Juhani Ihanus: Joutaako Oidipus häpeänurkkaan?

Kun biol­o­gisen psyki­a­tri­an edus­ta­jat alkoi­vat saa­da vah­vaa jalan­si­jaa myös suo­ma­laises­sa psyki­a­tri­as­sa, he pyrkivät sysäämään psyko­ana­lyysin sivu­osaan tai mar­gin­aali­in. Toimies­sani psykolo­gia­manu­enssi­na Lapin­lah­den sairaalas­sa 1970-luvun lopus­sa lääkärikun­taan kuu­lui sekä psyko­ana­lyyt­tisen koulu­tuk­sen saanei­ta että biol­o­gis­es­ti suun­tau­tunei­ta psyki­a­tre­ja. Jälkim­mäis­ten kesku­udessa val­lit­si var­ma ja omahyväis­es­ti, jopa vahin­go­nilois­es­ti ilmais­tu käsi­tys, jon­ka mukaan ”Oidi­pus laite­taan nyt vih­doin sei­so­maan häpeänurkkaan”. Tämä metafo­ra tiivistää yleisen näke­myk­sen Oidipuk­ses­ta ja oidi­puskom­plek­sista, joi­ta pide­tään psyko­ana­lyysin van­hen­tuneina jään­teinä. Jo Sig­mund Freudin eli­naikana teo­ri­aa oidi­paal­i­sista kehi­tysilmiöistä arvostelti­in mon­elta tahol­ta, ei pelkästään käyt­täy­tymisti­etei­den vaan myös yhteiskun­tati­etei­den ja kult­tuur­in­tutkimuk­sen piiristä.

Kuka siis enää nykyään uskoo Oidipuk­seen? Per­in­teinen ydin­per­he on hajon­nut, viimeisetkin vik­to­ri­aaniset tabut mur­ret­tu. Oidi­pus­ta ei tarvi­ta muis­tut­ta­maan men­neestä maail­mas­ta ja sen ahtaista rooleista ja kood­eista. Oidi­pus: exit.

Oidipuk­sel­la on silti pitkä his­to­ria, joka juon­taa län­si­mais­sa juuren­sa anti­ikin Kreikan mytolo­gias­ta. Wienis­sä Freud oli kym­naasin päät­tö­työssään kesäl­lä 1873 kään­tänyt otteen Vergiliuk­sen lati­nankielis­es­tä Aeneis-runoel­mas­ta ja Sofok­leen kreikankielis­es­tä Kuningas Oidi­pus ‑trage­di­as­ta. Hän jatkoi myöhem­minkin klas­siseen kir­jal­lisu­u­teen ja filolo­giaan pere­htymistä, vaik­ka hänen luon­non­ti­eteel­lis­es­ti pain­ot­tuneesta tuotan­nos­taan 1880- ja 1890-luvul­la tämä human­isti­nen sivistysper­in­tö ei eri­tyis­es­ti käy ilmi. Kuitenkin Unien tulkin­nan mot­to on Vergiliuk­selta. Oidi­pus astuu esi­in samas­sa teok­ses­sa ja kytkey­tyy vuon­na 1910 teo­ri­aan oidi­puskom­plek­sista. Freud oli näh­nyt Sofok­leen näytelmän esi­tyk­siä Wienis­sä ja Pari­i­sis­sa. Isän­sä kuole­man jäl­keen Freud itseana­ly­y­sis­saan tun­nisti lap­su­u­den libidon­sa virit­tyneen (lati­naksi) äiti­in (”Meine Libido ad matrem”), mis­tä hän rapor­toi kir­jeessään Wil­helm Flies­sille (3.10.1897), ja vaku­ut­tui pian (15.10.1897) koke­muk­sen­sa uni­ver­saal­i­ud­es­ta. Näin hän löysi seli­tyk­sen sille, mik­si Sofok­leen trage­dia edelleen vaikut­ti kat­so­ji­in voimakkaasti.

Freud muun­si Sofok­leen Kuningas Oidipuk­sen tarun omi­in tarkoituk­si­in­sa sopi­vak­si, sil­lä Sofok­leen Oidipuk­sel­la ei ollut oidi­puskom­plek­sia. Hän oli oikeista van­hem­mis­taan tietämätön, traagi­nen sankari, joka halusi vält­tää oraakke­lin ennus­ta­man kohtalon mut­ta pää­tyi tah­tomat­taan isän­murhaa­jak­si, kun taas Freud sovit­taa Oidipuk­sen psykol­o­giseen per­hero­maani­in, äidin, isän ja minän (pojan, myöhem­min tytön) kolmio­suh­teeseen. Hänen teo­ri­ansa aset­taa Oidipuk­sen – oikeas­t­aan ”Freudipuk­sen” – ris­tikkäis­ten halu­jen ja kas­traa­tioahdis­tuk­sen voimakenttään.

Klassi­nen psyko­ana­lyyt­ti­nen teo­ria oidi­puskom­plek­sista on saanut kri­ti­ikke­jä, tyr­mäyk­siä ja uusia ver­sioi­ta sekä psyko­ana­lyysin eri suun­tauk­sis­sa että niiden ulkop­uolel­la. Esimerkik­si filosofi­as­sa Gilles Deleuze ja Félix Guat­tari ilmaisi­vat käsi­tyk­sen­sä Oidipuk­ses­ta sekä kap­i­tal­is­min lain­voimaise­na agent­ti­na että sai­tana surkimuk­se­na, joka ei pysty piristämään vapaasti vir­taa­van halun talout­ta. Freudin jäl­keen psyko­ana­ly­y­sis­sa on yhä laa­jem­min otet­tu huomioon esioidi­paal­isu­u­den tärkeä osu­us lapsen varhaiske­hi­tyk­sessä. Wil­fred Bion puolestaan antoi Oidipuk­selle uteliaan tiedonet­si­jän roolin, ja Jacques Lacan siir­si hänet sym­bol­iseen järjestyk­seen, joka tuo dyadi­in kol­man­nen eli ”isän-nimen” ja siitä itsenäistymään pyrkivän tai siihen alis­tu­van merkityksenannon.

Tästä näkökul­mas­ta Oidipuk­sen myyt­ti kuvas­taa tietämisen kään­teitä vähin­tään yhtä paljon kuin eroot­tisia kil­pailu­asetelmia. Sfinksin arvoituk­sen ratkaistu­aan Oidipuk­ses­ta tulee ala­maisilleen ”sub­jek­ti, jon­ka olete­taan tietävän”. Kaikki­ti­etävyy­dessään Oidi­pus saa ran­gais­tuk­sen rakkaud­estaan Iokas­teen. Sokraat­ti­nen keho­tus ”tunne itsesi” pal­jas­taa tiedon sokai­se­van vaiku­tuk­sen ja ihmisen pyrkimys­ten riit­tämät­tömyy­den: et ole koskaan tun­te­va itseäsi.

Lacanille myös ana­lyysin lop­pu tarkoit­ti tietäväk­si kuvitel­lun sub­jek­tin tuhoa eli ana­lyytikon osoit­tau­tu­mista vas­ta­trans­fer­enssien­sa vih­jaa­mak­si taval­lisek­si kuol­e­vaisek­si. Lacani­laisit­tain Oidipuk­sen taru ker­too väärin­tun­nistamis­ten ketjus­ta. Kuten Jer­ry Aline Flieger (Is Oedi­pus online? Sit­ing Freud after Freud, 2005) toteaa, Oidipuk­sen tieto ei ole syväl­listä vaan pikem­min nokke­laa arvoitusten ratkaisemista, urheaa mut­ta tyhjää syyl­lisen etsimistä ja olen­naises­sa kohdas­sa sokeaa, sil­loin kun Oidi­pus kat­soo peilistä rikol­lista itseään.

Estääkö oidi­pus­vas­taisu­us tavoit­ta­mas­ta, mitä oma­l­la näyt­tämöl­lä tapah­tuu? Olem­meko uno­hta­neet, mitä dyade­ja ja tri­ade­ja ver­tailu- ja kil­pailu­asetelm­i­neen on kehkey­tynyt sisäisil­lä ja inter­sub­jek­ti­ivisil­la näyt­tämöil­lämme ja miten lap­su­ud­es­ta tutut hah­mot, roolit ja suh­teet sin­nikkään elin­voimais­es­ti muun­tau­tu­vat ja pukeu­tu­vat uusi­in näytelmäa­sui­hin mielenteatterissamme?

Oidi­pus­ta on nimitet­ty vain yhdek­si psyko­ana­lyyt­tisek­si taruk­si, kuten ker­to­mus­ta alku­lau­mas­ta ja isän­sur­mas­ta tai tiedosta­mat­toman tulemis­es­ta tietoisek­si. Entä infor­maa­tion tai kog­ni­tion taru? Entä itsetiedosta­jan tai ‑toteut­ta­jan tai ‑säätelijän rooli­hah­mo? Minkä teo­ri­an näyt­tämölle ne kuuluvat?

Tieteessä on myös fik­tioi­ta, joil­la on viral­liset julk­i­sivun­sa ja roolin­sa sekä kätketyt sivumerk­i­tyk­sen­sä. Nämä eri tieteenalo­jen fik­ti­iviset raken­nel­mat vai­h­tu­vat kuin lavas­teet näyt­tämöil­lä: voimat, ener­giat, vietit, dynaaminen/kognitiivinen tiedostam­a­ton, atom­it, arkki­tyyp­it, pimeä aine, mus­ta aukko, skeemat, skrip­tit, frak­taalit, her­moverkos­tot tai matri­isit kuvas­ta­vat vai­h­tu­via käsi­tyk­siä kätkössä olev­as­ta ”salaisu­ud­es­ta”. Kateu­den, mus­ta­sukkaisu­u­den ja raivon­pu­uskien kyl­lästämä kil­pailu val­ta-asemista ei ole vieras­ta tieteessäkään. Sitä vain ei yleis­es­ti kut­su­ta oidi­paalisek­si. Eikä val­lan sokaisuakaan ole tapana luokitel­la tiedeoidi­paalisek­si ilmiöksi.

Oidipuk­sen ratkaisu sfinksin arvoituk­seen jäi kesken­eräisek­si. Ihmi­nen ei ole lop­ulli­nen vas­taus vaan tuot­taa lisäkysymyk­siä siitä, mitä teitä ihmisenä olemiselle avau­tuu ja sulkeu­tuu. Oidi­pus viit­taa halun elämän­pi­tuiseen, vaeltavaan ja etsivään liik­keeseen, oival­lus­ten traagiseen ja osin koomiseenkin tavoit­telu­un lyhyt­näköisyy­den ja kaukokat­seisu­u­den muo­dosta­mas­sa ristiaallokossa.

Edessämme on edelleen Oidi­pus, joka ei suos­tunut jäämään häpeänurkkaan eikä liioin freudi­paaliseen kom­plek­si­teo­ri­ake­hikkoon. Siinä hän nyt seisoo, uudelleen virit­tyneenä info­naut­ti­na, verkko­surf­faa­jana, tieto­jen­sa sol­muko­hdas­sa – valmi­ina vaelta­maan Kor­intin ja The­ban välil­lä, mon­ek­si haa­rautu­vana, kohtaloi­hin­sa sukeltau­tu­vana, maan­paos­saan ja tiedon­janos­saan kom­puroivana, kon­tak­te­ja hamuilevana.

 

Juhani Ihanus
pää­toimit­ta­ja