Riitta Hyrck: Psykoterapeutin yliminä ja hänen asenteensa potilaisiin ja kollegoihin

 

Olen käsitel­lyt artikke­lis­sani psykoter­apeutin ylim­inän inhimil­lisyyt­tä ja ankaru­ut­ta sekä hänen nar­sis­tisia piirteitään. Psykoter­apeutin ylim­inä ja hänen selvit­tämätön suh­teen­sa syyl­lisyy­teen ja häpeään voivat lamaan­nut­taa hänen työkykyään. Jos häneen on jäänyt nar­sis­tisia piirteitä, hän pitää itseään kaiken­ti­etävänä, eikä hän kuun­tele toisin ajat­tele­via kol­le­goitaan. Nor­maal­isti toimi­va ylim­inä ei ”valmis­tu” mis­sään vai­heessa, vaan sen kehi­tys jatkuu koko elämän ajan. Artikke­li­ni tarkoituk­se­na on virit­tää keskustelua har­voin esil­lä olleesta aiheesta. Käytän yleis­nim­i­tys­tä psykoter­apeut­ti sekä psyko­ana­lyytikoista että psykoter­apeuteista ja psykoter­api­aa myös psykoanalyysista.

Psyko­ana­lyysin teo­ri­aa tulk­i­taan eri koulukun­nis­sa jos­sain määrin eri taval­la. Käsi­tyk­seni mukaan koulukun­tien edus­ta­jat eivät ole juuri käyneet tästä asi­as­ta keskinäistä keskustelua. Tämä tosi­a­sia on hyväksyt­ty hil­jais­es­ti vai­eten. Mikäli keskustelu on virin­nyt, aiheena on ollut usein oman näkökan­nan todis­telu ”ain­oak­si oikeak­si”. Ther­a­peia-säätiön koulu­tuskeskus on perus­tamis­es­taan läh­tien pyrkinyt mur­ta­maan teo­reet­tisia raja-aito­ja. Siel­lä jär­jestet­tävä koulu­tus ei poh­jaudu vain yhteen teo­reet­tiseen suun­tauk­seen, vaan opetuk­sen sisältö on ”moni­te­o­reet­tista”. Opiske­li­joille on näin tar­jot­tu mah­dol­lisu­us tutus­tua eri­laisi­in teo­reet­tisi­in läh­estymistapoi­hin. He voivat koulut­tau­tu­mis­pros­essin­sa aikana omak­sua teo­ri­oista omaa työ­ta­paansa tuke­via näke­myk­siä. Moni opiske­li­ja on kokenut ”moni­te­o­reet­tisen” läh­estymis­ta­van vaikeana, kos­ka opiske­li­ja ei voi heit­täy­tyä ajatuk­seen: ”Näin se on. Tämä on ain­oa totu­us”, vaan hän joutuu jo opiskelu­vai­heessa etsimään totu­ut­ta mon­en­lai­sista lähteistä.

Min­ulle Ther­a­peia-säätiön teo­reet­ti­nen läh­estymistapa on ollut opiskelu­a­joista läh­tien tärkeä. Olen vieras­tanut ”yhteen ain­oaan totu­u­teen” uskovia suun­tauk­sia. Koulu­tusy­hteisöt tääl­lä Suomes­sa eivät voineet urani alkuaikoina tehdä yhteistyötä, vaan lin­noit­taudut­ti­in omien yhteisö­jen suo­jaan. Siinä vai­heessa ei etsit­ty yhteistyömah­dol­lisuuk­sia, vaan korostet­ti­in yhteisö­jen eri­laista ajat­te­lu­ta­paa. Tässä asi­as­sa on onnek­si men­ty parem­paan suuntaan.

Olen mon­esti miet­tinyt, mikä vaikeut­taa yhteistyötä eri taval­la ajat­tele­vien yhteisö­jen ja myös henkilöi­den välil­lä. Vaik­ka Ther­a­peia-säätiössä on pyrit­ty anta­maan mah­dol­lisu­us eri­lais­ten ajat­te­lu­tapo­jen kohtaamiselle, ei tämä ole kuitenkaan aina toteu­tunut käytän­nössä. His­to­ri­an saatossa eri­laiset teo­reet­tiset suun­tauk­set ovat nos­ta­neet päätään ja pyrki­neet otta­maan val­ta-ase­maa muista näkökan­noista. Tämä on väistämät­tä herät­tänyt ris­tiri­ito­ja koulu­tusy­hteisön sisäl­lä. Moni on pitänyt omana tiet­on­aan teo­reet­tiset pohd­in­tansa vält­tääk­seen näi­den ris­tiri­ito­jen heräämistä. Olen viime aikoina yhä use­am­min huo­man­nut pohti­vani, mik­si mei­dän on niin vaikea sietää eri­laista ajat­telua. Tätä miet­tiessäni luin näitä kysymyk­siä käsit­televän Vic Sed­lakin artikke­lin. Päätin tutkia ammatil­lis­ten näke­mys­ten eri­laisu­u­den sietokykyä vähän laa­jem­min ja näin päädyin kir­joit­ta­maan tämän artikke­lin. Lähdeaineis­to on kohta­laisen niuk­ka, kos­ka asi­as­ta on kir­joitet­tu vähän.

Sed­lak (2016, 1499) on kir­joit­tanut kiin­nos­ta­van artikke­lin, jos­sa hän tarkastelee psykoter­apeutin nor­maalin ja patol­o­gisen ylim­inän vaiku­tus­ta hänen poti­las­suhteisi­in­sa sekä hänen asen­teitaan toisin ajat­tele­via kol­le­goi­ta kohtaan. Artikke­li alkaa lain­auk­sel­la Han­na Segalin entisen poti­laan, John Steiner­in (2013) puheesta, jon­ka hän piti Segalin muis­tok­si jär­jeste­tyssä sem­i­naaris­sa. Stein­er palaut­ti siel­lä läs­näoli­joiden mieleen alun perin Sig­mund Freudin esit­tämän näke­myk­sen, että psykoter­apeutin tulisi suh­tau­tua poti­laaseen objek­ti­ivis­es­ti. Freudin mielestä psykoter­api­an perus­pe­ri­aate on lisäk­si totu­u­den etsin­tä. Näi­den peri­aat­tei­den mukaises­ti toimi­va psykoter­apia aut­taa ja tukee poti­las­ta. Stein­er muis­teli, miten tärkeänä Segal oli lisäk­si pitänyt psykoter­apeutin ystäväl­listä asen­net­ta poti­las­ta kohtaan. Hän piti inhimil­lisyyt­tä psykoter­apeutin oleel­lise­na omi­naisuute­na, kos­ka hyväksyvä suh­tau­tu­mistapa tasoit­ti poti­laan tietä hänen koh­dates­sa aikaisem­min tor­ju­maansa sietämät­tömältä tun­tu­vaa itseen liit­tyvää totu­ut­ta. Stein­er lisäsi vielä: ”Mielestäni Han­na Segalin ystäväl­lisyys liit­tyi hänen kun­nioituk­seen­sa totu­ut­ta kohtaan ja ystäväl­lisyys teki totu­u­den hyväksyt­täväm­mäk­si ja lieven­si sen herät­tämää vain­oahdis­tus­ta. Totu­us ilman ystäväl­lisyyt­tä ei ole todel­lista totu­ut­ta eikä ystäväl­lisyys ilman totu­ut­ta ole ystävällisyyttä.”

Tästä syys­tä olisi toiv­ot­tavaa, että psykoter­apeut­ti osaisi tulki­ta inhimil­lis­es­ti poti­laan psyykkistä kipua herät­täviä omi­naisuuk­sia. Tämä ei kuitenkaan ole aina help­poa. Stein­er myös epäili, että psykoter­apeut­ti voi väl­tel­lä vaikeasti koh­dat­ta­van totu­u­den ottamista esi­in pelätessään, että poti­las pitää hän­tä tun­teet­tomana. Täl­lainen totu­u­den vält­te­ly voi pysäyt­tää poti­laan muu­tospros­essin (Sed­lak 2016, 1499).

Super­egon käsite

Freudin löytämäl­lä sisäisel­lä toim­i­jal­la, ylim­inäl­lä on merkit­tävä rooli per­soon­al­lisu­u­den rak­en­teis­sa psyykkisen tas­apain­on ja itse­tun­non säätelijänä. Käsite on yleis­es­ti käytössä eri­lai­sis­sa psyko­ana­lyyt­ti­sis­sa suun­tauk­sis­sa. Ylim­inän avul­la voidaan ymmärtää poti­laan tiedosta­mat­toman dynami­ikkaa ja sisäisiä ris­tiri­ito­ja. Freudin (1969, 460–462) mielestä super­ego rak­en­tui kahdes­ta hyvin eri­lais­es­ta tek­i­jästä: minäi­hanteesta sekä ankaras­ta, toim­intaa rajoit­tavas­ta sisäis­es­tä objek­tista. Hän kut­sui ylim­inän ihanteel­lista puol­ta ”ideaaliegok­si”, kos­ka sen tarkoituk­se­na oli pyrk­iä arvokkaina pidet­ty­i­hin tavoit­teisi­in. Lap­si samas­tuu varhain ihailemi­in­sa van­hempi­in, mut­ta myös hei­dän mah­dol­liseen ankaru­u­teen­sa ja tun­teet­to­muu­teen­sa. Kos­ka lap­si pitää van­hempiaan auk­tori­teet­ti­na, hän alis­tuu hei­dän tah­toon­sa haluten miel­lyt­tää heitä. Hän voi myös mukau­tua van­hempi­en toiveisi­in pelätessään heitä tai hei­dän vihaansa.

Suo­tu­i­sis­sa olois­sa kas­vanut lap­si oppii van­hem­mil­ta rakas­tamisen taidon. Kos­ka hänen ei ole tarvin­nut ansai­ta rakkaut­ta, hän ei näin ollen vaa­di itseltään kohtu­ut­to­mia. Hän alkaa sietää myös van­hempi­en puut­tei­ta ja uskaltaa pet­tyessään ilmaista vihansa heitä kohtaan. Lapsen ylim­inään sisäistyy vähitellen hänen itsenäistyessä van­hempi­en suh­tau­tu­mistapa ja kas­va­tus­menetelmät. Jos van­hem­mat ovat olleet ankaria kur­in­pitäjiä, on ymmär­ret­tävää, että lapsen ylim­inä kehit­tyy jul­mak­si tai vaa­ti­vak­si. Ylim­inään vaikut­ta­vat kehi­tyk­sen myötä myös muut lapselle merkit­täviksi tulleet henkilöt, esimerkik­si kas­vat­ta­jat, opet­ta­jat ja aat­teel­liset esiku­vat (Freud 1969, 460–462).

Melanie Kleinin näke­mys ylim­inän syn­nys­tä perus­tuu kli­iniseen koke­muk­seen. Hän aloit­ti ammatil­lis­es­ti uuden vai­heen 1920-luvul­la analysoidessaan yli kolme­vuo­ti­aiden las­ten leikke­jä. Hän yllät­tyi havaites­saan, miten armo­ton las­ten ylim­inä saat­toi olla. Leikkit­er­apia pal­jasti hänelle myös, miten pienet lapset intro­jisoi­vat van­hempansa ja heille syn­tyi eri­lai­sista sisäistyk­sistä tiedosta­mat­to­mia fan­ta­sioi­ta. Leik­it ker­toi­vat, että jotkut las­ten sisäiset objek­tit oli­vat hyvin pelot­tavia (Klein 1958, 241). Kleinin mielestä ylim­inän syn­tyyn vaikut­ta­va dynami­ik­ka alkoi jo syn­tymän yhtey­dessä. Objek­tisuhde­te­o­reetikot pitävät varhain syn­tynyt­tä arkaaista ylim­inää ylim­inän lähtökohtana.

Keskeisek­si lapsen kehi­tyk­sen suun­taa antavak­si tek­i­jäk­si muotoutuu hänen suh­teen­sa tarvit­se­vu­u­teen. Vas­ta­syn­tynyt lap­si on täysin van­hempi­en varas­sa eikä hän selviä elämässä ilman hei­dän huolen­pitoaan. Hän voi reagoi­da tarvit­se­vu­u­teen kuitenkin kahdel­la taval­la: Hänessä on elämän­voimaa, joka etsii yhteyt­tä rakas­tavaan, tarpei­ta tyy­dyt­tävään objek­ti­in. Hoita­jaan luot­ta­muk­sen­sa menet­tänyt lap­si puolestaan halu­aa tuho­ta yhtey­den hoita­jaan ja kieltää herän­neet tarpeen­sa. Hän jää ris­tiri­itais­ten tun­tei­den val­taan ja tukah­dut­taa tarkkail­e­van, koke­van min­uuten­sa sekä kykyn­sä havain­noi­da reali­teet­te­ja (Segal 1993, 55).

Hoita­jas­ta riip­pu­vainen, turhau­tunut lap­si on ris­tiri­itais­ten tun­tei­den val­las­sa. Hän suo­jau­tuu varhaisel­la taval­la pro­jisoimal­la han­kalan olon­sa ulkop­uolelleen, jol­loin pro­jek­tio ei ole enää hänen hallinnas­saan. Hän tun­tee itsen­sä epämääräisel­lä taval­la vain­o­tuk­si pelätessään pro­jek­tion palaa­van kos­to­tarkoituk­ses­sa. Pro­jek­tio ja sen jälkeinen intro­jek­tio voivat syn­nyt­tää pelot­tavia sisäisiä objek­te­ja, ja ne luo­vat poh­jan jul­malle ylim­inälle. Klein on toden­nut, että egon on vaikea sietää äärim­mäisen paho­ja objek­te­ja. Sik­si se halkoo ne mielessään ja joko pro­jisoi ne ulkop­uolelleen tai tor­juu ne tiedosta­mat­tomaan (Klein 1958, 241). Pelot­ta­vat objek­tit jatka­vat kuitenkin ole­mas­saoloaan sisäisessä maail­mas­sa. Ollessaan irral­laan muus­ta per­soonas­ta niiden tuhoisu­us ei lievi­ty eikä inte­groidu rakkau­den­tun­teen kanssa.

Klein nime­si lapsen kehi­tys­vai­heet skit­sopara­noidis­ek­si ja depres­si­ivisek­si posi­tiok­si. Hän havait­si myös, että syyl­lisyy­den luonne muut­tui lapsen kas­vaes­sa. Kun lap­si on varhaisem­mas­sa, skit­sopara­noidises­sa posi­tios­sa, syyl­lisyys pelot­taa hän­tä, kos­ka hänen ylim­inän­sä on vielä kak­si­jakois­es­ti jul­ma ja rankai­se­va ja saa hänet vain­oahdis­tuk­sen val­taan. Jos hänen per­soon­al­lisuuten­sa on inte­groitunut, hän siir­tyy depres­si­iviseen posi­tioon, jol­loin ego arvioi reali­teet­tien val­os­sa syyl­lisyy­den koke­mus­ta ja se tun­tuu yleen­sä siedet­tävis­sä ole­vana kipuna ja katu­muk­se­na. Inhimil­listynyt ylim­inä halu­aa huole­htia läheis­es­tä ja ohjaa kor­jaa­maan hänelle tehdyt vääryy­det (Klein 1958, 240–242). Egon vähit­täi­nen vahvis­tu­mi­nen lievit­tää ylim­inän val­taa. Jos ylim­inästä tulee egon osa, moraali muut­tuu hyvän­tah­toisek­si ja reali­teetit huomioivak­si ja näin ylim­inän jul­mim­mat piir­teet tasoittuvat.

Hyvät ulkoiset objek­tit sisäis­tetään ylim­inän lisäk­si egoon, ja niistä muo­dos­tuu egon ydin. Tämä ydin kyke­nee kan­nat­tele­maan ja käsit­telemään yksilössä herääviä sisäisiä koke­muk­sia. Ronald Brit­tonin (2003, 72) mielestä itsen­sä arvioin­ti on pääasi­as­sa egon, ei ylim­inän tehtävä. Ego tarkastelee asioi­ta reali­teet­tien val­os­sa, ylim­inä moraalin näkökul­mas­ta. Depres­si­ivisen posi­tion saavut­tanut ei ole enää niin riip­pu­vainen ulkop­uolis­ten arvos­tuk­ses­ta kuin aikaisem­min. Hän alkaa luot­taa itsessään ole­vaan hyvään, jon­ka varas­sa uskoo selviy­tyvän­sä elämässä.

Wil­fred R. Bion on ver­ran­nut teo­ri­as­saan äidin ja lapsen suhdet­ta poti­laan ja ana­lyytikon väliseen suh­teeseen. Mikäli äiti kuulee ja ymmärtää lapsen sietämät­tömiä tun­tei­ta, käsit­telee niitä mielessään ja palaut­taa ne lapselle siedet­tävässä muo­dos­sa, hänen toim­intansa muun­taa sietämät­tömät tun­neti­lat siedet­täviksi. Lap­si sisäistää vähitellen tämän äidin muun­tokyvyn ja siitä tulee lapsen sisäiseen maail­maan tun­tei­ta ymmärtävä ja käsit­televä sisäi­nen objek­ti. Kaikil­la ei ole täl­laista sisäistä tun­tei­den käsit­telijää ja sen täh­den hei­dän mie­len­ti­lansa jää kaoot­tisek­si. He eivät osaa jäsen­nel­lä vaikeaa tun­ne­ma­te­ri­aalia eivätkä he edes tun­nista sitä mielessään. Jotkut eivät myöskään pysty pro­jisoimaan tun­netilo­ja ulkop­uolelleen. Bion on kut­sunut edel­lä kuvat­tua äidin tai psyko­ana­lyytikon muun­to­pros­es­sia sisäl­lyt­tämisek­si (con­tain­ment). Hänen mielestään lapsen sisäiseen maail­maan jää ”egoa tuhoa­va ylim­inä”, mikäli sisäl­lyt­tämi­nen ei hänen kohdal­laan toteudu (Brit­ton 2003,79). Brit­tonin (2003, 71) mielestä eräs psykoter­api­an keskeinen tavoite on nimeno­maan ylim­inän alueen tiedosta­mat­toman, arkaaisen mate­ri­aalin tun­nist­a­mi­nen ja sen vaiku­tuk­ses­ta vapautuminen.

Psykoter­apeutin nar­sis­tiset piirteet

Jonkin asteiset itse­tun­non ongel­mat ovat ihmis­ten kesku­udessa varsin yleisiä. Itse­tun­toa voi olla ”liikaa” tai se on vähissä. Jos ylim­inä on ankara ja jäänyt sisäisessä maail­mas­sa val­ta-ase­maan, se säätelee ensisi­jais­es­ti itse­tun­toa. Itsen­sä kel­paa­mat­tomak­si koke­va putoaa häpeän ansaan tai suo­jau­tuu pro­jisoimal­la häpeän mui­hin esi­in­tyen sen jäl­keen julkeasti ja häpeämät­tömästi. Häpeän tunne on niin tuskalli­nen, että siltä suo­jaudu­taan kehit­tämäl­lä eri­laisia nar­sis­tisia suojarakennelmia.

Mielestäni psykoter­apeu­tik­si opiskel­e­van hoidois­sa tulisi tästä syys­tä kiin­nit­tää eri­tys­tä huomio­ta hänessä ole­vi­in nar­sis­tisi­in piirteisi­in. Nar­sis­min luon­teeseen kuu­luu, että se pyrkii pysymään kätkössä suo­jamekanis­mien takana. Nar­sis­tisen henkilön ankara tai suo­ras­taan jul­ma ylim­inä ei hyväksy hän­tä epätäy­del­lisenä ja tämän täh­den hän yrit­tää kätkeä joitain per­soon­al­lisu­u­den­puo­li­aan. Hänen sisäi­nen maail­mansa toimii mus­tavalkois­es­ti halko­ma­l­la ilmiöt joko pahoik­si tai hyviksi. Samoin hän tor­juu itseen sopi­mat­tomat puolen­sa, pro­jisoi tai intro­jisoi eri­laisia tun­tei­ta tai kieltää niiden ole­mas­saolon. Hän saat­taa suo­jau­tua tutki­mal­la itseään pelkästään älyl­lis­es­ti ja sivu­ut­taa koke­muk­si­in liit­tyvät kipua tuot­ta­vat tun­teen­sa. On myös mah­dol­lista, että hän keskit­tyy ais­ti­maan niin vah­vasti muiden tun­tei­ta, ettei hän ole sen täh­den oppin­ut tun­temaan itseään. Nar­sis­tisia piirteitä voi näin ollen olla vaikeaa tavoit­taa koulu­tushoidois­sa (Hyr­ck 2018, 345–346).

Opiske­li­ja voi vahvis­taa itse­tun­toaan myös ide­al­isoimal­la tule­vaa ammat­ti­aan ja hän aset­tuu valmis­tut­tuaan muiden yläpuolelle luullen tietävän­sä ihmisyy­teen liit­tyvistä kysymyk­sistä jo kaiken. Hän on ”suorit­tanut” koulu­tushoiton­sa, kos­ka se on kuu­lunut osana opin­toi­hin. Hän ei ole uskaltanut tutkia rehellis­es­ti elämän­his­to­ri­aansa ja haavoit­tuneisu­ut­taan. On myös mah­dol­lista, että hän on halun­nut esit­tää hoi­dos­sa ollessaan ”täy­del­listä”, oival­tavaa psykoter­apeut­tia, joka hal­lit­see mie­len­sä ja osaa analysoi­da ongel­mansa. Ellei hänen ylim­inän­sä ole inhimil­listynyt, hän ei tavoita tor­jun­nan taakse jääviä per­soon­al­lisuuten­sa puo­lia. Jos hän ei tun­nista haavoit­tuvu­ut­taan, hänen on vaikeaa kuun­nel­la työssään vapaasti kaikkea poti­laan tuot­ta­maa mate­ri­aalia eikä varsinkaan tiedostaa vas­tatun­teitaan. Per­soon­al­lisu­udeltaan inte­groitunut, pääasi­as­sa depres­si­ivisessä posi­tios­sa toimi­va psykoter­apeut­ti tietää vahvuuten­sa, mut­ta tun­nistaa myös tilanteet, jois­sa ahdis­tuu. Hän on tul­lut lisäk­si tutuk­si sisäis­ten vain­oavien objek­tien­sa kanssa, jot­ka voivat aktivoitua aika ajoin trans­fer­enssisuh­teessa poti­laan kanssa (Hyr­ck 2018, 345–346).

Opiske­li­ja voi myös suo­jel­la itseään val­it­se­mal­la koulu­tusp­sykoter­apeut­tin­sa jo lähtöko­hdis­saan nar­sis­tisin perustein. Hän hakeu­tuu täl­löin sel­l­aisen henkilön hoitoon, jos­sa on hänelle jotain tut­tua. Hän aav­is­taa, ettei joudu kyseisen koulut­ta­jan kanssa kohtaa­maan psyykkistä kipua herät­täviä tor­jut­tu­ja puo­li­aan. Ellei hän tuo hoi­dos­saan esi­in itse­tun­ton­sa vau­ri­oi­ta, ne jäävät yleen­sä tun­nista­mat­ta ja käsit­telemät­tä. Hänen per­soon­aansa jää täl­löin nar­sis­tisia piirteitä, joi­ta hän ei osaa itse määritel­lä nar­sis­tisik­si. Hän voi esimerkik­si olla mielestään aina oike­as­sa ja osa­ta asioi­ta mui­ta psykoter­apeut­te­ja parem­min. Hän mitätöi muiden näke­myk­siä ja mus­tavalkois­es­ta ajat­te­lu­tavas­ta johtuen ja uskoo vain yhteen totu­u­teen. Hän saat­taa myös pyrk­iä koulu­tusy­hteisöis­sä johtote­htävi­in saadak­seen oman ajat­te­lu­ta­pansa esi­in ja siten ain­oak­si koulu­tusten tavoit­teek­si. Eri­tyisen kohtalokas­ta hänen ympäristölleen on, ellei hän tun­nista val­lan­halu­aan ja sen seu­rauk­sia. Joku toinen psykoter­apeut­ti voi pelätä, ettei hän­tä hyväksytä sel­l­aise­na kuin hän on ja yrit­tää sik­si kätkeä todel­lisen min­uuten­sa muil­ta. Hän häpeää sis­in­tään eikä halua tuo­da itseään jul­ki. Hän pyrkii ole­maan kuvit­tele­mansa psykoter­apeutin kaltainen. Kätkiessään itsen­sä hän ei tavoita piinaavia sisäisiä vain­oavia objek­te­jaan. Ne suun­taa­vat tästä syys­tä tiedosta­mat­toman vihansa joko häneen itseen­sä tai johonkin ulkop­uoliseen (Hyr­ck 2018, 346).

Psykoter­apeutin inhimil­lisen ja patol­o­gisen ylim­inän vaiku­tus potilassuhteeseen

Psykoter­apeutin olisi hyvä pysähtyä tutki­maan ylim­inän­sä luon­net­ta. Jos hänen ylim­inän­sä on inhimilli­nen, hän ei vaa­di itseltään täy­del­lisyyt­tä. Vaik­ka hän toimisi yleen­sä nor­maalin ylim­inän varas­sa, hänen varhain syn­tynyt patologi­nen ylim­inän­sä voi nous­ta tiedosta­mat­tomas­ta pin­taan stressin yhtey­dessä. Näin saat­taa käy­dä, jos hän pet­tyy syvästi tai haavoit­tuu nar­sis­tis­es­ti. Nor­maal­isti toimi­va ylim­inä ei myöskään ”valmis­tu” mis­sään vai­heessa, vaan sen kehi­tys jatkuu koko elämän ajan. Ylim­inää koet­tel­e­vat eri­tyis­es­ti itse­tun­non loukkauk­set, mut­ta se voi vahvis­tua, mikäli kipua tuot­ta­neet haa­vat pystytään työstämään (Sed­lak 2016, 1506).

Roger Mon­ey-Kyrlen (1996/1988, 25) mielestä psykoter­apeutin super­egon ankaru­us tai inhimil­lisyys pal­jas­tuu hänen vas­ta­trans­fer­enssi­tun­teis­saan. Paula Heimann toi vuon­na 1950 aivan uuden­laisen näkökul­man vas­ta­trans­fer­enssi­tun­tei­den käyt­töön todetes­saan, että psykoter­apeutin tuli ver­ra­ta hänessä herän­neitä tun­tei­ta poti­laan assosi­aa­tioiden sisältöön, tämän mie­len­ti­laan ja käyt­täy­tymiseen. Psykoter­apeut­ti pystyi näin tark­ista­maan, oliko hän ymmärtänyt, mitä poti­las on hänelle viestit­tänyt. Heiman­nin määrit­telemä vas­ta­trans­fer­enssi on työvä­line tutkit­taes­sa psykoter­apeut­tista pros­es­sia ja ter­apeutis­sa virin­nyt tunne vas­taa yleen­sä poti­laan tuot­ta­maan mate­ri­aali­in. Hän erot­ti tämän työvä­li­neenä toimi­van vas­ta­trans­fer­enssi­tun­teen ter­apeutin neu­roo­seista ja neu­root­tis­es­ta trans­fer­enssista, jot­ka myös voivat tunkeu­tua psykoter­apeut­tiseen suh­teeseen häiriten sen toimivu­ut­ta (Hin­shel­wood 1989, 256).

Ankaran ylim­inän val­las­sa ole­va psykoter­apeut­ti aset­taa työn­sä tavoit­teek­si onnis­tu­misen joka tilanteessa ja jokaisen poti­laan kanssa. Tavoitet­ta voi lisäk­si vahvis­taa vaa­ti­va poti­las, joka odot­taa nimeno­maan psykoter­apeutin onnis­tu­van. Poti­las on tiedosta­mat­taan havain­nut hänessä ole­van ”aran kohdan” ja tekee kaikken­sa pitääk­seen yllä hänen syyl­lisyy­den – ja/tai vaa­tivu­u­den­tun­teitaan. Psykoter­apeutin epäon­nistues­sa työssään hänen ankara ylim­inän­sä aktivoi tiedosta­mat­tomat tuhoisat sisäiset objek­tit ja hän joutuu vain­oahdis­tuk­sen val­taan. Nämä sisäiset objek­tit liit­toutu­vat ylim­inän kanssa, joka alkaa tyy­tymät­tömänä moit­tia hän­tä kyvyt­tömäk­si työssään. Jäädessään hoita­mat­ta jäänei­den sisäis­ten objek­tien val­taan hän tun­tee itsen­sä varsin avut­tomak­si. Hän saat­taa masen­tua tai hän­tä piinaa­vat kohtu­ut­tomat itsesyytök­set. Psykoter­apeutin ylim­inä ja hänen selvit­tämätön asen­noi­tu­misen­sa syyl­lisyy­teen ja häpeään voivat lamaan­nut­taa hänen työkykyn­sä. Yleen­sä hän on löytänyt omas­sa hoi­dos­saan suo­jakeino­ja pahimpia vain­oahdis­tuk­sen herät­tämiä tun­nelmia vas­taan. Jos hänen ylim­inän­sä on ystävälli­nen ja yhteistyökykyi­nen, hän sietää työssä ilmenevät rajoituk­set. Hän ei ahdis­tu kohtu­ut­tomasti, vaikkei heti ymmärtäisi, mis­tä vuorovaiku­tuk­ses­sa on kyse (Hyr­ck 2018, 318).

Pir­jo Lehtovuori (2018, 95) on tiivistänyt Psykoter­apia-lehden artikke­li­in väitöskir­jansa tutkimus­tu­lok­sia. Hän on tutk­in­ut psykoter­apeut­tien henkilöko­htaisia omi­naisuuk­sia ja niiden vaiku­tus­ta poti­lastyön tulok­sel­lisu­u­teen. Hänen tutkimuk­ses­saan tuli muun muas­sa esi­in, että psykoter­apia vaikut­ti poti­laaseen negati­ivis­es­ti lyhyessä psyko­dy­naamises­sa psykoter­api­as­sa, jos psykoter­apeut­ti tun­si frus­troitu­vansa poti­laan kanssa. Poti­laat eivät myöskään tun­te­neet paran­tuneen­sa, jos psykoter­apeut­ti oli heitä kohtaan vihamieli­nen, itsekri­it­ti­nen tai hän ei huole­ht­in­ut itses­tään. Lehtovuori toteaa, että psykoter­apeu­tit, joil­la oli negati­ivisia sisäistyk­siä, vaikut­ti­vat poti­laisi­in niin, että poti­laiden jo aiem­min epäter­veet sisäistyk­set vahvistuivat.

Psykoter­apeutin objek­ti­ivista asen­net­ta poti­laaseen on pidet­ty ammatil­lise­na tavoit­teena. Tähän pyrit­täessä ei ole otet­tu huomioon psykoter­apeutin per­soo­nan vaiku­tus­ta poti­lastyöhön. Jos objek­ti­ivi­su­ut­ta koroste­taan liikaa, sekin voi johtua patol­o­gis­es­ta ylim­inästä. Hein­rich Rack­er on toden­nut (1968, 132), että psykoter­apeutin neu­root­ti­nen, pakono­mainen pyrkimys objek­ti­ivi­su­u­teen saa hänet tor­ju­maan omat koke­muk­sen­sa. Hän yrit­tää täl­löin pitää kiin­ni myytistä, ettei hän ahdis­tu työssään tai tunne vihan­tun­tei­ta. Objek­ti­ivi­su­u­den illu­u­sio­ta ylläpitävän ter­apeutin vas­tako­htana on vas­tatun­teisi­in­sa ”hukku­va” ter­apeut­ti. Rack­erin mielestä psykoter­apeut­ti voi olla objek­ti­ivi­nen vain tun­nistaes­saan sub­jek­ti­ivi­suuten­sa ja tutkies­saan jatku­vasti vas­ta­trans­fer­enssi­tun­teitaan. Jos hän pystyy tutki­maan rehellis­es­ti tun­nereak­tioitaan vuorovaiku­tuk­ses­sa poti­laan kanssa, hän osaa suh­tau­tua suh­teel­lisen ”objek­ti­ivis­es­ti” potilaaseensa.

Mon­ey-Kyr­le (1996/1988, 22) tuo mielestäni esi­in merkit­tävän teknisen näkökul­man yhteistyö­suh­teen juuttues­sa psykoter­api­as­sa paikoilleen. Hän kehot­taa ter­apeut­tia aloit­ta­maan analysoin­nin itses­tään ymmärtääk­seen, mitkä seikat hänen ja poti­laan vuorovaiku­tuk­ses­sa aiheut­ta­vat juut­tumisen. Hän ymmärtää itseana­lyysin jäl­keen toiv­ot­tavasti parem­min sekä itseään että poti­las­ta ja löytää tilanteeseen sopi­van tulkin­nan. Hän on toden­näköis­es­ti löytänyt poti­laan avul­la itses­tään myös jotain uut­ta, joka on ollut aikaisem­min kätkössä hänen tor­jun­tansa takana.

Jos psykoter­apeut­ti jää kiin­ni itsesyytök­si­in, hän on toden­näköis­es­ti sisäistänyt poti­laas­ta lähtöisin ole­van syyl­lisyy­den­tun­teen ja juut­tunut omista syistään sen otteeseen. Hän huolestuu kohtu­ut­tomasti eikä ole tyy­tyväi­nen työ­panok­seen­sa. Hänen mieleen­sä saat­taa nous­ta joitain omia ongelmia, jot­ka kään­tävät hänen huomion­sa pois poti­laas­ta. Hän tun­tee olon­sa tukalak­si ja voi saa­da myös fyy­sisiä oire­i­ta (Mon­ey-Kyr­le 1996/1988, 25). Omien selvit­tämät­tömien ahdis­tusten pyöriessä mielessä hän alkaa epäil­lä, onko hänestä mihinkään. Hän syyl­listyy myös siitä, että poti­las tun­tuu kuor­mit­ta­van hän­tä, eikä hän ymmär­rä mik­si näin kokee. Ollessaan valmi­ik­si itsesyytösten val­las­sa hän on taval­lista alt­ti­impi otta­maan vas­taan myös poti­laan häneen pro­jisoiman kyvyt­tömyy­den tunteen.

Vaik­ka ahdis­tus läh­tee yleen­sä liik­keelle poti­laas­ta, se saat­taa resonoi­da johonkin psykoter­apeutin his­to­ri­aan liit­tyvään selvit­tämät­tömään seikkaan. Sik­si on ymmär­ret­tävää, että hän yrit­tää suo­jau­tua otta­mal­la psyykkistä etäisyyt­tä poti­laan ongel­maan vaikka­pa uno­hta­mal­la. Täl­löin hän ei muista, mis­tä poti­las on puhunut edel­lisel­lä tun­nil­la tai mitä käsitelti­in ennen viikon­lop­un taukoa. Huo­mates­saan uno­hta­neen­sa jotain tärkeää hän syyl­listyy lisäk­si uno­htamis­es­ta. Hän intro­jisoi turhau­tuneen, hylä­tyn poti­laan, sil­lä poti­laan koke­muk­ses­sa on hänelle jotain tut­tua. Sit­ten hän alkaa ”kieriskel­lä” itsesyytök­sis­sä. Hän rankaisee itseään, kos­ka ajat­telee aikoneen­sa vahin­goit­taa tiedosta­mat­taan poti­las­ta. Edel­lä kuvat­tu tun­tei­den ketju syn­tyy, kun psykoter­apeutin ja poti­laan välil­lä val­lit­see pro­jek­ti­ivi­nen iden­ti­fikaa­tio, jos­sa psykoter­apeutin tuhoutuneet sisäiset objek­tit ovat aktivoituneet osak­si vuorovaiku­tus­ta (Mon­ey-Kyr­le 1996/1988, 26).

Poti­las on taita­va pro­jisoimaan joitain puo­lia per­soon­al­lisu­ud­estaan psykoter­apeut­ti­in. Pro­jek­tiot saat­ta­vat tavoit­taa psykoter­apeutin sadis­tisen puolen tai aktivoi­da hänen puo­lus­tus­mekanis­min­sa. Ennen kaikkea poti­las halu­aa tehdä psykoter­apeutin syyl­lisek­si. Poti­laat ovat myös hyvin taitavia havain­noimaan, miten hän selviy­tyy häneen pro­jisoidun mate­ri­aalin kanssa. Poti­laan päästessä tunkeu­tu­maan psykoter­apeutin suo­jarak­en­tei­den taakse tämä alkaa pelätä, että vajoaa poti­laan mukana ahdis­tuk­sen syöverei­hin. Pelon val­las­sa hän vahvis­taa entis­es­tään suo­jakeino­jaan. Poti­laan pro­jek­tio pon­nah­taa hänestä takaisin ja poti­laas­ta tun­tuu, ettei psykoter­apeut­ti ymmär­rä hän­tä eikä pysty otta­maan vas­taan hänen ahdis­tus­taan (Weiss 2014, 746).

Sil­loin kun vuorovaiku­tuk­ses­sa vaikut­taa pro­jek­ti­ivi­nen iden­ti­fikaa­tio, psykoter­apeut­ti pystyy löytämään rajan omien ja poti­laan tun­tei­den välille usein vas­ta tun­nin pää­tyt­tyä jäädessään yksin tutki­maan, mitä hei­dän välil­lään oikein tapah­tui. Joskus tun­tei­den jäsen­te­ly on mah­dol­lista vas­ta työno­h­jauk­ses­sa. Hänen on vaikeaa tutkia itseään, mikäli pro­jek­tio tun­tuu osu­van suo­raan johonkin hänen todel­liseen omi­naisu­u­teen­sa. Hän ei osaa erot­taa tun­teitaan poti­laan tun­teista eikä pysty käsit­telemään tun­teen siir­tymää. Kun pro­jek­tio on upon­nut syvälle hänen sisim­pään­sä, hänen sisäiset objek­tin­sa ovat samas­tuneet siihen ja hänen per­soon­al­lisuuten­sa rajat ovat hämär­tyneet poti­laan kanssa (Weiss 2014, 745).

Psykoter­apeut­ti saat­taa myös loukkaan­tua poti­laalle, joka on saanut hänen ahdis­tuk­sen­sa liik­keelle. Hän kostaa ahdis­tuneen olon­sa ja vetäy­tyy tun­neta­sol­la etääm­mälle. On myös mah­dol­lista, että poti­las vetäy­tyy ensin ja psykoter­apeut­ti vas­taa sen jäl­keen samal­la mital­la. Vuorovaiku­tuk­sen lähtiessä toteut­ta­maan kos­tonkier­ret­tä on noidanke­hä valmi­ina. Psykoter­apeut­ti on samas­tunut aggres­sori­in, ehkä omaan ylim­inään­sä tai sisäiseen vain­oa­jaansa. Hän saat­taa myös pro­jisoi­da tämän sisäisen objek­tin­sa poti­laaseen. Sen jäl­keen hän suh­tau­tuu poti­laaseen kuin tämä edus­taisi hänen pro­jek­tio­taan (Rack­er 1968, 138–139).

Psykoter­api­an kiel­tei­sistä vaiku­tuk­sista on kir­joitet­tu vähän. Lehtovuori (2018, 95) luet­telee kuitenkin väitöskir­jas­saan psykoter­api­an negati­iviseen hoito­tu­lok­seen vaikut­tavia tek­i­jöitä: Psykoter­apeutin ahdis­tunut kiin­tymys­suhde, huono itse­tun­to, liian hyvä tun­tei­den ilmaisukyky, huoli, impul­si­ivi­su­us, vihamieliset sisäistyk­set, negati­iviset muis­tiku­vat van­hem­mista, vas­tauk­set, jot­ka eivät liity asi­ay­htey­teen. Tur­val­lis­es­ti kiin­nit­tyneet psykoter­apeu­tit sen sijaan loi­vat vahvem­pia alliansse­ja poti­laiden kanssa.

Ellei psykoter­apeut­ti pysähdy tutki­maan itseään, on mah­dol­lista, että pro­jek­tioi­ta sin­go­taan edes takaisin. Pro­jek­tiot eivät ole aina lähtöisin pelkästään poti­laas­ta (Mon­ey-Kyr­le 1996/1988, 26). Jos poti­laan lap­su­udessa van­hem­mat ovat pro­jisoi­neet häneen tun­ne­ma­te­ri­aali­aan, hän on altis otta­maan tiedosta­mat­tomasti vas­taan mate­ri­aalia myös trans­fer­enssisuh­teessa. Pro­jek­ti­ivista iden­ti­fikaa­tio­ta tutkit­taes­sa on alet­tu ymmärtää, miten herkästi poti­laat vais­toa­vat psykoter­apeutin tun­tei­ta ja myös hänen tapaansa suo­jau­tua. Poti­las seu­raa tarkasti, miten hän tulee toimeen mielessään herän­nei­den tun­tei­den kanssa. Poti­laalle psykoter­apeutin mieli ja mie­len tapa työsken­nel­lä on merkit­tävämpi ulkoinen objek­ti kuin hänen fyysi­nen ole­muk­sen­sa. Moni poti­las kuun­teleekin tarkem­min hänen sano­jen takana ole­vaa tun­nel­maa kuin hänen sano­jen­sa sisältöä (Hin­shel­wood 1989, 260).

Psykoter­apeut­ti joutuu päivit­täin kohtaa­maan tosi­asian, ettei yllä luo­maansa ihan­neku­vaan. Ellei hän tätä hyväksy, hän suo­jau­tuu suu­ru­usku­vitelmien taakse pitäen kiin­ni harhais­es­ta kuvas­ta itses­tään ja kieltää inhimil­lisen avut­to­muuten­sa ja rajal­lisuuten­sa. Hänen ammat­tin­sa psyyken eri­ty­isas­iantun­ti­jana antaa hänelle väli­neet kaikkivoipu­u­den ohel­la käyt­tää myös mui­ta puo­lus­tuskeino­ja, kuten esimerkik­si tor­jun­taa, eristämistä, reak­tion­muo­dos­tus­ta ja älyl­listämistä. Jos hänen itse­tun­ton­sa on hauras eikä hän pysty suo­jau­tu­maan, hän putoaa epätäy­del­lisek­si itsen­sä havait­tuaan syvän häpeän kuilu­un. Myös tämä tun­neti­la estää hän­tä vas­taan­ot­ta­mas­ta avoimesti poti­laan tuot­ta­maa materiaalia.

Joskus psykoter­apeutista tun­tuu, että hän on niin paha kuin poti­las väit­tää. Täl­löin hänel­lä on sisim­mässään poti­laan kanssa samaa mieltä ole­va liit­to­lainen, paha sisäi­nen objek­ti. Itse­vi­ha voi kään­tyä vihak­si poti­las­ta kohtaan tämän asettues­sa vas­ta­hankaan. Poti­laan vas­tus­taes­sa hänestä tun­tuu, että hänen oma ylim­inän­sä vain­oaa hän­tä (Rack­er 1968, 121). Vihansa tor­ju­va psykoter­apeut­ti ei pysty havait­se­maan, miten viha kaikesta huoli­mat­ta vaikut­taa poti­laaseen tiedosta­mat­toma­l­la tasol­la ja alkaa elää trans­fer­enssisuh­teessa. Poti­las tun­nistaa yleen­sä vihan psykoter­apeutin tekemän tulkin­nan sisäl­löstä tai hänen äänen­sävys­tään tai eleistään. Poti­laas­ta tun­tuu täl­löin, että hänen paha sisäi­nen objek­tin­sa hyökkää hänen kimp­pu­un­sa psykoter­apeutin tulkin­nois­sa (Rack­er 1968, 125).

Ylim­inään­sä pelkäävä poti­las ei uskalla tarkastel­la elämän­ti­lan­net­taan syvem­min eikä myöskään osu­ut­taan vaikeuk­si­in­sa. Jos psykoter­apeut­ti joh­dat­telee hän­tä siihen suun­taan, syn­tyy kon­flik­ti, mikäli poti­las kuulee hänen puheessaan vain patol­o­gisen ylim­inän­sä äänen. Sen jäl­keen poti­las alkaa syytel­lä itsen­sä sijas­ta psykoter­apeut­tia. Jotkut poti­laat saat­ta­vat tes­ta­ta psykoter­apeutin ylim­inää muul­la tavoin. Jos poti­las on masen­tunut tai syyl­lisyy­den­tun­toinen, hän ei anna psykoter­apeutin aut­taa itseään. Avut­tomak­si itsen­sä tun­te­van psykoter­apeutin syyl­lisyy­den­tun­teet voimis­tu­vat ja hän joutuu noidanke­hään, jos­sa alkaa kri­ti­soi­da sekä poti­las­ta että itseään. Hän joutuu käymään sisäistä kamp­pailua sietääk­seen hoito­suh­teessa kohtaa­mansa nar­sis­tiset pet­tymyk­set ja löytääk­seen uudelleen sisäisen tas­apain­on (Sed­lak 2016, 1508).

James Stra­chey piti tärkeänä psykoter­apeutin väl­itön­tä tun­nesuhdet­ta poti­laaseen ”tässä ja nyt”. Hänen mielestään poti­las ei juuri hyödy siitä, että psykoter­apeut­ti jakaa hänen kanssaan men­neisyy­dessä syn­tyneitä ris­tiri­ito­ja tai kuvauk­sia jo ”muumioituneista” henkilöhah­moista (Sed­lak 2016, 1508). Stra­cheyn (1934, 146) mielestä poti­las halu­aa suo­jel­la psykoter­apeut­tia vihamielisyy­deltään ja kohdis­taa sik­si kri­it­tisyy­den itseen­sä. Jos ter­apeut­ti ymmärtää poti­laan ylim­inän ankaru­u­den, poti­las pystyy hyväksymään vähitellen tor­ju­tun vihamielisyyten­sä. Psykoter­apeutin suvait­se­va asenne ei kuitenkaan vas­taa poti­laan ennakko-odotus­ta, kos­ka hän olet­taa ole­vansa kri­ti­ikin kohteena. Ellei ter­apeut­ti mene tähän pro­jek­tioon mukaan, vaan kohtelee poti­las­ta inhimil­lis­es­ti, poti­laan ylim­inä alkaa muuntua.

Poti­las sisäistää vähitellen suvait­se­van asen­teen, psykoter­apia ete­nee ja hän solmii psykoter­apeut­ti­in ter­veen, ambivalentin suh­teen. Stra­chey korostaa, että kyseinen pros­es­si on yleen­sä vaikea. Poti­las kään­tyy yhä uudelleen sisäisen arkaaisen, jul­man objek­tin­sa puoleen todel­lisen ulkoisen objek­tin (ter­apeutin) sijas­ta ja pro­jisoi prim­i­ti­ivisiä sisäisiä mieliku­vi­aan tähän. Kun psykoter­apeut­ti tulk­it­see poti­laalle, hänen ei tulisi aloit­taa lauset­ta sanoil­la: ”Todel­lisu­udessa tarkoi­tat…”, vaan hänen tulisi jät­tää tulk­in­taan väljyyt­tä sanom­al­la esimerkik­si: ”Ehkä tarkoi­tat myös…” Täl­löin poti­las alkaa ymmärtää, että asioi­ta voidaan läh­estyä eri­lai­sista lähtöko­hdista. Psykoter­apeut­ti avar­taa näin poti­laan ymmär­ryskykyä (Gab­bard 2007, 567).

Stra­chey myös varoit­ti, ettei psykoter­apeut­ti pyrk­isi luo­maan pelkästään posi­ti­ivista trans­fer­enssisuhdet­ta ja aset­tuisi näin poti­laan arkaais­ten hyvien objek­tien kaltaisek­si ”hyväk­si objek­tik­si”. Hän ei uskonut, että pelkkä posi­ti­ivi­nen trans­fer­enssi muut­taisi poti­laan varhaisia paho­ja objek­te­ja (prim­i­ti­ivistä ylim­inää). Hän oli havain­nut, että psykoter­apeut­ti voi ahdistues­saan jät­tää tulk­it­se­mat­ta ja sen sijaan vaikka­pa esit­tää kysymyk­siä poti­laalle tai hän rauhoit­taa ja neu­voo tätä. Hän suo­jau­tuu myös selit­tämäl­lä asioi­ta poti­laalle teo­reet­tis­es­ti tai hän tulk­it­see trans­fer­enssin ulkop­uolisia suhtei­ta. Hän voi lisäk­si tulki­ta vain men­neisyyt­tä tai hänen tulk­in­tansa ovat epä­selviä tai epätarkkoja.

Psykoter­apeut­tisen pros­essin eten­e­misen kannal­ta olisi tärkeää, että tulkin­nat aut­taisi­vat poti­las­ta kohtaa­maan tor­ju­tun ahdis­tuk­sen­sa. Psykoter­apeut­ti läh­tee kuitenkin ”tun­tem­at­tomille vesille” tulk­in­taa antaes­saan. Poti­laan tiedostam­a­ton herää eloon tulkin­nan het­kel­lä ja sieltä nou­se­va impulssi suun­tau­tuu suo­raan häneen. Tässä tilanteessa myös hänen oma tiedosta­mat­tomansa aktivoituu (Stra­chey 1934, 158–159). Psykoter­apeut­ti voi pelätä poti­laan vihamielisyyt­tä ja epäil­lä kykyään selvitä poti­laan reak­tion kanssa. Hän pohtii, pystyykö hän säi­lyt­tämään ammatil­lisen neu­trali­teet­tin­sa tun­tei­ta herät­tävässä tilanteessa, vai suut­tuko hän poti­laalle hal­lit­se­mat­toma­l­la taval­la? Jos hän vihas­tu­isi, hän ei toimisi aut­ta­van, inhimil­lisen ylim­inän, vaan tuomit­se­van, ankaran ylim­inän varas­sa. Hän saat­taa myös pelätä, että ylim­inä syyt­tää hän­tä poti­laan vahin­goit­tamis­es­ta (Sed­lak 2016, 1510).

Psykoter­apeutin voi olla vaikeaa tul­la toimeen vas­ta­trans­fer­enssi­tun­tei­den­sa kanssa sil­loin, kun poti­las pro­jisoi häneen patol­o­gisen ylim­inän­sä. Hänen äänen­sävyn­sä tai muu non­ver­baa­li­nen kom­mu­nikaa­tion­sa pal­jas­taa, että hänen tulk­in­tansa on kri­it­ti­nen tai rankai­se­va. Sed­lak (2016, 1511–1513) antaa kli­inisen esimerkin psyko­ana­lyytikon kamp­pailus­ta super­egon­sa kanssa:

Nais­poti­las peru­ut­ti sat­un­nais­es­ti tun­te­jaan. Syyk­si hän ilmoit­ti halun­sa olla miehen­sä mukana tämän työhön liit­tyvis­sä tärkeis­sä kok­ouk­sis­sa, jois­sa oli läs­nä tun­net­tu­ja henkilöitä poli­ti­ikan ja viih­teen alal­ta. Psyko­ana­lyytikon oli vaikea löytää sopivia sano­ja tulkin­noille, joil­la olisi osoit­tanut, miten poti­las käyt­ti pois­saolon veruk­keena tapah­tu­mien merkit­tävyyt­tä. Poti­laan toim­inta sai ana­lyytikon tun­temaan itsen­sä ja ana­lyysin merk­i­tyk­set­tömäk­si. Psyko­ana­lyytikko ajat­teli pal­jas­ta­vansa nar­sis­tisen haavoit­tuneisuuten­sa, jos hän edel­lyt­ti poti­laan jäävän pois tärkeistä tilaisuuk­sista ja tule­van sen sijaan analyysitunneille.

Sit­ten poti­las osal­lis­tui taas yhdessä arvo­val­taisen vierasjoukon kanssa juh­laan ja peru­ut­ti tuntin­sa. Seu­raa­va päivänä hän ker­toi, miten oli kävel­lyt miehen­sä kanssa punaista mat­toa pitkin suuren hotellin lämpiöön, jos­sa juh­lat pidet­ti­in. Joku paikalla olleista kat­so­jista oli hypän­nyt esteen yli ja läh­estynyt heitä uhkaaval­la taval­la. Henki­var­ti­jat oli­vat tart­tuneet tunkeu­tu­jaan rajusti ja pois­ta­neet hänet paikalta. Poti­las piti tunkeu­tu­jaa huono-osaise­na ja hän olet­ti miehen protestin suun­tau­tuneen epä­tasa-arvoisu­ut­ta kohtaan.

Ana­lyytikko liit­ti mielessään ker­to­muk­sen trans­fer­enssisuh­teeseen ja ajat­teli kuva­ta, miten poti­las aset­ti itsen­sä hyökkäävän ja turhau­tuneen kat­so­jan ase­maan jäädessään pois tun­neil­ta. Hän oli tietoinen toiveestaan päästä tulk­it­se­maan, miten poti­las käyt­ti hyväk­seen miehen sta­tus­ta. Hän pystyi kuitenkin pysähtymään ja hark­it­se­maan uudelleen aiko­maansa tulk­in­taa. Hän huo­masi hau­toneen­sa mielessään vihamielisiä ajatuk­sia siitä, miten poti­las käyt­ti reali­teet­tia hyväk­seen sitoutues­saan miehen­sä kump­paniksi juhliin.

Muu­ta­maa tun­tia myöhem­min hän sai uuden tilaisu­u­den tulki­ta poti­laalle ana­lyysin sivu­ut­tamisen. Täl­lä ker­taa hän ei tun­tenut itseään loukatuk­si ja ymmär­si, että poti­laal­la oli oikeus tuo­da ana­lyysi­in hänelle omi­nainen tapa olla suh­teessa. Poti­las ker­toi ole­vansa tyy­tymätön itseen­sä. Hän oli havain­nut, miten sai muut ihmiset tun­temaan itsen­sä huonoik­si seuras­saan. Poti­las tun­nisti myös ahdis­tu­vansa toimies­saan näin. Muu­ta­man päivän kulut­tua poti­las ker­toi, miten oli ottanut miehen­sä kanssa puheek­si loukkaan­tu­misen­sa ja vihaisuuten­sa, joka joh­tui pitkään jatkuneista ongelmista hei­dän välil­lään. Hän ei ollut uskaltanut aikaisem­min puhua näistä, kos­ka pelkäsi vihaise­na hyökkäävän­sä miehen­sä kimp­pu­un. Poti­las oli toden­näköis­es­ti tun­nistanut ana­lyytikon kär­siväl­lisyy­den ja vas­tatans­fer­enssi­tun­tei­den työstämisen ja eri­tyis­es­ti tais­telun kri­it­tistä ylim­inään­sä vastaan.

Aluk­si psyko­ana­lyytikon oli vaikea tulki­ta poti­laan peru­un­tunei­ta tun­te­ja. Hän tiesi, että hänen tulk­in­tansa kuu­lostaisi­vat syytök­siltä, jos hän tek­isi niin tun­ties­saan itsen­sä huonos­ti kohdel­luk­si. Sik­si hän suo­jau­tui kuoreen­sa. Näin toimies­saan hän kuitenkin rankaisi tiedosta­mat­taan poti­las­ta, kos­ka poti­las ei itse havain­nut, miten siir­si huonom­muu­den­tun­teen­sa ympäristöön­sä. Psyko­ana­lyytikko ei sisäl­lyt­tänyt poti­laan sietämätön­tä mate­ri­aalia, vaan toi­mi. Tais­tel­lessaan haavoit­tuneen nar­sis­min­sa kanssa ana­lyytikko ei pystynyt suh­tau­tu­maan itseen­sä ystäväl­lis­es­ti eikä saanut tukea nor­maalil­ta ylim­inältään, joka vain surkut­teli hän­tä hänen avut­to­muud­estaan. Hänen toim­intansa olisi ollut ammatil­lisem­paa, jos hän olisi myön­tänyt rajoit­tuneisuuten­sa. Hän oli tiedostanut toivo­vansa sisim­mässään, että poti­las olisi valin­nut hänet oidi­paalisek­si parik­seen. Hän ei halun­nut ylim­inän syyt­tävän hän­tä epäam­matil­lis­es­ta käytök­ses­tä ja halus­ta viedä voit­to poti­laan miehestä. Monis­sa psyko­ana­lyy­seis­sa täl­lainen asetel­ma saa ana­lyytikon tulk­it­se­maan kri­it­tis­es­ti ja tämän seu­rauk­se­na poti­las tun­tee tulleen­sa nuhdelluksi.

Psykoter­apeutin suhde kollegoihinsa

War­ren S. Poland (2009, 249) on kir­joit­tanut psykoter­apeut­tien vaikeud­es­ta omak­sua uusia näkökul­mia muil­ta psyko­ana­lyyt­tisil­ta koulukun­nil­ta. Hänen mielestään kyseinen vaikeus liit­tyy patol­o­giseen nar­sis­mi­in ja ankaraan super­egoon. Nar­sisti­nen psykoter­apeut­ti pitää itseään kaiken­ti­etävänä eikä usko, että muun­laisil­la ajat­te­lu­tavoil­la olisi hänelle mitään annet­tavaa. Hän on pohjim­mil­taan kuitenkin epä­var­ma ja yrit­tää lujit­taa näkökan­to­jaan suh­tau­tu­mal­la jyrkän vähät­televästi eri taval­la ajat­tele­vi­in. Polandin mielestä kyseinen dynami­ik­ka on val­lal­la kaikissa psyko­ana­lyyt­ti­sis­sa yhteisöissä.

Sed­lak (2016, 1507) ker­too edel­lä maini­tus­ta vaikeud­es­ta omako­htaisen esimerkin Brit­tiläisen psyko­ana­lyyt­tisen yhdis­tyk­sen tieteel­li­sistä kok­ouk­sista. Yhdis­tyk­sessä toimii kolmeen eri koulukun­taan kuu­lu­via jäseniä. Sed­lakin mielestä kok­ousten ilmapi­iri on parhaim­mil­laan sil­loin, kun siel­lä myön­netään psyko­ana­lyyt­tisen työsken­te­lyn vaikeus. Esil­lä ole­vaa ongel­maa läh­estytään sil­loin eri­lai­sista lähtöko­hdista ja ryh­mässä val­lit­see keskinäi­nen kun­nioi­tus. Kiin­nos­tuk­sen kohde on yhteinen ja eri taval­la ajat­tele­via ryh­miä yhdis­tää tieteelli­nen uteliaisu­us ja halukku­us uusien näkökul­mien löytämiseen. Täl­löin ilmapi­iri on inhimilli­nen, itse kunkin henkilöko­htaiset rajoituk­set hyväksytään samoin kuin psyko­ana­lyyt­tis­ten tavoit­tei­den rajal­lisu­us. Kyseinen tun­nel­ma ei ole kuitenkaan pysyvä, vaan se saat­taa särkyä ja dynami­ik­ka muut­tuu kil­pail­e­vak­si. Täl­löin yhteis­toim­inta ja keskinäi­nen kun­nioi­tus jäävät taka-alalle. Kok­ouk­ses­sa ole­vat jäsenet alka­vat sen sijaan kohdel­la toisi­aan ”ylemp­inä ja alempina”.

Psykoter­apeut­tista ajat­telua koske­vis­sa keskusteluis­sa on viimeaikoina tuo­tu esi­in eri teo­reet­tis­ten suun­tausten toi­sis­taan poikkeav­ia näke­myk­siä ja niis­sä on korostet­tu moni­ar­voisu­ut­ta. Tämän näkökan­nan sivuilmiönä on valitet­ta­va taipumus puh­da­sop­pisu­u­teen. Täl­löin yritetään aset­taa selvä raja eri teo­ri­a­su­un­tausten välille. Rajan vetämisel­lä pyritään estämään käsit­tei­den sekaan­tu­mi­nen toisi­in­sa. Rajoista kiin­ni pitämi­nen estää kuitenkin kokon­ais­näke­myk­sen hah­mot­tamista ja on johtanut teo­reet­tisi­in kiis­toi­hin eri näkökul­mien parem­muud­es­ta. Psykoter­apeut­tisen käytän­nön keskeisenä tavoit­teena on kuitenkin avoin kuun­telu, jol­loin psykoter­apeut­ti ei ase­tu etukä­teen tietämään, vaan hän tiedostaa psykoter­apeut­tisen työn mon­imuo­toisu­u­den (Gab­bard 2007, 559). Eri­laisia teo­reet­tisia näkökan­to­ja pelkäävät psykoter­apeu­tit voivat sulkeu­tua teo­reet­tiseen ”pähk­inänkuoreen­sa” ja rajoit­taa näin ajat­telukykyään. Jos teo­ri­oi­ta vain ver­rataan toisi­in­sa ja etsitään niiden eroavuuk­sia, tämä ei edis­tä luovu­ut­ta eikä psykoter­apeut­ti­nen ajat­telu kehi­ty. Tulok­se­na voi sen sijaan olla entistä vaikeampi polar­isoi­tu­mi­nen. Psykoter­apeut­tisen työn tulisi avar­taa psykoter­apeutin ymmär­ryskykyä, ei rajoit­taa sitä (Gab­bard 2007, 560).

Suomes­sa eri koulukun­nat eivät toi­mi yhteisen ”katon” alla. Vaik­ka koulu­tusy­hteisössä olisi peri­aat­teessa sovi­tut taus­ta­teo­ri­at, se ei takaa, että jäsenet oli­si­vat saman­mielisiä. Yhteisöis­sä saate­taan ide­al­isoi­da joitain jäseniä ja toisia taas mitätöidään. Mikäli nar­sis­tisia ongelmia ei ole koulu­tusy­hteisöisöis­sä työstet­ty, tämä johtaa mielestäni yksipuolisi­in kan­nan­ot­toi­hin. Jotain teo­reet­tista suun­taus­ta tai ajat­te­lu­ta­paa saate­taan pitää ain­oana oikeana ja muut näke­myk­set teilataan ”väärik­si” niitä edes tutki­mat­ta. Syn­tyy yhteenot­to­ja oikean asian puoles­ta ja toisen­laista näkökul­maa edus­ta­vat henkilöt pyritään vaien­ta­maan tai sivu­ut­ta­maan. Monien koulu­tusy­hteisö­jen ongel­mana on keskinäi­nen kil­pailu ja kateus, joka liit­tyy vaikeu­teen sietää eri­laisu­ut­ta. ”Oike­as­sa ole­va” käyt­tää ylem­myy­den­tun­tois­es­ti val­taa ja kon­trol­loi eri­laista ajat­te­lu­ta­paa edus­tavia henkilöitä. Yhteisöis­sä on lisäk­si niitä, jot­ka sitoutu­vat val­taa käyt­tävien näke­myk­seen oikeas­ta opista. Val­lan kah­vas­sa ole­vat edel­lyt­tävät opet­ta­jien opet­ta­van ”oikei­den” näke­mys­ten mukaises­ti, jopa luet­ta­va oppi­ma­te­ri­aali saate­taan määrätä ennakol­ta. Koulu­tusy­hteisö joka toimii näin ennal­ta ohja­tusti ei seu­raa valp­paasti aikaansa eikä tut­ki avoimesti mah­dol­lisia uusia teo­reet­tisia näkökan­to­ja. ”Oike­as­sa olemisen” vaa­timus tukah­dut­taa myös yhteisössä ajat­telun­va­pau­den ja luovu­u­den (Hyr­ck 2018, 366–369).

Olen havain­nut, että koulut­ta­jien epä­var­muus voi pro­jisoitua koulu­tusy­hteisöis­sä myös opiske­li­joi­hin. Heitä pide­tään osaa­mat­tom­i­na ja heistä ”tun­netaan eri­ty­istä huol­ta”. Opet­ta­jien kok­ouk­sis­sa käytetään huolestunei­ta puheen­vuoro­ja, joista huokuu epäi­ly, ettei opiske­li­joista tule koskaan ammat­ti­taitoisia. Koulut­ta­jat pyrkivät vapau­tu­maan huolestaan kiristämäl­lä koulu­tusten vaa­timus­ta­soa ja laa­ti­mal­la uusia kri­teere­itä, joil­la opiske­li­joiden tasoa kohote­taan. Heistä saate­taan myös puhua alen­tu­vasti. Mielestäni näin toim­i­taan sil­loin, kun koulut­ta­jat ovat kadot­ta­neet yhtey­den omaan opiskelu­vai­heeseen­sa ja epä­var­muu­teen, jota tun­si­vat opetel­lessaan psykoter­apeutin vaikeaa ammat­tia (Hyr­ck 2018, 367).

Mus­tavalkoisen ajat­telun taustal­la on skit­sopara­noidi­nen lohkomiskäytän­tö. Depres­si­ivisessä posi­tios­sa ole­va sietää eri­laisu­ut­ta ja pyrkii etsimään totu­ut­ta yhtä aikaa mon­es­ta suun­nas­ta. Mielestäni nar­sis­mi­aan työstänyt psykoter­apeut­ti pystyy tutki­maan sekä itseään että toista ihmistä samanaikaises­ti koet­taen löytää real­is­tisen näkökul­man asioi­hin. Hän ei jaa ihmisiä kak­si­jakois­es­ti joko oike­as­sa tai väärässä ole­viksi. Hän pystyy ole­maan rauhal­lis­es­ti avoimes­sa tun­neta­son vuorovaiku­tuk­ses­sa toisin ajat­tel­e­van kanssa ja tarkastele­maan suh­teessa herääviä tun­teitaan. Hän ei pro­jisoi toiseen umpiku­jati­lanteis­sa ainakaan kaikkea siinä syn­tynyt­tä vaikeut­ta, vaan hänel­lä on varaa pohtia myös omaa osu­ut­taan ris­tiri­itoi­hin (Hyr­ck 2018, 387–389).

Polandin (2009, 249) mielestä psykoter­apeut­ti osaa kuun­nel­la sen­si­ti­ivis­es­ti poti­lai­ta, mut­ta hänen voi olla vaikeaa kun­nioit­taa kol­le­gansa näke­myk­siä. Vaik­ka hän pystyy keskit­tymään työssään häneen luot­tavaan poti­laaseen, hänel­lä ei ole saman­laista herkkyyt­tä ja elävyyt­tä kol­le­goi­ta kuun­nel­lessaan. Kon­trasti on Polandin mielestä järkyt­tävä. Sed­lak (2016, 1507) ei näe toimin­nas­sa suur­ta eroa. Hänen mielestään psykoter­apeut­ti saat­taa olla huolis­saan myös poti­lastyössä ammatil­lis­es­ta pätevyy­destään, joten epä­var­muus omas­ta riit­tävyy­destä herää hänessä sekä poti­laiden että kol­le­goiden seurassa.

Psykoter­apeuteil­la olisi kuitenkin kaik­ki mah­dol­lisu­udet yhteistä kiin­nos­tus­ta herät­tävien kysymys­ten jakamiseen. Foo­rumeina voisi­vat olla vaik­ka kan­sain­väliset kon­gres­sit, joi­hin heil­lä on tapana kokoon­tua keskustele­maan koke­muk­sis­taan ja julka­is­tu­ista artikkeleista. Polandil­la (2009,249) on näistä tilaisuuk­sista omako­htaista koke­mus­ta ja sik­si hän epäilee vil­pit­tömän keskustelun mah­dol­lisu­ut­ta. Hän kysyy: Ovatko psykoter­apeu­tit avoimia toisi­aan kohtaan ja valmi­ita kuun­tele­maan, puhu­maan ja oppi­maan toisil­taan. He voivat kokoon­tua samaan tilaan, mut­ta se ei vielä takaa yhtey­den löy­tymistä. Jos hei­dän itse­tun­ton­sa on epä­vakaa, hei­dän on vaikeaa kuun­nel­la eri taval­la ajat­tel­e­vaa kol­le­gaa. He eivät luovu omak­sum­is­taan näkökul­mista, kos­ka pelkäävät kaikkea uut­ta sekä kil­pailua kol­le­goiden tai koulukun­tien välil­lä. Keskustelua vaikeut­taa väistämät­tä eri­lai­sista kult­tuureista tule­vien vaikeus ymmärtää toisi­aan samoin kuin kielivaikeudet.

Tutu­ista näke­myk­sistä luop­umi­nen ja uuden­lais­ten näkökan­to­jen omak­sum­i­nen edel­lyt­tää kuitenkin keskustelua. Keskustelu voi kiihtyä vas­takkainaset­teluk­si, kos­ka psyko­ana­lyyt­tisil­la koulukun­nil­la on ollut tapana suh­tau­tua omak­sumi­in­sa opinkap­paleisi­in suo­ranaisel­la into­hi­mol­la. Psykoter­apeu­tit ovat työn­sä kaut­ta yhtey­dessä tiedosta­mat­tomi­in, vah­vasti tun­tei­ta herät­tävi­in voimi­in. Tämä toden­näköis­es­ti lisää tietyn­laista varovaisu­ut­ta hei­dän asen­teis­saan uuden ja tun­tem­at­toman edessä. Poland (2009, 250) kehot­taa meitä kuitenkin pysähtymään ja tutki­maan itseämme vil­pit­tömästi. Hänen mielestään joudumme täl­löin myön­tämään, ettemme kun­nioi­ta kol­le­goita­mme, vaan suh­taudumme hei­hin ivaillen. Tieteelli­nen ajat­telu voi kehit­tyä kuitenkin vain eri­lais­ten näke­mys­ten hioes­sa toinen tois­taan. Avoin keskustelu ei hänen mielestään tarkoi­ta, että kaikkien olisi olta­va saman­mielisiä. Eri­laisu­u­den kun­nioi­tus syn­nyt­tää luo­val­la taval­la jotain uut­ta. Sal­li­vas­sa ilmapi­iris­sä syn­tyy uusia näke­myk­siä, niitä tutk­i­taan ja niistä pystytään myös luop­umaan, elleivät ne ole elinvoimaisia.

Poland (2009, 251) on lisäk­si poht­in­ut, mik­si tun­nemme olomme epä­mukavak­si myös tut­tu­jen kol­le­goiden seuras­sa. Hän päät­telee sen johtu­van ylim­inän vaa­timuk­ses­ta, että mei­dän tulisi olla kaikkivoip­ia. Tietoisel­la tasol­la psykoter­apeutin on help­po myön­tää, ettei hän ole omnipo­tent­ti, mut­ta hän toimii kuitenkin ikään kuin hänen pitäisi olla. Hänel­lä saat­taa olla tarve ymmärtää ja hal­li­ta maail­maa ja sen ilmiöitä jumalan tavoin. Jos hänen ylpeyt­tään loukataan, hän myös loukkaan­tuu herkästi. Hallinnan tarve saa hänet tak­er­tu­maan oikeak­si määritel­ty­i­hin opinkap­paleisi­in ja hake­maan niistä suo­jaa. Kun hän keskustelee kol­le­gansa kanssa, hän juut­tuu hel­posti epäsym­metriseen poti­las-psykoter­apeut­ti asetel­maan ja aset­tuu toisen yläpuolelle luullen tietävän­sä asi­at parem­min. Samoin psyko­ana­lyyt­tiset koulukun­nat voivat esi­in­tyä omnipo­tent­teina usko­ma­l­la omien löytö­jen kumoa­van aikaisem­mat tavat ymmärtää (Poland 2009, 254).

Psykoter­apeut­ti sitoutuu yleen­sä ammat­ti­in­sa ja psyko­ana­lyyt­tiseen yhteisöön vah­vasti. Tämä on ymmär­ret­tävää, kos­ka hänen työn­sä on yksinäistä ja hän tarvit­see sen täh­den kol­le­goil­ta tukea. Tuen tarve voi johtaa kuitenkin ris­tiri­itaan, jos hän joutuu luop­umaan itsekun­nioituk­ses­ta saadak­seen ryh­män­sä hyväksyn­nän (Poland 2009, 255). Luo­vaan ajat­telu­un liit­tyvä epä­var­muus voi myös houkutel­la hänet lojaa­lik­si omaa ryh­mää kohtaan. Olisi kuitenkin tärkeää pitää mielessä, ettei kukaan koskaan tiedä kaikkea eikä viimeistä totu­ut­ta ole vielä löy­det­ty (Poland 2009, 260). Tiede on aina vas­ta tulollaan.

Omaan ryh­mään sitou­tu­mi­nen voi koetel­la psykoter­apeutin itse­tun­toa. Kos­ka kol­le­goiden arvos­tus on hänelle tärkeää, hän pet­tyy syvästi, ellei hän­tä vali­ta hänen toivo­maansa ase­maan yhteisössä tai hän saa ris­tiri­itaista palautet­ta julkaise­mas­taan artikke­lista. Hänen itse­tun­toaan koet­telee myös työno­h­jaus, jos­sa hän joutuu men­emään itseen­sä huo­mates­saan, ettei ole ymmärtänyt riit­tävästi jonkun poti­laan tilan­net­ta. Jos hän pystyy hyväksymään tosi­asi­at ja työstämään itse­tun­ton­sa saamia kol­hu­ja, hänen inhimil­lis­es­ti toimi­va ylim­inän­sä vahvis­tuu. Hyvin toimi­va ylim­inä tukee hän­tä työssä jatkos­sakin. Jos patologi­nen ylim­inä puolestaan saa hänessä val­lan, hän joutuu kohtu­ut­toman häpeän val­taan (Sed­lak 2016, 1515).

Bion­in (2005, 13) mielestä moni psykoter­apeut­ti toivoisi, että koulu­tusy­hteisö ja myös omat sisäiset objek­tit hyväksy­i­sivät hänet ja tuk­i­si­vat hän­tä. Hyväksyn­nän odotus syn­nyt­tää kuitenkin yhden­mukaisu­u­den paineen. Tästä syys­tä hän halu­aa ajatel­la samoin kuin koulu­tusy­hteisön­sä, koulu­tusp­sykoter­apeut­tin­sa tai työno­h­jaa­jansa. Jos hänen mielessään oras­taa uusia näkökul­mia, hän vas­tus­taa näitä. Bion kuitenkin rohkaisee psykoter­apeut­tia ajat­tele­maan ja tun­temaan oma­l­la taval­laan. Hänen ei pitäisi juut­tua miet­timään, mitä koulu­tusy­hteisö ajat­telee asi­as­ta tai edes, miten hän itse siihen suh­tau­tuu (Sed­lak 2016, 1515). Bion tar­joaa psykoter­apeu­ti­lle vai­h­toe­htoista iden­ti­teet­tiä, jos­sa tämä uskaltaisi olla rohkea ja ajatel­la itsenäis­es­ti. Bion oli itse poikkeuk­sel­lisen rohkea psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an ja kli­inisen käytän­nön uudistaja.

Koulu­tusy­hteisö ei ole ain­oa taho, jota psykoter­apeut­ti pelkää, jos hänen mielessään herää uusia ajatuk­sia. Brit­ton (2003,117) viit­taa hänen sisäiseen vas­tus­ta­jaansa, ylim­inään, joka voi aset­tua kon­trol­loimaan egoa. Val­lan saanut ylim­inä pyrkii tukah­dut­ta­maan egon esi­in nos­ta­man luovu­u­den. Hän ker­too esimerkkinä, miten Charles Dar­win kehit­teli teo­ri­oitaan omis­sa olois­saan, mut­ta ei uskaltanut julka­ista niitä. Sen sijaan hän kär­si psyko­so­maat­ti­sista oireista ja hypokon­dri­as­ta. Herää kysymys, rankaisiko hän itseään pelätessään tule­vansa julkises­ti ran­gais­tuk­si luo­vas­ta ajat­telus­taan. Brit­ton pohtii myös, mik­si jotkut ihmiset pelkäävät niin paljon muiden mah­dol­lista kateut­ta, että tukah­dut­ta­vat luovuuten­sa? He eivät vie lop­pu­un luovia pros­esse­jaan, vaan tule­vat itse­tuhoisik­si tai pelkäävät kuol­e­vansa, jos saavut­ta­vat jotain merkit­tävää. Hän perustelee vaikei­ta tun­tei­ta kateel­lisel­la ylim­inäl­lä. Tämä sisäi­nen objek­ti vas­tus­taa egon kehi­tys­tä ja luovu­ut­ta ja saa sisäisessä maail­mas­sa ”poli­isin” tai ”juristin” aseman.

Näin ollen Bion­in osoit­ta­ma rohkeus on harv­inaista ammat­tipi­ireis­sä. Taval­lisem­paa on, että psykoter­apeut­ti omak­suu varsinkin uransa alku­vai­heessa ihailemien­sa kol­le­goiden omi­naisuuk­sia. Hän saat­taa samas­tua ide­al­isoidun van­hem­man senior­in puhu­misen tyyli­in, kieliku­vi­in tai ajat­te­lu­ta­paan. Brit­ton (2003, x–xi) on toden­nut, että psykoter­apeutin päivit­täi­nen kump­pani on epä­var­muus ja ahdis­tus. Hän tukeu­tuu tämän vuok­si opet­ta­ji­in­sa tai ope­tus­ma­te­ri­aali­in ja hakee näin apua käytän­nön työhön­sä. Hänen työvä­lineitään ovat vaikeasti hal­lit­ta­vat transferenssi/vastatransferenssitunteet ja riit­tävän kli­inisen koke­muk­sen saavut­tamiseen kuluu vuosia. Hän uskaltaa toimia itsenäis­es­ti amma­tis­saan vas­ta saat­u­aan var­muut­ta työssään. Tämän jäl­keen hän ei vält­tämät­tä enää tarvitse tuek­seen ulkop­uolisia auk­tori­teet­te­ja, egoideaale­ja. Jos hän toimii kokopäiväisenä psykoter­apeut­ti­na, poti­las saat­taa käy­dä vas­taan­otol­la usei­ta ker­to­ja viikos­sa. Tästä syys­tä hän ei pysty hoita­maan uransa aikana suur­ta määrää poti­lai­ta. Joten oppimi­nen kli­inisen koke­muk­sen kaut­ta vie oman aikansa (Sed­lak 2016, 1516).

Ylim­inä inhimil­listyy jatkuvasti

Egoideaaleista luop­umi­nen ei ole help­poa, vaan edel­lyt­tää tuskallista surupros­es­sia. Freud on tuonut artikke­lis­saan ”Murhe ja melanko­lia” esi­in suremiseen liit­tyvän psyykkisen kivun. Egoideaalei­hin on yleen­sä samas­tut­tu, mut­ta irrot­tau­tu­misen yhtey­dessä on pakko myön­tää, ettei objek­tin arvostet­tu­ja omi­naisuuk­sia omis­te­ta, vaan ne kuu­lu­vat hänelle itselleen. Tässä kivu­li­aas­sa pros­es­sis­sa objek­tin omi­naisuuk­sien rep­re­sen­taa­tiot vähitellen sisäistyvät suri­jan egoon. Segal (1991, 40) on kir­joit­tanut samas­ta asi­as­ta vähän eri sanoin kuvates­saan, miten vain sur­tu asia voi muun­tua sym­bo­l­ik­si. On paradok­saal­ista, että antaes­saan objek­tin lähteä yksilö saa mene­tyk­sen­sä takaisin uusi­na sisäistyksinä. Ellei psykoter­apeut­ti ole eriy­tynyt, vaan samas­tunut omis­tushaluis­es­ti egoideaali­in­sa, hän löytää muitakin kohtei­ta, joi­ta ihailee maanisel­la taval­la. Ide­al­isoin­nin vas­tako­h­ta, mitätöin­ti etsii myös omat kohteen­sa. Hän löytää henkilöitä, joi­ta ei arvos­ta, vaan tuomit­see hei­dät totaalisesti.

Olisi tärkeää, että psykoter­apeut­ti voisi jo omas­sa hoi­dos­saan työstää itseen liit­tyviä harhaku­vitelmia ja koh­da­ta myös han­kalat puolen­sa. Jos näin tapah­tuu, hänen käsi­tyk­sen­sä itses­tä väistämät­tä muut­tuu. Hän näkee tämän jäl­keen myös läheisen­sä real­is­tisem­min ja joutuu usein pet­tymään hei­hinkin. Edith Jacob­son (1946) on kuvan­nut, miten pet­tymys ulkoiseen objek­ti­in voi hai­ta­ta ter­veen super­egon kehi­tys­tä. Jos psykoter­apeut­ti kuitenkin pystyy työstämään pet­tymyk­sen­sä, hänen ihailun­tarpeen­sa real­isoituu. Kun hän sietää heikkouk­si­aan, hänen ei tarvitse enää väheksyä mui­ta. Tämä tukee inhimil­lisen super­egon kasvua.

Psykoter­apeutin surupros­essin yhtey­dessä omak­suma psykoter­apeut­ti­nen asen­noi­tu­mistapa jää kätköön hänen esi­ti­etoisuuten­sa alueelle eikä hänen tarvitse kiin­nit­tää siihen huomio­ta. Suru­un kykenevä psykoter­apeut­ti ei toi­mi pakono­mais­es­ti tai huomion­hakuis­es­ti. Hän on läs­nä tun­tei­neen poti­laan kanssa ja hyväksyy poti­laan reak­tion hänen tulk­in­taansa. Hän myön­tää, ettei aina ymmär­rä poti­las­ta ja on valmis muut­ta­maan näkökul­mi­aan saat­u­aan poti­laal­ta palautet­ta. Hän nou­dat­taa myös eet­tisiä ohjei­ta ja kun­nioit­taa poti­las­ta (Sed­lak 2016, 1516–1517).

Psykoter­apeutin ammat­ti­in­sa liit­tämät ehkä liioitel­lut harhaku­vitel­mat väistyvät vähitellen koke­muk­sen lisään­tyessä. Kli­ini­nen työ poti­laiden paris­sa pal­jas­taa, miten vaikeaa ihmisen on muut­tua. Jois­sain psykoter­apeut­tista pros­es­sia kuvaavis­sa artikkeleis­sa on ker­rot­tu onnis­tuneista hoidoista ja poti­laan parane­mista. Tämän lisäk­si on kuvat­tu tapauk­sia, jois­sa poti­las on muut­tunut vain tilapäis­es­ti, vaik­ka psykoter­apeut­ti on tehnyt parhaansa. Psykoter­apeut­ti onnis­tuu ja pet­tyy työssään ja hänen olisi opit­ta­va elämään näi­den koke­musten kanssa. Jos hänen ylim­inän­sä on vaa­ti­va, hän ei ole koskaan tyy­tyväi­nen itseen­sä. Vaik­ka poti­laan hoito etenisi hyvin, hän voi aina ajatel­la, että se voisi men­nä vielä parem­min. Täl­lainen vaa­tivu­us on psykoter­apeutin päivit­täi­nen kump­pani ja vaa­tivu­us voi muut­tua hän­tä vain­oavak­si käskyt­täjäk­si, joka naker­taa hänen luot­ta­mus­taan itseen tai psykoterapiaan.

Psykoter­apeut­ti joutuu työssään jatku­vasti tarkkaile­maan ylim­inän­sä reak­tioi­ta. Hänen tehtävän­sä olisi toimia poti­laan ankaran ylim­inän ”kesyt­täjänä” siten, ettei hän mene poti­laan pro­jek­tioon mukaan, vaan vas­taa poti­laalle ystäväl­lisem­min kuin tämä odot­taa. Näin poti­laan super­ego voi muotoutua uudel­la taval­la trans­fer­enssisuh­teessa (Brit­ton 2003, 103). Hän pystyy aut­ta­maan poti­las­ta ankaran tai harhaisen ylim­inän real­isoin­nis­sa vain, jos hän on sovus­sa oman ylim­inän­sä kanssa (Brit­ton 2003, 105). Vaik­ka psykoter­apeut­ti pysty­isi pääasi­as­sa vas­tus­ta­maan patol­o­gista, vaa­ti­vaa ylim­inään­sä ja sen yri­tys­tä imaista hänet regres­sioon, hänen pelot­ta­vat tiedosta­mat­tomat sisäiset objek­tin­sa voivat nous­ta pin­taan, mikäli sisäi­nen tai ulkoinen paine tähän on kova. Jos hän on löytänyt sisäisen tas­apain­on ja samas­tunut hyvi­in sisäisi­in objek­tei­hin­sa, hän pystyy parem­min hal­lit­se­maan tilanteen (Klein 1958, 243; Sed­lak 2016, 1514). Inhimil­lis­es­ti toimi­vaan ylim­inään ei tarvitse kiin­nit­tää huomio­ta, vaan se jää suurelta osin tiedosta­mat­tomak­si. Patologi­nen ylim­inä sen sijaan nos­taa päätään eri tavoin, useim­miten arvot­to­muu­den tun­teena, itse­tuhoisuute­na tai itsen­sä rankaisemise­na. Se tulee esi­in paineen alla ja toimii nor­maalin ylim­inän rinnalla.

Depres­si­ivisessä posi­tios­sa ole­va psykoter­apeut­ti tun­nistaa sisim­mässään lämpimän ailah­duk­sen poti­las­ta kohtaan ja myös ylpey­den, kun hänen sisäiset objek­tin­sa hyväksyvät hyvin men­neen ter­apiatun­nin. Hän pystyy uppou­tu­maan poti­laan tuot­ta­maan mate­ri­aali­in ja kestää epä­var­muut­ta tulemat­ta kri­it­tisek­si itseään tai poti­las­ta kohtaan. Hän ei joudu myöskään vain­oahdis­tuk­sen val­taan. Näin toimi­van psykoter­apeutin ego on vah­va. Egon vahvu­us riip­puu myös siitä, saako hän sisäisiltä objek­teil­taan (ylim­inältä) moraal­ista tukea (Sed­lak 2016, 1515).

Inhimil­lisen ylim­inän varas­sa psykoter­apeut­ti uskaltaa koh­da­ta han­kalatkin vas­ta­trans­fer­enssi­tun­teen­sa. Hän tulee toimeen häpeän ja syyl­lisyy­den­tun­tei­den­sa kanssa ja pystyy kon­sul­toimaan kol­le­goitaan poti­laiden asioista ja otta­maan vas­taan työno­h­jaus­ta. Hyväksyvä ylim­inä tukee hän­tä niis­sä tilanteis­sa, jois­sa hän ei yri­tyk­sistään huoli­mat­ta ymmär­rä poti­las­ta. Kun hän on sovus­sa itsen­sä kanssa, hän ei päästä tiedostam­a­ton­ta vihaansa vaikut­ta­maan poti­las­suh­teeseen eikä vihaa myöskään vaikeaa työtään.

Artikke­lin alus­sa totesin psykoter­api­an tavoit­teena ole­van totu­u­den etsimisen. Yleen­sä poti­las on kätkenyt totuuten­sa tor­jun­nan taakse sen herät­tämän häpeän takia. Hän on jos­sain elämän­sä vai­heessa joutunut häpeän val­taan havait­tuaan itsessään omi­naisuuk­sia, joi­ta ei ole halun­nut nähdä. Totean lopuk­si, että poti­las pystyy kohtaa­maan totu­u­den itses­tään vas­ta siinä vai­heessa, kun hänen ylim­inän­sä ei ole enää ankaran jul­ma, vaan hän voi ymmärtää itseään. Olenkin miet­tinyt, voiko psykoter­apeut­ti ede­tä poti­laan kanssa kohti inhimil­lisyyt­tä, ellei hän ole sovus­sa omien häpeä-koke­musten­sa kanssa. Hän ei osaa olla tahdikas poti­las­ta hoitaes­saan, ellei hänel­lä ole omako­htaista koke­mus­ta häpeän­tun­teen tuskallisu­ud­es­ta. Toimies­saan hieno­tun­teis­es­ti hän työsken­telee egon­sa varas­sa ja löytää ystäväl­lisiä ja tahdikkai­ta ilmaisu­ja etsiessään totu­ut­ta yhdessä poti­laan kanssa. Psykoter­apeutin työsken­televä ego tarvit­see kaiken aikaa inhimil­lisen ylim­inän tukea, joka myös vahvis­taa hänen itse­tun­toaan. Tästä syys­tä hän pystyy ole­maan suh­teessa myös eri taval­la ajat­tele­vi­in kol­le­goi­hin­sa rauhal­lis­es­ti, kuun­tele­maan heitä ja käymään keskustelua hei­dän kanssaan provosoi­tu­mat­ta tai mitätöimät­tä hei­dän näke­myk­siään. Yhtei­sistä keskusteluista voi syn­tyä uusia näkökul­mia ja psyko­dy­naami­nen tapa ymmärtää asioi­ta ete­nee ja syvenee. 

Artikke­li hyväksyt­ty 28.10.2018.

Kir­jal­lisu­us

Bion, Wil­fred R. (2005). The Ital­ian sem­i­nars. Lon­don: Karnac.
Brit­ton, Ronald (2003). Sex, death, and the super­ego: Expe­ri­ences in psy­cho­analy­sis. Lon­don: Karnac Books.
Freud, Sig­mund (1938). An out­line of psy­cho-analy­sis. S.E., 23, 139–208.
Freud, Sig­mund (1969). Joh­da­tus psyko­ana­lyysi­in. Suom. Erk­ki Pura­nen. Jyväskylä: Gummerus.
Gab­bard, Glen O. (2007). “Bound in a nut­shell”: thoughts on com­plex­i­ty, reduc­tion­ism and infi­nite space. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 88(3), 559–574.
Heimann, Paula (1950). On counter-trans­fer­ence. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 31, 81–84.
Hin­shel­wood, Robert D. (1989). A dic­tio­nary of Klein­ian thought. Lon­don: Free Asso­ci­a­tion Books.
Hyr­ck, Riit­ta (2018). Haavoit­tunut itse­tun­to: ohut- ja pak­sunahkaisen nar­sistin häpeäkoke­mus. Helsin­ki: Therapeia-säätiö.
Jacob­son, Edith (1946). The effect of dis­ap­point­ment on ego and super-ego for­ma­tion in nor­mal and depres­sive devel­op­ment. Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 33, 129–147.
Klein, Melanie (1958). On the devel­op­ment of men­tal func­tion­ing. Teoskessa Envy and grat­i­tude and oth­er works 1946–1963. Lon­don: Hog­a­rth Press.
Lehtovuori, Pir­jo (2018). Psykoter­apeutin henkilöko­htais­ten omi­naisuuk­sien merk­i­tys psykoter­api­as­sa ja niiden vaiku­tus tulok­sel­lisu­u­teen iden­ti­teet­ti­haas­tat­telun perus­teel­la. Psykoter­apia, 37(2), 87–99.
Mon­ey-Kyr­le, Roger (1996/1988). Nor­mal counter-trans­fer­ence and some of its devi­a­tions. Teok­ses­sa Bott Spillius, Eliz­a­beth (toim.), Melanie Klein Today: Devel­op­ments in the­o­ry and prac­tice. Vol­ume 2: Main­ly prac­tice. Lon­don and New York: Routledge.
Poland, War­ren S. (2009). Prob­lems of col­le­gial learn­ing in psy­cho­analy­sis: nar­cis­sism and curios­i­ty. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 90(2), 249–262.
Rack­er, Hein­rich (1968). Trans­fer­ence and coun­ter­trans­fer­ence. New York: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.
Sed­lak, Vic (2016). The psychoanalyst’s nor­mal and patho­log­i­cal super­egos. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 97(6), 1499–1520.
Segal, Han­na (1991). Dream, phan­ta­sy and art. Lon­don: Routledge.
Segal, Han­na (1993). On the clin­i­cal use­ful­ness of the con­cept of the death instinct. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 74(1), 55–61.
Stein­er, John (2013). Reflec­tions on the work of Han­na Segal. Paper giv­en at the Han­na Segal Memo­r­i­al Con­fer­ence. London.
Stra­chey, James (1934). The nature of the ther­a­peu­tic action of psy­cho-analy­sis. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho-Analy­sis, 15, 127–159. Reprint­ed (1969). Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho-Analy­sis, 50, 275–292.
Weiss, Heinz (2014). Pro­jec­tive iden­ti­fi­ca­tion and work­ing through of the coun­ter­trans­fer­ence: a mul­ti­phase mod­el. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­choanal­sysi, 95(4), 739–756.