Johannes Myyrä: Valitusta

Viime viikkoina kansaa ja sen hal­li­tus­ta ovat puhut­ta­neet jatku­vat val­i­tuk­set psykoter­api­aan pääsemisen vaikeud­es­ta. Alueelli­nen eri­ar­voisu­us on yksi ongel­ma. Asuin­paikas­ta riip­puu, löy­tyykö mie­len­ter­veyskuntoutu­jalle ter­apeut­tia, kos­ka useim­mat ter­apeu­tit toimi­vat vain suuris­sa kasvukeskuk­sis­sa. Suuren päiväle­hden yleisönosas­tossa valite­taan myös, että ”psykoter­api­aan hakeu­tu­mi­nen ja hoidon saami­nen on vähä­varaiselle poti­laalle liian kallista. Ennen varsi­naisen psykoter­api­an aloit­tamista asi­aan kuu­luu käy­dä arviokäyn­neil­lä psykoter­apeuteil­la. Sopi­va psykoter­apeut­ti ei vält­tämät­tä ole se ensim­mäi­nen, jolle arvioin­ti­a­jan sat­tuu saa­maan. Täl­löin poti­las joutuu käymään use­am­mal­la ter­apeu­ti­l­la ja mak­samaan jokaises­ta käyn­nistä 70–90 euroa. Jos poti­las käy vaikka­pa kahdel­la psykoter­apeu­ti­l­la kak­si ker­taa, kokon­ais­sum­ma nousee jo niin suurek­si, että esimerkik­si sairaus­päivära­hal­la tai kuntou­tustuel­la elävälle se on liian paljon. Toinen ongel­ma psykoter­api­as­sa vähä­varais­ten poti­laiden kannal­ta on myös se, että jotkut psykoter­apeu­tit laskut­ta­vat kaik­ista pois­saoloista, vaik­ka poti­las olisi korke­as­sa kuumeessa eikä pää­sisi vas­taan­otolle ja vaik­ka hän yrit­täisi hyvis­sä ajoin perua käyn­nin sairau­den takia.” (Helsin­gin Sanomat 17.7.2019) Valit­ta­jat koke­vat tämän moraalit­tomana. Ter­api­a­palkkion omavas­tu­u­o­su­us saat­taa myös olla kohtu­ut­toman korkea. Kelan kor­vausten nousu ei vähen­tänyt kaikkien poti­laiden kus­tan­nuk­sia, kos­ka ter­apeu­tit nos­ti­vat omia palkkioitaan. Ter­apeu­tit puolestaan valit­ta­vat koulu­tuk­sen­sa kalleut­ta. Sen kallein osa on suun­tauk­ses­ta riip­puen oma hoito, jota Kela ei kor­vaa mitenkään. Koulu­tuk­sen siir­tymi­nen ahneil­ta yhdis­tyk­siltä ahneeseen yliopis­toon ei myöskään vähen­tänyt teo­ri­ak­oulu­tuk­sen hin­taa. Mon­et joutu­vat otta­maan lainaa saadak­seen koulu­tuk­sen mak­set­tua. Val­i­tus­ta riit­tää myös koulu­tuk­sen kohtu­ut­tomista vaa­timuk­sista ja opetuk­sen tasosta.

Amerikkalainen filosofi Avi­tal Ronell (Le Nou­v­el Obser­va­teur 2853, 2019) pohtii haas­tat­telus­saan, mitä valit­ta­mi­nen oikeas­t­aan on. Sil­lä voidaan tarkoit­taa surun tai tuskan ilmaisua tai val­i­tuk­sen tekemistä koe­tus­ta vääryy­destä ja epäoikeu­den­mukaisu­ud­es­ta. Val­i­tuk­sen tekem­i­nen on muu­tok­sen hakemista val­lit­se­vaan asianti­laan. Se on val­taa vail­la ole­vien ase tilanteessa, jos­sa ei voi aset­tua suo­raan vas­tar­in­taan. Valit­tamista ei kuitenkaan arvoste­ta. Val­lit­sevas­sa machokult­tuuris­sa se kuu­luu naisille lap­sille, juu­ta­laisille ja pako­laisille. Valit­ta­mi­nen merk­it­see aina omas­ta val­las­ta luop­umista ja on sik­si häpeällistä.

Aina kult­tuuri ei ole määrän­nyt valit­tamiselle tätä halvek­sit­tua ase­maa. 600-luvul­la kir­joitet­tu Andreas Kree­ta­laisen katu­muskanoni alkaa sanoil­la ”Mis­tä alka­isin valit­taa kur­jan elämäni teko­ja? Miten aloit­taisin val­i­tusvirteni?” Tämä kanoni laule­taan yhä suuren paas­ton alus­sa. Kir­jal­lisu­u­den his­to­ri­as­sa ele­gial­la oli arvostet­tu ase­mansa raa­matun val­i­tusvir­sistä Rilken Duinon ele­gioi­hin asti. Mik­si valit­tamista ei pide­tä enää arvos­sa? Niet­zschen julis­ta­man Jumalan kuole­man jäl­keen puheta­vat, joiden tehtävä oli välit­tää syvim­mät tuskamme, joista ei voi puhua, on kyseenalais­tet­tu. Val­i­tusvir­sistä on tul­lut jätet­tä, jol­la ei ole enää osoitetta.

Kuitenkin aikamme on täyn­nä val­i­tus­ta, joka ei löy­dä runon muo­toa vaan muut­tuu lop­ut­tomik­si oikeu­denkäyn­neik­si yhä korkeam­mis­sa tuomiois­tu­imis­sa. Sosi­aa­li­nen media on täyn­nä val­i­tus­ta ja Yhdys­val­tain pres­i­dent­ti on maansa suurin valit­ta­ja Twit­ter-viestei­neen. Suomes­sa poli­ti­ik­ka uhkaa hukkua val­i­tusvir­si­in julkises­sa medi­as­sa saadus­ta kohtelus­ta. Meil­lä ja maail­mal­la Teller­vo Kalleinen ja Oliv­er Kochta-Kalleinen sai­vat hel­posti kerät­tyä iso­ja val­i­tuskuoro­ja videoprojekteihinsa.

Valit­ta­mi­nen on vaar­al­lista. Ihmi­nen pal­jas­taa siinä miel­tymyk­sen­sä, inhon­sa ja pet­tymyk­sen­sä ja aset­tuu alt­ti­ik­si Toisen arvostelulle. Valit­ta­mi­nen on hyökkäävyyt­tä, joka voi herät­tää vas­tahyökkäyk­sen. Se on kap­ina maail­man ilmen­e­mistapaa vas­taan ja sik­si ylim­män val­lan her­jaa. Se pal­jas­taa maail­mas­sa ja kult­tuuris­sa särön, kiel­teisen asianti­lan. Goethen mielestä val­i­tuk­sen lausum­i­nen on eet­ti­nen hyökkäys sitä maail­maa vas­taan, jos­sa asumme. Valit­ta­mi­nen ja sille rin­nakkaiset vetoomus, protesti ja kri­ti­ik­ki voisi­vat johtaa poli­it­tiseen toim­intaan, mut­ta pelkästään niihin jäämi­nen hal­vaan­nut­taa todel­lisen toimin­nan. Niet­zschen mielestä valit­ta­mi­nen voi ava­ta uusia aluei­ta, joi­hin ei ole aikaisem­min päästy, mut­ta se voi olla myös pes­simisti­nen ja mus­taa­va rap­pi­on merk­ki. Se on lääke ja myrkky (Phar­makon) yhtaikaa. Val­i­tuk­ses­sa elää toive muu­tok­ses­ta. Valit­ta­mat­ta jät­tämi­nen on arvostet­tua jois­sain kult­tuureis­sa. Bud­dha­laisu­udessa maail­ma on otet­ta­va vas­taan sel­l­aise­naan. Jotkut tulk­it­se­vat myös kristi­nuskon vaa­ti­van sopeu­tu­mista Jumalan luo­maan parhaaseen mah­dol­liseen maail­maan ilman turhia valituksia.

Immanuel Kant taas ajat­teli, että ihmi­nen halu­aa olla keskenkasvuinen ja ulkoisen auk­tori­teetin talu­tus­nuo­ras­sa kuten lin­nut, jot­ka palaa­vat häkki­in­sä tehtyään pienen pyrähdyk­sen oven avaudut­tua. Siten valit­ta­ja tak­er­tuu tois­tu­vaan mekanis­mi­in, jon­ka taval­lista kulkua ei uskalla rikkoa. Kierkegaard kir­joit­ti vapau­den ahdis­tavu­ud­es­ta. Niet­zsche haas­toi avau­tu­maan ekstaat­tiselle ilolle, tar­joutu­van seikkailun, odot­ta­mat­tomien sat­tumien ekstaat­tiselle ilolle.

Psyko­ana­lyytikot ovat tulkin­neet valit­tamista monin tavoin. Ran­skas­sa François Rous­tang piti sitä sairaana ja tuhoisana nar­sis­mi­na. Hänen mielestään valit­ta­ja suree sitä, että on joutunut kas­va­maan ja luop­umaan kaikkivoipaisu­u­den harhas­taan. Valit­ta­mi­nen on tuhoisaa nautin­toa, kuten mikä tahansa riip­pu­vu­us. Se on kuole­man viet­tiä. Hän ei ymmärtänyt, että val­i­tus myös todiste ener­gias­ta, joka jak­saa yhä tais­tel­la kaikkia mui­ta ja maail­maa vastaan.

On ole­mas­sa yhteiskun­nal­lisia katas­tro­fe­ja, joista ei puhuta ja jot­ka kuitenkin ovat kaikessa läs­nä. Val­i­tus aut­taa jatka­maan keskustelua niistä. Britit ovat kuu­luisia peri­aat­teestaan ”älä selitä, älä vali­ta”. Kuitenkin brex­itin toteudut­tua tul­laan sanomaan: olisi­pa osat­tu edes valittaa.

Onko val­i­tuk­sel­la aina väärä osoite, kun se ei joh­da mihinkään muu­tok­seen? Kuka voisi vas­ta­ta val­i­tushu­u­toon? Jumala, anonyy­mi viras­to, val­lan pää­ma­jat? Onko se aina vetoomus? Odote­taanko siihen edes vas­taus­ta? Psykoter­api­an saatavu­ud­es­ta on tehty kansalaisa­loite hoito­taku­us­ta, ja eduskun­ta ottaa sen käsiteltäväk­seen. Kovin hyvää ei lupaa siitä käy­ty julki­nen keskustelu, jos­sa kansane­dus­ta­jat kan­nat­ti­vat 10 hoitok­er­ran ter­api­aa skitsofreenikoille.

Ter­apeut­ti saa kokea mon­en­laista val­i­tus­ta. Poti­laat valit­ta­vat omaa huo­nout­taan ja pahu­ut­taan, saa­mansa epäoikeu­den­mukaista kohtelua, vaille jäämisiään, ter­apeut­tin­sa kyvyt­tömyyt­tä ymmärtää hei­dän kär­simys­tään. Psykoter­api­as­sa surkea sana­ton itku voi muut­tua jae­tuk­si puheek­si ja tul­la niin yhteisen vas­tu­un piiri­in. Siir­to­suh­teessa ter­apeut­ti voi onnis­tua tavoit­ta­maan ja tuo­maan puheeseen esimerkik­si masen­nuk­sen mykkyy­teen tuomit­se­man ihmisen val­i­tuk­sen, jota poti­las ei pysty muuten ilmaise­maan. Siten poti­las voi vähitellen löytää oman halun­sa ja tavat sen toteut­tamisek­si. Hänen ei enää tarvitse tyy­tyä vain valit­ta­maan omaa kehnout­taan tai maail­man epäoikeu­den­mukaisu­ut­ta. Hänestä voi tul­la elämän­sä akti­ivi­nen kok­i­ja ja toim­i­ja ja hän voi muut­tua ihanas­ta Toisen halua etsivästä ihmis­es­tä itsenäisek­si omaa ain­utk­er­taisu­ut­taan toteut­tavak­si yksilök­si. Siten ter­apia on yhtä vaar­al­lista kuin valit­ta­mi­nenkin. Valitettavasti?