Johannes Myyrä: Valitusta

Vii­me viik­koi­na kan­saa ja sen hal­li­tus­ta ovat puhut­ta­neet jat­ku­vat vali­tuk­set psy­ko­te­ra­pi­aan pää­se­mi­sen vai­keu­des­ta. Alu­eel­li­nen eriar­voi­suus on yksi ongel­ma. Asuin­pai­kas­ta riip­puu, löy­tyy­kö mie­len­ter­veys­kun­tou­tu­jal­le tera­peut­tia, kos­ka useim­mat tera­peu­tit toi­mi­vat vain suu­ris­sa kas­vu­kes­kuk­sis­sa. Suu­ren päi­vä­leh­den ylei­sön­osas­tos­sa vali­te­taan myös, että ”psy­ko­te­ra­pi­aan hakeu­tu­mi­nen ja hoi­don saa­mi­nen on vähä­va­rai­sel­le poti­laal­le lii­an kal­lis­ta. Ennen var­si­nai­sen psy­ko­te­ra­pian aloit­ta­mis­ta asi­aan kuu­luu käy­dä arvio­käyn­neil­lä psy­ko­te­ra­peu­teil­la. Sopi­va psy­ko­te­ra­peut­ti ei vält­tä­mät­tä ole se ensim­mäi­nen, jol­le arvioin­tia­jan sat­tuu saa­maan. Täl­löin poti­las jou­tuu käy­mään useam­mal­la tera­peu­til­la ja mak­sa­maan jokai­ses­ta käyn­nis­tä 70–90 euroa. Jos poti­las käy vaik­ka­pa kah­del­la psy­ko­te­ra­peu­til­la kak­si ker­taa, koko­nais­sum­ma nousee jo niin suu­rek­si, että esi­mer­kik­si sai­raus­päi­vä­ra­hal­la tai kun­tou­tus­tuel­la elä­väl­le se on lii­an pal­jon. Toi­nen ongel­ma psy­ko­te­ra­pias­sa vähä­va­rais­ten poti­lai­den kan­nal­ta on myös se, että jot­kut psy­ko­te­ra­peu­tit las­kut­ta­vat kai­kis­ta pois­sao­lois­ta, vaik­ka poti­las oli­si kor­keas­sa kuu­mees­sa eikä pää­si­si vas­taa­no­tol­le ja vaik­ka hän yrit­täi­si hyvis­sä ajoin perua käyn­nin sai­rau­den takia.” (Hel­sin­gin Sano­mat 17.7.2019) Valit­ta­jat koke­vat tämän moraa­lit­to­ma­na. Tera­pia­palk­kion oma­vas­tuu­osuus saat­taa myös olla koh­tuut­to­man kor­kea. Kelan kor­vaus­ten nousu ei vähen­tä­nyt kaik­kien poti­lai­den kus­tan­nuk­sia, kos­ka tera­peu­tit nos­ti­vat omia palk­kioi­taan. Tera­peu­tit puo­les­taan valit­ta­vat kou­lu­tuk­sen­sa kal­leut­ta. Sen kal­lein osa on suun­tauk­ses­ta riip­puen oma hoi­to, jota Kela ei kor­vaa miten­kään. Kou­lu­tuk­sen siir­ty­mi­nen ahneil­ta yhdis­tyk­sil­tä ahnee­seen yli­opis­toon ei myös­kään vähen­tä­nyt teo­ria­kou­lu­tuk­sen hin­taa. Monet jou­tu­vat otta­maan lai­naa saa­dak­seen kou­lu­tuk­sen mak­set­tua. Vali­tus­ta riit­tää myös kou­lu­tuk­sen koh­tuut­to­mis­ta vaa­ti­muk­sis­ta ja ope­tuk­sen tasos­ta.

Ame­rik­ka­lai­nen filo­so­fi Avi­tal Ronell (Le Nou­vel Obser­va­teur 2853, 2019) poh­tii haas­tat­te­lus­saan, mitä valit­ta­mi­nen oikeas­taan on. Sil­lä voi­daan tar­koit­taa surun tai tus­kan ilmai­sua tai vali­tuk­sen teke­mis­tä koe­tus­ta vää­ryy­des­tä ja epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­des­ta. Vali­tuk­sen teke­mi­nen on muu­tok­sen hake­mis­ta val­lit­se­vaan asian­ti­laan. Se on val­taa vail­la ole­vien ase tilan­tees­sa, jos­sa ei voi aset­tua suo­raan vas­ta­rin­taan. Valit­ta­mis­ta ei kui­ten­kaan arvos­te­ta. Val­lit­se­vas­sa mac­ho­kult­tuu­ris­sa se kuu­luu nai­sil­le lap­sil­le, juu­ta­lai­sil­le ja pako­lai­sil­le. Valit­ta­mi­nen mer­kit­see aina omas­ta val­las­ta luo­pu­mis­ta ja on sik­si häpeäl­lis­tä.

Aina kult­tuu­ri ei ole mää­rän­nyt valit­ta­mi­sel­le tätä hal­vek­sit­tua ase­maa. 600-luvul­la kir­joi­tet­tu Andreas Kree­ta­lai­sen katu­mus­ka­no­ni alkaa sanoil­la ”Mis­tä alkai­sin valit­taa kur­jan elä­mä­ni teko­ja? Miten aloit­tai­sin vali­tus­vir­te­ni?” Tämä kano­ni lau­le­taan yhä suu­ren paas­ton alus­sa. Kir­jal­li­suu­den his­to­rias­sa ele­gial­la oli arvos­tet­tu ase­man­sa raa­ma­tun vali­tus­vir­sis­tä Ril­ken Dui­non ele­gioi­hin asti. Mik­si valit­ta­mis­ta ei pide­tä enää arvos­sa? Nietzschen julis­ta­man Juma­lan kuo­le­man jäl­keen puhe­ta­vat, joi­den teh­tä­vä oli välit­tää syvim­mät tus­kam­me, jois­ta ei voi puhua, on kysee­na­lais­tet­tu. Vali­tus­vir­sis­tä on tul­lut jätet­tä, jol­la ei ole enää osoi­tet­ta.

Kui­ten­kin aikam­me on täyn­nä vali­tus­ta, joka ei löy­dä runon muo­toa vaan muut­tuu loput­to­mik­si oikeu­den­käyn­neik­si yhä kor­keam­mis­sa tuo­miois­tui­mis­sa. Sosi­aa­li­nen media on täyn­nä vali­tus­ta ja Yhdys­val­tain pre­si­dent­ti on maan­sa suu­rin valit­ta­ja Twit­ter-vies­tei­neen. Suo­mes­sa poli­tiik­ka uhkaa huk­kua vali­tus­vir­siin jul­ki­ses­sa medias­sa saa­dus­ta koh­te­lus­ta. Meil­lä ja maa­il­mal­la Tel­ler­vo Kal­lei­nen ja Oli­ver Koch­ta-Kal­lei­nen sai­vat hel­pos­ti kerät­tyä iso­ja vali­tus­kuo­ro­ja video­pro­jek­tei­hin­sa.

Valit­ta­mi­nen on vaa­ral­lis­ta. Ihmi­nen pal­jas­taa sii­nä miel­ty­myk­sen­sä, inhon­sa ja pet­ty­myk­sen­sä ja aset­tuu alt­tiik­si Toi­sen arvos­te­lul­le. Valit­ta­mi­nen on hyök­kää­vyyt­tä, joka voi herät­tää vas­ta­hyök­käyk­sen. Se on kapi­na maa­il­man ilme­ne­mis­ta­paa vas­taan ja sik­si ylim­män val­lan her­jaa. Se pal­jas­taa maa­il­mas­sa ja kult­tuu­ris­sa särön, kiel­tei­sen asian­ti­lan. Goet­hen mie­les­tä vali­tuk­sen lausu­mi­nen on eet­ti­nen hyök­käys sitä maa­il­maa vas­taan, jos­sa asum­me. Valit­ta­mi­nen ja sil­le rin­nak­kai­set vetoo­mus, pro­tes­ti ja kri­tiik­ki voi­si­vat joh­taa poliit­ti­seen toi­min­taan, mut­ta pel­käs­tään nii­hin jää­mi­nen hal­vaan­nut­taa todel­li­sen toi­min­nan. Nietzschen mie­les­tä valit­ta­mi­nen voi ava­ta uusia aluei­ta, joi­hin ei ole aikai­sem­min pääs­ty, mut­ta se voi olla myös pes­si­mis­ti­nen ja mus­taa­va rap­pion merk­ki. Se on lää­ke ja myrk­ky (Phar­ma­kon) yhtai­kaa. Vali­tuk­ses­sa elää toi­ve muu­tok­ses­ta. Valit­ta­mat­ta jät­tä­mi­nen on arvos­tet­tua jois­sain kult­tuu­reis­sa. Budd­ha­lai­suu­des­sa maa­il­ma on otet­ta­va vas­taan sel­lai­se­naan. Jot­kut tul­kit­se­vat myös kris­ti­nus­kon vaa­ti­van sopeu­tu­mis­ta Juma­lan luo­maan par­haa­seen mah­dol­li­seen maa­il­maan ilman tur­hia vali­tuk­sia.

Imma­nuel Kant taas ajat­te­li, että ihmi­nen halu­aa olla kes­ken­kas­vui­nen ja ulkoi­sen auk­to­ri­tee­tin talu­tus­nuo­ras­sa kuten lin­nut, jot­ka palaa­vat häk­kiin­sä teh­ty­ään pie­nen pyräh­dyk­sen oven avau­dut­tua. Siten valit­ta­ja taker­tuu tois­tu­vaan meka­nis­miin, jon­ka taval­lis­ta kul­kua ei uskal­la rik­koa. Kier­ke­gaard kir­joit­ti vapau­den ahdis­ta­vuu­des­ta. Nietzsche haas­toi avau­tu­maan eks­taat­ti­sel­le ilol­le, tar­jou­tu­van seik­kai­lun, odot­ta­mat­to­mien sat­tu­mien eks­taat­ti­sel­le ilol­le.

Psy­koa­na­lyy­ti­kot ovat tul­kin­neet valit­ta­mis­ta monin tavoin. Rans­kas­sa François Rous­tang piti sitä sai­raa­na ja tuhoi­sa­na nar­sis­mi­na. Hänen mie­les­tään valit­ta­ja suree sitä, että on jou­tu­nut kas­va­maan ja luo­pu­maan kaik­ki­voi­pai­suu­den har­has­taan. Valit­ta­mi­nen on tuhoi­saa nau­tin­toa, kuten mikä tahan­sa riip­pu­vuus. Se on kuo­le­man viet­tiä. Hän ei ymmär­tä­nyt, että vali­tus myös todis­te ener­gias­ta, joka jak­saa yhä tais­tel­la kaik­kia mui­ta ja maa­il­maa vas­taan.

On ole­mas­sa yhteis­kun­nal­li­sia kata­stro­fe­ja, jois­ta ei puhu­ta ja jot­ka kui­ten­kin ovat kai­kes­sa läs­nä. Vali­tus aut­taa jat­ka­maan kes­kus­te­lua niis­tä. Bri­tit ovat kuu­lui­sia peri­aat­tees­taan ”älä seli­tä, älä vali­ta”. Kui­ten­kin brexi­tin toteu­dut­tua tul­laan sano­maan: oli­si­pa osat­tu edes valit­taa.

Onko vali­tuk­sel­la aina vää­rä osoi­te, kun se ei joh­da mihin­kään muu­tok­seen? Kuka voi­si vas­ta­ta vali­tus­huu­toon? Juma­la, ano­nyy­mi viras­to, val­lan pää­ma­jat? Onko se aina vetoo­mus? Odo­te­taan­ko sii­hen edes vas­taus­ta? Psy­ko­te­ra­pian saa­ta­vuu­des­ta on teh­ty kan­sa­lais­aloi­te hoi­to­ta­kuus­ta, ja edus­kun­ta ottaa sen käsi­tel­tä­väk­seen. Kovin hyvää ei lupaa sii­tä käy­ty jul­ki­nen kes­kus­te­lu, jos­sa kan­san­edus­ta­jat kan­nat­ti­vat 10 hoi­to­ker­ran tera­pi­aa skit­so­free­ni­koil­le.

Tera­peut­ti saa kokea monen­lais­ta vali­tus­ta. Poti­laat valit­ta­vat omaa huo­nout­taan ja pahuut­taan, saa­man­sa epä­oi­keu­den­mu­kais­ta koh­te­lua, vail­le jää­mi­si­ään, tera­peut­tin­sa kyvyt­tö­myyt­tä ymmär­tää hei­dän kär­si­mys­tään. Psy­ko­te­ra­pias­sa sur­kea sana­ton itku voi muut­tua jae­tuk­si puheek­si ja tul­la niin yhtei­sen vas­tuun pii­riin. Siir­to­suh­tees­sa tera­peut­ti voi onnis­tua tavoit­ta­maan ja tuo­maan puhee­seen esi­mer­kik­si masen­nuk­sen myk­kyy­teen tuo­mit­se­man ihmi­sen vali­tuk­sen, jota poti­las ei pys­ty muu­ten ilmai­se­maan. Siten poti­las voi vähi­tel­len löy­tää oman halun­sa ja tavat sen toteut­ta­mi­sek­si. Hänen ei enää tar­vit­se tyy­tyä vain valit­ta­maan omaa keh­nout­taan tai maa­il­man epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta. Hänes­tä voi tul­la elä­män­sä aktii­vi­nen koki­ja ja toi­mi­ja ja hän voi muut­tua iha­nas­ta Toi­sen halua etsi­väs­tä ihmi­ses­tä itse­näi­sek­si omaa ainut­ker­tai­suut­taan toteut­ta­vak­si yksi­lök­si. Siten tera­pia on yhtä vaa­ral­lis­ta kuin valit­ta­mi­nen­kin. Vali­tet­ta­vas­ti?