in Educa­tion, Psyc­ho­lo­gy and Research, 602. https://urn.fi/URN:ISBN:978–951-39–7310‑0

Lin­giar­di, Vit­to­rio, Muzi, Lau­ra, Tanzil­li, Anna­li­sa, Caro­ne, Nico­la (2017). Do the­ra­pists’ sub­jec­ti­ve variables impact on psyc­ho­dy­na­mic psyc­hot­he­ra­py outco­mes? A sys­te­ma­tic lite­ra­tu­re review. Cli­nical Psyc­ho­lo­gy and Psyc­hot­he­ra­py, 25(1), 85–101.

Nis­sen-Lie, Hele­ne A., Mon­sen, Jon T., Røn­nes­tad, Mic­hael H. (2010). The­ra­pist pre­dic­tors of ear­ly patient-rated wor­king alliance: a mul­ti­le­vel approach. Psyc­hot­he­ra­py Research, 20(6), 627–646.

Norc­ross, John C. & Wam­pold, Bruce E. (2011). Evi­dence-based the­ra­py rela­tions­hips: research conclusion and cli­nical prac­tices. Psyc­hot­he­ra­py, 48(1), 98–102.

Okiis­hi, John C., Lam­bert, Mic­hael J., Niel­sen, Ste­van L., Ogles, Ben­ja­min M. (2003). Wai­ting for supersh­rink: an empi­rical ana­ly­sis of the­ra­pist effects. Cli­nical Psyc­ho­lo­gy of Psyc­hot­he­ra­py, 10(6), 361–373.

Orlins­ky, David E. & Røn­nes­tad, M. Hel­ge (2005). How psyc­hot­he­ra­pists deve­lop: A stu­dy of the­ra­peu­tic work and pro­fes­sio­nal growth. Was­hing­ton, DC: Ame­rican Psyc­ho­lo­gical Associa­tion.

Rubi­no, Gabriel­la, Bar­ker, Chris, Roth, Tony, Fea­ron, Pasco (2000). The­ra­pist empat­hy and depth of interpre­ta­tion in res­pon­se to poten­tial alliance rup­tu­res: the role of the­ra­pist and patient attach­ment sty­les. Psyc­hot­he­ra­py Research, 10(4), 408–420.

Røn­nes­tad, M. Hel­ge & Skov­holt, Tho­mas M. (2003). The jour­ney of the coun­se­lor and the­ra­pist: research fin­dings and pers­pec­ti­ves on pro­fes­sio­nal deve­lop­ment. Jour­nal of Career Deve­lop­ment, 30(1), 5–44.

Safran, Jere­my D. & Muran, J. Cris­top­her (1996). The reso­lu­tion of rup­tu­res in the the­ra­peu­tic alliance. Jour­nal of Con­sul­ting and Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 64(3), 447–458.

Safran, Jere­my D. & Muran, J. Cris­top­her (2000). Nego­tia­ting the the­ra­peu­tic alliance: A rela­tio­nal treat­ment gui­de. New York: Guil­ford.

Safran, Jere­my D., Muran, J. Cris­top­her, Eubanks-Car­ter, Cat­he­ri­ne (2011). Repai­ring alliance rup­tu­res. Teok­ses­sa Norc­ross, J. N. (toim.), Psyc­hot­he­ra­py rela­tions­hips that work (2. pai­nos), 224–238. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

San­dell, Rolf, Carls­son, Jan, Schu­bert, Johan, Bro­berg, Jea­net­te, Lazar, Anna, Blom­berg, Johan (2002). Varie­ties of the­ra­peu­tic expe­rience and their associa­tions with patient outco­me. Euro­pean Psyc­hot­he­ra­py, 3(1), 17–35.

San­dell, Rolf, Carls­son, Jan, Schu­bert, Johan, Grant, Johan, Lazar, Anna, Bro­berg, Jea­net­te (2006). The­ra­pists’ the­ra­pies: the rela­tion between trai­ning the­ra­py and patient chan­ge in long-term psyc­hot­he­ra­py and psyc­hoa­na­ly­sis. Psyc­hot­he­ra­py Research, 16(3), 306–316.

Schau­en­burg, Hen­ning, Buch­heim, Anna, Beckh, Kath­rin, Nol­te, Tobias, Brenk-Franz, Kat­ja, Leich­sen­ring, Falk, Strack, Mic­ha, Din­ger, Ulri­ke (2010). The influence of psyc­ho­dy­na­mical­ly orien­ted the­ra­pists’ attach­ment repre­sen­ta­tions on outco­me and alliance in inpa­tient psyc­hot­he­ra­py. Psyc­hot­he­ra­py Research, 20(2), 193–202.

Staczan, Pia, Sch­muec­ker, Roswit­ha, Koeh­ler, Miriam, Berglar, Jes­sica, Cra­me­ri, Aure­lia­no, von Wyhl, Agnes, Koe­me­da-Lutz, Mar­git, Schult­hess, Peter, Tschusch­ke, Vol­ker (2017). Effects of sex and gen­der in ten types of psyc­hot­he­ra­py. Psyc­hot­he­ra­py Research, 27(1), 74–88.

Stern, Daniel N. (1985). The inter­per­so­nal world of the infant. Lon­don: Kar­nac Books.

Stern, Daniel N. (2004). The pre­sent moment in psyc­hot­he­ra­py and eve­ry­day life. New York: Nor­ton.

Stern, Daniel N., San­der, Louis W., Nahum, Jere­my P., Har­ri­son, Alexan­dra M., Lyons-Ruth, Kar­len, Mor­gan, Alec C., Bruschwei­ler-Stern, Nadia, Tro­nick, Edward Z. (1998). Non-interpre­ti­ve mec­ha­nism in psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py: the ”somet­hing more” than interpre­ta­tion. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 79(5), 903–921.

Stol­ten­berg, Cal D. & McNeill, Brian W. (2010). IDM super­vi­sion: An inte­gra­ti­ve deve­lop­men­tal model for super­vi­sing coun­se­lors and the­ra­pists (3. pai­nos). New York: Tay­lor & Francis.

Strupp, Hans H. (1993). The Van­der­bilt psyc­hot­he­ra­py stu­dies: Synop­sis. Jour­nal of Con­sul­ting and Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 61(3), 431–433.

Söder­berg, Anna-Karin, Elfors, Caro­li­ne, Holm­qvist-Lars­son, Mat­tias, Fal­ken­ström, Fredrik, Holm­qvist, Rolf (2014). Emo­tio­nal avai­la­bi­li­ty in psyc­hot­he­ra­py: the use­ful­ness and vali­di­ty of the Emo­tio­nal Avai­li­bi­li­ty Sca­les for ana­ly­sing the psyc­hot­he­ra­peu­tic rela­tions­hip. Psyc­hot­he­ra­py Research, 24(1), 91–102.

Tre­vart­hen, Colwyn B. (1979). Com­mu­nica­tion and coo­pe­ra­tion in ear­ly infancy: a desc­rip­tion of pri­ma­ry inter­sub­jec­ti­vi­ty. Teok­ses­sa Bul­lowa, M. (toim.), Befo­re speech, 321–349. Cam­brid­ge: Cam­brid­ge Uni­ver­si­ty Press.

Tre­vart­hen, Colwyn B. & Ait­ken, Ken­neth J. (2001). Infant inter­sub­jec­ti­vi­ty: research, theo­ry and cli­nical applica­tion. Jour­nal of Child Psyc­ho­lo­gy and Psyc­hiat­ry, 42(1), 3–48.

Tschusch­ke, Vol­ker, Cra­me­ri, Aure­lia­no, Köh­ler, Miriam, Berglar, Jes­sica, Muth, Kat­ha­ri­na, Staczan, Pia, von Wyl, Agnes, Schult­hess, Peter, Koe­me­da-Lutz, Mar­git (2015). The role of the­ra­pists’ treat­ment adhe­rence, pro­fes­sio­nal expe­rience, the­ra­peu­tic alliance and clients’ seve­ri­ty of psyc­ho­lo­gical problems: pre­dic­tion of treat­ment outco­me in eight dif­fe­rent psyc­hot­he­ra­py approac­hes. Pre­li­mi­na­ry results of natu­ra­lis­tic stu­dy. Psyc­hot­he­ra­py Research, 25(4), 420–434.

Wam­pold, Bruce E. (2001). The great psyc­hot­he­ra­py deba­te: Models, met­hods and fin­dings. Mahwah, NJ: Erl­baum.

Wam­pold, Bruce E. & Brown, Geor­ge S. (2005). Esti­ma­ting varia­bi­li­ty in outco­mes att­ri­bu­table to the­ra­pists: a natu­ra­lis­tic stu­dy of outco­mes in mana­ged care. Jour­nal of Con­sul­ting and Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 73(5), 914–923.

Wam­pold, Bruce E. (2015). How impor­tant are the com­mon fac­tors in psyc­hot­he­ra­py? An upda­te. World Psyc­hiat­ry, 14(3), 270–277.

Wam­pold, Bruce E. & Imel, Zac (2015). The great psyc­hot­he­ra­py deba­te: The evi­dence for what makes psyc­hot­he­ra­py work (2. pai­nos). New York: Rout­led­ge.