Harri Hyyppä: Fragmentteja katoavasta yhteisöllisyydestä

Yhteisöl­lisyy­destä on tul­lut ajan sana. Sen kuulee puheessa tois­tu­vasti. Ajan merkkinä voimme samal­la pan­na merkille rin­nakkaisilmiön, jatku­van eri­lais­tu­misen ja yksilöl­lisyy­den koros­tu­misen. Yhteisöl­lisyyspuhet­ta sävyt­tää eri­tyis­es­ti sen kaipuu ja koke­mus sen puut­tumis­es­ta. Kuin olisi jokin arvokas ja merk­i­tyk­selli­nen katoamassa.

xxx

Yhteisöl­lisyys naut­tii taval­laan yleistä ja laa­jaa kan­na­tus­ta. Sitä pide­tään selvänä ja tärkeänä asiana, mut­ta samal­la siitä on tul­lut oman aikamme arvoitus, jolle kiihkeästi etsimme sisältöä. Mut­ta mitä tiedämme ja ymmär­rämme yhteisöllisyydestä?

Yhteisöl­lisyys ei ole yksi asia. Se ei ole myöskään yksi ulot­tuvu­us, vaan kir­jo, joka avau­tuu mon­een suun­taan. On varhaista ja myöhäistä, inspiroivaa ja latis­tavaa, mon­en­laista. Jokainen yhteisö on ain­ut­laa­tu­inen. Yhteisöl­lisyy­den ole­mus ja mon­imielisyys ajaa myös kir­joit­ta­maan fragmentaarisesti.

xxx

Ther­a­peia juh­lii jo 60-vuo­tista työtään. Se on ollut merkit­tävä yhteisöl­lisyy­den edus­ta­ja ja kan­ta­ja suo­ma­laisen psykoter­api­an ja psyko­ana­lyysin alal­la. Elävästi on jäänyt omaan mieleeni se tun­nel­ma ja into­hi­mo, joka aikanaan Oulus­sa alka­neen opin­topi­irin työsken­te­lyä kannatteli.

Sen ajan puhe oli eri­laista. Filosofia, psyko­ana­lyysi ja teolo­gia kulki­vat vielä rin­nakkain ja rikas­ti­vat toisi­aan. Kir­jaan tähän kuin merkkinä muu­ta­man tuon ajan julka­isun viidenkymme­nen vuo­den takaa: Aarne ja Mart­ti Siirala (1960): Elämän ykseys; Aarne Siirala (1962): Sairau­den san­ot­ta­va: tutkiel­ma ter­api­as­ta ja pro­fe­ti­as­ta; Mart­ti Siirala: Peruskat­so­mustemme merk­i­tyk­ses­tä lääketi­eteessä; Aarne Siirala (1968): Jumalalli­nen inhimil­lisyys. Otsikoista voi tavoit­taa jotakin ajan hengestä.

xxx

Aika ja ympäristö värit­tävät ymmär­rystämme, mut­ta eivät silti määrää sitä, mitä ihmi­nen on. Psyko­ana­lyyt­tiset yhteisöt ovat pitkään keskit­tyneet yksilön mie­len ja sielunelämän tutkimiseen ja erit­te­lyyn. Mut­ta mis­sä kul­kee tuo raja yksilön ja yhteisön välil­lä, vai onko sitä lainkaan ole­mas­sa? Myös yksilö kan­taa omaa ja ain­ut­laa­tu­ista yhteisöl­lisyyt­tään. Tietoisu­us ympäristöstä on samal­la osa itseyttä.

Yksilö ja yhteisö eivät ole vapai­ta toi­sis­taan, vaan parem­minkin rak­en­tu­vat ja kas­va­vat toi­sis­taan ja tois­t­en­sa kaut­ta. Yhteisö elää minus­sa ja minä sekä toiset minät taas eri­lai­sis­sa yhteisöis­sä. Toiseus rak­en­tuu monista meille tun­tem­at­tomista tek­i­jöistä. Tun­tem­aton voi ilmaan­tua palvelijanamme.

xxx

Yksilö ja yhteisö rak­en­tu­vat molem­mat siitä, mitä ne ovat, mut­ta myös siitä, mitä ne eivät ole ja mikä jää sivu­ute­tuk­si. Kun ajat­telemme itsey­den ja min­u­u­den rak­en­tu­mista, niin myös toisaal­la yhteisö­ta­sol­la sivu­ute­tuk­si tul­lut voi seu­raus­vaiku­tuk­sil­laan olla yksilölle kohtalokas.

Yhteisöt voivat sairas­tua siinä kuin yksilötkin. Fasis­min kaltainen ehdot­to­muus, grandioosi johta­ju­us, pakko­val­ta, vaiku­tus­mah­dol­lisuuk­sien katoami­nen ja keskustelu­jen lop­pumi­nen sairas­tut­taa yhteisön. Yksilöt jäävät sil­loin kan­ta­maan sairaut­ta. Samuli Parosen sanoin: Ter­ve koh­ta sairaas­sa on kuin sairas koh­ta ter­veessä: se on kipeä.

xxx

Niin yksilöt kuin yhteisötkin rak­en­tu­vat suhteis­sa olemisen poet­i­ikan ja poli­ti­ikan kaut­ta. Objek­tisuhde on kovin teo­reet­ti­nen ja neu­traali ter­mi kuvaa­maan niitä sidok­sia, merk­i­tyk­siä ja latauk­sia, joista yhteisöt ja yksilöt rak­en­tu­vat. Val­ta, viha, val­he ja vaiken­e­m­i­nen – mut­ta toisaal­ta ilo, rakkaus, kiitol­lisu­us ja yhdessä olem­i­nen ovat kaik­ki koke­muk­sel­lisu­u­den rak­en­ta­jia. Osal­lisu­us ja yhteisöön kuu­lu­mi­nen rak­en­taa parhaim­mil­laan yksilön itse­tun­toa. Yhteisöis­sä usein toim­i­joiden ääni kuu­luu, mut­ta suri­jat ja hil­jaiset kan­ta­vat sivu­un pan­tua. Suru on ter­veyt­tä. Ulkois­es­ti kaik­ki voi näyt­tää ole­van kunnossa.

Yksilöt ja yhteisöt ovat herkkiä instru­ment­te­ja. Eri­laiset yhteisöl­liset vir­i­tys­ti­lat ovat uud­is­tu­misen haaste. Sokeu­den kor­vaa keskustelu, yhteinen tekem­i­nen, toisi­naan taas hil­jaisu­us, joillekin ruk­ous tai yksi­no­lo. Yhteisölli­nen uud­is­tu­mi­nen kär­sii usein liias­ta puheesta ja selit­tämis­es­tä. Kiihkeä seli­tysvim­ma sivu­ut­taa hel­posti hitaan ja luo­van surun. Uud­is­tu­mi­nen tarvit­see ajoit­tain koke­muk­sen tyhjän tilan voimasta.

xxx

Yhteisöl­lisyys voi tarkoit­taa monia asioi­ta. Psyko­ana­lyysin teo­ria on puhunut paljon varhais­es­ta vuorovaiku­tuk­ses­ta. Se on eräs kasvun perustek­i­jä. Voisimme ajatel­la myös yhteisöl­lisyy­den varhaista ja toisaal­ta myöhäistä ole­mus­ta. Varhaista ovat kult­tuuri, johon lap­si syn­tyy ja kas­vaa sekä kieli, ”äidinkieli”, jon­ka hän vähitellen oppii, mut­ta ei val­itse. Ei val­itse ihmis­lap­si myöskään suku­laisi­aan, ihon­väriään tai naa­pure­itaan. Eikä pitkään aikaan paljon muutakaan.

Myöhäi­nen yhteisöl­lisyys rak­en­tuu taas yksilön omista valin­noista ja ker­tyneestä koke­muk­ses­ta. Ammatil­liset yhteisöt ovat tästä hyvä esimerk­ki. Näi­den yhteisö­jen ole­mus on sen jäsen­ten käsis­sä. Omat valin­nat ja demokra­tia ovat kurssis­sa yhteisöl­lisyy­den tapaan, mut­ta toteu­tu­vat vain joil­takin osin. Paljon on myös sel­l­aista yhteisöl­lisyyt­tä, johon yksilö ei voi vaikut­taa. Ajoit­tain yhteisöt ovat sille vieraiden ja tun­nista­mat­tomien voimien vietävänä.

xxx

Psyko­ana­lyyt­ti­nen ymmär­rys avaa parhaim­mil­laan aut­ta­jan silmiä ja mieltä näkemään sen asetel­man ja kokon­aisu­u­den, jos­sa toimii. Kysymys ei useinkaan ole vain yksilöistä vaan parem­minkin kokon­aisu­ud­es­ta ja sen herät­tämästä koke­muk­sel­lisu­ud­es­ta. Yhteisö­jen kanssa työsken­neltäessä joutuu yksilöl­lis­ten tulk­in­to­jen ase­mes­ta vai­h­ta­maan näkökul­maa ja kat­so­maan yhteisöl­lisyyt­tä ja sen mon­imutkaisu­ut­ta kokon­ais­val­tais­es­ti. Tämä on aivan oma kehi­tyshaaste ja har­jaan­tu­mis­polku. Koskaan ei silti voi­da sivu­ut­taa yksi­tyisko­htia. Kokon­aisu­us rak­en­tuu niiden kaut­ta. Joskus on vaikea nähdä pieni ja pitää siitä kiin­ni. Jor­ma Eton sanoin täy­tyy ”nähä se vähä”. Se ”vähä” saat­taa olla asetel­man ydin, arvokas ja merk­i­tyk­selli­nen. Vähän näkem­i­nen kokon­aisu­u­den rin­nal­la on sivu­ute­tun taidetta.