Martti Tuohimetsä: Therapeia 60 vuotta

The­ra­peia-sää­tiö oli tien­rai­vaa­ja alkaes­saan 60 vuot­ta sit­ten jär­jes­tää sys­te­maat­tis­ta psy­koa­na­lyyt­tis­ta ja psy­ko­dy­naa­mis­ta kou­lu­tus­ta. Se on kou­lut­ta­nut yli 700 psy­ko­te­ra­peut­tia, ja par­hail­laan opis­ke­le­vien kans­sa hei­tä on yhteen­sä noin 800. Heis­tä 166 on psy­koa­na­lyy­tik­ko­ja, 78 las­tenp­sy­ko­te­ra­peut­te­ja, ja loput vaa­ti­van- tai eri­tyis­ta­son psy­ko­te­ra­peut­te­ja. Uuden psy­ko­te­ra­peut­tia­se­tuk­sen jäl­keen The­ra­peia-sää­tiö on kou­lut­ta­nut tai kou­lut­ta­mas­sa 77 opis­ke­li­jaa yhteis­työs­sä Hel­sin­gin ja Itä-Suo­men yli­opis­to­jen kans­sa. Sää­tiö on lisäk­si jul­kais­sut 56 kir­jaa, ja uusia on suun­nit­teil­la.

The­ra­peian ensim­mäi­sil­lä vuo­si­kym­me­nil­lä opin­not aloi­tet­tiin tut­ki­mal­la luku­kau­den ver­ran filo­so­fi­sia ihmis­kä­si­tyk­siä ja tie­to­teo­reet­ti­sia kysy­myk­siä. Sit­ten ohjel­mas­sa oli kehi­tysp­sy­ko­lo­gi­aa, Freu­din elä­mä­ker­ta ja teo­riat, eksis­ten­tia­lis­tien näke­myk­siä ja Dasei­na­na­lyy­sia, psy­koo­sien teo­ri­aa, ant­ro­po­lo­gis­ta lää­ke­tie­det­tä, psy­ko­so­ma­tiik­kaa, pari- ja ryh­mä­te­ra­pian perus­tei­ta, yhtei­sö­pa­to­lo­gi­aa jne. Sijais­kär­si­myk­sen ja yli­su­ku­pol­vi­suu­den sekä var­hai­sen koh­te­lun ja trau­ma­ti­soi­tu­mi­sen reaa­lis­ta mer­ki­tys­tä pai­no­tet­tiin pikem­min kuin freu­di­lais­ta viet­tip­sy­ko­lo­gi­aa. Moni­teo­reet­ti­suus lei­ma­si alku­pe­räis­tä the­ra­peia­lai­suut­ta. Vali­tet­ta­vas­ti sit­tem­min van­ha the­ra­peia­lai­suus lähes kato­si, ja opin­nois­sa kes­ki­tyt­tiin etu­pääs­sä brit­ti­läi­siin objek­ti­suh­de­teo­rioi­hin.

Suo­men Psy­koa­na­lyyt­ti­nen yhdis­tys ja The­ra­peia hal­lit­si­vat psy­ko­te­ra­pian kent­tää vuo­si­kym­me­niä kes­ki­näi­sen kil­pai­lun ja opil­lis­ten jän­nit­tei­den sävyt­tä­mä­nä. The­ra­peia oli pit­kään ikään kuin alta­vas­taa­ja­na, sil­lä ei ollut esit­tää yhtä tii­vis­tä teo­reet­tis­ta raken­nel­maa kuin naa­pu­ril­la. Sil­lä ei ollut Freu­dia, jos­ta oli tul­lut lopul­li­nen auk­to­ri­teet­ti ja jon­ka perä­va­naan aset­tau­tu­mi­nen taka­si psy­ko­te­ra­pia­ken­tän arvos­tuk­sen. Kou­lu­kun­tai­set jän­nit­teet ovat sit­tem­min osit­tain lien­ty­neet, mut­ta ei vai­ku­ta toden­nä­köi­sel­tä, että tapah­tui­si yhteen­su­lau­tu­mis­ta. Oikeaop­pi­suut­ta ja lin­noit­tau­tu­mis­ta on vie­lä lii­kaa.

Yhteis­kun­nan tuke­mis­ta mark­ki­nao­suuk­sis­ta ovat ilmaan­tu­neet tais­te­le­maan mm. kog­ni­tii­vi­set, tun­ne- ja rat­kai­su­kes­kei­set, trau­ma­te­ra­peu­tit, tai­de­te­ra­peu­tit jne. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen ajat­te­lu laa­jem­min­kin on jou­tu­nut kri­tii­kin koh­teek­si vii­mei­sen vuo­si­kym­me­nen aika­na, kun on ryh­dyt­ty väit­tä­mään, että eri­tyi­ses­ti kog­ni­tii­vi­set ja rat­kai­su­kes­kei­set tera­piat tuot­ta­vat suu­rem­man oirei­den vähe­ne­mi­sen kuin psy­koa­na­lyyt­ti­nen tera­pia. Täs­sä on sel­väs­ti tar­koi­tus­ha­kui­suut­ta ja kou­lu­kun­tai­sia motii­ve­ja. Jarl Wahl­ström kir­joit­taa kes­kus­te­lu­pu­heen­vuo­ros­saan: ”Kui­ten­kin käy­tän­nös­sä psy­ko­te­ra­piois­sa tiet­ty­jen oirei­den vähe­ne­mi­nen tai toi­min­ta­ky­ky­pis­tei­den lisään­ty­mi­nen on tera­peu­tin ja poti­laan kes­ki­näi­ses­sä yhteis­työs­sä vähem­män fokuk­ses­sa, työs­ken­te­lyn koh­dis­tues­sa poti­laan koet­tui­hin ongel­miin ja elä­män­laa­tuun. Mitat­ta­vis­sa ole­va vai­ku­tus on tie­tys­ti tär­keä, mut­ta psy­ko­te­ra­pian ter­veys­tu­lok­sen supis­ta­mi­nen sii­hen jät­tää var­joon­sa hoi­don var­si­nai­sen poti­laal­le anta­man hyö­dyn. Kär­jis­tä­mät­tä voi sanoa, että oirei­den lie­ven­ty­mi­nen on poti­laan psyyk­ki­sen ahdin­gon vähe­ne­mi­seen ja toi­mi­juus­tun­non lisään­ty­mi­seen liit­ty­vä oheis­hyö­ty.” Psy­ko­te­ra­pioi­den tulok­sel­li­suus­tut­ki­mus onkin Wahl­strö­min mukaan ongel­mal­lis­ta. Mat­ti Hut­tu­nen (Duo­decim 17/2018) kir­joit­taa: ”Kont­rol­loi­dut hoi­to­tut­ki­muk­set suo­si­vat väis­tä­mät­tä lää­ke­hoi­toa tai tiu­kas­ti ohjeis­tet­tu­ja lyhyt­te­ra­pioi­ta. Täs­sä ilma­pii­ris­sä poti­laan koh­taa­mi­nen jää hel­pos­ti sivuo­saan ja muut­tuu väli­neel­li­sek­si oire­ky­se­lyk­si tai käsi­kir­jo­ja seu­raa­vik­si epä­ai­doik­si tapaa­mi­sik­si.” Mark Solms (Psy­ko­te­ra­pia 2/2018) puo­les­taan on tii­vis­tä­nyt psy­koa­na­lyyt­ti­sen tera­pian ydin­pe­ri­aat­tei­ta seu­raa­vas­ti: ”tois­teis­ten tee­mo­jen tun­nis­ta­mi­nen poti­laan koke­mus­maa­il­mas­sa, tun­tei­den ja käsi­tys­ten kyt­ke­mi­nen men­nei­siin koke­muk­siin, huo­mion kiin­nit­tä­mi­nen tun­tei­siin, joi­ta poti­las pitää mah­dot­to­mi­na hyväk­syä, osoi­te­taan tapo­ja, joil­la poti­las vält­tää näi­tä tun­tei­ta, kes­ki­ty­tään täs­sä-ja-nyt-tera­pia­suh­tee­seen, vede­tään yhteyk­siä tera­pia­suh­teen ja mui­den ihmis­suh­tei­den välil­le. On valai­se­vaa huo­ma­ta, että nämä tek­nii­kat joh­ta­vat par­hai­siin hoi­to­tu­lok­siin riip­pu­mat­ta psy­ko­te­ra­pian muo­dos­ta. Toi­sin sanoen, samat tek­nii­kat enna­koi­vat opti­maa­lis­ta hoi­to­tu­los­ta myös CBT:ssä, vaik­ka tera­peu­tit itse usko­vat teke­vän­sä jotain muu­ta. Ei siis lie­ne yllä­tys, että riip­pu­mat­ta valit­se­mas­taan suun­tauk­ses­ta, psy­ko­te­ra­peu­tit valit­se­vat useim­mi­ten itse itsel­leen psy­koa­na­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­pian!” Ehkä käy­tän­nön tera­pia­työs­sä ongel­ma ei ole niin­kään eri teo­riois­sa, vaan parem­min­kin nii­den sovel­ta­mi­ses­sa. Hoi­to­suh­tei­den umpi­ku­jien taus­tal­la saat­taa mones­ti olla tera­peut­tien mono­maa­ni­nen pyr­ki­mys näh­dä ongel­ma jon­kin yhden teo­rian valos­sa.

Olem­me haas­ta­tel­leet kuut­ta pit­kän päi­vä­työn orga­ni­saa­tios­sa teh­nyt­tä senio­ria, jot­ka täs­sä edus­ta­vat laa­jaa kou­lut­ta­ja­kun­taa. Haas­tat­te­lut sisäl­tä­vät pal­jon arvo­kas­ta his­to­rian­kir­joi­tus­ta jat­kaen sii­tä, mihin Juha­ni Iha­nuk­sen 20 vuot­ta sit­ten kir­joit­ta­ma The­ra­peian var­hais­vai­hei­den his­to­riik­ki Vas­taan­ot­to­ja jäi. Sil­le kai­vat­tai­siin­kin jat­ko-osaa, jos­sa pun­ta­roi­tai­siin myös yhtei­sön muut­tu­mis­ta ja kehit­ty­mis­tä tähän päi­vään tul­taes­sa.

Kun psy­koa­na­lyy­si on menet­tä­nyt ase­mi­aan, oli­si hyvä ymmär­tää, mik­si niin kävi. Itse arve­len yhdek­si syyk­si pait­si kou­lu­tuk­sen ras­kaut­ta myös teo­rian ja metap­sy­ko­lo­gian jäyk­kyyt­tä sekä vir­heel­li­siä ole­tuk­sia, joi­ta ei ole yhtei­ses­ti uudel­leen arvioi­tu. Viit­taan ylä­vi­rei­seen psy­ko­lo­gi­soin­tiin, ole­tuk­siin esi­mer­kik­si psy­koo­sien, autis­min tai sek­su­aa­lis­ten poik­kea­mien alku­pe­räs­tä, nature–nurture-kiistassa aset­tau­tu­mi­seen yksi­puo­li­ses­ti ympä­ris­tö­nä­ke­myk­sen kan­nal­le. Monien van­ho­jen ja osin lii­oit­te­le­vien käsit­tei­den, kuten kan­ta­nä­ky, kuo­le­man­viet­ti, kastraa­tio­ah­dis­tus, penis­ka­teus, oidi­pus­komplek­si jne. mer­ki­tys oli­si hyvä arvioi­da uudel­leen. Myös käsi­tys tie­dos­ta­mat­to­mas­ta tie­toi­suu­des­ta pois tor­jut­tu­jen tai dis­so­sioi­tu­jen asioi­den paik­ka­na on puut­teel­li­nen, sil­lä ihmis­ten toi­mia ja aja­tuk­sia ohjaa etu­pääs­sä laa­ja neu­ro­kog­ni­tii­vi­nen tie­dos­ta­ma­ton, jon­ka ole­mas­sao­lon parem­pi ymmär­tä­mi­nen aset­taa psyyk­ki­sen työn ja psy­ko­lo­gi­sen pon­nis­te­lun rea­lis­ti­seen kehyk­seen. Onko­han niin, että huma­nis­tis-her­me­neut­ti­nen lähes­ty­mis­kul­ma tar­vit­see rin­nal­leen mui­ta teo­rioi­ta, täs­sä tapauk­ses­sa lähin­nä neu­ro­tie­teet ja käyt­täy­ty­mis­ge­ne­tii­kan, jot­ta se ei enää har­hau­tui­si yhtä hel­pos­ti omaan syväl­li­syy­teen­sä? Psy­koa­na­lyy­sin tär­kein anti onkin toi­mi­va klii­ni­nen mene­tel­mä, ei niin­kään metap­sy­ko­lo­gia.

Toi­vo­taan että se koke­mus ja ymmär­rys, joka psy­koa­na­lyyt­ti­seen perin­tee­seen liit­tyy, vah­vis­tui­si ja kehit­tyi­si edel­leen antaen vai­kut­tei­ta muil­le suun­tauk­sil­le, samal­la nii­tä itse muil­ta saa­den. Eklek­ti­nen ja holis­ti­nen näke­mys psy­ko­te­ra­pias­ta oli­si tule­vai­suu­des­sa toi­vot­ta­vaa, ja tämän soi­si kos­ke­van kaik­kia kou­lu­kun­tia.

Mart­ti Tuo­hi­met­sä
pää­toi­mit­ta­ja