Mark Solms: Psykoanalyysin tieteellinen perusta

Solms, M. (2018). The sci­en­tif­ic stand­ing of psy­cho­analy­sis. BJPsych Inter­na­tion­al, 15(1), 5–8.

Yhteen­ve­to

Tämä kir­joi­tus on yhteen­ve­to psyko­ana­lyysin tieteel­li­sistä ydin­väit­tämistä ja kumoaa ennakkolu­u­lon, että psyko­ana­lyysi ei olisi ”näyt­töön perus­tu­vaa”. Pureudun seu­raavi­in kysymyk­si­in: (A) Kuin­ka tunne-elämä toimii, ter­veenä ja sairaana? (B) Mihin siis psyko­ana­lyyt­ti­nen hoito pyrkii? © Kuin­ka tehokas­ta se on?

 

A.

Tunne-elämän toimin­nas­ta meil­lä on kolme keskeistä väittämää.

1. Vas­ta­syn­tynyt lap­si ei ole ”tab­u­la rasa”, tyhjä mieli; vaan kuten muil­lakin lajeil­la, meil­lä on syn­nyn­näisiä tarpei­ta. Nämä tarpeet (”jot­ka edel­lyt­tävät mie­len työsken­te­lyä” tai kuten Freud kut­sui niitä nimel­lä ”id”) tun­tu­vat ja ilmenevät tun­teina. Perus­tun­teet syn­nyt­tävät vais­tom­aista käyt­täy­tymistä, joka poh­jaa syn­nyn­näisi­in toim­inta­su­un­nitelmi­in tarpei­demme täyt­tämisek­si (esim. itku, etsimi­nen, palelem­i­nen, pak­en­e­m­i­nen, hyökkäys). Ei ole ole­mas­sa yleis­es­ti hyväksyt­tyä määritelmää näi­den ihmisen aivois­sa ole­vien syn­nyn­näis­ten tarpei­den määrälle, mut­ta yleisim­mät määritelmät (esim. Panksepp 1998) totea­vat seu­raavaa.¹

# Meil­lä on tarve toimia osana maail­maa – kos­ka mei­dän biol­o­giset halumme (mukaan lukien ruumi­il­liset tarpeemme) voivat täyt­tyä vain siel­lä. Tarve poh­jaa viet­tiperäiseen uteliaisu­u­teen, etsimiseen, tyy­dy­tyk­sen tavoit­telu­un. (Se on suun­nilleen, mut­ta ei täs­mälleen yht­enevä Freudin ”libido”-käsitteen kanssa.)
# Meil­lä on tarve löytää sek­suaa­likump­pane­ja. Tämä ilme­nee sek­suaalisen halun tun­teena. Tämä vais­to on sukupuolit­tunut (keskimäärin), mut­ta sekä maskuli­iniset että fem­i­ni­iniset taipumuk­set ovat ole­mas­sa molem­mis­sa sukupuolissa.
# Meil­lä on tarve pae­ta vaar­al­lisia tilantei­ta. Tätä on pelko.
# Meil­lä on tarve tuho­ta turhaut­ta­vat objek­tit (asi­at, jot­ka aset­tuvat tarpei­demme ja niiden täyt­tämisen väli­in). Tätä on rai­vo.
# Meil­lä on tarve kiin­tyä hoita­ji­imme (niihin jot­ka pitävät meistä huol­ta). Ero huolta­jista ei näyt­täy­dy pelkona, vaan pani­ikki­na. Ja niiden menet­tämi­nen aiheut­taa epä­toivon tun­teen. (Koko kiin­tymys­suhde­teo­ria perus­tuu tämän tarpeen eri ilmenemismuotoihin.)
# Meil­lä on tarve välit­tää ja hoi­va­ta mui­ta, etenkin jälkikasvuamme. Tämä ”äidin vais­to” ilme­nee (vai­htel­evas­sa määrin) molem­mis­sa sukupuolissa.
# Meil­lä on tarve leikkiä. Tämä ei ole pelkästään kevyt­tä huvia, vaan leik­ki on tapa muo­dostaa sosi­aal­isia rak­en­tei­ta (”nokkimisjärjestys”), ja sen avul­la ylläpi­de­tään sisäryh­män ja ulko­ryh­män välistä rajaa.

Perus­tun­tei­den (ylem­män aivorun­gon ja lim­bisen jär­jestelmän) anato­mia on varsin hyvin tun­net­tu (ks. Panksepp 1998).

2. Mie­len kehi­tyk­sen pääte­htävä on oppia täyt­tämään tarpeemme maail­mas­sa. Me emme opi vain oppimisen vuok­si; me teemme niin luo­dak­semme opti­maal­isia toim­inta­su­un­nitelmia, joiden avul­la täytämme tarpeemme annetus­sa ympäristössä. (Freud kut­suu tätä ”egon” kehit­tymisek­si.) Tämä on tarpeen, jot­ta mei­dän syn­nyn­näiset toim­inta­su­un­nitel­mamme sovite­taan yhteen todel­lis­ten koke­musten kanssa. Evoluu­tio ennakoi, kuin­ka mei­dän tulisi toimia, vaikka­pa vaar­al­li­sis­sa tilanteis­sa, mut­ta se ei pysty ennakoimaan kaikkia mah­dol­lisia vaaro­ja (kuten esim. sähköpis­tok­keen kanssa); jokaisen lapsen on yksilönä opit­ta­va, mitä pelätä. Tämä tapah­tuu tyyp­il­lis­es­ti lap­su­u­den kri­it­tis­inä alku­vu­osi­na, kun emme ole parhait­en varus­tau­tuneet käsit­telemään syn­nyn­näis­ten mallien keskinäisiä ris­tiri­ito­ja (esim. kiin­tymys vs. rai­vo, uteliaisu­us vs. pelko). Mei­dän on siten opit­ta­va tekemään kom­pro­mis­se­ja ja mei­dän on opit­ta­va epä­suo­ria tapo­ja tyy­dyt­tää tarpeita­mme. Tämä puolestaan edel­lyt­tää sijais­toim­into­jen muo­dostamista (kuten vaikka­pa kissan potkaisem­i­nen). Ihmisil­lä on myös laa­ja (kor­tiko-talaami­nen) kap­a­siteet­ti tyy­dyt­tää tarpei­ta kuvit­teel­lisil­la ja sym­bol­isil­la tavoil­la. Oleel­lista on, että onnis­tuneet toim­inta­mallit syn­nyt­tävät onnis­tunut­ta tun­tei­den sään­te­lyä, ja päin­vas­toin. Näin sik­si, että havain­noimme tarpeemme tun­teina; sik­si onnis­tunut hyökkäyk­sen vält­tämi­nen vähen­tää pelkoa, onnis­tunut tapaami­nen eron jäl­keen vähen­tää pani­ikkia, jne. Kun taas epäon­nis­tu­miset vahvis­ta­vat pelkoa ja pani­ikkia, jne.

3. Toteu­tamme useim­miten toim­inta­su­un­nitelmi­amme (eli tapo­ja täyt­tää tarpeita­mme) tiedosta­mat­tamme. Tietoisu­us (”työ­muisti”) on erit­täin rajalli­nen, joten on luon­te­vaa koost­aa ja automa­ti­soi­da opit­tu­ja ratkaisu­ja elämän ongelmi­in (ks. Bargh & Char­trand 1999, jos­sa tode­taan, että vain 5 % tavoit­teel­lis­es­ta toimin­nas­tamme on tietoista). Syn­nyn­näiset toim­inta­mallit vahvis­tu­vat automaat­tis­es­ti lop­putu­lok­ses­ta riip­puen; kuten myös ensim­mäis­ten elin­vu­osien aikana syn­tyneet mallit, ennen kuin aivokuoren deklarati­iviset mui­s­ti­rak­en­teet kyp­syvät. On ole­mas­sa usei­ta tiedosta­mat­to­mia (ei-deklarati­ivisia) muis­ti­jär­jestelmiä, kuten prose­du­raa­li­nen ja emo­tion­aa­li­nen muisti (jot­ka on tal­len­net­tu pääosin basaali­gan­glioiden tasolle). Ne toimi­vat eri sään­nöil­lä. Emme automa­ti­soi pelkästään onnis­tunei­ta toim­inta­su­un­nitelmia. Tähän pie­neen havain­toon perustuen voimme pois­taa aiem­min teh­dyn valitet­ta­van erot­telun kog­ni­ti­ivisen ja dynaamisen tiedosta­mat­toman välil­lä. Joskus lap­si joutuu vain yksinker­tais­es­ti toim­i­maan huonoista malleista vähiten huonon poh­jal­ta hakies­saan ratkaisua ongelmi­in, joi­ta se yrit­tää ratkaista. Puhut­taes­sa tor­jun­nas­ta, repres­sios­ta, on kyse täl­lai­sista virheel­lisiä tai ennenaikaises­ti automa­ti­soituneista toim­inta­malleista. Jot­ta automa­ti­soitu­ja malle­ja voidaan muut­taa tai päivit­tää, ne täy­tyy ”jäsen­tää uudelleen, rekon­solisoi­da” (Tron­son & Tay­lor 2007); eli niiden täy­tyy tul­la uudelleen tietoisu­u­teen, jot­ta niiden on mah­dol­lista muut­tua. Tämä on vaikea tehtävä, kos­ka useim­mat prose­du­raaliset muis­tot ovat vaikei­ta oppia ja vaikei­ta uno­htaa. Ja jotkin emo­tion­aaliset muis­tot – jot­ka ovat voineet syn­tyä yhden ain­oan koke­muk­sen tulok­se­na – vaikut­ta­vat muut­tumat­tomil­ta. Lisäk­si tor­jun­ta, repres­sio estää määritelmän­sä mukaises­ti ratkaise­mat­tomi­in ongelmi­in liit­tynei­den automaa­tioiden läpi­työstämisen. Psyko­ana­lyysin mekanis­mien ymmärtämisessä tietoisu­u­den kaut­ta uudelleen muokkaan­tu­misen teo­ria (the­o­ry of recon­sol­i­da­tion) on erit­täin tärkeä.

 

B.

Psyko­ana­lyytikko­jen käyt­tämät kli­iniset menetelmät poh­jau­tu­vat alla ole­vi­in väittämiin.

1. Psykol­o­giset poti­laat kär­sivät ensi sijas­sa tun­teis­taan. Keskeinen ero psyko­ana­lyyt­tis­ten ja monien psyki­a­tris­ten hoit­o­muo­to­jen välil­lä on, että me uskomme tun­tei­den merk­it­sevän jotain. Tarkem­min ottaen, tun­teet edus­ta­vat täyt­tämät­tömiä tarpei­ta. (Siten pani­ik­ista kär­sivä poti­las pelkää menet­tävän­sä jotain, raivos­ta kär­sivä poti­las on turhau­tunut jostain, jne.) Tämä itses­tään­selvyys pätee riip­pumat­ta eti­ol­o­gi­sista tek­i­jöistä, syy-yhteyk­sistä; vaik­ka toinen henkilö pelkää mene­tys­tä perus­ta­van­laa­tuis­es­ti enem­män kuin toinen, niin molem­pi­en pelko on silti merk­it­sevää. Tarkkaan ottaen: tun­nehäir­iöt ovat seu­raus­ta epäon­nis­tuneista yri­tyk­sistä tyy­dyt­tää tarpei­ta.

2. Psykol­o­gisen hoidon pää­tavoite on siten aut­taa poti­las­ta oppi­maan parem­pia (toimi­vampia) tapo­ja täyt­tää tarpeitaan. Tämä puolestaan johtaa parem­paan tun­tei­den sääte­lyyn. Psyki­a­trises­sa hoitokäytän­nössä ei-toiv­ot­tu­ja tun­tei­ta tukah­dute­taan. Me emme usko tun­tei­ta tukah­dut­tavien lääke­hoito­jen paran­ta­van tunne-elämän häir­iöitä. Lääk­keet hoita­vat oire­i­ta. Tunne-elämän häir­iöistä paran­tu­mi­nen edel­lyt­tää poti­laan täyt­tymät­tömän tarpeen (tarpei­den) käsit­telemistä, kos­ka ne aiheut­ta­vat poti­laan oireet. Oirei­den lievit­tämi­nen on kuitenkin joskus tarpeen, ennen kuin poti­las on kykenevä psykol­o­giseen hoitoon, kos­ka useim­mat psykoter­api­an muodot edel­lyt­tävät yhteistyötä poti­laan ja ter­apeutin kesken. On myös sel­l­aisia psykopa­tolo­gian muo­to­ja, jot­ka eivät koskaan ole yhteistyöhön poh­jau­tu­van psykoter­api­an tavoitettavissa.

3. Psyko­ana­lyyt­ti­nen ter­apia eroaa muista psykoter­api­an muodoista siinä, että tavoit­teena on muut­taa syvästi automa­ti­soitu­ja toim­inta­su­un­nitelmia. Tämä on tarpeen edel­lä maini­tun perus­teel­la. Psyko­ana­lyyt­ti­nen menetelmä keskit­tyy sik­si seuraavaan.

# Tun­nista­maan hal­lit­se­vat tun­teet (jot­ka tun­netaan tietois­es­ti, mut­ta niiden ei vält­tämät­tä tun­nis­te­ta liit­tyvän itseen, jne.).
# Nämä tun­teet pal­jas­ta­vat oireen merk­i­tyk­sen. Eli, ne johta­vat tun­teen takana ole­vien (toim­i­mat­tomien) automaat­tis­ten mallien äärelle.
# Oire­htivia automa­ti­soitu­ja malle­ja ei pysty muis­ta­maan suo­raan juuri siitä syys­tä, että ne ovat automa­ti­soitu­ja (eli tiedosta­mat­to­mia). Sik­si ana­lyytikko tun­nistaa ne epä­suo­rasti tuo­ma­l­la tietoisu­u­teen tois­teisia käyt­täy­tymis­mall­e­ja, jot­ka juon­tu­vat näistä automa­ti­soiduista malleista.
# Uudelleen koost­a­mi­nen tapah­tuu pääosin aivo­jen van­him­mis­sa osis­sa ole­via varhaisia malle­ja aktivoimal­la. Se tapah­tuu niiden nyky­hetken johdan­nais­ten avul­la (tätä kut­su­taan ”transferenssi”-tulkinnaksi). Vain uloim­man aivokuoren muis­to­ja voidaan tun­nistaa ja käsitellä.
# Täl­lainen mie­len uudelleen rak­en­tu­mi­nen (recon­sol­i­da­tion) on vaikeaa pääosin sen vuok­si, miten non­deklarati­ivi­nen (implisi­it­ti­nen) muis­ti­jär­jestelmä toimii, ja osin sik­si, että tukah­dut­ta­mi­nen on seu­raus­ta ratkaise­mat­tomien ongelmien uudelleen aktivoin­nin vaikeud­es­ta. Näistä syistä psyko­ana­lyyt­ti­nen hoito vie aikaa – eli lukuisia ja sään­nöl­lisiä istun­to­ja – ”asioiden läpityöstämiseksi”.

 

Mie­len­ter­veystyön rahoit­ta­jien on ymmär­ret­tävä, kuin­ka oppimi­nen toimii. Tarkem­paa tietoa psyko­ana­lyyt­tis­es­ta ter­api­as­ta löy­tyy läh­teestä Solms (2017).

 

C.

 

Psyko­ana­lyyt­ti­nen ter­apia tuot­taa hyviä tulok­sia – ainakin yhtä hyviä, ja mon­es­sa suh­teessa parem­pia, kuin muut nykyiset todis­te­tusti toimi­vat psyki­a­tri­an hoitomuodot.

1. Psykoter­apia on yleen­sä erit­täin tehokas hoit­o­muo­to. Meta-ana­lyysit psykoter­api­an tulok­sel­lisu­ud­es­ta näyt­tävät tehokku­u­den ole­van 0.73:n ja 0.85:n välil­lä. Lukua 0.8 pide­tään psyki­a­trises­sa tutkimuk­ses­sa korkeana tasona, lukua 0.5 keskinker­taise­na ja lukua 0.2 heikkona. Nähdäk­semme psykoter­api­an toimivu­u­den tois­es­ta näkökul­mas­ta, nyky­is­ten mielialalääkkei­den tehokku­us on välil­lä 0.24 ja 0.31. (Kirsch ym. 2008; Turn­er ym. 2008). Psykoter­api­an aikaansaa­mat muu­tok­set ovat nähtävis­sä aivo­jen kuvan­tamisel­la, ja ne ovat vähin­tään yhtä merkit­täviä kuin lääke­hoidol­la saavutetut.

2. Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia on aivan yhtä toimi­va hoit­o­muo­to, kuin muutkin tutk­i­tusti toimi­vat psykoter­api­an muodot (eli kog­ni­ti­ivis-behav­ior­isti­nen ter­apia [CBT]). Tämä on nyt osoitet­tu kiis­tat­ta (Stein­ert ym. 2017). Lisäk­si on todis­tei­ta, jot­ka viit­taa­vat siihen, että psyko­ana­lyyt­tisen ter­api­an vaiku­tuk­set ovat pitkäkestoisem­pia – ja jopa vahvis­tu­vat – hoidon pää­tyt­tyä. Shed­lerin (2010) arvo­val­tainen kat­saus kaikki­in tähän men­nessä tehty­i­hin kon­trol­loi­tu­i­hin sat­un­nais­tutkimuk­si­in toteaa psyko­ana­lyyt­tisen ter­api­an (jopa keven­netyis­sä ja lyhen­netyis­sä muodois­saan) pää­tyvän tehokku­u­teen 0.78 ja 1.46 välil­lä. Metodol­o­gis­es­ti eri­tyisen perus­teelli­nen meta-ana­lyysi (Abbass ym. 2006) vähen­si psyko­ana­lyyt­tises­sa ter­api­as­sa ollei­den poti­laiden yleistä oire­hd­in­taa tehokku­udel­la 0.97. Tehokku­us nousi 1.51:een poti­laiden jälkiarvioin­nis­sa. Tuoreem­pi meta-ana­lyysi (Abbass ym. 2014) osoit­ti tehokku­udek­si 0.71, ja siinä löy­det­ti­in sama nou­se­va tehokku­us jälkiarvioin­nis­sa. Tämä viimeisin meta-ana­lyysi kos­ki lyhytkestoista psyko­ana­lyyt­tista hoitoa. De Maat kol­le­goi­neen (2009) toteaa menetelmä­ana­lyyt­tises­sa meta-ana­ly­y­sis­saan pitkäkestoisen psyko­ana­lyyt­tisen psykoter­api­an tehokku­udek­si 0.78 ter­api­an päät­tyessä ja 0.94 jälkiseu­ran­nas­sa, ja psyko­ana­lyysin tehokku­udek­si 0.87 ja jälkiseu­ran­nas­sa 1.18. Yhteen­ve­t­ona voidaan tode­ta että oirei­den mukaisen ter­ve­htymisen tehokku­us, (vs. per­soon­al­lisu­u­den muu­tos) on pitkäkestoises­sa psyko­ana­lyyt­tises­sa ter­api­as­sa 1.03, ja psyko­ana­ly­y­sis­sa 1.38. Leuzinger-Bohle­ber ym. (2018) julkaisee piakkoin tutkimuk­sen, jos­sa tode­taan vieläkin korkeampia tehokku­us­luku­ja psyko­ana­lyysille masen­nuk­sen hoi­dos­sa. Sään­nön­mukainen jälkiseu­ran­nas­sa havait­tu nou­se­va tehokku­us­luku viit­taa siihen, että psyko­ana­lyyt­ti­nen ter­apia syn­nyt­tää pros­essin, joka jatkuu ter­api­an pää­tyt­tyäkin (kun taas muis­sa psykoter­api­an muodois­sa, kuten CBT:ssä tulok­set pyrkivät hiipumaan).

3. Parhai­ta hoito­tu­lok­sia ennakoi­vat ter­apeut­tiset tekni­ikat, riip­pumat­ta psykoter­api­a­muo­dos­ta, sopi­vat hyvin yhteen edel­lä kuvat­tu­jen psyko­dy­naamis­ten mekanis­mien kanssa. Näitä tekni­ikoi­ta ovat (Blagys & Hilsen­roth 2000):

# rak­en­tee­ton, avoin ja määrit­telemätön dialo­gi poti­laan ja ter­apeutin kesken
# tois­teis­ten teemo­jen tun­nist­a­mi­nen poti­laan kokemusmaailmassa
# poti­laan tun­tei­den ja käsi­tys­ten kytkem­i­nen men­neisi­in kokemuksiin
#huomion kiin­nit­tämi­nen tun­teisi­in, joi­ta poti­las pitää mah­dot­tom­i­na hyväksyä
# osoite­taan tapo­ja, joil­la poti­las vält­tää näitä tunteita
# keski­tytään tässä-ja-nyt-ter­api­a­suh­teeseen
# vede­tään yhteyk­siä ter­api­a­suh­teen ja muiden ihmis­suhtei­den välille

 

On valai­se­vaa huo­ma­ta, että nämä tekni­ikat johta­vat parhaisi­in hoito­tu­lok­si­in riip­pumat­ta psykoter­api­an muo­dos­ta. Toisin sanoen, samat tekni­ikat (tai niiden osa; ks. Hayes ym. 1996) ennakoi­vat opti­maal­ista hoito­tu­losta myös CBT:ssä, vaik­ka ter­apeu­tit itse usko­vat tekevän­sä jotain muuta.

Ei siis liene yllä­tys, että riip­pumat­ta val­it­se­mas­taan suun­tauk­ses­ta, psykoter­apeu­tit val­it­se­vat useim­miten itse itselleen psyko­ana­lyyt­tisen psykoter­api­an! (Nor­cross 2005).

 

Olen tietoinen siitä, etteivät hänen yhteen­ve­toni väit­tämät tee oikeut­ta eri­lais­ten psyko­ana­lyyt­tis­ten näke­mys­ten mon­i­naisu­udelle, ei teo­ri­ana eikä ter­api­ana. Sanon niiden ole­van vain ydin­väit­tämiä, jot­ka kätkevät alleen yksi­tyisko­h­dat, myös ne joista emme ole vielä saavut­ta­neet yksimielisyyt­tä. Nämä väit­teet voidaan toden­taa nykyisel­lä tieteel­lisel­lä tutkimuk­sel­la, ja ne yksinker­tais­es­ti ovat järkeenkäypiä.

 

Viite

1. Keski­tyn tässä tun­nepo­h­jaisi­in tarpeisi­in – jot­ka tun­netaan stress­inä, raivona, jne. – en ruumi­il­lisi­in tarpeisi­in – jot­ka tun­netaan nälkänä, janona, jne. – tai havain­toärsykkeisi­in – jot­ka tun­netaan kipuna, pahoin­vointi­na, jne. (ks. Panksepp 1998). Käytän tässä artikke­lis­sa ter­miä ”toim­inta­su­un­nitel­ma” samas­sa merk­i­tyk­sessä kuin nykyi­nen lasken­nalli­nen neu­rotiede käyt­tää ter­miä ”pre­dic­tion”.

Kir­jal­lisu­us

Abbass, A. A., Han­cock, J. T., Hen­der­son, J. ym. (2006). Short-term psy­cho­dy­nam­ic psy­chother­a­pies for com­mon men­tal dis­or­ders. Cochrane Data­base of Sys­tem­at­ic Reviews, 4, CD004687.

Abbass, A. A., Kise­ly, S. R., Town, J. M. ym. (2014). Short-term psy­cho­dy­nam­ic psy­chother­a­pies for com­mon men­tal dis­or­ders (update). Cochrane Data­base of Sys­tem­at­ic Reviews, 7, CD004687.
Bargh, J. & Char­trand, T. (1999). The unbear­able auto­matic­i­ty of being. Amer­i­can Psy­chol­o­gist, 54(7), 462–479.

Blagys, M. D. & Hilsen­roth, M. J. (2000). Dis­tinc­tive activ­i­ties of short-term psy­cho­dy­nam­ic-inter­per­son­al psy­chother­a­py: a review of the com­par­a­tive psy­chother­a­py process lit­er­a­ture. Clin­i­cal Psy­chol­o­gy: Sci­ence and Prac­tice, 7(2), 167–188.

de Maat, S., de Jonghe, F., Scho­ev­ers, R. ym. (2009). The effec­tive­ness of long-term psy­cho­an­a­lyt­ic ther­a­py: a sys­tem­at­ic review of empir­i­cal stud­ies. Har­vard Review of Psy­chi­a­try, 17(1), 1–23.

Hayes, A. M., Cas­tonguay, L. G., Gold­fried, M. R. (1996). Effec­tive­ness of tar­get­ing the vul­ner­a­bil­i­ty fac­tors of depres­sion in cog­ni­tive ther­a­py. Jour­nal of Con­sult­ing and Clin­i­cal Psy­chol­o­gy, 64(3), 623–627.

Kirsch, I., Dea­con, B. J., Hue­do-Med­i­na, T. B. ym. (2008). Ini­tial sever­i­ty and anti­de­pres­sant ben­e­fits: a meta-analy­sis of data sub­mit­ted to the food and drug admin­is­tra­tion. PLoS Med­i­cine, 5, e45.

Leuzinger-Bohle­ber, M., Hautzinger, M., Fiedler, G., Keller, W., Bahrke, U., Kallen­bach, L., Kaufhold, J., Ernst, M., Negele, A., Schött, M., Küchen­hoff, H., Gün­ther, F., Rüger, B., Beu­tel, M. (2018). Out­come of psy­cho­an­a­lyt­ic and cog­ni­tive-behav­ioral ther­a­py with chron­ic depressed patients: a con­trolled tri­al with pref­er­en­tial and ran­dom­ized allo­ca­tion. British Jour­nal of Psy­chi­a­try, lähetetty.

Nor­cross, J. C. (2005). The psychotherapist’s own psy­chother­a­py: edu­cat­ing and devel­op­ing psy­chol­o­gists. Amer­i­can Psy­chol­o­gist, 60, 840–850.

Panksepp, J. (1998). Affec­tive Neu­ro­science. Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Shedler, J. (2010). The effi­ca­cy of psy­cho­dy­nam­ic psy­chother­a­py. Amer­i­can Psy­chol­o­gist, 65, 98–109.

Solms, M. (2017). What is “the uncon­scious,” and where is it locat­ed in the brain? A neu­ropsy­cho­an­a­lyt­ic per­spec­tive. Annals of the New York Acad­e­my of Sci­ences, 1406(1), 90–97.
Stein­ert, C., Munder, T., Rabung, S., Hoy­er, J., Leich­sen­ring, F. (2017). Psy­cho­dy­nam­ic ther­a­py: as effi­ca­cious as oth­er empir­i­cal­ly sup­port­ed treat­ments? A meta-analy­sis test­ing equiv­a­lence of out­comes. The Amer­i­can Jour­nal of Psy­chi­a­try, doi: 10.1176/appi.ajp.2017.17010057.

Tron­son, N. C. & Tay­lor, J. R. (2007). Mol­e­c­u­lar mech­a­nisms of mem­o­ry recon­sol­i­da­tion. Nature Reviews Neu­ro­science, 8, 262–275.

Turn­er, E., Matthews, A., Linardatos, E. ym. (2008). Selec­tive pub­li­ca­tion of anti­de­pres­sant tri­als and its influ­ence on appar­ent effi­ca­cy. The New Eng­land Jour­nal of Med­i­cine, 358, 252–260.

 

 

Alku­peräi­nen artikke­li: Solms, M. (2018). The sci­en­tif­ic stand­ing of psy­cho­analy­sis. BJPsych Inter­na­tion­al, 15(1), 5–8.
Suo­men­tanut Aili von Schulman.