Mark Solms: Psykoanalyysin tieteellinen perusta

Solms, M. (2018). The scien­ti­fic stan­ding of psyc­hoa­na­ly­sis. BJP­sych Inter­na­tio­nal, 15(1), 5–8.

Yhteen­ve­to

Tämä kir­joi­tus on yhteen­ve­to psy­koa­na­lyy­sin tie­teel­li­sis­tä ydin­väit­tä­mis­tä ja kumo­aa ennak­ko­luu­lon, että psy­koa­na­lyy­si ei oli­si ”näyt­töön perus­tu­vaa”. Pureu­dun seu­raa­viin kysy­myk­siin: (A) Kuin­ka tun­ne-elä­mä toi­mii, ter­vee­nä ja sai­raa­na? (B) Mihin siis psy­koa­na­lyyt­ti­nen hoi­to pyr­kii? © Kuin­ka teho­kas­ta se on?

 

A.

Tun­ne-elä­män toi­min­nas­ta meil­lä on kol­me kes­keis­tä väit­tä­mää.

1. Vas­ta­syn­ty­nyt lap­si ei ole ”tabu­la rasa”, tyh­jä mie­li; vaan kuten muil­la­kin lajeil­la, meil­lä on syn­nyn­näi­siä tar­pei­ta. Nämä tar­peet (”jot­ka edel­lyt­tä­vät mie­len työs­ken­te­lyä” tai kuten Freud kut­sui nii­tä nimel­lä ”id”) tun­tu­vat ja ilme­ne­vät tun­tei­na. Perus­tun­teet syn­nyt­tä­vät vais­to­mais­ta käyt­täy­ty­mis­tä, joka poh­jaa syn­nyn­näi­siin toi­min­ta­suun­ni­tel­miin tar­pei­dem­me täyt­tä­mi­sek­si (esim. itku, etsi­mi­nen, pale­le­mi­nen, pake­ne­mi­nen, hyök­käys). Ei ole ole­mas­sa ylei­ses­ti hyväk­syt­tyä mää­ri­tel­mää näi­den ihmi­sen aivois­sa ole­vien syn­nyn­näis­ten tar­pei­den mää­räl­le, mut­ta ylei­sim­mät mää­ri­tel­mät (esim. Pank­sepp 1998) totea­vat seu­raa­vaa.1

# Meil­lä on tar­ve toi­mia osa­na maa­il­maa – kos­ka mei­dän bio­lo­gi­set halum­me (mukaan lukien ruu­miil­li­set tar­peem­me) voi­vat täyt­tyä vain siel­lä. Tar­ve poh­jaa viet­ti­pe­räi­seen ute­liai­suu­teen, etsi­mi­seen, tyy­dy­tyk­sen tavoit­te­luun. (Se on suun­nil­leen, mut­ta ei täs­mäl­leen yhte­ne­vä Freu­din ”libido”-käsitteen kans­sa.)
# Meil­lä on tar­ve löy­tää sek­su­aa­li­kump­pa­ne­ja. Tämä ilme­nee sek­su­aa­li­sen halun tun­tee­na. Tämä vais­to on suku­puo­lit­tu­nut (kes­ki­mää­rin), mut­ta sekä mas­ku­lii­ni­set että femi­nii­ni­set tai­pu­muk­set ovat ole­mas­sa molem­mis­sa suku­puo­lis­sa.
# Meil­lä on tar­ve pae­ta vaa­ral­li­sia tilan­tei­ta. Tätä on pel­ko.
# Meil­lä on tar­ve tuho­ta tur­haut­ta­vat objek­tit (asiat, jot­ka aset­tu­vat tar­pei­dem­me ja nii­den täyt­tä­mi­sen väliin). Tätä on rai­vo.
# Meil­lä on tar­ve kiin­tyä hoi­ta­jiim­me (nii­hin jot­ka pitä­vät meis­tä huol­ta). Ero huol­ta­jis­ta ei näyt­täy­dy pel­ko­na, vaan paniik­ki­na. Ja nii­den menet­tä­mi­nen aiheut­taa epä­toi­von tun­teen. (Koko kiin­ty­mys­suh­de­teo­ria perus­tuu tämän tar­peen eri ilme­ne­mis­muo­toi­hin.)
# Meil­lä on tar­ve välit­tää ja hoi­va­ta mui­ta, eten­kin jäl­ki­kas­vuam­me. Tämä ”äidin vais­to” ilme­nee (vaih­te­le­vas­sa mää­rin) molem­mis­sa suku­puo­lis­sa.
# Meil­lä on tar­ve leik­kiä. Tämä ei ole pel­käs­tään kevyt­tä huvia, vaan leik­ki on tapa muo­dos­taa sosi­aa­li­sia raken­tei­ta (”nok­ki­mis­jär­jes­tys”), ja sen avul­la yllä­pi­de­tään sisä­ryh­män ja ulko­ryh­män välis­tä rajaa.

Perus­tun­tei­den (ylem­män aivo­run­gon ja lim­bi­sen jär­jes­tel­män) ana­to­mia on var­sin hyvin tun­net­tu (ks. Pank­sepp 1998).

2. Mie­len kehi­tyk­sen pää­teh­tä­vä on oppia täyt­tä­mään tar­peem­me maa­il­mas­sa. Me emme opi vain oppi­mi­sen vuok­si; me teem­me niin luo­dak­sem­me opti­maa­li­sia toi­min­ta­suun­ni­tel­mia, joi­den avul­la täy­täm­me tar­peem­me anne­tus­sa ympä­ris­tös­sä. (Freud kut­suu tätä ”egon” kehit­ty­mi­sek­si.) Tämä on tar­peen, jot­ta mei­dän syn­nyn­näi­set toi­min­ta­suun­ni­tel­mam­me sovi­te­taan yhteen todel­lis­ten koke­mus­ten kans­sa. Evo­luu­tio enna­koi, kuin­ka mei­dän tuli­si toi­mia, vaik­ka­pa vaa­ral­li­sis­sa tilan­teis­sa, mut­ta se ei pys­ty enna­koi­maan kaik­kia mah­dol­li­sia vaa­ro­ja (kuten esim. säh­kö­pis­tok­keen kans­sa); jokai­sen lap­sen on yksi­lö­nä opit­ta­va, mitä pelä­tä. Tämä tapah­tuu tyy­pil­li­ses­ti lap­suu­den kriit­ti­si­nä alku­vuo­si­na, kun emme ole par­hai­ten varus­tau­tu­neet käsit­te­le­mään syn­nyn­näis­ten mal­lien kes­ki­näi­siä ris­ti­rii­to­ja (esim. kiin­ty­mys vs. rai­vo, ute­liai­suus vs. pel­ko). Mei­dän on siten opit­ta­va teke­mään kom­pro­mis­se­ja ja mei­dän on opit­ta­va epä­suo­ria tapo­ja tyy­dyt­tää tar­pei­tam­me. Tämä puo­les­taan edel­lyt­tää sijais­toi­min­to­jen muo­dos­ta­mis­ta (kuten vaik­ka­pa kis­san pot­kai­se­mi­nen). Ihmi­sil­lä on myös laa­ja (kor­ti­ko-talaa­mi­nen) kapa­si­teet­ti tyy­dyt­tää tar­pei­ta kuvit­teel­li­sil­la ja sym­bo­li­sil­la tavoil­la. Oleel­lis­ta on, että onnis­tu­neet toi­min­ta­mal­lit syn­nyt­tä­vät onnis­tu­nut­ta tun­tei­den sään­te­lyä, ja päin­vas­toin. Näin sik­si, että havain­noim­me tar­peem­me tun­tei­na; sik­si onnis­tu­nut hyök­käyk­sen vält­tä­mi­nen vähen­tää pel­koa, onnis­tu­nut tapaa­mi­nen eron jäl­keen vähen­tää paniik­kia, jne. Kun taas epä­on­nis­tu­mi­set vah­vis­ta­vat pel­koa ja paniik­kia, jne.

3. Toteu­tam­me useim­mi­ten toi­min­ta­suun­ni­tel­miam­me (eli tapo­ja täyt­tää tar­pei­tam­me) tie­dos­ta­mat­tam­me. Tie­toi­suus (”työ­muis­ti”) on erit­täin rajal­li­nen, joten on luon­te­vaa koos­taa ja auto­ma­ti­soi­da opit­tu­ja rat­kai­su­ja elä­män ongel­miin (ks. Bargh & Chart­rand 1999, jos­sa tode­taan, että vain 5 % tavoit­teel­li­ses­ta toi­min­nas­tam­me on tie­tois­ta). Syn­nyn­näi­set toi­min­ta­mal­lit vah­vis­tu­vat auto­maat­ti­ses­ti lop­pu­tu­lok­ses­ta riip­puen; kuten myös ensim­mäis­ten elin­vuo­sien aika­na syn­ty­neet mal­lit, ennen kuin aivo­kuo­ren dekla­ra­tii­vi­set muis­ti­ra­ken­teet kyp­sy­vät. On ole­mas­sa usei­ta tie­dos­ta­mat­to­mia (ei-dekla­ra­tii­vi­sia) muis­ti­jär­jes­tel­miä, kuten pro­se­du­raa­li­nen ja emo­tio­naa­li­nen muis­ti (jot­ka on tal­len­net­tu pää­osin basaa­li­ganglioi­den tasol­le). Ne toi­mi­vat eri sään­nöil­lä. Emme auto­ma­ti­soi pel­käs­tään onnis­tu­nei­ta toi­min­ta­suun­ni­tel­mia. Tähän pie­neen havain­toon perus­tuen voim­me pois­taa aiem­min teh­dyn vali­tet­ta­van erot­te­lun kog­ni­tii­vi­sen ja dynaa­mi­sen tie­dos­ta­mat­to­man välil­lä. Jos­kus lap­si jou­tuu vain yksin­ker­tai­ses­ti toi­mi­maan huo­nois­ta mal­leis­ta vähi­ten huo­non poh­jal­ta hakies­saan rat­kai­sua ongel­miin, joi­ta se yrit­tää rat­kais­ta. Puhut­taes­sa tor­jun­nas­ta, repres­sios­ta, on kyse täl­lai­sis­ta vir­heel­li­siä tai ennen­ai­kai­ses­ti auto­ma­ti­soi­tu­neis­ta toi­min­ta­mal­leis­ta. Jot­ta auto­ma­ti­soi­tu­ja mal­le­ja voi­daan muut­taa tai päi­vit­tää, ne täy­tyy ”jäsen­tää uudel­leen, rekon­so­li­soi­da” (Tron­son & Tay­lor 2007); eli nii­den täy­tyy tul­la uudel­leen tie­toi­suu­teen, jot­ta nii­den on mah­dol­lis­ta muut­tua. Tämä on vai­kea teh­tä­vä, kos­ka useim­mat pro­se­du­raa­li­set muis­tot ovat vai­kei­ta oppia ja vai­kei­ta unoh­taa. Ja jot­kin emo­tio­naa­li­set muis­tot – jot­ka ovat voi­neet syn­tyä yhden ainoan koke­muk­sen tulok­se­na – vai­kut­ta­vat muut­tu­mat­to­mil­ta. Lisäk­si tor­jun­ta, repres­sio estää mää­ri­tel­män­sä mukai­ses­ti rat­kai­se­mat­to­miin ongel­miin liit­ty­nei­den auto­maa­tioi­den läpi­työs­tä­mi­sen. Psy­koa­na­lyy­sin meka­nis­mien ymmär­tä­mi­ses­sä tie­toi­suu­den kaut­ta uudel­leen muok­kaan­tu­mi­sen teo­ria (theo­ry of recon­so­li­da­tion) on erit­täin tär­keä.

 

B.

Psy­koa­na­lyy­tik­ko­jen käyt­tä­mät klii­ni­set mene­tel­mät poh­jau­tu­vat alla ole­viin väit­tä­miin.

1. Psy­ko­lo­gi­set poti­laat kär­si­vät ensi sijas­sa tun­teis­taan. Kes­kei­nen ero psy­koa­na­lyyt­tis­ten ja monien psy­kiat­ris­ten hoi­to­muo­to­jen välil­lä on, että me uskom­me tun­tei­den mer­kit­se­vän jotain. Tar­kem­min ottaen, tun­teet edus­ta­vat täyt­tä­mät­tö­miä tar­pei­ta. (Siten panii­kis­ta kär­si­vä poti­las pel­kää menet­tä­vän­sä jotain, rai­vos­ta kär­si­vä poti­las on tur­hau­tu­nut jos­tain, jne.) Tämä itses­tään­sel­vyys pätee riip­pu­mat­ta etio­lo­gi­sis­ta teki­jöis­tä, syy-yhteyk­sis­tä; vaik­ka toi­nen hen­ki­lö pel­kää mene­tys­tä perus­ta­van­laa­tui­ses­ti enem­män kuin toi­nen, niin molem­pien pel­ko on sil­ti mer­kit­se­vää. Tark­kaan ottaen: tun­ne­häi­riöt ovat seu­raus­ta epä­on­nis­tu­neis­ta yri­tyk­sis­tä tyy­dyt­tää tar­pei­ta.

2. Psy­ko­lo­gi­sen hoi­don pää­ta­voi­te on siten aut­taa poti­las­ta oppi­maan parem­pia (toi­mi­vam­pia) tapo­ja täyt­tää tar­pei­taan. Tämä puo­les­taan joh­taa parem­paan tun­tei­den sää­te­lyyn. Psy­kiat­ri­ses­sa hoi­to­käy­tän­nös­sä ei-toi­vot­tu­ja tun­tei­ta tukah­du­te­taan. Me emme usko tun­tei­ta tukah­dut­ta­vien lää­ke­hoi­to­jen paran­ta­van tun­ne-elä­män häi­riöi­tä. Lääk­keet hoi­ta­vat oirei­ta. Tun­ne-elä­män häi­riöis­tä paran­tu­mi­nen edel­lyt­tää poti­laan täyt­ty­mät­tö­män tar­peen (tar­pei­den) käsit­te­le­mis­tä, kos­ka ne aiheut­ta­vat poti­laan oireet. Oirei­den lie­vit­tä­mi­nen on kui­ten­kin jos­kus tar­peen, ennen kuin poti­las on kyke­ne­vä psy­ko­lo­gi­seen hoi­toon, kos­ka useim­mat psy­ko­te­ra­pian muo­dot edel­lyt­tä­vät yhteis­työ­tä poti­laan ja tera­peu­tin kes­ken. On myös sel­lai­sia psy­ko­pa­to­lo­gian muo­to­ja, jot­ka eivät kos­kaan ole yhteis­työ­hön poh­jau­tu­van psy­ko­te­ra­pian tavoi­tet­ta­vis­sa.

3. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen tera­pia ero­aa muis­ta psy­ko­te­ra­pian muo­dois­ta sii­nä, että tavoit­tee­na on muut­taa syväs­ti auto­ma­ti­soi­tu­ja toi­min­ta­suun­ni­tel­mia. Tämä on tar­peen edel­lä mai­ni­tun perus­teel­la. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen mene­tel­mä kes­kit­tyy sik­si seu­raa­vaan.

# Tun­nis­ta­maan hal­lit­se­vat tun­teet (jot­ka tun­ne­taan tie­toi­ses­ti, mut­ta nii­den ei vält­tä­mät­tä tun­nis­te­ta liit­ty­vän itseen, jne.).
# Nämä tun­teet pal­jas­ta­vat oireen mer­ki­tyk­sen. Eli, ne joh­ta­vat tun­teen taka­na ole­vien (toi­mi­mat­to­mien) auto­maat­tis­ten mal­lien äärel­le.
# Oireh­ti­via auto­ma­ti­soi­tu­ja mal­le­ja ei pys­ty muis­ta­maan suo­raan juu­ri sii­tä syys­tä, että ne ovat auto­ma­ti­soi­tu­ja (eli tie­dos­ta­mat­to­mia). Sik­si ana­lyy­tik­ko tun­nis­taa ne epä­suo­ras­ti tuo­mal­la tie­toi­suu­teen tois­tei­sia käyt­täy­ty­mis­mal­le­ja, jot­ka juon­tu­vat näis­tä auto­ma­ti­soi­duis­ta mal­leis­ta.
# Uudel­leen koos­ta­mi­nen tapah­tuu pää­osin aivo­jen van­him­mis­sa osis­sa ole­via var­hai­sia mal­le­ja akti­voi­mal­la. Se tapah­tuu nii­den nyky­het­ken joh­dan­nais­ten avul­la (tätä kut­su­taan ”transferenssi”-tulkinnaksi). Vain uloim­man aivo­kuo­ren muis­to­ja voi­daan tun­nis­taa ja käsi­tel­lä.
# Täl­lai­nen mie­len uudel­leen raken­tu­mi­nen (recon­so­li­da­tion) on vai­ke­aa pää­osin sen vuok­si, miten non­dekla­ra­tii­vi­nen (impli­siit­ti­nen) muis­ti­jär­jes­tel­mä toi­mii, ja osin sik­si, että tukah­dut­ta­mi­nen on seu­raus­ta rat­kai­se­mat­to­mien ongel­mien uudel­leen akti­voin­nin vai­keu­des­ta. Näis­tä syis­tä psy­koa­na­lyyt­ti­nen hoi­to vie aikaa – eli lukui­sia ja sään­nöl­li­siä istun­to­ja – ”asioi­den läpi­työs­tä­mi­sek­si”.

 

Mie­len­ter­veys­työn rahoit­ta­jien on ymmär­ret­tä­vä, kuin­ka oppi­mi­nen toi­mii. Tar­kem­paa tie­toa psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta tera­pias­ta löy­tyy läh­tees­tä Solms (2017).

 

C.

 

Psy­koa­na­lyyt­ti­nen tera­pia tuot­taa hyviä tulok­sia – aina­kin yhtä hyviä, ja mones­sa suh­tees­sa parem­pia, kuin muut nykyi­set todis­te­tus­ti toi­mi­vat psy­kiat­rian hoi­to­muo­dot.

1. Psy­ko­te­ra­pia on yleen­sä erit­täin teho­kas hoi­to­muo­to. Meta-ana­lyy­sit psy­ko­te­ra­pian tulok­sel­li­suu­des­ta näyt­tä­vät tehok­kuu­den ole­van 0.73:n ja 0.85:n välil­lä. Lukua 0.8 pide­tään psy­kiat­ri­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa kor­kea­na taso­na, lukua 0.5 kes­kin­ker­tai­se­na ja lukua 0.2 heik­ko­na. Näh­däk­sem­me psy­ko­te­ra­pian toi­mi­vuu­den toi­ses­ta näkö­kul­mas­ta, nykyis­ten mie­lia­la­lääk­kei­den tehok­kuus on välil­lä 0.24 ja 0.31. (Kirsch ym. 2008; Tur­ner ym. 2008). Psy­ko­te­ra­pian aikaan­saa­mat muu­tok­set ovat näh­tä­vis­sä aivo­jen kuvan­ta­mi­sel­la, ja ne ovat vähin­tään yhtä mer­kit­tä­viä kuin lää­ke­hoi­dol­la saa­vu­te­tut.

2. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia on aivan yhtä toi­mi­va hoi­to­muo­to, kuin muut­kin tut­ki­tus­ti toi­mi­vat psy­ko­te­ra­pian muo­dot (eli kog­ni­tii­vis-beha­vio­ris­ti­nen tera­pia [CBT]). Tämä on nyt osoi­tet­tu kiis­tat­ta (Stei­nert ym. 2017). Lisäk­si on todis­tei­ta, jot­ka viit­taa­vat sii­hen, että psy­koa­na­lyyt­ti­sen tera­pian vai­ku­tuk­set ovat pit­kä­kes­toi­sem­pia – ja jopa vah­vis­tu­vat – hoi­don pää­tyt­tyä. Shed­le­rin (2010) arvo­val­tai­nen kat­saus kaik­kiin tähän men­nes­sä teh­tyi­hin kont­rol­loi­tui­hin satun­nais­tut­ki­muk­siin tote­aa psy­koa­na­lyyt­ti­sen tera­pian (jopa keven­ne­tyis­sä ja lyhen­ne­tyis­sä muo­dois­saan) pää­ty­vän tehok­kuu­teen 0.78 ja 1.46 välil­lä. Meto­do­lo­gi­ses­ti eri­tyi­sen perus­teel­li­nen meta-ana­lyy­si (Abbass ym. 2006) vähen­si psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa tera­pias­sa ollei­den poti­lai­den yleis­tä oireh­din­taa tehok­kuu­del­la 0.97. Tehok­kuus nousi 1.51:een poti­lai­den jäl­kiar­vioin­nis­sa. Tuo­reem­pi meta-ana­lyy­si (Abbass ym. 2014) osoit­ti tehok­kuu­dek­si 0.71, ja sii­nä löy­det­tiin sama nouse­va tehok­kuus jäl­kiar­vioin­nis­sa. Tämä vii­mei­sin meta-ana­lyy­si kos­ki lyhyt­kes­tois­ta psy­koa­na­lyyt­tis­ta hoi­toa. De Maat kol­le­goi­neen (2009) tote­aa mene­tel­mä­ana­lyyt­ti­ses­sa meta-ana­lyy­sis­saan pit­kä­kes­toi­sen psy­koa­na­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­pian tehok­kuu­dek­si 0.78 tera­pian päät­tyes­sä ja 0.94 jäl­ki­seu­ran­nas­sa, ja psy­koa­na­lyy­sin tehok­kuu­dek­si 0.87 ja jäl­ki­seu­ran­nas­sa 1.18. Yhteen­ve­to­na voi­daan tode­ta että oirei­den mukai­sen ter­veh­ty­mi­sen tehok­kuus, (vs. per­soo­nal­li­suu­den muu­tos) on pit­kä­kes­toi­ses­sa psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa tera­pias­sa 1.03, ja psy­koa­na­lyy­sis­sa 1.38. Leuzin­ger-Boh­le­ber ym. (2018) jul­kai­see piak­koin tut­ki­muk­sen, jos­sa tode­taan vie­lä­kin kor­keam­pia tehok­kuus­lu­ku­ja psy­koa­na­lyy­sil­le masen­nuk­sen hoi­dos­sa. Sään­nön­mu­kai­nen jäl­ki­seu­ran­nas­sa havait­tu nouse­va tehok­kuus­lu­ku viit­taa sii­hen, että psy­koa­na­lyyt­ti­nen tera­pia syn­nyt­tää pro­ses­sin, joka jat­kuu tera­pian pää­tyt­tyä­kin (kun taas muis­sa psy­ko­te­ra­pian muo­dois­sa, kuten CBT:ssä tulok­set pyr­ki­vät hii­pu­maan).

3. Par­hai­ta hoi­to­tu­lok­sia enna­koi­vat tera­peut­ti­set tek­nii­kat, riip­pu­mat­ta psy­ko­te­ra­pia­muo­dos­ta, sopi­vat hyvin yhteen edel­lä kuvat­tu­jen psy­ko­dy­naa­mis­ten meka­nis­mien kans­sa. Näi­tä tek­nii­koi­ta ovat (Bla­gys & Hil­sen­roth 2000):

# raken­tee­ton, avoin ja mää­rit­te­le­mä­tön dia­lo­gi poti­laan ja tera­peu­tin kes­ken
# tois­teis­ten tee­mo­jen tun­nis­ta­mi­nen poti­laan koke­mus­maa­il­mas­sa
# poti­laan tun­tei­den ja käsi­tys­ten kyt­ke­mi­nen men­nei­siin koke­muk­siin
#huo­mion kiin­nit­tä­mi­nen tun­tei­siin, joi­ta poti­las pitää mah­dot­to­mi­na hyväk­syä
# osoi­te­taan tapo­ja, joil­la poti­las vält­tää näi­tä tun­tei­ta
# kes­ki­ty­tään täs­sä-ja-nyt-tera­pia­suh­tee­seen
# vede­tään yhteyk­siä tera­pia­suh­teen ja mui­den ihmis­suh­tei­den välil­le

 

On valai­se­vaa huo­ma­ta, että nämä tek­nii­kat joh­ta­vat par­hai­siin hoi­to­tu­lok­siin riip­pu­mat­ta psy­ko­te­ra­pian muo­dos­ta. Toi­sin sanoen, samat tek­nii­kat (tai nii­den osa; ks. Hayes ym. 1996) enna­koi­vat opti­maa­lis­ta hoi­to­tu­los­ta myös CBT:ssä, vaik­ka tera­peu­tit itse usko­vat teke­vän­sä jotain muu­ta.

Ei siis lie­ne yllä­tys, että riip­pu­mat­ta valit­se­mas­taan suun­tauk­ses­ta, psy­ko­te­ra­peu­tit valit­se­vat useim­mi­ten itse itsel­leen psy­koa­na­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­pian! (Norc­ross 2005).

 

Olen tie­toi­nen sii­tä, ettei­vät hänen yhteen­ve­to­ni väit­tä­mät tee oikeut­ta eri­lais­ten psy­koa­na­lyyt­tis­ten näke­mys­ten moni­nai­suu­del­le, ei teo­ria­na eikä tera­pia­na. Sanon nii­den ole­van vain ydin­väit­tä­miä, jot­ka kät­ke­vät alleen yksi­tyis­koh­dat, myös ne jois­ta emme ole vie­lä saa­vut­ta­neet yksi­mie­li­syyt­tä. Nämä väit­teet voi­daan toden­taa nykyi­sel­lä tie­teel­li­sel­lä tut­ki­muk­sel­la, ja ne yksin­ker­tai­ses­ti ovat jär­keen­käy­piä.

 

Vii­te

1. Kes­ki­tyn täs­sä tun­ne­poh­jai­siin tar­pei­siin – jot­ka tun­ne­taan stres­si­nä, rai­vo­na, jne. – en ruu­miil­li­siin tar­pei­siin – jot­ka tun­ne­taan näl­kä­nä, jano­na, jne. – tai havain­to­är­syk­kei­siin – jot­ka tun­ne­taan kipu­na, pahoin­voin­ti­na, jne. (ks. Pank­sepp 1998). Käy­tän täs­sä artik­ke­lis­sa ter­miä ”toi­min­ta­suun­ni­tel­ma” samas­sa mer­ki­tyk­ses­sä kuin nykyi­nen las­ken­nal­li­nen neu­ro­tie­de käyt­tää ter­miä ”pre­dic­tion”.

Kir­jal­li­suus


Abbass, A. A., Hancock, J. T., Hen­der­son, J. ym.
(2006). Short-term psyc­ho­dy­na­mic psyc­hot­he­ra­pies for com­mon men­tal disor­ders. Cochra­ne Data­ba­se of Sys­te­ma­tic Reviews, 4, CD004687.

Abbass, A. A., Kise­ly, S. R., Town, J. M. ym. (2014). Short-term psyc­ho­dy­na­mic psyc­hot­he­ra­pies for com­mon men­tal disor­ders (upda­te). Cochra­ne Data­ba­se of Sys­te­ma­tic Reviews, 7, CD004687.
Bargh, J. & Chart­rand, T. (1999). The unbea­rable auto­ma­tici­ty of being. Ame­rican Psyc­ho­lo­gist, 54(7), 462–479.

Bla­gys, M. D. & Hil­sen­roth, M. J. (2000). Dis­tinc­ti­ve acti­vi­ties of short-term psyc­ho­dy­na­mic-inter­per­so­nal psyc­hot­he­ra­py: a review of the com­pa­ra­ti­ve psyc­hot­he­ra­py process lite­ra­tu­re. Cli­nical Psyc­ho­lo­gy: Science and Prac­tice, 7(2), 167–188.

de Maat, S., de Jong­he, F., Schoe­vers, R. ym. (2009). The effec­ti­ve­ness of long-term psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py: a sys­te­ma­tic review of empi­rical stu­dies. Har­vard Review of Psyc­hiat­ry, 17(1), 1–23.

Hayes, A. M., Cas­ton­guay, L. G., Goldfried, M. R. (1996). Effec­ti­ve­ness of tar­ge­ting the vul­ne­ra­bi­li­ty fac­tors of depres­sion in cog­ni­ti­ve the­ra­py. Jour­nal of Con­sul­ting and Cli­nical Psyc­ho­lo­gy, 64(3), 623–627.

Kirsch, I., Deacon, B. J., Hue­do-Medi­na, T. B. ym. (2008). Ini­tial seve­ri­ty and anti­depres­sant bene­fits: a meta-ana­ly­sis of data sub­mit­ted to the food and drug admi­ni­stra­tion. PLoS Medici­ne, 5, e45.

Leuzin­ger-Boh­le­ber, M., Hautzin­ger, M., Fied­ler, G., Kel­ler, W., Bahr­ke, U., Kal­len­bach, L., Kauf­hold, J., Ernst, M., Nege­le, A., Schött, M., Küc­hen­hoff, H., Günt­her, F., Rüger, B., Beu­tel, M. (2018). Outco­me of psyc­hoa­na­ly­tic and cog­ni­ti­ve-beha­vio­ral the­ra­py with chro­nic depres­sed patients: a cont­rol­led trial with pre­fe­ren­tial and ran­do­mized alloca­tion. Bri­tish Jour­nal of Psyc­hiat­ry, lähe­tet­ty.

Norc­ross, J. C. (2005). The psychotherapist’s own psyc­hot­he­ra­py: educa­ting and deve­lo­ping psyc­ho­lo­gists. Ame­rican Psyc­ho­lo­gist, 60, 840–850.

Pank­sepp, J. (1998). Affec­ti­ve Neu­roscience. Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Shed­ler, J. (2010). The efficacy of psyc­ho­dy­na­mic psyc­hot­he­ra­py. Ame­rican Psyc­ho­lo­gist, 65, 98–109.

Solms, M. (2017). What is “the unconscious,” and whe­re is it loca­ted in the brain? A neu­rop­syc­hoa­na­ly­tic pers­pec­ti­ve. Annals of the New York Aca­de­my of Sciences, 1406(1), 90–97.
Stei­nert, C., Mun­der, T., Rabung, S., Hoyer, J., Leich­sen­ring, F. (2017). Psyc­ho­dy­na­mic the­ra­py: as efficacious as other empi­rical­ly sup­por­ted treat­ments? A meta-ana­ly­sis tes­ting equi­va­lence of outco­mes. The Ame­rican Jour­nal of Psyc­hiat­ry, doi: 10.1176/appi.ajp.2017.17010057.

Tron­son, N. C. & Tay­lor, J. R. (2007). Molecu­lar mec­ha­nisms of memo­ry recon­so­li­da­tion. Natu­re Reviews Neu­roscience, 8, 262–275.

Tur­ner, E., Matt­hews, A., Linar­da­tos, E. ym. (2008). Selec­ti­ve publica­tion of anti­depres­sant trials and its influence on appa­rent efficacy. The New England Jour­nal of Medici­ne, 358, 252–260.

 

 

Alku­pe­räi­nen artik­ke­li: Solms, M. (2018). The scien­ti­fic stan­ding of psyc­hoa­na­ly­sis. BJP­sych Inter­na­tio­nal, 15(1), 5–8.
Suo­men­ta­nut Aili von Schul­man.