Juhani Ihanus & Kristiina Lindfors: Liisa Keltikangas-Järvisen haastattelu

”Toimin­ut asiantun­ti­jana” – Liisa Keltikan­gas-Järvisen haastattelu

Liisa Keltikan­gas-Järvi­nen toi­mi sovelta­van psykolo­gian apu­lais­pro­fes­so­ri­na 1981–1992 ja psykolo­gian pro­fes­so­ri­na Helsin­gin yliopis­tossa vuosi­na 1992–2014. Sen jäl­keen hän on ollut ”Per­son­al­i­ty and well-being” ‑tutkimus­ryh­män johta­jana Helsin­gin yliopis­tossa. Hänen moni­ti­eteiset tutkimuk­sen­sa ovat koske­neet muun muas­sa tem­pera­ment­tiero­ja ja niiden yhteyk­siä varhaiskas­vatuk­seen, kouluped­a­gogi­ikkaan, las­ten ja nuorten hyv­in­voin­ti­in sekä työelämään. Keltikan­gas-Järvi­nen on tun­net­tu myös tietokir­jail­i­jana, joka on julkaissut esimerkik­si teok­set Hyvä itse­tun­to (1994), Tunne itsesi, suo­ma­lainen (2000), Tem­pera­ment­ti: Ihmisen yksilöl­lisyys (2004), Tem­pera­ment­ti ja koulumen­estys (2006), Sosi­aal­isu­us ja sosi­aaliset taidot (2010), ”Hyvät tyyp­it” – tem­pera­ment­ti ja työelämä (2016) sekä uusim­pana Ujot ja intro­ver­tit (2019). Pro­fes­so­rili­it­to val­it­si Keltikan­gas-Järvisen Vuo­den pro­fes­sorik­si 2008. Vuon­na 2010 hän sai Lau­ri Jäntin säätiön tietokir­japalkin­non ja vuon­na 2019 Suomen Kult­tuuri­ra­has­ton suur­palkin­non ”van­ho­jen totuuk­sien tuulet­tamis­es­ta, ujo­jen rohkeas­ta puo­lus­tamis­es­ta”. Yhteiskun­nal­lis­es­ta vaikut­tamis­es­ta hän on saanut Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkin ja Suomen Lei­jo­nan komentajamerkin.

Lehtemme toimit­ta­jat tapa­si­vat Liisa Keltikan­gas-Järvisen 19.3.2019 ja kävivät pitkän keskustelun, jos­ta tähän on valikoitu muu­tamia otteita.

Dig­i­tal­isaa­tio ja yksi viralli­nen totuus

Kris­ti­ina Lind­fors (= KL): Puhutaan­pa ensin hie­man digitalisaatiosta.

Liisa Keltikan­gas-Järvi­nen (= LKJ): Vieras­tan siihen liit­tyvää hypeä, joka tekee siitä itseis­ar­von ja ylipään­sä itses­tään selvän arvon. Tietysti dig­i­tal­isaa­tion käyt­tö­taitoa tarvi­taan nykyään, mut­ta on eri asia suun­nitel­la koulu dig­i­tal­isaa­tio­ta varten kuin dig­i­tal­isaa­tio koulua varten. Jos ensisi­jaisek­si tulee tekni­ik­ka ja tois­si­jaisek­si sub­stanssi, sil­loin sub­stanssista joudu­taan aina anta­maan perik­si. Kuin­ka hirveän paljon lob­baus­ta on tämän dig­i­tal­isaa­tion takana, kun se ete­nee sel­l­aista vauh­tia, että siihen on vaikea yhdis­tää kri­it­tistä keskustelua. Tot­ta kai yhteiskun­ta menee sitä kohti ja lapset opete­taan käyt­tämään sitä.

Juhani Ihanus (= JI): Kun jokin tehdään viral­lisek­si totu­udek­si, sitä ei saa arvostel­la. Huo­masin viime syksynä ope­tusalan ammat­tili­itonkin verkko­sivul­ta main­in­nan, joka moit­ti sin­ua ja työryh­määsi epäeet­tisyy­destä, kos­ka olitte ennen julka­isua etukä­teen ker­toneet tutkimuk­senne tulok­sista. Täl­laista ennakkoti­etoa tulok­sista annetaan nykyään vaik­ka kuin­ka paljon, mut­ta tulok­senne ilmiöop­pimis­es­ta ja dig­i­tal­isaa­tios­ta haas­toi­vat liiak­si viral­lista lin­jaa. Pian tuo main­in­ta kyl­läkin oli pois­tet­tu verkkosivulta.

LKJ: Niin oli tehty. Tulok­semme oli­vat sil­loin jo eden­neet tieteel­lisessä arvios­sa, ja nyt yksi artikke­li on jo julka­istukin, tosin nikotellen. Ensim­mäistä ker­taa näet kohtasin tyr­mistyneenä myös sel­l­aisen seikan, että dig­i­tal­isaa­tio­tutkimus­ta julkai­sevas­sa lehdessä tode­taan alku­sivul­la, että lehti julkaisee vain sel­l­aisia jut­tu­ja, jot­ka tuke­vat dig­i­tal­isaa­tion käyt­töä. Tätä min­un oli vaikea uskoa. Ajatelka­a­pa samaa lääketi­eteessä: otamme julka­istaviksi vain sel­l­aisia jut­tu­ja, jot­ka tuke­vat tämän unilääk­keen käyt­töä. Se ei ole mis­sään muual­la mah­dol­lista, mut­ta use­am­mas­sa dig­i­tal­isaa­ti­ole­hdessä on ker­rot­tu, että julkaisemme vain posi­ti­ivisia ja dig­i­tal­isaa­tion käyt­töä tuke­via tuloksia.

JI: Tieteel­listä kri­ti­ikkiäkään ei saisi enää esit­tää täl­lä alueella.

LKJ: Ei edes tutkimuskri­ti­ikkiä enää ja siitä syn­tyvää keskustelua. Tämä on minus­ta pitkä askel taak­sepäin, niin paljon kuin tutkimuk­sen eti­ikas­ta ja tutkimuk­seen luot­tamis­es­ta puhutaan. On viralli­nen totu­us, ja sit­ten sen viral­lisen totu­u­den kyseenalais­t­a­mi­nen kiis­tat­tomil­la tutkimus­tu­lok­sil­la on epäeet­tistä. Min­ulle ker­ro­tun mukaan ope­tushal­li­tuk­sen pääjo­hta­ja Olli-Pekka Heinonen kir­joit­ti luulleen­sa, että nämä tutkimus­tu­lok­semme oli­vat vit­si. Siinä min­ut oli kuulem­ma mainit­tu ihan nimeltä ja negati­iviseen sävyyn: Keltikan­gas-Järvi­nen taas halu­aa kohah­dut­taa ja puhua eri tavoin kuin yhteiskun­nas­sa yleen­sä puhutaan. Har­mit­taa kun en ennät­tänyt itse lukea sitä, kos­ka parin tun­nin kulut­tua jut­tu oli poistettu.

KL: Pelot­tavaa että saako tääl­lä olla vain yksi kon­sen­sus. Onko tämä muut­tunut enem­män siihen suuntaan?

LKJ: Jos min­ulle olisi aikoinaan ker­rot­tu, että muu­tos on näin voimakas ja tähän suun­taan, niin en var­maan sin­isilmäisenä olisi uskonut. Olen kuvitel­lut, että tutkimus vaikut­taa yhä enem­män ja kun tutkimus­ta tulee lisää, se ohjaa ajat­telu­amme. Kun aloitin tutkimustyön, asiantun­ti­ja oli asiantun­ti­ja. Pääsin 1980-luvun lop­pu­un niin, että en antanut val­oku­vaa haas­tat­telu­un, ja se oli ihan nor­maalia. Lehdis­sä luki vain ”asiantun­ti­jana toimin­ut”. Sit­ten alkoi tul­la yhä enem­män val­oku­vapyyn­töjä jo ennen kuin esitelmä pide­tään. Pian alkoi voimakas henkilöi­tymi­nen, ikään kuin ilman muu­ta jokainen tutk­i­ja esit­tää omia mielip­iteitään. Kun voimakas henkilöi­tymi­nen eteni, se alkoi jo vakavasti rajoit­taa tutkimus­tu­losten julkituomista.

Nyt olen jo tot­tunut siihen, että sanomisiani valikoidaan tarkoi­tushakuis­es­ti. Esimerkik­si olen nyt pitkään yrit­tänyt herät­tää keskustelua siitä, mikä on taap­er­on hyvä päivähoito. Se on aivan mah­do­ton­ta. Jo aja­tuskin, että alet­taisi­in puhua laadus­ta, kään­tyy lehdessä välit­tömästi kom­men­tik­si ”äid­it koti­in, taap­eroa ei saa viedä päivähoitoon”, vaik­ka en ole koskaan niin sanonut. Sama aja­tus olisi, että jos ter­veyskeskuk­ses­sa on kor­jat­tavaa, niin sitä ei saa sanoa ääneen, etteivät sen käyt­täjät syyl­listy, ja parem­pi olisi, että kaik­ki hoitaisi­vat vaivansa itse kotona. Tutk­i­jaan lyödään tiet­ty leima. Kysytään tiety­istä asioista, ja sen jäl­keen kir­joite­taan niin kuin tämän brändin toimit­ta­jan mielestä kuu­luu sanoa. Valmis otsikko on jo ole­mas­sa. Esimerkik­si min­ul­ta on use­am­man ker­ran kysyt­ty: ”Eikö olekin niin, että homo­pareille ei saa antaa las­ta?” Olen ker­tonut, että tutkimusten mukaan tarvi­taan pysyvyyt­tä ja rakkaut­ta, aitoa kiin­nos­tus­ta lapseen, eikä mikään näistä ole sidot­tu sukupuoleen. Tätä ei julka­ista, kos­ka se ei sovi siihen brändi­in, joka min­ulle on asetet­tu. Min­un tulee edus­taa kotona ole­vien äitien ydin­per­het­tä. Tämä oikeasti alkaa olla tutkimustiedon levit­tämisen uhka, kos­ka nyt on aika paljon nuo­ria tutk­i­joi­ta, jot­ka sanovat vain niitä asioi­ta, joista peukute­taan ja tykätään. Varovais­es­ti ja kiltisti puhu­vat nuoret tutk­i­jat ehdot­tomasti kieltäy­tyvät sanomas­ta sel­l­aista, mikä on tämän yleisen kon­sen­suk­sen vas­taista. Sil­loin tutkimus ei muu­ta maailmaa.

JI: Ale­taan jopa uhkail­la niitä, jot­ka sanovat jotakin kri­it­tistä ja epämiel­lyt­tävää. Kun tiedo­tusvä­li­neet suo­si­vat tiet­tyjä asiantun­ti­joi­ta, se voi johtaa asiantun­ti­ju­u­den rapau­tu­miseen. Melkein kuka tahansa voi nykyään väit­tää ole­vansa asiantun­ti­ja, sil­lä mon­en­laisia tiedos­to­ja on löy­det­tävis­sä ja omaa kan­taa voi perustel­la sopi­val­la tutkimus­datal­la. Lisäk­si tutk­i­joidenkin on osat­ta­va ”alus­toitua”, olla sosi­aalises­sa medi­as­sa riit­tävän monel­la alustalla.

LKJ: Minä en ole mil­lään alustalla.

JI: Niin, olet tun­net­tu ilman alus­taa ja sanomasi menee läpi, kos­ka siinä on tarpeek­si ärsyt­tävää aines­ta ja se tuot­taa uutisia.

LKJ: Enää ei ole mikään fak­taa, vaan jatku­vaa tili­tys­tä, ”miltä mus­ta tun­tuu”. Fak­toil­la ja ratio­naalisel­la päät­te­lyl­lä ei ole merk­i­tys­tä, vaan niiden yli ajaa aina se, miltä mus­ta tun­tuu – ja mus­ta pitää tun­tua aina kival­ta. Ja jos ei mus­ta tun­nu kival­ta, sinä olet inhot­ta­va ihmi­nen. Toisin sanoen, jos ker­ron tutkimus­tu­lok­sen, joka ei tun­nu kival­ta, niin minä olen inhot­ta­va ihmi­nen. Tämä on ihan perusku­vio koko ajan.

KL: Pelkäävätköhän nuoret tutk­i­jat? Tun­tuu, että keskustelu on usein laimea­ta, ei ote­ta paljon kan­taa mihinkään.

LKJ: Pelkää on lievä sana. Voisin sanoa, että osa on jo valmi­ik­si pani­ikissa niin, etteivät ker­ro mitään, mikä ei ole odotuk­si­in sopi­vaa. Varovaisu­us on hyvin pitkäl­lä. Tutk­i­ja toivoo: ”Tykätkää mus­ta, tykätkää mus­ta” ja las­kee peukutuksia.

Psykolo­gian his­to­ri­as­ta ja psyko­ana­lyysin ase­mas­ta tietei­den kentällä

JI: Elämyshakuisu­us ja uutu­u­den­tavoit­telu (sen­sa­tion seek­ing, nov­el­ty seek­ing) ovat tut­tu­ja myös tieteen alal­la. Olet main­in­nut tem­pera­ment­ti­tutkimuk­senkin kohdal­la juuri sen, että nykyään ei taju­ta, miten hirveän van­ha, aina anti­ik­ista saak­ka, tem­pera­mentin käsite on. Se kek­sitään yhä uudelleen, ja kaik­ki halu­a­vat tuo­da oman käsit­teistön­sä ja brändin­sä siihen päälle. Kuvaat hyvin his­to­ri­at­to­muu­den ongel­maa ja siitä johtu­vaa per­spek­ti­ivien kapeutumista.

LKJ: Olen vielä kri­it­tisem­min kir­joit­tanut tutk­i­joiden his­to­ri­al­lisen per­spek­ti­ivin puut­teista uudessa teok­ses­sani Ujot ja intro­ver­tit. His­to­ri­at­to­muus on usein ihan käsit­tämätön­tä. Sama asia kek­sitään uudel­la nimel­lä uud­estaan ja uud­estaan. Eräässä sem­i­naaris­sa tuli esi­in ”itsete­hokku­us”, minäpystyvyyskäsi­tys (self-effi­ca­cy) uute­na per­soon­al­lisu­u­den löytönä. Se oli kuitenkin aivan ident­ti­nen 1960-luvun lop­un ”kon­trol­lin sijain­nin” kanssa. Ja kun men­nään taak­sepäin, se löy­tyy jo 1940-luvul­ta. Samoin jokin aika sit­ten esitet­ti­in uute­na, miten tärkeätä on erot­taa ”state” ja ”trait” per­soon­al­lisu­udessa. Kuin­ka ollakaan, löysin jo 1940-luvul­ta per­soon­al­lisu­usp­sykolo­gias­ta jaon struk­tu­ral­is­mi­in ja funk­tion­al­is­mi­in. Struk­tu­ral­is­mi etsii ”traits”:ejä, reak­tioi­ta tilanteessa, ja funk­tion­al­is­mi etsii perus­rak­en­tei­ta eli ”states”:ejä. Tilas­toti­eteen uusien mallien avul­la voidaan tietysti tutkia uudel­la taval­la ”states”:ejä ja ”traits”:ejä.

KL: Psykolo­gian tutk­in­torak­en­teista psykolo­gian his­to­ri­aan liit­tyvät kurssit on kuitenkin viime aikoina hävitet­ty kokon­aan itsenäis­inä kurs­seina tai ainakin kor­vat­tu kir­ja­tent­teinä. Olisiko nyt kuitenkin tärkeää, että opiske­li­jat saisi­vat jonkin his­to­ri­al­lisen käsi­tyk­sen esimerkik­si juuri funk­tion­al­is­mista ja strukturalismista.

LKJ: Ei [kir­jan­tent­ti] ole vas­taa­va, sen pitäisi olla luen­to, kos­ka luen­noit­si­ja voi vetää lan­gat yhteen. Kir­jo­ja voi lukea, mut­ta tarvi­taan myös henkilö, jol­la on kokon­aisku­va ja joka voi ker­toa, että Eysenck sanoo näin ja Jung sanoo jo saman asian tääl­lä. Ja sit­ten kun Eysenck sanoo näin, myöhem­min Gray väit­tää, että on keksinyt uuden idean, vaik­ka tämä löy­tyykin jo Eysenckil­lä ja Jungilla. Ihmi­nen on ollut monil­la tavoin saman­lainen tuhat vuot­ta. Ne samat asi­at, jot­ka me huo­maamme ihmis­es­tä, on obser­vaa­tion kaut­ta huo­mat­tu Hip­pokra­teen aikana. Mut­ta asioiden seli­tyk­siä ja kausaal­isuhtei­ta koske­va ymmär­rys on lisään­tynyt. Aivoku­van­t­a­mi­nen antaa nyt seli­tyk­sen sel­l­aiselle, minkä ole­mas­saolon jo Hip­pokrates havait­si. Hän vain luuli, että ilmiön perus­tana oli­vat keltainen sap­pi, veri, lima ja mus­ta sap­pi. Se oli sen ajan biokemi­aa. Syvälli­nen ymmärtämi­nen vaatii näi­den his­to­ri­al­lis­ten kytkösten tuntemista.

KL: Löysin muuten van­has­ta Psykolo­gia-lehdestä 4/1980 täl­laisen kir­joit­ta­masi artikke­lin otsikol­la ”Tuhokäyt­täy­tymisen motiivit”.

JI: Siinä viit­taat psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an perustal­ta juuri tulkin­nal­lisu­u­den osu­u­teen ja siihen, että tulkin­nois­sa on syvyy­sero­ja. Keräämme paljon tutkimus­dataa, mut­ta meil­lä täy­tyy olla myös jokin teo­reet­ti­nen näkökul­ma, jon­ka avul­la voimme tulki­ta dataa ja saat­taa sitä ymmär­ret­tävi­in yhteyksiin.

LKJ: Sehän ei ole hävin­nyt mihinkään. Se, mis­tä me nyt etsimme uut­ta evi­denssiä ja tiedon lisäämistä, on aivoku­van­t­a­mi­nen ja aiv­o­tutkimus. On yhtäkkiä havait­tu asioi­ta, jot­ka ovat mielestäni aika ennenku­u­lumat­to­mia löytöjä, vaikka­pa se, että aikuisen ihmisen aivois­sa opi­aat­tisys­tee­mi on yhtey­dessä kiin­tymys­suh­teen vakau­teen. Olen mukana mon­es­sa aiv­o­tutkimuk­ses­sa ja sitä mieltä, että aiv­o­tutkimus vie ymmärtämistä yhden ison pykälän eteen­päin. Mut­ta kun tarkastel­laan, mitä tulok­sista voidaan päätel­lä, niin ne korosta­vat entis­es­tään kiin­tymys­suh­teen tärkeyt­tä ihmisen hyv­in­voin­nille, ei aivo­jen tärkeyt­tä. Lop­pu­jen lopuk­si aiv­o­tutkimus osoit­taa, että ensim­mäisil­lä elin­vu­osil­la, jol­loin kytkök­siä aivoihin raken­netaan, on suuri merk­i­tys ihmisen lop­puelämälle, aivan niin kuin Freud väitti.

JI: Neu­rop­syko­ana­lyysi on koet­tanut yhdis­tää neu­roti­eteitä ja psykoanalyysia.

LKJ: Eräässä psykolo­gian yleisöti­laisu­udessa mainitsin aiv­o­tutkimuk­ses­ta ja Freud­ista. Sanoin, että Freud havait­si obser­vaa­tion kaut­ta, että masen­tuneel­la aikuisel­la on paljon hylkäämisen koke­muk­sia lapse­na. Kun sen ajan lääketi­eteel­lä ei ollut aav­is­tus­takaan, miten tämä havait­tu ilmiö voisi selit­tyä, Freud lähti rak­en­ta­maan omia selit­täviä mekanis­me­jaan. Sit­ten sanoin, että edelleenkin tämä havain­to, jon­ka Freud teki, pitää paikkansa ja nyt aiv­o­tutkimus on ker­tonut, mitä nämä mekanis­mit voisi­vat olla. Me esimerkik­si tiedämme, että kaltoinko­hdel­luille apinan­poikasille syn­tyy sero­toni­in­isys­teemimuu­tok­sia, jot­ka jäävät pysyviksi ja jot­ka aiheut­ta­vat sekä fys­i­ol­o­gisen valmiusti­lan että ihmisen masen­nuk­sen kaltaisen toimin­nan. Eli on ihan selitet­tävis­sä, miten mon­et hylkäämisen koke­muk­set tuot­ta­vat muu­tok­sia aivois­sa ja altista­vat masen­nuk­selle. Hert­ti­nen aika, kun yleisö suut­tui. Heille Freud oli niin hieno ajat­teli­ja, että aiv­o­tutkimus ei voi mil­lään taval­la täy­den­tää eikä tuo­da mitään lisää Freudi­in, että on loukkaavaa sel­l­aista edes ajatel­la. Olin ihan ihmeissäni.

JI: Freud­han oli aluk­si neu­rolo­gi ja piti 10 vuot­ta neu­rolo­gin prak­ti­ikkaa ennen kuin hän ryhtyi psyko­ana­lyytikok­si. Hän nimeno­maan kan­nat­ti jatku­vaa yhteyt­tä neu­roti­eteisi­in ja biolo­giaan. Hän­hän jopa sanoi eri yhteyk­sis­sä, että biolo­gia on tule­vaisu­u­den tiede. Psyko­ana­lyytikko­jen pitää aina noteer­a­ta, mitä biolo­gias­sa tapah­tuu, hän kehot­ti. Jatkoit vain taval­laan Freudin perustalta.

LKJ: Opiskelu­aikanani kuilu oli kaikkein suurin juuri psyko­ana­lyysin ja aiv­o­tutkimuk­sen välil­lä. Aiv­o­tutk­i­jat pitivät psyko­ana­lyysia pelkkänä huuhaana. Nyt voi sanoa, että aiv­o­tutkimus tuot­ti psyko­ana­lyysin per­soon­al­lisu­uskäsi­tyk­selle parhaan evidenssin.

JI: Niin kuin psykolo­giankin his­to­ri­as­ta nähdään, tietyt suun­tauk­set ovat olleet val­lal­la jonkin aikaa, mut­ta sit­ten ne ovat jääneet syr­jään. ”Kog­ni­ti­ivi­nen kumous” levit­täy­tyi kaikkialle. Nyt kuitenkin neu­roti­eteessäkin on todet­tu, että kog­ni­ti­ivi­nen neu­rotiede ei riitä, vaan affek­tit ja sosi­aaliset aiv­ot, kiin­tymys­suhdeaiv­ot, on otet­ta­va neu­roti­eteessä huomioon. ”Mei­dän” neu­roti­eto tai ”mei­dän” Freud on rajal­lista. Juuri tietei­den­väliset pro­jek­tit voivat herät­tää ärtymys­tä, ja läht­enevätkö rohkeim­mat tutk­i­jat niihin mukaan?

LKJ: Opiskelu­aikanani ker­ta kaikki­aan betoni­in muu­ratut raja-aidat oli­vat ole­mas­sa ja toimi­vat kyl­lä esteenä laa­jem­malle ymmärtämiselle. Biolo­gia oli kirosana. Sil­loin kun olin opiske­li­ja, en tätä rajoit­tuneisu­ut­ta osan­nut nähdä. Tutk­i­jana sen sijaan olen aina tehnyt yhteistyötä laa­jasti enkä voi kuvitel­la, että ymmär­rys asioista voisi syn­tyä yhden tieteen varassa.

JI: Nykyään­hän myös eräät psyko­ana­lyyt­tis­es­ti suun­tau­tuneet kysyvät, mitä he tekevät neu­rotiedol­la. On väitet­ty jopa, että on ihan sama, mitä siel­lä aivois­sa on, vaik­ka olisi mak­salaatikkoa, psyko­ana­ly­y­sis­sa ja psykoter­api­as­sa kun työsken­nel­lään merk­i­tys­ten kanssa.

LKJ: Ihan käsittämätöntä.

KL: Tieteel­lisessä yliopistop­sykolo­gias­sa taas tun­tuu, että on ihan päin­vas­toin: ei yhtään hyväksytä psykodynamiikkaa.

LKJ: Näin on, ei se ainakaan val­tavir­ta ole. Samal­la psykolo­gian asiantun­te­mus häviää tiety­iltä alueil­ta, jot­ka ovat voimakkaasti sidok­sis­sa siihen lapsen varhaiske­hi­tyk­seen, jos­ta psyko­dy­naami­nen ajat­telu ker­too. Vaikka­pa 3–6 ikävuo­den kehi­tyk­ses­tä puhutaan nykyään läh­es pelkästään kog­ni­ti­ivise­na kehi­tyk­senä. Sosi­aalisen kehi­tyk­sen ajatel­laan ole­van vain sosi­aal­ista vuorovaiku­tus­ta ryh­mässä, jol­loin psyko­dy­nami­ik­ka on kor­vau­tunut varhaiskas­vatuk­sen ideoil­la. Olen aika häm­mästynyt, kun psykolo­geil­la ei ker­ta kaikki­aan ole mitään san­ot­tavaa tässä yhteiskun­nal­lises­sa keskustelus­sa. Jos psykolo­gia menee liian yksipuolisek­si, niin psykolo­geil­ta häviää mah­dol­lisu­us toimia tiety­il­lä alueil­la asiantuntijana.

Psyko­dy­nami­ikas­ta psyko­so­mati­ikkaan, ter­veysp­sykolo­giaan ja takaisin merkityksiin

JI: Olisi mie­lenki­in­toista kuul­la myös omas­ta aka­teemis­es­ta his­to­ri­as­tasi. Psyko­dy­naami­nen ajat­telu oli vah­vasti edustet­tuna 1970-luvul­la, kun olit opiske­li­ja ja R. Olavi Viita­mä­ki oli Helsin­gin yliopis­tossa sovelta­van psykolo­gian pro­fes­so­ri­na. Oma graduni valmis­tui 1979, mut­ta sin­ul­la oli jo tätä aiem­min väitöskirja.

LKJ: Vuon­na 1977. Jatkoin väitöskir­jaan saman tien mais­te­ri­opin­to­jen jälkeen. 

JI: Eikö väitöskir­ja ollut psykodynaaminen?

LKJ: Oli, ihan kokon­aan. Kun lähdin tekemään väitöskir­jaa ja Psykolo­gia-lehden [vuo­den 1980] artikke­lia, yri­tyk­seni oli kään­tää psyko­ana­lyysi empi­iriseen mit­taamiseen. Voisi kyl­lä sanoa, että lop­ul­ta tämä jäi tieteestä niin kauas kuin olla ja voi. Kun joskus on kysyt­ty väitöskir­jani aihet­ta, olen sanonut, että tutkin väki­val­tarikok­sen tehneitä miehiä ja itse­murhaa yrit­täneitä naisia ja sain tulok­sek­si, että he oli­vat eri­laisia. Sain väitöskir­jas­ta eximi­an, ja sel­l­aiset asi­at, jot­ka nykyään oli­si­vat heikkouk­sia, oli­vat siihen aikaan työni vahvuuk­sia. Sain eriko­is­main­in­nan luovu­ud­es­ta ja ennakkolu­u­lot­to­muud­es­ta, kun keksin itse mittare­i­ta. Se oli sitä aikaa. Kohutin ja Kern­ber­gin teo­ri­at tar­jo­si­vat kuitenkin väki­val­tarikol­lisu­udelle toimi­van selitysmallin.

Yhden saa­mani palaut­teen todel­la muis­tan. Dekkare­i­ta kir­joit­tanut poli­isi Mat­ti Yrjänä Joen­suu, joka kir­joit­ti Har­jun­pää-sar­jaa, sanoi ker­ran haas­tat­telus­sa, että hänelle on ollut suurimpia lukuelämyk­siä min­un Väki­val­ta ja itse­tuho ‑teok­seni (1979). Hän sanoi, että sieltähän löy­tyivät mei­dän kaik­ki väki­val­tarikol­lisemme, ja hänen mielestään jokaisen poli­isin tulisi lukea kir­ja. Psyko­dy­naami­nen teo­ria antoi hyvän selvi­tyk­sen siihen, minkälaisia eri­laisia dynami­ikko­ja väki­val­tarikol­lisu­u­den taustal­la oli, vaik­ka alun perin min­ul­la ei ollut har­main­ta aav­is­tus­ta siitä, kuin­ka mallinnus sopisi oikeaan elämään. Psyko­dy­naami­nen teo­ria aut­toi selit­tämään, ei mit­taa­maan ja ennus­ta­maan. Aineis­tona min­ul­la oli­vat siis murhas­ta, tapos­ta tai kuole­man­tuot­ta­muk­ses­ta elinkautista tai pitkää tuomio­ta istu­vat vangit.

JI: Muis­tan, että aloit kir­joit­taa enem­män englan­niksi 1980-luvun alkupuolel­la. Sil­loin kir­joituk­si­isi tuli jokin lisä, olisiko ollut psyko­so­mati­ik­ka, joka alkoi väl­jen­tää psyko­dy­naamista tra­di­tio­ta. Sen myötä alkoi olla mah­dol­lisuuk­sia solmia yhteyk­siä lääketi­eteeseen päin. Olenko oikeassa?

LKJ: Näin on. Opiske­li­jana selvisin mais­terik­si luke­mat­ta sanaakaan aivoista, kos­ka siihen aikaan ajatelti­in, että aivoil­la ei ole tekemistä mie­len toimin­nan kanssa, vaan niil­lä on merk­i­tys­tä vain muis­tamises­sa ja oppimises­sa. Ain­oa asia, mikä min­ulle jäi aivoista mieleen, oli että otsa­lohko selit­ti pro­jek­ti­ivi­sis­sa testeis­sä eläin­li­ikev­as­tauk­sia. Siinä vai­heessa psyko­so­mati­ik­ka oli kor­re­laa­ti­olis­to­ja. Oli kek­sit­ty kokon­ais­val­taisu­us-ter­mi, jota hoet­ti­in, mut­ta oikeasti ajatuk­sel­la ei ollut kokon­ais­val­taisen kanssa mitään tekemistä, vaan aina psyykki­nen oli syy ja somaat­ti­nen oli oire. Oli myös ihmeel­lisiä sym­bol­isia merk­i­tyk­siä ja tiedosta­mat­to­mia yhteyk­siä: ast­ma oli avun­hu­u­to, ihot­tuma oli riip­pu­vu­us, hos­tili­teet­ti oli maha­haa­va ja selkäkivut psyykkisen taakan kan­tamista ilman edes tarvet­ta selitää, miten ja mik­si. Alexan­derin ja Dun­barin teo­ria 1940-luvul­ta selit­ti psyko­so­maat­tisia sairauk­sia ole­van seit­semän, The Holy Sev­en. Ei ollut kuitenkaan mitään seli­tys­tä sille, minkä takia joitakin sairauk­sia kuten maha­haavaa pidet­ti­in psyyken aiheut­ta­m­i­na ja joitakin mui­ta suolis­to­sairauk­sia ei.

Aloit­taes­sani psyko­so­mati­ikan tutkimuk­sen 1980-luvul­la elet­ti­in vielä jälki­main­inke­ja Alexan­derin ja Dun­barin ajas­ta, jol­loin määrä­tyt sairaudet, mut­ta ei kaik­ki, käsitet­ti­in psyko­so­maat­tisik­si, ja näi­den poti­laiden per­soon­al­lisu­ut­ta tutkit­ti­in. Yleen­sä saati­in tulok­sek­si, että heil­lä oli per­soon­al­lisu­us, ja siinä yksilöi­den välistä vai­htelua. Ajat­telin, että täl­lais­es­ta tutkimuk­ses­ta halu­an olla niin kaukana kuin ikinä, kos­ka tämä ei sovi siihen, mikä käsi­tys min­ul­la on tieteestä.

Sit­ten min­ua pyy­det­ti­in mukaan sydän- ja verisuoni­tau­ti­tutkimuk­seen, mis­tä sit­ten asteit­tain lähti urani empi­irisen psykolo­gian paris­sa käyn­ti­in. Samaan aikaan tapah­tui muu­tos, että psyko­ana­lyyt­ti­nen ajat­telu, eri­tyis­es­ti sym­bo­l­i­nen ajat­telu hylät­ti­in psyko­so­mati­ikas­sa, ja kokon­ais­val­taisen hokem­i­nen lop­pui. ”Kokon­ais­val­taisen” sijas­ta täy­tyi ymmärtää kausali­teet­te­ja ja välit­täviä mekanis­me­ja. Aja­tus kausaal­isu­ud­es­ta muo­dos­tui tärkeäk­si: aivan yhtä hyvin kuin masen­nus aiheut­taa sairaut­ta, sairaus aiheut­taa masen­nus­ta. Tärkeää oli löytää myös mekanis­mi, jon­ka kaut­ta vaiku­tus kul­kee. Oli astut­tu jo pitem­mälle tieteen maail­maan. Nimi psyko­so­mati­ik­ka hylät­ti­in. Tutkimus jakau­tui ”behav­ioral med­i­ci­neen”, joka foku­soi­tui sairauk­sien psykol­o­gisen eti­olo­gian tutkimiseen, ja ”health psy­chol­o­gyyn”, jon­ka pain­opiste oli ylipäätään sairauk­si­in liit­tyvien psykol­o­gis­ten tek­i­jöi­den tutkimises­sa. Näille alueille nousi kokon­aan uusi tutk­i­ja­joukko ja aidosti moni­ti­eteinen lähestyminen.

Kar­di­olo­gien Fried­manin ja Rosen­manin vuon­na 1953 esi­in nos­ta­ma sydän- ja verisuoni­tautei­hin yhtey­dessä ole­va A‑tyyppinen käyt­täy­tymi­nen oli ensim­mäi­nen fyy­sistä sairas­tu­mista selit­tävä psykologi­nen käsite, joka lop­ul­ta tuot­ti sen val­ta­van tutkimusken­tän, mis­sä minäkin olen vielä edelleen mukana. Fried­manin ja Rosen­manin mukaan sydän- ja verisuoni­tau­tipo­ti­ai­ta kuvasi tietyn­lainen A‑tyyppiseksi nimet­ty käyt­täy­tymi­nen. Käsi­tys A‑tyyppisestä käyt­täy­tymis­es­tä on hylät­ty, mut­ta se toi mukanaan sen nykyään itses­tään­selvyytenä pide­tyn ajatuk­sen, että ihmi­nen myös per­soon­al­lisu­ud­es­ta lähtöisin ole­val­la toimin­nal­laan ja käytök­sel­lään vaikut­taa terveydentilaansa.

JI: Elämän­ta­pa tuli mukaan tutkimukseen?

LKJ: Elämän­ta­pa on tässä kon­tek­stis­sa yksi selit­tävä ulot­tuvu­us, toinen on syn­nyn­näi­nen stres­sialt­tius. Nykyään tiede­tään, että ihmisil­lä on suuria ero­ja sekä herkkyy­dessä kokea stres­siä että siinä, kuin­ka voimakkai­ta fys­i­ol­o­gisia reak­tioi­ta koet­tuun stres­si­in liit­tyy. Tämä tutkimuslin­ja vei min­ut myös kokeel­lisen per­soon­al­lisu­us­tutkimuk­sen pari­in, mikä usein yhtey­dessäni maini­taan. Seu­raa­va tutkimustyöni kään­neko­h­ta oli kiin­nos­tu­mi­nen molekyyli­geneti­ikas­ta ja per­soon­al­lisu­u­den geneet­tis­es­tä taus­tas­ta. Ennen molekyyli­geneti­ikkaa eli gee­nien osu­u­den tutkimista oli ollut kvan­ti­tati­ivi­nen geneti­ik­ka, jos­sa yhdessä ja eril­lään kas­vanei­den ident­tis­ten kak­sosten ja adop­ti­o­las­ten avul­la selvitet­ti­in per­soon­al­lisu­u­den perin­nöl­lisyyt­tä yleen­sä. Vuon­na 1996 julka­isti­in ensim­mäi­nen artikke­li, jos­sa osoitet­ti­in – kak­si eri tutk­i­jaa samana vuon­na – DRD4:n, siis dopami­inin resep­torigeenin ja nov­el­ty seek­ingin väli­nen yhteys. Tämä oli lähtölaukaus per­soon­al­lisu­u­den geneti­ikan akti­iviselle tutkimiselle, johon minä pääsin hyvin varhaises­sa vai­heessa. Tämän DRD4-gee­nilöy­dön myötä geen­i­tutkimuk­sen löy­dök­set määrältään aivan räjäh­tivät. Kokon­aisu­u­den selvit­tämi­nen vaatii todel­la mon­ta tieteenalaa.

JI: Tämä oli hieno tiivistys ja kuvaus niistä siir­tymistä, joi­ta on tapah­tunut muual­la tieteessä mut­ta jot­ka ovat myös kos­ket­ta­neet sin­ua henkilöko­htais­es­ti. Vaikut­ti siltä, että sin­ul­la on ollut valmius päästä yhteistyöhön muiden tietei­den kanssa, mut­ta se ei ollut alku­vai­heessa mah­dol­lista, kos­ka sil­loin psykolo­gia oli niin jyrkästi rajat­tu biolo­gian ja geneti­ikan ulkopuolelle.

LKJ: Min­ul­la oli kiin­nos­tus ja valmius. Tosin olen miet­tinyt, että ihmi­nen­hän aina jälkikä­teen tekee johdon­mukaisen nar­rati­ivin elämästään, ja näkee asi­at loogisemp­ina kuin ne ovat. Muis­tan kuitenkin, että sil­loin kun tutkin väki­val­tarikol­lisia, min­ua vaivasi koko ajan menetelmien surkeus ja mietin, että ei tämä oikein mihinkään joh­da. Jos tulok­sis­sa ei ole objek­ti­ivi­su­ut­ta ja tois­tet­tavu­ut­ta, vaan että nyt minä keksin täl­laisia seli­tyk­siä ja sit­ten tulee toinen tutk­i­ja, joka kek­sii aivan toisia seli­tyk­siä, kumpi meistä on oike­as­sa? Totesin, että kaiken­lainen mit­taamiseen liit­tyvä on vieras­ta psyko­ana­lyysille, eikä se toi­mi empi­irisen tutkimuk­sen poh­jana. Psyko­ana­lyysil­la ymmär­retään ja selitetään asioi­ta, mut­ta jos halu­taan tois­tet­tavu­ut­ta, niin että jokainen tutk­i­ja löytää saman evi­denssin, pitää olla toisen­laiset menetelmät. Olen kyl­lä tyy­tyväi­nen siihen, että min­ul­la on ollut myös psyko­ana­lyyt­ti­nen tai ‑dynaami­nen taus­ta, kos­ka se tuot­taa eri­laisen asioit­ten ymmärtämisen kuin pelkästään tilas­to­ana­lyy­sei­hin poh­jaa­va läh­estymi­nen Merk­i­tyk­si­in kun kuitenkin aina jotenkin tullaan.

Tem­pera­ment­ti ja yhteiskun­nal­liset arvostukset

JI: Tässä tulee esi­in mie­len tajun­nal­lisu­us. Ihmi­nen pros­es­soi myös mieliku­vien kaut­ta tapah­tu­mia, ja siinä näkyy per­soon­al­lisu­u­den ker­roksel­lisu­us. Sin­ul­la on ollut myös etu siinä, että olet ollut niin hyvin per­il­lä kehi­tysp­sykolo­gias­ta ja voit tuo­da tem­pera­ment­tikeskustelu­un täl­laisia monipuolis­tavia ulot­tuvuuk­sia. Jois­sakin on herät­tänyt ärtymys­tä, kun olet vas­tus­tanut hei­dän näke­myk­siään siitä, että lap­sia ei saa kas­vat­taa eikä ohja­ta, kos­ka tem­pera­ment­ti­in ei saa puut­tua. Olet sanonut, että jokainen voi ottaa vas­tu­u­ta tem­pera­men­tis­taan. Kut­sut yltiöyk­silöl­lisyy­dek­si sitä, kun ihmiset sanovat, että mitään ei saa muuttaa.

LKJ: Min­ul­ta on tässä aiko­jen kulues­sa hävin­nyt käsi­tys siitä että, tutkimus olisi objek­ti­ivista ja jol­lain taval­la puh­das­ta ja arvo­järjestys­ten yläpuolel­la. Tutkimus on kul­loisenkin yhteiskun­nal­lisen arvos­tuk­sen ohjaa­maa, ja ennen kaikkea riip­pu­vaista val­lit­sev­as­ta ihmiskäsi­tyk­ses­tä. Ikäv­in­tä on se, että ohjaudu­taan piilota­juis­es­ti. Se, minkälaisen kuvit­telemme ihmisen ole­van, ohjaa tutkimus­ta enem­män kuin tajuamme. Psyko­dy­naamis­es­ta ajat­telus­ta on hyö­tyä siinä, että se vaatii ensin pohti­maan sitä, mil­lainen ajat­telemme ihmisen ole­van. Vielä opiskelu­aikanani käsitelti­in opin­nois­sa ihmiskäsi­tys­tä ja sel­ven­net­ti­in sen vaiku­tus­ta. Nyt ihmiskäsi­tyk­sen pohtimi­nen on kokon­aan hävin­nyt, ja seu­rauk­set tule­vat vas­taan mon­ta kertaa.

Olen saanut kom­ment­te­ja, että min­un tutkimuk­seni oli­si­vat osoit­ta­neet tem­pera­mentin ole­mas­saolon. Eivät suinkaan min­un tutkimuk­seni ole sitä tehneet. Tem­pera­ment­ti on ollut Aatamil­la ja Eeval­lakin. Kaikil­la on ollut tem­pera­ment­ti aina. Sil­loin kun ei tiedet­ty mitään tem­pera­men­tista, pidet­ti­in itses­tään selvänä, että lap­sia ohjataan ja kas­vate­taan ja että he eivät saa toimia miten tahansa. Kukaan ei ajatel­lut, että lapset saisi­vat olla sel­l­aisia kuin ovat – mil­laisik­si ovat sat­tuneet syn­tymään. Nyt sit­ten yhtäkkiä kun on löy­tynyt seli­tys­tä sille, mik­si me olemme eri­laisia ja on alet­tu ymmärtää tem­pera­mentin merk­i­tys, opet­ta­jaopiske­li­jat kysyvät sään­nöl­lis­es­ti, eikö ole väärin lähteä vään­tämään las­ta johonkin suun­taan, kun lapsel­la on tietyn­lainen tem­pera­ment­ti, eikö hänen tulisi antaa olla. Vas­taus on ”ei”, vaan lapsen jät­tämi­nen hänen tem­pera­ment­tin­sa armoille, esimerkik­si vaille itsekon­trol­lia tai kykyä saa­da järjestys elämään­sä, on heit­teille­jät­töä. Mon­et ihmeel­liset käsi­tyk­set ovat seu­raus­ta siitä, että täl­lä het­kel­lä tulk­it­semme tutkimus­tu­lok­set yltiöyk­silöl­lis­es­tä vinkke­listä. Jos olisin 20–30 vuot­ta sit­ten puhunut tem­pera­ment­ti­tutkimuk­sista, min­ul­ta olisi kysyt­ty: ”Kuinkas mei­dän sit­ten täy­tyy toimia, että me var­masti saadaan ohjat­tua lapsen kehi­tys oikeaan suun­taan, niin että hän tulee toimeen muiden kanssa ja he hänen kanssaan?”

JI: Olet myös arvostel­lut nyky­istä yhteisöl­lisyy­den käyt­tämistä perustelu­na sille, että ihmiset pan­naan työsken­telemään maise­makont­tor­eis­sa. Sin­ul­la oli ”Hyvät tyyp­it” ‑kir­jas­sa rajua kri­ti­ikkiä maise­makont­tor­eista: yhteisöl­lisyys ei edel­lytä vieri vier­essä istu­mista eikä pakotet­tu läheisyys lisää yhteisöllisyyttä.

LKJ: Olen toises­sa kir­jas­sa kri­ti­soin­ut vielä enem­män tätä, kos­ka olen löytänyt entistä enem­män tutkimuk­sia, jot­ka osoit­ta­vat sen, että maise­makont­torit eivät ole kenellekään hyväk­si. Intro­vert­ti­in taipu­vaista ihmistä ne rasit­ta­vat tavat­tomasti, ja ekstro­vertin työn­tekoa ne hait­taa­vat. Intro­vert­tia ne kuor­mit­ta­vat enem­män, mut­ta ekstro­vertin työte­ho las­kee enem­män. Intro­vert­ti voi huonos­ti, mut­ta työte­ho ei laske, kos­ka hänel­lä on kyky pan­na kuu­lok­keet korvi­in ja keskit­tyä työhön. Ekstro­vert­ti voi hyvin, mut­ta eri­tyis­es­ti nov­el­ty seek­ing ‑tyyp­pinen ekstro­vert­ti käyt­tää ener­giansa seu­rustelu­un tai toverei­den työn­teon seu­raamiseen. Riidat myös tutkimusten mukaan lisään­tyvät, kos­ka mitä enem­män on kon­tak­tia, sitä enem­män tulee ”Oot­teko kuulleet, mitä se teki, mitä se sanoi?” Sosi­aalisen ihmisen juoruilu­verkos­to alkaa toimia. Olen tör­män­nyt use­am­paan uudem­paan tutkimuk­seen, jois­sa on myös todet­tu, että maise­makont­torit eivät lisää sosi­aal­isu­ut­ta, kuten on väitet­ty. Pelkkä hen­gailu ei ole vuorovaiku­tus­ta. Maise­makont­torit ja ekstro­ver­sion ihailu ovat esimerk­ki siitä, miten ensin tietyn­lainen ihmiskäsi­tys saa val­lan, minkä jäl­keen sinän­sä neu­traale­ja psykolo­gian käsit­teitä ruve­taan arvot­ta­maan tämän käsi­tyk­sen mukaisesti.

KL: Kat­soin uudelleen vuodelta 2001 Ben Fur­manin ohjel­man, jos­sa olit haas­tatelta­vana. Siinä aiheena oli­vat per­soon­al­lisu­ustestit ja niihin kohdis­tu­va kri­ti­ik­ki. Onko käsi­tyk­sesi per­soon­al­lisu­ustestien käytöstä muut­tunut ohjel­man jälkeen?

LKJ: Jyrken­tynyt. Testeis­sä ei ole vikaa, olen koko urani perus­tanut per­soon­al­lisu­ustestei­hin. Vika on niiden käytössä. Kun haetaan ”hyvää johta­jaa”, ”hyvää tyyp­piä”, jotain epämääräistä hyvää ilman kykyä määritel­lä, mitä ovat piir­teet, joi­ta haetaan, minkä vuok­si, ja ennen kaikkea ilman kykyä määritel­lä, mil­loin tes­tat­taval­la on kyseistä omi­naisu­ut­ta mui­hin ver­rat­tuna vähän ja mil­loin paljon, syn­tyy ongelmia. Ongel­mat ovat niin suuria, että jos hak­i­jat lähti­sivät oikeu­teen kysymään hakupros­es­sis­sa syr­jään jäämisen­sä perustei­ta, ei niitä useinkaan löytyisi.

KL: Hyvin vähän tätä ilmeis­es­ti tapah­tuu. Harv­inaisen vähän ihmiset lähtevät kyseenalais­ta­maan testituloksia.

LKJ: Ihmiset eivät oikein tiedä, mis­tä valit­taa. On myös aikamoinen vaa­timus emo­tion­aalis­es­ti ihmiselle tode­ta, että hänel­lä olisi pätevyys, koulu­tus ja koke­mus mut­ta hän on per­soon­al­taan eli ihmisenä niin huono, että hän­tä ei vali­ta. Kyn­nys tuo­da täl­lainen asia julk­isu­u­teen on aika korkea.

KL: Pitäisikö mei­dän pohtia enem­män tässä yhteiskun­nas­sa sovel­tuvu­ustes­tausten oikeutusta?

LKJ: Ehdot­tomasti.

Suo­ma­lai­sista ja suomen kielestä

JI: Sin­ul­la on kir­ja Tunne itsesi, suo­ma­lainen (2000), jos­sa puhut itse­tun­nos­ta, suo­ma­laisu­ud­es­ta ja kansal­lisu­ud­es­ta. Mitä nykyään ajat­telet, kun maail­ma on niin glob­al­isoitunut ja mon­et kult­tuu­rit sekoit­tuvat, onko meil­lä enää kansal­lisia omi­naisuuk­sia? Kir­jas­sa san­ot, että men­tal­i­teet­ti on ollut eri­laista poh­jalaisil­la ja Itä-Suomes­sa. Onko tämä häviämässä?

LKJ: Min­un näke­myk­seni mukaan globaal­isti – ja tarkoi­tan tässä län­si­maid­en sisäl­lä – erot ovat aina vain pienem­piä, ja melkein voisin sanoa, että jos erot eivät ole hävin­neet, niin seu­raa­van sukupol­ven aikana ovat. On meil­lä tietysti vielä pieniä ero­ja. San­o­taan nyt esimerkik­si, että amerikkalaises­sa kult­tuuris­sa lapset har­jaan­nute­taan väit­telemään ja esi­in­tymään parem­min kuin meil­lä, mut­ta kun kat­soo vaikka­pa tele­vi­siouuti­sis­sa suo­ma­laisia haas­tateltavia pieniä lap­sia, huo­maa, mikä valmius heil­lä nykyään on. He eivät eroa mil­lään taval­la amerikkalai­sista lap­sista. Mie­lenki­in­toisia on, mik­si halu­amme ihan jauhamiseen saak­ka jauhaa, että ”Suo­ma­laiset ovat ujo­ja ja heil­lä on huono itse­tun­to”. Ei ole. Uudessa kir­jas­sani Ujot ja intro­ver­tit ker­ron 20 vuot­ta sit­ten tehdys­tä haas­tat­te­lu­tutkimuk­ses­ta, jos­sa todet­ti­in, että 40 pros­ent­tia amerikkalai­sista sanoi koke­vansa itsen­sä ujoik­si. Kun tämä sama tutkimus tois­tet­ti­in pari vuot­ta sit­ten, 62 pros­ent­tia amerikkalai­sista sanoi ole­vansa ujo­ja. Eihän ujous ole tietenkään muut­tunut mik­sikään. Se on syn­nyn­näi­nen tem­pera­ment­tipi­irre, ja sen esi­in­tyvyys väestössä on sama kuin 100 vuot­ta sit­ten. Yhteiskun­nan odotuk­set ovat sen sijaan muut­tuneet. Se, joka 100 vuot­ta sit­ten olisi ollut ekstro­vert­ti, on nyt introvertti.

KL: Odotuk­set ovat kasvaneet.

LKJ: Odotuk­set ovat kas­va­neet ekstro­ver­sion suun­taan, jol­loin aina vain use­ampi kokee itsen­sä ujok­si. Kun ver­rat­tavis­sa ole­va tutkimus tehti­in Suomes­sa, 20 pros­ent­tia vas­taa­jista sanoi ole­vansa ujo­ja, siis huo­mat­tavasti vähem­män kuin amerikkalai­sista vas­taa­jista. Ujoudelle ei ole ole­mas­sa mitään katkaisuko­htaa, pis­temäärää, jos­ta voisi sanoa, että ”Tästä alkaa ujous”, vaan ihmisen ujous määräy­tyy sen mukaan, mil­laisia ovat muut ihmiset hänen ympäril­lään. Me Suomes­sa halu­amme ylläpitää käsi­tys­tä, että olemme eri­tyisen ujo­ja, mut­ta käsi­tys mielu­um­min ruokkii ”Ripotelkaa tuhkaa päällemme” ‑asen­net­ta kuin poh­jaa tutkimuk­seen. On suo­ma­lainen piirre, että mei­dän täy­tyy koko ajan märe­htiä, kuin­ka huono­ja olemme. Kun on tutkit­tu esimerkik­si esi­in­tymis- tai puheen­pitämisen jän­ni­tys­tä, niin jän­nit­tämistä osoit­ta­vat pis­temäärät ovat korkeam­mat Yhdys­val­lois­sa kuin meil­lä. Siel­lä siis ihmiset jän­nit­tävät enem­män esi­in­tymistä kuin Suomes­sa, mikä luon­nol­lis­es­ti osoit­taa yhteiskun­nan odotuk­sia ja esi­in­tymis­valmi­udelle aset­tamia vaa­timuk­sia enem­män kuin oikeaa jännitystä.

Sil­lä, jän­nit­tääkö ihmi­nen vai ei, ei ole merk­i­tys­tä. Vain sil­lä on merk­i­tys­tä, estääkö jän­ni­tys toimin­nan. Nyt tul­laan siihen, saako lap­si olla sel­l­ainen kuin on. Jos ujo lap­si jätetään ole­maan sel­l­ainen kuin hän on, ilman että hänet ohjataan ujoud­es­ta ja jän­ni­tyk­ses­tä huoli­mat­ta toim­i­maan, hänet jätetään heit­teille. Usein min­ul­ta kysytään, eikö ujo saisi olla sel­l­ainen niin kuin on, mihin vas­taan, että entä jos on sel­l­ainen tem­pera­ment­ti, että aina raivos­tuu joka ikises­tä asi­as­ta, pien­im­mästäkin, ja riehuu – annam­meko me hänen olla sel­l­ainen kuin hän on? Ujo saa olla ujo, mut­ta hänelle tulee antaa keino­ja toimia.

JI: Tähän­hän liit­tyvät eri kult­tuure­ja ja kan­so­ja koske­vat stereo­tyyp­piset kuvitel­mat, joi­ta meil­lä kaikil­la on. Stereo­ty­p­i­oi­ta on tutkit­tu ja ver­tail­tu, ja ne vaikut­ta­vat vuorovaiku­tus­suhteisi­in. Nation­al­is­mia on monis­sa mais­sa, ja siinä stereo­typ­i­at kukois­ta­vat aika voimakkaasti. Tem­pera­ment­tiu­lot­tuvuuk­sis­takin voisi löy­tyä stereo­ty­p­i­oi­ta, jos niitä tarkem­min tutk­isi. Sinä esi­tit ujouden. Tun­tei­den ilmaisun inten­si­teet­ti voisi olla yksi sel­l­ainen, mihin liit­tyy hyvin paljon stereo­ty­p­i­oi­ta. Etelä-Euroopas­sa tun­tei­ta saa ilmaista, mut­ta me emme tääl­lä saa, ja Japanis­sa varsinkin ollaan ihan hilli­tysti. Näis­sä on paljon myös päällekkäin van­haa stereo­typ­i­aa. Kuv­a­sit hyvin, mitä suuria muu­tok­sia voi tapah­tua, kun ver­tail­laan tilan­net­ta parikym­men­tä vuot­ta välissä.

LKJ: Yksilöi­den väli­nen var­i­anssi on suurem­pi kuin kansal­lisuuk­sien, mut­ta kult­tuuris­ten arvos­tusten seu­rauk­se­na syn­tyy myös kansal­lisia ero­ja, joskin ne ovat ajatel­tua pienem­piä. Olen mon­ta ker­taa poht­in­ut, kuin­ka voi olla mah­dol­lista, että meil­lä Suomes­sa on vieläkin tun­nis­tet­tavis­sa heimo­ero­ja: poh­jalaiset, kar­jalaiset, savolaiset. Niin paljon kuin meil­lä on muut­toli­iket­tä ja niin homogeeni­nen kuin kult­tuurimme on.

JI: Heimo­erot tun­nis­te­taan kuitenkin jotenkin? Täy­tyy olla jokin tun­nist­a­mi­nen, että ”Sä olet sieltä päin” – asu­taan sit­ten vaik­ka ihan muul­la paikkakun­nal­la tai isos­sa kaupungissa.

LKJ: Heimo­erot ovat tiet­tyyn pis­teeseen tun­nis­tet­tavis­sa. Niihin liit­tyy myös tek­i­jöitä, joil­la saat­taa olla vaiku­tus­ta ainakin ihmisen käyt­täy­tymiseen ellei suo­ras­taan per­soon­al­lisu­u­den kehi­tyk­seen. Muis­tan, kun ker­ran min­ul­ta kysyi joku, voiko ihmisen itse­tun­toon olla vaiku­tus­ta sil­lä, minkälaises­sa ympäristössä hän asuu, jos ympäristö on voimakkaasti itseen­sä luot­ta­va. En ollut koskaan ennen ajatel­lut sitä. Jouduin sanomaan, että tämä on mie­lenki­in­toinen asia, jota psykolo­gia ei ole ikinä tutk­in­ut, kos­ka psykolo­gian läh­estymi­nen on yksilökeskeinen. Korkein­taan tutkit­taviksi tule­vat per­he ja muu­ta­mat ystävät, lähiym­päristö. Mitä tulee laa­jem­paan yhteisöl­lisyy­teen, esimerkik­si kollek­ti­iviseen itse­tun­toon, siitä ei ole koskaan tehty psykol­o­gista tutkimusta.

San­o­taan, että poh­jalaisil­la on pait­si uho, myös vah­va itse­tun­to. Poh­jalaisille on voimakkaana ilmiönä se, että maakun­nan sisäl­lä rum­mute­taan ja ote­taan kaik­ki irti, kun joku poh­jalainen men­estyy. Sil­loin ei yksi poh­jalainen yksilö ole men­estynyt, vaan me olemme hyviä, kun me taas men­esty­imme. Tätä ei tapaa muual­la. Olen itsekin tämän kokenut. Olen vain puo­lik­si poh­jalainen, vaik­ka koko lap­suuteni ja koulu­aikana Poh­jan­maal­la asunut. Äiti­ni suku tulee Viipurista. Poh­jalaisek­si ei tul­la muut­ta­mal­la, vaan sinne pitää syn­tyä, ja mielel­lään saman suvun on pitänyt asua samas­sa talos­sa 1600-luvul­ta. Me muu­timme Lapualle virkamies­per­heenä, kun menin lukioon enkä sil­loin koskaan käynyt poh­jalais­es­ta. Koulus­sa jopa opet­ta­jat tekivät tarkan eron niiden välil­lä, jot­ka oli­vat oikei­ta lapualaisia, ja niiden, jot­ka oli­vat vain sinne muut­tanei­ta. Kun tulin 40 vuot­ta myöhem­min vuo­den pro­fes­sorik­si, kum­matkin suuret paikallisle­hdet repäi­sivät val­ta­van otsikon – ei minus­ta nimel­lä, vaan ”Poh­jalainen vuo­den pro­fes­sorik­si”. Voisit­teko kuvitel­la otsikkoa ”Varsi­nais­suo­ma­lainen pres­i­den­tik­si”, ”Savolainen päämin­is­terik­si”? Vas­taavaa kollek­ti­ivista ylpeyt­tä ei ole muual­la. En ollut tähän kiin­nit­tänyt huomio­ta ennen kuin joku min­ul­ta tätä kysyi.

JI: Jälki­adop­tio.

LKJ: Olen asunut lop­ul­ta vain 3 vuot­ta Lapual­la. Isä oli viras­sa siel­lä sil­loin, kun kävin lukion, mut­ta jälki­adop­tio on tul­lut. Olen kokeil­lut Lappeen­ran­nas­sa sel­l­aista yleisöluen­non aloi­tus­ta, että ”Tämä Lappeen­ran­ta on min­ulle niin kuin kotikaupun­ki, kun olen lap­su­u­den kesät viet­tänyt tääl­lä. Mum­mi ja vaari asui­v­at tuos­sa Raas­tu­vankadul­la, ja minä olen noil­la valleil­la lapse­na leikkinyt”, mihin lappeen­ran­ta­laiset vas­taa­vat ”Jaa”. Kun aloi­tan Lapual­la luen­non sanom­al­la, että ”On taas niin kodikas­ta tul­la tänne. Koen itseni lapualaisek­si, vaik­ka en asunut tääl­lä kuin 3 vuot­ta”, niin kuuli­jat alka­vat taput­taa ja tömis­televät vielä jaloil­laan lat­ti­aa. Voisiko kuvitel­la, että espoolaiset tek­i­sivät samoin, jos sanois­in, että olen asunut Espoos­sa 40 vuot­ta? Poh­jalaiset ympäröivät omak­si otta­mansa val­taval­la lämmöllä.

JI: Nämä ovat sel­l­aisia saarekkai­ta, joi­hin ei glob­al­isaa­tio eikä monikult­tuurisu­us ole ulot­tunut niin vahvasti.

LKJ: Toim­inta­malli on säi­lynyt, vaik­ka siel­läkin muut­toa ja liiket­tä on. Jos taas savolaiselta kysytään, miten menee, vas­taus on: ”No niin kuin märkä palaa.”

JI: Kuin jäitä polttelisi.

LKJ: Olen miet­tinyt mon­ta ker­taa, miten täl­laisia ero­ja vielä on ole­mas­sa. Näi­den merk­i­tys ihmiselle on psykolo­gias­sa tun­tem­aton alue, jota ei ole tutkit­tu ollenkaan.

JI: Kollek­ti­ivisia piirteitä tai omi­naisuuk­sia voitaisi­in sijoit­taa eri ulot­tuvuuk­si­in per­soon­al­lisu­udessa, mitä ei meil­lä ole tehty tarpeeksi?

KL: Nyky­isin tun­tuu, että ylipäätään Suomeen keskit­tyvä tutkimus on vähäistä, puhu­mat­takaan eri maakun­nista. Tutkimus on kansainvälistä.

LKJ: Suo­ma­lais­ten omi­naispi­irteisi­in kohdis­tu­va psykologi­nen tutkimus on täl­lä het­kel­lä nol­las­sa. Kun täy­tyy saa­da julka­isut maail­malle, ei poh­jalais­ten ja savolais­ten ero suur­ta maail­maa kiinnosta.

JI: Eikä sel­l­ainen tutkimus saa rahoitusta.

KL: Mietin ylipäätään suomenkielisen ja suo­ma­laisen julkaisemisen tilaa.

JI: Mielipi­dekir­joituk­sis­sa on viime aikoina käy­ty keskustelua siitä, että koh­ta ei saa tieteenaloil­la kir­joit­taa enää suomek­si, vaan pitää kir­joit­taa englanniksi. 

LKJ: Olen nykyään sitä mieltä, että nämä lin­jat – siis kan­sain­vä­li­nen kir­joit­ta­mi­nen ja koti­mainen tieteen pop­u­lar­isoin­ti – on pidet­tävä eril­lään, mut­ta kumpikin elos­sa. Suomenkieliset rapor­tit, jot­ka yrit­tävät olla tieteel­lisiä raport­te­ja, ovat turhia. Mei­dän on pakko kir­joit­taa englan­niksi tieteel­liset artikke­lit, jot­ta mei­dän tutkimus­tamme voisi kan­sain­välis­es­ti arvioi­da. Muuten meistä tulee saareke, jos­ta emme tiedä, minkä tasoista tutkimus­ta meil­lä on. Se nyt vain yksinker­tais­es­ti on niin, että tieteelli­nen arvioin­ti tapah­tuu kan­sain­välis­es­ti. Tiede ei voi olla vas­tu­us­sa suomen kie­len häviämis­es­tä, mut­ta varsi­naisen tieteel­lisen kir­joit­tamisen rin­nalle tulisi luo­da koti­mainen tieteen pop­u­lar­isoin­ti, niin että tieteestä voidaan puhua myös suomek­si ja tieteen käsit­teille löy­tyvät suomenkieliset vasti­neet. Tarvi­taan ehdot­tomasti mah­dol­lisu­us lukea ja päivit­tää tiedet­tä äidinkielel­lä. Artikke­lit, jot­ka perus­tu­vat mon­imutkaisi­in tilas­tom­a­llei­hin, sopi­vat englan­ninkielisik­si julka­isuik­si – ne eivät suur­ta yleisöä kiin­nos­ta. Psykolog­it puolestaan pystyvät luke­maan niitä alku­peräisiäkin. Suomen kielel­lä pitäisi olla tietokir­jo­ja ja tämän­ta­paisia [näyt­tää Per­soon­al­lisu­us, ter­veys ja hyv­in­voin­ti (1995) ‑teosta] tulkit­tu­ja kokonaisuuksia.

KL: Tämän Acta Psy­cho­log­i­ca Fen­ni­ca ‑kir­jasar­jan viimeinen julka­isu tuli vuon­na 1996. Jotenkin vain suomenkielisen tieteen tila huolettaa.

LKJ: Kyl­lä. Jonkin aikaa kun kir­joite­taan vain englan­niksi, suomenkieli­nen sanas­tokin lop­puu jo niin, ettei ole enää käsit­teitä, mil­lä kir­joit­taa. Olen joutunut itsekin suo­men­ta­maan ”harm avoid­ancea” ja muu­ta psykolo­gian sanas­toa. Sit­ten jonkin ajan kulut­tua suo­mi kään­tyy keit­tiökielek­si, mis­tä olen huolis­sani. Olen sitä mieltä, että se on ihan konkreet­ti­nen vaara. Olisi huole­hdit­ta­va, että tutk­i­jat ylläpitävät myös suomenkielistä kirjoittamista.

KL: Onko tässä jotain suo­ma­laiseen kult­tuuri­in, esimerkik­si itse­tun­toon, liit­tyvää? Eikö suomen kielel­lä kir­joit­tamista koeta minään vai onko kyseessä palkkiojärjestelmä?

LKJ: Kum­mal­lakin on vaiku­tus­ta. Luulen, että ensin on ollut palk­it­semisjär­jestelmä, kos­ka tieteen tason arvioimisek­si englan­niksi kir­joit­ta­mi­nen on vält­tämätön­tä. Sit­ten ei ole pidet­ty huol­ta siitä, että kan­sain­välisen julkaisemisen rin­nalle olisi nous­sut oman arvon­sa saa­va suo­ma­lainen tieteen pop­u­lar­isoin­ti. Siinä näk­isin nousukas­maisu­ut­ta, jos ei suomen kie­len tärkeyt­tä tajuta.

Hoitokäsi­tys ja psykoterapia

JI: Biologi­nen psyki­a­tria on vah­vas­sa ase­mas­sa, ja hoitokäsi­tys on muut­tunut val­tavasti: geneet­tiset tek­i­jät koros­tu­vat, ja neu­roku­van­tamis­menetelmien avul­la perustel­laan lääke­hoitoa. Mikä on sit­ten psykol­o­gisen vaikut­tamisen ase­ma ja osu­us? Tämä ei ole varsi­nais­es­ti sin­un tutkimusaluet­tasi, mut­ta kli­inis­es­tä kon­tek­stista olet läht­enyt liik­keelle. Puhuit aiem­min ihmiskäsi­tyk­ses­tä. Mitä seu­rauk­sia kaikel­la täl­lä on hoitokäsi­tyk­seen? Jääkö psykoter­api­alle sijaa hoitokäsi­tyk­sessä vai alka­ako biol­o­gis­es­ti suun­tau­tunut hoitokäsi­tys olla vallitseva?

LKJ: Tämä on hyvä ja aiheelli­nen kysymys. En osaa tuo­hon vas­ta­ta, mut­ta korostan sitä, että näin juuri nyt voidaan kysyä, että jääkö psykol­o­giselle ihmisku­valle tilaa. Yhteistyö eri alo­jen välil­lä on tärkeää ja vält­tämätön­tä tutk­i­jalle, ja se vie tietoa eteen­päin, mut­ta psykolo­gia ei saisi hukkua joukkoon, vaan tutkimus­ta pitäisi tuot­taa sil­lä taval­la, että psykolo­gias­ta tulisi selkeästi itseis­ar­vo johonkin. Van­ha, kaikissa hoitokäytän­nöis­sä ole­va perinne on lääke‑, lääkäri- ja biol­o­gis­val­tainen. Psykolo­gien täy­tyy siis akti­ivis­es­ti tuo­da siihen oma panos, tieto ja osaami­nen. Se, mis­tä olen paljon puhunut, on, että kuin­ka me saisimme uudelleen eloon vähän 1970-luvun ajat­telua: ennal­taehkäisyn miet­timistä ja sen pohd­in­taa, miten yhteiskun­taa raken­netaan psykologi­nen tieto hyö­dyn­täen sen sijaan että aina rien­nämme kor­jaa­maan jälk­iä. Mil­lä kilttey­del­lä olem­mekaan yhteiskun­nan rak­en­tamis­es­ta luopuneet.

JI: Nythän Suomes­sa on psykoter­apeut­tik­oulu­tus siir­tynyt yliopis­toille eikä kuitenkaan tapah­tunut niin, että ain­oas­taan kog­ni­ti­ivi­nen psykoter­apia olisi hyväksyt­ty suun­taus. Meil­lä Suomes­sa on laa­jem­pi kir­jo psykoter­api­a­muo­to­ja yliopis­tok­oulu­tuk­sis­sa kuin esimerkik­si Ruot­sis­sa, jos­sa kog­ni­ti­ivi­nen suun­taus alkoi hal­li­ta täysin ja psyko­dy­naami­nen syr­jäytet­ti­in yliopis­tol­li­sista koulu­tuk­sista. Meil­lä on tiet­tyä avoimuut­ta ole­mas­sa ainakin tois­taisek­si. Yliopis­to­jen kanssa yhteistyössä toteutet­ta­va psykoter­apeut­tik­oulu­tus on kai ollut ihan hyvä askel. Psykoter­apia tuli jol­lain tavoin yliopis­ton kon­trol­li­in, vaik­ka koulu­tus­resursse­ja ei yliopis­tolle annet­tukaan. Opet­ta­jat ulkois­tet­ti­in, ja koulu­tuk­set tilataan muil­ta; ulkop­uolisil­ta jär­jestöiltähän koulu­tuk­set tulevat.

LKJ: Se on perusteltavis­sa, että psykoter­apeut­tik­oulu­tus tulee yliopis­ton kon­trol­li­in niin kuin erikois­lääkärik­oulu­tuskin, mut­ta kun toisaal­ta tietää ole­mas­sa ole­vat resurssit ja tämän sub­stanssin vaa­tivu­u­den, min­ulle tulee pikkuisen epäröivä olo. Mik­si lähteä rikko­maan hyvää sys­teemiä, kun meil­lä oli kuitenkin vaki­in­tuneet koulu­tuk­set ja vaki­in­tuneet jär­jestelmät? En ole var­ma, pystyykö yliopis­to ylläpitämään näin kir­javaa kent­tää? Huoli siitä, että psykoter­apeut­tik­oulu­tus kapeu­tuu sisäl­löltään, ei ole aiheeton.

JI: Paljon­han meil­lä on psykoter­apeut­te­ja, mut­ta he ovat sijoit­tuneet enem­män isoi­hin kaupunkei­hin, jol­loin ei ole oikeas­t­aan alueel­lista tasa-arvoa. Sote-uud­is­tus uhkasi Kelan kuntou­tusp­sykoter­api­ankin ase­maa ja psykoter­api­an saatavu­ut­ta muun muas­sa nuo­rille, vaik­ka psykoter­api­an piti olla taat­tu oikeus. Eri jär­jestöt vas­tus­ti­vat Kela-kuntoutup­sykoter­api­an lakkaut­tamista laa­jalti. Psykoter­api­as­sa ainakin on psykologi­nen osu­us vah­vasti mukana, oli­pa kyseessä mikä suun­taus tahansa. Psykoter­api­an perus­tana on se, että psykol­o­gisil­la keinoil­la voidaan vaikut­taa ihmis­ten käyt­täy­tymiseen, mieliku­vi­in ja mielialaankin.

KL: Min­un mielestäni psykoter­apeut­tik­oulu­tusten siir­tymisessä yliopis­tolle ainakin on hyvä puoli se, että koulu­tuk­si­in tulee psykoter­apiatutkimuk­sen tieteel­listä pohjaa.

LKJ: Tämä on hyvä. Tietysti on myös niin, että kun puhutaan vaki­in­tuneista käytän­nöistä, oli­han meil­lä myös kir­javu­ut­ta täl­lä ken­täl­lä. Kyl­lä psykoter­api­at nyt parem­min kon­trol­li­in tule­vat. Meil­lä oli van­ho­ja hyviä koulu­tuk­sia, mut­ta ei voi kieltää sitä, että meil­lä oli joukos­sa nous­sut esi­in myös uut­ta huuhaa­ta, jota kukaan ei kon­trol­loin­ut, mikä oli ongelma.

JI: Psykoter­apiatutkimus on ollut ansiokas­ta meil­lä Suomes­sa. Pitkäjän­teisessä Helsin­gin Psykoter­apiatutkimus ‑han­kkeessa on tul­lut esi­in hyviä tutkimuk­sia, joi­ta neu­ro­da­ta, ns. kova data, on ollut tuke­mas­sa. Psykoter­api­apäivil­lähän on esitet­ty paljon tietoa siitä, että neu­roku­van­tamis­menetelmin nähdään psykoter­api­an aikaansaamia aiv­o­toim­into­jen muu­tok­sia, jot­ka eivät ole lääk­i­tyk­sen seurausta.

LKJ: Kyl­lähän psykoter­apiatutkimus on tieteel­listänyt kent­tää ja tuonut lisää evidenssiä.

JI & KL: Kiitok­set keskustelusta!

LKJ: Kiitok­sia teille kysymyksistänne.