Mark Solms: Mikä ”tiedostamaton” on ja missä se sijaitsee aivoissa? Neuropsykoanalyyttinen näkökulma

Tämä on lyhyt yhteen­ve­to ”neu­rop­syko­ana­lyyt­tis­es­ta” näkökul­mas­tani tiedosta­mat­tomaan. Tarkoituk­seni on ava­ta sitä, mitä psyko­ana­lyysi voi hyödyt­tää samaa luon­non­ilmiötä – ihmis­mie­len toim­intaa – tutki­van neu­roti­eteen löy­dök­sistä. Toiv­ot­tavasti tämä selkeyt­tää myös, mitä uusia näkökul­mia voi avau­tua kog­ni­ti­iviseen neu­roti­eteen tutkimuk­seen, kun tutus­tu­taan psyko­ana­lyysin löydöksiin.

Kos­ka tämä artikke­li on näkökul­ma, olen ottanut vapau­den ilmaista itseäni hie­man dog­maat­tis­es­ti. Se mah­dol­lis­taa ytimekkyy­den. Viisi vuot­ta sit­ten julka­isin pidem­män artikke­lin¹ jos­sa esitin ehdo­tuk­sia siitä, mikä näyt­täisi muo­dosta­van teo­reet­tisen perus­tan psyko­ana­lyyt­tiselle ”paran­tavalle puheelle”.² Sen tulisi näke­myk­seni mukaan muut­taa sitä, kuin­ka psyko­ana­lyytikot tekevät työtään. Jos Freud teki mie­len toim­intaa kuvaavas­sa mallis­saan perus­tavaa laat­ua ole­van virheen, sil­lä täy­tyy olla seu­ran­nais­vaiku­tuk­sia, kun mallia sovel­letaan kli­iniseen työhön.

Virhe, jos­ta puhun Freudin teo­reet­tises­sa mallis­sa, on se, että hän sekoit­ti keskenään ”id:n” ja ”tiedosta­mat­toman rak­en­teen”. Väitän kir­joituk­ses­sani, että se osa aivoista, joka suorit­taa Freudin id:n toim­into­ja – eli se osa aivoista, joka luo viet­te­jä ja vais­to­ja, ja toimii ”mieli­hyväpe­ri­aat­teel­la” – on tietoinen. Itse asi­as­sa se on kaiken tietoisu­u­den lähde: tietoisen ole­muk­semme perus­ta. Mielestäni tietoisu­u­den perus­ta ei ole havain­to (kuten Freud väit­ti) vaan havah­tu­mi­nen (arousal).

Nykyään kog­ni­ti­ivises­sa neu­roti­eteessä on yleis­es­ti hyväksyt­tyä, että havain­to on itsessään tiedostam­a­ton, kuten kaik­ki muutkin kog­ni­tiot (jot­ka ovat perua havain­to­jen muis­ti­jäljistä). Tämä ei ole mitään uut­ta.³ Lyhyesti sanoen se, mitä Freud kut­sui ”egok­si” – tai se osa aivoista, jos­sa egon toimin­not sijait­se­vat – ajatel­laan nykyään luon­tais­es­ti tiedosta­mat­tomak­si; ja (kuten tässä väitän) egon toimin­not tule­vat tietoisu­u­teen vain sil­loin, kun id aktivoi ne.

Freud väit­ti päin­vas­toin: per­in­teisessä teo­ri­as­sa paran­ta­van puheen tarkoi­tus oli vetää tietoisu­us tavoit­ta­maan ais­tit­tu­ja ja kog­ni­ti­ivisia rep­re­sen­taa­tioi­ta – pohjim­mil­taan sanoista (jota nyt kut­summe ”deklarati­ivisek­si” muis­tik­si) – syvem­mälle mieleen kohti oras­tavia id:n sisältöjä, jol­loin id:n tiedosta­mat­tomat sisäl­löt voivat tul­la ajat­telun piiri­in. Virhe on tämän teo­ri­an taustal­la olevas­sa ole­tuk­ses­sa, että tietoisu­us olisi aivokuores­sa. Virhe havait­ti­in 1940-luvul­la pian Freudin kuole­man jäl­keen. Moruzzin ja Magounin⁴ suorit­tamis­sa kokeis­sa kävi ilmi, että kissoil­la tietoisu­us ei syn­tynyt aivokuores­sa vaan aivorun­gon jat­keessa; osas­sa jota nykyään kut­su­taan laa­jen­netuk­si retiku­laaris-talamisek­si akti­vaa­tio­jär­jestelmäk­si (retic­u­lar-thal­a­m­ic acti­va­tion sys­tem, ERTAS). Pian seurasi vahvis­tus, että sama pätee myös ihmisi­in; Pen­field ja Jasper⁵ havait­si­vat, että tietoisu­us häviää epilep­tisessä kohtauk­ses­sa vas­ta, kun epilepti­nen akti­ivi­su­us lev­iää hei­dän cen­tren­cephalisek­si kut­sumaansa alueeseen (eli ERTAS:iin).

Tarkastele­mamme koh­ta on kiteytet­tynä Freudin⁶ (s. 24) lausumana (Freud aloit­ti sat­tumoisin uransa neuroanatomiasta):

Tietoisu­us koos­t­uu ytimeltään havain­nois­tamme ulkoi­sista ärsykkeistä, ja mieli­hyvän ja pahanolon tun­teista, joi­ta men­taa­li­nen koneis­tomme tuot­taa; sik­si Pcpt.-Cs. (Freudin lyhenne ”per­cep­tu­al con­scious­ness”) jär­jestelmälle on mah­dol­lista osoit­taa sijain­ti. Sen täy­tyy sijai­ta ulkoisen ja sisäisen rajal­la; sen täy­tyy suun­tau­tua ulkoiseen maail­maan päin ja täy­tyy pitää sisäl­lään mui­ta fyy­sisiä jär­jestelmiä. Näis­sä ole­tuk­sis­sa ei ole mitään kovin rohkeaa tai uut­ta; me olemme vain omak­suneet nämä käsi­tyk­set aivo­jen anato­mi­as­ta, joka sijoit­taa tietoisu­u­den aivokuoreen – uloim­paan ja kehit­tyneim­pään ker­rokseen tässä kehit­tyneessä elimessä. Aivo­jen anato­mi­an ei tarvitse pohtia, anatomis­es­ti puhuen, mik­si tietoisu­us aset­tuu aivo­jen pin­nalle eikä parem­paan tur­vaan jon­nekin syvälle sisäkerroksiin.

Iro­nista kyl­lä, on osoit­tau­tunut, että tietoisu­us sijoit­tuu aivo­jen sisim­pään osaan. Tietoisu­us on aivo­jen sisäsyn­tyi­nen omi­naisu­us; se ei vir­taa aistien kautta.

Tämän havain­non seu­rauk­set selkenivät varsin hitaasti, ja ovat vas­ta nyt täysin ymmär­ret­tävis­sä (kts. Merk­er⁷). Alun perin Moruzzi ja Magoun – niin kuin kaik­ki muutkin – yrit­tivät pelas­taa van­han teo­ri­an tekemäl­lä eron tietoisu­u­den ”sisäl­lön” (jon­ka he sijoit­ti­vat aivokuoreen) ja sen ”tason” kanssa (jon­ka he sijoit­ti­vat ERTAS:een). Niin san­ot­tu tietoisu­u­den taso (tai hereil­lä olo) mitat­ti­in kvan­ti­tati­ivis­es­ti – 15 por­taisel­la asteikol­la – kun taas sen sisältö (käsit­telli­nen ja kog­ni­ti­ivi­nen tietoisu­us) mitat­ti­in kval­i­tati­ivis­es­ti. Mut­ta todis­teet ”havah­tu­misen” omista omi­naisuuk­sista on hel­posti osoitet­tavis­sa. Tietoisu­u­den taso koos­t­uu todel­lisu­udessa joukos­ta tietoisu­u­den tilo­ja (vrt. Mesu­lam⁸). Se tun­tuu saman­laiselta kuin hereil­lä olo. Sik­si ERTAS ei kiin­nos­ta vain nuku­tus­lääkäre­itä (tai aivokirurge­ja); se kos­kee myös psyki­a­tre­ja. Yksit­täiset her­movälit­täjäjär­jestelmät, jot­ka ovat tun­ne­tu­impi­en psykoak­ti­ivis­ten lääkkei­den kohteena, on lähdes­ol­un­sa ERTAS:essa. (Ajatel­laan vaikka­pa sero­toni­inia ja dopami­inia.) Sik­si tietoisu­u­den sisältö ei raken­nu pelkästään per­in­tei­sistä kehon ulkop­uoli­sista ais­ti­havain­noista, vaan ERTAS syn­nyt­tää aivan omia kehoais­til­lisia omi­naisuuk­si­aan. Ne tun­netaan affekteina.

Lisäk­si, affek­tit ovat perus­ta­van­laa­tuisem­pi tietoisu­u­den muo­to kuin per­in­teiset ais­ti­havain­not (per­cep­tu­al modal­i­ties). Näi­den kah­den väli­nen suhde on hier­arki­nen; aivokuoren tietoisu­us on riip­pu­vainen ERTAS:en havah­tu­mis­es­ta. Pienikin vau­rio ERTAS:essa aiheut­taa kooman⁹, kun taas suurenkin kaistaleen mene­tys aivokuores­sa johtaa vain ”tietyn muo­toisen infor­maa­tion” katoamiseen (Merk­er⁷ s. 65). Pien­im­mänkin aivoku­dos­alueen tuhou­tu­mi­nen peri­akve­duk­taalisen har­maan aineen alueel­la johtaa täy­del­liseen tiedot­to­muu­teen; ja sen stim­u­laa­tio tuot­taa äärim­mäisen voimakkai­ta affek­ti­ivisia tilo­ja (sekä mieli­hyvää että pahoin­voin­tia, riip­puen siitä mitä kohtaa stim­u­loidaan; ks. Panksepp¹⁰ ja Merk­er⁷).

Tämän vuok­si selkärankaisil­la eläimil­lä on tietoisu­us¹¹, kuten myös lap­sil­la, jot­ka syn­tyvät ilman aivokuor­ta.¹² Näiltä eläim­iltä ja lap­sil­ta puut­tuu täysin aivokuoren havain­not, ja kuitenkin he ovat hereil­lä ja valp­paina ja osoit­ta­vat laa­jasti emo­tion­aal­isia vastei­ta riit­tävi­in ärsykkeisi­in. Tämä kumoaa väit­teen, että emootioista tulee tietoisia vas­ta, kun ne rek­isteröi­tyvät (etu­lohkoon tai saareku­dok­seen eli insu­laan) aivokuores­sa (kts. LeDoux¹³ ja Craig¹⁴). Tästä ei todel­lakaan ole mitään todis­tei­ta. Itse asi­as­sa selkärankaiset eläimet ovat erit­täin emo­tion­aal­isia¹¹, kuten myös ihmiset, joil­la on vau­ri­oi­ta aivo­jen etu­lohkois­sa.¹⁵ Samoin poti­laat, joiden aivosaareke (insu­lar cor­tex) on vau­ri­oitunut, näyt­tävät säi­lyt­tävän emo­tion­aalisen tietoisu­u­den.¹⁶

Mut­ta Freud jakoi nyky­is­tenkin teo­reetikko­jen näke­myk­sen emootioiden aivokuorel­lis­es­ta perus­tas­ta. Hän kir­joit­ti (Freud¹⁷ ss. 161–162):

Tietoisek­si tulemisen pros­es­si linkit­tyy havain­toi­hin, joi­ta mei­dän tun­toe­limemme vas­taan­ot­ta­vat ulkois­es­ta maail­mas­ta. Topografis­es­ta näkökul­mas­ta on kyse ilmiöstä, joka tapah­tuu egon uloim­mas­sa ker­rokses­sa. On toki niin, että vas­taan­o­tamme tiedostet­tua infor­maa­tio­ta myös kehon sisältä – tun­tei­ta, jot­ka vaikut­ta­vat men­taaliseen elämäämme syvem­min kuin ulkoiset havain­not; lisäk­si jois­sain tilanteis­sa elimemme lähet­tävät tun­te­muk­sia, kivun tun­net­ta, niille omi­nais­ten havain­to­jen lisäk­si. Kos­ka nämä tun­te­muk­set (kuten kut­summe niitä erot­taak­semme ne tietoi­sista havain­noista) säteilevät ääreise­lim­istä ja kos­ka me pidämme niitä aivokuoren jatkeina, me voimme pitäy­tyä edel­lä esite­tyis­sä väit­teis­sä [kap­paleen alus­sa]. Ain­oa ero on, että ääreiselin­ten tun­te­musten ja tun­tei­den kohdal­la keho itsessään on ottanut ulkoisen maail­man paikan.

Niin­pä Freudinkin mukaan affek­tit tun­net­ti­in vas­ta, kun ne ”rek­isteröi­ti­in” aivokuores­sa, vaikkei olekaan paljon todis­tei­ta sille näke­myk­selle, että ne välit­tyvät kehon sisäi­sistä ääreise­lim­istä aivokuoreen, kos­ka ne ”ovat sen jatkei­ta”. ^b (Mikäli affek­ti­ivi­nen tietoisu­us todel­la olisi aivokuoren omi­naisu­us, Freudin ”mieli­hyväpe­ri­aate” oli ylhäältä alas sääte­lype­r­i­aate, jota se ei var­masti ole (ks. esim. Freud²²). On kuitenkin lisään­tyvästi näyt­töä sille, että jotkin affek­tit lähtevät kehon sisältä (ks. Dama­sio¹⁸). Freud ajat­teli, että affek­tit rek­isteröivät ”värähte­lyjä viet­ti­tarpei­den jän­nit­teis­sä” (Freud¹⁷ s. 198), ja hän määrit­teli ”vietin” ”sel­l­ais­ten organ­is­min sisältä nou­se­vien ärsykkei­den fyy­sisenä ilmen­tymänä, jot­ka tavoit­ta­vat mie­len, toimien sen mit­tana kuin­ka mie­len on toimit­ta­va kytkök­sis­sä kehoon” (Freud¹⁹ s 122). Toisin sanoen kehol­liset ”vaa­timuk­set mie­len toimin­nalle” tun­netaan affek­teina. Täl­lä perus­teel­la Dama­sio kir­joit­ti, että ”Freudin näke­myk­set affek­tien luon­teesta ovat sopu­soin­nus­sa nykyaikaisen kehit­tyneen neu­roti­eteen näke­mys­ten kanssa” (Dama­sio²⁰ s. 38).

On todel­lakin tot­ta, että havah­tu­misen tilat tun­netaan, ja mon­et havah­tu­misen tilat syn­tyvät viet­tien tarpeista. Lyhyesti sanoen, me tulemme tietoisik­si tarpeis­tamme tun­tei­demme kaut­ta. Ajatel­laan­pa esimerkik­si nälkää ja janoa. Dama­sion¹⁸ mukaan tämä on tun­tei­den tarkoi­tus – ja viit­taa siihen mikä tietoisu­u­den tarkoi­tus on.²¹ Affek­tit ovat arvo­jär­jestelmä, jon­ka puit­teis­sa miel­lyt­tävät tun­teet ilmai­se­vat kehol­lisia tilo­ja, jot­ka edis­tävät selviy­tymistä ja suvun­jatkamista, ja epämiel­lyt­tävät tun­teet ilmai­se­vat päin­vas­taista. Merkit­tävää on, että taustal­la ole­vat mekanis­mit – kaikkein perus­ta­van­laa­tu­isim­man tietoisu­u­den muo­to – sijait­se­vat ylem­mässä aivorun­gon jat­keessa ja väli­aivois­sa. Siel­lä ”kehol­liset tar­veil­maisimet” (jot­ka sijait­se­vat pääosin, mut­tei pelkästään medi­aalises­sa hypota­la­muk­ses­sa) aktivoivat perushavait­semisen tilo­ja, joi­ta Panksepp¹⁰ kut­suu ”home­ostaat­tisik­si affek­teik­si”. On ole­mas­sa myös mon­imutkaisem­pia affek­ti­tyyppe­jä, joiden lähdes­o­lut ja piir­it sijait­se­vat hie­man korkeam­mal­la aivois­sa. Nämä ”emo­tion­aaliset” affek­tit (kuten pelko ja kiin­tymys) ja ”sen­soriset” affek­tit (kuten yllät­tymi­nen ja inho) ovat vähem­män tärkeitä henki­in jäämisen ja suvun­jatkamisen kannal­ta kuin home­ostaat­tiset tilat, mut­ta ne havait­se­vat enem­män kuin vain ruumi­in sen het­kisen tilan. Nämä mutkikkaan stereo­tyyp­pisen toimin­nan, kuten siis­tiy­tymisen, tais­telun ja parit­telun (ja niihin liit­tyvät tun­teet) käyn­nistävät piir­it ovat aivo­jen sisäisiä. (Tämä on vas­toin James-Lan­gen emootioiden teo­ri­aa.) Emo­tion­aaliset piir­it alka­vat myös pääosin ylem­mästä aivorun­gon jat­keesta, mut­ta ne ulot­tuvat paljon korkeam­malle lim­bisessä jär­jestelmässä (ks. Panksepp¹⁰). Hyödylli­nen tapa eritel­lä eri­laisia affek­ti­tyyppe­jä on jakaa ne viet­tei­hin (home­ostaat­tisi­in affek­tei­hin), vais­toi­hin (emo­tion­aal­isi­in affek­tei­hin) ja reflek­sei­hin (sen­sorisi­in affekteihin).

Tärkeää tässä esil­lä ole­van tarpeen kannal­ta on, että kaik­ki kolme affek­ti­tyyp­piä syn­tyvät aivo­jen mekanis­meis­sa, jot­ka Freud yhdisti id:iin – ja ne kaik­ki ovat tiedostet­tu­ja. Itse asi­as­sa, Freud itsekin aina väit­ti, että tiedosta­mat­toman affek­tin käsite on ris­tiri­itainen (ja oli siten itse ris­tiri­idas­sa oman teo­ri­ansa kanssa, jos­sa id on samal­la tiedostam­a­ton ja mieli­hyväpe­ri­aat­teen säätelemä).

Sum­matak­seni tähä­nas­tisen: tietoisu­us rek­isteröi sub­jek­tin tilaa, ei objek­ti­maail­maa. Tun­te­va sub­jek­ti on ennen kaikkea affek­ti­ivi­nen sub­jek­ti. Vain siten se voi kokea ais­tipo­h­jaisia ja kog­ni­ti­ivisia rep­re­sen­taa­tioi­ta. Ja sik­si – tois­taak­seni ilmeisen – ei voi olla ole­mas­sa tietoisu­u­den objek­te­ja ilman että on tietoisu­u­den sub­jek­ti koke­mas­sa niitä. Tietoinen sub­jek­ti on ensisi­jainen. Tois­si­jainen (ais­tipo­h­jainen ja kog­ni­ti­ivi­nen) tietoisu­u­den muo­to saavute­taan vain, kun sub­jek­ti löytää tun­ney­htey­den ais­tei­hin ja kog­ni­tioi­hin, jot­ka ovat sinän­sä tiedosta­mat­to­mia. Maail­maa tun­nustel­e­va, vielä hah­mot­tuma­ton ame­ba, tulee mieleen. (Freudin kuvaus pros­es­sista: ”Täysin läpäi­sevä jär­jestelmä Pcpt.-Cs. lähet­tää ja vas­taan­ot­taa kateet­tisia stim­u­laa­tioi­ta sisältäpäin id:stä. Niin kauan kuin jär­jestelmään syötetään libid­i­naal­ista ener­giaa täl­lä tavoin, se vas­taan­ot­taa havain­to­ja (joi­ta seu­raa tietoisu­us) ja välit­tää herät­teen edelleen tiedosta­mat­tomille muis­ti­jär­jestelmille; mut­ta niin pian kuin katek­si lakkaa, tietoisu­us sam­muu ja jär­jestelmän toim­inta pysähtyy. Tiedostam­a­ton ikään kuin työn­tää ulos tun­tosarvia, Pcpt.-Cs. jär­jestelmän avul­la kohti ulkoista maail­maa ja vetää ne pian takaisin heti kun ne ovat tun­nista­neet niistä tule­van ärsyk­keen” (Freud²³ s. 231). Huo­maa, että Freudin ”tun­tosarvet” ovat tiedosta­mat­to­mia, kunnes ne tavoit­ta­vat aivokuoren Pcpt.-Cs. jär­jestelmän. (Käyt­täen Freudin käsit­teitä sanois­imme nykytiedon val­os­sa, että ”id [ei tiedostam­a­ton] levit­tää tuntosarvet”.)

Nyt voimme pala­ta pääasiaamme.

Id:n toimin­not (kovakoo­datut vietit ja vais­tot ja reflek­sit ylem­mässä aivorun­gos­sa ja lim­bisessä jär­jestelmässä) ovat syn­nyn­näisiä. Ne säätelevät monia ihmis­ru­umi­in biol­o­gisia tarpei­ta – jot­ka ovat sat­tumoisin läh­es ident­tisiä muiden imet­täväis­ten kanssa.¹⁰ Jokainen tarve syn­nyt­tää eri tun­teen (esim. nälän tunne on eri kuin uneli­aisu­us; eroahdis­tus tun­tuu eri­laiselta kuin halu; ja inhon tunne tun­tuu eri­laiselta kuin kipu). Ego sitä vas­toin oppii koke­muk­sista. Se luo rep­re­sen­taa­tioi­ta (kuvia tois­tei­sista malleista, kytkien ne aivokuoreen läh­tien tun­toe­li­men pin­noista, tiet­ty­jen keskush­er­moston välit­täjä­solu­jen kautta).

Sik­si ego on per­im­miltään sidok­sis­sa muis­ti­in. Olemme oppi­neet muistin toimin­nas­ta melkois­es­ti Freudin kuoltua, kuten myös affek­teista. Ensim­mäi­nen mainit­ta­va asia on, että muistin (eli egon) pääte­htävä ei ole tal­len­taa pysyvästi kaikkea mitä se kokee. Se ei ole pas­si­ivi­nen tal­len­nusvä­line. Pikem­minkin egon tehtävänä on oppia täyt­tämään id:n tarpei­ta ympäröivässä maail­mas­sa, eli kuin­ka täyt­tää sen elin­tärkeitä- ja suvun­jatkamis­tarpei­ta siel­lä. Eli egon pitää tal­len­taa muis­ti­in ”mitä min­un pitää tehdä?”, ”kuin­ka täytän nämä tarpeet?”, ja ”kuin­ka vas­taan näi­hin vaateisi­in?” Toisin sanoen ”kuin­ka hal­lit­sen tun­tei­tani?” – kos­ka (sekä home­ostaat­tiset ja emo­tion­aaliset) tun­teet edus­ta­vat tarpei­ta. Sik­si egon ensisi­jainen tehtävä on ”kuin­ka saan tun­teet katoa­maan?” (Sat­tumoisin tämä on se, mitä Freud kut­sui ”Nir­vana-peri­aat­teek­si”; mut­ta en aio men­nä kaikki­in sen yksi­tyisko­hti­in tässä yhteydessä.)

Nykyaikaisen kom­pu­ta­tion­aalisen neu­roti­eteen²⁴ kielel­lä egon per­im­mäi­nen tehtävä on tehdä ennustei­ta – ennustei­ta siitä kuin­ka täyt­tää maail­man mon­i­naiset tarpeet. (Ennus­teet ovat toim­inta­su­un­nitelmia.) Seu­raavak­si sen tehtävänä on päivit­tää nuo toim­inta­su­un­nitel­mat ajoit­tain uusien koke­musten perus­teel­la. Tämä on Freudin ”reali­teet­tiperi­aate”.²⁵ Se päivit­tää ennus­teet, jos ne eivät toi­mi – eli sil­loin kun ne epäon­nis­tu­vat säätelemään id:n tarpeita.

Sil­loin kun egon ennus­teet toimi­vat, ne säi­lytetään muis­tis­sa (ne ”vahvis­te­taan” eikä niitä uno­hde­ta), kun taas toim­i­mat­tomat ennus­teet päivitetään (rekon­soli­doidaan eli koost­e­taan uudelleen). Hil­jat­tain löy­det­ty uudelleen kon­soli­doin­nin neu­raa­li­nen mekanis­mi on äärim­mäisen tärkeä käsit­telemämme aiheen kannal­ta.^{26, 27} Tämä päiv­i­tyspros­es­si (recon­sol­i­da­tion) edel­lyt­tää tietoista kog­ni­tio­ta, joka tun­netaan myös ”työ­muistin” nimel­lä – Freud kut­sui sitä ”ajat­teluk­si”. (Juuri tästä syys­tä etu­lohkon­sa vau­ri­oit­ta­neet poti­laat koke­vat affek­tit äärim­mäisen voimakkaina, kos­ka he eivät pysty ajat­tele­maan kun­nol­la.) Työ­muis­tis­sa ihmi­nen tun­tee ongel­man syn­nyt­tämät tun­teet läpi vielä ker­taalleen. Uudelleen kon­soli­doin­nis­sa ego uudelleen ajat­telee omat ennus­teen­sa. Freud sanoi sen näin: tietoisu­us herää muis­ti­jäl­jen sijaan” (Freud⁶ s. 25, vrt. Solms²⁸). Kuten edel­lä kuvat­ti­in affek­tin yhtey­dessä, tietoisu­us on edel­ly­tys kog­ni­ti­olle, kos­ka se antaa arvoast­eikon, jol­la hyvät ennus­teet erot­tuvat huonoista (mieli­hyvä pahas­ta olosta, joista totean uudelleen ole­van paljon variaatioita).

Mut­ta työ­muisti on varsin rajalli­nen resurssi, niin­pä sitä pitää käyt­tää säästeliäästi. Muun muas­sa sik­si uudelleen kon­soli­doimista vas­tuste­taan. Toisin sanoen: meil­lä on taipumus vahvis­taa usko­muk­si­amme (vrt. ”itseä palvel­e­va vääristymä” Camp­bell ja Sedikides²⁹). Itse asi­as­sa, työ­muis­ti­in mah­tuu vain noin seit­semän (tiedostet­tua) tiedon murus­ta yhtä aikaa. Sik­si teemme 95 % tavoite­hakuis­es­ta toimin­nas­tamme tiedosta­mat­tamme.³⁰ Tois­tamme kaikkia niitä (kor­tikaalis-thal­a­miseen ”esi­ti­etoiseen” tal­len­net­tu­ja ja automa­ti­soitu­ja) ennusteita­mme, joi­ta emme ole toden­neet väärik­si, kunnes tör­määmme ennuste­virheeseen. Tämä (ennuste­virhe) vapaut­taa Fris­tonin²⁴ ”vapaak­si ener­giak­si” kut­suman – eli suurem­man entropi­an. Tieto­teo­ri­an käsit­teil­lä suurem­pi entropia merk­it­see suurem­paa epä­var­muut­ta; ja herätemielessä epä­var­muus viit­taa tietoisu­u­teen tulemista (kts. Pfaff³¹). Ennuste­virhe nos­taa siten esi­ti­etoiset ennus­teet uudelleen tietoisik­si. Täyt­tymätön tarve aktivoi ne muis­ti­jäl­jet (Freudin ter­mein “hyper­katek­sit”), joiden piti täyt­tää tarve. Vain ERTAS:n havah­tu­mi­nen voi tuot­taa tarvit­ta­van akti­vaa­tion uudelleen kon­soli­doin­ti­in. Täl­löin aiem­mat ennus­teet (joi­ta Freud kut­sui ”toiveik­si”) tule­vat – vas­ta­hakois­es­ti – reali­teet­tiperi­aat­teen mukaiseen tarkastelu­un, ja ne päivitetään.

Edel­lä kuvat­tu kos­kee aivokuoren muis­ti­jär­jestelmiä. Vain aivokuoren muis­ti­jär­jestelmät kykenevät luo­maan rep­re­sen­tati­ivisia (tietois­es­ti ajateltavia, ns. deklarati­ivisia) kuvia. Kuvaa­mas­sani pros­es­sis­sa siir­retään tyyp­il­lis­es­ti ennuste­jälk­iä iter­ati­ivis­es­ti kol­men muis­ti­jär­jestelmän välil­lä: lyhytkestoisen työ­muistin, pitkäkestoisen ”episodis­en muistin” ja ”semant­tisen muistin”. Semant­ti­nen muisti on syvin (ja abstrak­tein) näistä kolmesta.

Mut­ta oppimisen tarkoituk­se­na on ratkaista pysyvästi mei­dän ongel­mamme (eli oppia kuin­ka täysin tyy­dyt­tää tarpeemme maail­mas­sa). Sitä mukaa, kun tämä tarve on tyy­dytet­ty, ennus­teet voidaan syvästi automa­ti­soi­da. Täl­lais­ten syvästi automa­ti­soitu­jen ennustei­den kon­soli­doin­ti tarkoit­taa niiden siirtämistä aivokuoren muis­ti­jär­jestelmistä aivokuoren alaisi­in muis­ti­jär­jestelmi­in (jot­ka sijait­se­vat pääosin mut­ta ei pelkästään tyvi­tu­mak­keessa ja pikkuaivois­sa). Tun­ne­tu­im­mat aivokuoren alaiset muis­ti­jär­jestelmät ovat ”emo­tion­aa­li­nen” ja ”prose­du­raa­li­nen” muisti. On tärkeää huo­ma­ta, että nämä jär­jestelmät eivät ole rep­re­sen­tati­ivisia, ajateltavia assosi­aa­tio­ta; ne ovat ”ei-deklarati­ivisia”. Tämä tarkoit­taa, että ne eivät ole työ­muistin päivitettävissä.

Itse asi­as­sa ne ovat lähtemät­tömiä. Mut­ta ne ovat myös hyvin tehokkai­ta. LeDoux³² kut­suu niitä ”nopeik­si ja likaisik­si”. Tämä on sen neu­raa­li­nen perus­ta, mitä Freud²² kut­sui ”primääripros­es­sik­si”. Näi­den piirien kaut­ta X yksinker­tais­es­ti laukaisee Y:n, ilman mitään siinä välis­sä (ei viivet­tä, ei ajat­telua, ja ilman mitään ”sekundääripros­es­sia”).

On tärkeää maini­ta, etteivät kaik­ki automa­ti­soidut muis­tot syn­ny työ­muis­tista. Mon­et muis­ti­jär­jestelmät toimi­vat sekä peräkkäin että rin­nakkain. Jotkin (eri­tyis­es­ti emo­tion­aaliset muis­tot, jot­ka nou­se­vat aivokuoren alai­sista assosi­aa­tioista) automa­ti­soitu­vat ihan suo­raan. Vais­to on toinen nimi sisäsyn­ty­isille ennusteille. Vais­ton suorit­ta­mat ohjel­mat ovat kaik­ki aivokuore­nalaisia, mut­ta niitä täy­tyy tukea oppimisel­la. Pelolle ehdol­lis­tu­mi­nen on tästä hyvä esimerk­ki. Puhumme tässä ”ker­ta-altistu­misel­la oppimis­es­ta”; esimerkik­si emme voi kahdesti har­joitel­la mitä tapah­tuu, kun työn­nämme sormemme pis­torasi­aan. (Huom. evoluu­tio ei kyen­nyt ennus­ta­maan pis­tora­sioi­ta, joten vais­to­ja täy­tyy täy­den­tää oppimisel­la.) LeDoux³² kuvaa sel­l­aisia muis­to­ja ”lähtemät­tömik­si”. Prose­du­raaliset muis­tot ovat samoin ”vaikei­ta oppia ja vaikei­ta uno­htaa”. Näille molem­mille ei-deklarati­ivisille muis­ti­jär­jestelmille on yhteistä, että ne ohit­ta­vat ajat­telun. (Suuri osa tästä oppimis­es­ta tapah­tuu sat­tumal­ta lap­su­udessamme, jol­loin aivokuoren muis­ti­jär­jestelmät ovat vas­ta kyp­symässä). Mut­ta tämä ei tarkoi­ta, että ne ohit­taisi­vat affek­ti­ivisen tietoisu­utemme. Se, ettemme voi sanoa automa­ti­soiduille ennusteillemme ”selitä itsesi”, ei tarkoi­ta ettemme voisi tun­tea niiden syitä ja seurauksia.

Nyt alamme tul­la asian ytimeen. Olen paikan­tanut Freudin ”esi­ti­etoisen” jär­jestelmän aivokuoreen ja hänen ”jär­jestelmätiedosta­mat­tomansa” ei-deklarati­iviseen muis­ti­in aivokuoren pin­nan alaisi­in osi­in, lähin­nä tyvi­tu­mak­keeseen ja pikkuaivoihin. Mut­ta niitä tiedosta­mat­to­mia jär­jestelmiä, joi­ta olen tässä kuvan­nut kut­su­taan per­in­teis­es­ti ”kog­ni­ti­ivisek­si tiedosta­mat­tomak­si” ero­tuk­se­na ”dynaamis­es­ta tiedosta­mat­tomas­ta”. Psyko­ana­lyytikot tun­nista­vat kog­ni­ti­ivisen tiedosta­mat­toman ole­mas­sa olon (he kut­su­vat sitä ”tiedosta­mat­tomak­si egok­si”), mut­ta he huo­maut­ta­vat, että siihen eivät kuu­lu ne dynaamiset pros­es­sit, joi­ta Freud havait­si (he kut­su­vat niitä ”tor­ju­tuk­si” tiedosta­mat­tomak­si). Freud ajat­teli tor­ju­tun tiedosta­mat­toman ole­van osa id:ä. Kuten alus­sa totesin, tämä on suuri virhe. Tor­jut­tu on seu­raus­ta kog­ni­ti­ivi­sista (rep­re­sen­tati­ivi­sista) pros­es­seista, kuten oppimis­es­ta, kun id puolestaan koos­t­uu affek­ti­ivi­sista (ei-rep­re­sen­tati­ivi­sista) pros­es­seista, ja on syn­nyn­näi­nen. Freudin id:n toim­into­ja suorit­ta­vat aivo­jen osat sijait­se­vat pääosin ERTAS:essa ja lim­bisessä jär­jestelmässä, kun taas ”tor­jut­tua” (tai ”jär­jestelmätiedostam­a­ton­ta”) suorit­ta­vat toimin­not sijait­se­vat pääosin tyvi­tu­mak­keessa ja pikkuaivois­sa. (Näil­lä jär­jestelmil­lä on toki monia vuorovaiku­tus­pros­esse­ja. Esimerkik­si man­telitu­make ja tala­muk­sen medi­aa­li­nen tumake (lim­bi­nen ydin) vaikut­ta­vat yhdessä hän­tä­tu­mak­keen (tyvi­tu­make) kanssa, ja vas­taavasti tyvi­tu­make puolestaan on vuorovaiku­tuk­ses­sa etuot­sa­lohko­jen kanssa).

Mielestäni (ja sanon tämän nyt dog­maat­tis­es­ti) ero kog­ni­ti­ivisen ja dynaamisen tiedosta­mat­toman välil­lä on seu­raa­va. Kog­ni­ti­ivi­nen tiedostam­a­ton koos­t­uu ennusteista, jot­ka on laa­dit­tu toden­tamisen poh­jal­ta. Eli ne on automa­ti­soitu, kos­ka ne sopi­vat tarkoituk­seen­sa; ne ennus­ta­vat luotet­tavasti sitä, mihin ne luo­tu. Tor­jut­tu puolestaan ei syn­ny toden­netun perus­teel­la (tai ennenaikaises­ti) automa­ti­soiden. Ennenaikainen automa­ti­soin­ti tapah­tuu, kun ego on ongelmien ylikuor­mit­ta­ma – eli se ei pysty täyt­tämään ympäröivän maail­man tarpei­ta. Näin tapah­tuu usein lap­su­udessa, jol­loin ego on vielä heiveröi­nen. Surullisen kuu­luisa oidi­puskom­plek­si on eri­no­mainen esimerk­ki ongel­mas­ta, jota ei voi ratkaista; se on läh­es väistämätön asetel­ma kom­pul­si­ivi­sista emo­tion­aal­i­sista tarpeista, jot­ka nou­se­vat esi­in yhtä aikaa, ja jot­ka ovat lapsen tavoit­ta­mat­tomis­sa, eivätkä ole keskenään yhteen sovitet­tavis­sa. (”kon­flik­ti” on vain toinen sana ”mah­dot­toma­lle ongel­malle ratkaista”). Täl­lai­sis­sa tilanteis­sa lapsel­la ei ole muu­ta mah­dol­lisu­ut­ta kuin yrit­tää selvitä mah­dol­lisim­man vähin vahin­goin. Se johtaa vääjäämät­tä joko (1) että jää pakkomiel­teis­es­ti ongel­man val­taan, jota se ei kykene ratkaise­maan, ja siten tuh­laa arvokas­ta työ­muis­tia, jota sen sijaan voisi käyt­tää sel­l­aisi­in ongelmi­in, jot­ka on ratkaistavis­sa – kuin­ka lukea, kir­joit­taa ja laskea – tai (2) oikaistaan ja automa­ti­soidaan vähem­män huono lapselli­nen ennuste, vaik­ka ei sen toimivu­ud­es­ta ole mitään näyttöä.

Täl­lä (tor­jun­nal­la) on vääjäämät­tä seu­rauk­se­na, ettei automa­ti­soitu ennuste pysty hal­lit­se­maan niitä tun­tei­ta, joi­ta varten se on ole­mas­sa. Sub­jek­ti voi asialle mitään, kos­ka tor­jun­nan ydin on, että ennustet­ta pide­tään luotet­ta­vana, vaikkei sille ole mitään todel­lisu­us­po­h­jaa, ja sik­si se on immuu­ni uudelleen kon­soli­doin­nille. Syn­tyvä ennuste­virhe on jatku­va paine, jota Freud teo­reti­soi nimel­lä ”tor­ju­tun paluu”. (Tämä puolestaan johtaa tois­si­jaisi­in defens­sei­hin – joi­ta Freud kut­sui ”jälkipaineek­si”.)

Poikkean Freud­ista siinä, että en usko tor­ju­tun koskaan palaa­van; vain affek­ti (joka epäon­nis­tuu säätelyssään) palaa. Kuin­ka moni poti­las todel­la muista oidi­paal­ista kamp­pailu­aan ana­ly­y­sis­sa, esimerkik­si? Oma koke­muk­seni on kon­sul­toitu­ani laa­jasti ana­lyytikko kol­le­go­jani, että ei juuri kukaan muista. Näin sik­si, että ei-deklarati­iviset muis­tot ovat ei-deklarati­ivisia. Ne eivät ole myöskään Freudin ajat­telemia ”asiarep­re­sen­taa­tioi­ta” (itse asi­as­sa asiarep­re­sen­taa­tiot ovat vielä vaikeam­min tietoisu­u­den tavoitet­tavis­sa kuin sanal­liset rep­re­sen­taa­tiot). Ei-deklarati­iviset muis­tot ovat puh­taasti assosi­ati­ivisia (ja pysyvästi tiedosta­mat­to­mia) toim­intataipumuk­sia, joi­ta kuvasin aiem­min: X yksinker­tais­es­ti laukaisee Y:n, ilman mitään siinä välis­sä, kuten Pavlovin koir­il­lakin. Ei tapah­du mitään ajat­telua, ei edes epäsuorasti.

Tämä johtaa lop­ut­tomaan, mielet­tömään tois­tamiseen, jon­ka vuok­si ”trans­fer­enssi” on niin tärkeä psyko­ana­lyyt­tises­sa hoi­dos­sa. Poti­laat eivät kykene ajat­tele­maan tor­jut­tua, mut­ta he kykenevät ajat­tele­maan, mitä he tekevät nyt tor­ju­tun seu­rauk­se­na. Se, mitä poti­laat kykenevät ajat­tele­maan – se voi johtaa uudelleen prob­lema­ti­soi­tu­miseen, jos se nousee hei­dän tietoisu­u­teen­sa – on tois­teisia johdan­naisia tor­ju­tus­ta. Niihin liit­tyy aivokuoren rep­re­sen­taa­tio­ta (nyky­i­sistä koke­muk­sista), jot­ka siten nou­se­vat työ­muis­ti­in ja deklarati­iviseen (ja reflek­toitavaan; eli etu­lohkon) ajat­telu­un. Tämä puolestaan mah­dol­lis­taa niiden uudelleen kytkemisen niihin liit­tyvi­in affek­tei­hin, mikä mah­dol­lis­taa, että ego voi tehdä parem­pia ennustei­ta ja real­is­tisem­pia toim­inta­su­un­nitelmia aikuisen (ja ana­lyytikon) aivoilla.

”Trans­fer­enssi­t­ulkin­nan” perään tulee raskas ”läpi­työstämi­nen”, kos­ka uusien neu­raal­is­ten pros­essien syn­tymi­nen on hidas pros­es­si. Niiden, jot­ka halu­a­vat nopeampia hoito­ja ja harvem­pia istun­to­ja, kan­nat­taa opetel­la, kuin­ka oppimi­nen toimii.

Tämä on erit­täin lyhyt yhteen­ve­to neu­rop­syko­ana­lyyt­tis­es­ta näkökul­mas­tani tiedosta­mat­tomaan. Kaiken sanomas­tani poh­jal­ta toivon, että on selkiy­tynyt, mik­si poti­laamme kär­sivät ennen kaikkea tun­teis­taan. He eivät tule sanomaan: ”Tohtori, min­ul­la on asioi­ta, joi­ta en tiedos­ta; voit­teko ker­toa mitä se on?” Sen sijaan he sanovat: ”Tohtori, min­ul­la on tämä (aivan-liiankin-tiedostet­tu) tunne, jota en halua; voit­teko aut­taa min­ua pääsemään siitä?” Psyki­a­trit yrit­tävät tehdä parhaansa. Psyko­ana­lyyt­ti­nen läh­estymi­nen puolestaan aut­taa heitä ymmärtämään epä­toiv­ot­tu­ja tun­tei­ta, eli tun­nista­maan ennustei­ta, jot­ka aiheut­ta­vat niitä – tiedosta­mat­to­mia, tor­jut­tu­ja ennustei­ta, joi­ta poti­laamme erheel­lis­es­ti (ja tietämät­tään) sovelta­vat pyrkiessään täyt­tämään tarpeitaan (ks. Solms³³).

Ana­lyyt­tisen työn tehtävänä on tuo­da nuo ennus­teet takaisin tietoisu­u­teen – uudelleen prob­lema­ti­soi­da ne työ­muis­tis­sa. Tähän päästään, kun poti­laan kär­simys­tä aiheut­ta­vat tun­teet uudelleen suun­nataan aiheut­ta­jana ole­vi­in toim­i­mat­tomi­in ennusteisi­in. Mut­ta, kuten san­ot­tu, tämä ei ole ei-deklarati­ivis­ten muis­to­jen kohdal­la suo­raan mah­dol­lista. Siihen voidaan päästä vain tor­ju­tun seu­ran­naisuuk­sien kaut­ta – sen kaut­ta, mikä tois­tuu nyky­isyy­dessä ja voidaan siten ”ilmaista” ja siten tul­la ajat­telun piiri­in. Tiedostam­a­ton on juuri sitä; aina tiedostam­a­ton­ta.  Vaik­ka me voimme tehdä päätelmiä siitä, me emme voi kokea sitä. Täl­lainen päät­te­ly (jota kut­su­taan psyko­ana­ly­y­sis­sa ”rekon­struoin­niksi”) aut­taa meitä ymmärtämään parem­min nyky­istä trans­fer­enssia. Tämän ymmär­ryk­sen perus­teel­la me toivomme saavut­tavamme uusia ja parem­pia ennustei­ta, jot­ka voidaan kon­soli­doi­da van­ho­jen ennustei­den kyl­keen. Kos­ka uudet ennus­teet täyt­tävät parem­min poti­laan taustal­la ole­vat tarpeet, poti­las käyt­tää niitä ja ne vahvis­tu­vat, jopa hoidon päät­tymisen jäl­keen. Tämä selit­tää tun­netun ”nukku­ja-ilmiön”, oireet jatka­vat parane­mis­taan ana­lyyt­tisen hoidon päät­tymisen jäl­keen.³⁴

On monia asioi­ta, joista halu­aisin keskustel­la, kuten vaikka­pa se, miten käytämme affek­te­ja niin san­otus­sa vas­ta­trans­fer­enssis­sa, mut­ta se ei ole tämän artikke­lin aihe. Päätän totea­mal­la, että psyko­ana­lyysi ei ole tärkeää; se käsit­telee jotain, joka on tärkeää. Siinä on kyse siitä, mikä ”saa mei­dät elämään”. Se on se tärkeä kysymys, mut­ta ei se ole vain psyko­ana­lyysin yksi­noikeus. Toivon, että tämä lyhyt kat­saus selkeyt­tää sitä, kuin­ka psyko­ana­lyysi voi hyö­tyä muista tieteenaloista, jot­ka pyrkivät ymmärtämään samaa luon­non osa-aluet­ta: ihmis­mie­len toim­intaa. Toiv­ot­tavasti on myös yhtälail­la selvää (vaik­ka en olekaan sitä tässä korostanut) mitä uusia hyödyl­lisiä näkökul­mia voi avau­tua nyky­isi­in haasteisi­in neu­roti­etei­den puolel­la, jos siel­lä puolestaan hyö­dyn­netään psyko­ana­lyysin löy­dök­siä. Psyko­ana­lyysi tun­nistaa kaikkine puut­tei­neenkin affek­tien ”ehdot­toman vaikut­tavu­u­den” suh­teessa kog­ni­tioi­hin, ja ylipäätään tor­ju­tun tiedosta­mat­toman olemassaolon.

 

Viit­teet

1. Solms, M. (2013). The con­scious id. Neu­ropsy­cho­analy­sis, 15, 5–19.

2. Freud, S. (1923). The Ego and the Id. The Stan­dard Edi­tion. Vol. 19, pp. 12–59. W.W. Nor­ton & Company.

3. Kihlstrom, J. F. (1996). Per­cep­tion with­out aware­ness of what is per­ceived, learn­ing with­out aware­ness of what is learned. In The Sci­ence of Con­scious­ness: Psy­cho­log­i­cal, Neu­ropsy­cho­log­i­cal and Clin­i­cal Reviews. M. Vel­mans, Ed.: 23–46. Lon­don: Routledge. 

4. Moruzzi, G. & Magoun, H. (1949). Brain stem retic­u­lar for­ma­tion and acti­va­tion of the EEG. Elec­troen­cephalo­gr. Clin. Neu­ro­phys­i­ol., 1, 455–473.

5. Pen­field, W. & Jasper, H. (1954). Epilep­sy and the Func­tion­al Anato­my of the Human Brain. Oxford: Lit­tle & Brown.

6. Freud, S. (1920). Beyond the Plea­sure Prin­ci­ple. The Stan­dard Edi­tion. Vol. 18, pp. 7–64. W.W. Nor­ton & Company.

7. Merk­er, B. (2007). Con­scious­ness with­out a cere­bral cor­tex: a chal­lenge for neu­ro­science and med­i­cine. Behav. Brain Sci., 30, 63–134.

8. Mesu­lam, M. M. (2000). Behav­ioral neu­roanato­my: large-scale net­works, asso­ci­a­tion cor­tex, frontal syn­dromes, the lim­bic sys­tem, and hemi­spher­ic lat­er­al­iza­tion. In Prin­ci­ples of Behav­ioral and Cog­ni­tive Neu­rol­o­gy. 2nd ed. M.M. Mesu­lam, Ed.: 1–120. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

9. Parvizi, J. & Dama­sio, A. (2003). Neu­roanatom­i­cal cor­re­lates of brain­stem coma. Brain, 126, 1524–1536.

10. Panksepp, J. (1998). Affec­tive Neu­ro­science. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

11. Hus­ton, J. & Bor­be­ly, A. (1974). The thal­a­m­ic rat: gen­er­al behav­iour, oper­ant learn­ing with reward­ing hypo­thal­a­m­ic stim­u­la­tion, and effects of amphet­a­mine. Phys­i­ol. Behav., 12, 433–448.

12. Shew­mon, D., Holmse, D., Byrne, P. (1999). Con­scious­ness in con­gen­i­tal­ly decor­ti­cate chil­dren: devel­op­men­tal veg­e­ta­tive state as a self-ful­fill­ing prophe­cy. Dev. Med. Child Neu­rol., 41, 364–374.

13. LeDoux, J. (1999). Psy­cho­an­a­lyt­ic the­o­ry: clues from the brain. Neu­ropsy­cho­analy­sis, 1, 44–49.

14. Craig, A. D. (2012). How do you feel—now? The ante­ri­or insu­la and human aware­ness. Nat. Rev. Neu­rosci., 10, 59–70.

15. Har­low, J. (1868). Recov­ery from pas­sage of an iron bar through the head. Mas. Med. Soc. Publ., 2, 327–347.

16. Dama­sio, A., Dama­sio, H., Tranel, D. (2013). Per­sis­tence of feel­ings and sen­tience after bilat­er­al dam­age of the insu­la. Cereb. Cor­tex, 23, 833–846.

17. Freud, S. (1940). An Out­line of Psy­cho­analy­sis. The Stan­dard Edi­tion. Vol. 23, pp. 144–207. W.W. Nor­ton & Company.

18. Dama­sio, A. (1994). Descartes’ Error. New York: Grosset/Putnam.

19. Freud, S. (1915). Dri­ves and Their Vicis­si­tudes. The Stan­dard Edi­tion. Vol. 14, pp. 117–140. W.W. Nor­ton & Company.

20. Dama­sio, A. (1999). Emo­tions as viewed by psy­cho­analy­sis and neu­ro­science. Neu­ropsy­cho­analy­sis, 1, 38–39.

21. Dama­sio, A. (2010). Self Comes to Mind. New York: Pantheon.

22. Freud, S. (1911). For­mu­la­tions on the Two Prin­ci­ples of Men­tal Func­tion­ing. The Stan­dard Edi­tion. Vol. 12, pp. 215–226. W.W. Nor­ton & Company.

23. Freud, S. (1925). A Note Upon “The Mys­tic Writ­ing-Pad.” The Stan­dard Edi­tion. Vol. 16, pp. 227–232. W.W. Nor­ton & Company.

24. Fris­ton, K. (2010). The free-ener­gy prin­ci­ple: a uni­fied brain the­o­ry? Nat. Rev. Neu­rosci., 11, 127–138.

25. Carhart-Har­ris, R. L. & Fris­ton, K. J. (2010). The default mode, ego func­tions and free ener­gy: a neu­ro­bi­o­log­i­cal account of Freudi­an ideas. Brain, 133, 1265–1283.

26. Nad­er, K., Schafe, G. E., LeDoux, J. (2000). Fear mem­o­ries require pro­tein syn­the­sis in the amyg­dala for recon­sol­i­da­tion after retrieval. Nature, 406, 722–726.

27. Tron­son, N.C. & Tay­lor, J. R. (2007). Mol­e­c­u­lar mech­a­nisms of mem­o­ry recon­sol­i­da­tion. Nat. Rev. Neu­rosci., 8, 262–275.

28. Solms, M. (2017). Con­scious­ness by sur­prise: a neu­ropsy­cho­an­a­lyt­ic approach to the hard prob­lem. In Bio­physics of Con­scious­ness: A Foun­da­tion­al Approach. R. Poz­nan­s­ki, J. Tuszyn­s­ki & T. Fein­berg, Eds.: 129–148. New York: World Scientific.

29. Camp­bell, W. & Sedikides, C. (1999). Self-threat mag­ni­fies the self-serv­ing bias: a meta-ana­lyt­ic inte­gra­tion. Rev. Gen. Psy­chol., 3, 23–43.

30. Bargh, J. & Char­trand, T. (1999). The unbear­able auto­matic­i­ty of being. Am. Psy­chol., 54, 462–479.

31. Pfaff, D. (2006). Brain Arousal and Infor­ma­tion The­o­ry. Cam­bridge, MA: Har­vard Uni­ver­si­ty Press.

32. LeDoux, J. (1995). The Emo­tion­al Brain. Lon­don: Wei­den­feld & Nicolson.

33. Solms, M. (2018). The sci­en­tif­ic stand­ing of psy­cho­analy­sis. Br. J. Psy­chi­a­try Intl.

34. Shedler, J. (2010). The effi­ca­cy of psy­cho­dy­nam­ic psy­chother­a­py. Am. Psy­chol., 65, 98–109.

Suo­men­tanut Aili von Schulman.

Alku­peräi­nen artikkeli:

What is “the uncon­scious,” and where is it locat­ed in the brain? A neu­ropsy­cho­an­a­lyt­ic perspective

ANNALS OF THE NEW YORK ACADEMY OF SCIENCES, 1406(1), 90–97, 2017. (ISSN 0077–8923.) Spe­cial Issue: Unlock­ing the Uncon­scious: Explor­ing the Undis­cov­ered Self.