Juhani Ihanus: Joutaako Oidipus häpeänurkkaan?

Kun bio­lo­gi­sen psy­kiat­rian edus­ta­jat alkoi­vat saa­da vah­vaa jalan­si­jaa myös suo­ma­lai­ses­sa psy­kiat­rias­sa, he pyr­ki­vät sysää­mään psy­koa­na­lyy­sin sivuo­saan tai mar­gi­naa­liin. Toi­mies­sa­ni psy­ko­lo­gia­ma­nuens­si­na Lapin­lah­den sai­raa­las­sa 1970-luvun lopus­sa lää­kä­ri­kun­taan kuu­lui sekä psy­koa­na­lyyt­ti­sen kou­lu­tuk­sen saa­nei­ta että bio­lo­gi­ses­ti suun­tau­tu­nei­ta psy­kiat­re­ja. Jäl­kim­mäis­ten kes­kuu­des­sa val­lit­si var­ma ja oma­hy­väi­ses­ti, jopa vahin­go­ni­loi­ses­ti ilmais­tu käsi­tys, jon­ka mukaan ”Oidi­pus lai­te­taan nyt vih­doin sei­so­maan häpeä­nurk­kaan”. Tämä meta­fo­ra tii­vis­tää ylei­sen näke­myk­sen Oidi­puk­ses­ta ja oidi­pus­komplek­sis­ta, joi­ta pide­tään psy­koa­na­lyy­sin van­hen­tu­nei­na jään­tei­nä. Jo Sig­mund Freu­din elin­ai­ka­na teo­ri­aa oidi­paa­li­sis­ta kehi­ty­sil­miöis­tä arvos­tel­tiin monel­ta tahol­ta, ei pel­käs­tään käyt­täy­ty­mis­tie­tei­den vaan myös yhteis­kun­ta­tie­tei­den ja kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen pii­ris­tä.

Kuka siis enää nyky­ään uskoo Oidi­puk­seen? Perin­tei­nen ydin­per­he on hajon­nut, vii­mei­set­kin vik­to­ri­aa­ni­set tabut mur­ret­tu. Oidi­pus­ta ei tar­vi­ta muis­tut­ta­maan men­nees­tä maa­il­mas­ta ja sen ahtais­ta roo­leis­ta ja koo­deis­ta. Oidi­pus: exit.

Oidi­puk­sel­la on sil­ti pit­kä his­to­ria, joka juon­taa län­si­mais­sa juu­ren­sa antii­kin Krei­kan myto­lo­gias­ta. Wie­nis­sä Freud oli kym­naa­sin päät­tö­työs­sään kesäl­lä 1873 kään­tä­nyt otteen Ver­gi­liuk­sen lati­nan­kie­li­ses­tä Aeneis-runoel­mas­ta ja Sofokleen krei­kan­kie­li­ses­tä Kunin­gas Oidi­pus ‑tra­ge­dias­ta. Hän jat­koi myö­hem­min­kin klas­si­seen kir­jal­li­suu­teen ja filo­lo­gi­aan pereh­ty­mis­tä, vaik­ka hänen luon­non­tie­teel­li­ses­ti pai­not­tu­nees­ta tuo­tan­nos­taan 1880- ja 1890-luvul­la tämä huma­nis­ti­nen sivis­tys­pe­rin­tö ei eri­tyi­ses­ti käy ilmi. Kui­ten­kin Unien tul­kin­nan mot­to on Ver­gi­liuk­sel­ta. Oidi­pus astuu esiin samas­sa teok­ses­sa ja kyt­key­tyy vuon­na 1910 teo­ri­aan oidi­pus­komplek­sis­ta. Freud oli näh­nyt Sofokleen näy­tel­män esi­tyk­siä Wie­nis­sä ja Parii­sis­sa. Isän­sä kuo­le­man jäl­keen Freud itsea­na­lyy­sis­saan tun­nis­ti lap­suu­den libi­don­sa virit­ty­neen (lati­nak­si) äitiin (”Mei­ne Libi­do ad mat­rem”), mis­tä hän rapor­toi kir­jees­sään Wil­helm Flies­sil­le (3.10.1897), ja vakuut­tui pian (15.10.1897) koke­muk­sen­sa uni­ver­saa­liu­des­ta. Näin hän löy­si seli­tyk­sen sil­le, mik­si Sofokleen tra­ge­dia edel­leen vai­kut­ti kat­so­jiin voi­mak­kaas­ti.

Freud muun­si Sofokleen Kunin­gas Oidi­puk­sen tarun omiin tar­koi­tuk­siin­sa sopi­vak­si, sil­lä Sofokleen Oidi­puk­sel­la ei ollut oidi­pus­komplek­sia. Hän oli oikeis­ta van­hem­mis­taan tie­tä­mä­tön, traa­gi­nen san­ka­ri, joka halusi vält­tää oraak­ke­lin ennus­ta­man koh­ta­lon mut­ta pää­tyi tah­to­mat­taan isän­mur­haa­jak­si, kun taas Freud sovit­taa Oidi­puk­sen psy­ko­lo­gi­seen per­he­ro­maa­niin, äidin, isän ja minän (pojan, myö­hem­min tytön) kol­mio­suh­tee­seen. Hänen teo­rian­sa aset­taa Oidi­puk­sen – oikeas­taan ”Freu­di­puk­sen” – ris­tik­käis­ten halu­jen ja kastraa­tio­ah­dis­tuk­sen voi­ma­kent­tään.

Klas­si­nen psy­koa­na­lyyt­ti­nen teo­ria oidi­pus­komplek­sis­ta on saa­nut kri­tiik­ke­jä, tyr­mäyk­siä ja uusia ver­sioi­ta sekä psy­koa­na­lyy­sin eri suun­tauk­sis­sa että nii­den ulko­puo­lel­la. Esi­mer­kik­si filo­so­fias­sa Gil­les Deleuze ja Félix Guat­ta­ri ilmai­si­vat käsi­tyk­sen­sä Oidi­puk­ses­ta sekä kapi­ta­lis­min lain­voi­mai­se­na agent­ti­na että sai­ta­na sur­ki­muk­se­na, joka ei pys­ty piris­tä­mään vapaas­ti vir­taa­van halun talout­ta. Freu­din jäl­keen psy­koa­na­lyy­sis­sa on yhä laa­jem­min otet­tu huo­mioon esioi­di­paa­li­suu­den tär­keä osuus lap­sen var­hais­ke­hi­tyk­ses­sä. Wil­fred Bion puo­les­taan antoi Oidi­puk­sel­le ute­li­aan tie­do­net­si­jän roo­lin, ja Jacques Lacan siir­si hänet sym­bo­li­seen jär­jes­tyk­seen, joka tuo dyadiin kol­man­nen eli ”isän-nimen” ja sii­tä itse­näis­ty­mään pyr­ki­vän tai sii­hen alis­tu­van mer­ki­tyk­sen­an­non.

Täs­tä näkö­kul­mas­ta Oidi­puk­sen myyt­ti kuvas­taa tie­tä­mi­sen kään­tei­tä vähin­tään yhtä pal­jon kuin eroot­ti­sia kil­pai­lua­se­tel­mia. Sfink­sin arvoi­tuk­sen rat­kais­tu­aan Oidi­puk­ses­ta tulee ala­mai­sil­leen ”sub­jek­ti, jon­ka ole­te­taan tie­tä­vän”. Kaik­ki­tie­tä­vyy­des­sään Oidi­pus saa ran­gais­tuk­sen rak­kau­des­taan Iokas­teen. Sokraat­ti­nen keho­tus ”tun­ne itse­si” pal­jas­taa tie­don sokai­se­van vai­ku­tuk­sen ja ihmi­sen pyr­ki­mys­ten riit­tä­mät­tö­myy­den: et ole kos­kaan tun­te­va itseä­si.

Laca­nil­le myös ana­lyy­sin lop­pu tar­koit­ti tie­tä­väk­si kuvi­tel­lun sub­jek­tin tuhoa eli ana­lyy­ti­kon osoit­tau­tu­mis­ta vas­tat­rans­fe­rens­sien­sa vih­jaa­mak­si taval­li­sek­si kuo­le­vai­sek­si. Laca­ni­lai­sit­tain Oidi­puk­sen taru ker­too vää­rin­tun­nis­ta­mis­ten ket­jus­ta. Kuten Jer­ry Ali­ne Flie­ger (Is Oedi­pus onli­ne? Siting Freud after Freud, 2005) tote­aa, Oidi­puk­sen tie­to ei ole syväl­lis­tä vaan pikem­min nok­ke­laa arvoi­tus­ten rat­kai­se­mis­ta, urhe­aa mut­ta tyh­jää syyl­li­sen etsi­mis­tä ja olen­nai­ses­sa koh­das­sa soke­aa, sil­loin kun Oidi­pus kat­soo pei­lis­tä rikol­lis­ta itse­ään.

Estää­kö oidi­pus­vas­tai­suus tavoit­ta­mas­ta, mitä omal­la näyt­tä­möl­lä tapah­tuu? Olem­me­ko unoh­ta­neet, mitä dyade­ja ja tria­de­ja ver­tai­lu- ja kil­pai­lua­se­tel­mi­neen on keh­key­ty­nyt sisäi­sil­lä ja inter­sub­jek­tii­vi­sil­la näyt­tä­möil­läm­me ja miten lap­suu­des­ta tutut hah­mot, roo­lit ja suh­teet sin­nik­kään elin­voi­mai­ses­ti muun­tau­tu­vat ja pukeu­tu­vat uusiin näy­tel­mä­asui­hin mie­len­teat­te­ris­sam­me?

Oidi­pus­ta on nimi­tet­ty vain yhdek­si psy­koa­na­lyyt­ti­sek­si taruk­si, kuten ker­to­mus­ta alku­lau­mas­ta ja isän­sur­mas­ta tai tie­dos­ta­mat­to­man tule­mi­ses­ta tie­toi­sek­si. Entä infor­maa­tion tai kog­ni­tion taru? Entä itse­tie­dos­ta­jan tai ‑toteut­ta­jan tai ‑sää­te­li­jän roo­li­hah­mo? Min­kä teo­rian näyt­tä­möl­le ne kuu­lu­vat?

Tie­tees­sä on myös fik­tioi­ta, joil­la on viral­li­set jul­ki­si­vun­sa ja roo­lin­sa sekä kät­ke­tyt sivu­mer­ki­tyk­sen­sä. Nämä eri tie­tee­na­lo­jen fik­tii­vi­set raken­nel­mat vaih­tu­vat kuin lavas­teet näyt­tä­möil­lä: voi­mat, ener­giat, vie­tit, dynaaminen/kognitiivinen tie­dos­ta­ma­ton, ato­mit, ark­ki­tyy­pit, pimeä aine, mus­ta auk­ko, skee­mat, skrip­tit, frak­taa­lit, her­mo­ver­kos­tot tai mat­rii­sit kuvas­ta­vat vaih­tu­via käsi­tyk­siä kät­kös­sä ole­vas­ta ”salai­suu­des­ta”. Kateu­den, mus­ta­suk­kai­suu­den ja rai­von­puus­kien kyl­läs­tä­mä kil­pai­lu val­ta-ase­mis­ta ei ole vie­ras­ta tie­tees­sä­kään. Sitä vain ei ylei­ses­ti kut­su­ta oidi­paa­li­sek­si. Eikä val­lan sokai­sua­kaan ole tapa­na luo­ki­tel­la tie­deoi­di­paa­li­sek­si ilmiök­si.

Oidi­puk­sen rat­kai­su sfink­sin arvoi­tuk­seen jäi kes­ke­ne­räi­sek­si. Ihmi­nen ei ole lopul­li­nen vas­taus vaan tuot­taa lisä­ky­sy­myk­siä sii­tä, mitä tei­tä ihmi­se­nä ole­mi­sel­le avau­tuu ja sul­keu­tuu. Oidi­pus viit­taa halun elä­män­pi­tui­seen, vael­ta­vaan ja etsi­vään liik­kee­seen, oival­lus­ten traa­gi­seen ja osin koo­mi­seen­kin tavoit­te­luun lyhyt­nä­köi­syy­den ja kau­ko­kat­sei­suu­den muo­dos­ta­mas­sa ris­ti­aal­lo­kos­sa.

Edes­säm­me on edel­leen Oidi­pus, joka ei suos­tu­nut jää­mään häpeä­nurk­kaan eikä lii­oin freu­di­paa­li­seen komplek­si­teo­ria­ke­hik­koon. Sii­nä hän nyt sei­soo, uudel­leen virit­ty­nee­nä info­naut­ti­na, verk­ko­surf­faa­ja­na, tie­to­jen­sa sol­mu­koh­das­sa – val­mii­na vael­ta­maan Korin­tin ja The­ban välil­lä, monek­si haa­rau­tu­va­na, koh­ta­loi­hin­sa sukel­tau­tu­va­na, maan­paos­saan ja tie­don­ja­nos­saan kom­pu­roi­va­na, kon­tak­te­ja hamui­le­va­na.

 

Juha­ni Iha­nus
pää­toi­mit­ta­ja