Johannes Myyrä: Pelkoa ja kauhua Firenzessä

 

Tänä vuon­na IFPS:n Foo­ru­min tee­ma­na Firenzes­sä oli pelon uudet kas­vot. Nel­jän päi­vän aika­na psy­koa­na­lyy­ti­kot ja ‑tera­peu­tit esit­te­li­vät näke­myk­si­ään nyky­kult­tuu­rin luo­mis­ta ja yllä­pi­tä­mis­tä kau­huis­ta. Useim­mis­sa esi­tyk­sis­sä eli IFPS:n perin­ne kult­tuu­rin, yhteis­kun­nan ja kie­len tut­ki­muk­sen yhdis­tä­mi­ses­tä psy­koa­na­lyyt­ti­seen teo­ri­aan. Uute­na ymmär­tä­mis­ho­ri­sont­ti­na mones­sa esi­tyk­ses­sä oli­vat neu­ro­bio­lo­gian uudet löy­döt. Foo­ru­mis­sa ei pelät­ty psy­koa­na­lyy­sin kou­lu­kun­tien ero­ja ja nii­den esil­le­tuo­mis­ta. Oli ihas­tut­ta­vaa kuul­la, että psy­koa­na­lyy­sia ei näh­ty­kään brit­tien kek­sin­tö­nä, ja Klei­nin lisäk­si sai kuul­la kaik­kea Freu­dis­ta jäl­ki­laca­ni­lai­suu­teen. Meil­lä ei juu­ri ole puhut­tu ja kir­joi­tet­tu ita­lia­lai­sis­ta ja muis­ta lati­na­lai­sen kult­tuu­rin psy­koa­na­lyy­ti­kois­ta, jot­ka nyt pää­si­vät esiin avoi­mi­na ja kriit­ti­si­nä teo­ree­tik­koi­na ja klii­nik­koi­na.

Esi­tel­mis­sä pel­ko­ja löy­det­tiin hoi­to­ti­lan­tees­ta poti­laan ja tera­peu­tin siir­to- ja vas­ta­siir­to­suh­teis­ta. Kau­hu­jen ilme­ne­mi­nen poti­laan unis­sa ja musii­kis­sa oli myös tee­ma­na. Tera­peu­tin omat pelot mm. omas­ta tai poti­laan tuhoi­suu­des­ta ja omas­ta van­he­ne­mi­ses­ta tuli­vat nekin puheek­si. Kult­tuu­ris­sa tie­dos­ta­mat­to­man pel­ko tun­tuu ole­van yhtä vah­vaa kuin Freu­din aika­na ja eri­lais­ten elä­män­hal­lin­ta­tek­nii­koit­ten opet­ta­mi­nen on yhtä tuot­toi­saa kuin ennen­kin.

Kult­tuu­rin muu­tok­seen liit­ty­vät pelot tuli­vat vah­vas­ti esiin. Lisään­ty­vän vapau­den aave koe­taan pelot­ta­va­na ja sitä pae­taan vah­vaan auk­to­ri­teet­tius­koon: idioo­tit vali­taan ”demo­kraat­ti­ses­ti” kan­so­jen joh­ta­jik­si. Psy­koa­na­lyy­si on pitä­nyt itse­ään eman­si­pa­to­ri­se­na teo­ria­na, joka pyr­kii ihmi­sen vapau­den lisää­mi­seen. Sik­si­kö se taas Suo­mes­sa­kin on käy­pä­hoi­to­suo­si­tuk­sis­sa syr­jäy­ty­mäs­sä hyvä­nä hoi­to­käy­tän­tö­nä.

Foo­ru­mis­sa käsi­tel­tiin myös yhteis­kun­nan muu­tok­sen herät­tä­miä pel­ko­ja ja psy­koa­na­lyy­sin reak­tioi­ta nii­hin. Eko­ka­ka­stro­fin lisäk­si puhut­tiin toi­seu­den aiheut­ta­mis­ta kau­huis­ta, joi­hin yhteis­kun­ta vas­taa esi­mer­kik­si lähet­tä­mäl­lä aseis­te­tun armei­jan otta­maan vas­taan pako­lais­ka­ra­vaa­ne­ja. Rasis­mi on kas­vus­sa kaik­kial­la ja muu­ka­lai­suus saa­daan taas sijoi­tet­tua itsem­me ulko­puo­lel­le. Tätä mouk­ka­mai­set kan­san­joh­ta­jat käyt­tä­vät tai­ta­vas­ti hyväk­seen levit­tä­mäl­lä val­hei­ta ja syyt­tä­mäl­lä medi­aa vale­uu­ti­sis­ta. Rans­kas­sa ja USA:ssa psy­koa­na­lyy­ti­kot ovat jul­ki­ses­ti arvioi­neet pre­si­dent­tien­sä mie­len­ter­veyt­tä ja psyyk­ki­siä ongel­mia. Mut­ta kuten Freud jo tote­si, jär­jen ääni on hil­jai­nen, ja jat­ku­va taus­ta­mö­ly saa ihmi­set taan­tu­maan joh­ta­jien pal­vo­jik­si. Suo­mes­sa­kin löy­tyy ”viil­tä­vän älyk­käi­tä” kan­san­joh­ta­jia, joi­den viha­pu­het­ta pide­tään aito­na isän­maal­li­suu­te­na.

Toi­seu­den kau­hu liit­tyy myös pat­riar­kaa­tin luhis­tu­mi­seen. Mie­so­le­tet­tu­jen val­ta-ase­ma on uhat­tu­na. Suku­puo­li­jär­jes­tel­mä, joka on taan­nut ”toi­sen suku­puo­len” alis­ta­mi­sen on jou­tu­nut kysee­na­lai­sek­si myös trans‑, inter- ja muun­su­ku­puo­lis­ten voi­mak­kaas­sa esil­le­tu­los­sa. Objek­ti­suh­tei­den pal­von­nan jäl­keen suku­puo­li­suus ja sek­su­aa­li­suus tai­ta­vat­kin olla palaa­mas­sa psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian yti­meen.

Firenzes­sä puhut­tiin bio­tek­no­lo­gian kehit­ty­mi­ses­tä. Gee­ni­tek­no­lo­gia mah­dol­lis­taa sai­rauk­sien eli­mi­noi­mi­sen jo sikiö­vai­hees­sa, mut­ta voi­daan­ko sitä käyt­tää myös ”oikean­lais­ten” ihmis­ten tuot­ta­mi­seen? Lää­ke­tie­de pys­tyy anta­maan mah­dol­li­suu­den lisään­ty­mi­seen lap­set­to­muu­des­ta kär­si­vil­le. Bio­tek­no­lo­gian seu­rauk­se­na lisään­ty­mi­nen voi­daan erot­taa sek­su­aa­li­suu­des­ta. Las­ten syn­ty­mi­seen ei tar­vi­ta enää (hetero)paria. Isäk­si ja äidik­si voi tul­la myös luo­vu­te­tuil­la siit­tiöil­lä ja muna­so­luil­la ja käyt­tä­mäl­lä sijais­syn­nyt­tä­jiä. Nyt muo­dos­tuu uuden­lai­sia van­hem­muuk­sia. Lap­sia voi olla samaa suku­puol­ta ole­vil­la pareil­la ja yksin elä­vil­lä mie­hil­lä ja nai­sil­la. Ita­lia­lai­sen tut­ki­muk­sen tulok­set osoit­ti­vat että homo­van­hem­pien lap­sil­la ei ole enem­pää ongel­mia kuin hete­ro­pa­rien jäl­ke­läi­sil­lä. Ongel­mia kui­ten­kin riit­tää. Onko lap­sel­la oikeus/velvollisuus saa­da tie­tää bio­lo­gi­set van­hem­pan­sa? Miten tie­tä­mät­tö­myys vai­kut­taa iden­ti­tee­tin kehi­tyk­seen? Mikä on bio­lo­gian osuus iden­ti­tee­tin mää­räy­ty­mi­ses­sä?

Kuva per­hees­tä on muut­tu­mas­sa ja psy­koa­na­lyy­sil­la on mah­dol­li­suus luo­da uusia kuvia ja fan­t­asioi­ta esi­mer­kik­si kan­ta­näys­tä, johon osal­lis­tuu­kin kah­den sijas­ta kol­me. Muut­tuu­ko käsi­tys oidi­pus­komplek­sis­ta oidi­pus­komplek­si­suu­dek­si? Firenzes­sä kysyt­tiin myös, onko oidi­pus­ku­vio ympy­rä vai kol­mio.

Firenzen kokous oli innos­ta­va koke­mus avoi­muu­des­ta teo­rian ja käy­tän­nön muu­tok­sil­le, joi­ta yhteis­kun­nan muut­tu­mi­nen ja huma­nis­tis­ten tie­tei­den, yhteis­kun­ta­tie­tei­den ja neu­ro­tie­tei­den kehi­tys tun­tuu vaa­ti­van. Voi­tai­siin­ko siten vält­tää psy­koa­na­lyy­sin kehit­ty­mi­nen tota­li­taa­ri­sek­si ideo­lo­giak­si, jota voi­daan käyt­tää val­lit­se­van sor­to­jär­jes­tel­män pön­kit­tä­mi­seen?

Firenzes­sä pel­ko ja kau­hu eivät näky­neet niin­kään esi­tys­ten aiheis­sa ja roh­keis­sa väit­teis­sä. Ehkä se oli enem­män läs­nä esit­tä­mis­ta­vas­sa. Useim­mat luki­vat esi­tel­män­sä suo­raan pape­reis­ta suju­va­na sisä­lu­ku­na luo­mat­ta kat­set­ta­kaan pelot­ta­vaan (?) ylei­söön. Kun aika­ra­jat oli­vat vie­lä tiu­kat ja sai­vat puhu­jat lisää­mään vauh­ti­aan, mumi­nan kuun­te­le­mi­nen alkoi käy­dä työs­tä. Useim­mat eivät osan­neet käyt­tää myös­kään tek­niik­kaa hel­pot­ta­maan teks­tin­sä seu­raa­mis­ta. Vaik­ka bio­tek­no­lo­gia ja gee­ni­tek­niik­ka oli­vat hyvin hal­lus­sa, har­va puhu­ja osa­si käyt­tää vies­tin­tä­tek­no­lo­gi­aa esi­mer­kik­si visu­aa­lis­ta vies­tin­tää tai edes teks­ti­dio­ja. Pitäi­si­kö käy­tän­tö­jä kehit­tää ja saa­da foo­ru­mit elä­vim­mik­si koh­taa­mis- ja kes­kus­te­lu­pai­koik­si? Voi­si­ko esi­tel­mät lähet­tää jo ennen kongres­sia osal­lis­tu­jien luet­ta­vik­si? Sil­loin jäi­si aikaa todel­li­sel­le kes­kus­te­lul­le. Kuul­tiin Firenzes­sä toki myös hyvin­kin elä­viä suo­ma­lai­sia ja ita­lia­lai­sia puhu­jia. Muu­tos on siis tulos­sa. Vavis­kaa.

Maa­il­ma alkaa olla yhä enem­män kau­hun ja pelon val­las­sa. Firenze tai­de­aar­tei­neen on kui­ten­kin elä­vä esi­merk­ki kau­neu­den voit­to­ku­lus­ta ja tai­teen kriit­ti­ses­tä poten­ti­aa­lis­ta. Medicin kap­pe­lis­sa Mic­he­lan­ge­lon ”Yö” tuu­mii:


”Rak­kaam­pi unta kivek­si on jää­dä

häpeän, tur­mel­luk­sen val­li­tes­sa,

ei näh­dä, kuul­la, onni nuk­kues­sa.

Nyt puhu hil­jaa, unta älä hää­dä.”

Eipä tai­da nukuk­sis­sa olo onnis­tua psy­koa­na­lyy­ti­koil­ta, jot­ka päi­vit­täin jou­tu­vat koh­taa­maan omia ja poti­lait­ten­sa kau­hu­ja. Toi­vot­ta­vas­ti he jak­sa­vat teh­dä sen samal­la roh­keu­del­la, jol­la Mari­na Abra­mo­vić tekee per­for­mans­se­jaan. Hänen ret­ros­pek­tii­vi­nen näyt­te­lyn­sä oli myös näh­tä­vä­nä Firenzes­sä ja herät­ti ihai­lua tin­ki­mät­tö­myy­del­lään. Se toi mie­lee­ni Franz Kaf­kan, jon­ka mie­les­tä ”todel­li­ses­ta vas­tus­ta­jas­ta vir­taa raja­ton roh­keus sinuun”.


Kir­jal­li­suut­ta

Kaf­ka, Franz (1989). Kei­sa­rin vies­ti. Suom. Aar­no Pero­mies. Hel­sin­ki: Ota­va.

Mic­he­lan­ge­lo (1975). Mic­he­lan­ge­lon runo­ja. Suo­men­ta­nut Yrjö Kai­jär­vi. Hel­sin­ki: Ota­va.