Riitta Hyrck: Psykoterapeutin yliminä ja hänen asenteensa potilaisiin ja kollegoihin

 

Olen käsi­tel­lyt artik­ke­lis­sa­ni psy­ko­te­ra­peu­tin yli­mi­nän inhi­mil­li­syyt­tä ja anka­ruut­ta sekä hänen nar­sis­ti­sia piir­tei­tään. Psy­ko­te­ra­peu­tin yli­mi­nä ja hänen sel­vit­tä­mä­tön suh­teen­sa syyl­li­syy­teen ja häpe­ään voi­vat lamaan­nut­taa hänen työ­ky­ky­ään. Jos häneen on jää­nyt nar­sis­ti­sia piir­tei­tä, hän pitää itse­ään kai­ken­tie­tä­vä­nä, eikä hän kuun­te­le toi­sin ajat­te­le­via kol­le­goi­taan. Nor­maa­lis­ti toi­mi­va yli­mi­nä ei ”val­mis­tu” mis­sään vai­hees­sa, vaan sen kehi­tys jat­kuu koko elä­män ajan. Artik­ke­li­ni tar­koi­tuk­se­na on virit­tää kes­kus­te­lua har­voin esil­lä ollees­ta aihees­ta. Käy­tän yleis­ni­mi­tys­tä psy­ko­te­ra­peut­ti sekä psy­koa­na­lyy­ti­kois­ta että psy­ko­te­ra­peu­teis­ta ja psy­ko­te­ra­pi­aa myös psy­koa­na­lyy­sis­ta.

Psy­koa­na­lyy­sin teo­ri­aa tul­ki­taan eri kou­lu­kun­nis­sa jos­sain mää­rin eri taval­la. Käsi­tyk­se­ni mukaan kou­lu­kun­tien edus­ta­jat eivät ole juu­ri käy­neet täs­tä asias­ta kes­ki­näis­tä kes­kus­te­lua. Tämä tosia­sia on hyväk­syt­ty hil­jai­ses­ti vai­e­ten. Mikä­li kes­kus­te­lu on virin­nyt, aihee­na on ollut usein oman näkö­kan­nan todis­te­lu ”ainoak­si oikeak­si”. The­ra­peia-sää­tiön kou­lu­tus­kes­kus on perus­ta­mi­ses­taan läh­tien pyr­ki­nyt mur­ta­maan teo­reet­ti­sia raja-aito­ja. Siel­lä jär­jes­tet­tä­vä kou­lu­tus ei poh­jau­du vain yhteen teo­reet­ti­seen suun­tauk­seen, vaan ope­tuk­sen sisäl­tö on ”moni­teo­reet­tis­ta”. Opis­ke­li­joil­le on näin tar­jot­tu mah­dol­li­suus tutus­tua eri­lai­siin teo­reet­ti­siin lähes­ty­mis­ta­poi­hin. He voi­vat kou­lut­tau­tu­mis­pro­ses­sin­sa aika­na omak­sua teo­riois­ta omaa työ­ta­paan­sa tuke­via näke­myk­siä. Moni opis­ke­li­ja on koke­nut ”moni­teo­reet­ti­sen” lähes­ty­mis­ta­van vai­kea­na, kos­ka opis­ke­li­ja ei voi heit­täy­tyä aja­tuk­seen: ”Näin se on. Tämä on ainoa totuus”, vaan hän jou­tuu jo opis­ke­lu­vai­hees­sa etsi­mään totuut­ta monen­lai­sis­ta läh­teis­tä.

Minul­le The­ra­peia-sää­tiön teo­reet­ti­nen lähes­ty­mis­ta­pa on ollut opis­ke­lua­jois­ta läh­tien tär­keä. Olen vie­ras­ta­nut ”yhteen aino­aan totuu­teen” usko­via suun­tauk­sia. Kou­lu­tusyh­tei­söt tääl­lä Suo­mes­sa eivät voi­neet ura­ni alkuai­koi­na teh­dä yhteis­työ­tä, vaan lin­noit­tau­dut­tiin omien yhtei­sö­jen suo­jaan. Sii­nä vai­hees­sa ei etsit­ty yhteis­työ­mah­dol­li­suuk­sia, vaan koros­tet­tiin yhtei­sö­jen eri­lais­ta ajat­te­lu­ta­paa. Täs­sä asias­sa on onnek­si men­ty parem­paan suun­taan.

Olen mones­ti miet­ti­nyt, mikä vai­keut­taa yhteis­työ­tä eri taval­la ajat­te­le­vien yhtei­sö­jen ja myös hen­ki­löi­den välil­lä. Vaik­ka The­ra­peia-sää­tiös­sä on pyrit­ty anta­maan mah­dol­li­suus eri­lais­ten ajat­te­lu­ta­po­jen koh­taa­mi­sel­le, ei tämä ole kui­ten­kaan aina toteu­tu­nut käy­tän­nös­sä. His­to­rian saa­tos­sa eri­lai­set teo­reet­ti­set suun­tauk­set ovat nos­ta­neet pää­tään ja pyr­ki­neet otta­maan val­ta-ase­maa muis­ta näkö­kan­nois­ta. Tämä on väis­tä­mät­tä herät­tä­nyt ris­ti­rii­to­ja kou­lu­tusyh­tei­sön sisäl­lä. Moni on pitä­nyt oma­na tie­to­naan teo­reet­ti­set poh­din­tan­sa vält­tääk­seen näi­den ris­ti­rii­to­jen herää­mis­tä. Olen vii­me aikoi­na yhä useam­min huo­man­nut poh­ti­va­ni, mik­si mei­dän on niin vai­kea sie­tää eri­lais­ta ajat­te­lua. Tätä miet­ties­sä­ni luin näi­tä kysy­myk­siä käsit­te­le­vän Vic Sed­la­kin artik­ke­lin. Pää­tin tut­kia amma­til­lis­ten näke­mys­ten eri­lai­suu­den sie­to­ky­kyä vähän laa­jem­min ja näin pää­dyin kir­joit­ta­maan tämän artik­ke­lin. Läh­de­ai­neis­to on koh­ta­lai­sen niuk­ka, kos­ka asias­ta on kir­joi­tet­tu vähän.

Sed­lak (2016, 1499) on kir­joit­ta­nut kiin­nos­ta­van artik­ke­lin, jos­sa hän tar­kas­te­lee psy­ko­te­ra­peu­tin nor­maa­lin ja pato­lo­gi­sen yli­mi­nän vai­ku­tus­ta hänen poti­las­suh­tei­siin­sa sekä hänen asen­tei­taan toi­sin ajat­te­le­via kol­le­goi­ta koh­taan. Artik­ke­li alkaa lai­nauk­sel­la Han­na Sega­lin enti­sen poti­laan, John Stei­ne­rin (2013) puhees­ta, jon­ka hän piti Sega­lin muis­tok­si jär­jes­te­tys­sä semi­naa­ris­sa. Stei­ner palaut­ti siel­lä läs­nä­oli­joi­den mie­leen alun perin Sig­mund Freu­din esit­tä­män näke­myk­sen, että psy­ko­te­ra­peu­tin tuli­si suh­tau­tua poti­laa­seen objek­tii­vi­ses­ti. Freu­din mie­les­tä psy­ko­te­ra­pian perus­pe­ri­aa­te on lisäk­si totuu­den etsin­tä. Näi­den peri­aat­tei­den mukai­ses­ti toi­mi­va psy­ko­te­ra­pia aut­taa ja tukee poti­las­ta. Stei­ner muis­te­li, miten tär­keä­nä Segal oli lisäk­si pitä­nyt psy­ko­te­ra­peu­tin ystä­väl­lis­tä asen­net­ta poti­las­ta koh­taan. Hän piti inhi­mil­li­syyt­tä psy­ko­te­ra­peu­tin oleel­li­se­na omi­nai­suu­te­na, kos­ka hyväk­sy­vä suh­tau­tu­mis­ta­pa tasoit­ti poti­laan tie­tä hänen koh­da­tes­sa aikai­sem­min tor­ju­maan­sa sie­tä­mät­tö­mäl­tä tun­tu­vaa itseen liit­ty­vää totuut­ta. Stei­ner lisä­si vie­lä: ”Mie­les­tä­ni Han­na Sega­lin ystä­väl­li­syys liit­tyi hänen kun­nioi­tuk­seen­sa totuut­ta koh­taan ja ystä­väl­li­syys teki totuu­den hyväk­syt­tä­väm­mäk­si ja lie­ven­si sen herät­tä­mää vai­noah­dis­tus­ta. Totuus ilman ystä­väl­li­syyt­tä ei ole todel­lis­ta totuut­ta eikä ystä­väl­li­syys ilman totuut­ta ole ystä­väl­li­syyt­tä.”

Täs­tä syys­tä oli­si toi­vot­ta­vaa, että psy­ko­te­ra­peut­ti osai­si tul­ki­ta inhi­mil­li­ses­ti poti­laan psyyk­kis­tä kipua herät­tä­viä omi­nai­suuk­sia. Tämä ei kui­ten­kaan ole aina help­poa. Stei­ner myös epäi­li, että psy­ko­te­ra­peut­ti voi väl­tel­lä vai­keas­ti koh­dat­ta­van totuu­den otta­mis­ta esiin pelä­tes­sään, että poti­las pitää hän­tä tun­teet­to­ma­na. Täl­lai­nen totuu­den vält­te­ly voi pysäyt­tää poti­laan muu­tos­pro­ses­sin (Sed­lak 2016, 1499).

Supe­re­gon käsi­te

Freu­din löy­tä­mäl­lä sisäi­sel­lä toi­mi­jal­la, yli­mi­näl­lä on mer­kit­tä­vä roo­li per­soo­nal­li­suu­den raken­teis­sa psyyk­ki­sen tasa­pai­non ja itse­tun­non sää­te­li­jä­nä. Käsi­te on ylei­ses­ti käy­tös­sä eri­lai­sis­sa psy­koa­na­lyyt­ti­sis­sa suun­tauk­sis­sa. Yli­mi­nän avul­la voi­daan ymmär­tää poti­laan tie­dos­ta­mat­to­man dyna­miik­kaa ja sisäi­siä ris­ti­rii­to­ja. Freu­din (1969, 460–462) mie­les­tä supe­re­go raken­tui kah­des­ta hyvin eri­lai­ses­ta teki­jäs­tä: minäi­han­tees­ta sekä anka­ras­ta, toi­min­taa rajoit­ta­vas­ta sisäi­ses­tä objek­tis­ta. Hän kut­sui yli­mi­nän ihan­teel­lis­ta puol­ta ”ide­aa­lie­gok­si”, kos­ka sen tar­koi­tuk­se­na oli pyr­kiä arvok­kai­na pidet­tyi­hin tavoit­tei­siin. Lap­si samas­tuu var­hain ihai­le­miin­sa van­hem­piin, mut­ta myös hei­dän mah­dol­li­seen anka­ruu­teen­sa ja tun­teet­to­muu­teen­sa. Kos­ka lap­si pitää van­hem­pi­aan auk­to­ri­teet­ti­na, hän alis­tuu hei­dän tah­toon­sa halu­ten miel­lyt­tää hei­tä. Hän voi myös mukau­tua van­hem­pien toi­vei­siin pelä­tes­sään hei­tä tai hei­dän vihaan­sa.

Suo­tui­sis­sa olois­sa kas­va­nut lap­si oppii van­hem­mil­ta rakas­ta­mi­sen tai­don. Kos­ka hänen ei ole tar­vin­nut ansai­ta rak­kaut­ta, hän ei näin ollen vaa­di itsel­tään koh­tuut­to­mia. Hän alkaa sie­tää myös van­hem­pien puut­tei­ta ja uskal­taa pet­tyes­sään ilmais­ta vihan­sa hei­tä koh­taan. Lap­sen yli­mi­nään sisäis­tyy vähi­tel­len hänen itse­näis­tyes­sä van­hem­pien suh­tau­tu­mis­ta­pa ja kas­va­tus­me­ne­tel­mät. Jos van­hem­mat ovat olleet anka­ria kurin­pi­tä­jiä, on ymmär­ret­tä­vää, että lap­sen yli­mi­nä kehit­tyy jul­mak­si tai vaa­ti­vak­si. Yli­mi­nään vai­kut­ta­vat kehi­tyk­sen myö­tä myös muut lap­sel­le mer­kit­tä­vik­si tul­leet hen­ki­löt, esi­mer­kik­si kas­vat­ta­jat, opet­ta­jat ja aat­teel­li­set esi­ku­vat (Freud 1969, 460–462).

Mela­nie Klei­nin näke­mys yli­mi­nän syn­nys­tä perus­tuu klii­ni­seen koke­muk­seen. Hän aloit­ti amma­til­li­ses­ti uuden vai­heen 1920-luvul­la ana­ly­soi­des­saan yli kol­me­vuo­tiai­den las­ten leik­ke­jä. Hän yllät­tyi havai­tes­saan, miten armo­ton las­ten yli­mi­nä saat­toi olla. Leik­ki­te­ra­pia pal­jas­ti hänel­le myös, miten pie­net lap­set int­ro­ji­soi­vat van­hem­pan­sa ja heil­le syn­tyi eri­lai­sis­ta sisäis­tyk­sis­tä tie­dos­ta­mat­to­mia fan­t­asioi­ta. Lei­kit ker­toi­vat, että jot­kut las­ten sisäi­set objek­tit oli­vat hyvin pelot­ta­via (Klein 1958, 241). Klei­nin mie­les­tä yli­mi­nän syn­tyyn vai­kut­ta­va dyna­miik­ka alkoi jo syn­ty­män yhtey­des­sä. Objek­ti­suh­de­teo­ree­ti­kot pitä­vät var­hain syn­ty­nyt­tä arkaa­is­ta yli­mi­nää yli­mi­nän läh­tö­koh­ta­na.

Kes­kei­sek­si lap­sen kehi­tyk­sen suun­taa anta­vak­si teki­jäk­si muo­tou­tuu hänen suh­teen­sa tar­vit­se­vuu­teen. Vas­ta­syn­ty­nyt lap­si on täy­sin van­hem­pien varas­sa eikä hän sel­viä elä­mäs­sä ilman hei­dän huo­len­pi­to­aan. Hän voi rea­goi­da tar­vit­se­vuu­teen kui­ten­kin kah­del­la taval­la: Hänes­sä on elä­män­voi­maa, joka etsii yhteyt­tä rakas­ta­vaan, tar­pei­ta tyy­dyt­tä­vään objek­tiin. Hoi­ta­jaan luot­ta­muk­sen­sa menet­tä­nyt lap­si puo­les­taan halu­aa tuho­ta yhtey­den hoi­ta­jaan ja kiel­tää herän­neet tar­peen­sa. Hän jää ris­ti­rii­tais­ten tun­tei­den val­taan ja tukah­dut­taa tark­kai­le­van, koke­van minuu­ten­sa sekä kykyn­sä havain­noi­da rea­li­teet­te­ja (Segal 1993, 55).

Hoi­ta­jas­ta riip­pu­vai­nen, tur­hau­tu­nut lap­si on ris­ti­rii­tais­ten tun­tei­den val­las­sa. Hän suo­jau­tuu var­hai­sel­la taval­la pro­ji­soi­mal­la han­ka­lan olon­sa ulko­puo­lel­leen, jol­loin pro­jek­tio ei ole enää hänen hal­lin­nas­saan. Hän tun­tee itsen­sä epä­mää­räi­sel­lä taval­la vai­no­tuk­si pelä­tes­sään pro­jek­tion palaa­van kos­to­tar­koi­tuk­ses­sa. Pro­jek­tio ja sen jäl­kei­nen int­ro­jek­tio voi­vat syn­nyt­tää pelot­ta­via sisäi­siä objek­te­ja, ja ne luo­vat poh­jan jul­mal­le yli­mi­näl­le. Klein on toden­nut, että egon on vai­kea sie­tää äärim­mäi­sen paho­ja objek­te­ja. Sik­si se hal­koo ne mie­les­sään ja joko pro­ji­soi ne ulko­puo­lel­leen tai tor­juu ne tie­dos­ta­mat­to­maan (Klein 1958, 241). Pelot­ta­vat objek­tit jat­ka­vat kui­ten­kin ole­mas­sao­lo­aan sisäi­ses­sä maa­il­mas­sa. Olles­saan irral­laan muus­ta per­soo­nas­ta nii­den tuhoi­suus ei lie­vi­ty eikä integroi­du rak­kau­den­tun­teen kans­sa.

Klein nime­si lap­sen kehi­tys­vai­heet skit­so­pa­ra­noi­di­sek­si ja depres­sii­vi­sek­si posi­tiok­si. Hän havait­si myös, että syyl­li­syy­den luon­ne muut­tui lap­sen kas­vaes­sa. Kun lap­si on var­hai­sem­mas­sa, skit­so­pa­ra­noi­di­ses­sa posi­tios­sa, syyl­li­syys pelot­taa hän­tä, kos­ka hänen yli­mi­nän­sä on vie­lä kak­si­ja­koi­ses­ti jul­ma ja ran­kai­se­va ja saa hänet vai­noah­dis­tuk­sen val­taan. Jos hänen per­soo­nal­li­suu­ten­sa on integroi­tu­nut, hän siir­tyy depres­sii­vi­seen posi­tioon, jol­loin ego arvioi rea­li­teet­tien valos­sa syyl­li­syy­den koke­mus­ta ja se tun­tuu yleen­sä sie­det­tä­vis­sä ole­va­na kipu­na ja katu­muk­se­na. Inhi­mil­lis­ty­nyt yli­mi­nä halu­aa huo­leh­tia lähei­ses­tä ja ohjaa kor­jaa­maan hänel­le teh­dyt vää­ryy­det (Klein 1958, 240–242). Egon vähit­täi­nen vah­vis­tu­mi­nen lie­vit­tää yli­mi­nän val­taa. Jos yli­mi­näs­tä tulee egon osa, moraa­li muut­tuu hyvän­tah­toi­sek­si ja rea­li­tee­tit huo­mioi­vak­si ja näin yli­mi­nän jul­mim­mat piir­teet tasoit­tu­vat.

Hyvät ulkoi­set objek­tit sisäis­te­tään yli­mi­nän lisäk­si egoon, ja niis­tä muo­dos­tuu egon ydin. Tämä ydin kyke­nee kan­nat­te­le­maan ja käsit­te­le­mään yksi­lös­sä herää­viä sisäi­siä koke­muk­sia. Ronald Brit­to­nin (2003, 72) mie­les­tä itsen­sä arvioin­ti on pää­asias­sa egon, ei yli­mi­nän teh­tä­vä. Ego tar­kas­te­lee asioi­ta rea­li­teet­tien valos­sa, yli­mi­nä moraa­lin näkö­kul­mas­ta. Depres­sii­vi­sen posi­tion saa­vut­ta­nut ei ole enää niin riip­pu­vai­nen ulko­puo­lis­ten arvos­tuk­ses­ta kuin aikai­sem­min. Hän alkaa luot­taa itses­sään ole­vaan hyvään, jon­ka varas­sa uskoo sel­viy­ty­vän­sä elä­mäs­sä.

Wil­fred R. Bion on ver­ran­nut teo­rias­saan äidin ja lap­sen suh­det­ta poti­laan ja ana­lyy­ti­kon väli­seen suh­tee­seen. Mikä­li äiti kuu­lee ja ymmär­tää lap­sen sie­tä­mät­tö­miä tun­tei­ta, käsit­te­lee nii­tä mie­les­sään ja palaut­taa ne lap­sel­le sie­det­tä­väs­sä muo­dos­sa, hänen toi­min­tan­sa muun­taa sie­tä­mät­tö­mät tun­ne­ti­lat sie­det­tä­vik­si. Lap­si sisäis­tää vähi­tel­len tämän äidin muun­to­ky­vyn ja sii­tä tulee lap­sen sisäi­seen maa­il­maan tun­tei­ta ymmär­tä­vä ja käsit­te­le­vä sisäi­nen objek­ti. Kai­kil­la ei ole täl­lais­ta sisäis­tä tun­tei­den käsit­te­li­jää ja sen täh­den hei­dän mie­len­ti­lan­sa jää kaoot­ti­sek­si. He eivät osaa jäsen­nel­lä vai­ke­aa tun­ne­ma­te­ri­aa­lia eivät­kä he edes tun­nis­ta sitä mie­les­sään. Jot­kut eivät myös­kään pys­ty pro­ji­soi­maan tun­ne­ti­lo­ja ulko­puo­lel­leen. Bion on kut­su­nut edel­lä kuvat­tua äidin tai psy­koa­na­lyy­ti­kon muun­to­pro­ses­sia sisäl­lyt­tä­mi­sek­si (con­tain­ment). Hänen mie­les­tään lap­sen sisäi­seen maa­il­maan jää ”egoa tuhoa­va yli­mi­nä”, mikä­li sisäl­lyt­tä­mi­nen ei hänen koh­dal­laan toteu­du (Brit­ton 2003,79). Brit­to­nin (2003, 71) mie­les­tä eräs psy­ko­te­ra­pian kes­kei­nen tavoi­te on nime­no­maan yli­mi­nän alu­een tie­dos­ta­mat­to­man, arkaa­isen mate­ri­aa­lin tun­nis­ta­mi­nen ja sen vai­ku­tuk­ses­ta vapau­tu­mi­nen.

Psy­ko­te­ra­peu­tin nar­sis­ti­set piir­teet

Jon­kin astei­set itse­tun­non ongel­mat ovat ihmis­ten kes­kuu­des­sa var­sin ylei­siä. Itse­tun­toa voi olla ”lii­kaa” tai se on vähis­sä. Jos yli­mi­nä on anka­ra ja jää­nyt sisäi­ses­sä maa­il­mas­sa val­ta-ase­maan, se sää­te­lee ensi­si­jai­ses­ti itse­tun­toa. Itsen­sä kel­paa­mat­to­mak­si koke­va puto­aa häpeän ansaan tai suo­jau­tuu pro­ji­soi­mal­la häpeän mui­hin esiin­tyen sen jäl­keen jul­keas­ti ja häpeä­mät­tö­mäs­ti. Häpeän tun­ne on niin tus­kal­li­nen, että sil­tä suo­jau­du­taan kehit­tä­mäl­lä eri­lai­sia nar­sis­ti­sia suo­ja­ra­ken­nel­mia.

Mie­les­tä­ni psy­ko­te­ra­peu­tik­si opis­ke­le­van hoi­dois­sa tuli­si täs­tä syys­tä kiin­nit­tää eri­tys­tä huo­mio­ta hänes­sä ole­viin nar­sis­ti­siin piir­tei­siin. Nar­sis­min luon­tee­seen kuu­luu, että se pyr­kii pysy­mään kät­kös­sä suo­ja­me­ka­nis­mien taka­na. Nar­sis­ti­sen hen­ki­lön anka­ra tai suo­ras­taan jul­ma yli­mi­nä ei hyväk­sy hän­tä epä­täy­del­li­se­nä ja tämän täh­den hän yrit­tää kät­keä joi­tain per­soo­nal­li­suu­den­puo­li­aan. Hänen sisäi­nen maa­il­man­sa toi­mii mus­ta­val­koi­ses­ti hal­ko­mal­la ilmiöt joko pahoik­si tai hyvik­si. Samoin hän tor­juu itseen sopi­mat­to­mat puo­len­sa, pro­ji­soi tai int­ro­ji­soi eri­lai­sia tun­tei­ta tai kiel­tää nii­den ole­mas­sao­lon. Hän saat­taa suo­jau­tua tut­ki­mal­la itse­ään pel­käs­tään älyl­li­ses­ti ja sivuut­taa koke­muk­siin liit­ty­vät kipua tuot­ta­vat tun­teen­sa. On myös mah­dol­lis­ta, että hän kes­kit­tyy ais­ti­maan niin vah­vas­ti mui­den tun­tei­ta, ettei hän ole sen täh­den oppi­nut tun­te­maan itse­ään. Nar­sis­ti­sia piir­tei­tä voi näin ollen olla vai­ke­aa tavoit­taa kou­lu­tus­hoi­dois­sa (Hyrck 2018, 345–346).

Opis­ke­li­ja voi vah­vis­taa itse­tun­to­aan myös idea­li­soi­mal­la tule­vaa ammat­ti­aan ja hän aset­tuu val­mis­tut­tu­aan mui­den ylä­puo­lel­le luul­len tie­tä­vän­sä ihmi­syy­teen liit­ty­vis­tä kysy­myk­sis­tä jo kai­ken. Hän on ”suo­rit­ta­nut” kou­lu­tus­hoi­ton­sa, kos­ka se on kuu­lu­nut osa­na opin­toi­hin. Hän ei ole uskal­ta­nut tut­kia rehel­li­ses­ti elä­män­his­to­ri­aan­sa ja haa­voit­tu­nei­suut­taan. On myös mah­dol­lis­ta, että hän on halun­nut esit­tää hoi­dos­sa olles­saan ”täy­del­lis­tä”, oival­ta­vaa psy­ko­te­ra­peut­tia, joka hal­lit­see mie­len­sä ja osaa ana­ly­soi­da ongel­man­sa. Ellei hänen yli­mi­nän­sä ole inhi­mil­lis­ty­nyt, hän ei tavoi­ta tor­jun­nan taak­se jää­viä per­soo­nal­li­suu­ten­sa puo­lia. Jos hän ei tun­nis­ta haa­voit­tu­vuut­taan, hänen on vai­ke­aa kuun­nel­la työs­sään vapaas­ti kaik­kea poti­laan tuot­ta­maa mate­ri­aa­lia eikä var­sin­kaan tie­dos­taa vas­ta­tun­tei­taan. Per­soo­nal­li­suu­del­taan integroi­tu­nut, pää­asias­sa depres­sii­vi­ses­sä posi­tios­sa toi­mi­va psy­ko­te­ra­peut­ti tie­tää vah­vuu­ten­sa, mut­ta tun­nis­taa myös tilan­teet, jois­sa ahdis­tuu. Hän on tul­lut lisäk­si tutuk­si sisäis­ten vai­noa­vien objek­tien­sa kans­sa, jot­ka voi­vat akti­voi­tua aika ajoin trans­fe­rens­si­suh­tees­sa poti­laan kans­sa (Hyrck 2018, 345–346).

Opis­ke­li­ja voi myös suo­jel­la itse­ään valit­se­mal­la kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­peut­tin­sa jo läh­tö­koh­dis­saan nar­sis­ti­sin perus­tein. Hän hakeu­tuu täl­löin sel­lai­sen hen­ki­lön hoi­toon, jos­sa on hänel­le jotain tut­tua. Hän aavis­taa, ettei jou­du kysei­sen kou­lut­ta­jan kans­sa koh­taa­maan psyyk­kis­tä kipua herät­tä­viä tor­jut­tu­ja puo­li­aan. Ellei hän tuo hoi­dos­saan esiin itse­tun­ton­sa vau­rioi­ta, ne jää­vät yleen­sä tun­nis­ta­mat­ta ja käsit­te­le­mät­tä. Hänen per­soo­naan­sa jää täl­löin nar­sis­ti­sia piir­tei­tä, joi­ta hän ei osaa itse mää­ri­tel­lä nar­sis­ti­sik­si. Hän voi esi­mer­kik­si olla mie­les­tään aina oikeas­sa ja osa­ta asioi­ta mui­ta psy­ko­te­ra­peut­te­ja parem­min. Hän mitä­töi mui­den näke­myk­siä ja mus­ta­val­koi­ses­ta ajat­te­lu­ta­vas­ta joh­tuen ja uskoo vain yhteen totuu­teen. Hän saat­taa myös pyr­kiä kou­lu­tusyh­tei­söis­sä joh­to­teh­tä­viin saa­dak­seen oman ajat­te­lu­ta­pan­sa esiin ja siten ainoak­si kou­lu­tus­ten tavoit­teek­si. Eri­tyi­sen koh­ta­lo­kas­ta hänen ympä­ris­töl­leen on, ellei hän tun­nis­ta val­lan­ha­lu­aan ja sen seu­rauk­sia. Joku toi­nen psy­ko­te­ra­peut­ti voi pelä­tä, ettei hän­tä hyväk­sy­tä sel­lai­se­na kuin hän on ja yrit­tää sik­si kät­keä todel­li­sen minuu­ten­sa muil­ta. Hän häpe­ää sisin­tään eikä halua tuo­da itse­ään jul­ki. Hän pyr­kii ole­maan kuvit­te­le­man­sa psy­ko­te­ra­peu­tin kal­tai­nen. Kät­kies­sään itsen­sä hän ei tavoi­ta pii­naa­via sisäi­siä vai­noa­via objek­te­jaan. Ne suun­taa­vat täs­tä syys­tä tie­dos­ta­mat­to­man vihan­sa joko häneen itseen­sä tai johon­kin ulko­puo­li­seen (Hyrck 2018, 346).

Psy­ko­te­ra­peu­tin inhi­mil­li­sen ja pato­lo­gi­sen yli­mi­nän vai­ku­tus poti­las­suh­tee­seen

Psy­ko­te­ra­peu­tin oli­si hyvä pysäh­tyä tut­ki­maan yli­mi­nän­sä luon­net­ta. Jos hänen yli­mi­nän­sä on inhi­mil­li­nen, hän ei vaa­di itsel­tään täy­del­li­syyt­tä. Vaik­ka hän toi­mi­si yleen­sä nor­maa­lin yli­mi­nän varas­sa, hänen var­hain syn­ty­nyt pato­lo­gi­nen yli­mi­nän­sä voi nous­ta tie­dos­ta­mat­to­mas­ta pin­taan stres­sin yhtey­des­sä. Näin saat­taa käy­dä, jos hän pet­tyy syväs­ti tai haa­voit­tuu nar­sis­ti­ses­ti. Nor­maa­lis­ti toi­mi­va yli­mi­nä ei myös­kään ”val­mis­tu” mis­sään vai­hees­sa, vaan sen kehi­tys jat­kuu koko elä­män ajan. Yli­mi­nää koet­te­le­vat eri­tyi­ses­ti itse­tun­non louk­kauk­set, mut­ta se voi vah­vis­tua, mikä­li kipua tuot­ta­neet haa­vat pys­ty­tään työs­tä­mään (Sed­lak 2016, 1506).

Roger Money-Kyr­len (1996/1988, 25) mie­les­tä psy­ko­te­ra­peu­tin supe­re­gon anka­ruus tai inhi­mil­li­syys pal­jas­tuu hänen vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­teis­saan. Pau­la Hei­mann toi vuon­na 1950 aivan uuden­lai­sen näkö­kul­man vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­tei­den käyt­töön tode­tes­saan, että psy­ko­te­ra­peu­tin tuli ver­ra­ta hänes­sä herän­nei­tä tun­tei­ta poti­laan asso­si­aa­tioi­den sisäl­töön, tämän mie­len­ti­laan ja käyt­täy­ty­mi­seen. Psy­ko­te­ra­peut­ti pys­tyi näin tar­kis­ta­maan, oli­ko hän ymmär­tä­nyt, mitä poti­las on hänel­le vies­tit­tä­nyt. Hei­man­nin mää­rit­te­le­mä vas­tat­rans­fe­rens­si on työ­vä­li­ne tut­kit­taes­sa psy­ko­te­ra­peut­tis­ta pro­ses­sia ja tera­peu­tis­sa virin­nyt tun­ne vas­taa yleen­sä poti­laan tuot­ta­maan mate­ri­aa­liin. Hän erot­ti tämän työ­vä­li­nee­nä toi­mi­van vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­teen tera­peu­tin neu­roo­seis­ta ja neu­root­ti­ses­ta trans­fe­rens­sis­ta, jot­ka myös voi­vat tun­keu­tua psy­ko­te­ra­peut­ti­seen suh­tee­seen häi­ri­ten sen toi­mi­vuut­ta (Hins­helwood 1989, 256).

Anka­ran yli­mi­nän val­las­sa ole­va psy­ko­te­ra­peut­ti aset­taa työn­sä tavoit­teek­si onnis­tu­mi­sen joka tilan­tees­sa ja jokai­sen poti­laan kans­sa. Tavoi­tet­ta voi lisäk­si vah­vis­taa vaa­ti­va poti­las, joka odot­taa nime­no­maan psy­ko­te­ra­peu­tin onnis­tu­van. Poti­las on tie­dos­ta­mat­taan havain­nut hänes­sä ole­van ”aran koh­dan” ja tekee kaik­ken­sa pitääk­seen yllä hänen syyl­li­syy­den – ja/tai vaa­ti­vuu­den­tun­tei­taan. Psy­ko­te­ra­peu­tin epä­on­nis­tues­sa työs­sään hänen anka­ra yli­mi­nän­sä akti­voi tie­dos­ta­mat­to­mat tuhoi­sat sisäi­set objek­tit ja hän jou­tuu vai­noah­dis­tuk­sen val­taan. Nämä sisäi­set objek­tit liit­tou­tu­vat yli­mi­nän kans­sa, joka alkaa tyy­ty­mät­tö­mä­nä moit­tia hän­tä kyvyt­tö­mäk­si työs­sään. Jää­des­sään hoi­ta­mat­ta jää­nei­den sisäis­ten objek­tien val­taan hän tun­tee itsen­sä var­sin avut­to­mak­si. Hän saat­taa masen­tua tai hän­tä pii­naa­vat koh­tuut­to­mat itse­syy­tök­set. Psy­ko­te­ra­peu­tin yli­mi­nä ja hänen sel­vit­tä­mä­tön asen­noi­tu­mi­sen­sa syyl­li­syy­teen ja häpe­ään voi­vat lamaan­nut­taa hänen työ­ky­kyn­sä. Yleen­sä hän on löy­tä­nyt omas­sa hoi­dos­saan suo­ja­kei­no­ja pahim­pia vai­noah­dis­tuk­sen herät­tä­miä tun­nel­mia vas­taan. Jos hänen yli­mi­nän­sä on ystä­väl­li­nen ja yhteis­työ­ky­kyi­nen, hän sie­tää työs­sä ilme­ne­vät rajoi­tuk­set. Hän ei ahdis­tu koh­tuut­to­mas­ti, vaik­kei heti ymmär­täi­si, mis­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa on kyse (Hyrck 2018, 318).

Pir­jo Leh­to­vuo­ri (2018, 95) on tii­vis­tä­nyt Psy­ko­te­ra­pia-leh­den artik­ke­liin väi­tös­kir­jan­sa tut­ki­mus­tu­lok­sia. Hän on tut­ki­nut psy­ko­te­ra­peut­tien hen­ki­lö­koh­tai­sia omi­nai­suuk­sia ja nii­den vai­ku­tus­ta poti­las­työn tulok­sel­li­suu­teen. Hänen tut­ki­muk­ses­saan tuli muun muas­sa esiin, että psy­ko­te­ra­pia vai­kut­ti poti­laa­seen nega­tii­vi­ses­ti lyhyes­sä psy­ko­dy­naa­mi­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa, jos psy­ko­te­ra­peut­ti tun­si frustroi­tu­van­sa poti­laan kans­sa. Poti­laat eivät myös­kään tun­te­neet paran­tu­neen­sa, jos psy­ko­te­ra­peut­ti oli hei­tä koh­taan viha­mie­li­nen, itse­kriit­ti­nen tai hän ei huo­leh­ti­nut itses­tään. Leh­to­vuo­ri tote­aa, että psy­ko­te­ra­peu­tit, joil­la oli nega­tii­vi­sia sisäis­tyk­siä, vai­kut­ti­vat poti­lai­siin niin, että poti­lai­den jo aiem­min epä­ter­veet sisäis­tyk­set vah­vis­tui­vat.

Psy­ko­te­ra­peu­tin objek­tii­vis­ta asen­net­ta poti­laa­seen on pidet­ty amma­til­li­se­na tavoit­tee­na. Tähän pyrit­täes­sä ei ole otet­tu huo­mioon psy­ko­te­ra­peu­tin per­soo­nan vai­ku­tus­ta poti­las­työ­hön. Jos objek­tii­vi­suut­ta koros­te­taan lii­kaa, sekin voi joh­tua pato­lo­gi­ses­ta yli­mi­näs­tä. Hein­rich Rac­ker on toden­nut (1968, 132), että psy­ko­te­ra­peu­tin neu­root­ti­nen, pakon­omai­nen pyr­ki­mys objek­tii­vi­suu­teen saa hänet tor­ju­maan omat koke­muk­sen­sa. Hän yrit­tää täl­löin pitää kiin­ni myy­tis­tä, ettei hän ahdis­tu työs­sään tai tun­ne vihan­tun­tei­ta. Objek­tii­vi­suu­den illuusio­ta yllä­pi­tä­vän tera­peu­tin vas­ta­koh­ta­na on vas­ta­tun­tei­siin­sa ”huk­ku­va” tera­peut­ti. Rac­ke­rin mie­les­tä psy­ko­te­ra­peut­ti voi olla objek­tii­vi­nen vain tun­nis­taes­saan sub­jek­tii­vi­suu­ten­sa ja tut­kies­saan jat­ku­vas­ti vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­tei­taan. Jos hän pys­tyy tut­ki­maan rehel­li­ses­ti tun­ne­reak­tioi­taan vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa poti­laan kans­sa, hän osaa suh­tau­tua suh­teel­li­sen ”objek­tii­vi­ses­ti” poti­laa­seen­sa.

Money-Kyr­le (1996/1988, 22) tuo mie­les­tä­ni esiin mer­kit­tä­vän tek­ni­sen näkö­kul­man yhteis­työ­suh­teen juut­tues­sa psy­ko­te­ra­pias­sa pai­koil­leen. Hän kehot­taa tera­peut­tia aloit­ta­maan ana­ly­soin­nin itses­tään ymmär­tääk­seen, mit­kä sei­kat hänen ja poti­laan vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa aiheut­ta­vat juut­tu­mi­sen. Hän ymmär­tää itsea­na­lyy­sin jäl­keen toi­vot­ta­vas­ti parem­min sekä itse­ään että poti­las­ta ja löy­tää tilan­tee­seen sopi­van tul­kin­nan. Hän on toden­nä­köi­ses­ti löy­tä­nyt poti­laan avul­la itses­tään myös jotain uut­ta, joka on ollut aikai­sem­min kät­kös­sä hänen tor­jun­tan­sa taka­na.

Jos psy­ko­te­ra­peut­ti jää kiin­ni itse­syy­tök­siin, hän on toden­nä­köi­ses­ti sisäis­tä­nyt poti­laas­ta läh­töi­sin ole­van syyl­li­syy­den­tun­teen ja juut­tu­nut omis­ta syis­tään sen ottee­seen. Hän huo­les­tuu koh­tuut­to­mas­ti eikä ole tyy­ty­väi­nen työ­pa­nok­seen­sa. Hänen mie­leen­sä saat­taa nous­ta joi­tain omia ongel­mia, jot­ka kään­tä­vät hänen huo­mion­sa pois poti­laas­ta. Hän tun­tee olon­sa tuka­lak­si ja voi saa­da myös fyy­si­siä oirei­ta (Money-Kyr­le 1996/1988, 25). Omien sel­vit­tä­mät­tö­mien ahdis­tus­ten pyö­ries­sä mie­les­sä hän alkaa epäil­lä, onko hänes­tä mihin­kään. Hän syyl­lis­tyy myös sii­tä, että poti­las tun­tuu kuor­mit­ta­van hän­tä, eikä hän ymmär­rä mik­si näin kokee. Olles­saan val­miik­si itse­syy­tös­ten val­las­sa hän on taval­lis­ta alt­tiim­pi otta­maan vas­taan myös poti­laan häneen pro­ji­soi­man kyvyt­tö­myy­den tun­teen.

Vaik­ka ahdis­tus läh­tee yleen­sä liik­keel­le poti­laas­ta, se saat­taa reso­noi­da johon­kin psy­ko­te­ra­peu­tin his­to­ri­aan liit­ty­vään sel­vit­tä­mät­tö­mään seik­kaan. Sik­si on ymmär­ret­tä­vää, että hän yrit­tää suo­jau­tua otta­mal­la psyyk­kis­tä etäi­syyt­tä poti­laan ongel­maan vaik­ka­pa unoh­ta­mal­la. Täl­löin hän ei muis­ta, mis­tä poti­las on puhu­nut edel­li­sel­lä tun­nil­la tai mitä käsi­tel­tiin ennen vii­kon­lo­pun tau­koa. Huo­ma­tes­saan unoh­ta­neen­sa jotain tär­ke­ää hän syyl­lis­tyy lisäk­si unoh­ta­mi­ses­ta. Hän int­ro­ji­soi tur­hau­tu­neen, hylä­tyn poti­laan, sil­lä poti­laan koke­muk­ses­sa on hänel­le jotain tut­tua. Sit­ten hän alkaa ”kie­ris­kel­lä” itse­syy­tök­sis­sä. Hän ran­kai­see itse­ään, kos­ka ajat­te­lee aiko­neen­sa vahin­goit­taa tie­dos­ta­mat­taan poti­las­ta. Edel­lä kuvat­tu tun­tei­den ket­ju syn­tyy, kun psy­ko­te­ra­peu­tin ja poti­laan välil­lä val­lit­see pro­jek­tii­vi­nen iden­ti­fi­kaa­tio, jos­sa psy­ko­te­ra­peu­tin tuhou­tu­neet sisäi­set objek­tit ovat akti­voi­tu­neet osak­si vuo­ro­vai­ku­tus­ta (Money-Kyr­le 1996/1988, 26).

Poti­las on tai­ta­va pro­ji­soi­maan joi­tain puo­lia per­soo­nal­li­suu­des­taan psy­ko­te­ra­peut­tiin. Pro­jek­tiot saat­ta­vat tavoit­taa psy­ko­te­ra­peu­tin sadis­ti­sen puo­len tai akti­voi­da hänen puo­lus­tus­me­ka­nis­min­sa. Ennen kaik­kea poti­las halu­aa teh­dä psy­ko­te­ra­peu­tin syyl­li­sek­si. Poti­laat ovat myös hyvin tai­ta­via havain­noi­maan, miten hän sel­viy­tyy häneen pro­ji­soi­dun mate­ri­aa­lin kans­sa. Poti­laan pääs­tes­sä tun­keu­tu­maan psy­ko­te­ra­peu­tin suo­ja­ra­ken­tei­den taak­se tämä alkaa pelä­tä, että vajo­aa poti­laan muka­na ahdis­tuk­sen syö­ve­rei­hin. Pelon val­las­sa hän vah­vis­taa enti­ses­tään suo­ja­kei­no­jaan. Poti­laan pro­jek­tio pon­nah­taa hänes­tä takai­sin ja poti­laas­ta tun­tuu, ettei psy­ko­te­ra­peut­ti ymmär­rä hän­tä eikä pys­ty otta­maan vas­taan hänen ahdis­tus­taan (Weiss 2014, 746).

Sil­loin kun vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa vai­kut­taa pro­jek­tii­vi­nen iden­ti­fi­kaa­tio, psy­ko­te­ra­peut­ti pys­tyy löy­tä­mään rajan omien ja poti­laan tun­tei­den välil­le usein vas­ta tun­nin pää­tyt­tyä jää­des­sään yksin tut­ki­maan, mitä hei­dän välil­lään oikein tapah­tui. Jos­kus tun­tei­den jäsen­te­ly on mah­dol­lis­ta vas­ta työ­noh­jauk­ses­sa. Hänen on vai­ke­aa tut­kia itse­ään, mikä­li pro­jek­tio tun­tuu osu­van suo­raan johon­kin hänen todel­li­seen omi­nai­suu­teen­sa. Hän ei osaa erot­taa tun­tei­taan poti­laan tun­teis­ta eikä pys­ty käsit­te­le­mään tun­teen siir­ty­mää. Kun pro­jek­tio on upon­nut syväl­le hänen sisim­pään­sä, hänen sisäi­set objek­tin­sa ovat samas­tu­neet sii­hen ja hänen per­soo­nal­li­suu­ten­sa rajat ovat hämär­ty­neet poti­laan kans­sa (Weiss 2014, 745).

Psy­ko­te­ra­peut­ti saat­taa myös louk­kaan­tua poti­laal­le, joka on saa­nut hänen ahdis­tuk­sen­sa liik­keel­le. Hän kos­taa ahdis­tu­neen olon­sa ja vetäy­tyy tun­ne­ta­sol­la etääm­mäl­le. On myös mah­dol­lis­ta, että poti­las vetäy­tyy ensin ja psy­ko­te­ra­peut­ti vas­taa sen jäl­keen samal­la mital­la. Vuo­ro­vai­ku­tuk­sen läh­ties­sä toteut­ta­maan kos­ton­kier­ret­tä on noi­dan­ke­hä val­mii­na. Psy­ko­te­ra­peut­ti on samas­tu­nut aggres­so­riin, ehkä omaan yli­mi­nään­sä tai sisäi­seen vai­noa­jaan­sa. Hän saat­taa myös pro­ji­soi­da tämän sisäi­sen objek­tin­sa poti­laa­seen. Sen jäl­keen hän suh­tau­tuu poti­laa­seen kuin tämä edus­tai­si hänen pro­jek­tio­taan (Rac­ker 1968, 138–139).

Psy­ko­te­ra­pian kiel­tei­sis­tä vai­ku­tuk­sis­ta on kir­joi­tet­tu vähän. Leh­to­vuo­ri (2018, 95) luet­te­lee kui­ten­kin väi­tös­kir­jas­saan psy­ko­te­ra­pian nega­tii­vi­seen hoi­to­tu­lok­seen vai­kut­ta­via teki­jöi­tä: Psy­ko­te­ra­peu­tin ahdis­tu­nut kiin­ty­mys­suh­de, huo­no itse­tun­to, lii­an hyvä tun­tei­den ilmai­su­ky­ky, huo­li, impul­sii­vi­suus, viha­mie­li­set sisäis­tyk­set, nega­tii­vi­set muis­ti­ku­vat van­hem­mis­ta, vas­tauk­set, jot­ka eivät lii­ty asiayh­tey­teen. Tur­val­li­ses­ti kiin­nit­ty­neet psy­ko­te­ra­peu­tit sen sijaan loi­vat vah­vem­pia allians­se­ja poti­lai­den kans­sa.

Ellei psy­ko­te­ra­peut­ti pysäh­dy tut­ki­maan itse­ään, on mah­dol­lis­ta, että pro­jek­tioi­ta sin­go­taan edes takai­sin. Pro­jek­tiot eivät ole aina läh­töi­sin pel­käs­tään poti­laas­ta (Money-Kyr­le 1996/1988, 26). Jos poti­laan lap­suu­des­sa van­hem­mat ovat pro­ji­soi­neet häneen tun­ne­ma­te­ri­aa­li­aan, hän on altis otta­maan tie­dos­ta­mat­to­mas­ti vas­taan mate­ri­aa­lia myös trans­fe­rens­si­suh­tees­sa. Pro­jek­tii­vis­ta iden­ti­fi­kaa­tio­ta tut­kit­taes­sa on alet­tu ymmär­tää, miten her­käs­ti poti­laat vais­toa­vat psy­ko­te­ra­peu­tin tun­tei­ta ja myös hänen tapaan­sa suo­jau­tua. Poti­las seu­raa tar­kas­ti, miten hän tulee toi­meen mie­les­sään herän­nei­den tun­tei­den kans­sa. Poti­laal­le psy­ko­te­ra­peu­tin mie­li ja mie­len tapa työs­ken­nel­lä on mer­kit­tä­väm­pi ulkoi­nen objek­ti kuin hänen fyy­si­nen ole­muk­sen­sa. Moni poti­las kuun­te­lee­kin tar­kem­min hänen sano­jen taka­na ole­vaa tun­nel­maa kuin hänen sano­jen­sa sisäl­töä (Hins­helwood 1989, 260).

Psy­ko­te­ra­peut­ti jou­tuu päi­vit­täin koh­taa­maan tosi­asian, ettei yllä luo­maan­sa ihan­ne­ku­vaan. Ellei hän tätä hyväk­sy, hän suo­jau­tuu suu­ruus­ku­vi­tel­mien taak­se pitäen kiin­ni har­hai­ses­ta kuvas­ta itses­tään ja kiel­tää inhi­mil­li­sen avut­to­muu­ten­sa ja rajal­li­suu­ten­sa. Hänen ammat­tin­sa psyy­ken eri­tyis­asian­tun­ti­ja­na antaa hänel­le väli­neet kaik­ki­voi­puu­den ohel­la käyt­tää myös mui­ta puo­lus­tus­kei­no­ja, kuten esi­mer­kik­si tor­jun­taa, eris­tä­mis­tä, reak­tion­muo­dos­tus­ta ja älyl­lis­tä­mis­tä. Jos hänen itse­tun­ton­sa on hau­ras eikä hän pys­ty suo­jau­tu­maan, hän puto­aa epä­täy­del­li­sek­si itsen­sä havait­tu­aan syvän häpeän kui­luun. Myös tämä tun­ne­ti­la estää hän­tä vas­taa­not­ta­mas­ta avoi­mes­ti poti­laan tuot­ta­maa mate­ri­aa­lia.

Jos­kus psy­ko­te­ra­peu­tis­ta tun­tuu, että hän on niin paha kuin poti­las väit­tää. Täl­löin hänel­lä on sisim­mäs­sään poti­laan kans­sa samaa miel­tä ole­va liit­to­lai­nen, paha sisäi­nen objek­ti. Itse­vi­ha voi kään­tyä vihak­si poti­las­ta koh­taan tämän aset­tues­sa vas­ta­han­kaan. Poti­laan vas­tus­taes­sa hänes­tä tun­tuu, että hänen oma yli­mi­nän­sä vai­no­aa hän­tä (Rac­ker 1968, 121). Vihan­sa tor­ju­va psy­ko­te­ra­peut­ti ei pys­ty havait­se­maan, miten viha kai­kes­ta huo­li­mat­ta vai­kut­taa poti­laa­seen tie­dos­ta­mat­to­mal­la tasol­la ja alkaa elää trans­fe­rens­si­suh­tees­sa. Poti­las tun­nis­taa yleen­sä vihan psy­ko­te­ra­peu­tin teke­män tul­kin­nan sisäl­lös­tä tai hänen äänen­sä­vys­tään tai eleis­tään. Poti­laas­ta tun­tuu täl­löin, että hänen paha sisäi­nen objek­tin­sa hyök­kää hänen kimp­puun­sa psy­ko­te­ra­peu­tin tul­kin­nois­sa (Rac­ker 1968, 125).

Yli­mi­nään­sä pel­kää­vä poti­las ei uskal­la tar­kas­tel­la elä­män­ti­lan­net­taan syvem­min eikä myös­kään osuut­taan vai­keuk­siin­sa. Jos psy­ko­te­ra­peut­ti joh­dat­te­lee hän­tä sii­hen suun­taan, syn­tyy konflik­ti, mikä­li poti­las kuu­lee hänen puhees­saan vain pato­lo­gi­sen yli­mi­nän­sä äänen. Sen jäl­keen poti­las alkaa syy­tel­lä itsen­sä sijas­ta psy­ko­te­ra­peut­tia. Jot­kut poti­laat saat­ta­vat tes­ta­ta psy­ko­te­ra­peu­tin yli­mi­nää muul­la tavoin. Jos poti­las on masen­tu­nut tai syyl­li­syy­den­tun­toi­nen, hän ei anna psy­ko­te­ra­peu­tin aut­taa itse­ään. Avut­to­mak­si itsen­sä tun­te­van psy­ko­te­ra­peu­tin syyl­li­syy­den­tun­teet voi­mis­tu­vat ja hän jou­tuu noi­dan­ke­hään, jos­sa alkaa kri­ti­soi­da sekä poti­las­ta että itse­ään. Hän jou­tuu käy­mään sisäis­tä kamp­pai­lua sie­tääk­seen hoi­to­suh­tees­sa koh­taa­man­sa nar­sis­ti­set pet­ty­myk­set ja löy­tääk­seen uudel­leen sisäi­sen tasa­pai­non (Sed­lak 2016, 1508).

James Strac­hey piti tär­keä­nä psy­ko­te­ra­peu­tin väli­tön­tä tun­ne­suh­det­ta poti­laa­seen ”täs­sä ja nyt”. Hänen mie­les­tään poti­las ei juu­ri hyö­dy sii­tä, että psy­ko­te­ra­peut­ti jakaa hänen kans­saan men­nei­syy­des­sä syn­ty­nei­tä ris­ti­rii­to­ja tai kuvauk­sia jo ”muu­mioi­tu­neis­ta” hen­ki­lö­hah­mois­ta (Sed­lak 2016, 1508). Strac­heyn (1934, 146) mie­les­tä poti­las halu­aa suo­jel­la psy­ko­te­ra­peut­tia viha­mie­li­syy­del­tään ja koh­dis­taa sik­si kriit­ti­syy­den itseen­sä. Jos tera­peut­ti ymmär­tää poti­laan yli­mi­nän anka­ruu­den, poti­las pys­tyy hyväk­sy­mään vähi­tel­len tor­ju­tun viha­mie­li­syy­ten­sä. Psy­ko­te­ra­peu­tin suvait­se­va asen­ne ei kui­ten­kaan vas­taa poti­laan ennak­ko-odo­tus­ta, kos­ka hän olet­taa ole­van­sa kri­tii­kin koh­tee­na. Ellei tera­peut­ti mene tähän pro­jek­tioon mukaan, vaan koh­te­lee poti­las­ta inhi­mil­li­ses­ti, poti­laan yli­mi­nä alkaa muun­tua.

Poti­las sisäis­tää vähi­tel­len suvait­se­van asen­teen, psy­ko­te­ra­pia ete­nee ja hän sol­mii psy­ko­te­ra­peut­tiin ter­veen, ambi­va­len­tin suh­teen. Strac­hey koros­taa, että kysei­nen pro­ses­si on yleen­sä vai­kea. Poti­las kään­tyy yhä uudel­leen sisäi­sen arkaa­isen, jul­man objek­tin­sa puo­leen todel­li­sen ulkoi­sen objek­tin (tera­peu­tin) sijas­ta ja pro­ji­soi pri­mi­tii­vi­siä sisäi­siä mie­li­ku­vi­aan tähän. Kun psy­ko­te­ra­peut­ti tul­kit­see poti­laal­le, hänen ei tuli­si aloit­taa lauset­ta sanoil­la: ”Todel­li­suu­des­sa tar­koi­tat…”, vaan hänen tuli­si jät­tää tul­kin­taan väl­jyyt­tä sano­mal­la esi­mer­kik­si: ”Ehkä tar­koi­tat myös…” Täl­löin poti­las alkaa ymmär­tää, että asioi­ta voi­daan lähes­tyä eri­lai­sis­ta läh­tö­koh­dis­ta. Psy­ko­te­ra­peut­ti avar­taa näin poti­laan ymmär­rys­ky­kyä (Gab­bard 2007, 567).

Strac­hey myös varoit­ti, ettei psy­ko­te­ra­peut­ti pyr­ki­si luo­maan pel­käs­tään posi­tii­vis­ta trans­fe­rens­si­suh­det­ta ja aset­tui­si näin poti­laan arkaa­is­ten hyvien objek­tien kal­tai­sek­si ”hyväk­si objek­tik­si”. Hän ei usko­nut, että pelk­kä posi­tii­vi­nen trans­fe­rens­si muut­tai­si poti­laan var­hai­sia paho­ja objek­te­ja (pri­mi­tii­vis­tä yli­mi­nää). Hän oli havain­nut, että psy­ko­te­ra­peut­ti voi ahdis­tues­saan jät­tää tul­kit­se­mat­ta ja sen sijaan vaik­ka­pa esit­tää kysy­myk­siä poti­laal­le tai hän rau­hoit­taa ja neu­voo tätä. Hän suo­jau­tuu myös selit­tä­mäl­lä asioi­ta poti­laal­le teo­reet­ti­ses­ti tai hän tul­kit­see trans­fe­rens­sin ulko­puo­li­sia suh­tei­ta. Hän voi lisäk­si tul­ki­ta vain men­nei­syyt­tä tai hänen tul­kin­tan­sa ovat epä­sel­viä tai epä­tark­ko­ja.

Psy­ko­te­ra­peut­ti­sen pro­ses­sin ete­ne­mi­sen kan­nal­ta oli­si tär­ke­ää, että tul­kin­nat aut­tai­si­vat poti­las­ta koh­taa­maan tor­ju­tun ahdis­tuk­sen­sa. Psy­ko­te­ra­peut­ti läh­tee kui­ten­kin ”tun­te­mat­to­mil­le vesil­le” tul­kin­taa antaes­saan. Poti­laan tie­dos­ta­ma­ton herää eloon tul­kin­nan het­kel­lä ja siel­tä nouse­va impuls­si suun­tau­tuu suo­raan häneen. Täs­sä tilan­tees­sa myös hänen oma tie­dos­ta­mat­to­man­sa akti­voi­tuu (Strac­hey 1934, 158–159). Psy­ko­te­ra­peut­ti voi pelä­tä poti­laan viha­mie­li­syyt­tä ja epäil­lä kyky­ään sel­vi­tä poti­laan reak­tion kans­sa. Hän poh­tii, pys­tyy­kö hän säi­lyt­tä­mään amma­til­li­sen neut­ra­li­teet­tin­sa tun­tei­ta herät­tä­väs­sä tilan­tees­sa, vai suut­tu­ko hän poti­laal­le hal­lit­se­mat­to­mal­la taval­la? Jos hän vihas­tui­si, hän ei toi­mi­si aut­ta­van, inhi­mil­li­sen yli­mi­nän, vaan tuo­mit­se­van, anka­ran yli­mi­nän varas­sa. Hän saat­taa myös pelä­tä, että yli­mi­nä syyt­tää hän­tä poti­laan vahin­goit­ta­mi­ses­ta (Sed­lak 2016, 1510).

Psy­ko­te­ra­peu­tin voi olla vai­ke­aa tul­la toi­meen vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­tei­den­sa kans­sa sil­loin, kun poti­las pro­ji­soi häneen pato­lo­gi­sen yli­mi­nän­sä. Hänen äänen­sä­vyn­sä tai muu non­ver­baa­li­nen kom­mu­ni­kaa­tion­sa pal­jas­taa, että hänen tul­kin­tan­sa on kriit­ti­nen tai ran­kai­se­va. Sed­lak (2016, 1511–1513) antaa klii­ni­sen esi­mer­kin psy­koa­na­lyy­ti­kon kamp­pai­lus­ta supe­re­gon­sa kans­sa:

Nais­po­ti­las peruut­ti satun­nai­ses­ti tun­te­jaan. Syyk­si hän ilmoit­ti halun­sa olla mie­hen­sä muka­na tämän työ­hön liit­ty­vis­sä tär­keis­sä kokouk­sis­sa, jois­sa oli läs­nä tun­net­tu­ja hen­ki­löi­tä poli­tii­kan ja viih­teen alal­ta. Psy­koa­na­lyy­ti­kon oli vai­kea löy­tää sopi­via sano­ja tul­kin­noil­le, joil­la oli­si osoit­ta­nut, miten poti­las käyt­ti pois­sao­lon veruk­kee­na tapah­tu­mien mer­kit­tä­vyyt­tä. Poti­laan toi­min­ta sai ana­lyy­ti­kon tun­te­maan itsen­sä ja ana­lyy­sin mer­ki­tyk­set­tö­mäk­si. Psy­koa­na­lyy­tik­ko ajat­te­li pal­jas­ta­van­sa nar­sis­ti­sen haa­voit­tu­nei­suu­ten­sa, jos hän edel­lyt­ti poti­laan jää­vän pois tär­keis­tä tilai­suuk­sis­ta ja tule­van sen sijaan ana­lyy­si­tun­neil­le.

Sit­ten poti­las osal­lis­tui taas yhdes­sä arvo­val­tai­sen vie­ras­jou­kon kans­sa juh­laan ja peruut­ti tun­tin­sa. Seu­raa­va päi­vä­nä hän ker­toi, miten oli kävel­lyt mie­hen­sä kans­sa punais­ta mat­toa pit­kin suu­ren hotel­lin läm­pi­öön, jos­sa juh­lat pidet­tiin. Joku pai­kal­la olleis­ta kat­so­jis­ta oli hypän­nyt esteen yli ja lähes­ty­nyt hei­tä uhkaa­val­la taval­la. Hen­ki­var­ti­jat oli­vat tart­tu­neet tun­keu­tu­jaan rajus­ti ja pois­ta­neet hänet pai­kal­ta. Poti­las piti tun­keu­tu­jaa huo­no-osai­se­na ja hän olet­ti mie­hen pro­tes­tin suun­tau­tu­neen epä­ta­sa-arvoi­suut­ta koh­taan.

Ana­lyy­tik­ko liit­ti mie­les­sään ker­to­muk­sen trans­fe­rens­si­suh­tee­seen ja ajat­te­li kuva­ta, miten poti­las aset­ti itsen­sä hyök­kää­vän ja tur­hau­tu­neen kat­so­jan ase­maan jää­des­sään pois tun­neil­ta. Hän oli tie­toi­nen toi­vees­taan pääs­tä tul­kit­se­maan, miten poti­las käyt­ti hyväk­seen mie­hen sta­tus­ta. Hän pys­tyi kui­ten­kin pysäh­ty­mään ja har­kit­se­maan uudel­leen aiko­maan­sa tul­kin­taa. Hän huo­ma­si hau­to­neen­sa mie­les­sään viha­mie­li­siä aja­tuk­sia sii­tä, miten poti­las käyt­ti rea­li­teet­tia hyväk­seen sitou­tues­saan mie­hen­sä kump­pa­nik­si juh­liin.

Muu­ta­maa tun­tia myö­hem­min hän sai uuden tilai­suu­den tul­ki­ta poti­laal­le ana­lyy­sin sivuut­ta­mi­sen. Täl­lä ker­taa hän ei tun­te­nut itse­ään lou­ka­tuk­si ja ymmär­si, että poti­laal­la oli oikeus tuo­da ana­lyy­siin hänel­le omi­nai­nen tapa olla suh­tees­sa. Poti­las ker­toi ole­van­sa tyy­ty­mä­tön itseen­sä. Hän oli havain­nut, miten sai muut ihmi­set tun­te­maan itsen­sä huo­noik­si seu­ras­saan. Poti­las tun­nis­ti myös ahdis­tu­van­sa toi­mies­saan näin. Muu­ta­man päi­vän kulut­tua poti­las ker­toi, miten oli otta­nut mie­hen­sä kans­sa puheek­si louk­kaan­tu­mi­sen­sa ja vihai­suu­ten­sa, joka joh­tui pit­kään jat­ku­neis­ta ongel­mis­ta hei­dän välil­lään. Hän ei ollut uskal­ta­nut aikai­sem­min puhua näis­tä, kos­ka pel­kä­si vihai­se­na hyök­kää­vän­sä mie­hen­sä kimp­puun. Poti­las oli toden­nä­köi­ses­ti tun­nis­ta­nut ana­lyy­ti­kon kär­si­väl­li­syy­den ja vas­ta­tans­fe­rens­si­tun­tei­den työs­tä­mi­sen ja eri­tyi­ses­ti tais­te­lun kriit­tis­tä yli­mi­nään­sä vas­taan.

Aluk­si psy­koa­na­lyy­ti­kon oli vai­kea tul­ki­ta poti­laan peruun­tu­nei­ta tun­te­ja. Hän tie­si, että hänen tul­kin­tan­sa kuu­los­tai­si­vat syy­tök­sil­tä, jos hän teki­si niin tun­ties­saan itsen­sä huo­nos­ti koh­del­luk­si. Sik­si hän suo­jau­tui kuo­reen­sa. Näin toi­mies­saan hän kui­ten­kin ran­kai­si tie­dos­ta­mat­taan poti­las­ta, kos­ka poti­las ei itse havain­nut, miten siir­si huo­nom­muu­den­tun­teen­sa ympä­ris­töön­sä. Psy­koa­na­lyy­tik­ko ei sisäl­lyt­tä­nyt poti­laan sie­tä­mä­tön­tä mate­ri­aa­lia, vaan toi­mi. Tais­tel­les­saan haa­voit­tu­neen nar­sis­min­sa kans­sa ana­lyy­tik­ko ei pys­ty­nyt suh­tau­tu­maan itseen­sä ystä­väl­li­ses­ti eikä saa­nut tukea nor­maa­lil­ta yli­mi­näl­tään, joka vain sur­kut­te­li hän­tä hänen avut­to­muu­des­taan. Hänen toi­min­tan­sa oli­si ollut amma­til­li­sem­paa, jos hän oli­si myön­tä­nyt rajoit­tu­nei­suu­ten­sa. Hän oli tie­dos­ta­nut toi­vo­van­sa sisim­mäs­sään, että poti­las oli­si valin­nut hänet oidi­paa­li­sek­si parik­seen. Hän ei halun­nut yli­mi­nän syyt­tä­vän hän­tä epä­am­ma­til­li­ses­ta käy­tök­ses­tä ja halus­ta vie­dä voit­to poti­laan mie­hes­tä. Monis­sa psy­koa­na­lyy­seis­sa täl­lai­nen ase­tel­ma saa ana­lyy­ti­kon tul­kit­se­maan kriit­ti­ses­ti ja tämän seu­rauk­se­na poti­las tun­tee tul­leen­sa nuh­del­luk­si.

Psy­ko­te­ra­peu­tin suh­de kol­le­goi­hin­sa

War­ren S. Poland (2009, 249) on kir­joit­ta­nut psy­ko­te­ra­peut­tien vai­keu­des­ta omak­sua uusia näkö­kul­mia muil­ta psy­koa­na­lyyt­ti­sil­ta kou­lu­kun­nil­ta. Hänen mie­les­tään kysei­nen vai­keus liit­tyy pato­lo­gi­seen nar­sis­miin ja anka­raan supe­re­goon. Nar­sis­ti­nen psy­ko­te­ra­peut­ti pitää itse­ään kai­ken­tie­tä­vä­nä eikä usko, että muun­lai­sil­la ajat­te­lu­ta­voil­la oli­si hänel­le mitään annet­ta­vaa. Hän on poh­jim­mil­taan kui­ten­kin epä­var­ma ja yrit­tää lujit­taa näkö­kan­to­jaan suh­tau­tu­mal­la jyr­kän vähät­te­le­väs­ti eri taval­la ajat­te­le­viin. Polan­din mie­les­tä kysei­nen dyna­miik­ka on val­lal­la kai­kis­sa psy­koa­na­lyyt­ti­sis­sa yhtei­söis­sä.

Sed­lak (2016, 1507) ker­too edel­lä mai­ni­tus­ta vai­keu­des­ta oma­koh­tai­sen esi­mer­kin Brit­ti­läi­sen psy­koa­na­lyyt­ti­sen yhdis­tyk­sen tie­teel­li­sis­tä kokouk­sis­ta. Yhdis­tyk­ses­sä toi­mii kol­meen eri kou­lu­kun­taan kuu­lu­via jäse­niä. Sed­la­kin mie­les­tä kokous­ten ilma­pii­ri on par­haim­mil­laan sil­loin, kun siel­lä myön­ne­tään psy­koa­na­lyyt­ti­sen työs­ken­te­lyn vai­keus. Esil­lä ole­vaa ongel­maa lähes­ty­tään sil­loin eri­lai­sis­ta läh­tö­koh­dis­ta ja ryh­mäs­sä val­lit­see kes­ki­näi­nen kun­nioi­tus. Kiin­nos­tuk­sen koh­de on yhtei­nen ja eri taval­la ajat­te­le­via ryh­miä yhdis­tää tie­teel­li­nen ute­liai­suus ja haluk­kuus uusien näkö­kul­mien löy­tä­mi­seen. Täl­löin ilma­pii­ri on inhi­mil­li­nen, itse kun­kin hen­ki­lö­koh­tai­set rajoi­tuk­set hyväk­sy­tään samoin kuin psy­koa­na­lyyt­tis­ten tavoit­tei­den rajal­li­suus. Kysei­nen tun­nel­ma ei ole kui­ten­kaan pysy­vä, vaan se saat­taa sär­kyä ja dyna­miik­ka muut­tuu kil­pai­le­vak­si. Täl­löin yhteis­toi­min­ta ja kes­ki­näi­nen kun­nioi­tus jää­vät taka-alal­le. Kokouk­ses­sa ole­vat jäse­net alka­vat sen sijaan koh­del­la toi­si­aan ”ylem­pi­nä ja alem­pi­na”.

Psy­ko­te­ra­peut­tis­ta ajat­te­lua kos­ke­vis­sa kes­kus­te­luis­sa on vii­me­ai­koi­na tuo­tu esiin eri teo­reet­tis­ten suun­taus­ten toi­sis­taan poik­kea­via näke­myk­siä ja niis­sä on koros­tet­tu moniar­voi­suut­ta. Tämän näkö­kan­nan sivuil­miö­nä on vali­tet­ta­va tai­pu­mus puh­da­sop­pi­suu­teen. Täl­löin yri­te­tään aset­taa sel­vä raja eri teo­ria­suun­taus­ten välil­le. Rajan vetä­mi­sel­lä pyri­tään estä­mään käsit­tei­den sekaan­tu­mi­nen toi­siin­sa. Rajois­ta kiin­ni pitä­mi­nen estää kui­ten­kin koko­nais­nä­ke­myk­sen hah­mot­ta­mis­ta ja on joh­ta­nut teo­reet­ti­siin kiis­toi­hin eri näkö­kul­mien parem­muu­des­ta. Psy­ko­te­ra­peut­ti­sen käy­tän­nön kes­kei­se­nä tavoit­tee­na on kui­ten­kin avoin kuun­te­lu, jol­loin psy­ko­te­ra­peut­ti ei ase­tu etu­kä­teen tie­tä­mään, vaan hän tie­dos­taa psy­ko­te­ra­peut­ti­sen työn moni­muo­toi­suu­den (Gab­bard 2007, 559). Eri­lai­sia teo­reet­ti­sia näkö­kan­to­ja pel­kää­vät psy­ko­te­ra­peu­tit voi­vat sul­keu­tua teo­reet­ti­seen ”päh­ki­nän­kuo­reen­sa” ja rajoit­taa näin ajat­te­lu­ky­ky­ään. Jos teo­rioi­ta vain ver­ra­taan toi­siin­sa ja etsi­tään nii­den eroa­vuuk­sia, tämä ei edis­tä luo­vuut­ta eikä psy­ko­te­ra­peut­ti­nen ajat­te­lu kehi­ty. Tulok­se­na voi sen sijaan olla entis­tä vai­keam­pi pola­ri­soi­tu­mi­nen. Psy­ko­te­ra­peut­ti­sen työn tuli­si avar­taa psy­ko­te­ra­peu­tin ymmär­rys­ky­kyä, ei rajoit­taa sitä (Gab­bard 2007, 560).

Suo­mes­sa eri kou­lu­kun­nat eivät toi­mi yhtei­sen ”katon” alla. Vaik­ka kou­lu­tusyh­tei­sös­sä oli­si peri­aat­tees­sa sovi­tut taus­ta­teo­riat, se ei takaa, että jäse­net oli­si­vat saman­mie­li­siä. Yhtei­söis­sä saa­te­taan idea­li­soi­da joi­tain jäse­niä ja toi­sia taas mitä­töi­dään. Mikä­li nar­sis­ti­sia ongel­mia ei ole kou­lu­tusyh­tei­söi­söis­sä työs­tet­ty, tämä joh­taa mie­les­tä­ni yksi­puo­li­siin kan­nan­ot­toi­hin. Jotain teo­reet­tis­ta suun­taus­ta tai ajat­te­lu­ta­paa saa­te­taan pitää ainoa­na oikea­na ja muut näke­myk­set tei­la­taan ”vää­rik­si” nii­tä edes tut­ki­mat­ta. Syn­tyy yhteen­ot­to­ja oikean asian puo­les­ta ja toi­sen­lais­ta näkö­kul­maa edus­ta­vat hen­ki­löt pyri­tään vai­en­ta­maan tai sivuut­ta­maan. Monien kou­lu­tusyh­tei­sö­jen ongel­ma­na on kes­ki­näi­nen kil­pai­lu ja kateus, joka liit­tyy vai­keu­teen sie­tää eri­lai­suut­ta. ”Oikeas­sa ole­va” käyt­tää ylem­myy­den­tun­toi­ses­ti val­taa ja kont­rol­loi eri­lais­ta ajat­te­lu­ta­paa edus­ta­via hen­ki­löi­tä. Yhtei­söis­sä on lisäk­si nii­tä, jot­ka sitou­tu­vat val­taa käyt­tä­vien näke­myk­seen oikeas­ta opis­ta. Val­lan kah­vas­sa ole­vat edel­lyt­tä­vät opet­ta­jien opet­ta­van ”oikei­den” näke­mys­ten mukai­ses­ti, jopa luet­ta­va oppi­ma­te­ri­aa­li saa­te­taan mää­rä­tä enna­kol­ta. Kou­lu­tusyh­tei­sö joka toi­mii näin ennal­ta ohja­tus­ti ei seu­raa valp­paas­ti aikaan­sa eikä tut­ki avoi­mes­ti mah­dol­li­sia uusia teo­reet­ti­sia näkö­kan­to­ja. ”Oikeas­sa ole­mi­sen” vaa­ti­mus tukah­dut­taa myös yhtei­sös­sä ajat­te­lun­va­pau­den ja luo­vuu­den (Hyrck 2018, 366–369).

Olen havain­nut, että kou­lut­ta­jien epä­var­muus voi pro­ji­soi­tua kou­lu­tusyh­tei­söis­sä myös opis­ke­li­joi­hin. Hei­tä pide­tään osaa­mat­to­mi­na ja heis­tä ”tun­ne­taan eri­tyis­tä huol­ta”. Opet­ta­jien kokouk­sis­sa käy­te­tään huo­les­tu­nei­ta puheen­vuo­ro­ja, jois­ta huo­kuu epäi­ly, ettei opis­ke­li­jois­ta tule kos­kaan ammat­ti­tai­toi­sia. Kou­lut­ta­jat pyr­ki­vät vapau­tu­maan huo­les­taan kiris­tä­mäl­lä kou­lu­tus­ten vaa­ti­mus­ta­soa ja laa­ti­mal­la uusia kri­tee­rei­tä, joil­la opis­ke­li­joi­den tasoa koho­te­taan. Heis­tä saa­te­taan myös puhua alen­tu­vas­ti. Mie­les­tä­ni näin toi­mi­taan sil­loin, kun kou­lut­ta­jat ovat kadot­ta­neet yhtey­den omaan opis­ke­lu­vai­hee­seen­sa ja epä­var­muu­teen, jota tun­si­vat ope­tel­les­saan psy­ko­te­ra­peu­tin vai­ke­aa ammat­tia (Hyrck 2018, 367).

Mus­ta­val­koi­sen ajat­te­lun taus­tal­la on skit­so­pa­ra­noi­di­nen loh­ko­mis­käy­tän­tö. Depres­sii­vi­ses­sä posi­tios­sa ole­va sie­tää eri­lai­suut­ta ja pyr­kii etsi­mään totuut­ta yhtä aikaa mones­ta suun­nas­ta. Mie­les­tä­ni nar­sis­mi­aan työs­tä­nyt psy­ko­te­ra­peut­ti pys­tyy tut­ki­maan sekä itse­ään että tois­ta ihmis­tä saman­ai­kai­ses­ti koet­taen löy­tää rea­lis­ti­sen näkö­kul­man asioi­hin. Hän ei jaa ihmi­siä kak­si­ja­koi­ses­ti joko oikeas­sa tai vää­räs­sä ole­vik­si. Hän pys­tyy ole­maan rau­hal­li­ses­ti avoi­mes­sa tun­ne­ta­son vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa toi­sin ajat­te­le­van kans­sa ja tar­kas­te­le­maan suh­tees­sa herää­viä tun­tei­taan. Hän ei pro­ji­soi toi­seen umpi­ku­ja­ti­lan­teis­sa aina­kaan kaik­kea sii­nä syn­ty­nyt­tä vai­keut­ta, vaan hänel­lä on varaa poh­tia myös omaa osuut­taan ris­ti­rii­toi­hin (Hyrck 2018, 387–389).

Polan­din (2009, 249) mie­les­tä psy­ko­te­ra­peut­ti osaa kuun­nel­la sen­si­tii­vi­ses­ti poti­lai­ta, mut­ta hänen voi olla vai­ke­aa kun­nioit­taa kol­le­gan­sa näke­myk­siä. Vaik­ka hän pys­tyy kes­kit­ty­mään työs­sään häneen luot­ta­vaan poti­laa­seen, hänel­lä ei ole saman­lais­ta herk­kyyt­tä ja elä­vyyt­tä kol­le­goi­ta kuun­nel­les­saan. Kont­ras­ti on Polan­din mie­les­tä jär­kyt­tä­vä. Sed­lak (2016, 1507) ei näe toi­min­nas­sa suur­ta eroa. Hänen mie­les­tään psy­ko­te­ra­peut­ti saat­taa olla huo­lis­saan myös poti­las­työs­sä amma­til­li­ses­ta päte­vyy­des­tään, joten epä­var­muus omas­ta riit­tä­vyy­des­tä herää hänes­sä sekä poti­lai­den että kol­le­goi­den seu­ras­sa.

Psy­ko­te­ra­peu­teil­la oli­si kui­ten­kin kaik­ki mah­dol­li­suu­det yhteis­tä kiin­nos­tus­ta herät­tä­vien kysy­mys­ten jaka­mi­seen. Foo­ru­mei­na voi­si­vat olla vaik­ka kan­sain­vä­li­set kongres­sit, joi­hin heil­lä on tapa­na kokoon­tua kes­kus­te­le­maan koke­muk­sis­taan ja jul­kais­tuis­ta artik­ke­leis­ta. Polan­dil­la (2009,249) on näis­tä tilai­suuk­sis­ta oma­koh­tais­ta koke­mus­ta ja sik­si hän epäi­lee vil­pit­tö­män kes­kus­te­lun mah­dol­li­suut­ta. Hän kysyy: Ovat­ko psy­ko­te­ra­peu­tit avoi­mia toi­si­aan koh­taan ja val­mii­ta kuun­te­le­maan, puhu­maan ja oppi­maan toi­sil­taan. He voi­vat kokoon­tua samaan tilaan, mut­ta se ei vie­lä takaa yhtey­den löy­ty­mis­tä. Jos hei­dän itse­tun­ton­sa on epä­va­kaa, hei­dän on vai­ke­aa kuun­nel­la eri taval­la ajat­te­le­vaa kol­le­gaa. He eivät luo­vu omak­su­mis­taan näkö­kul­mis­ta, kos­ka pel­kää­vät kaik­kea uut­ta sekä kil­pai­lua kol­le­goi­den tai kou­lu­kun­tien välil­lä. Kes­kus­te­lua vai­keut­taa väis­tä­mät­tä eri­lai­sis­ta kult­tuu­reis­ta tule­vien vai­keus ymmär­tää toi­si­aan samoin kuin kie­li­vai­keu­det.

Tutuis­ta näke­myk­sis­tä luo­pu­mi­nen ja uuden­lais­ten näkö­kan­to­jen omak­su­mi­nen edel­lyt­tää kui­ten­kin kes­kus­te­lua. Kes­kus­te­lu voi kiih­tyä vas­tak­kai­na­set­te­luk­si, kos­ka psy­koa­na­lyyt­ti­sil­la kou­lu­kun­nil­la on ollut tapa­na suh­tau­tua omak­su­miin­sa opin­kap­pa­lei­siin suo­ra­nai­sel­la into­hi­mol­la. Psy­ko­te­ra­peu­tit ovat työn­sä kaut­ta yhtey­des­sä tie­dos­ta­mat­to­miin, vah­vas­ti tun­tei­ta herät­tä­viin voi­miin. Tämä toden­nä­köi­ses­ti lisää tie­tyn­lais­ta varo­vai­suut­ta hei­dän asen­teis­saan uuden ja tun­te­mat­to­man edes­sä. Poland (2009, 250) kehot­taa mei­tä kui­ten­kin pysäh­ty­mään ja tut­ki­maan itseäm­me vil­pit­tö­mäs­ti. Hänen mie­les­tään jou­dum­me täl­löin myön­tä­mään, ettem­me kun­nioi­ta kol­le­goi­tam­me, vaan suh­tau­dum­me hei­hin ivail­len. Tie­teel­li­nen ajat­te­lu voi kehit­tyä kui­ten­kin vain eri­lais­ten näke­mys­ten hio­es­sa toi­nen tois­taan. Avoin kes­kus­te­lu ei hänen mie­les­tään tar­koi­ta, että kaik­kien oli­si olta­va saman­mie­li­siä. Eri­lai­suu­den kun­nioi­tus syn­nyt­tää luo­val­la taval­la jotain uut­ta. Sal­li­vas­sa ilma­pii­ris­sä syn­tyy uusia näke­myk­siä, nii­tä tut­ki­taan ja niis­tä pys­ty­tään myös luo­pu­maan, ellei­vät ne ole elin­voi­mai­sia.

Poland (2009, 251) on lisäk­si poh­ti­nut, mik­si tun­nem­me olom­me epä­mu­ka­vak­si myös tut­tu­jen kol­le­goi­den seu­ras­sa. Hän päät­te­lee sen joh­tu­van yli­mi­nän vaa­ti­muk­ses­ta, että mei­dän tuli­si olla kaik­ki­voi­pia. Tie­toi­sel­la tasol­la psy­ko­te­ra­peu­tin on help­po myön­tää, ettei hän ole omni­po­tent­ti, mut­ta hän toi­mii kui­ten­kin ikään kuin hänen pitäi­si olla. Hänel­lä saat­taa olla tar­ve ymmär­tää ja hal­li­ta maa­il­maa ja sen ilmiöi­tä juma­lan tavoin. Jos hänen ylpeyt­tään lou­ka­taan, hän myös louk­kaan­tuu her­käs­ti. Hal­lin­nan tar­ve saa hänet taker­tu­maan oikeak­si mää­ri­tel­tyi­hin opin­kap­pa­lei­siin ja hake­maan niis­tä suo­jaa. Kun hän kes­kus­te­lee kol­le­gan­sa kans­sa, hän juut­tuu hel­pos­ti epä­sym­met­ri­seen poti­las-psy­ko­te­ra­peut­ti ase­tel­maan ja aset­tuu toi­sen ylä­puo­lel­le luul­len tie­tä­vän­sä asiat parem­min. Samoin psy­koa­na­lyyt­ti­set kou­lu­kun­nat voi­vat esiin­tyä omni­po­tent­tei­na usko­mal­la omien löy­tö­jen kumoa­van aikai­sem­mat tavat ymmär­tää (Poland 2009, 254).

Psy­ko­te­ra­peut­ti sitou­tuu yleen­sä ammat­tiin­sa ja psy­koa­na­lyyt­ti­seen yhtei­söön vah­vas­ti. Tämä on ymmär­ret­tä­vää, kos­ka hänen työn­sä on yksi­näis­tä ja hän tar­vit­see sen täh­den kol­le­goil­ta tukea. Tuen tar­ve voi joh­taa kui­ten­kin ris­ti­rii­taan, jos hän jou­tuu luo­pu­maan itse­kun­nioi­tuk­ses­ta saa­dak­seen ryh­män­sä hyväk­syn­nän (Poland 2009, 255). Luo­vaan ajat­te­luun liit­ty­vä epä­var­muus voi myös hou­ku­tel­la hänet lojaa­lik­si omaa ryh­mää koh­taan. Oli­si kui­ten­kin tär­ke­ää pitää mie­les­sä, ettei kukaan kos­kaan tie­dä kaik­kea eikä vii­meis­tä totuut­ta ole vie­lä löy­det­ty (Poland 2009, 260). Tie­de on aina vas­ta tulol­laan.

Omaan ryh­mään sitou­tu­mi­nen voi koe­tel­la psy­ko­te­ra­peu­tin itse­tun­toa. Kos­ka kol­le­goi­den arvos­tus on hänel­le tär­ke­ää, hän pet­tyy syväs­ti, ellei hän­tä vali­ta hänen toi­vo­maan­sa ase­maan yhtei­sös­sä tai hän saa ris­ti­rii­tais­ta palau­tet­ta jul­kai­se­mas­taan artik­ke­lis­ta. Hänen itse­tun­to­aan koet­te­lee myös työ­noh­jaus, jos­sa hän jou­tuu mene­mään itseen­sä huo­ma­tes­saan, ettei ole ymmär­tä­nyt riit­tä­väs­ti jon­kun poti­laan tilan­net­ta. Jos hän pys­tyy hyväk­sy­mään tosi­asiat ja työs­tä­mään itse­tun­ton­sa saa­mia kol­hu­ja, hänen inhi­mil­li­ses­ti toi­mi­va yli­mi­nän­sä vah­vis­tuu. Hyvin toi­mi­va yli­mi­nä tukee hän­tä työs­sä jat­kos­sa­kin. Jos pato­lo­gi­nen yli­mi­nä puo­les­taan saa hänes­sä val­lan, hän jou­tuu koh­tuut­to­man häpeän val­taan (Sed­lak 2016, 1515).

Bio­nin (2005, 13) mie­les­tä moni psy­ko­te­ra­peut­ti toi­voi­si, että kou­lu­tusyh­tei­sö ja myös omat sisäi­set objek­tit hyväk­syi­si­vät hänet ja tuki­si­vat hän­tä. Hyväk­syn­nän odo­tus syn­nyt­tää kui­ten­kin yhden­mu­kai­suu­den pai­neen. Täs­tä syys­tä hän halu­aa aja­tel­la samoin kuin kou­lu­tusyh­tei­sön­sä, kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­peut­tin­sa tai työ­noh­jaa­jan­sa. Jos hänen mie­les­sään oras­taa uusia näkö­kul­mia, hän vas­tus­taa näi­tä. Bion kui­ten­kin roh­kai­see psy­ko­te­ra­peut­tia ajat­te­le­maan ja tun­te­maan omal­la taval­laan. Hänen ei pitäi­si juut­tua miet­ti­mään, mitä kou­lu­tusyh­tei­sö ajat­te­lee asias­ta tai edes, miten hän itse sii­hen suh­tau­tuu (Sed­lak 2016, 1515). Bion tar­jo­aa psy­ko­te­ra­peu­til­le vaih­toeh­tois­ta iden­ti­teet­tiä, jos­sa tämä uskal­tai­si olla roh­kea ja aja­tel­la itse­näi­ses­ti. Bion oli itse poik­keuk­sel­li­sen roh­kea psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian ja klii­ni­sen käy­tän­nön uudis­ta­ja.

Kou­lu­tusyh­tei­sö ei ole ainoa taho, jota psy­ko­te­ra­peut­ti pel­kää, jos hänen mie­les­sään herää uusia aja­tuk­sia. Brit­ton (2003,117) viit­taa hänen sisäi­seen vas­tus­ta­jaan­sa, yli­mi­nään, joka voi aset­tua kont­rol­loi­maan egoa. Val­lan saa­nut yli­mi­nä pyr­kii tukah­dut­ta­maan egon esiin nos­ta­man luo­vuu­den. Hän ker­too esi­merk­ki­nä, miten Char­les Darwin kehit­te­li teo­rioi­taan omis­sa olois­saan, mut­ta ei uskal­ta­nut jul­kais­ta nii­tä. Sen sijaan hän kär­si psy­ko­so­maat­ti­sis­ta oireis­ta ja hypo­kondrias­ta. Herää kysy­mys, ran­kai­si­ko hän itse­ään pelä­tes­sään tule­van­sa jul­ki­ses­ti ran­gais­tuk­si luo­vas­ta ajat­te­lus­taan. Brit­ton poh­tii myös, mik­si jot­kut ihmi­set pel­kää­vät niin pal­jon mui­den mah­dol­lis­ta kateut­ta, että tukah­dut­ta­vat luo­vuu­ten­sa? He eivät vie lop­puun luo­via pro­ses­se­jaan, vaan tule­vat itse­tu­hoi­sik­si tai pel­kää­vät kuo­le­van­sa, jos saa­vut­ta­vat jotain mer­kit­tä­vää. Hän perus­te­lee vai­kei­ta tun­tei­ta kateel­li­sel­la yli­mi­näl­lä. Tämä sisäi­nen objek­ti vas­tus­taa egon kehi­tys­tä ja luo­vuut­ta ja saa sisäi­ses­sä maa­il­mas­sa ”polii­sin” tai ”juris­tin” ase­man.

Näin ollen Bio­nin osoit­ta­ma roh­keus on har­vi­nais­ta ammat­ti­pii­reis­sä. Taval­li­sem­paa on, että psy­ko­te­ra­peut­ti omak­suu var­sin­kin uran­sa alku­vai­hees­sa ihai­le­mien­sa kol­le­goi­den omi­nai­suuk­sia. Hän saat­taa samas­tua idea­li­soi­dun van­hem­man senio­rin puhu­mi­sen tyy­liin, kie­li­ku­viin tai ajat­te­lu­ta­paan. Brit­ton (2003, x–xi) on toden­nut, että psy­ko­te­ra­peu­tin päi­vit­täi­nen kump­pa­ni on epä­var­muus ja ahdis­tus. Hän tukeu­tuu tämän vuok­si opet­ta­jiin­sa tai ope­tus­ma­te­ri­aa­liin ja hakee näin apua käy­tän­nön työ­hön­sä. Hänen työ­vä­li­nei­tään ovat vai­keas­ti hal­lit­ta­vat transferenssi/vastatransferenssitunteet ja riit­tä­vän klii­ni­sen koke­muk­sen saa­vut­ta­mi­seen kuluu vuo­sia. Hän uskal­taa toi­mia itse­näi­ses­ti amma­tis­saan vas­ta saa­tu­aan var­muut­ta työs­sään. Tämän jäl­keen hän ei vält­tä­mät­tä enää tar­vit­se tuek­seen ulko­puo­li­sia auk­to­ri­teet­te­ja, egoi­de­aa­le­ja. Jos hän toi­mii koko­päi­väi­se­nä psy­ko­te­ra­peut­ti­na, poti­las saat­taa käy­dä vas­taa­no­tol­la usei­ta ker­to­ja vii­kos­sa. Täs­tä syys­tä hän ei pys­ty hoi­ta­maan uran­sa aika­na suur­ta mää­rää poti­lai­ta. Joten oppi­mi­nen klii­ni­sen koke­muk­sen kaut­ta vie oman aikan­sa (Sed­lak 2016, 1516).

Yli­mi­nä inhi­mil­lis­tyy jat­ku­vas­ti

Egoi­de­aa­leis­ta luo­pu­mi­nen ei ole help­poa, vaan edel­lyt­tää tus­kal­lis­ta suru­pro­ses­sia. Freud on tuo­nut artik­ke­lis­saan ”Mur­he ja melan­ko­lia” esiin sure­mi­seen liit­ty­vän psyyk­ki­sen kivun. Egoi­de­aa­lei­hin on yleen­sä samas­tut­tu, mut­ta irrot­tau­tu­mi­sen yhtey­des­sä on pak­ko myön­tää, ettei objek­tin arvos­tet­tu­ja omi­nai­suuk­sia omis­te­ta, vaan ne kuu­lu­vat hänel­le itsel­leen. Täs­sä kivu­li­aas­sa pro­ses­sis­sa objek­tin omi­nai­suuk­sien repre­sen­taa­tiot vähi­tel­len sisäis­ty­vät suri­jan egoon. Segal (1991, 40) on kir­joit­ta­nut samas­ta asias­ta vähän eri sanoin kuva­tes­saan, miten vain sur­tu asia voi muun­tua sym­bo­lik­si. On para­dok­saa­lis­ta, että antaes­saan objek­tin läh­teä yksi­lö saa mene­tyk­sen­sä takai­sin uusi­na sisäis­tyk­si­nä. Ellei psy­ko­te­ra­peut­ti ole eriy­ty­nyt, vaan samas­tu­nut omis­tus­ha­lui­ses­ti egoi­de­aa­liin­sa, hän löy­tää mui­ta­kin koh­tei­ta, joi­ta ihai­lee maa­ni­sel­la taval­la. Idea­li­soin­nin vas­ta­koh­ta, mitä­töin­ti etsii myös omat koh­teen­sa. Hän löy­tää hen­ki­löi­tä, joi­ta ei arvos­ta, vaan tuo­mit­see hei­dät totaa­li­ses­ti.

Oli­si tär­ke­ää, että psy­ko­te­ra­peut­ti voi­si jo omas­sa hoi­dos­saan työs­tää itseen liit­ty­viä har­ha­ku­vi­tel­mia ja koh­da­ta myös han­ka­lat puo­len­sa. Jos näin tapah­tuu, hänen käsi­tyk­sen­sä itses­tä väis­tä­mät­tä muut­tuu. Hän näkee tämän jäl­keen myös lähei­sen­sä rea­lis­ti­sem­min ja jou­tuu usein pet­ty­mään hei­hin­kin. Edith Jacob­son (1946) on kuvan­nut, miten pet­ty­mys ulkoi­seen objek­tiin voi hai­ta­ta ter­veen supe­re­gon kehi­tys­tä. Jos psy­ko­te­ra­peut­ti kui­ten­kin pys­tyy työs­tä­mään pet­ty­myk­sen­sä, hänen ihai­lun­tar­peen­sa rea­li­soi­tuu. Kun hän sie­tää heik­kouk­si­aan, hänen ei tar­vit­se enää vähek­syä mui­ta. Tämä tukee inhi­mil­li­sen supe­re­gon kas­vua.

Psy­ko­te­ra­peu­tin suru­pro­ses­sin yhtey­des­sä omak­su­ma psy­ko­te­ra­peut­ti­nen asen­noi­tu­mis­ta­pa jää kät­köön hänen esi­tie­toi­suu­ten­sa alu­eel­le eikä hänen tar­vit­se kiin­nit­tää sii­hen huo­mio­ta. Suruun kyke­ne­vä psy­ko­te­ra­peut­ti ei toi­mi pakon­omai­ses­ti tai huo­mion­ha­kui­ses­ti. Hän on läs­nä tun­tei­neen poti­laan kans­sa ja hyväk­syy poti­laan reak­tion hänen tul­kin­taan­sa. Hän myön­tää, ettei aina ymmär­rä poti­las­ta ja on val­mis muut­ta­maan näkö­kul­mi­aan saa­tu­aan poti­laal­ta palau­tet­ta. Hän nou­dat­taa myös eet­ti­siä ohjei­ta ja kun­nioit­taa poti­las­ta (Sed­lak 2016, 1516–1517).

Psy­ko­te­ra­peu­tin ammat­tiin­sa liit­tä­mät ehkä lii­oi­tel­lut har­ha­ku­vi­tel­mat väis­ty­vät vähi­tel­len koke­muk­sen lisään­tyes­sä. Klii­ni­nen työ poti­lai­den paris­sa pal­jas­taa, miten vai­ke­aa ihmi­sen on muut­tua. Jois­sain psy­ko­te­ra­peut­tis­ta pro­ses­sia kuvaa­vis­sa artik­ke­leis­sa on ker­rot­tu onnis­tu­neis­ta hoi­dois­ta ja poti­laan para­ne­mis­ta. Tämän lisäk­si on kuvat­tu tapauk­sia, jois­sa poti­las on muut­tu­nut vain tila­päi­ses­ti, vaik­ka psy­ko­te­ra­peut­ti on teh­nyt par­haan­sa. Psy­ko­te­ra­peut­ti onnis­tuu ja pet­tyy työs­sään ja hänen oli­si opit­ta­va elä­mään näi­den koke­mus­ten kans­sa. Jos hänen yli­mi­nän­sä on vaa­ti­va, hän ei ole kos­kaan tyy­ty­väi­nen itseen­sä. Vaik­ka poti­laan hoi­to ete­ni­si hyvin, hän voi aina aja­tel­la, että se voi­si men­nä vie­lä parem­min. Täl­lai­nen vaa­ti­vuus on psy­ko­te­ra­peu­tin päi­vit­täi­nen kump­pa­ni ja vaa­ti­vuus voi muut­tua hän­tä vai­noa­vak­si käs­kyt­tä­jäk­si, joka naker­taa hänen luot­ta­mus­taan itseen tai psy­ko­te­ra­pi­aan.

Psy­ko­te­ra­peut­ti jou­tuu työs­sään jat­ku­vas­ti tark­kai­le­maan yli­mi­nän­sä reak­tioi­ta. Hänen teh­tä­vän­sä oli­si toi­mia poti­laan anka­ran yli­mi­nän ”kesyt­tä­jä­nä” siten, ettei hän mene poti­laan pro­jek­tioon mukaan, vaan vas­taa poti­laal­le ystä­väl­li­sem­min kuin tämä odot­taa. Näin poti­laan supe­re­go voi muo­tou­tua uudel­la taval­la trans­fe­rens­si­suh­tees­sa (Brit­ton 2003, 103). Hän pys­tyy aut­ta­maan poti­las­ta anka­ran tai har­hai­sen yli­mi­nän rea­li­soin­nis­sa vain, jos hän on sovus­sa oman yli­mi­nän­sä kans­sa (Brit­ton 2003, 105). Vaik­ka psy­ko­te­ra­peut­ti pys­tyi­si pää­asias­sa vas­tus­ta­maan pato­lo­gis­ta, vaa­ti­vaa yli­mi­nään­sä ja sen yri­tys­tä imais­ta hänet regres­sioon, hänen pelot­ta­vat tie­dos­ta­mat­to­mat sisäi­set objek­tin­sa voi­vat nous­ta pin­taan, mikä­li sisäi­nen tai ulkoi­nen pai­ne tähän on kova. Jos hän on löy­tä­nyt sisäi­sen tasa­pai­non ja samas­tu­nut hyviin sisäi­siin objek­tei­hin­sa, hän pys­tyy parem­min hal­lit­se­maan tilan­teen (Klein 1958, 243; Sed­lak 2016, 1514). Inhi­mil­li­ses­ti toi­mi­vaan yli­mi­nään ei tar­vit­se kiin­nit­tää huo­mio­ta, vaan se jää suu­rel­ta osin tie­dos­ta­mat­to­mak­si. Pato­lo­gi­nen yli­mi­nä sen sijaan nos­taa pää­tään eri tavoin, useim­mi­ten arvot­to­muu­den tun­tee­na, itse­tu­hoi­suu­te­na tai itsen­sä ran­kai­se­mi­se­na. Se tulee esiin pai­neen alla ja toi­mii nor­maa­lin yli­mi­nän rin­nal­la.

Depres­sii­vi­ses­sä posi­tios­sa ole­va psy­ko­te­ra­peut­ti tun­nis­taa sisim­mäs­sään läm­pi­män ailah­duk­sen poti­las­ta koh­taan ja myös ylpey­den, kun hänen sisäi­set objek­tin­sa hyväk­sy­vät hyvin men­neen tera­pia­tun­nin. Hän pys­tyy uppou­tu­maan poti­laan tuot­ta­maan mate­ri­aa­liin ja kes­tää epä­var­muut­ta tule­mat­ta kriit­ti­sek­si itse­ään tai poti­las­ta koh­taan. Hän ei jou­du myös­kään vai­noah­dis­tuk­sen val­taan. Näin toi­mi­van psy­ko­te­ra­peu­tin ego on vah­va. Egon vah­vuus riip­puu myös sii­tä, saa­ko hän sisäi­sil­tä objek­teil­taan (yli­mi­näl­tä) moraa­lis­ta tukea (Sed­lak 2016, 1515).

Inhi­mil­li­sen yli­mi­nän varas­sa psy­ko­te­ra­peut­ti uskal­taa koh­da­ta han­ka­lat­kin vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­teen­sa. Hän tulee toi­meen häpeän ja syyl­li­syy­den­tun­tei­den­sa kans­sa ja pys­tyy kon­sul­toi­maan kol­le­goi­taan poti­lai­den asiois­ta ja otta­maan vas­taan työ­noh­jaus­ta. Hyväk­sy­vä yli­mi­nä tukee hän­tä niis­sä tilan­teis­sa, jois­sa hän ei yri­tyk­sis­tään huo­li­mat­ta ymmär­rä poti­las­ta. Kun hän on sovus­sa itsen­sä kans­sa, hän ei pääs­tä tie­dos­ta­ma­ton­ta vihaan­sa vai­kut­ta­maan poti­las­suh­tee­seen eikä vihaa myös­kään vai­ke­aa työ­tään.

Artik­ke­lin alus­sa tote­sin psy­ko­te­ra­pian tavoit­tee­na ole­van totuu­den etsi­mi­sen. Yleen­sä poti­las on kät­ke­nyt totuu­ten­sa tor­jun­nan taak­se sen herät­tä­män häpeän takia. Hän on jos­sain elä­män­sä vai­hees­sa jou­tu­nut häpeän val­taan havait­tu­aan itses­sään omi­nai­suuk­sia, joi­ta ei ole halun­nut näh­dä. Totean lopuk­si, että poti­las pys­tyy koh­taa­maan totuu­den itses­tään vas­ta sii­nä vai­hees­sa, kun hänen yli­mi­nän­sä ei ole enää anka­ran jul­ma, vaan hän voi ymmär­tää itse­ään. Olen­kin miet­ti­nyt, voi­ko psy­ko­te­ra­peut­ti ede­tä poti­laan kans­sa koh­ti inhi­mil­li­syyt­tä, ellei hän ole sovus­sa omien häpeä-koke­mus­ten­sa kans­sa. Hän ei osaa olla tah­di­kas poti­las­ta hoi­taes­saan, ellei hänel­lä ole oma­koh­tais­ta koke­mus­ta häpeän­tun­teen tus­kal­li­suu­des­ta. Toi­mies­saan hie­no­tun­tei­ses­ti hän työs­ken­te­lee egon­sa varas­sa ja löy­tää ystä­väl­li­siä ja tah­dik­kai­ta ilmai­su­ja etsies­sään totuut­ta yhdes­sä poti­laan kans­sa. Psy­ko­te­ra­peu­tin työs­ken­te­le­vä ego tar­vit­see kai­ken aikaa inhi­mil­li­sen yli­mi­nän tukea, joka myös vah­vis­taa hänen itse­tun­to­aan. Täs­tä syys­tä hän pys­tyy ole­maan suh­tees­sa myös eri taval­la ajat­te­le­viin kol­le­goi­hin­sa rau­hal­li­ses­ti, kuun­te­le­maan hei­tä ja käy­mään kes­kus­te­lua hei­dän kans­saan pro­vo­soi­tu­mat­ta tai mitä­töi­mät­tä hei­dän näke­myk­si­ään. Yhtei­sis­tä kes­kus­te­luis­ta voi syn­tyä uusia näkö­kul­mia ja psy­ko­dy­naa­mi­nen tapa ymmär­tää asioi­ta ete­nee ja syve­nee.

Artik­ke­li hyväk­syt­ty 28.10.2018.

Kir­jal­li­suus

Bion, Wil­fred R. (2005). The Ita­lian semi­nars. Lon­don: Kar­nac.
Brit­ton, Ronald (2003). Sex, death, and the supe­re­go: Expe­riences in psyc­hoa­na­ly­sis. Lon­don: Kar­nac Books.
Freud, Sig­mund (1938). An out­li­ne of psyc­ho-ana­ly­sis. S.E., 23, 139–208.
Freud, Sig­mund (1969). Joh­da­tus psy­koa­na­lyy­siin. Suom. Erk­ki Pura­nen. Jyväs­ky­lä: Gum­me­rus.
Gab­bard, Glen O. (2007). “Bound in a nutshell”: thoughts on complexi­ty, reduc­tio­nism and infi­ni­te space. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 88(3), 559–574.
Hei­mann, Pau­la (1950). On coun­ter-trans­fe­rence. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 31, 81–84.
Hins­helwood, Robert D. (1989). A dic­tio­na­ry of Klei­nian thought. Lon­don: Free Associa­tion Books.
Hyrck, Riit­ta (2018). Haa­voit­tu­nut itse­tun­to: ohut- ja pak­su­nah­kai­sen nar­sis­tin häpeä­ko­ke­mus. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.
Jacob­son, Edith (1946). The effect of disap­point­ment on ego and super-ego for­ma­tion in nor­mal and depres­si­ve deve­lop­ment. Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 33, 129–147.
Klein, Mela­nie (1958). On the deve­lop­ment of men­tal func­tio­ning. Teos­kes­sa Envy and gra­ti­tu­de and other works 1946–1963. Lon­don: Hogarth Press.
Leh­to­vuo­ri, Pir­jo (2018). Psy­ko­te­ra­peu­tin hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien mer­ki­tys psy­ko­te­ra­pias­sa ja nii­den vai­ku­tus tulok­sel­li­suu­teen iden­ti­teet­ti­haas­tat­te­lun perus­teel­la. Psy­ko­te­ra­pia, 37(2), 87–99.
Money-Kyr­le, Roger (1996/1988). Nor­mal coun­ter-trans­fe­rence and some of its devia­tions. Teok­ses­sa Bott Spil­lius, Eliza­beth (toim.), Mela­nie Klein Today: Deve­lop­ments in theo­ry and prac­tice. Volu­me 2: Main­ly prac­tice. Lon­don and New York: Rout­led­ge.
Poland, War­ren S. (2009). Problems of col­le­gial lear­ning in psyc­hoa­na­ly­sis: narcis­sism and curio­si­ty. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 90(2), 249–262.
Rac­ker, Hein­rich (1968). Trans­fe­rence and coun­tert­rans­fe­rence. New York: Inter­na­tio­nal Uni­ver­si­ties Press.
Sed­lak, Vic (2016). The psychoanalyst’s nor­mal and pat­ho­lo­gical supe­re­gos. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 97(6), 1499–1520.
Segal, Han­na (1991). Dream, phan­ta­sy and art. Lon­don: Rout­led­ge.
Segal, Han­na (1993). On the cli­nical use­ful­ness of the concept of the death ins­tinct. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 74(1), 55–61.
Stei­ner, John (2013). Reflec­tions on the work of Han­na Segal. Paper given at the Han­na Segal Memo­rial Con­fe­rence. Lon­don.
Strac­hey, James (1934). The natu­re of the the­ra­peu­tic action of psyc­ho-ana­ly­sis. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­ho-Ana­ly­sis, 15, 127–159. Reprin­ted (1969). Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­ho-Ana­ly­sis, 50, 275–292.
Weiss, Heinz (2014). Pro­jec­ti­ve iden­ti­fica­tion and wor­king through of the coun­tert­rans­fe­rence: a mul­tip­ha­se model. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­nal­sy­si, 95(4), 739–756.