Psykoterapiaa voidaan tarkastella Martin Heideggerin ”silleen jättämisen” (Gelassenheit) hermeneuttisen fenomenologian näkökulmasta: Ulkoisten hoitoa ja kuntoutusta ohjaavien menetelmien sijaan korostuu potilaan sisäisen kokemuksen kuuleminen psykoterapiassa ja musiikin psykoterapeuttisten vaikutusten tutkimuksessa. Teknillis-taloudellisten hoitoresurssien arvioinnin ja ulkoisten tutkimus- ja hoitotavoitteiden sijasta keskitytään ongelmien ja sairauksien ilmenemiseen potilaan subjektiivisessa kokemuksessa. Huomion kohteena ovat erityisesti psykodynaamisen psykoterapian ja musiikkipsykoterapian yksilökeskeinen ja intersubjektiivinen lähestymistapa sairauteen, hoitoon ja musiikkiin. Silleen jättämisen ja itsekokemuksellisuuden kautta tapahtuvassa tietoisuuden perspektiivin muuntumisessa merkitykset tulevat näkyviksi yksilöstä itsestä käsin. Psykoterapeuttinen tutkiva asenne kohdistuu silloin ulkokohtaisen positivistisen empiiris-analyyttisen teknisen tiedon sisälle, jolloin asiat tulevat ymmärrettävämmiksi ja jaettaviksi uudella tavalla.
Useasti musiikkipsykologian ja erityisesti musiikin psykoterapeuttisessa tutkimuksessa musiikin ja musiikkiterapian vaikutuksia kuvataan korostaen musiikin positiivista ja tunteita purkavaa merkitystä. Psykodynaamisesti musiikkia ja ääniä on totuttu tarkastelemaan musiikkiterapiassa lapsen varhaisen vuorovaikutuksen hyvänä objektina, siirtymäobjektina, narsistista tasapainoa ylläpitävänä itseobjektina ja egon hallintaa tukevana toimintana (Alanne 2014a; De Backer & Sutton 2014). Musiikki usein lähtökohtaisesti teoretisoidaan musiikkiterapian käytännön työssä ja operationalisoidaan musiikintutkimuksessa (mielen)terveyttä edistäväksi tai modernisti eri tavoin voimauttavaksi toiminnaksi (Trevarthen & Mallock 2000; Lehtonen 2007; Ruud 2010; Trevarthen 2011; Macdonald, Kreutz, Mitchell 2013). Tällöin saatetaan eklektisesti käyttää psykoanalyyttisia käsitteitä ja viitata varhaisen vuorovaikutuksen observaatiotutkimuksiin. Silloin ei välttämättä kuitenkaan pyritä ymmärtämään syvällisemmin musiikin todellista tiedostamatonta psykodynaamista merkitystä ja varhaisen vuorovaikutuksen ilmentymiä potilaan myöhemmässä yksilöllisessä kokemuksessa, objektisuhteissa ja persoonallisuuden rakentumisessa. Sama vaara sivuuttaa ihmisen sisäinen kokemus erilaisia psykoterapeuttisia lähestymistapoja ja tekniikoita vaihtelemalla terapeuttikeskeisesti on yleisemminkin erilaisessa integratiivisessa, usein ulkokohtaisesti mittaamaan pyrkivässä, psykoterapian tutkimuksessa ja käytännön työssä. Tällainen psykoanalyyttisen tutkimuksen informatiivinen käyttö psykoterapiassa, musiikintutkimuksessa tai musiikkiterapiassa ei ole varsinaista psykodynaamista psykoterapiaa tai musiikkipsykoterapiaa. Hallinta, voimaantuminen ja terveyden edistäminen väistämättäkin edellyttävät dynaamista vastakohtaa, kuten hajoamista, lamaantumista, sairastumista, mielenterveyden menettämistä, mielipahaa, kipua ja tuskaa. Myös musiikilla voi olla terveydelle haitallisia ja sairaudelle altistavia vaikutuksia. Psykoanalyyttisesta näkökulmasta musiikki voi toimia psyykkisesti pahana objektina, jolloin musiikki koetaan esimerkiksi ärtymystä, ahdistusta ja mielipahaa herättävänä. Trauma voi muuntua musiikissa pelottaviksi lamauttaviksi kokemuksiksi ja uhaksi väkivallasta ja mielen hallinnan menetyksestä. (Lehtonen 2007; Alanne 2010; 2013; 2014b; Tervo 2016).
Sisäinen kokemus musiikin terveydellisten vaikutusten tutkimisessa
Kliinisessä kirjallisuudessa musiikin tarkastelua pahan objektin ominaisuudessa esimerkiksi oireiden ilmentyminä on ollut toistaiseksi varsin vähän lähinnä traumojen ja psykoottisten oireiden terapian yhteydessä. Musiikkiterapian, ‑kasvatuksen, ‑tieteen ja ‑psykologian aloilla musiikkia tarkastellaan monesti varsin yksiulotteisesti, jolloin tutkitaan ja korostetaan esimerkiksi musiikin positiivisia merkityksiä, kuten musiikin terveyttä ja hyvinvointia edistävää vaikutusta. Harvemmin tutkitaan ja ajatellaan sen mahdollisia haittavaikutuksia, jolloin voi olla mahdollista, että positiivisista tarkoitusperistä huolimatta tai niistä johtuen aiheutetaankin jotain huonoa tai ei nähdä asioiden moniulotteista merkityskenttää, kuten oireiden mielekkyyttä, yksilön kokemusmaailmassa. Musiikin mahdollisten haitallisten vaikutusten tutkimusta on ollut kuitenkin jonkin verran, kuten useissa tutkimuksissa länsimaisen pop/rock- tai klassisen musiikin kielteisistä vaikutuksista nuorten käytökseen, mielenterveyteen ja päihteiden käyttöön. Niissä nuorten käytöstä on analysoitu sisäistettyinä ja ulkoistettuina oireina sekä riskifaktoreina. Saadut tulokset ovat olleet varsin ristiriitaisia eikä pitkittäistutkimuksia ole juuri vielä tehty. Esimerkiksi heavy metalin kuuntelu ei eräiden tutkimusten mukaan ollut yksiselitteisesti riskitekijä, mutta liittyi toisissa tutkimuksissa opiskelijoiden suurempaan itsemurhariskiin ja depressioon. Näissä tutkimuksissa musiikkia lähestytään yleisesti tilastollisin keinoin terveyden ja hyvinvoinnin kannalta, ei niinkään psykoterapian ja yksilön sisäisten merkitysten näkökulmasta, joskin musiikin positiiviset psykoterapeuttiset vaikutukset huomioidaan. (Miranda, Gaudreau, Debrosse, Morizot, Kirmayer 2013.)
Tällöin psykodynaamisen musiikkipsykoterapian näkökulmasta yksilön psykoterapeuttinen ymmärrys jää ohueksi ja voi ilmentää jo lähtökohtaisesti terapeutin/kasvattajan/tutkijan lohkoutunutta käsitystä musiikista ja ihmisestä, jolloin musiikin pahan objektin ominaisuudet sisäisen kokemusmaailman kannalta on esimerkiksi torjuttu.1 Syitä epäsosiaaliselle käytökselle ja psykopatologialle olisikin viisainta etsiä lähtökohtaisesti muista kuin musiikin psykososiaalisista faktoreista unohtamatta ihmisen biologisia väkivaltaan altistavia taipumuksia. Yksilön ja yhteisön sisäisessä kokemusmaailmassa musiikki voi olla hauskaa taustamusiikkia epäsosiaaliselle ja väkivaltaiselle käytökselle, kidutukselle ja jopa kansanmurhille, riippumatta musiikin tyylilajista ja kohderyhmästä (Alanne 2010). Toisaalta ulkoapäin mittaamaan ja objektiivista tietoa tuottamaan pyrkivät tutkimukset eivät voisikaan tutkia musiikin pahaobjektisuutta, koska ne tutkivat ulkoisia diagnostisia ilmiöitä, jolloin ne eivät välttämättä korreloi esimerkiksi yksilön epäsosiaalisen käytöksen ja sisäisen kokemuksen kanssa. Tämä voi johtaa ristiriitaisiin tuloksiin sekä toistuviin hoidollisiin ja yksilön sisäisen kokemusmaailman kannalta näennäistieteellisiin koeasetelmiin perustuviin interventioihin. Ne pahimmassa tapauksessa esineellistävät yksilön ulkoisia oireita manipuloivan hoidon kohteeksi oireiden, lapsuuden ja nuoruuden kehityksen tai terapian syväsyntyisemmän ymmärtämisen sijaan. Kasvatuksellisilla ja terapeuttisilla lähestymistavoilla (musiikki hyvinvoinnin ja terveyden edistäjänä) sekä psykoterapeuttisilla lähestymistavoilla (musiikki sairauden hoitona ja kuntoutuksena) on erilaiset toiminnan tavoitteet. Ne vaikuttavat myös tutkimukseen, mikä on syytä muistaa.
Musiikin ja vuorovaikutuksen tutkiminen hoidon välineinä psykoterapiassa yksilön sisäisten kokemusten välittämien merkitysten näkökulmasta tarkoittaa psykoterapian prosessilähtöistä tutkimusta. Sen myötä syntyvän tiedon teoreettis-filosofinen tarkastelu voi auttaa ymmärtämään erilaisten patologioiden ilmentymistä ja alkuperää. Musiikilla ja sen avulla tapahtuvalla vuorovaikutuksella on psykoterapiassa kommunikatiivinen merkitys potilaan kokemusmaailmasta ja oireista. Musiikissa välittyvät potilaan elämänhistoria, kehitys, tiedostamaton, torjuttu ja tunteiden siirtyminen osana terapeutin ja potilaan välistä transferenssia ja symbolista prosessia (Jaffee Nagel 2013; Alanne 2014; De Backer & Sutton 2014; Tervo 2016). Kun musiikki puhuttelee potilaan sisäisessä ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa (intra- ja interpsyykkinen kokeminen), silloin sen patologisoiminen jo lähtökohtaisesti vaikkapa ongelmamusiikiksi voi estää hoitoprosessia ja potilaan sisäisen kokemuksen ymmärrystä (Miranda ym. 2013, 521). Näin on nimitetty tutkimuksissa hard rockia, hip hoppia, rappia ja punkkia, jotka ovat terapiassakin varsin yleisesti eri ikäluokkien ja nuorison suosimaa musiikkia. Psykodynaamisessa musiikkipsykoterapiassa musiikillista kokemusta ei pyritä lähtökohtaisesti arvottamaan mekanistisesti positiivisiin ja negatiivisiin kokemuksiin hoidon kannalta. Siinä pyritään tunteiden ja asioiden vapaaseen ilmaisuun psykoanalyysin vapaan assosiaation tavoin toiminnallisin musiikillisin keinoin sanojen ohella. Musiikin avulla pyritään potilaan oireiden merkityksen ymmärtämiseen, jolloin se voi olla psykoterapiassa kielen kaltainen praksis tutkia potilaan sisäistä kokemusmaailmaa sellaisena kuin se ilmenee itsestä käsin (Alanne 2014a). Tällainen fenomenologinen tutkiva asenne psykoterapiassa, ”asioihin itseensä” meneminen, vie usein aikaa vaatien syvällistä paneutumista todellisen ymmärryksen syntymiseksi (Heidegger 1927, 50). Terapeutti, tutkija ja myös potilas joutuvat sietämään epävarmuutta, silleen jättämistä (Gelassenheit, Releasement), ja ei-tietämistä vielä, potilaan ongelmien, oireiden, sisäisestä merkityksestä (Heidegger 1959; Alanne 2010).
Silleen jättäminen tutkivana asenteena psykoterapiassa
Martin Heideggerin (1959) myöhäistuotannosta on peräisin silleen jättämisen käsite. Heideggerin lyhyt kirjoitus aiheesta ei määrittele käsitettä tarkasti, vaan kuvaa kolmea oppinutta keskustelemassa heidän kulkiessaan peltotietä. Heidän kävellessään pois sivilisaatiosta ja valmiiksi määritellyistä käsitteistä ympärillä oleva maisema ja asiat alkavat näyttäytyä illan hämärtyessä toisenlaisessa valossa ja tietämyksessä. Olemassaoloa ei pyritä lähestymään teknillisin käsittein ja totuuksin, joita esimerkiksi tieteellinen tutkimus ja psykologinen teoria ovat psykoterapeutille. Luontoa ei arvoteta esimerkiksi vain taloudellis-teknillisin intressein, arvioimalla, miten sitä voisi käyttää taloudellisen hyödyn saavuttamiseksi. Voiton maksimoinnissa tarvitaan usein erilaisia teknillisiä ratkaisuja ja työvälineitä, jotta saavutetaan mahdollisimman suuri voitto. Psykoterapiassa tällaisia teknillisiä apuvälineitä ovat terapeutin käyttämät sanalliset ja muut psykoterapeuttiset menetelmät. Musiikkiterapiassa musiikilliset psykoterapeuttiset tekniikat ja musiikki itsessään psykoterapeutin käyttämänä ovat välineitä, joilla lähestytään maailmaa. Näitä terapeutti käyttää tarpeen mukaisesti ”työkalupakistaan”, kuten jotkut pragmaattisesti suuntautuneet terapeutit saattavat jopa nimittää arsenaaliaan.
Terveydenhuollon taloudellisissa paineissa halutaan nopeampia ja kustannustehokkaampia hoitomuotoja, lääkkeitä, oireidenhallintaa, lyhyt- ja ryhmäterapiaa, koska halutaan jakaa taloudelliset resurssit mahdollisimman tehokkaasti ja useimpien saataville.2 Nykyään tutkimuksissa lasketaan tilastollisesti vaikutuskokoa, kuinka monta potilasta pitää hoitaa, jotta saadaan todennäköinen hoitovaste ja hoidolle rahallinen kustannustehokkuus. Vaikuttaakin siltä, että taloudellis-teknilliset intressit sekä potilaan että yhteiskunnan taholta ohjaavat usein psykoterapiaa eivätkä aina potilaan sisäinen kokemusmaailma, luonto ja sille ominaiset merkitykset, joita pysähdyttäisiin yhdessä potilaan kanssa kuuntelemaan ja Heideggerin mukaisesti pohtimaan. Kustannustehokkuudessa, jossa haetaan nopeita tuloksia, ei ole monesti aikaa syvemmälle pohdinnalle ja ihmettelijöille. Yksilöllisen emansipatorisen tiedon intressin sijaan vaikuttaa siltä, että psykoterapiahoitojakin ja etenkin niiden kliinistä tutkimusta ohjaa juuri teknillinen, välineellinen, tiedon intressi. Sen tuottama tieto on kuitenkin monesti sirpaleista yksilön sisäisen kokemuksen kannalta johtuen liiallisesta yleistyksestä ja käytetyistä tutkimusmenetelmistä, jotka lähtökohtaisesti pyrkivät tiedon ulkoistamiseen (objektivointiin). Tässä tehokkuuden kulttuurissa potilas saattaakin jo hoidon alkuvaiheessa kysyä, miksi et voi heti kertoa, mikä minua auttaa tai mihin tämä liittyy, kun puhutaan potilaan elämään liittyvistä asioista. Ei-tietämisen sietämättömyys ja epävarmuus johtavat tietämisen pakkoon eräänlaisena hallinnan säilyttämisen keinona ja illuusiona asioista, jotka eivät ole suoralta käsin hallittavissa tai ratkaistavissa. Tämä johtaa erilaisiin ulkoisiin tutkimuksiin sekä hoitolinjojen ja ‑mallien kokeiluihin. Sen sijaan voitaisiin lähestyä ongelmia myös yksilöllisesti olematta sen enempää ratkaisu- kuin ongelmakeskeisiä, jotta potilaan todellinen kokemus, hoidon tarve ja sanoma tulisivat kuulluiksi ja huomatuiksi. Tämä vie usein kuitenkin aikaa. Ajalle ei terveydenhuollon hoitoketjussa ja ‑linjassa ole hyötyarvoa, vaan se nähdään helposti resurssien hukkaamisena ja heikkoutena: Se on vastoin tehokkuus- ja voiton maksimointiajattelua yhteiskunnassa ja nykykulttuurissa. Sen nähdään helposti tuottavan sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta enemmän kuluja ja vaivaa kuin hyötyä. Potilas saattaa turhautuneena kysyä esimerkiksi puhuttaessa hänen elämänongelmistaan, mitä hyötyä tästä on. Mitä puhuminen tai musiikki auttaa terapiassa? Voihan kotona puhua kavereiden kanssa ja musiikkia soittaa muutenkin ilman, että käy terapiassa. Joku muu tarvitsee tätä kallista hoitoa enemmän kuin minä, voin luovuttaa paikkani hänelle, saatetaan ajatella. Niinpä psykoterapiaa ja hoitoja lähestytään uudelleen taloudellis-teknillisistä intresseistä, jotta rahat riittäisivät, jolloin noidankehä on valmis ja pyöröovi pyörii.
Sigmund Freudin vapaiden assosiaatioiden menetelmä ja ohje puhua ääneen kaikkea, mitä mielessä liikkuu sitä etukäteen miettimättä, sopii hyvin yhteen Heideggerin silleen jättämisen kanssa. Silleen jättäminen ei tarkoita, että asioiden, oireiden, annettaisiin vain olla, vaan sitä, että niille annetaan mahdollisuus näkyä ja tulla kuulluiksi. Tämä tarkoittaa siten sekä potilaan että terapeutin näkökulmasta psyykkisiin ongelmiin liittyvien häveliäisyyksien ja niihin kokemuksiin kytkeytyvän sisäisen vastustuksen voittamista. Wilfred Bion on tunnetusti todennut, että terapeutin on oltava vapaa halusta, lähestyttävä potilasta ilman tahtoa ja halua, kohdatessaan potilaansa, jotta hänen oma kokemusmaailmansa ei pääsisi sotkemaan ja ohjaamaan potilaan psykoterapeuttista prosessia häiritsevällä tavalla. Tätä voi olla myös halu auttaa ja toteuttaa siten ammatillista rooliaan erilaisten kommenttien, ennenaikaisten tulkintojen, neuvojen ja terapiamenetelmien kokeilussa, vaikka todellisuudessa terapeutti voi olla itse asiassa yhtä hämillään, neuvoton tai keinoton erityisen vaikeiden psyykkisten ongelmien, kuten mutismin kohdalla kuin potilas ja hänen omaisensa. Terapeutin vahvat ennakko-oletukset voivat ohjata hoitoa ja ymmärrystä potilaan oireista objektiivisen tiedon varassa myös väärään suuntaan. Jonkin toisen potilaan asiat, kliininen teoria ja tutkimus samoissa pulmissa voivat olla terapeutille kartta, miten kulkea luonnossa, mutta eivät itse maaperä, ympäröivä todellisuus, yksilön kokemusmaailma, jolle tiedostamaton antaa merkityksiä. Heideggerin (1959, 26–27) silleen jättämisen näkökulmasta terapeutin onkin kartan ohella pysähdyttävä katsomaan potilaan ”maaperää” ja sille ominaisia ”maisemia”, mielenmaailmaa, merkityksiä, ajatusrakenteita, objektisuhteita, vuorovaikusta, systeemejä ja niille ominaista yksilöllistä ja yhteisön dynamiikkaa. Terapeutin pitää olla silleen jättämisessä Heideggerin mukaisesti ”avoin salaisuudelle” eli asioihin ja terapiaan liittyville sisäisille merkityksille. Merkitykset voivat olla psykoanalyysin näkökulmasta tiedostamattomia, joita musiikki ja taide luovina menetelminä psykoterapiassa avaavat kokemuksessa. Heideggerin mukaan silleen jättäminen ja avoimuus salaisuudelle ovat uusi maaperä, perusta, teknisessä maailmassa. Teknistä maailmaa ovat psykoterapian tutkimuksessa laskennalliset tilastotieteelliset ja muut määrälliset menetelmät, kyselyt, mittarit ja niiden pohjalta luodut yleiset hoidolliset mallinnukset. (Alanne 2010, 10.)
Terapeutin onkin tutkittava, mitä psykoanalyysi tarkoittaa hoidon ja kliinisen teorian lisäksi. Hänen on yleisenä menetelmällisenä asenteena silleen jättämisessä ja avoimuudessa salaisuudelle jätettävä työssään avoimeksi se, mitä hän odottaa (44). Siten paljastuu representaatioiden, valmiiksi ajateltujen havaintomallien ja käsitysten, takaa todellinen asioiden tila. Tämän Heidegger nimittää avoimeksi alueeksi (Gegent). Musiikin ja taiteen kohdalla avoin alue voi merkitä yksilön todellisia tunteita järkeilevän ajattelun taustalla ja siten myös totuutta. Tämä edellyttää terapeutilta ja tutkijalta kärsivällisesti odottamista, kykyä sietää ei-tietämistä vielä ja reflektointia, jossa hän tarkastelee omia ennakko-olettamuksiaan, tunnevasteitaan sekä transferenssia suhteessa asiakkaaseen (Klemola 2004; Alanne 2010).
Musiikkipsykoterapiassa terapeutin on vältettävä liian vahvoja ennakko-odotuksia musiikin tyylin ja laadun suhteen, jotta hänen omat mieltymyksensä ja arvotuksensa (kuten onko musiikki hyvää, huonoa tai pahaksi potilaalle) eivät pääse ohjaamaan liikaa asiakkaan musiikkivalintoja ja itseilmaisua. Psykoanalyyttisessa psykoterapeuttisessa työskentelyssä tämä tarkoittaa omien vastatransferenssitunteiden kriittistä tarkastelua ja tunnistamista. Silleen jättäminen edellyttää itsekokemuksellista työskentelyotetta, jossa terapeuttitutkija pohtii ja ihmettelee tutkimuskohdettaan ja ilmiöitä ilman laskelmoivaa ajattelua ja tulkintaa (manipulaatio), jolloin olioiden, asioiden itsessään, on mahdollista näyttäytyä. Kärsivällisellä odottamisella ilmiöt ja tienoo (Gegend), potilaan oirehdinta, tiedostamaton, vuorovaikutus, sanat ja niiden merkitys, voivat avautua kuin ensi kertaa nähtynä. Silleen jättäminen ei ole kuitenkaan Heideggerin mukaan itse tienoo, vaan tienoolla kulkeva tie ja sillä tapahtuva liike eli tässä tapauksessa terapeutin ja potilaan välinen keskustelu, ajatustyö, vapaa assosiaatio ja musiikillinen improvisaatio ja vuorovaikutus – toiminta. Symbolisesta representaation näkökulmasta kuitenkin se, ”mille kulloinkin annamme nimen, ei koskaan ole itse kantanut kyseessä olevaa nimeä, kuten kylttiä” (Heidegger 1959, 46). Silleen jättäminen kytkeytyykin itse olemisen tapaan ja kokemisen prosessiin (praksis) tienä, jota psykoterapeuttisessa työssä kuljetaan.
Psykoterapiassa tapahtuvaa dialogia voi verrata vaikkapa kahteen tai useampaan kaverukseen, jotka voivat olla enemmän tai vähemmän oppineita, mukaan lukien terapeutti, suhteessa yksilön tiedostamattomaan (Alanne 2010). Uutta ystävää ei aina heti täysin tunne, alkuun häntä ei ehkä pidäkään ystävänä, ja kuten tiedostamaton, ihminen voi tuntua aluksi vieraalta. Useiden tapaamisten aikana, kokemusten ja pitkällisen tutustumisen avulla monesti oppii keskustelujen myötä tuntemaan ystävää paremmin: millainen tämä todella on, mistä hän pitää, millaiset arvot ja ajattelutavat sekä elämänhistoria hänellä on. Psykoterapian alussa terapeutti voi olla varsin pinnallisten ennakkotietojen ja ulkokohtaisen lähetteen varassa, jossa potilas on diagnosoitu. Potilas voi olla myös itse varsin tietämätön ongelmiensa syistä, niiden taustasta elämänhistorian kerroksissa ja omassa kehityksessään, mitkä vaikuttavat siihen, miten juuri hän on maailmassa.
Psykoanalyyttisessa psykoterapeuttisessa työskentelyssä potilaan vapaan assosiaation ja puheen voidaan ajatella olevan Jürgen Habermasin (1971) mukaisesti tekstejä ja puhetta Siitä eli tiedostamattomasta. Terapeutti ja potilas valistuvat yhdessä tiedostamattomasta syvemmän ymmärryksen myötä terapian edetessä, mitä terapeutti voi tulkinnoillaan auttaa ja ikään kuin koota erilaisista tekstinpalasista ymmärrettävän asiakokonaisuuden, kertomuksen, jossa potilaan oireet, tunteet ja transferenssi tulevat tietoisesti ymmärrettäviksi psykoterapian läpityöskentelyvaiheessa. Ennen tätä potilaan puhe ja oireet voivat tuntua vierailta ja jopa käsittämättömiltä, jolloin potilaan ja terapeutin voi ongelmien tasosta riippuen olla vaikea ymmärtää, mistä on kyse. Niin potilas kuin terapeutti joutuvat odottamaan kärsivällisesti ja kestämään epävarmuutta löytääkseen potilaan tienoon ja sille ominaisen maaperän, missä seistä, josta käsin he voivat katsoa uudella tavoin potilaan elämää ja ainutlaatuista tapaa, miten hän on maailmassa. Habermas näkee psykoanalyysin emansipatorisena projektina, praksiksena, jossa yksilön on kasvavan tietoisuuden myötä mahdollisuus vapautua menneisyyden pakottavista roolimalleista, oireista ja sosiaalisen yhteisön yksilölle asettamista paineista, joita erilaiset normit ja arvot luovat.
Psykodynaamisessa psykoterapiassa potilas ja terapeutti lähtevät vertauskuvallisesti kulkemaan tietä tai polkua kohti potilaan tiedostamatonta tienoota ja maaperää. Samalla tavoin kuin keskustelussa yleensäkin, vaikka kaverusten kanssa, ei aloitettaessa keskustelua ja terapiaa voi täysin tietää, minne keskustelu erilaisten kysymysten ja vastausten myötä vie. Sokraattisen dialogin hengessä voidaan olettaa keskustelun menevän totuutta kohti, mutta vastassa voi olla myös karikoita ja vastustusta, koska aina eivät kysymykset eivätkä vastaukset ole oikeita. Tällöin voi joutua etsimään uutta suuntaa ja muuttamaan totuttua reittiä, joka psykoterapeutille ovat kliininen teoria ja menetelmät. On etsittävä tutkijan tavoin uusia kysymyksiä ja vastauksia, jotka sopivat paremmin tähän potilaaseen. Joskus psykoterapiassa ilmenevä vastustus onkin tie oireiden ja ongelmien taustaan eli tienooseen. Vastustuksen väheneminen psykoterapiassa voi merkitä jo seisomista uudella maaperällä ja ongelmien poistumista. Silleen jättämisen tai niin sanotun puhtaan psykoanalyysin kannalta oireiden poistuminen ei ole kuitenkaan teoreettinen välttämättömyys tai edes mahdollista (Lesche 1971). Entä jos puhuminen ei olekaan se potilaan ”juttu”? Sallimmeko potilaan olla hiljaa, puhumatta ja mahdollisesti syrjäytyä esimerkiksi mutismin kohdalla, jos hän on urautuneessa puhumattomuudessaan tyytyväinen ja yksinäisyydessään onnellinen? Tällöin potilaan puhumattomuus voi olla löytynyt tienoo ja maaperä, esimerkiksi hyvin varhainen selviytymiskeino ja sisäistynyt tapa olla ihmisenä maailmassa. Jos ihminen ei sisäisesti halua tai voi muuttua osittain vaikka orgaanisista syistä, hyvin varhaisista traumoista ja niiden mukaisesta rakentumisesta, voi olla tyytyminen yhdessä saavutettuun ymmärrykseen, jolloin on yritettävä sopeutua olemassa olevaan, mitä ei ehkä voi enää jälkikäteen muuttaa tai ymmärtää. (Alanne 2016.)
Terapeutti voi joutua eettisesti pohtimaan, onko hoidon jatkamiselle edellytyksiä, voiko auttaa enempää ulkoisesti tarkasteltuna vaikeista ongelmista kärsivää potilasta, joka ei esimerkiksi itse koe varsinaisesti kärsivänsä. Joskus terapeutin on tyydyttävä jo saavutettuun jonkinlaiseen tasapainoon ja ymmärrykseen potilaan asioissa, koska vaikka terapeutti haluaisi auttaa parhaimpien taitojensa mukaan, kaikki potilaat eivät elämäntilanteensa vuoksi ole aina autettavissa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi perheolosuhteista johtuvia syitä lapsen kohdalla ja aikuisen kannalta jo sairaseläkkeellä olemista. Terapian tavoitteet vaikeimmissa ongelmissa voivat lähtökohtaisesti olla tällöin rajattuja ongelmien lievittämiseen, mielenterveyden ylläpitämiseen ja elämänlaadun parantamiseen.
Psykoterapiatyöskentelyyn vaikuttavat tiedon intressit
Joskus psykoterapeutti voi huomata omien työskentelymenetelmiensä riittämättömyyden lisäavun saamiseksi ja joutua miettimään muita mahdollisia auttamisen keinoja potilaan kuntoutumisen tukemiseksi ja etenemiseksi. Ideaalisen hoidollisen psykoterapeuttisen lopputuloksen saavuttaminen, kaikista oireista vapautuminen, potilaan täydellinen muuttuminen, voi olla joissakin vaikeissa psyykkisissä ongelmissa mahdotonta terapian junnatessa paikallaan. Tällöin kyseessä voi olla myös terapeutin kykenemättömyys syystä tai toisesta nähdä potilaan tilannetta ja omia rajallisia auttamisen mahdollisuuksiaan. Ideaalinen halu auttaa ja ymmärtää inhimillisinä syinä voivat estää näkemästä totuutta, jolloin silleen jättäminen terapeutin omana mentaalisena prosessina, sisäisten ja ulkoisten kokemusten, havaintojen ja valmiiden käsitysten sulkeistaminen, voi auttaa löytämään uusia näkökulmia, miten edetä. Psykodynaamisessa psykoterapiassa tämä tarkoittaa omien transferenssi- ja vastatransferenssitunteiden tarkastelua sekä tarvittaessa ulkopuolista työnohjausta uupumisen välttämiseksi ja uusien lähestymistapojen löytämiseksi. Työnohjaus, tieteellinen tutkimus, lääketieteellinen ja psykologinen tieto sekä psykoterapeuttinen kliininen teoria, voivat toimia karttana ja apuvälineinä, jotka auttavat sekä terapeuttia että potilasta ymmärtämään potilaan ongelmia. Hyvä on kuitenkin tunnistaa tällöin psykoterapiassa olevan kyse Habermasin (1968) määrittelemästä tieteen teknillisestä tiedon intressistä, jolle on tyypillistä esimerkiksi taloudellinen hyötyajattelu.
Psykoanalyyttisen työskentelyn tiedon intressi on Habermasin mukaan historiallis-hermeneuttisena käytännöllistä. Se pyrkii uuteen tietoon vapauttamalla yksilön kokemuksen yhteisön, kulttuurin ja ympäristön paineista, kuten perheen ja vanhempien vaikutuksesta, joka näyttäytyy sisäistettyinä roolimalleina. Psykiatrinen ja psykologinen diagnostiikka, asioiden valmiiksi määrittely ja sen mukainen hoidon/kuntoutuksen linjaus, perustuu empiiris-analyyttiseen tieteeseen ja teknilliseen tiedon intressiin. Carl Leschen (1971, 219) mukaan psykoanalyyttisessa työskentelyssä voi olla vaiheita, jolloin terapeutti joutuu turvautumaan teknilliseen tiedon intressiin ja sen mukaisiin valmiisiin selityksiin potilaan oireista tai tiedostamattomasta. Tällä tavoin terapeutin voi olla mahdollista palata dialogiin ja potilaan ymmärrykseen erilaisten hypoteesien avulla. Terapeutin erilaisten psykoterapeuttisten interventioiden voidaan ajatella olevan kliinisiä hypoteeseja psykoterapiassa, kuten selventäviä kysymyksiä, tulkintoja, tiedon antamisia, puheeksi ottamisia (konfrontointi) ja fokusointeja.
Musiikkipsykoterapiassa ja muissa luovissa terapioissa musiikilliset/taiteelliset menetelmät, kuten terapeutin antama tunne teemaksi improvisaatiolle, mielikuvamatka, mielikuvien maalaaminen ovat terapeutin interventioita eli välineitä edistää potilaan itsetutkiskelua. Kliinisessä improvisaatiossa terapeutin soittamalla tapahtuva imitointi, pohjustaminen, tahdistaminen, peilaaminen, synkronoiminen jne. ovat musiikillisia tekniikoita, joilla terapeutti pyrkii potilaan ymmärtämiseen. Niitä voidaan käyttää myös interventioina silloin kun terapeutti ei täysin tavoita potilaan tunnetilaa, musiikkia ja vuorovaikutusta – niiden merkityksellisyyttä. Tällöin terapeutti käyttää hyväksi teknillistä tietouttaan musiikista ja psykoterapiasta luodakseen kommunikaatiota ja vuorovaikutusta potilaan kanssa. Silloin on kysymys ymmärrykseen tähtäävästä pyrkimyksestä palauttaa dialogi niin musiikin kuin sanallisin keinoin esimerkiksi psykoottisen potilaan kanssa, jolloin terapeutin teoria ja käytäntö potilaan suurempaan itseymmärrykseen tähtäävänä toimintana, praksiksena, ovat sama asia (Alanne 2014a).
Tämä ymmärrys erona selittävään tietoon eli objektiiviseen tietoon on itsekoettelevaa (pathos) siten, että terapeutti tunnevasteiden ja potilas oman itsekokemuksen ja reflektion myötä löytävät ymmärryksen omista tunteistaan, tiedostamattomasta ja esimerkiksi potilaan elämänhistoriasta. Niiden yksilöllinen hoidollinen merkitys ei ole kokemuksellisesti löydettävissä valmiista ”mielenkartoista”, psykopatologiasta, kliinisistä teorioista, terapiamanuaaleista tai tilastollisista tutkimuksista, koska ne perustuvat teknilliseen tiedon intressiin ja sen myötä syntyvään yleistettävään tietoon. Sama koskee erilaisia yleisiä taide- ja pedagogisia opintoja luovien terapiamenetelmien taustalla. Sinänsä hyödyllinen yleistieto on luonteeltaan kategorista, kokemusta etäännyttävää tai tiivistävää, eikä sellaisenaan johda varsinaiseen ymmärrykseen psykoterapiassa, koska se on usein pinnallista tietoa, vaikka auttaakin nimeämään asioita ja luomaan siten kontaktin todellisuuteen. Historiallis-hermeneuttisen tieteen keskeinen menetelmä on kritiikki, jota ilman psykoterapiassa tapahtuva työskentely tai ainakaan mainittava edistyminen ei ole mahdollista terapiasuuntauksesta riippumatta: Psykoterapia, myös luovat terapiat, edellyttää jonkinlaista itsekäsityksen eli persoonallisen mielen teorian henkilökohtaista tutkimista, kyseenalaistamista ja muuttamista: mitä minä olen, mitä koen, mitä ajattelen suhteessa itseen ja Toiseen? Potilaiden manifestit oireet ovat usein tiedostamattomasti pyrkimyksiä hallintaan. Todellisessa emansipaation saavuttamisessa ja muutoksessa, uuden löytämisessä hallinnan sijaan, sekä terapeutin että potilaan olisi tultava pois tutkimuksen kategorisesta laatikosta, valmiiksi annetusta ja tuotetusta tiedosta. Tällöin terapeutti ei opeta erilaisten menetelmien avulla, vaan potilaan kasvava itseymmärrys merkitsee valistumista, ei vain ulkokohtaisina puheina ja tekoina, vaan sisäisenä kokemuksena ja itsereflektiona. Sillä on vastaavuutta potilaan elämänhistoriallisissa kerrostumissa ja käsityksenä Siitä eli tiedostamattomasta. (Alanne 2010; 2014a.)
Se mitä on ja miksi on tuleva
Tällä tavoin voi avautua sanojen, äänien ja musiikin avulla kompleksisten psyykkisten ongelmien ja rakenteiden takaa niiden mieli, se miten ne ilmenevät olemassaolossa. Silloin tulee usein näkyviin potilaan maaperä, se miten ongelmat juontuvat ja liittyvät toisiinsa. Tällöin voidaan tavoittaa potilaan perhe- ja sukutausta, traumaattiset kokemukset, biologiset ja kognitiiviset altistavat syyt ja seuraukset, joista yksikään ei välttämättä itsessään selitä myöhempiä mielenterveyden ongelmia ja niiden ilmenemistä esimerkiksi skitsofrenian taustalla (Isohanni, Löhönen, Tamminga, Ivleva, Koponen, Tanskanen ym. 2009).
Psykoterapiassa syntynyt itsekoettu tieto voi kuitenkin auttaa yksilöä ymmärtämään itseään, omaa minuuden rakentumistaan sekä sairastumiselle altistaneille tekijöitä elämänhistoriassaan. Tieto sinänsä ei kuitenkaan aina paranna tai muuta, vaan ihmisen täytyy myös pyrkiä toteuttamaan ja pystyä hallitsemaan itseään elämässä (riittävä autonomia ja itseohjautuvuus), jotta se olisi tyydyttävää. Aina sekään ei esimerkiksi iän, fyysisten sairauksien tai muiden perustavaa laatua olevien yksilön ominaisuuksien vuoksi ole täysin mahdollista. Ihmisen voi olla tyytyminen silleen jättämisen näkökulmasta siihen, mitä on, miltä maaperältä voi katsoa taakse, miten tähän on tultu ja miten tästä mennään eteenpäin, minne se tie vie, minkä ihminen on valitseva. Psykodynaamisessa psykoterapiassa tämä edellyttää usein oireiden ja defenssien riittävää läpityöstämistä. Tällöin psykoterapian tulos ei ole pelkkä uusi kertomus tai näkökulma itsestä eräänlaisena postmodernina tekstinä tai dialogina, vaan pikemminkin itsekoeteltu elämänkertomus. Siinä on kohdattu omia kokemuksia, elämyksellisiä muistoja omasta lapsuudesta, nuoruudesta, vanhemmista ja ystävistä eri elämänvaiheisessa niihin eri tavoin liittyvine mahdollisine iloineen, suruineen, ristiriitoineen ja kärsimyksineen. Parhaimmassa tapauksessa psykoterapia ja sen jälkeen jatkuva itsetutkiskelu eräänlaisena kriittisenä teoriana voi johtaa ihmisen löytämiseen ihmisen roolin takaa.
Tällöin ihminen samastuu omaan mielikuvaan, representaatioon, itsestään ja tulee esineellistäneeksi ja kadottaneeksi itsensä ”esitän, siis olen” ‑illuusioon (itseobjektivointi), mikä on todellisuuden harhaista omistamista (Alanne 2014a; 2017). Heideggerin (1959, 60–61) mukaan silleen jättäminen on liikettä, ajattelua, kahden objektin, ihmisen ja tienoon, välillä. Psykoterapiassa eletty elämä itsekoeteltuna tuskana ja kipuna, mutta myös ilon, nautinnon, kauneuden kokemuksina elämän keskeisenä dynaamisena ristiriitana ja luovana energiana, asettuu uuteen valoon (pathos).3 Kognitiivisen tiedon, valmiiden oppimisen mallien, skeemojen, diagnostisten luokituksien ja kliinisten manuaalien ja niiden asettaman kehyksen (tutkijoiden ”musta laatikko”) sisällä tai niiden eristämän älyllisen muurin ulkopuolella puhuttelee ihmistä elämä itsessään. Elämä itsessään on lihallista subjektiivista tietämystä oman itseyden ja ruumiillisuuden läpi koettuna. Ihmisen liikkuessa se on kokemuksellista tietämistä, jossa kokemus ”minä voin” ylittää ”minä ajattelen” tietämyksen liikuttaessani kättäni (Varto 2012, 90). Se on tavoitettava luonto ja elämä ihmisen, maaperän ja tienoon representaatioiden ympärillä. Luonto merkitsee aistimuksellista todellisuutta, ääniä, tuoksuja, puron solinaa – olemassaolo itsessään värähtelee ja elämä puhuttelee elämyksellisyydessä jaettuna kokemuksena (Henry 1999). Suomalainen tunnistaa pakkasen puremista kasvoista toisen kokeman kylmyyden ilman sanojen välittämää tietoa. Tunnistamme myös kärsimyksen ja puutteen risuja selkäkyyryssä kantavan miehen katseessa, koska olemme joskus kantaneet taakkaa. Elämyksellinen tieto valistaa psykoterapiassa terapeuttia, asiakasta ja tutkijaa siitä, mitä toinen kokee, mitä asiakkaan sanat dialogissa todella merkitsevät, jolloin terapeutti voi eläytyä potilaan asemaan ja käyttää omia tunnevasteitaan empaattisesti karttana potilaan ymmärtämiseen. (Alanne 2010; 2011; 2014a.)
Musiikillinen kokeminen perustuu elämyksiin ja niiden tuottamiseen. Musiikissa värähtelevät kategoriset tunteet, kuten ilo, suru, viha, rakkaus, mutta niiden sisällä, musiikillisen ajattelun ytimessä, on liike. Daniel Stern (1985) on kutsunut vitaaliaffekteiksi kategoristen tunteiden sisällä olevia tunteiden laatuja. Vauvojen vuorovaikutuksessa on musiikille ja tanssille ominaista ilmauksellista dynamiikkaa, jota voivat kuvata vaikkapa sanat ”vauva riemastuu”, ”vauva parahtaa” reagoimalla äänin ja liikkein. Äiti virittyy ja reagoi omilla tunnevasteillaan vauvan ilmaisuun muuttamalla omaa ääntään rauhoittavan leperteleväksi tai iloisesti kannatellen ja katsellen lasta sylissään. Yleensä tämä ”hyvinvoinnin tanssi” olemassaolon kanssa sujuu äideiltä ja ihmisiltä luonnostaan (Trevarthen & Mallock 2000). Niin sanallisessa psykoterapiassa kuin musiikkipsykoterapiassa voi olla vastaavan kaltaista virittäytymistä, jolloin liikutaan ja eläydytään potilaan tunteissa mukana eräänlaisina potilaan tunnekokemuksen ”tässä ja nyt” toiminnallisina tulkintoina (Rayner 1992; Boston Change Process Study Group 2010). Niissä psykoterapeutti käyttää eläytyviä menetelmiään itsekokemuksensa lisäksi ammatillinen tietous apunaan.
Musiikkipsykoterapeutti käyttää kehonsoittimia ja musiikillisia instrumentteja virittäytyäkseen potilaan ydintietoisuuden alueella liikkuviin tunnekokemuksiin. Terapeutti kannattelee soitollaan ja luo huolenpitoilmapiiriä, jolloin asiakkaan tunteiden on mahdollista purkautua ja rauhoittua musiikin dynaamisissa muodoissa, kuten äidin ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. Musiikin äänet ilmaisevat ruumiillisen kokemuksen jännitteitä, kuten kipua, hätää ja kauhua, jotka ovat vielä representoitumatonta kokemusta ydinminuuden alueella. Musiikkipsykoterapiassa asiakkaan on mahdollista ilmaista itseään kategoristen tunteiden sanallisen kuvailun ja kerronnan ohella musiikillisten tunnekokemusten, elämysten, avulla. Tällöin musiikki voi muuntaa yksilön kokemusta omista tunteistaan. Ihminen voi valistua niiden laadusta ja kokea siten, miltä ajatukseni tuntuvat. Musiikki ja äänet ovat psykoterapiassa analyyttinen kolmas, jota terapeutti ja asiakas tutkivat sekä musiikillisin että sanallisin keinoin. Tällöin asiakkaan ja terapeutin tuottamat äänet voivat olla muuntuvia objekteja varhaisen vuorovaikutuksen erilaisista kokemuksellisista mielihyvää ja mielipahaa, esimerkiksi turhautumista, tuottaneista tilanteista. Näissä integroitumattomissa vuorovaikutuksen sisäistyksissä musiikki ja äänet ovat kehityksellisinä hyvinä ja pahoina objekteina läsnä terapeutin ja asiakkaan välisessä vuorovaikutuksessa. Näille kokemuksille ei ole luonnollisesti aina löydettävissä sanoja johtuen niiden varhaisesta ei-kielellisestä kokemisesta ydinminuuden ja ‑tietoisuuden alueilla. Nämä ristiriitaiset kokemukset voivat kuitenkin mielellistyä psykoterapeuttisessa musiikillisessa toiminnassa ja vuorovaikutuksessa jäsentyneemmiksi ja hallittavammiksi kokemuksiksi (mentalisaatio). Musiikin kuuntelussa ja soittamisessa terapian ulkopuolellakin voi olettaa tapahtuvan tiedostamatonta psyykkistä työstymistä, kun esimerkiksi nuoret kuuntelevat musiikkia, jolloin musiikki on kehityksellinen objekti, jossa omia erilaisia tunteita ja ajatuksia käsitellään. Ne ovat monesti asioita, joista ei voi vanhempien tai muiden kanssa puhua. (Bollas 1987; Ogden 1994; John 1996; Fonagy, Gergely, Jurist, Target 2004; Alanne 2010; 2013; 2014a; 2017.)
Musiikki resonoi vuorovaikutuksellisesti ydinminuuden ei-sanallisten kokemusten ohella myöhempien itsekokemusten kanssa yksilön elämänhistoriassa esimerkiksi lauluja kuunneltaessa. Musiikkipsykoterapeuttisessa työskentelyssä musiikin kuuntelun ja mielikuvatyöskentelyn avulla ihmiset saattavat palata hetkessä elämyksellisesti traumaattisiin muistoihin (Alanne 2010; 2013). Musiikkipsykoterapiassa ihminen voi sanallistaa musiikin herättämiä muistoja ja kokea niihin liittyviä tunteita, kuten surua ja kiukkua, jolloin tunteiden läpityöskentely mahdollistuu. Musiikin kuuntelun ja esimerkiksi laulujen tekemisen avulla ihminen voi koota elämäntarinaansa yhdessä terapeutin kanssa. Vapaassa assosiaatiossa musiikkiin potilas kertoo musiikin herättämistä ajatuksista, tunteista ja mielleyhtymistä. Musiikki auttaa näissä tilanteissa elävöittämään kokemusta, mikä helpottaa psykoterapeuttista läpityöskentelyä ja omien ristiriitaisten tunteiden, käsittelemättömien traumojen, kohtaamista. Näin tehdessään musiikki dynaamisena muotona värähtelee yksilön minuuden historiallisissa rakenteissa muuntaen sekä terapeutin että asiakkaan tietoisuutta, vuorovaikutusta ja kokemusta. Joskus musiikki ja äänet herättävät terapiassa vastustusta, koska ne liikkuvat traumatisoituneella alueella, potilaan maaperällä ja tienoolla, jota ei olla vielä valmiita kohtaamaan. (Alanne 2014a.)
Silleen jättämisessä terapeutti ei pyri manipuloimaan väkivaltaisesti potilaan kokemusta, vaan odottaa kärsivällisesti, milloin potilas on valmis kohtaamaan pelkonsa. Silloin on mahdollista löytää tie elämän puhuttelevuuteen yksilön sisäisestä kokemuksesta käsin: miltä kokemus näyttää ja kuulostaa? Jokin, mikä ei ole vielä tullut ehkä koskaan kuulluksi niin potilaalle kuin terapeutille, tulee nähtäväksi ja jaettavaksi ilman kieltämistä tai tietoisuudesta torjumista. Musiikki psykoterapiassa ja elämässä yleensäkin voi olla tie tällaisiin kokemuksiin, tiedostamattoman ja olemassaolon puhuttelevuuteen. Musiikin lajista ei voi aina etukäteen tietää, millä musiikilla on psykoterapeuttista merkitystä yksilölle ja vastaavuutta hänen kokemusmaailmaansa ja elämäänsä inhimillisen ilmaisumuotona. Joku jossakin on kokenut samaa, en ole yksin ajatuksineni, on taiteen maailmassa olemisen tapa elämän puhuttelevuutena ja kommunikaationa. Katarttiset kokemukset, joissa syntyy jotain uutta ymmärrystä omasta itsestä ja tukahdutetuista tunteista, todellisuudesta ja maailmassa olemisesta, voivat olla uuden alku niin terapiassa kuin sen ulkopuolella. Silloin maaperästä voi lähteä itämään kasvun mahdollisuus, mikä voi olla rauha, helpotus, toivon kipinä kärsivälle, tarvittava voima elämänmuutokselle ja itseksi tulemiselle.
Viitteet
1. Kyse on myös tiedollisesta lohkoutumisesta, sillä jos musiikkia ei yleisesti koettaisi positiivisesti ja sillä olisi suuria haittavaikutuksia, sitä tuskin käytettäisiin kasvatuksessa ja arvostettaisiin kulttuurissamme niin paljon, että se on miltei kaikkialla läsnä (televisio, radio, elokuvat, teatteri, kirkko, ostoskeskukset ja mainokset). Musiikin positiivisia tunne-elämyksiä on osattu hyödyntää vuosisatoja erilaiseen vaikuttamiseen niin hoidollisissa, hengellisessä kuin kaupallisissa tarkoituksissa. Myös sen negatiivisella käytöllä sodissa ja kidutuksessa on pitkät perinteet. (Alanne 2010.)
2. Tässä en ota kantaa terapiamuotojen hyödyllisyyteen ja käyttökelpoisuuteen, vaan esitän ne vain esimerkkeinä taloudellisesta, ajallis-rahallisesta, ajattelusta hoitovalintojen taustalla.
3. Michel Henryn (1988, 122) materiaalisen fenomenologian keskeinen ajatus on, että elämän voima on jatkuva elämyksellinen liike kärsimyksen ja ilon välillä. Itsekokemuksellisuuden hän näkee olennaiseksi yksilön kasvussa ja itseksi tulemisessa. Hänen näkemyksessään taide ja musiikki puhuttelevat aistien (näkö ja kuulo) välittämällä elämyksellisyydellä maailmassa olemisessa (111–112).
Artikkeli hyväksytty 6.1.2019.
Kirjallisuus
Alanne, Sami. (2010). Music psychotherapy with refugee survivors of torture. Interpretations of three clinical case studies. Studia Musica 44, Sibelius-Akatemia.
Alanne, Sami. (2011). ”Tieto on tehty kyynelistä” – tietämisen luonne tulkinnallisena prosessina musiikkipsykoterapian tutkimuksessa kidutettujen kuntoutuksessa. Musiikkikasvatus, 14(1), 110–114.
Alanne, Sami. (2013). Psykodynaaminen musiikkipsykoterapia kidutuksesta traumatisoituneiden pakolaisten kanssa: kliininen näkökulma. Psykoterapia, 32(4), 264–276.
Alanne, Sami. (2014a). Musiikkipsykoterapia. Teoria ja käytäntö. Acta Universitatis Ouluensis, D Medica 1248.
Alanne, Sami. (2014b). The ethnocultural and psychodynamic meaning of music for traumatized refugees. Music Therapy Today, 10(1), 48–49. Special issue: Proceedings of the 14. world congress of music therapy Vienna/Krems, Austria July 7–12, 2014.
Alanne, Sami (2016). Musiikki ja äänet tienä varhaislapsuuden kokemusmaailmaan – kokemuksia mutismin psykoterapiasta. Psykoterapia, 35(3), 186–195.
Alanne, Sami. (2017). Musiikillisen kokemuksen rajapinnat minuuden heijastajina. Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirjan avaamia näkökulmia. Psykoterapia, 36(2), 116–126.
Bollas, Christopher (1987). The shadow of the object. Psychoanalysis of the unthought known. New York: Columbia University Press.
Boston Change Process Study Group (2010). Change in psychotherapy: A unifying paradigm. New York: W. W. Norton.
De Backer, Jos & Sutton, Julie (toim.) (2014). The music in music therapy. Psychodynamic music therapy in Europe: Clinical, theoretical and research approaches. Philadelphia: Jessica Kingsley Publishers.
Fonagy, Peter, Gergely, György, Jurist, Elliot L. & Target, Mary (2004). Affect regulation, mentalization and the development of the self. London: Karnac.
Habermas, Jürgen. (1968/1981). Knowledge and human interests. Toinen laitos. London: Heinemann.
Habermas, Jürgen. (1971/2004). Theory and practice. Cambridge: Polity Press.
Heidegger, Martin (1927/2000). Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Osuuskunta Vastapaino.
Heidegger, Martin (1959/2002). Silleen jättäminen. Suom. Reijo Kupiainen. niin & näin lehden filosofinen julkaisusarja. Tampere: 23º45.
Henry, Michel (1988/2009). Seeing the invisible. On Kandinsky. London: Continuum.
Henry, Michel (1999). Material phenomenology and language (or, pathos and language). Continental Philosophy Review, 32, 343–365.
Klemola, Timo (2004). Taidon filosofia – filosofian taito. Tampere: Tampere University Press.
Isohanni, Matti, Löhönen, Johanna, Tamminga Carol, Ivleva, Elena, Koponen, Hannu, Tanskanen, Päivikki ym. (2009). Developmental pathways of schizophrenia: a system theoretical view and proposal of a system model. Psychiatria Fennica, 40, 14–32.
Jaffee Nagel, Julie (2013). Melodies of the mind. Connections between psychoanalysis and music. London: Routledge.
John, David (1996). The therapeutic relationship in music therapy as a tool in the treatment of psychoses. Teoksessa Wigram, Tony, Saperston, Bruce & West, Robert (toim.), The art & science of music therapy: A handbook (157–166). Amsterdam: Harwood Academic Publishers.
Lehtonen, Kimmo (2007). Musiikin symboliset ulottuvuudet. Suomen musiikkiterapiayhdistys r.y.
Lesche, Carl (1971/1978). Psykoanalyysin tieteenteoriaa. Teoksessa Alanen, Yrjö & Tähkä, Veikko (toim.), Psykoanalyysin ja psykoterapian suuntauksia (211–230). Espoo: Weilin+Göös.
Macdonald, Raymond, Kreutz, Gunter & Mitchell, Laura (toim.) (2013). Music, health, & wellbeing. Oxford: Oxford University Press.
Miranda, Dave, Gaudreau, Patrick, Debrosse, Régine, Morizot, Julien & Kirmayer, Laurence J. (2013). Music listening and mental health: variations on internalizing psychopathology. Teoksessa Macdonald, Raymond, Kreutz, Gunter & Mitchell, Laura (toim.), Music, health, & wellbeing (513–529). Oxford: Oxford University Press.
Ogden, Thomas H. (1994). Subjects of analysis. London: Karnac.
Rayner, Eric (1992). Matching, attunement and the psychoanalytic dialogue. International Journal of Psycho-Analysis, 73, 39–54.
Ruud, Even (2010). Music therapy: A perspective from the humanities. Gilsum, NH: Barcelona Publishers.
Stern, Daniel N. (1985/2004). The interpersonal world of the infant. A view from psychoanalysis and developmental psychology. London: Karnac.
Tervo, Jukka (2016). Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä. Artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta. Helsinki: Books on Demand.
Trevarthen, Colwyn (2011). What it is like to be a person who knows nothing? Defining the active intersubjective mind of a new born human being. Infant and Child Development, 20, 119–135.
Trevarthen, Colwyn & Malloch, Stephen N. (2000). The dance of wellbeing: defining the musical therapeutic effect. Nordic Journal of Music Therapy, 9(2), 3–17.
Varto, Juha (2012). A dance with the world. Towards an ontology of singularity. Aalto University publication series. Art + design + architecture 6/2012.
