Johannes Myyrä: Pelkoa ja kauhua Firenzessä

 

Tänä vuon­na IFPS:n Foo­ru­min tee­m­ana Firen­zessä oli pelon uudet kasvot. Neljän päivän aikana psyko­ana­lyytikot ja ‑ter­apeu­tit esit­te­liv­ät näke­myk­siään nykykult­tuurin luomista ja ylläpitämistä kauhuista. Useim­mis­sa esi­tyk­sis­sä eli IFPS:n perinne kult­tuurin, yhteiskun­nan ja kie­len tutkimuk­sen yhdis­tämis­es­tä psyko­ana­lyyt­tiseen teo­ri­aan. Uute­na ymmärtämisho­risont­ti­na mon­es­sa esi­tyk­sessä oli­vat neu­ro­bi­olo­gian uudet löy­döt. Foo­ru­mis­sa ei pelät­ty psyko­ana­lyysin koulukun­tien ero­ja ja niiden esil­letuomista. Oli ihas­tut­tavaa kuul­la, että psyko­ana­lyysia ei nähtykään brit­tien keksin­tönä, ja Kleinin lisäk­si sai kuul­la kaikkea Freud­ista jälk­i­la­cani­laisu­u­teen. Meil­lä ei juuri ole puhut­tu ja kir­joitet­tu ital­ialai­sista ja muista lati­nalaisen kult­tuurin psyko­ana­lyytikoista, jot­ka nyt pää­sivät esi­in avoim­i­na ja kri­it­tis­inä teo­reetikkoina ja kliinikkoina.

Esitelmis­sä pelko­ja löy­det­ti­in hoitoti­lanteesta poti­laan ja ter­apeutin siir­to- ja vas­tasi­ir­to­suhteista. Kauhu­jen ilmen­e­m­i­nen poti­laan unis­sa ja musi­ikissa oli myös tee­m­ana. Ter­apeutin omat pelot mm. omas­ta tai poti­laan tuhoisu­ud­es­ta ja omas­ta van­hen­e­mis­es­ta tuli­vat nekin puheek­si. Kult­tuuris­sa tiedosta­mat­toman pelko tun­tuu ole­van yhtä vah­vaa kuin Freudin aikana ja eri­lais­ten elämän­hallintatekni­ikoit­ten opet­ta­mi­nen on yhtä tuot­toisaa kuin ennenkin.

Kult­tuurin muu­tok­seen liit­tyvät pelot tuli­vat vah­vasti esi­in. Lisään­tyvän vapau­den aave koetaan pelot­ta­vana ja sitä pae­taan vah­vaan auk­tori­teet­tiuskoon: idiootit val­i­taan ”demokraat­tis­es­ti” kan­so­jen johta­jik­si. Psyko­ana­lyysi on pitänyt itseään eman­si­pa­torise­na teo­ri­ana, joka pyrkii ihmisen vapau­den lisäämiseen. Sik­sikö se taas Suomes­sakin on käypähoito­su­osi­tuk­sis­sa syr­jäy­tymässä hyvänä hoitokäytäntönä.

Foo­ru­mis­sa käsitelti­in myös yhteiskun­nan muu­tok­sen herät­tämiä pelko­ja ja psyko­ana­lyysin reak­tioi­ta niihin. Ekokakas­trofin lisäk­si puhut­ti­in toiseu­den aiheut­tamista kauhuista, joi­hin yhteiskun­ta vas­taa esimerkik­si lähet­tämäl­lä aseis­te­tun armei­jan otta­maan vas­taan pako­laiskar­avaane­ja. Rasis­mi on kasvus­sa kaikkial­la ja muukalaisu­us saadaan taas sijoitet­tua itsemme ulkop­uolelle. Tätä moukka­maiset kansan­jo­hta­jat käyt­tävät taitavasti hyväk­seen levit­tämäl­lä val­hei­ta ja syyt­tämäl­lä medi­aa valeuuti­sista. Ran­skas­sa ja USA:ssa psyko­ana­lyytikot ovat julkises­ti arvioi­neet pres­i­dent­tien­sä mie­len­ter­veyt­tä ja psyykkisiä ongelmia. Mut­ta kuten Freud jo tote­si, jär­jen ääni on hil­jainen, ja jatku­va taus­tamö­ly saa ihmiset taan­tu­maan johta­jien palvo­jik­si. Suomes­sakin löy­tyy ”viiltävän älykkäitä” kansan­jo­hta­jia, joiden viha­puhet­ta pide­tään aitona isänmaallisuutena.

Toiseu­den kauhu liit­tyy myös patri­arkaatin luhis­tu­miseen. Mieso­letet­tu­jen val­ta-ase­ma on uhat­tuna. Sukupuoli­jär­jestelmä, joka on taan­nut ”toisen sukupuolen” alis­tamisen on joutunut kyseenalaisek­si myös trans‑, inter- ja muun­sukupuolis­ten voimakkaas­sa esil­letu­los­sa. Objek­tisuhtei­den palvon­nan jäl­keen sukupuolisu­us ja sek­suaal­isu­us taita­vatkin olla palaa­mas­sa psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an ytimeen.

Firen­zessä puhut­ti­in biote­knolo­gian kehit­tymis­es­tä. Geen­ite­knolo­gia mah­dol­lis­taa sairauk­sien elim­i­noimisen jo sik­iö­vai­heessa, mut­ta voidaanko sitä käyt­tää myös ”oikean­lais­ten” ihmis­ten tuot­tamiseen? Lääketiede pystyy anta­maan mah­dol­lisu­u­den lisään­tymiseen lapset­to­muud­es­ta kär­siville. Biote­knolo­gian seu­rauk­se­na lisään­tymi­nen voidaan erot­taa sek­suaal­isu­ud­es­ta. Las­ten syn­tymiseen ei tarvi­ta enää (hetero)paria. Isäk­si ja äidik­si voi tul­la myös luovute­tu­il­la siit­tiöil­lä ja muna­soluil­la ja käyt­tämäl­lä sijais­syn­nyt­täjiä. Nyt muo­dos­tuu uuden­laisia van­hem­muuk­sia. Lap­sia voi olla samaa sukupuol­ta olevil­la pareil­la ja yksin elävil­lä miehillä ja naisil­la. Ital­ialaisen tutkimuk­sen tulok­set osoit­ti­vat että homovan­hempi­en lap­sil­la ei ole enem­pää ongelmia kuin het­eroparien jälkeläisil­lä. Ongelmia kuitenkin riit­tää. Onko lapsel­la oikeus/velvollisuus saa­da tietää biol­o­giset van­hempansa? Miten tietämät­tömyys vaikut­taa iden­ti­teetin kehi­tyk­seen? Mikä on biolo­gian osu­us iden­ti­teetin määräytymisessä?

Kuva per­heestä on muut­tumas­sa ja psyko­ana­lyysil­la on mah­dol­lisu­us luo­da uusia kuvia ja fan­ta­sioi­ta esimerkik­si kan­tanäys­tä, johon osal­lis­tuukin kah­den sijas­ta kolme. Muut­tuuko käsi­tys oidi­puskom­plek­sista oidi­puskom­plek­sisu­udek­si? Firen­zessä kysyt­ti­in myös, onko oidi­pusku­vio ympyrä vai kolmio.

Firen­zen kok­ous oli innos­ta­va koke­mus avoimuud­es­ta teo­ri­an ja käytän­nön muu­tok­sille, joi­ta yhteiskun­nan muut­tumi­nen ja human­is­tis­ten tietei­den, yhteiskun­tati­etei­den ja neu­roti­etei­den kehi­tys tun­tuu vaa­ti­van. Voitaisi­inko siten vält­tää psyko­ana­lyysin kehit­tymi­nen total­i­taarisek­si ide­olo­giak­si, jota voidaan käyt­tää val­lit­se­van sor­to­jär­jestelmän pönkittämiseen?

Firen­zessä pelko ja kauhu eivät näkyneet niinkään esi­tys­ten aiheis­sa ja rohkeis­sa väit­teis­sä. Ehkä se oli enem­män läs­nä esit­tämis­tavas­sa. Useim­mat luki­vat esitelmän­sä suo­raan papereista suju­vana sisäluku­na luo­mat­ta kat­set­takaan pelot­tavaan (?) yleisöön. Kun aikara­jat oli­vat vielä tiukat ja sai­vat puhu­jat lisäämään vauh­ti­aan, mumi­nan kuun­telem­i­nen alkoi käy­dä työstä. Useim­mat eivät osan­neet käyt­tää myöskään tekni­ikkaa helpot­ta­maan tek­stin­sä seu­raamista. Vaik­ka biote­knolo­gia ja geen­itekni­ik­ka oli­vat hyvin hal­lus­sa, har­va puhu­ja osasi käyt­tää viestin­täte­knolo­giaa esimerkik­si visuaal­ista viestin­tää tai edes tek­s­tid­io­ja. Pitäisikö käytän­töjä kehit­tää ja saa­da foo­ru­mit elävim­mik­si kohtaamis- ja keskustelu­paikoik­si? Voisiko esitelmät lähet­tää jo ennen kon­gres­sia osal­lis­tu­jien luet­taviksi? Sil­loin jäisi aikaa todel­liselle keskustelulle. Kuul­ti­in Firen­zessä toki myös hyvinkin eläviä suo­ma­laisia ja ital­ialaisia puhu­jia. Muu­tos on siis tulos­sa. Vaviskaa.

Maail­ma alkaa olla yhä enem­män kauhun ja pelon val­las­sa. Firen­ze taideaartei­neen on kuitenkin elävä esimerk­ki kauneu­den voit­toku­lus­ta ja taiteen kri­it­tis­es­tä poten­ti­aal­ista. Med­i­cin kap­pelis­sa Michelan­gelon ”Yö” tuumii:

”Rakkaampi unta kivek­si on jäädä

häpeän, turmel­luk­sen vallitessa,

ei nähdä, kuul­la, onni nukkuessa.

Nyt puhu hil­jaa, unta älä häädä.”

Eipä tai­da nukuk­sis­sa olo onnis­tua psyko­ana­lyytikoil­ta, jot­ka päivit­täin joutu­vat kohtaa­maan omia ja poti­lait­ten­sa kauhu­ja. Toiv­ot­tavasti he jak­sa­vat tehdä sen samal­la rohkeudel­la, jol­la Mari­na Abramović tekee per­for­mansse­jaan. Hänen ret­ro­spek­ti­ivi­nen näyt­te­lyn­sä oli myös nähtävänä Firen­zessä ja herät­ti ihailua tin­kimät­tömyy­del­lään. Se toi mieleeni Franz Kafkan, jon­ka mielestä ”todel­lis­es­ta vas­tus­ta­jas­ta vir­taa raja­ton rohkeus sinuun”.

Kir­jal­lisu­ut­ta

Kaf­ka, Franz (1989). Keis­arin viesti. Suom. Aarno Per­omies. Helsin­ki: Otava.

Michelan­ge­lo (1975). Michelan­gelon runo­ja. Suo­men­tanut Yrjö Kai­järvi. Helsin­ki: Otava.