Sami Kivikkokangas, Mikael Leiman, Aarno Laitila: Häpeän ilmentyminen ja muutos psykoterapiassa – tapaustutkimus

Häpeään ilmiönä liit­tyvä piilou­tu­mi­nen tekee sen tieteel­lis­es­ti uskot­tavas­ta näkyväk­si tekemis­es­tä ja kuvauk­ses­ta haas­tavaa. Tässä artikke­lis­sa pyritään kuvaa­maan Han­nan tapaus­tutkimuk­sen kaut­ta, miten häpeä ilmen­tyy ja muut­tuu psykoter­api­as­sa. Tämä tehdään käyt­täen assim­i­laa­tio­ana­lyysia ja dial­o­gista sekvenssi­ana­lyysia menetelminä osoit­ta­maan, miten häpeä näyt­täy­tyy Han­nan ilmais­us­sa ter­api­an alus­sa jon­ain hel­posti ohitet­ta­vana ja vas­ta psykoter­apeut­tisen pros­essin kaut­ta tulee vai­heit­tain näkyväk­si osa siitä, mikä alus­sa näyt­täy­tyi näkyväk­si tulon uhkana. Eri muu­tosvai­hei­den kuvaus häpeän ilmen­tymisen ja muun­tu­misen osalta osoit­taa, miten tärkeää on kyetä kuvaa­maan ilmiö olen­nai­sis­sa kehi­tyk­sel­li­sis­sä yhteyk­sis­sään. Häpeä on aina häpeää jostakin – kohteel­lista ja suh­teessa johonkin. Han­nan tari­na osoit­taa, kuin­ka suhde häpeää herät­tävään kohteeseen muun­tuu käyn­tien aikana ja mil­laiseen merk­i­tysverkos­toon se hänen elämässään kietoutuu. Se mis­tä ihmi­nen kokee häpeää, on yksilöl­listä ja ymmärtääk­semme tätä mei­dän on ’yksinker­tais­es­ti kuun­nelta­va potilasta’.

Avain­sanat: häpeä, muu­tos psykoter­api­as­sa, tapaus­tutkimus, assim­i­laa­tio­ana­lyysi, dialogi­nen sekvenssianalyysi

Tässä tutkimuk­ses­sa näytämme yhteen kokon­aiseen psykoter­api­apros­es­si­in kohdis­tu­van tutkimuk­sen avul­la, miten psykoter­api­as­sa näyt­täy­tynyt häpeä tulee ilmais­tuk­si sekä kuin­ka toim­i­jan suhde siihen, mikä herät­tää häpeää, voi sel­ven­tyä ja kehit­tyä psykoter­api­an aikana. Häpeää läh­estytään assim­i­laa­tioma­llin näkökul­mas­ta (APES; Stiles ym. 1990) dial­o­gista sekvenssi­ana­lyysia (DSA; Leiman 2012; 2011; 2006; 2004; 1997) inte­groiden yhdessä onnis­tuneessa psykoter­api­as­sa, jon­ka toim­i­jaa kut­summe tässä Han­naksi. Muu­tos assim­i­laa­tioma­llis­sa hah­mote­taan yksilöl­lisenä vai­heit­taise­na kehi­tystapah­tu­mana, mis­sä suhde alus­sa ongel­malliseen näyt­täy­tyvään häpeäkoke­muk­seen muun­tuu ja kehit­tyy eri­lais­ten muu­tosvai­hei­den kaut­ta. Eri­tyis­es­ti tässä tutkimuk­ses­sa on kuitenkin kyse Han­nan häpeän tari­nas­ta. Sen eri­lais­ten muu­tosvai­hei­den esit­tämi­nen taval­la, joka säi­ly­isi lähel­lä kli­in­istä tilan­net­ta ja sen välit­tömyyt­tä, johti valit­tuun rajauk­seen yksinker­tais­es­ti kuva­ta ja näyt­tää monipuolis­es­ti riit­tävän usei­den vin­jet­tien avul­la Han­nan häpeän polveil­e­va muu­tospros­es­si. Ana­lyysin kaut­ta syn­tyy jäsen­tynyt kuva Han­nan häpeän ilmen­tymis­es­tä ja kehit­tymis­es­tä vuo­den mit­taisen psykoter­api­apros­essin aikana.

1. Johdan­to

Häpeää ei ilmais­us­sa usein voi nähdä suo­raan. Ilmaisu on aina osoitet­tua jollekulle. Se, mil­laise­na tuo toinen mielessä näyt­täy­tyy, vaikut­taa siihen, mis­tä ja miten voin puhua. Kun jokin herät­tää minus­sa häpeää, virit­tää tästä puhumi­nen hel­posti koke­muk­sen toisen tor­ju­vas­ta, ei-hyväksyvästä tai häpäi­sevästä suh­tau­tu­mis­es­ta. Häpeä ei sil­loin näy suo­raan, vaan se tulee näkyväk­si siinä ilmais­us­sa, joka ottaa jo huomioon tuon toisen odote­tun suh­tau­tu­misen tai ennakoidun vas­tauk­sen (Bahtin 1984; 1991; Iko­nen & Reck­hardt 1994).

Tun­nistam­a­ton häpeä voi psykoter­api­as­sa estää sel­l­ais­ten yksi­ty­is­ten asioiden tuomisen yhteisen havain­noin­nin piiri­in, mis­sä suhdet­ta kohteeseen sävyt­tää liian pakot­ta­va arvot­to­muus, kel­paa­mat­to­muus tai poti­las pelkää toisen tor­ju­vaa tai häpäi­sevää suh­tau­tu­mista omaan ilmaisu­un­sa. Täl­löin häpeä ase­moituu tärkeänä itse­havain­non esteenä: ”Kun häpeä koteloituu, se pysäyt­tää ana­lyyt­tisen pros­essin tai estää sen käyn­nistymisen.” (Iko­nen & Reck­hardt 1994, 149).

Häpeä voi aset­tua liian uhkaa­vana esteek­si kehi­tyk­sel­lisen suh­teen muo­dos­tu­miseen psykoter­api­as­sa (Tähkä, R. 2010; Tähkä, V. 1993; Lewis 1971; Black, Cur­ran, Drap­er 2013; Wat­son, Gold­berg, Green­berg 2007). Yhtey­teen aset­tumi­nen uudessa tilanteessa voi tun­tua liian uhkaaval­ta, jos on aiem­min joutunut pet­tymään vas­tavuoroisu­u­den odotuk­sis­saan. Syyl­lisyyskin voi olla hyvin yksi­ty­istä, mut­ta silti poten­ti­aalis­es­ti jaet­tavaa. Häpeä on ja pysyy yksi­tyisenä, se on kätket­tävä ja sik­si se on kaikkial­la ja ei-mis­sään. (Häst­bac­ka 2013) Kehi­tyk­sel­liseen suh­teeseen uskaltau­tu­mi­nen osuu vas­tavuoroisu­u­den kah­ta­laiseen ytimeen: miten uskaltau­tua vuorovaiku­tuk­seen sel­l­aisel­la toiseen yhteyt­tä etsiväl­lä taval­la, mis­sä vas­taus toimin­nal­leni ei ole min­un hal­lus­sani (vrt. trans­fer­en­ti­aa­li­nen suh­teessa olo ja tois­tamis­pakko, Tähkä 2010; Man­ni­nen 2015) – vaan se riip­puu toisen vas­tauk­ses­ta. Vas­tavuoroisu­u­den etsimisen sijas­ta on help­poa tur­vau­tua sado­ma­sok­istiseen suh­teessa oloon tai vetäy­tyä kokon­aan kon­tak­teista. Samanaikaises­ti häpeä ongel­mallisu­udessaankin osoit­taa ratkaisun ongel­maan: se mikä on vuorovaiku­tuk­ses­sa toiseen sisäistynyt kohtaa­mat­tomana, on palautet­ta­va takaisin vuorovaiku­tuk­sel­liseen yhtey­teen tul­lak­seen uudel­la taval­la koh­datuk­si ja ymmärretyksi.

Häpeään liit­tyvä ’piilou­tu­mi­nen’ tekee sen näyt­tämis­es­tä ongel­mallista. Tätä on kuvat­tu aiem­min (Lewis 1971; Wurmser 1983; Iko­nen & Reck­hardt 1994; Goff­man 1967), mis­sä piilou­tu­mi­nen vas­tauk­se­na koke­muk­seen häpäistynä olemis­es­ta toisen/toisten edessä tekee häpeän ilmen­tymisen ja muu­tok­sen tutkimis­es­ta haas­tavaa. Kokon­aisen psykoter­api­apros­essin mate­ri­aali mah­dol­lis­taa tutk­i­jalle kuitenkin tun­nistaa myöhem­min ter­api­as­sa ilmais­tu­ja häpeää herät­täviä ongel­mallisia koke­muk­sia ja siten seu­ra­ta tuon vähit­täistä kehit­tymistä ja sanal­lis­tu­mista ter­api­an alus­ta läh­tien. Tutkimuskysymyk­senämme on, miten häpeä tavoite­tuis­sa het­kissä näyt­täy­tyy poti­laan koke­muk­ses­sa ja miten se sel­ven­tyy ja kehit­tyy, tai on sel­ven­tymät­tä ja kehit­tymät­tä psykoter­api­an kulues­sa. Täl­lä tavoin voimme nähdä, miten häpeä on ilmais­tu epä­suo­rasti tai se on ohitet­tu alus­sa, mis­sä emme vielä tiedä mihin piilou­tu­mi­nen viit­taa – mut­ta miten psykoter­apeut­tisen työn kaut­ta voimme saa­da ymmär­rystä ’mis­tä puhumme, kun puhumme häpeästä’.

2. Aineis­to ja menetelmät

2.1 Aineis­to

Tutkimu­saineis­to koos­t­uu Jyväskylän yliopis­ton Psykoter­api­an ope­tus- ja tutkimusklinikan yhdestä kokon­ais­es­ta videoidus­ta psykoter­api­as­ta (32 ses­sio­ta) sekä näistä tal­len­teista tehty­i­hin lit­ter­aa­tioi­hin. Tämä Han­naksi nimet­ty tapaus muo­dostaa inten­si­ivis­es­ti tutk­i­tun tapaus­tutkimuk­sen, jota aiem­min on analysoitu käyt­täen usei­ta menetelmiä mm. tun­tei­den käsit­te­lyn (Keto 2010) ja ter­apeut­tisen vuorovaiku­tuk­sen (Har­tikainen 2013) näkökul­mista, jois­sa molem­mis­sa on kuvat­tu Han­nan elämän­his­to­ri­aa ja ter­api­an yleistä kulkua. Han­na on kes­ki-ikäi­nen nainen, joka on hakeu­tunut psykoter­api­aan ahmimisoirei­den takia ja trau­maat­tisi­in elämän­ta­pah­tu­mi­in liit­tyvän oman voin­nin heiken­tymisen vuok­si. Ter­api­as­sa keskeis­inä tun­teisi­in liit­tyv­inä teemoina Keto (2010) on jäsen­tänyt emo­tion­aalisen, tur­tu­muk­sen ja häpeän. Kedon (2010) mukaan ter­apia eteni vai­heit­tain, mis­sä vas­ta riit­tävästi käsitel­tyä emo­tion­aal­ista tur­tu­mus­ta ja syyl­lisyyt­tä tuli häpeän tun­tei­den käsit­te­ly mah­dol­lisek­si. Toinen keskeinen (Keto 2010) löy­dös oli, että usein vaikean asian käsit­te­lyä seurasi tauko siitä puhu­mis­es­ta ter­api­as­sa minkä jäl­keen poti­las ilmaisi suh­teen­sa aiem­min käsitel­tyyn muut­tuneen paremmaksi.

2.2 Assim­i­laa­tioma­lli

Assim­i­laa­tioma­llin (Assim­i­la­tion of Prob­lem­at­ic Expe­ri­ences Scale, jatkos­sa APES) (Stiles ym. 1991; 2004; 2002; Stiles 2001; 2003; 2005) mukaan poti­laan suhde ongel­malliseen koke­muk­seen­sa muun­tuu ja kehit­tyy seu­rat­en por­rasteista kehi­tyspolkua (taulukko 1, s. 14; vrt. Leiman & Stiles 2001). Asi­akkaan suhde ongel­malliseen koke­muk­seen, minkä takia on hakeu­tunut hoitoon, voi vas­ta­ta mitä tahansa APES:n tasoa. Kehi­tyshis­to­ri­ansa aikana APES-taso­ja on muo­toil­tu eri­laisil­la tavoil­la viisi­por­tais­es­ta kahdek­san­por­taiseen muu­tok­sen hah­mo­tuk­seen (Stiles ym. 1990; Leiman & Stiles 2001). Tässä tutkimuk­ses­sa käytetään Stilesin (1990) klas­sista viisi­por­taista muo­toilua ongel­mallis­ten koke­musten assim­i­laa­tios­ta ja inte­graa­tios­ta. (Taulukko 1.) Assim­i­laa­ti­ol­la tarkoite­taan pros­es­sia, jon­ka kaut­ta poti­laan tois­tu­va oman havain­noin­nin tai koke­muk­sen ulot­tumat­tomis­sa ole­va ongel­malli­nen koke­mus tulee ter­apeut­tiseen vuorovaiku­tuk­seen ja yhteishavain­toon tul­lak­seen vähitellen inte­groiduk­si poti­laan toimin­naksi (Stiles ym. 1990; 1992). APES:n tasot kuvaa­vat erään­laisia ankkurip­is­teitä jatku­mol­la alka­en pois sul­je­tus­ta ja päät­tyen ongel­man ratkaisu­un ja inte­graa­tioon. (Leiman & Stiles 2001) Mikä tahansa muu­tos APES-tasoil­la kat­so­taan muutokseksi.

Assim­i­laa­tio­ana­lyysi on kehi­tyshis­to­ri­ansa aikana tul­lut uudelleen tulk­i­tuk­si eri näkökul­mista. Stilesin alku­peräi­nen muo­toilu (Stiles ym. 1990; 1991) hah­mot­ti muu­tok­sen ongel­mallis­ten koke­musten assim­i­laa­tiona rikas­tuneisi­in ja inte­groituneem­pi­in mallei­hin. His­to­ri­al­lisen taus­tan tälle perusti Jean Piaget’n työ ajat­telun kehit­tymisen eri vai­heista. (Stiles ym. 1990.) Myöhem­min äänet-mallis­sa (Hon­os-Webb & Stiles 1998; Hon­os-Webb ym. 1999; Hon­os-Webb ym. 2003; Stiles 2011) korostet­ti­in agent­tisu­u­den osu­ut­ta ongel­malli­sis­sa koke­muk­sis­sa, mis­sä tor­ju­tut tai dis­so­sioidut äänet etsivät tun­nus­tamista ja pääsyä asi­akkaan val­lit­se­van koke­muk­sen muo­dostavaan ään­ten yhteisöön (”com­mu­ni­ty of voic­es”). Assim­i­laa­tion ajatelti­in tapah­tu­van inte­groimal­la nämä ongel­malliset äänet rak­en­ta­mal­la sisäisiä merk­i­tys­sil­to­ja niiden välil­lä. Stiles ja Leiman (2001) kiin­nit­tävät huomio­ta, miten nämä kaik­ki pyrkivät läh­estymään muu­tos­ta kehi­tyk­sel­lis­es­tä näkökul­mas­ta mis­sä ongel­malli­nen koke­mus läpikäy usei­ta muodonmuutoksia.

Taulukko 1. Ongel­mallis­ten koke­musten assim­i­laa­tion vaiheet

(Assim­i­la­tion of Prob­lem­at­ic Expe­ri­ences Scale: APES; muo­toil­tu käyt­täen Stiles ym., 1990; vrt. Leiman & Stiles, 2001)

0. Tor­jun­ta (warded.off): Sisältö on muotou­tu­ma­ton, asi­akas ei tiedos­ta ongel­mallista kokemustaan.

1. Ei-toiv­o­tut ajatuk­set (unwant­ed thoughts): Asi­akas ei mielel­lään puhu ongel­mas­ta. Ongel­malli­nen koke­mus tulee esi­in ter­apeutin puhutel­lessa sitä tai ulkois­t­en olo­suhtei­den vuok­si. Asi­akas yrit­tää vaien­taa tai tor­jua koke­muk­sen. Tun­neti­la on negati­ivi­nen, mut­ta tun­tei­den yhteys koke­muk­sen sisältöön on epä­selvä. (Teo­reet­tis­es­ti, kun asi­akkaan suhde aiem­min tor­jut­tuun ongel­malliseen koke­muk­seen muun­tuu epä­selväk­si tietoisu­udek­si ja väl­tet­täviksi ajatuk­sik­si, merk­it­see tämä assim­i­laa­tion ensim­mäistä vai­het­ta. Asi­akas saat­taa kokea tämän ei-toiv­ot­tavak­si vai­heek­si, kos­ka aiem­min tor­ju­tun ongel­mallisen koke­muk­sen tiedost­a­mi­nen voi tuot­taa koros­tunut­ta psykol­o­gista kipua.)

2. Alus­ta­va tietoisu­us (aware­ness): Asi­akkaan suhde ongel­malliseen koke­muk­seen alkaa alus­tavasti muotoutua selvem­mäk­si, aiem­mas­ta ei-assim­iloidus­ta ja ei-ilmais­tus­ta koke­muk­ses­ta, kohti ongel­mallisen koke­muk­sen koke­muk­sel­lista tavoit­tamista ja sanoit­tamista. (Teo­reet­tis­es­ti, alus­ta­va tietoisu­us viit­taa muu­tok­seen, mis­sä aiem­min ei-assim­iloitu ja ei-ilmais­tu koke­mus tulee uudel­la taval­la koke­muk­sel­lis­es­ti tavoite­tuk­si ja alus­tavasti sanoitetuksi.)

3. Ongel­man muo­toilu (prob­lem clar­i­fi­ca­tion): Asi­akas kyke­nee kuvaa­maan ja muo­toile­maan ongel­mallisen koke­muk­sen­sa, mut­ta tähän ei liity vielä havain­noivaa ja reflek­toivaa suhdet­ta ongel­malliseen koke­muk­seen. (Teo­reet­tis­es­ti, tämä kuvaa sisäistä muu­tos­ta ongel­malliseen koke­muk­seen, mis­sä aikaisem­min han­kalia tun­tei­ta herät­tänyt mut­ta muo­toilema­ton koke­mus on saatu jäsen­net­tyä sel­l­aiseen muo­toon, mis­sä tulee ymmär­ret­täväk­si mis­tä on kyse ja mitä kaut­ta muu­tos­ta voi saa­da aikaan.)

4. Reflek­toi­va suhde ongel­malliseen kokemukseen/Ymmärrys (per­son­al insight/new per­spec­tive): Ongel­malli­nen koke­mus on muo­toil­tu ja ymmär­ret­ty jol­lakin taval­la. Ongel­mallista koke­mus­ta ei vain nimetä, vaan sitä kyetään myös reflek­toimaan. (Teo­reet­tis­es­ti, asi­akkaan suhde muun­tuu ei vain ongel­man uuden­laiseen muo­toilu­un vaan tämä tuot­taa uusia merk­i­tysy­hteyk­siä ja oival­luk­sia, johtaen reflek­tion kaut­ta uuden­laiseen suh­teeseen suh­teessa ongel­malliseen kokemukseen.)

5. Ongel­mallisen koke­muk­sen läpi­työsken­te­ly ja ratkaisu (prob­lem solu­tion): Uut­ta ymmär­rystä suh­teessa ongel­malliseen koke­muk­seen ja toim­intat­apoi­hin käytetään näi­den työstämiseen ja vai­h­toe­htois­t­en toim­intat­apo­jen ja suh­tau­tu­mistapo­jen luomiseen. (Teo­reet­tis­es­ti, asi­akkaan suhde ongel­malliseen koke­muk­seen on muun­tunut uuden­laisen havain­noivan ja reflek­toivan suh­teen kaut­ta akti­ivisem­mak­si, joka hah­mot­taa eri­laisia mah­dol­lisia toim­intavai­h­toe­hto­ja ja kyke­nee sovelta­maan näitä käytännössä.)

Onnis­tuneis­sa psykoter­a­pi­ois­sa muu­tos ongel­malliseen koke­muk­seen ei kuitenkaan raken­nu lin­eaaris­es­ti assim­i­laa­tion por­tai­ta pitkin, vaan jokainen muu­tospros­es­si on yksilölli­nen muo­dostaen pikem­minkin ’sahaa­van’ kuvion. Tämä on tut­tu ilmiö kli­inis­es­tä työstä, mis­sä perustel­lumpaa on puhua pro­gres­sio-regres­sion syk­lis­es­tä pros­es­sista kuin yksisu­un­tais­es­ti vain jom­mas­takum­mas­ta. Epäon­nis­tuneis­sa tai heikon tulok­sen psykoter­a­pi­ois­sa ongel­mallista koke­mus­ta ei kyetä inte­groimaan ja suhde siihen muun­tuu tor­ju­vak­si, ohite­tuk­si tai vääristyneek­si tai ter­apeutin aut­ta­vat inter­ven­tiot eivät tapah­du poti­laan lähike­hi­tyk­sen vyöhyk­keel­lä (Stiles, Gabal­da, Riberiro 2016).

Assim­i­laa­tio­ana­lyysi läh­estymistapana pitää samanaikaises­ti mielessään sekä poti­laan sub­jek­ti­ivista koke­mus­ta, että tutk­i­jalähtöistä kysymyk­se­naset­telua tutkimuk­sen tavoit­teista. Ongel­mallis­ten koke­musten iden­ti­fioin­ti, luokit­telu ja kuvaami­nen on kuvat­tu aiem­min (Leiman & Stiles 2001; Stiles & Angus 1992). Poti­laan ilmais­us­ta poim­i­taan vin­jet­te­jä sel­l­aiselta tasol­ta ongel­malliseen koke­muk­seen, mikä on selvästi artiku­loitu ’ongel­man muo­toilu’ tai ’ymmär­rys’ (APES-tasot 3 ja 4). Tämän jäl­keen selvästi artiku­loidun ongel­mallisen koke­muk­sen avul­la voidaan jälkikä­tis­es­ti selvit­tää, miten tuo ongel­malli­nen koke­mus on alun perin ilmen­nyt ja tul­lut esille ter­api­akeskusteluis­sa vähem­män selvästi artiku­loidus­sa muo­dos­sa, sekä mah­dol­lis­es­ti myöhem­mistä käyn­neistä kuin­ka läpi­työsken­te­ly ja inte­graa­tio onnis­tui. Ongel­malli­nen koke­mus määritel­lään aina käyt­täen asi­akkaan ilmaisua, ja tämä määritelmä toimisi perus­tana havain­noit­si­jan näkökul­malle. Psykoter­apeut­ti­nen muu­tos kuvataan siten läpi ter­api­an aina asi­akkaan sisäis­es­tä näkökul­mas­ta, miten muu­tos suh­teessa ongel­malliseen koke­muk­seen sel­ven­tyy ter­api­an kulues­sa osana kehitystapahtumaa.

2.3 Dialogi­nen sekvenssianalyysi

DSA on laadullisen psykoter­apiatutkimuk­sen mikro­ana­lyyt­ti­nen menetelmä ilmaisun analysoin­ti­in (Leiman 2004; 2012). Alun perin DSA kehitet­ti­in aut­ta­maan psykoter­apeut­te­ja sil­loit­ta­maan, miten poti­laan sisäi­nen koke­mus välit­tyy hänen ilmais­us­saan. Voidak­semme rak­en­taa käsit­teel­listyk­siä sisäistyneistä toim­intatavoista ja koke­muk­sista, tarvi­taan käsit­teitä, jot­ka aukai­se­vat toim­intaketju­jen struk­tu­urin ja ne intrap­syykkiset kuviot, jot­ka välit­tävät niitä (Leiman 2002). DSA:n his­to­ri­as­ta, kehi­tyk­ses­tä sekä käsit­teel­li­sistä välineistä on kir­joitet­tu kat­tavasti muual­la (Kivikkokan­gas & Leiman, in press; Leiman 2002; 2004; 2012; Tikka­nen 2015; Tikka­nen, Stiles, Leiman 2011; 2013).

Dial­o­gista sekvenssi­ana­lyysia on jo aiem­min käytet­ty yhdessä assim­i­laa­tio­ana­lyysin rin­nal­la mikro­ana­lyyt­tisenä menetelmänä (Leiman & Stiles 2001; Tikka­nen 2015; Tikka­nen, Stiles, Leiman 2012). DSA:n käytön strate­gioi­ta on (Leiman 2002; 2004; 2012; Leiman & Stiles 2001) kuvat­tu seuraavasti.

Alus­sa DSA läh­tee liik­keelle ulkop­uolisen havain­noit­si­jan näkökul­mas­ta. Ongel­mallisia koke­muk­sia jäljitetään ensim­mäis­es­tä kohtaamis­es­ta, tapaamis­es­ta poti­laan ja psykoter­apeutin välil­lä. Tästä pyritään luo­maan teo­ri­a­pe­rusteisia hypo­teese­ja siitä, mil­lainen ongel­malli­nen koke­mus on luon­teeltaan ja mil­laisia sisältöjä siihen kuu­luu. Näitä alus­sa muo­dostet­tu­ja hypo­teese­ja voidaan ver­ra­ta ja seu­ra­ta suh­teessa poti­laan aukeavaan ja kehit­tyvään ymmär­ryk­seen ter­api­as­sa, ja siten arvioi­da niiden osuvuutta.

DSA:n ana­lyysinyk­sikkö on semant­ti­nen posi­tio (Bahtin 1984). Psyykki­nen toim­inta, kuten kaik­ki ihmisen toim­inta, hah­mote­taan DSA:ssa kohteel­lise­na. Toim­i­jan ja kohteen yhteys on vas­tavuoroista, ja se määrit­tää toim­i­jan suh­teen kohteeseen. Ana­lyysin yksikkönä semant­ti­nen posi­tio voidaan tiivistää muo­toiluk­si viit­tausko­hde ja suhde kohteeseen. Ana­lyysin tavoit­teena on tun­nistaa ihmisen toimin­nas­sa tois­tu­via posi­tioi­ta. Ilmaisu on myös toim­intaa. Ilmaisun kohtei­ta nimitetään ana­ly­y­sis­sa viit­tausko­hteik­si. Ilmaisu on sikäli eri­ty­istä toim­intaa, että sil­lä on samanaikaises­ti kak­si kohdet­ta – viit­tausko­hde ja ilmaisun vas­taan­ot­ta­ja. Ilmaistes­saan itseään ihmi­nen suh­tau­tuu viit­tausko­hteeseen sen mukaan, kuin­ka hän ennakoi vas­taan­ot­ta­jan suh­tau­tu­mista – ja toisaal­ta vas­taan­ot­ta­ja säätelee ennakoivasti myös viit­tausko­hteen val­in­taa. Tämä vaikut­taa semant­tisen posi­tion vivahteisi­in ja dynami­ikkaan. Kenelle puhuu, on yhtey­dessä siihen, mis­tä voi puhua ja päin­vas­toin. (Leiman 2016.) Määrit­tämäl­lä semant­tisen posi­tion laadun artiku­loimme, kuin­ka toim­i­ja suh­tau­tuu puheen­sa viit­tausko­hteeseen ja vastaanottajaan.

Tutkimuskäytössä DSA tapah­tuu datases­sio­ryh­mässä (Tikka­nen 2015, 18). Tutkimus­ryh­mä koos­t­uu kli­inikoista ja tutk­i­joista, jot­ka ovat pere­htyneet DSA:n käsit­teisi­in. Tämä edel­lyt­tää toimin­nan teo­ri­an (Vygot­sky 1978), Bah­tinin ilmaisu­teo­ri­an (Bahtin 1984; 1991) ja semi­oti­ikan ken­tän tuntemista.

DSA ana­lyysin vai­heet voidaan kuva­ta seu­raavasti: Ensim­mäisessä vai­heessa tutk­i­jan tulee tutus­tua ään­in­auhoi­hin ja niiden lit­teroin­tei­hin (vrt. immer­sion into data, McLeod 2010). Tutkimuskysymys määrit­telee, mitkä temaat­tiset kokon­aisu­udet val­i­taan aineis­tos­ta näi­den kokon­aisuuk­sien tarkem­paa mikro­ana­lyyt­tista tarkastelua varten. Ana­lyysi alkaa tun­nista­mal­la ilmaisun viit­tausko­hteet. Tätä seu­raa vas­tavuorois­t­en asetelmien etsimi­nen ja löytämi­nen mate­ri­aal­ista. Kohteel­lisen toimin­nan teo­ri­an mukaan toim­i­jan ja kohteen väli­nen yhteys on vas­tavuoroinen. Sik­si puhu­jan suhdet­ta puheen viit­tausko­hteeseen tarkastel­laan kahdes­ta näkökul­mas­ta. Puhu­jan posi­ti­ol­la tarkoite­taan ase­maa, jos­ta käsin hän tarkastelee kohdet­ta. Kohde ilme­nee toim­i­jalle hänen posi­tiostaan tietyssä näkökul­mas­sa. Tätä kut­su­taan kohteen vastapo­si­tiok­si toim­i­jaan näh­den. Yksit­täi­sistä (toim­i­jan ja kohteen väli­sistä) asetelmista ana­lyysi ete­nee dial­o­gis­ten sekvenssien tun­nistamiseen. Tois­tu­vis­sa toim­intatavois­sa asetel­mat seu­raa­vat toisi­aan sään­nön­mukaises­ti. (Leiman 2012; Tikka­nen 2015.)

Yksit­täis­ten asetelmien tun­nist­a­mi­nen osoit­taa usein samankaltaisuuk­sia. Puheen viit­tausko­hteis­sa voi esi­in­tyä vai­htelua, mut­ta puhu­jan suh­tau­tu­mi­nen on samankaltaista. Tois­tu­vat asetel­mat anta­vat usein mah­dol­lisu­u­den tun­nistaa dial­o­gisia sekvensse­jä. Mate­ri­aalin ana­ly­y­sis­sa kiin­nitetään huomio­ta siihen, mis­tä toim­i­ja puhuu (viit­tausko­hde), sekä siihen, miten hän puhuu (suhde kohteeseen). Jälkim­mäisessä ihmi­nen ei voi vält­tyä inton­aa­tion, sävy­jen ja ryt­mien kaut­ta pal­jas­ta­mas­ta, miltä jokin kohde hänestä tun­tuu ja mil­lä taval­la hän asen­noituu tuo­hon kohteeseen. Nämä ilmaisun eks­pres­si­iviset laadut aut­ta­vat osoit­ta­maan asen­noi­tu­misen laat­ua ja sävyä, tois­tu­vaa samas­tu­mista tiet­tyyn posi­tioon tai vähitellen kehit­tyvää reflek­ti­ivistä suhdet­ta tois­tu­vaan asetel­maan. Puheen vas­taan­ot­ta­jan välit­tävä vaiku­tus ilme­nee ennen muu­ta puheen proso­di­as­sa. Merkkien kudelmi­na koe­tut kohteet ja suh­teet kohteeseen eivät ole yksiselit­teisiä. Bah­tinia mukaillen ”Sana on loputon”.

Ilmaisun vivahteikku­us ja ker­roksel­lisu­us edel­lyt­tävät ryh­mässä tapah­tu­vaa ana­lyysia. Tehtävänä on siis tun­nistaa kohtei­ta ja ilmaisi­jan suhdet­ta kohteisi­in (semant­tisia posi­tioi­ta). Ryh­män jäsenet resonoi­vat jonkin ver­ran eri tavoin näi­hin posi­tioi­hin, sil­lä ne kätkey­tyvät ilmaisun proso­di­aan, sanaval­in­toi­hin ja viit­tausko­htei­ta luon­nehtivien lau­sei­den kon­struk­tioon. Datases­sio­ryh­mä rak­en­taa alus­ta­van for­mu­loin­nin tois­tu­vista asetelmista ja sekvens­seistä kon­sen­sus-perusteis­es­ti. Tutkimuskysymyk­sen määrit­telemäl­lä taval­la ryh­mä val­it­see mate­ri­aal­ista parhait­en ana­lyysin perus­teel­la kuvaa­vat vin­jetit rapor­toin­tia varten (Tikka­nen 2015, 18).

2.4 Tutkimuk­sen kulku ja aineis­ton analyysi

Ensim­mäisek­si kat­soin ensim­mäistä käyn­tiä, jon­ka perus­teel­la muo­dostin alus­ta­van tapaus­for­mu­loin­nin. Toisek­si, luin ja kat­soin koko psykoter­api­an istun­not pyrkimyk­senä muo­dostaa yleiskäsi­tys Han­nan tari­nas­ta. Kol­man­nek­si, käytin aineis­ton ana­lyysin lähtöko­htana aikaisem­pi­en tutkimusten (Har­tikainen 2013; Keto 2010) esi­in nos­tamia merk­i­tyk­sel­lisiä kohtia Han­nan psykoter­api­as­sa, joi­ta aiem­min olti­in läh­estyt­ty tem­a­ti­soivas­ta (Keto 2010) tai vuorovaiku­tuk­sen (Har­tikainen 2013) näkökul­mas­ta. Har­tikainen (2013) osoit­ti, miten ensim­mäisen ker­ran Han­nan ter­api­as­sa ter­apeut­tisen yhteistyö­suh­teen katkok­set ilmen­tyivät ja tuli­vat käsit­te­lyn piiri­in käyn­neil­lä 7–9. Alus­ta­van tapaus­for­mu­loin­nin val­os­sa nämä käyn­nit 7–9 näyt­täy­tyivät eri­tyisen valai­sevil­ta Han­nan häpeäkoke­muk­sen kannal­ta. Neljän­nek­si, aineis­ton ana­ly­y­sis­sa näi­den käyn­tien 7–9 käsit­te­ly eteni kro­nol­o­gis­es­ti, mis­sä luin ensin koko tun­nin ja sen jäl­keen poimin merk­i­tyk­sel­lisiä kohtia tarkem­paa mikro­ana­lyysia varten. Kaikkien käyn­tien 7–9 ana­lyysin jäl­keen tuli mah­dol­lisek­si pala­ta uud­estaan mate­ri­aali­in ja pyrk­iä pysähtymään tämän ymmär­ryk­sen (APES 4) aut­ta­mana jäljit­tämään aiem­mil­ta käyn­neiltä Han­nan ongel­mallisen koke­muk­sen ilmaisua alem­mil­ta APES-tasoil­ta ja sen kehi­tys­tä assim­i­laa­tioma­llin ohjeis­tuk­sen mukaises­ti (Leiman & Stiles 2001). Viiden­nek­si, DSA-datases­sioi­hin tutk­i­jana toin val­it­se­mani aineis­ton (ensim­mäi­nen käyn­ti, käyn­nit 7–9) kokon­aisu­udessaan datases­sio­ryh­mään yhdessä tutkit­tavak­si. Datases­sioon pyrin val­it­se­maan käsitel­lyn aiheen perus­teel­la merk­i­tyk­sel­lisiä kohtia tarkem­paan ana­lyysi­in, mut­ta koko aineis­to oli ryh­män käytet­tävis­sä. Keskustelu datases­sio­ryh­mässä toi hien­o­varaisia puo­lia mate­ri­aal­ista esi­in sekä mah­dol­listi muiden esi­in nos­tamien koh­tien ottamisen lähempään mikro­ana­lyyt­tiseen tarkastelu­un. Aineis­tos­ta nos­te­tut esimerk­it perus­tu­vat ryh­mässä mei­dän muo­dosta­maamme kon­sen­suk­seen, mitkä koh­dat parhait­en edus­ta­vat kohdal­lista tutkimuskysymys­tä tai tapaus­ta. Kuu­den­nek­si, assim­i­laa­tio­vai­hei­den nimeämi­nen toteu­tui assim­i­laa­tioma­llin ohjeis­tuk­sen (esim. Stiles & Leiman 2001; Stiles ym. 1990) mukaises­ti kon­sen­sus­pe­rusteis­es­ti DSA-datasessioryhmässä.

3. Tulok­set

Seu­raavak­si tuloso­sios­sa käsit­te­len ensin psykoter­api­an aloi­tus­ta, ensim­mäistä käyn­tiä ja siitä muo­dostet­tua tapaus­for­mu­loin­tia. Toisek­si, Han­nan häpeän tari­nan kannal­ta keskeisen aineis­ton muo­dosta­vat ter­api­akäyn­nit 7–9. Aiem­mis­sa tutkimuk­sis­sa nämä on nos­tet­tu esi­in keskeis­inä ter­apiatun­teina tarkem­paa mikro­ana­lyysia varten, liit­tyen eri­tyis­es­ti ensim­mäistä ker­taa esi­in tule­vi­in ter­apeut­tisen yhteistyö­suh­teen katkok­si­in (Har­tikainen 2013). Tarkoituk­se­nani on käyt­tää näitä ter­api­akäyn­te­jä näyt­tämönä siitä, miten Han­nan häpeä näyt­täy­tyy ja kuin­ka niiden aikana käsitel­tyyn häpeää herät­tävään kohteeseen tapah­tuu muu­tos­ta ja selventymistä.

Aineis­ton esi­tyk­sessä vasem­mas­sa laidas­sa ole­vat riv­inu­merot viit­taa­vat tun­nista teh­dyn lit­ter­aa­tion riv­inu­meroi­hin käyn­neit­täin (eikä koko lit­teroitu­un aineis­toon), minkä perus­teel­la tutk­i­ja voi halutes­saan paikan­taa esite­tyt koh­dat aineis­tos­ta. ()-merk­in­tä viit­taa taukoon. //-merk­in­tä viit­taa pois­tet­tuun tek­stin kohtaan.

3.1 Ensim­mäi­nen käyn­ti – ’Kauhun paikka’

Ensim­mäisen vih­jeen Han­nan ongel­mallis­es­ta koke­muk­ses­ta ja suh­teesta siihen voidaan havai­ta heti ensim­mäisen tapaamisen alkuhetkil­lä Han­nan täyt­täessä psykoter­apiatutkimuk­seen kuu­lu­vaa lomaketta.

Vin­jet­ti 1 (käyn­ti 1, riv­it 31–41, APES 1–2)

31 H: Mulle on aina ollu vähän kauhun paik­ka olla val­oku­vat­ta­vana tai videoita­vana mut tääl­lä sitä ei huo­maa () et sen voi uno­htaa () mut emmä ylipäätään jos mä () tai siis tai jäyk­istyin niin kuin

32 T: (mm) (mm)

33 H: pölkky vaik­ka jos () mut­ta mä voin olla ajat­telemat­ta sitä kos­ka se ei näy tässä huoneessa

34 T: niin

35 H: et ko ne täs mun () päivämäärä on () (mä en muista kaheskymmeneskahes)

36 T: (tänään on kaheskymmenestoinen)

37 T: mut se on sem­mo­nen asia johon tässä nyt var­maan tot­tuu sitte että ei sitä sitte () muista että ()

38 H: niin kun itse ei tarvitse niitä nähdä

39 T: niin

40 H: sil­lä taval­la menee () joo

41 T: okei se on sem­mo­nen johon mä lai­tan kanssa ootap­pas nyt () yhdessä sit­ten niinku () suos­tu­mas­sa tähän

Han­na ilmaisee psykoter­api­an ensimin­u­uteil­la ennen ’varsi­naisen ter­api­an alkua’ ongel­mallisen koke­muk­sen­sa (vin­jet­ti 1, rivi 31, ”mul­la on aina ollu vähän kauhun paik­ka olla val­oku­vat­ta­vana…”), miltä se tun­tuu ja kuin­ka se näkyy hänen koke­muk­ses­saan sekä kuin­ka hän aikoo toimia suh­teessa siihen pär­jätäk­seen (vin­jet­ti 1, rivi 31–32, ”mut tääl­lä sitä ei huo­maa () et sen voi uno­htaa () mut emmä ylipäätään jos mä () tai siis tai jäyk­istyin niin kuin…” Tästä alun ilmais­us­ta ei kuitenkaan vielä voi päätel­lä, miten täl­lais­es­ta vuorovaiku­tuk­sel­lis­es­ta suh­teesta on hänelle kehit­tynyt ’kauhun paik­ka’ tai tarkem­min siitä, mil­laisi­in merk­i­tysy­hteyk­si­in tämä Han­nalle sijoit­tuu. Ilmaus sisältää prob­le­maat­tisen suh­teen kohteeseen, ts. kauhun kuvatuk­si tulemis­es­ta ja tavan, jol­la Han­na kokee voivansa suo­jau­tua kauhul­taan: ’Voin olla ajat­telemat­ta sitä kos­ka se ei näy tässä huoneessa’ (vin­jet­ti 1, rivi 34). Assim­i­laa­tioma­llin näkökul­mas­ta tämän voidaan ajatel­la kuvaa­van APES-tasoa 1, mis­sä Han­na akti­ivis­es­ti eristää tai pyrkii tor­ju­maan ongel­mallisen koke­muk­sen tietoisek­si tulemista. Tässä Han­na ei onnis­tu täysin, sil­lä myös oras­ta­va tietoisu­us on tässä mukana Han­nan ankkuroidessa sen itselleen tut­tuun kokemukseen.

Alku­ti­lanteessa psykoter­apeut­ti ei tar­tu näi­hin vih­jeisi­in, tai seu­raa mihin Han­nan ilmaisut oli­si­vat vie­neet. Sanat, joil­la Han­na kuvaa kuvat­ta­vana olon koke­mus­taan, ’jäyk­istyn niin kuin pölkky’, nimeävät osu­vasti sel­l­aista lamaan­tu­misen tun­net­ta mis­tä puut­tuu liike. Ter­apeutin hyvää tarkoit­ta­vat ja Han­nan jän­ni­tys­tä helpot­ta­maan suun­natut sanat ’mut se on sem­mo­nen asia johon tässä nyt var­maan tot­tuu sit että ei sitä sitte () muista että’ saat­ta­vat tässä yhtey­dessä toimia toisen han­kalan koke­muk­sen ohit­ta­vana toim­intana. Vuorovaiku­tuk­sel­lis­es­ti suhdet­ta määrit­tävänä ne nos­ta­vat ter­apeutin ase­maa esille, esimerkik­si vaikean tee­man käsit­te­lyn kannal­ta sopi­van ajanko­hdan määrit­telijänä. Tähän ter­apeutin tyyn­nyt­televään ilmaisu­un Han­na tart­tuu viit­taa­mal­la suo­jaavaan vas­taustapaansa, käyt­täen ’näkymisen kuvaus­ta’ ilmais­us­saan ’niin kun ei niitä itse tartte nähdä’, ja ter­apeut­ti vahvis­taa myötäilemäl­lä asian ole­van ’niin’.

Näkyväk­si tulemisen ongel­mallisu­us tulee uudelleen Han­nan ilmaisu­un (vin­jet­ti 2, riv­it 84–96) tun­nin alusta:

Vin­jet­ti 2 (käyn­ti 1, riv­it 84–97, APES 2–3)

84 H: ja tota () etenkin mun on niinku hyvin han­kala ilmas­ta mitään tun­tei­ta mitä mielessä liikkuu et niit ei vaan ()

85 niitä ei näy vaik­ka ne on tietysti ole­mas­sa mä en suu­tu sil­lon jos olis aika korottaa

86 ään­tään ja puut­tua johonkin asi­aan mm () no itkeskel­ly mä en oo koskaan kovin paljon mut­ta just

87 sel­l­a­nen () ja vaik­ka sel­l­a­nen ilo­su­us se on hävin­ny mä en esimerkiks osaa niinku enää

88 nau­raa ollenkaan tai ei sitä halu­akaan ole () mut en mää jotenkin niinku pysty (esimerk­ki pois­tet­tu, riv­it 89–91)

92 T: mm‑m

93 H: ja jos mua suu­tut­taa tot­ta kai joskus tulee sel­l­a­nen olo et jostain pitäis sanoo niin mä tun­nen vaan

94 niinku sel­l­a­nen iso paine olis sisäl­lä joka yrit­tää pon­nis­tel­la ulos se on sel­l­a­nen ahdis­ta­va olo mä en

95 tiedä onko se niinku pelkoa lähin­nä tai () tai sel­l­as­ta jän­nit­tyneisyyt­tä mut mä en sano mitään mä

96 vain hymy­ilen ja olen ja et joo kaik­ki on oikein hyvin

97 T: mm

Keskeisenä han­kaluute­na Han­na kuvasi näkyväk­si tulemisen vaikeut­ta, mikä tässä ilmeni sosi­aal­i­sis­sa tilanteis­sa: ’mun on vaikea ilmas­ta mitään tun­tei­ta mitä mielessä liikkuu et niit ei vaan () nit ei näy vaik­ka ne tietysti on ole­mas­sa’ (vin­jet­ti 2, rivi 84). Ilmais­us­sa käyt­tämämme inton­aa­tiot, sävyt ja säestävät eleet ker­to­vat, mil­lainen tun­nesuhde meil­lä on siihen, mis­tä puhumme ja ase­moi­vat mei­dät vas­tavuorois­es­ti suh­teessa puhut­tuun. Ilmi­a­su­is­es­ti Han­nan ilmaisun ’rapor­toivu­us’, run­saus ja äänen­sävyn tiet­ty monot­o­n­isu­us pak­e­nee huomio­ta, mihin myös Har­tikainen (2013) on kiin­nit­tänyt huomio­ta. Han­na ker­toi ilmaisun­sa vaikeud­es­ta ja tukkoisu­ud­es­ta, ja tapa, miten hän siitä ker­too pitää sisäl­lään saman etäistävän suo­jan. Puhues­samme sävyt ker­to­vat, miltä jokin asia meistä tun­tuu: rapor­toivu­us estää sävy­jen syn­tymistä ja siten piilot­taa puhu­jan suh­tau­tu­mista puhu­misen­sa kohteisi­in. Han­na kuvasi osu­vasti, miten hänen suhdet­taan ongel­malliseen koke­muk­seen sävyt­tää näkymisen ja ei-näkymisen jän­nit­teinen suhde: ’niit ei vaan () niit ei näy vaik­ka ne tietysti on ole­mas­sa’ (vin­jet­ti 2, riv­it 84–85). Han­na kätkey­tyi jät­tämäl­lä oman suh­tau­tu­misen­sa ja tun­teet ilmaise­mat­ta, ja se tun­tui hänelle vain paineena.

Han­na prob­lema­ti­soi edel­lä hah­motel­tua linkit­tämäl­lä tun­tei­den ilmaisemisen vaikeu­den aggres­sion ilmaisemisen vaikeu­teen. Tässä on esimerk­ki siitä, kuin­ka assim­i­laa­tion taso on yhtey­dessä viit­tausko­hteeseen. Puhues­saan tun­tei­den näkymät­tömyy­destä Han­na on selvästi suh­teessa toim­intat­a­pansa ongel­mallisu­u­teen ’ja tota () etenkin mun on niinku hyvin han­kala ilmas­ta mitään tun­tei­ta mitä mielessä liikkuu et niit ei vaan () niitä ei näy vaik­ka ne on tietysti ole­mas­sa’ (vin­jet­ti 2, riv­it 84–85), mitä voidaan pitää liikku­mise­na 2. ja 3. APES-taso­jen väli­maas­tossa, jopa lähel­lä 3‑tasoa. Vaik­ka Han­na ei tuo esi­in, mihin tun­tei­den kätkemistapa liit­tyy (APES 4), hän kuvaa reflek­ti­ivis­es­ti toim­intat­a­paansa (vin­jet­ti 2, riv­it 94–96), johon kuvauk­seen hänel­lä sisäl­tyy tun­tei­den ja toimin­nan välisen suh­teen itse­havain­noin­tia: ’sel­l­a­nen iso paine olis sisäl­lä joka yrit­tää pon­nis­tel­la ulos se on sel­l­a­nen ahdis­ta­va olo mä en tiedä onko se niinku pelkoa lähin­nä tai () tai sel­l­as­ta jän­nit­tyneisyyt­tä mut mä en sano mitään mä vain hymy­ilen ja olen ja et joo kaik­ki on oikein hyvin’.

Tarkastel­tu­jen vin­jet­tien val­os­sa muo­dostin tiivis­te­tysti ensim­mäisen tapaamisen perus­teel­la alus­tavaa ymmär­rystä viitoit­ta­van tapausformulaation:

Han­nalle näkyväk­si tulem­i­nen toisen kat­seen edessä muo­dosti uhkaa­van asetel­man, johon linkit­tyi oman elävyy­den menet­tämi­nen ja lamaan­tu­misen koke­mus, ’Pölkky’. Tätä uhkaavaa suh­tau­tu­mistapaa Han­na pyr­ki vält­tämään kieltämäl­lä tai uno­hta­mal­la, mil­laise­na hän tulisi näkyväk­si toisen kat­seen alaise­na. Han­nan oli vaikea luot­taa toisen hyväksyvään vas­tavuoroisu­u­teen, mikä näkyi vaikeutena ilmaista omaa mielipi­det­tään tai tuo­da vuorovaiku­tuk­seen omas­ta ase­moi­tu­mis­es­taan ker­tovia sävyjä. Hän itse kuvasi: ’Mun on vaikea ilmaista mitään tun­tei­ta, ne ei näy vaik­ka kyl­lä niitä tietenkin on.’ Oman ilmaisun estymi­nen linkit­tyi Han­nalle itselleen aggres­sion ilmaisun han­kalu­u­teen, mis­sä hän pyr­ki vält­tämään aiheut­ta­mas­ta kon­flik­tia vuorovaiku­tuk­ses­sa. Ilmaisun vas­taan­ot­ta­ja näyt­täy­tyi pelot­ta­vana, ahdis­ta­vana suh­teessa ’pitäis jostain sanoa’ jän­nit­tyneeseen Han­naan, jon­ka pääasial­lise­na keinona näis­sä tilanteis­sa oli vai­eta ja/tai pyrk­iä miel­lyt­tämään toista, ja tätä kaut­ta säi­lyt­tää yhteys toiseen ja vält­tää kon­flik­ti­ti­lanne alistumalla.

3.2 Han­nan häpeä ja sen sel­ven­tymi­nen ter­api­an aikana

Seu­raavas­sa kuvaan psykoter­api­akäyn­tien 7–9 avul­la, miten Han­nan häpeä näyt­täy­tyi psykoter­api­as­sa ja kuin­ka suhde siihen, mikä herät­tää häpeää, sel­ven­tyi ter­api­an aikana. Esi­tys­taval­lis­es­ti olen jakanut Han­na häpeän tari­nan kolmeen jak­soon, ”Pal­jas­tu­misen kauhu” (7. käyn­ti), ”Oppik­oulu­un men­e­m­i­nen” (8. käyn­ti) ja ”Han­nan häpeän näkyväk­si tulo” (9. käynti).

Näkyväk­si tulemisen kauhu (7. käynti)

Han­na aloit­taa 7. käyn­nin ker­toma­l­la edel­lis­syksynä kylässä olleesta pariskun­nas­ta, jon­ka mies oli ollut Han­nan isän ’hov­is­sa’ ryyp­py­porukois­sa. 7. käyn­nil­lä yleisenä tee­m­ana on pal­jas­tu­misen kauhu, jon­ka viit­tausko­hteena on isän käyt­täy­tymi­nen. Han­nan tavanomainen suo­jaa­va toim­intat­a­pa mur­tuu, ja hän tulee pal­jas­ta­neek­si isän­sä teot hän­tä kohtaan (vin­jet­ti 3). Ulkop­uolisen (isän ryyp­pykaveri) tek­i­jän herät­tämänä Han­nan ongel­malli­nen koke­mus kuvau­tuu tässä APES 1.

Vin­jet­ti 3 (käyn­ti 7, riv­it 102–112, APES 2)

102 H: kähisin sille Jan­nelle jotakuin­ki et joo että on on tosi hienoa että () tiedäks sä mitä tää mainio
103 mies teki mulle ku mä olin tota () sem­mo­nen nuori lik­ka () enkä mä oikeestaan niinku muuta
104 sanonu hän () hän tuli vaan () no meni kyl­lä hil­jaseks () ei siinä mitään () tai silleen () ei tien­ny enää
105 oikeen että () mitä mitä sanoi sit se pysähtyi kyl­lä siihen koko () jut­tu ja () ja sitte tietysti ku mä olin ()
106 sanonu sen niin se oli ihan kauhee­ta et mä nyt oon sanonu sil­lä taval­la (ja sitte)
107 T: (…miten niin) kauheeta
108 H: no eihän sel­l­as­ta pitäs men­nä sanomaan ensin­näkin () täy­tyy olla hirveen tark­ka () on on asioita
109 joista ois niinkun () parem­pi vai­eta () öh () miet­tiä ainakin et kenelle sanoo ei () ei sellaselle ()
110 miehelle joka niinkun varsi­nainen () öö juorukel­lo () tai (siis että) ja sit se oli niin kauhea asia
111 ylipäätään et mä sanoin ääneen tai otan puheek­si sen () sen pahan asian että () ei siitä niinkun pitäs ()
112 si siitä täy­tys vai­eta () ja

Han­na aloit­taa ker­toma­l­la episodista minä­muo­dos­sa. Ter­apeutin kysymyk­sen jälkeinen vas­taus on yleistyneen toisen ääni, joka puhuu pas­si­ivi­rak­en­tei­den avul­la ja aset­taa kiel­lon. Tämä johtaa välit­tömästi ahdis­tuk­seen, kyläläis­ten pahan­suo­vas­ta reagoin­nista salaisu­u­den pal­jas­tu­miseen, mut­ta Han­na ei tavoita, mihin tämä on linkit­tynyt­tä (APES 1).

Vin­jet­ti 4 (käyn­ti 7, riv­it 136–151, APES 1–2)

136 H: () se ajatus

137 myöhem­min vas­taan et jos Jan­nelle menis ja puhuis jolle­ki jos se ker­tois () siel­lä tutu­il­la kylil­lä missä

138 se liikkuu mis­sä kaik­ki on tun­tenu isän () niin tota ker­tois () mitä mitä mä oon sanonut niin et sehän

139 kään­tyis ain­oas­taan mua vas­taan (et tota)

140 T: (niinku mil­lä taval­la) sä ajattelet

141 H: öö sil­lä taval­la että () hmm () että minä siinä sit lop­pu­jen lopuks olen niinkun varsi­nainen lunttu

142 että () kehtaan mus­ta­ta isäni mainet­ta isä on maan­nu jo viis vuot­ta hau­das­sa () ja mä rupeen

143 puhu­maan niinku tol­la­sia asioi­ta sit­ten () öh () yks kaks että () se menis () siit tulis niinkun () minun

144 paha teko () mm tiedän minkälaista (porukkaa siel­lä kyl­lä on)

145 T: (sitte sil­lä per perus­teel­la) että että kuolleesta ei sais puhuu

146 pahaa ja

147 H: mm () sil­lä perus­teel­la ja () ehkä sekin että () niin () pahan puhu­mista mus­ta­maalaus­ta () valetta

148 T: mm ny eihän se ollu valhetta

149 H: no eihän se ollu mut sil­lä taval­la ihmiset ajat­telis () hyvin mon­et ajat­telis just sil­lä taval­la että ()

150 höö () tiedän ne pienet () pienet kylät mis­sä () kaik­ki tun­tee toisen­sa ja () jos­sa ei paljon muuta

151 tehdäkään ku juoru­taan ja vatkataan tois­t­en asioi­ta ja () äh ()

Han­na kuvaa inten­si­ivis­es­ti, ilman vai­h­toe­htoisu­ut­ta ja omia usko­muk­si­aan kyseenalais­ta­mat­ta, miten kyläläiset suh­tau­tu­vat hän­tä syyt­täen ja isää puo­lus­taen, juoruten ja pahek­suen hän­tä. Ter­apeutin pyrkimyk­set ava­ta vaku­ut­tuneisu­ut­ta jäävät tulok­set­tomik­si (vin­jet­ti 4, riv­it 139, 144, 147), mis­sä Han­na kuvaa ratkaisun­sa selvitä uhkaaval­ta ahdis­tuk­selta – pysyä erossa (vin­jet­ti 5, rivi 199–200, APES 1).

Vin­jet­ti 5 (käyn­ti 7, riv­it 198–211, APES 1)

198 T: (ook­sä tekemi­sis­sä) niiden kanssa (pois­tet­tu 199–203)

204 H: no en oikeestaan kovinkaan paljoa () sil­lä taval­la että () että mä en esimerkik­si niinku kyläile

205 kenenkään luona sil­lä taval­la e tai että he eivät käy meil­lä mut ihmisiä joi­hin tör­mää joi­ta () joita

206 tapaa aina jos­sakin täl­laset () van­hat kylän ihmiset ja () no sitte vielä (mm)

207 T: (mut) sil­lon että taval­laan se

208 on myös osit­tain niinkun jotain sel­l­as­ta () hmh () jos­ta sä et ihan var­maan tiedä että et ne olis nyt

209 sanonu sulle tai näin vaan että sää vähän niinkun kuvit­telet et ne ajat­telee niin

210 H: mm () jol­lakin taval­la tun­temal­la sem­mosen pikkukylän maalais­lu­on­teen () hhet­tä () ja tota

Keskik­oulu­un men­e­m­i­nen ja ter­apeutin tuhah­dus (8. käynti)

Kahdek­san­nel­la käyn­nil­lä Han­nan näkyväk­si tulemisen ahdis­tus sijoit­tuu ter­apeut­tiseen vuorovaiku­tuk­seen. Se ete­nee kolmi­vai­heis­es­ti. Ensin Han­na kuvaa (vin­jet­ti 6 ja vin­jet­ti 7), miten serkun ymmärtävä kohtaami­nen mah­dol­listi keskik­oulu­un men­e­misen muun­ta­mal­la suhdet­ta häpeää herät­tävään kohteeseen (APES 2–3). Toisek­si, Han­nan ker­toes­sa serkus­ta hänen ruumi­in­ti­lansa muun­tui huomio­ta herät­tävästi, mihin ter­apeut­ti kiin­nit­ti huomio­ta (vin­jet­ti 8, APES 1–2). Näkyväk­si tulemisen ahdis­tus virisi nyt välit­tömässä vuorovaiku­tuk­ses­sa, mikä johti kol­man­teen vai­heeseen: Han­na ikään kuin sijoit­ti ”kyläläis­ten pilkan” ter­apeutin ”tuhah­duk­seen”. Edel­lisel­lä käyn­nil­lä Han­na suh­tau­tui läh­es para­noidis­es­ti pahaa puhu­vi­in kyläläisi­in, mut­ta ei kyen­nyt tavoit­ta­maan vielä mihin tuo liit­tyi (APES 2). Nyt tuo ongel­malli­nen koke­mus sel­ven­tyy tässä keskustelus­sa oppik­oulu­un menos­ta serkun kanssa. Han­nan muo­toilu ’mää pelkäsin kauheesti sitä ett kun isä ryyp­pää kirkonkylässä ett mä joudun tör­määmään siihen et’ läh­estyy APES 3 ‑tason muo­toilua, mut­ta jät­ti häpeän tun­teen vielä artiku­loimat­ta ilmais­us­sa. (APES 2,5.)

Vin­jet­ti 6 (Käyn­ti 8, riv­it 244–253, APES 2–3)

244 H: määhän tota ()

245 mää kieltäy­dyin lähtemästä keskik­oulu­un tai silleen mun neljän­neltä luokalta ois pitäny hakea

246 sinne ni mä olin ninkun ehdot­tomasti ett mää en sinne mene () ja tota kukaan ei ninku ymmärtäny

247 vähääkään siitä ett no mitä ett pen­tu temp­puilee taas ett mitähän se on nyt saanu päähän­sä ja ()

248 pitää olla jääräpäi­nen () ja tota eei kenel­läkään ei ninku syt­tyny sel­l­as­ta tajun­taa pait­si mun serkulla

249 sitte joka ninku lop­pu­jen lopuks sai mut lähtemään sinne koulu­un ihan vaan sil­lä taval­la ett se jutteli

250 mun kanssa ja () kos­ka se ymmär­si ninkun () kysyä sil­lä taval­la oikeen kysymyk­sen että öö ()

251 johtuuko se jostain ihmi­sistä  joi­ta on siel­lä () kirkonkyläl­lä () mis­sä se koulu oli ja mä sanoin ett

252 joo () ja siitä se johtuu ja tota () ninku mää pelkäsin kauheesti sitä ett kun isä ryyppää

253 kirkonkylässä ett mä joudun tör­määmään siihen ett mä () en lähde sinne kouluun ()

Han­na kuvaa yri­tyk­sen­sä ratkaista isän käyt­täy­tymisen pal­jas­tu­mis­es­ta tule­vaa häpeän uhkaa kieltäy­tymäl­lä men­emästä koulu­un (vin­jet­ti 6, APES 2–3). Hänel­lä ei kuitenkaan ole ker­tomaansa reflek­ti­ivistä suhdet­ta (APES 4). Edel­lisel­lä tun­nil­la Han­na suh­tau­tui hyvin epälu­u­lois­es­ti pahaa puhu­vi­in kyläläisi­in, mut­ta ei kyen­nyt tavoit­ta­maan vielä, mihin tuo voimakas suh­tau­tu­mi­nen liit­tyi (APES 2). Tässä (vin­jet­ti 6, riv­it 252–253) sel­ven­tyy tuo ongel­malli­nen koke­mus tässä keskustelus­sa oppiku­lu­un menos­ta serkun kanssa. Han­nan muo­toilu ’mää pelkäsin kauheesti sitä ett kun isä ryyp­pää kirkonkylässä ett mä joudun tör­määmään siihen et.’ läh­estyy APES 3 ‑tason muo­toilua, mut­ta jät­tää häpeän tun­teen vielä artiku­loimat­ta ilmais­us­sa (APES 2,5). Kuitenkin serkun rohkaisun kuvauk­sen jäl­keen, hän on tun­nistanut pelon takana olleen halun­sa men­nä koulu­un (vin­jet­ti 7, APES 2).

Vin­jet­ti 7 (käyn­ti 8, riv­it 254–259, APES 2)

254 H: tota mun serkku sano sit­ten vaan että () ei edes main­in­nu mun isää eikä mitään nim­iä eikä sil­lä taval­la mutta

255 siinä vaan ninku syn­ty sel­l­a­nen yhteinen ymmär­rys että () joo että ei sun () tartte ninkun välittää

256 siitä että sitä on () on kaiken­laisia tyh­miä ihmisiä voi olla ja voi sanoa inhot­tavia asioi­ta ja () sillä

257 taval­la mut että että ei se oo ninku sin­un vika että ei sun tartte yhtään välit­tää että ()

258 mene vaan sinne koulu­un ja tota no sitte mä halusin­ki koulu­un () eli se oli niin () tai silleen

258 yksinker­tas­ta () taval­laan että jos () joku vaa ois puhunu näistä kaiken­lai­sista asioista että tää () no

259 serkku esimerkiks ymmä ymmär­si mua ja (se)

Serkun rohkaisu prob­lema­ti­soi edel­lisessä (vin­jet­ti 7) Han­nan häpeään liit­tyvän vält­tämis­toim­intata­van osoit­ta­mal­la ongel­man ratkaisun ’jos joku vaa ois puhunu’ (vin­jet­ti 7, rivi 258). Assim­i­laa­tio­ana­lyysin näkökul­mas­ta tämä sijoit­tuu vielä APES 2 ‑tasolle, mut­ta ilmaisee ikään kuin vielä tiedos­tu­mat­tomana häpeään liit­tyvän toim­intata­van. Tämä ennakoi seu­raa­van yhdek­sän­nen käyn­nin oival­luk­sia, ja siir­tymää assim­i­laa­tio­ta­solle 5.

Han­nan ker­toes­sa tari­naa serkus­ta hänen ruumi­in­ti­lansa muun­tui, mihin ter­apeut­ti tart­tuu ”liikut­tumise­na”. Ter­apeutin kom­ment­ti liiku­tuk­ses­ta (vin­jet­ti 8, riv­it 277–278) johtaa välit­tömästi ”toisen äänen” ilmaan­tu­miseen, joka mitätöi kaiken (vin­jet­ti 8, rivi 279). Han­nan oman koke­muk­sen kuvaus estyy jostain syys­tä ’et se on liikut­tavaa sen takia kun se oli niin () ööö ()’ ja ilmaisuk­si tar­joutuu ter­apeutin edeltävästi tois­tu­vasti käyt­tämä sana ”hyvä” (vin­jet­ti 8, rivi 279).

Vin­jet­ti 8 (käyn­ti 8, riv­it 277–287, APES 2)

277 T: mus­ta tun­tu vaan äsken ett se on jotenkin ninkun ett sä oisit ollu jotenkin liikut­tunu kun sä

278 ker­roit siitä mut­ta () oliks sul­la sem­most tunnetta

279 H: no var­maan no mis­tähän se sitte joh­tu­is on on serkku oli hyvin liikut­ta­va tai ett se oli ninkun

280 mun lap­su­udessa sem­mone () ett se on liikut­tavaa sen takia kun se oli niin () öö () hyvä

281 T: mä aat­te­len ett seki ett miltä siit pien­est tytöst tun­tu aina kun tun­tu hyvältä kun joku puhu ja joku

282 välit­ti ja () että saat sä ninkun jonk­in­näkösen () tai tuot­taakse se sitte jonk­in­näkösen yhteyden

283 niihin pienen tytön tun­teisi­in () nää koke­muk­set mis­sä sä oot () ett sua sust välitet­ti­in ja

284 joku ymmärs () joskus (4)

285 H: niin tuo on taas sil­lä taval­la () vaikeaa mä yritän miet­tiä mä en () mä en löy­dä sitä () ajatusta

286 sil­lä taval­la () niin yhteys

287 T: ett sul ei ollu sem­mos­ta tun­net­ta vaan mää tulk­itsin pikkasen väärin ilmeis­es­ti (3)

Huomionar­voista edel­lisessä vin­jetis­sä (vin­jet­ti 8) on, miten Han­na samas­tuu arvot­to­muuskoke­muk­seen­sa. Hän kuvaa ’vaikeaa mä yritän miet­tiä mä en () mä en löy­dä sitä ()’ (vin­jet­ti 9, riv­it 285–286). Hän käyt­tää lau­seis­saan minä-muo­toa ilman reflek­ti­ivistä suhdet­ta puhut­tuun. Kuvaami­nen ilman reflek­ti­ivistä suhdet­ta vas­taa APES-tasoa 2. Tätä seu­raa ter­apeut­tises­sa suh­teessa Han­nan pro­jek­ti­ivi­nen suh­tau­tu­mi­nen ter­apeutin tuhah­duk­seen, mis­sä hän sijoit­taa arvostel­e­vat sanat ter­apeutin ajatuk­sik­si (vin­jet­ti 9).

Vin­jet­ti 9 (käyn­ti 8, riv­it 374–380, APES 2)

374 H: … oman lap­su­u­den takia () tota () mä pystyn eläy­tymään näi­hin pieni­in () ja mur­rosikäsi­inkin vielä

375 jotenkin () mutt ett sen jäl­keen taval­laan mun kehi­tys on jotenkin ninkun () pysähtynyt tai mä en

376 tarko­ta sil­lä ninkun moit­tia itseäni

377 T: nyt sää huo­m­a­sit itsekin

378 H: niin kos­ka sää tuhahdit niin tota

379 T: sää näit sen mun ilmeestä niinkö että taas sä moitit itseäs

380 H: niin ett sen jäl­keen ei oo tapah­tunu ninkun kehi­tys­tä kos­ka mä oon jotekin ninkun () litsattu

381 siinä vai­heessa jo () suur­in­pi­irtein kun mä oon itse ollu aikuiseks tule­mas­sa () eli ett se on ninkun

382 tukah­tunu ja nitistyny sen että () mä oisin sen jäl­keen juurikaan sit­ten kehit­tyny () ett on on vaan

383 ninkun jääny kiin­ni siihen että () tai ninku syyt­telemään () itseään ja koke­maan ninku ennakolta
384 kauhean var­mana ett mä en osaa mitään ja () mä epäon­nis­tun kuitenkin yritän mitä tahansa ()

385 että mä en oo minkään arvoinen

Han­na kuvaa (vin­jet­ti 9, riv­it 375–380) oman pro­jek­ti­ivisen suh­tau­tu­misen­sa sisäl­lön, mikä ilman vai­h­toe­htoisu­ut­ta ja reflek­ti­ivistä suhdet­ta ilmaisu­un vas­taa APES 2 ‑tasoa. Tässä voidaan nähdä ikään kuin tois­in­to Han­nan suh­tau­tu­mis­es­ta ”pahan­suopi­in kyläläisi­in”, mis­sä ivan tai häpäisyn uhka herät­tää samankaltaisen toim­intata­van koet­tuun ja pro­jek­ti­ivis­es­ti kuvat­tuun koke­muk­seen. Ter­api­akäyn­nil­lä Han­na seu­raavak­si kon­trol­loi keskustelun kulkua, pysähtymät­tä ”tuhah­duk­seen”. Ter­apeutin foku­soin­ti tähän yhteistyö­suh­teessa tapah­tuneeseen katkok­seen aut­toi palaa­maan äskeiseen ja kut­sui reflek­toimaan, mitä Han­nan mielessä tapah­tui ja mihin hän kiin­nit­ti huomio­ta (vin­jet­ti 10).

Vin­jet­ti 10 (käyn­ti 8, riv­it 423–453, APES 2)

423 H: sä nau­roit tai ilmeestäkin tai päästit sel­l­asen äänen joka lähin­nä kuu­losti naurulta

424 eli et mä en sanonut tätä asi­aa oikein… // ajattelin //

429 pitää muut­taa tätä sana­järjestys­tä tai tehdä jotain tälle lauseelle //

441 ajat­telin et

442 siinä tilanteessa olisit ajatel­lut jotain sel­l­aista et voi ei taas toi Han­na kään­tää tän

443 asian itseän­sä vastaan //

446 kos­ka sä olit juuri ennen sanonut et nyt sä kuulet taas et mää niinkun

447 moitin itseäni ja tuo­han kuu­lostaa ihan siltä //

451 et eikö toi ihmi­nen osaa ollenkaan //

453 lopet­taa tuo­ta syit­ten hakemista itsestään

Han­na kuvaa (vin­jet­ti 10, rivi 423–424) ensin vai­h­toe­hdoit­ta totuute­na (’sä nau­roit’), sit­ten ikään kuin hie­man omaa tiedon­muo­dos­tus­taan kor­jat­en (’tai ilmeestäkin’) ja lop­ul­ta melkein kuvat­en kyseessä olleen hänen oma tulk­in­tansa toisen eleestä (’tai päästit sel­l­asen äänen joka lähin­nä kuu­losti nau­rul­ta’). Han­na ei kuitenkaan kykene muo­dosta­maan tässä reflek­ti­ivistä suhdet­ta siihen, mitä kuvaa. Han­nalle häpäistyk­si tulemisen uhka ter­apeutin tahol­ta herät­tää Han­nas­sa ensin yri­tys­tä kor­ja­ta tai muut­taa ilmaisuaan koe­tun toisen odotusten mukaisek­si (”ajat­telin // pitää muut­taa tätä sana­järjestys­tä tai tehdä jotain tälle lauseelle’ (vin­jet­ti 10, rivi 429). Ja sit­ten, pää­tyen lop­ul­ta sisäisessä dial­o­gis­sa voimakkaan pro­jek­ti­iviseen suh­tau­tu­miseen (vin­jet­ti 10, riv­it 447–453), ’mitä toinen hänestä ajat­telee’. Ter­apeut­ti yrit­tää kuva­ta, että on hyvä kiin­nit­tää huomio­ta tilanteisi­in, mis­sä Han­na saat­taisi sanoa tai olla sanomat­ta, ettei ymmär­rä vain ollak­seen mielik­si ter­apeu­ti­lle. Tähän Han­na vas­taa kuitenkin assim­i­laa­tio­ta­soaan (APES 2) vas­tat­en saa­mat­ta reflek­tios­sa kiin­ni ter­apeutin kom­ment­tia asi­as­ta (vin­jet­ti 11).

Vin­jet­ti 11 (käyn­ti 8, riv­it, 531–536, APES 2)

531 H: tää on nyt on taas sil­lä taval­la vaikee­ta et mitenkähän tästä pitäis niinku jatkaa ()

532 tai siis että pitää tietysti varoa ja () sanoa () jos alkaa huo­ma­ta et rupee olemaan

533 T: (meniks nyt vaikeeks)

534 mielik­si tai () just ker­too et mä en ymmär­rä sua () tai et tälleen mut että nyt mää aion niinku

535 yrit­tää olla sulle mieliks tästä het­kestä eteen­päin mut­ta mä ker­ron sen nyt että mul­la on sel­l­ainen aie () ja

536 sit sen voi lopet­taa siihen

Het­kel­lis­es­tä ter­apeut­tisen vuorovaiku­tuk­sen häir­iöstä, siihen foku­soimis­es­ta yhteisessä keskustelus­sa ja käsit­telystä seu­raa Han­nan mieleen tule­va ikävä muis­tu­ma edel­lis­es­tä ter­api­as­ta. Siinä Han­na kuvaa edel­lisen ter­apeutin nau­rua, minkä oli kokenut häpäi­sevänä (vin­jet­ti 11). Aineis­to ei ker­ro, mitä ”oikeasti tapah­tui”. Huomionar­voista kuitenkin on, että edel­lisessä ter­api­as­sa tämä Han­nan suh­tau­tu­mi­nen ja tulk­in­ta toisen nau­rus­ta ei ollut tul­lut ilmais­tuk­si tai käsit­te­lyn piiri­in vaan oli jäänyt piiloon. Nau­ru oli herät­tänyt häpeän koke­muk­sen, mikä oli jotain sel­l­aista, minkä tois­tu­mista Han­na pyr­ki estämään tapah­tu­mas­ta uudelleen tässä ter­api­as­sa. Näis­sä (vin­jetit 10, 11, 12) Han­na ei kuitenkaan pysty muo­dosta­maan reflek­toivaa suhdet­ta tässä ja nyt ‑vuorovaiku­tuk­ses­sa virit­tyneeseen häpeän uhkaan, vaan pyrkii joko toimin­nal­laan vält­tämään häpeää herät­tävästä tai ajau­tuu samastues­saan arvot­to­muu­den koke­muk­seen­sa hel­posti pro­jek­ti­iviseen kokemisen tapaan suh­teessa toiseen (APES 2).

Vin­jet­ti 12 (käyn­ti 8, riv­it 544–552, APES 2)

544 A: Hän ninkun nau­ro sel­l­ases­sa paikkas­sa ett ei

545 nyt her­ran täh­den olis nau­ranu () ja tota ett sitä () jotenkin ninkun rupee sil­lä taval­la vähän sitte

546 varo­maan ett seoli () ikävä koke­mus … mä aat­telin ett mä en missään

547 tapauk­sess­sa halu­ais ett sä suut­tusit tääl­lä () // tai ett

548 sanois­in jotain sel­l­as­ta ett ter­apeut­ti ei ninkun voi sietää sitä () //

549 tai suut­tuu se oli kauheen ()

550 järkyt­tävää en odot­tanu että siinä ois käyny silleen ett siitä tuli ehkä vähän ()

551 pelokkaak­si tai että yrit­tää ninku vielä enem­män nyt taas kun on käymässä ter­api­as­sa ettei syntyis

552 ainakaan sel­l­as­ta () tilan­net­ta ja

Han­nan häpeän näkyväk­si tulo (9. käynti)

Yhdek­sän­nel­lä käyn­nil­lä Han­na kyke­nee muo­dosta­maan uuden­laisen suh­teen häpeää herät­tävään kohteeseen, mis­sä Han­na kyke­nee liit­tämään sen uut­ta ymmär­rystä kuvaaval­la taval­la omaan elämän­his­to­ri­aansa. Assim­i­laa­tio­ta­son muu­tok­set häpeää herät­tävään kohteeseen etenevät käyn­nil­lä kolmi­vai­heis­es­ti: 1) uuden ymmär­ryk­sen tuomi­nen ongel­malliseen koke­muk­seen (vin­jetit 13–14) 2) läpi­työsken­te­ly tämän sel­ven­tymisen mah­dol­lis­ta­mana (vin­jetit 15–16), mikä lop­ul­ta johtaa 3) ongel­mallisen häpeäkoke­muk­sen osit­taiseen ratkaisu­un (vin­jetit 17–18).

Yhdek­sän­nen käyn­nin alus­sa Han­na palaa edel­lis­tun­nin serkun kohtaamiseen kuvaa­mal­la, miltä tuo hänestä oli tun­tunut. Hän puhuu minä­muo­dos­sa, mut­ta ei ole samas­tuneena arvot­to­muu­den tun­teeseen eikä ”toisen ääni” ollut vaien­tanut osal­lisu­ut­ta tästä itsekoke­muk­ses­ta (vin­jet­ti 13, riv­it 15–16). Ter­api­akäyn­tien välis­sä han­kala olo, jota Han­na ei ymmärtänyt, ei ollut jät­tänyt hän­tä rauhaan (vin­jet­ti 13, riv­it 15–16). Tässä näkyy, miten siir­tymä tor­ju­tus­ta ongel­mallis­es­ta koke­muk­ses­ta (vin­jet­ti 13, rivi 11, APES 0) tulee han­kalan tun­teen kaut­ta tietoisu­u­teen. Suhde kohteeseen toimii johtolankana itse kohteeseen, joka ei vielä ole selvästi artiku­loitavis­sa. (vin­jet­ti 13, rivi 12–13, APES 1–2).

Vin­jet­ti 13 (käyn­ti 9, riv­it 11–16, APES 2–3)

11 H: Sil­lon ku oli puhet­ta siitä et mun serkku sai mut lähtemään keskik­oulu­un () niin tota ja siitä

12 puhumi­nen äkkiä (siinä käyn­nil­lä) jotenkin () se ei ollukaan enää yhtään miel­lyt­tävää vaan se olikin oikeestaan aivan

13 kauhee­ta () se oli hyvin hyvin epämiel­lyt­tävää sinän­sä että niinku joku ruma mus­ta peikko

14 T: Niinkö

15 jos­sakin siel­lä reunal­la mä en tien­ny niinkun mikä se on ja () sitäkin mä mä mietin
16 var­maan niinku kak­si päivää et minkä takia mulle niinku tuli sel­l­a­nen olo (ja tota)

Han­nan on vaikea saa­da kiin­ni, mihin ”kauhea olo” serkus­ta puhut­taes­sa liit­tyi. Ensin hän liit­tää sen pet­tymyk­seen, kun serkku ei kysynyt aiem­mas­ta kiusaamis­es­ta koulus­sa vaan rohkaisi vain men­emään koulu­un. Toisek­si, Han­na vas­tauk­se­na ter­apeutin tarken­tavaan kysymyk­seen serkku­un liit­tyneestä tun­teesta kuvaa liikut­tuneen­sa ’mut­ta sen takana oli niinkun sel­l­a­nen () niinku sel­l­a­nen hätään­nys tai () tai sel­l­ainen pik pikku kauhu’. Han­na saa nyt kiin­ni jostain sel­l­ais­es­ta (APES 3–4), mihin hän ei ollut vielä kos­ke­tuk­sis­sa edel­liskäyn­nil­lä, mut­ta mihin epämääräi­nen paha olo serkus­ta puhut­taes­sa oli hän­tä ohjannut.

Vin­jet­ti 14 (käyn­ti 9, riv­it 73–75, 91–92, 96–97, APES 3–4)

73 keskustelu ei ollu mikään kiva ja mä muis­tan et mä niinku jurotin kovasti ja olin hyvin

74 yksi­tavuinen mut­ta sit­ten jäl­keen­päin hyvin helpot­tunut… ja sit­ten mä pääsin

75 koulu­un //

91 oisin var­maan pitänykkin pääni kun mon­een ker­taan sanonut et en lähde, mutta //

92 hän niinku oival­si mun salaisuuteni tämä serkku… //

96 jotenkin niinku kiukut­ti 11-vuo­ti­aana se että mä olin niinku pal­jas­tunut ja että hän niinkun lukee min­ua kuin                                                           

97 avoin­ta kir­jaa emmä muista () mut jokin lait­to mut kuiten­ki ole­maan hyvin juro siinä vai­heessa kun me juteltiin

Han­na kuvaa mieleen­sä tule­vien esimerkki­ti­lantei­den kaut­ta, mil­laiseen viit­taus­suhtei­den verkos­toon häpeää herät­tävät muis­tot kietoutu­vat ja miten hän on yrit­tänyt selvitä niiden kanssa. Isän tul­lessa juovuk­sis­sa koulubus­si­in tai kun ’opet­ta­jat teki mun isästä silmä silmätikun sillee et koko luok­ka ryn­täs () ikku­naan tui­jot­ta­maa’. Tässä tilanteessa Han­na kuvaa omia tuntojaan:

Vin­jet­ti 15 (käyn­ti 9, riv­it 163–172, 220–238, APES 4–5)

163 H: mä olin niinku tuo­htunu siitä ja //

164 mä joten­ki ajat­telin et mä en ainakaa mene tonne () //

165 mä jäin vaan () istu­maan siihe ja sit­ten opet­ta­ja () jut­teli siinä

166 lisää et mis­sä hän on näh­ny sen miehen aikasem­min ja kaik­kee () sil­lon mul­la alko syntyä

167 sel­l­a­nen () kauhea () var­muus et sehän on mun isä () mä kävin niinkun kauhi­an pieneks ja

168 sur­keeks se oli niinkun itses­tään­selvä asia et mä en niinku voi hievah­taakaan paikaltani et mä niinku

169 et nyt () mä häviän niinku olemat­tomi­in toiv­ot­tavasti () ja tota () kukaan ei sanonu mitään

170 tun­te­vansa sitä miestä eikä sel­l­as­ta mut sitte yks poi­ka joka oli niinku meiltä päin () tuli

171 mun luokse ja //

172 nau­ro kovasti ja sano et se on sun isäs //

220 pakko men­nä jotenkin pakko olla ajattelematta //

223 kohot­taa ryhtiä asetel­la kasvoil­len­sa sel­l­as­ta ilmet­tä jon­ka arvelee et se olis sopiva

224 mitään­sanoma­ton rauhalli­nen mielel­lään vaik­ka ihan ilmeetön ja se on sitä ettei kat­so mihinkään suuntaan //

226 sen kun vaan aset­tuu istu­maan ja alkaa tui­jot­taa penkkiä //

228 en tiedä mitä muut ajat­teli, mut­ta se oli min­ulle hirveän

229 häpeäl­listä… täy­ty kehit­tää kuori… joten­ki säi­lyt­tää kasvon­sa (220–238)

Han­nan tapa yrit­tää selvitä häpeän­sä kanssa oli samankaltainen kuin oppik­oulun kanssa: vaiken­e­m­i­nen ja häpeää herät­tävän kohteen vält­tämi­nen ’en mene’. Läpi­työsken­te­lyn (APES 5) – mitä Han­na kuvasi käyneen­sä läpi paljon itsenäis­es­ti psykoter­api­akäyn­tien välis­sä – kaut­ta Han­nalle tuli mah­dol­lisek­si uuden­lainen ymmär­rys omaan häpeän­sä kehi­tyshis­to­ri­aan sekä siihen pääasial­lisik­si muo­dos­tuneisi­in ratkaisukeinoi­hin. Han­nan suh­teen isän käyt­täy­tymiseen ei olisi vält­tämät­tä tarvin­nut kehit­tyä häpeäk­si ’olis voinu niinku kas­vat­taa muul­lakin taval­la suh­tau­tu­maan asi­aan’ (vin­jet­ti 16, rivi 292). Han­na kuvaa, miten vaiken­e­m­i­nen, piilou­tu­mi­nen ja vält­tämi­nen oli­vat kehit­tyneet hänelle toim­intatavoik­si ratkaista ongel­mallisek­si muo­dos­tunut häpeäkoke­mus (vin­jet­ti 16, riv­it 300–302). Pal­jas­tu­misen tai näkyväk­si tulemisen uhka oli tämän sietämät­tömän ja siten väl­tet­tävän itsekoke­muk­sen ydin (vin­jet­ti 16, rivi 302). Tässä kohtaa Han­na alkaa saavut­taa toim­i­ju­ut­ta itse­havain­nos­saan ongel­malliseen koke­muk­seen­sa, mikä näkyy vin­jeteis­sä hänen akti­ivises­sa ja han­kalia koke­muk­sia työstävässä otteessaan (vin­jetit 16–19).

Vin­jet­ti 16 (käyn­ti 9, riv­it 291–302, APES 5)

291 H: että äiti­hän mulle tar­tut­ti kauheasti sen

292 oikeestaan et mis­tä muual­ta se ois tul­lukkaan miten kovasti pitää isän takia hävetä () olis voinu

293 niinku kas­vat­taa muul­lakin taval­la suh­tau­tu­maan asiaan //

296 niin tää on meille niin hirveä häpeä että sin­un isäsi on tuol­lainen ja () ja () kaik­ki () mitä isä nyt

297 sitte oliskaa voinu tehdä äiti maalaili kaiken­laisia kuvia että () jos isä tekee niin ja näin jos tapahtuu

298 sel­l­as­ta ja täl­las­ta nii () kyl­lä me sit­ten joudumme häpeämään hän­tä… pelot­taa niin kovasti se () tai ()

299 niin kyl­lähän se niinku äkkiä () tart­tuu… et mä olin var­maan no vaik­ka sil­lon kun mä alotin

300 koulunkäyn­tiä niin mä olin sel­l­aisen () häpeän ja pelon kyl­lästämä että oli sel­l­a­nen kau kauhee juttu

301 pääl­lä miten tätä pitää () sala­ta ja väis­tel­lä ja () vale­hdel­la ja tehdä mitä tahansa että tää kauhee

302 häpeä ei paljastuisi

Ongel­mallisen häpeäkoke­muk­sen eri puolien läpi­työsken­te­ly jatkui, kun ter­apeut­ti palasi edel­lis­tun­nin ”ter­apeutin tuhah­duk­seen” ja häpeän uhan sijoit­tumiseen vuorovaiku­tuk­ses­sa. Jälkikä­teen Han­nal­la mah­dol­lis­tui tilanteen kuvaami­nen ja tutkimi­nen vähem­män pro­jek­ti­ivisel­la taval­la, mikä edel­liskäyn­nil­lä ei ollut mah­dol­lista (vin­jetit 9, 10, 11). Han­na kuvaa, ettei kokenut ter­apeutin tuhah­dus­ta siinä tilanteessa epäys­täväl­lisenä ja pil­ka­llise­na nau­runa, kuten oli kokenut edel­lisen ter­apeutin nau­run. Han­na puhuu eri ase­mas­ta käsin koke­muk­ses­taan kuin edel­liskäyn­nil­lä, mis­sä han­kalan tun­teen kohdal­la hänen suh­tau­tu­misen­sa ter­apeut­ti­in oli enem­män pro­jek­ti­ivista (vin­jet­ti 9), mis­tä puut­tui reflek­toi­va ja vai­h­toe­hto­ja hah­mot­ta­va suhde puhut­tuun. Tässä kohden Han­na sijoit­taa toisen ymmärtämät­tömyy­den ja pilkan entiseen ter­apeut­ti­in, mut­ta tavas­saan jäsen­tää koke­mus­taan ikään kuin suo­jelee nykyisen ter­apeutin kuvaa ja suhdet­ta tähän tässä kohtaa – vaik­ka edel­liskäyn­nil­lä (vin­jetit 9, 10, 11) Han­na eksp­likoi selvästi, miten oli sel­ven­tänyt itselleen ter­apeutin tuhah­dus­ta. Se, kenelle Han­na kokee puhu­vansa trans­fen­ren­ti­aalises­sa tilanteessa, vaikut­taa ilmaistes­sa siihen, mitä hän voi sanoa ja kuin­ka kan­nat­tel­e­vak­si tuon yhtey­den voi kokea.

Vin­jet­ti 17 (käyn­ti 9, riv­it 338–362, APES 5)

338 H: häpeä sehän sieltä tuli () mä oon type­rä tai siis se oli niinku et mä oon niin

339 type­rä rasit­ta­va ja ja sietämätön han­hi että toi ter­apeut­tikin se ei niinku jak­sa kestää mua et nyt se jo

340 suut­tu //

358 eihän hän­hän ei tietenkään ajatel­lu var­maan sil­lä taval­la mutta //

360 minä minähän otan kos­ka mä olen //

362 sem­mo­nen niinku olen ja tot­ta kai mä niin kuin sain siitä sen häpeän

Han­na tuo esi­in uuden­laisia puo­lia äidis­tään, mis­tä aiem­min ei ole voitu puhua. Han­na epä­suo­rasti prob­lema­ti­soi tässä edel­lä hah­motel­lun häpeä­tari­nansa, mis­sä isän käyt­täy­tymisen häpeä piilot­taa taak­sen­sa vielä jotain. Äidille ei voin­ut puhua pelätessä toisen suut­tumus­ta ja ivaa (vin­jet­ti 18, riv­it 484–485). Han­na kuvaa pelkoaan tulemis­es­ta saman­laisek­si kuin äiti, ja miten yksit­täiset omat teot saa­vat mit­ta­suh­teen pelkoa vasten:

Vin­jet­ti 18 (käyn­ti 9, riv­it 482–490, APES 5)

482 H: ylipäätään san­o­taan et tyt­täret alkaa muis­tut­taa äitiän­sä tai huo­maa itsessään

483 jotain sel­l­as­ta mut mä en niinku huo­maa mitään sem­most hyvää () vaan et et ettei minus­ta olis

484 tulos­sa just sel­l­a­nen joka () räsähtää rai­vokkaasti äkkiä suut­tuu jostakin () tai et on niinku sillee tosi

485 kylmä niinku äiti osas olla sel­l­a­nen jääkel­lari () mis­tä se heit­teli jotain ivapiikkejä () //

486 entä jos mä en huo­maakaan ja mä muutun //

487 en tiedä minkä takia äiti oli katk­era ihmi­nen se oli () väsynyt  ja

488 sairas ja katk­era () ajat­tele () jos min­ulle käy niinku aivan samal­la taval­la () tässä täytyy
489 niinku jotenkin lait­taa hant­ti­in jos se vaan joten­ki on estet­tävis­sä enkä mä tiedä ()

Han­nan itse­tutkiskelu 8. käyn­nin tapah­tu­mista on mah­dol­lis­tanut ulos tulon ”tum­man­har­maas­ta, ankeas­ta ja tukos­sa olosta” kohti vapau­tuneem­paa, eläväisem­pää ja ihmis­ten kanssa jut­tel­e­vaa olemista ja toim­intaa (vin­jet­ti 19).

Vin­jet­ti 19 (käyn­ti 9, riv­it 512–520, APES 5)

512 H: Pystyn tekemään sel­l­a­sia hyvin pieniä asioi­ta jot­ka on ollu min­ulle kuitenkin niinku
513 mah­dot­to­mia kos­ka on pelän­ny niin paljon () mitä siitä seu­raa jos jotakin

514 menee tekeen //

515 tun­nen itteni aina­ki vähän rohkeam­mak­si () että uskallan sanoa niistä asioista joista ei ois joskus aikasem­min mil­lään voinu () suu­tansa ava­ta ja

516 kokeil kokeil­la sitä et miltä se () tun­tuu niinku uskaltau­tua () tosi­aan () puhu­maan mis­sä puhuu­ki ja

517 sit­ten on huo­man­nu tai et eihän se nyt ollukkaa niin

518 kauhee­ta et mähän pystyin tekemään sen ja () mä onnis­tu­in sit­tekin () ei tul­luk­ka mitään häpeää

519 eikä eikä tota () nolaus­ta () kukaan (ei) sanonu että tyh­mä ni ku mä oon huo­man­nu et sel­l­as­ta ei () ole

520 niin mä aion niinkun () jatkaa sitä ja yrit­tää enemmän

Lop­puy­h­teen­ve­t­ona voidaan kuva­ta, miten yhdek­sän­nel­lä käyn­nil­lä Han­na ensin kuvasi uudel­la taval­la sel­ven­tynyt­tä ymmär­rystään edel­lis­tun­nin han­kalaan oloon puhut­taes­sa serkun kohtaamis­es­ta (vin­jet­ti 13). Tässä Han­nan suhde häpeää herät­tävään kohteeseen muun­tui assim­i­laa­tio­ta­soil­ta 2–3 (vin­jet­ti 13), ter­apeut­tisen käsit­te­ly­vai­heen kaut­ta kohti APES 4 ‑tason kuvaa­maa oival­lus­ta (vin­jet­ti 14). Toisek­si, tämän mah­dol­lis­ta­mana Han­na kuvasi sel­ven­tynyt­tä ymmär­rystään, mil­lais­ten tapah­tu­mien kaut­ta suhde isän käyt­täy­tymiseen oli hänelle muotoutunut häpeäk­si (vin­jet­ti 15). Työsken­te­lyn tulok­se­na Han­na kuvasi uut­ta aja­tus­ta äitin­sä roolista Han­nan häpeän muo­dosta­jana (vin­jet­ti 16–18), vas­tat­en APES-taso­ja 4–5. Lopuk­si Han­na kuvaa omaa muu­tostaan ongel­malliseen koke­muk­seen­sa (vin­jet­ti 19), mis­sä ongel­malli­nen häpeäkoke­mus on – ainakin osit­tain – tul­lut inte­groituneek­si osak­si omaa koke­mus­ta uudel­la taval­la (APES 5).

4. Pohd­in­ta

Tutkimuk­sen tavoit­teena oli yksinker­tais­es­ti näyt­tää, miten häpeä tavoite­tuis­sa het­kissä näyt­täy­tyy poti­laan koke­muk­ses­sa ja miten se sel­ven­tyy ja kehit­tyy – tai on sel­ven­tymät­tä ja kehit­tymät­tä – psykoter­api­an kulues­sa. Psykoter­api­an alus­sa ilmaisun mikro­ana­lyyt­tisen sel­ven­tämisen kaut­ta tuli näkyväk­si, miten Han­na suh­tau­tui kuvat­ta­vana olemiseen sekä miten hän kuvasi pääasial­lisen tapansa toimia selvitäk­seen siitä. Pal­jas­tu­misen tai näkyväk­si tulemisen ongel­mallisu­us tuli eri yhteyk­sis­sä esi­in jo ensimin­u­uteil­la – osit­tain sel­l­ais­es­ta mate­ri­aal­ista, mikä aiem­mis­sa tutkimuk­sis­sa oli jätet­ty lit­teroimat­ta. Tämä viit­taa ilmaisun help­poon ohitet­tavu­u­teen sekä psykoter­api­an alun ilmaisu­jen merk­i­tyk­sel­lisyy­teen. Han­na puhui kuin ohi­men­nen täyt­täessään lomaket­ta, eikä ter­apeut­tikaan siinä kohtaa tart­tunut Han­nan tar­joa­maan ’kauhun paik­ka’ ‑ilmaisu­un. Ter­api­an alun hel­posti ohitet­tavien ilmaisu­jen merk­i­tyk­set eivät kuitenkaan mil­lään voineet avau­tua ter­apeu­ti­lle siinä het­kessä, toisin kuin tutk­i­jalle, jol­la on käytet­tävis­sään jälkikä­tis­es­ti koko ter­api­at­a­pah­tu­man kat­ta­va kli­ini­nen aineisto.

Han­nan häpeän tari­nan kaut­ta tuli vai­heit­tain näkyväk­si osa siitä, mikä ter­api­an alus­sa ilmeni näkyväk­si tulon uhkana. Käyn­tien 7–9 aikana Han­nan suhde häpeää herät­tävään kohteeseen muun­tui ja sel­ven­tyi niin, että hänen arvioiti­in saavut­ta­neen assim­i­laa­tio­ta­son viisi. Seit­semän­nen käyn­nin alus­sa salaisu­u­den pal­jas­t­a­mi­nen muo­dosti Han­nalle uhan ja aikaan­sai para­noidista suh­tau­tu­mista ilman yhteyt­tä koke­mus­ta välit­täneeseen syy­hyn (APES 2). Kahdek­san­nel­la käyn­nil­lä serkun kohtaamisen kaut­ta sel­ven­tyi, että isän käyt­täy­tymi­nen oli Han­nan häpeän varsi­nainen kohde (APES 3). Häpäisyn ja ivan kohteek­si tulemisen pelko tuli vuorovaiku­tuk­seen Han­nan liiku­tuk­sen ”pal­jas­tu­misen” kaut­ta. Sen käsit­te­lyn jäl­keen yhdek­sän­nel­lä käyn­nil­lä mah­dol­lis­tui uuden­laisen kokemisen assim­iloimi­nen serkun kohtaamisen tari­naan (APES 4). Käyn­nin läpi­työsken­te­ly­vai­heessa Han­nan onnis­tui inte­groi­da ongel­malli­nen häpeäkoke­muk­sen­sa. Hän tun­si itsen­sä vapaam­mak­si ilmaise­maan itseään. Läpi­työsken­te­ly­vai­he tuot­ti myös kokon­aan uuden näkökul­man isän häpeämiseen. Han­na havait­si samas­tuneen­sa äitin­sä häpeään, jol­loin se sai ikään kuin kaksinker­taisen voiman (APES 5).

Häpeän tavoit­ta­mi­nen psykoter­apiatutkimuk­sen laadullis­ten menetelmien avul­la näyt­tää mah­dol­liselta. Han­nan häpeän tari­na kuitenkin näyt­tää myös, miten hel­posti ohitet­tavas­ta, moniker­roksis­es­ta, mon­een suun­taan linkit­tyneestä ja muun­tu­vas­ta koke­muk­ses­ta on kyse. Tämä aset­taa haas­teen niille käsit­teel­lisille työkaluille, joiden avul­la jäsen­nämme psykoter­apeut­tisen pros­essin moni­u­lot­teista kehi­tystapah­tu­maa. DSA:n läh­estymistapa ja teo­reet­tiset väli­neet yhdis­tet­tynä assim­i­laa­tioma­llin vai­he­malli­in viit­tausko­hteen assim­i­laa­tio­ta­sos­ta tavoit­ta­vat häpeän kehi­tyk­sel­listä ja muun­tu­vaa luon­net­ta taval­la, mitä aiem­min ei ole tehty. DSA:n ana­lyysin yksikkönä semant­ti­nen posi­tio muo­dostaa psykol­o­gisen erit­te­lyn alkuab­strak­tion, joka rajaa havait­tavien asioiden sisäl­lön ja jäsen­tää ilmiöitä tutkimuk­sen kohteek­si. Esimerk­ki semant­tisen posi­tion tun­nistamis­es­ta Han­nan ilmais­us­sa oli ensim­mäisen käyn­nin alkuhetki­in kohdis­tunut ana­lyysi. Han­na ei puhu mitään häpeästä, mut­ta hänen kom­ment­tin­sa istun­non videoku­vauk­seen sisältää ”nähdyk­si tulemisen kauhun”. Tämä semant­ti­nen posi­tio ilme­nee eri viit­tausko­htei­den yhtey­dessä (vas­tat­en eri­ta­soisia assim­i­laa­tion taso­ja viit­tausko­hteeseen), kuten tulososas­sa ilme­nee käyn­neil­lä 7–9 esimerkik­si Han­nan pal­jas­taes­sa ”mitä isä teki” ”isän hov­i­laiselle”, Han­nan viitates­sa oppik­oulu­un men­e­misen mah­dot­to­muu­teen, serkun ymmärtäessä Han­nan salaisu­u­den häpeän varsi­nais­es­ta kohteesta tai myöhem­min suorem­min viitat­en ker­to­muk­ses­sa koulubus­si­in juovuk­sis­sa tulev­as­ta isästä. Tämä semant­ti­nen posi­tio oli näkyvis­sä jo alus­sa, mut­ta vas­ta viit­taus­suhtei­den verkos­ton sel­ven­tymisen kaut­ta ter­apeut­tises­sa työssä mah­dol­lis­tui näi­den aset­tumi­nen oikeaan yhtey­teen Han­nan häpeän tarinassa.

Han­nan häpeän tari­na aset­tuu siten osak­si laa­jem­paa kysymys­tä siitä, kuin­ka läh­estyä psyykkistä koke­mus­ta, sen ymmär­rystä sekä muun­tu­mista. Han­nan häpeän tari­na näyt­tää, siten kuin se on tässä tutkimuk­ses­sa kuvat­tu, miten häpeä on aina häpeää jostakin, ja se, mis­tä koemme häpeää, on yksilöl­listä. Häpeä tun­nen­i­menä aset­tuu kuvaa­maan toim­i­jan ja kohteen välistä suhdet­ta, mis­sä kohdet­ta ei tule ymmärtää liian yksinker­tais­taen vaan alati rikas­tu­vana ja uusia puo­lia itses­tään avaa­vana. Han­nan häpeän tari­naa ei tule siis lukea muu­tok­se­na suh­teessa isän alko­holin käyt­töön sinän­sä, vaan huo­ma­ta, miten psykoter­apeut­tisen työn kaut­ta Han­nan vas­tavuoroinen suhde häpeää herät­tävään kohteeseen muun­tui ja kehit­tyi avat­en ja assim­iloiden aiem­min tietoisu­u­den piiristä karan­nei­ta puo­lia takaisin tietoisu­u­teen. Ehkä Han­nan muun­tunut suhde toim­intansa mui­hin kohteisi­in (esim. aiem­pi koke­mus, ettei ole ketään luotet­tavaa toista kenelle puhua siitä, mis­tä ei ole koskaan voin­ut puhua) ter­api­an aikana vaikut­ti myös siihen, mil­laiseen uuteen suh­teeseen häpeäkoke­mus nivoutui.

Joka tapauk­ses­sa kyseessä on kehi­tystapah­tu­ma, jos­sa se häpeää herät­tävä koke­mus, mikä Han­nal­la oli ennen ter­api­aa, oli muun­tunut ter­api­an aikana tavoit­tei­den suun­tais­es­ti. Eri muu­tosvai­hei­den kuvaus osoit­taa, miten tärkeää on kuva­ta ilmiö olen­nai­sis­sa kehi­tyk­sel­li­sis­sä yhteyk­sis­sään – toisin sanoen, miten siitä, mikä Han­nalle herät­ti häpeää, oli muotoutunut ja suhde siihen kehit­tynyt sel­l­aisek­si moniker­roksel­lisek­si ja moniy­htey­del­lisek­si ilmiök­si yhdessä suo­jaavine toim­intat­apoi­neen kuin se ter­api­an alus­sa oli. Han­nan oman ilmaisun, miten ja mitä kuvaa häpeäk­seen, otta­mi­nen metodol­o­gise­na val­in­tana ana­lyysin lähtöko­hdak­si palaut­ti myös tutkimuk­sen tasol­la hänet oman muut­tuneen ongel­mallisen koke­muk­sen­sa subjektiksi.

Artikke­li hyväksyt­ty 5.4.2019.

Kir­jal­lisu­us

Bahtin, M. (1984). Speech gen­res and oth­er late essays. Austin: Uni­ver­si­ty of Texas Press.
Bahtin, M. (1991). Dos­to­jevskin poet­i­ikan ongelmia. Suom. Paula Niem­i­nen & Tapani Laine. Helsin­ki: Ori­ent Express: Helsinki.
Goff­man, E. (1967). Inter­ac­tion rit­u­al. New York: Anchor Books.
Har­tikainen, K. (2013). Vuorovaiku­tuk­sen muu­tok­set yksilöp­sykoter­apros­es­sis­sa. Psykolo­gian lisen­si­aat­in­työ. Jyväskylän yliopis­to, psykolo­gian laitos.
Hon­os-Webb, L. & Stiles, W. B. (1998). A refor­mu­la­tion of assim­i­la­tion analy­sis in terms of voic­es. Psy­chother­a­py, 35, 23–33.
Hon­os-Webb, L., Stiles, W. B., Green­berg, L. S. (2003). A method of rat­ing assim­i­la­tion in psy­chother­a­py based on mark­ers of change. Jour­nal of Coun­sel­ing Psy­chol­o­gy, 50(2), 189–198.
Hon­os-Webb, L., Stiles, W. B., Green­berg, L. S., Gold­man, R. (1998). An assim­i­la­tion analy­sis of process-expe­ri­en­tial psy­chother­a­py: a com­par­i­son of two cas­es. Psy­chother­a­py Research, 8(3), 264–286.
Hon­os-Webb, L., Surko, M., Stiles, W. B., Green­berg, L. S. (1999). Assim­i­la­tion of voic­es in psy­chother­a­py: the case of Jan. Jour­nal of Coun­sel­ing Psy­chother­a­py, 46(4), 448–460.
Häst­bac­ka, J. (2013). Henkilöko­htainen tiedonanto.
Iko­nen, P. & Reck­hardt, E. (1994). Thanatos, häpeä ja mui­ta tutkielmia.  Helsin­ki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.
Keto, R. (2010). Tun­tei­den käsit­te­ly trau­ma­ti­soituneen naisen psykoter­api­as­sa. Psykolo­gian lisen­si­aat­in­työ. Jyväskylän yliopis­to, psykolo­gian laitos.
Kivikkokan­gas, S. (2017). Häpeän ilmen­tymi­nen ja muu­tos psykoter­api­as­sa. Lisen­si­aat­in­työ. Jyväskylän yliopisto.
Kivikkokan­gas, S. & Leiman, M. (in press). Dia­log­i­cal sequence analy­sis as a method in the­o­ry based sin­gle case research in psy­cho­analy­sis. Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review.
Leiman, M. (1997). Pro­ce­dures as dia­log­i­cal sequences. British Jour­nal of Med­ical Psy­chol­o­gy, 70, 193–207.
Leiman, M. (2002). Toward semi­otic dial­o­gism. The­o­ry and Psy­chol­o­gy, 12, 221–235.
Leiman, M. (2004). Dia­log­i­cal Sequence Analy­sis. Teok­ses­sa Her­mans H. J. M. & Dimag­gio, G. (toim.), The dia­log­i­cal self in psy­chother­a­py. Lon­don: Brun­ner & Routledge.
Leiman, M. (2006). What does the first exchange tell? Dia­log­i­cal sequence analy­sis and assim­i­la­tion in very brief ther­a­py. Psy­chother­a­py Research, 16(4), 408–421.
Leiman, M. (2011). Mikhail Bakhtin’s con­tri­bu­tion to psy­chother­a­py research. Cul­ture and Psy­chol­o­gy, 17(4), 441–461.
Leiman, M. (2012). Dia­log­i­cal Sequence Analy­sis as a method to study psy­chother­a­peu­tic dis­course. Inter­na­tion­al Jour­nal of Dia­log­i­cal Sci­ence, 6(1), 123–147.
Leiman, M. (2016). Henkilöko­htainen tiedonanto.
Leiman, M. & Stiles, W. B. (2001). Dia­log­i­cal sequence analy­sis and the zone of prox­i­mal devel­op­ment as con­cep­tu­al enhance­ments to the assim­i­la­tion mod­el: The case of Jan  revis­it­ed. Psy­chother­a­py Research, 11, 311–330.
Lewis, H. (1971). Shame and guilt in neu­ro­sis. New York: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.
Man­ni­nen, V. (2015). Halun ja moraalin maisemia. Helsin­ki: Helsin­gin Psykoterapiayhdistys.
McLeod, J. (2010). Case study research in coun­sel­ing and psy­chother­a­py. Lon­don: Sage.
Stiles, W. B. (2001). Assim­i­la­tion of prob­lem­at­ic expe­ri­ences. Psy­chother­a­py: The­o­ry, Research, Prac­tice, Train­ing, 38(4), 462–465.
Stiles, W. B. (2002). Assim­i­la­tion of prob­lem­at­ic expe­ri­ences. Teok­ses­sa Nor­cross, J. C. (toim.), Psy­chother­a­py rela­tion­ships that work: Ther­a­pist con­tri­bu­tions and respon­sive­ness to patients, 357–365. New York: Oxford Uni­ver­si­ty Press.
Stiles, W. B. (2003). Qual­i­ta­tive research: eval­u­at­ing the process and the prod­uct. Teok­ses­sa Llewe­lyn, S. & Kennedy, P. (toim.), Hand­book of clin­i­cal health psy­chol­o­gy, 477–495. Sus­sex: Wiley.
Stiles, W. B. (2005). Extend­ing the assim­i­la­tion of prob­lem­at­ic expe­ri­ences scale: com­men­tary on the spe­cial issue. Coun­selling Psy­chol­o­gy Quar­ter­ly, 18(2), 85–93.
Stiles, W. B. (2011). Com­ing to terms. Psy­chother­a­py Research, 21(4), 367–384.
Stiles, W. B., Caro Gabal­da, I., Ribeiro, E. (2016) Exceed­ing the ther­a­peu­tic zone of prox­i­mal devel­op­ment as a clin­i­cal error. Psy­chother­a­py, 53, 268–272.
Stiles, W. B., Osatuke, K., Glick, M. J., Mack­ay, H. C. (2004). Encoun­ters between inter­nal voic­es gen­er­ate emo­tion. Teok­ses­sa Her­mans H. J. M. & Dimag­gio, G. (toim.), The dia­log­i­cal self in psy­chother­a­py, 91–107. Lon­don: Brun­ner & Routledge.
Stiles, W. B., Mor­ri­son, L. A., Haw, S. K., Harp­er, H., Shapiro, D. A., Firth-Coz­ens, J. A. (1991). Lon­gi­tu­di­nal study of assim­i­la­tion in explorato­ry psy­chother­a­py. Psy­chother­a­py, 28(2), 195–206.
Stiles, W. B., Elliott, R., Llewe­lyn, S. P., Firth-Coz­ens, J. A., Mar­gi­son, F. R., Shapiro, D. A., Hardy, G. (1990). Assim­i­la­tion of prob­lem­at­ic expe­ri­ences by clients in psy­chother­a­py. Psy­chother­a­py, 27, 411–420.
Tikka­nen, S. (2015). Devel­op­ment of an empath­ic stance: Dia­log­i­cal Sequence Analy­sis (DSA) of a sin­gle case dur­ing clin­i­cal neu­ro­log­i­cal assess­ment pro­ce­dure. Pub­li­ca­tions of the Uni­ver­si­ty of East­ern Fin­land, Dis­ser­ta­tions in Edu­ca­tion, Human­i­ties, and The­ol­o­gy No 68.
Tikka­nen, S., Stiles, W. B., Leiman M. (2011). Par­ent devel­op­ment in clin­i­cal child neu­ro­log­i­cal assess­ment process: encoun­ters with the assim­i­la­tion mod­el. Psy­chother­a­py Reseach, 21(5), 593–607.
Tikkanen,S., Stiles, W. B., Leiman, M. (2013). Achiev­ing an empath­ic stance: Dia­log­i­cal Sequence Analy­sis of a change episode. Psy­chother­a­py Research, 23, 178–189.
Tähkä, R. (2010). Illu­sion and real­i­ty in the psy­cho­an­a­lyt­ic rela­tion­ship. Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 23(1), 65–88.
Tähkä, V. (1993). Mind and its treat­ment. Madi­son, CT: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press.
Vygot­sky, L. S. (1978). Mind in soci­ety: The devel­op­ment of high­er Psy­cholo­gial Process­es. Cam­bridge, MA: Har­vard Uni­ver­si­ty Press.
Wurmser, L. (1983). The mask of shame. New York: Johns Hopkins.