Sanna Tirkkonen: Yksinäisyyden tunteet Tove Janssonin teoksessa Muumipappa ja meri

Artik­ke­li käsit­te­lee koet­tua yksi­näi­syyt­tä ja sen eri muo­to­ja Tove Jans­so­nin Muu­mi­pap­pa ja meri -romaa­nin sekä eräi­den tun­tei­den filo­so­fian nyky­suun­taus­ten avul­la. Yksi­näi­syy­den filo­so­fis­ta tut­ki­mus­ta on teh­ty var­sin vähän, ja ole­mas­sa ole­vas­sa tut­ki­mus­kir­jal­li­suu­des­sa on usein kog­ni­tii­vi­nen pai­no­tus. Yksi­näi­syys mää­ri­tel­lään täl­löin tie­toi­suu­te­na mer­ki­tyk­sel­lis­ten suh­tei­den puut­tu­mi­ses­ta, jol­loin myös yksi­näi­syy­den hoi­ta­mi­nen näh­dään yksi­lö­läh­töi­ses­ti ajat­te­lu­mal­lien ja asen­tei­den muok­kaa­mi­se­na. Yksi­lö­kes­keis­ten ja kog­ni­tii­vis­ten pai­no­tus­ten sijaan artik­ke­li käsit­te­lee yksi­näi­syy­den tun­tei­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­si­na pro­ses­sei­na sekä tun­neil­ma­pii­riä, jos­sa yksi­näi­syy­den eri muo­dot tule­vat esil­le Jans­so­nin teok­ses­sa. Analyy­si poh­jau­tuu eri­tyi­ses­ti Mar­tin Hei­deg­ge­rin sekä psy­kiat­rian filo­so­fei­na tun­net­tu­jen Matt­hew Ratclif­fen ja Tho­mas Fuch­sin tun­tei­den filo­so­fioi­hin. Artik­ke­li tuo esil­le myös tera­peut­ti­sia kei­no­ja, joi­den avul­la Jans­so­nin hen­ki­lö­hah­mot yrit­tä­vät hel­pot­taa sekä itsen­sä että tois­ten­sa yksi­näi­syyt­tä – yhteis­kun­nal­li­sia ja sosio­eko­no­mi­sia teki­jöi­tä unoh­ta­mat­ta.

Tove Jans­so­nin Muu­mi­pap­pa ja meri on moni­syi­nen kau­no­kir­jal­li­nen kuvaus koe­tus­ta yksi­näi­syy­des­tä. Jans­son ker­too ystä­väl­leen Vivica Band­le­ril­le 2.6.1964 kir­joit­ta­mas­saan kir­jees­sä, että hänen uusi kir­jan­sa käsit­te­lee eri­tyi­ses­ti yksi­näi­syyt­tä per­hees­sä. Myö­häis­tä muu­mi­kir­jaa ei ole­kaan suun­nat­tu ensi sijas­sa lap­sil­le, vaan sen tun­neil­ma­pii­ri on jän­nit­tei­nen. Hen­ki­lö­hah­mo­ja yhdis­tää sama tilan­ne, yhtäk­ki­nen elä­män­muu­tos ja yri­tys sopeu­tua uuteen ympä­ris­töön, mut­ta hei­dän yhtey­ten­sä toi­siin­sa on taval­la tai toi­sel­la kat­ki. Per­heen­jä­se­net ovat eri tavoin yksi­näi­siä, ja hei­dän kei­non­sa etsiä ulos­pää­syä yksi­näi­syy­den­ko­ke­muk­ses­ta vaih­te­le­vat.

Vaik­ka kir­ja on tun­nel­mal­taan synk­kä, sii­nä voi tun­nis­taa myös tera­peut­ti­sen otteen. Jans­son kuvaa Band­le­ril­le, kuin­ka tum­mis­ta sävyis­tä huo­li­mat­ta teok­sen vii­mei­sis­sä koh­tauk­sis­sa hen­ki­löt löy­tä­vät tapo­ja sel­viy­tyä han­ka­las­sa tun­neil­ma­pii­ris­sä – ja lopul­ta myös toi­sen­sa:

”Tie­ten­kin kir­jas­ta on tul­lut suru­mie­li­nen kai­kis­ta pon­nis­te­luis­ta­ni ja posi­tii­vi­ses­ta lopus­ta huo­li­mat­ta; pap­pa, mam­ma ja peik­ko löy­tä­vät vii­mein tien pois yksi­näi­syy­des­tä ja muo­dos­ta­vat jäl­leen per­heen ja majak­ka syt­tyy lopul­ta kau­niil­la mut­ta viha­mie­li­sel­lä saa­rel­la.” (Jans­son 2014, 318.)

Artik­ke­lis­sa­ni käsit­te­len yksi­näi­syy­den eri muo­to­ja Jans­so­nin teks­tis­sä tun­tei­den filo­so­fian nyky­suun­taus­ten avul­la. Yksi­näi­syy­den eri muo­to­jen filo­so­fis­ta, käsit­teel­li­siin erot­te­lui­hin kes­kit­ty­vää tut­ki­mus­ta on teh­ty suh­teel­li­sen vähän. Filo­so­fi­sen tut­ki­muk­sen pii­ris­sä yksi­näi­syys mai­ni­taan useim­mi­ten osa­na muu­ta teo­reet­tis­ta poh­din­taa, mut­ta vain har­voin ilmiö on tema­ti­soi­tu omak­si tut­ki­mus­koh­teek­seen.1 Vaik­ka feno­me­no­lo­gi­sel­la filo­so­fial­la on pit­kät perin­teet koke­muk­sen teo­reet­ti­ses­sa ana­ly­soi­mi­ses­sa ja käsit­teel­lis­tä­mi­ses­sä, koet­tua yksi­näi­syyt­tä on käsit­teel­lis­tet­ty enem­män empii­ri­sil­lä tut­ki­mus­aloil­la.

Kokoel­ma­teok­ses­sa Yksi­näis­ten Suo­mi Juho Saa­ri esit­tää läpi­leik­kauk­sen koti­mai­ses­ta yksi­näi­syys­tut­ki­muk­ses­ta sekä sen eri suun­tauk­sis­ta. Hän huo­maut­taa, että 1900-luvul­la yksi­näi­syyt­tä tut­kit­tiin eri­tyi­ses­ti kris­til­lis­ten jär­jes­tö­jen sie­lun­hoi­to­työn, psy­ko­lo­gian, psy­kiat­rian ja ter­veys­tie­tei­den näkö­kul­mis­ta, jol­loin yksi­näi­syys hah­mot­tui ensi­si­jai­ses­ti yksi­lön ongel­ma­na (Saa­ri 2016, 21). 2000-luvul­la yhteis­kun­ta­tie­teel­li­nen yksi­näi­syys­tut­ki­mus on sen sijaan pai­not­ta­nut ilmiön sosio­eko­no­mi­sia ja sosio­emo­tio­naa­li­sia teki­jöi­tä. Sosio­eko­no­mi­siin näkö­kul­miin kes­kit­ty­nyt tut­ki­mus kiin­nit­tää huo­mio­ta nii­hin raken­teel­li­siin, objek­tii­vi­siin seik­koi­hin, jot­ka vai­kut­ta­vat ihmis­suh­tei­den mää­rään, kun taas sosio­emo­tio­naa­lis­ta lähes­ty­mis­ta­paa pai­not­ta­vat kysy­myk­se­na­set­te­lut pyr­ki­vät tavoit­ta­maan sitä, min­kä­lai­set tun­teet mah­dol­lis­tu­vat eri­lai­sis­sa yhteis­kun­nal­li­sis­sa ja sosi­aa­li­sis­sa kon­teks­teis­sa (Saa­ri 2016, 33).

Niis­sä muu­ta­mis­sa filo­so­fi­sis­sa teok­sis­sa ja artik­ke­leis­sa, jot­ka omis­tau­tu­vat yksi­näi­syy­den tut­ki­mi­sel­le, näkö­kul­ma on usein huo­mat­ta­van kog­ni­tii­vi­nen. Täl­löin ilmiö mää­ri­tel­lään tie­toi­suu­te­na tois­ten ihmis­ten pois­sao­los­ta ja mer­ki­tyk­sel­lis­ten suh­tei­den puut­tu­mi­ses­ta (Jas­pers 1983; Mijus­ko­vic 2012) tai jopa tapa­na asen­noi­tua itseä ja toi­sia koh­taan (Svend­sen 2015, 130). Kog­ni­tii­vis­ten yksi­näi­syys­kä­si­tys­ten sijaan käsit­te­len Jans­so­nin klas­sik­ko­teok­sen avul­la yksi­näi­syy­den affek­tii­vi­suut­ta sekä tun­neil­ma­pii­riä, jos­sa yksi­näi­syy­den eri muo­dot tule­vat kir­jas­sa esil­le. Analyy­si­ni taus­tal­la on eri­tyi­ses­ti Mar­tin Hei­deg­ge­rin ajat­te­lus­ta vai­kut­tei­ta saa­nut filo­so­fi­nen tut­ki­mus ja psy­kiat­rian filo­so­fei­na tun­net­tu­jen Matt­hew Ratclif­fen ja Tho­mas Fuch­sin tun­tei­den filo­so­fiat. Tun­tei­ta ei täs­sä teo­reet­ti­ses­sa kehyk­ses­sä ymmär­re­tä yksi­lö­kes­kei­ses­ti vaan vuo­ro­vai­kut­tei­si­na pro­ses­sei­na. Tut­ki­muk­sen voi siis sijoit­taa yhteis­kun­nal­li­sen, sosio­emo­tio­naa­lis­ta näkö­kul­maa pai­not­ta­van yksi­näi­syys­tut­ki­muk­sen pii­riin, vaik­ka käsit­te­len myös tera­peut­ti­sia kei­no­ja, joi­den avul­la hen­ki­lö­hah­mot yrit­tä­vät hel­pot­taa sekä itsen­sä että tois­ten­sa yksi­näi­syyt­tä.

Eksis­ten­ti­aa­li­nen yksi­näi­syys

Muu­mi­pap­pa ja meri on omis­tet­tu ”erääl­le isäl­le”. Tove Jans­so­nin elä­mä­ker­ras­sa tode­taan kir­jan ole­van suru­työ­tä isän pois­me­nos­ta, mikä tulee esil­le myös Jans­so­nin kir­jeis­tä Tuu­lik­ki Pie­ti­läl­le (Kar­ja­lai­nen 2013, 237; Jans­son 2014, 358–360). Tari­na saa alkun­sa, kun muu­mi­per­heen jäse­net puu­hai­le­vat omi­aan Muu­mi­laak­sos­sa ja tun­te­vat aska­reen­sa mie­lek­käik­si, mut­ta isä kokee itsen­sä tur­hak­si:

”Muu­ta­ma­na ilta­päi­vä­nä elo­kuun lopul­la kul­ki eräs isä puu­tar­has­saan ja tun­si ole­van­sa tar­pee­ton. Hän ei tien­nyt mihin ryh­tyi­si, sil­lä kaik­ki mitä oli teh­tä­vä oli jo teh­ty, tai sit­ten joku muu oli juu­ri sii­nä puu­has­sa.” (Jans­son 1987, 9.)

Elä­män­ti­lan­tees­sa, jos­sa arki­set puu­has­te­lut näyt­tä­vät tyh­jän­päi­väi­sil­tä, isä tun­tee käsit­tä­mät­tö­mäk­si jää­vää vihai­suut­ta. Jans­son kuvaa hänen hen­git­tä­vän kai­ken sisään­sä, eivät­kä tun­teet tule täy­sin ilmais­tuik­si. Täs­tä huo­li­mat­ta muut per­heen­jä­se­net todis­ta­vat suut­tu­muk­sen lei­mauk­sia, jot­ka hei­dän näkö­kul­mas­taan joh­tu­vat mität­tö­mis­tä asiois­ta. Arki­päi­väi­syy­den mität­tö­myys on kui­ten­kin juu­ri se seik­ka, jos­ta isä on tur­hau­tu­nut: hänen tun­teen­sa ei tar­vit­se mitään var­si­nais­ta koh­det­ta tai eri­tyis­tä syy­tä. Tun­ne ei myös­kään mene ohi pur­kaus­ten jäl­keen. Ennem­min­kin se muo­dos­taa taus­tan, jota vas­ten kaik­ki muut asiat näyt­täy­ty­vät.

Mar­tin Hei­deg­ger (1889–1976) kuvaa tätä koke­muk­sel­lis­ta taus­taa tai ”mie­lia­laa” maa­il­maan virit­ty­mi­se­nä (Stim­mung), joka mää­rit­tää sen, kuin­ka asioi­den mie­lek­kyys meil­le ilme­nee (Hei­deg­ger 1978, §29).2 Jans­so­nil­le meri toi­mii läpi teok­sen vihan meta­fo­ra­na: isän vihai­suus ver­tau­tuu ääret­tö­mäl­tä vai­kut­ta­van meren liik­kei­siin, jos­ta äräh­dyk­set erot­tu­vat yksit­täi­si­nä vaah­to­päi­nä. Hei­deg­ger erot­taa pysy­väm­män perus­vi­reen ”virit­ty­mi­sen moo­deis­ta”, joil­la puo­les­taan on sel­keä koh­de (Hei­deg­ger 1978, §30). Ihmi­set voi­vat esi­mer­kik­si pelä­tä koi­ria, rakas­taa lap­sia tai viha­ta ihmis­jouk­ko­ja, mut­ta täl­lai­set perus­e­moo­tiot voi erot­taa kai­ken koke­mi­sen taus­tal­la ole­vas­ta koh­teet­to­mas­ta yleis­vi­rees­tä.

Hei­deg­ger käsit­te­lee eri­tyi­ses­ti ahdis­tus­ta virit­ty­mi­se­nä, jol­la ei ole tark­kaa koh­det­ta – itse­tie­toi­suu­den het­ke­nä, joka saa maa­il­man näyt­tä­mään het­kel­li­ses­ti täy­sin vie­raal­ta (Unheim­lich) (Hei­deg­ger 1978, §40). Myös Tove Jans­son sijoit­taa useis­sa kir­jois­saan hen­ki­lö­hah­mon­sa tilan­tei­siin, jois­sa tut­tu laak­so on het­kel­li­ses­ti aivan outo: lumi, tuho­tul­va tai totun­nai­nen tur­val­li­suus ovat peit­tä­neet alleen kai­ken. Ahdis­tuk­ses­sa totun­nai­nen maa­il­ma lipuu pois eikä näy­tä enää kotoi­sal­ta. Hei­deg­ge­rin ahdis­tuk­sen­ku­vauk­ses­ta voi tun­nis­taa myös Muu­mi­pa­pan, jon­ka oma elä­mä tur­val­li­ses­sa ja arki­ses­sa ilma­pii­ris­sä näyt­täy­tyy yhtäk­kiä täy­sin mer­ki­tyk­set­tö­mäl­tä, ja hän muut­tuu raken­ta­man­sa elä­män tark­kai­li­jak­si. Simon Critch­ley selit­tää Hei­deg­ge­rin ahdis­tuk­sen käsi­tet­tä merel­lis­ten ver­taus­ku­vien avul­la:

”Joka­päi­väi­nen elä­mä on kuin sulau­tu­nut mereen ja huk­ku­nut maa­il­man tukeh­dut­ta­vaan banaa­liu­teen. Ahdis­tus on koke­mus vuo­ro­ve­den las­keu­tu­mi­ses­ta, meri­ve­si vetäy­tyy pois ja pal­jas­taa itsen kuin autioi­tu­nee­na ran­nal­la.” (Critch­ley 2009, suom. oma.)

Arki­päi­väi­ses­sä taval­li­suu­des­sa, jos­sa asiat ovat koh­dil­laan ja rul­laa­vat totu­tus­ti, emme pysäh­dy reflek­toi­maan sitä, kuin­ka perus­ta­val­la taval­la olem­me aina virit­täy­ty­nei­tä toi­siin ihmi­siin ja ympä­ris­tööm­me, mut­ta ahdis­tuk­sen tuo­mat itsey­den, eril­li­syy­den ja outou­den koke­muk­set pal­jas­ta­vat, miten perus­ta­vas­ti ole­tam­me toi­set ja suh­tei­suu­den.

Ahdis­tus on Hei­deg­ge­rin tun­ne­tuin esi­merk­ki virit­ty­mi­ses­tä, mut­ta Matt­hew Ratclif­fe sovel­taa virit­ty­mi­sen käsi­tet­tä omas­sa työs­sään ja mää­rit­te­lee eksis­ten­ti­aa­li­sen tun­teen (exis­ten­tial fee­ling) hyvin monen­lai­si­na tun­te­muk­sia sii­tä, mil­lä tavoin kuu­lum­me maa­il­maan (Ratclif­fe 2008; 2012). Myös koke­mus yhteen­kuu­lu­mi­sen ja toi­siin kyt­key­ty­mi­sen pois­sao­los­ta voi ottaa eri­lai­sia muo­to­ja, esi­mer­kik­si tun­tei­ta eriy­ty­nei­syy­des­tä, eris­ty­nei­syy­des­tä, etäi­syy­des­tä, hylä­tyk­si tule­mi­ses­ta, sijoil­taan ole­mi­ses­ta ja outou­des­ta. Kuten Hei­deg­ge­ril­la, eksis­ten­ti­aa­li­nen tun­ne kai­ken koke­mi­sen taus­ta­ho­ri­sont­ti­na edel­tää aina inten­tioi­ta, eli mitä tahan­sa tapaa, jol­la suun­taam­me koh­ti toi­sia ja maa­il­maa. Tii­vis­täen voi tode­ta, että Muu­mi­pa­pan vihai­suu­den ja mer­ki­tyk­set­tö­myy­den tun­teet ovat eksis­ten­ti­aa­li­sia: ne taus­toit­ta­vat kaik­kea maa­il­maan­suun­tau­tu­mis­ta.

Ratclif­fe ei mai­nit­se kyt­key­ty­mät­tö­myy­den eri muo­to­jen yhtey­des­sä yksi­näi­syyt­tä, mut­ta jot­kin yksi­näi­syy­den muo­dot voi hyvin ymmär­tää eksis­ten­ti­aa­li­si­na tun­tei­na. Yksi­näi­syys ei vält­tä­mät­tä edel­ly­tä tois­ten ihmis­ten kon­kreet­tis­ta pois­sao­loa, vaik­ka­kin yksi­näi­syys on olen­nai­sel­la taval­la pois­sao­lon ilmiö, joka taus­toit­taa suh­det­tam­me maa­il­maan. Yksi­näi­syy­den koke­muk­seen voi liit­tyä jon­kin asian tai jon­kun tie­tyn hen­ki­lön kai­paa­mis­ta, mut­ta on aivan mah­dol­lis­ta, ettei täl­lais­ta kai­pauk­sen koh­det­ta ensin­kään ole – on vain mer­kit­tä­vän suh­teen pois­sao­loa.

Yksi­näi­syys voi­daan­kin mää­ri­tel­lä koke­muk­se­na mer­ki­tyk­sel­li­sen suh­teen puut­tu­mi­ses­ta taval­la, johon liit­tyy kär­si­mys­tä (Dahl­berg 2007; Svend­sen 2015; Cos­tac­he 2013; Saa­ri 2016). Mää­ri­tel­män etu­na on sen kat­ta­vuus ja avoi­muus hyvin eri­lai­sil­le yksi­näi­syy­den muo­doil­le, sil­lä se ei ole­ta sosi­aa­lis­ta eris­ty­nei­syyt­tä. Yksi­näi­syys­tut­ki­muk­ses­sa on tyy­pil­lis­tä erot­taa koet­tu yksi­näi­syys (lone­li­ness), sosi­aa­li­ses­ta eris­täy­ty­nei­syy­des­tä (social iso­la­tion) ja mie­lui­sas­ta yksi­no­los­ta (soli­tu­de) (Saa­ri 2016, 14).3 Tois­ten ympä­röi­mä­nä voi kokea ole­van­sa täy­sin yksin, ja yksi­näi­syyt­tä koe­taan niin pari­suh­teis­sa kuin per­heis­sä­kin sekä eri­lai­sis­sa ins­ti­tuu­tiois­sa, kuten sai­raa­lois­sa, hoi­va­ko­deis­sa ja kou­luis­sa.

Muu­mi­pap­pa ja meri -kir­jas­sa Mörön hah­mon voi tul­ki­ta ole­van yksi­näi­syy­den per­so­ni­fi­kaa­tio, ilmiön abstrak­tio tai käsi­te, joka kuvaa yksi­näi­syy­den tun­teen läs­nä­oloa.4 Mörön ras­kas hah­mo kul­kee tapah­tu­mien taus­tal­la ja aiheut­taa jat­ku­vaa pel­koa. Hän ”levit­tää ympä­ril­leen sumua”, vael­taa mätä­ne­vien leh­tien seas­sa, ja hänen kos­ke­tuk­sen­sa sam­mut­taa tai jää­dyt­tää kai­ken (Jans­son 1987, 16, 20). Vaik­kei yksi­näi­syy­den tun­teel­la siis vält­tä­mät­tä ole var­si­nais­ta koh­det­ta, yksi­näi­syys itse on hen­ki­lö­hah­moil­le todel­li­nen pelon koh­de. Kun Mör­kö on jo saa­pu­nut pai­kal­le ja säi­käyt­tä­nyt per­heen, isä rat­kai­see oman koke­muk­sen­sa arjen tyh­jän­päi­väi­syy­des­tä pak­kaa­mal­la per­heen­jä­se­nen­sä venee­seen ja vie­mäl­lä hei­dät karul­le majak­ka­saa­rel­le.5 Venees­sä, joka lipuu yös­sä meren yli Mör­kö kan­noil­laan, mam­ma poh­tii, miten kum­mal­lis­ta on, että asiat voi­vat jos­kus olla lii­an hyvin.

Yksi­näi­syys ja tun­neil­ma­pii­ri

Aja­tus yksi­näi­syy­des­tä olet­taa läh­tö­koh­tai­ses­ti suh­teen toi­siin, jot­ka ovat joko pois­sa tai joi­hin ei löy­dy koet­tua yhteyt­tä. Kun yksi­näi­syy­den koke­mus mää­ri­tel­lään mer­ki­tyk­sel­li­sen suh­teen tai yhtey­den puut­tu­mi­se­na, ilmiö­tä on mie­le­käs­tä tut­kia sekä ensim­mäi­sen per­soo­nan pers­pek­tii­vis­tä että hen­ki­löi­den välis­ten suh­tei­den ja nii­den pois­sao­lon näkö­kul­mas­ta.

Sekä suo­mek­si että englan­nik­si on luon­te­vaa sanoa tun­te­van­sa itsen­sä yksi­näi­sek­si. On eri asia pyr­kiä selit­tä­mään, mitä yksi­näi­syys onto­lo­gi­ses­ti on, kuin esit­tää tun­te­mi­sen ja ole­mas­sao­lon tavan kuvaa­mi­seen täh­tää­vä kysy­mys: ”Min­kä­lais­ta on tun­tea itsen­sä yksi­näi­sek­si?” Yksi­näi­syy­teen voi liit­tyä monen­lai­sia tun­tei­ta ja emoo­tioi­ta – kuten pet­ty­mys­tä, surua, häpe­ää, ahdis­tus­ta, tyh­jyyt­tä, toi­vot­to­muut­ta ja vihaa (Dahl­berg 2007; Lagus & Hon­ke­la 2016; Tii­li­kai­nen 2019). Artik­ke­lis­saan ”Yksi­näi­syys mie­len raken­teis­sa” Kris­ta Lagus ja Timo Hon­ke­la erot­ta­vat sel­lai­set yksi­näi­syy­teen liit­ty­vät tun­teet 1) joi­hin ei lii­ty koh­det­ta, 2) jot­ka ovat suh­tees­sa toi­siin (kuten ulko­puo­li­suu­den ja näky­mät­tö­myy­den tun­teet), 3) jot­ka ovat suh­tees­sa omiin tavoit­tei­siin (epä­on­nis­tu­mi­nen ja huo­nom­muus) sekä 4) kehol­li­set tun­teet (kipu, pai­non­tun­ne rin­nas­sa). Täs­sä yhtey­des­sä he eivät kui­ten­kaan tar­kem­min seli­tä, min­kä­lai­set tun­ne­teo­riat jaot­te­lun taus­tal­la ovat. Näkö­kul­ma on tiu­kan yksi­löp­sy­ko­lo­gi­nen, jol­loin myös kei­not yksi­näi­syy­den selät­tä­mi­seen esi­te­tään yksi­lö­läh­töi­ses­ti. Lagus ja Hon­ke­la kir­joit­ta­vat, että yksi­näi­syy­des­tä ”eroon pää­se­mi­nen on yksi­lön vas­tuul­la ja yksi­lön valin­to­jen varas­sa” (Lagus & Hon­ke­la 2016, 273).

Tun­teet hah­mo­te­taan usein yksi­lön sisä­puo­li­sik­si pro­ses­seik­si, mut­ta eri­lai­set tun­tei­den filo­so­fian nyky­suun­tauk­set Hei­deg­ge­rin feno­me­no­lo­gias­ta enak­ti­vis­ti­siin teo­rioi­hin ovat kysee­na­lais­ta­neet tämän­kal­tai­sen yksi­lö­kes­kei­syy­den ja koros­ta­neet tun­tei­den vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­lis­ta muo­dos­tu­mis­ta eli inte­raf­fek­tii­vi­suut­ta. Filo­so­fi­set lähes­ty­mis­ta­vat voi­vat­kin tar­jo­ta työ­ka­lu­ja sen sel­ven­tä­mi­seen, mitä tun­teil­la yli­pää­tään tar­koi­te­taan. Sekä psy­kiat­rian filo­so­fi­na että klii­nik­ko­na tun­net­tu Tho­mas Fuchs pai­not­taa eri­tyi­ses­ti tun­tei­den vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­suu­den kehol­li­suut­ta (embo­died inte­raf­fec­ti­vi­ty). Kehol­li­suus ei täl­löin ole vain tun­teen sivu­tuo­te, kuten tun­te­mus vat­sas­sa tai sydä­men­syk­keen tihen­ty­mi­nen, vaan tun­teet mää­ri­tel­lään läh­tö­koh­tai­ses­ti kehon reso­noin­nik­si tai kehol­li­sik­si vas­tauk­sik­si (res­pon­ses) mer­ki­tyk­sel­li­siin tilan­tei­siin (Fuchs 2017, 195–196). Mer­ki­tyk­sel­li­set tilan­teet eivät vält­tä­mät­tä tar­koi­ta koki­jal­leen eris­kum­mal­li­sia tai poik­keuk­sel­li­sia tapah­tu­mia, vaan sitä, että suh­teu­dum­me maa­il­maan ja sen ilmiöi­hin ja asioi­hin aina tie­tyin tavoin. Väi­te ei siis ole, että tun­teet oli­si­vat yhtei­siä tai samo­ja kai­kil­le.

Hei­deg­ge­rin virit­ty­mi­sen käsi­te kään­ne­tään toi­si­naan myös atmosfää­rik­si tai tun­neil­ma­pii­rik­si. Tove Jans­son raken­taa Muu­mi­pap­pa ja meri -kir­jaan­sa jän­nit­tei­sen tun­neil­ma­pii­rin, jon­ka muo­dos­ta­mi­ses­sa jokai­sel­la hah­mol­la, esi­neel­lä, tapah­tu­mal­la, luon­to­kap­pa­leel­la, vali­tul­la sanal­la ja sano­mat­ta jät­tä­mi­sel­lä on osan­sa. Tun­tei­den vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­lis­ta muo­dos­tu­mis­ta pai­not­ta­van teo­rian vah­vuu­te­na onkin, ettei se jou­du erik­seen selit­tä­mään, mik­si tun­teet tai tun­nel­mat tart­tu­vat. Hah­mot ovat yksi­näi­siä omil­la tavoil­laan, puu­hai­le­vat omi­aan toi­sis­taan riip­pu­mat­ta, kat­so­vat tois­ten­sa ohi, eivät­kä vaih­de­tuis­ta sanois­ta huo­li­mat­ta täy­sin ymmär­rä toi­si­aan. Kir­jan alus­ta läh­tien per­heen vuo­ro­vai­ku­tus­ta kuvaa tun­tei­den ilmai­se­mi­sen vai­keus sekä puhu­mat­to­muus. Pik­ku Myy seu­raa her­keä­mät­tä Muu­mi­pa­pan vihai­suut­ta ja tekee sen tukah­dut­ta­mis­yri­tyk­sis­tä terä­viä kom­ment­te­ja. Kun Muu­mi­peik­ko yrit­tää mat­kal­la saa­reen ker­toa äidil­leen Mörös­tä ja yksi­näi­syy­den­pe­los­taan, Mam­ma vas­taa hänel­le, ettei asias­ta kan­na­ta puhua, kos­ka sil­loin Mör­kö vain kas­vaa (Jans­son 1987, 27). Peik­ko miet­tii kes­kus­te­lun jäl­keen, onko tosi­aan niin, että se mis­tä ei puhu­ta ja jol­le ei kos­kaan puhu­ta hävi­ää hil­jal­leen ole­mat­to­miin.

Muu­mi­peik­ko, per­heen lap­si, on ker­to­muk­ses­sa se, joka kan­taa vas­tuu­ta tun­neil­ma­pii­ris­tä, jos­ta muut eivät puhu. Hän yrit­tää vai­kut­taa tois­ten tun­tei­siin omil­la pie­nil­lä teoil­laan. Leik­kies­sään ruo­hi­kos­sa hän vält­te­lee var­jo­ja ja astuu vain nii­hin koh­tiin, jot­ka ovat aurin­gon valai­se­mia (Jans­son 1987, 20), ja huo­ma­tes­saan kuin­ka huo­nos­ti äiti voi saa­rel­la, hän yrit­tää ilah­dut­taa tätä levit­te­le­mäl­lä ran­nal­le sim­pu­kan­kuo­ria salaa myö­hään yöl­lä, jot­ta äiti löy­täi­si ne ja voi­si huo­ma­ta pet­ty­mys­ten jäl­keen, että edes jos­ta­kin asias­ta saa­res­sa voi pitää. Muu­mi­peik­ko on lopul­ta myös ainoa, joka kom­mu­ni­koi Mörön kans­sa ja pyr­kii siten luo­maan uuden­lai­sen suh­teen yksi­näi­syy­ten­sä kans­sa.

Kaik­kea oloa saa­rel­la mää­rit­tää kak­si perus­e­moo­tio­ta, pel­ko ja viha, joi­ta Jans­son käsit­te­lee kuvai­le­mal­la luon­toa: mer­ta ja saar­ta. Meri ja saa­ri eivät ole ainoas­taan tapah­tu­ma­paik­ko­ja tai kuvi­tet­tu­ja mai­se­mia vaan hen­ki­lö­hah­mo­jen kal­tai­sia aktii­vi­sia sub­jek­te­ja. Jans­son kuvaa mer­ta viha­mie­li­sek­si ja oikuk­kaak­si, voi­mak­kaak­si ja täy­sin enna­koi­mat­to­mak­si. Saa­ri taas on pelois­saan jokais­ta kas­via ja eläin­tä myö­ten, ja sil­lä on oma sydä­men­syk­keen­sä ja ryt­min­sä. Per­heen­jä­se­net yrit­tä­vät elää näi­den ele­ment­tien armoil­la, usein kir­jai­mel­li­ses­ti kah­la­ten nii­den väli­maas­tos­sa. Kun Muu­mi­mam­man voin­ti on huo­noim­mil­laan, meri pau­haa aggres­sii­vi­se­na ja maa­pe­rä jal­ko­jen alla vai­kut­taa jat­ku­vas­ti muut­tu­van, Muu­mi­pap­pa poh­tii, onko mah­dol­lis­ta, että se, mitä tun­nem­me muut­taa ympä­ris­töä olen­nai­sel­la taval­la. Koke­muk­sen näkö­kul­mas­ta huo­mio on olen­nai­nen. Lars Svend­sen viit­taa teok­ses­saan Yksi­näi­syy­den filo­so­fia kroo­ni­seen yksi­näi­syy­teen lins­si­nä, jon­ka läpi maa­il­ma näyt­täy­tyy, ja jon­ka värit­tä­mä­nä yksi­näi­nen näkee itsen­sä, ympä­ris­tön­sä, toi­set ihmi­set ja suh­teen­sa hei­hin (Svend­sen 2015).

Vaik­ka per­he yrit­tää raken­taa uuden elä­män saa­rel­la, he kui­ten­kin kul­jet­ta­vat muka­naan hen­ki­lö­his­to­rian­sa sekä totu­tun, vuo­sien saa­tos­sa muo­tou­tu­neen per­he­dy­na­mii­kan, jota uudet olo­suh­teet muut­ta­vat vain näen­näi­ses­ti. Fuchs käyt­tää keho­jen väli­sen muis­tin (intercor­po­real memo­ry) käsi­tet­tä kuvaa­maan lap­suu­des­ta asti kehit­ty­nyt­tä esi­reflek­tii­vis­tä tie­toa sii­tä, miten suh­teis­sa toi­mi­taan ja toi­siin virit­täy­dy­tään (Fuchs 2017, 201). Keho­muis­tin (body memo­ry) käsi­te puo­les­taan tar­koit­taa kaik­kea sisäis­tet­tyä, ajan kans­sa muo­dos­tu­nut­ta kapa­si­teet­tia, tapo­ja ja elei­tä, jot­ka aktua­li­soi­tu­vat joka­päi­väi­ses­sä toi­min­nas­sam­me vaa­ti­mat­ta eri­tyis­tä inten­tio­ta tai pon­nis­te­lu­ja (Fuchs 2011, 91; 2017, 201). Fuchs myös pitää sosio­lo­gi Pier­re Bour­dieun habi­tuk­sen käsi­tet­tä edel­leen käyt­tö­kel­poi­se­na ter­mi­nä tavoit­ta­maan sosio­kult­tuu­ris­ten, luok­ka­si­don­nais­ten elei­den kehol­lis­ta­mis­ta omaan ruu­miin­kie­leen.

Ker­ron­nal­li­ses­ti saa­ri rajaa kon­teks­tin, jos­sa per­he on ja kon­kre­ti­soi hei­dän tilan­teen­sa. Se luo myös ehdot hei­dän mah­dol­li­suuk­sil­leen toi­mia, aiheut­taa juu­ri tie­tyn­lai­sia ongel­mia ja tar­jo­aa vain rajal­li­ses­ti väli­nei­tä nii­den rat­kai­se­mi­sek­si. Per­heen ongel­mien ymmär­tä­mi­ses­sä ei siis ole riit­tä­vää kiin­nit­tää huo­mio­ta vain kun­kin yksit­täi­sen jäse­nen mie­leen. Karul­la saa­rel­la on vähän sel­lai­sia resurs­se­ja, joi­ta he ovat tot­tu­neet käyt­tä­mään, ja olo­suh­teet ovat anka­rat. Heil­lä on käy­tet­tä­vis­sään ainoas­taan ne asiat, jot­ka ovat tuo­neet muka­naan Muu­mi­laak­sos­ta sekä satun­nai­sia esi­nei­tä, joi­ta enti­nen maja­kan­var­ti­ja on sat­tu­nut jät­tä­mään rän­sis­ty­nee­seen majak­kaan. Por­tai­den askel­mat, joi­ta pit­kin hei­dän täy­tyy liik­kua maja­kas­sa, ovat jo val­miik­si rik­ki ja vaa­ral­li­set. Kun Muu­mi­peik­ko ja pap­pa yrit­tä­vät vai­kut­taa Muu­mi­mam­man tun­tei­siin, eli regu­loi­da nii­tä kau­nii­den lah­jo­jen avul­la, hei­dän käy­tös­sään on vain sim­pu­kan­kuo­ril­la pääl­lys­tet­ty pie­ni rasia, rik­kou­tu­nut lasi-ikku­na ja van­ho­ja rii­sin­jy­viä.

Vaik­ka ker­to­muk­sen per­he on muut­ta­nut kau­as saa­ris­toon muun yhteis­kun­nan ulko­puo­lel­le, hei­tä ei voi erot­taa sosio­eko­no­mi­ses­ta taus­tas­taan ja sen muka­na sisäis­te­tyis­tä kes­kus­te­le­mi­sen tavois­ta, mie­len­kiin­non koh­teis­ta ja kehoi­hin omak­su­tuis­ta eleis­tä. Per­heen­jä­sen­ten yksi­näi­syys tari­nas­sa ei joh­du esi­mer­kik­si köy­hyy­des­tä, työ­pai­kan menet­tä­mi­ses­tä, lai­tos­hoi­dos­ta tai fyy­si­sis­tä rajoit­teis­ta. Muu­mi­pa­pan yri­tys ymmär­tää mer­ta mit­taa­mal­la ja havain­noi­mal­la jäl­jit­te­lee aka­tee­mi­sia käy­tän­tö­jä, ja Muu­mi­mam­man kuva­tai­te­li­jan työl­lä on kor­kea­kult­tuu­ri­set kri­tee­rit. Yli­pää­tään se seik­ka, että per­he voi hank­kia saa­ren ja muut­taa sin­ne isän het­kel­li­ses­tä mie­li­joh­tees­ta, olet­taa var­sin etuoi­keu­te­tun sosio­eko­no­mi­sen ase­man. Eri­tyi­ses­ti 1970-luvun poliit­ti­ses­sa ilma­pii­ris­sä Tove Jans­so­nin teok­sia kri­ti­soi­tiin­kin ”por­va­ril­li­ses­ta eska­pis­mis­ta” (Kar­ja­lai­nen 2013, 237), mikä tosin sivuut­taa Jans­so­nin myö­häis­teos­ten tark­ka­nä­köi­syy­den per­hei­dyl­lin ongel­mis­ta. Krii­ti­koil­leen Jans­son vas­taa, että per­heen taus­tas­ta huo­li­mat­ta, tai ken­ties juu­ri sii­tä joh­tuen, Muu­mi­pap­pa ja meri käsit­te­lee ydin­per­heen krii­siä, jota var­jos­taa ”salai­nen ja jul­ma vii­leys” (Kar­ja­lai­nen 2013, 238). Hän kuvai­lee täs­sä yhtey­des­sä hah­mo­jaan sie­tä­mät­tö­män itse­kes­kei­sik­si mut­ta tote­aa myös, ettei koe halua­van­sa muut­taa hei­tä, kos­ka tari­na ker­too hänel­le itsel­leen tutuis­ta möröis­tä ja kai­pauk­sis­ta.

Yksi­näi­syy­den eri muo­dot Jans­so­nin romaa­nis­sa

Elä­män mie­lek­kyyt­tä kos­ke­van krii­sin lisäk­si Muu­mi­pap­pa ja meri käsit­te­lee myös mui­ta tapo­ja kokea itsen­sä yksi­näi­sek­si. Mah­dol­li­set yksi­näi­syy­den muo­dot eivät tie­ten­kään rajoi­tu nii­hin, joi­ta Tove Jans­son teok­ses­saan käsit­te­lee, ja sama ihmi­nen voi kokea yksi­näi­syyt­tä monil­la eri tavoil­la. Esi­mer­kik­si Jans­so­nin pie­nes­sä, aikui­sil­le suun­na­tus­sa ”Saari”-esseessä on usei­ta samo­ja tapah­tu­mia ja yksi­tyis­koh­tia kuin Muu­mi­pap­pa ja meri -kir­jas­sa, mut­ta essees­sä yksi ihmi­nen käy läpi kai­ken sen, mikä Muu­mi-kir­jas­sa tapah­tuu eri hen­ki­lö­hah­moil­le. Eksis­ten­ti­aa­li­sen yksi­näi­syy­den lisäk­si Jans­so­nin hah­mot koke­vat sosi­aa­lis­ta eris­ty­nei­syyt­tä, hylä­tyk­si tule­mi­seen ja läheis­ten menet­tä­mi­seen yhdis­tet­tyä yksi­näi­syyt­tä sekä pari­suh­teen muo­dos­ta­mi­seen liit­ty­viä pel­ko­ja ja vai­keuk­sia.

Koet­tua yksi­näi­syyt­tä laa­dul­li­sin mene­tel­min tut­ki­nut Karin Dahl­berg (2007) jaot­te­lee yksi­näi­syy­den kah­teen pää­ka­te­go­ri­aan, jois­ta kum­paan­kin sisäl­tyy eri­lai­sia yksi­näi­syy­den muo­to­ja: ”yksi­näi­syy­teen ilman toi­sia” ja ”yksi­näi­syy­teen tois­ten kans­sa” (Dahl­berg 2007, 197). Näi­den lisäk­si yksi­näi­syy­den voi erot­taa sel­lai­ses­ta yksi­no­los­ta, joka koe­taan rau­hal­li­se­na ja luo­va­na tila­na. Dahl­ber­gin tut­ki­muk­ses­sa pyy­det­tiin infor­mant­te­ja ker­to­maan yksi­näi­syy­den koke­muk­ses­ta sekä yksi­näi­syy­teen liit­ty­vis­tä tun­teis­ta. Hän kut­suu kehit­tä­mään­sä mene­tel­mää reflek­tii­vi­sek­si elä­mis­maa­il­man tut­ki­muk­sek­si (reflec­ti­ve lifeworld research), jon­ka kysy­myk­se­na­set­te­lut ja sanas­to ovat peräi­sin filo­so­fi­ses­ta feno­me­no­lo­gias­ta, vaik­ka­kin tut­ki­mus perus­tuu yksi­näi­syyt­tä koke­vien haas­tat­te­lui­hin eikä filo­so­fi­seen käsi­tea­na­lyy­siin.

Dahl­ber­gin tut­ki­muk­ses­sa jäsen­ne­tään ”yksi­näi­syyt­tä ilman toi­sia” kon­teks­tin puut­tee­na: omat arki­set teke­mi­set eivät lii­ty var­si­nai­ses­ti mihin­kään laa­jem­paan koko­nai­suu­teen tai tule mer­ki­tyk­sel­li­sik­si keil­le­kään toi­sil­le. Tut­ki­muk­ses­sa tulee myös esil­le, että tahat­to­maan yksi­näi­syy­teen (invo­lun­ta­ry lone­li­ness) liit­tyy koke­muk­sia hylä­tyk­si, tor­ju­tuk­si, unoh­de­tuk­si, ei-toi­vo­tuk­si ja tar­peet­to­mak­si tule­mi­ses­ta (Dahl­berg 2007, 198). Vas­tauk­sis­ta voi huo­ma­ta häpeän ja surun tun­tei­ta.

Muu­mi­pap­pa ja meri -kir­jas­sa per­heen­jä­se­net ovat yksi­näi­siä toi­sis­taan huo­li­mat­ta, mut­ta saa­rel­la he tapaa­vat sosi­aa­li­ses­ti eris­ty­neen kalas­ta­jan, joka on kon­kreet­ti­ses­ti täy­sin yksin. Tari­nas­sa sel­vi­ää, että hän on odot­ta­nut saa­rel­le saa­pu­via lai­vo­ja nel­jä vuot­ta ilman, että kukaan on tul­lut.

Jans­so­nin kalas­ta­ja on monel­la taval­la tilan­teen­sa mur­ta­ma. Hän ei ole tot­tu­nut puhu­maan kenel­le­kään eikä vas­taa, kun hän­tä puhu­tel­laan, hän ei muis­ta mitään tai on kyke­ne­mä­tön ilmai­se­maan mitä on tapah­tu­nut. Meri run­noo hän­tä men­nen tul­len. Pik­ku Myy kut­suu kalas­ta­jaa “vimp­sah­ta­neek­si”, ja kun Muu­mi­pap­pa tur­hau­tuu kalas­ta­jan rea­goi­mat­to­muu­teen, hän äräh­tää täl­le: ”Sinä et ole ollen­kaan elä­vä hen­ki­lö, olet kuin jon­kin­lai­nen kas­vi tai var­jo. Aivan kuin et oli­si kos­kaan syn­ty­nyt.” (Jans­son 1987, 166.) Yksi­näi­syy­des­sään kalas­ta­ja on siis alka­nut erkaan­tua muil­le tavan­omai­sis­ta kom­mu­ni­kaa­tion tavois­ta, ja ne ovat tul­leet hänel­le vai­keik­si. Muut koke­vat hänen muut­tu­neen levän kal­tai­sek­si merio­liok­si, jos­ta ei saa otet­ta ja jon­ka per­soo­nal­li­suus on kadon­nut.

Yksi­näi­syyt­tä pide­tään hel­pos­ti vain pas­sii­vi­se­na tila­na, mut­ta Dahl­ber­gin tut­ki­muk­ses­sa haas­ta­tel­ta­vat rapor­toi­vat yksi­näi­syy­teen liit­ty­väs­tä aktii­vi­suu­den vaa­tees­ta (Dahl­berg 2007, 200).6 Muu­mi­pap­pa ja meri -kir­jas­sa Myy seu­raa äärim­mäi­sel­lä tark­kaa­vuu­del­la sitä, mitä tun­neil­ma­pii­ris­sä on meneil­lään ja lau­koo huo­mioi­ta juu­ri niis­tä asiois­ta, joi­ta toi­set yrit­tä­vät kilt­tey­ten­sä takia kier­tää. Hän on pari askel­ta mui­ta edel­lä dyna­mii­kan tul­kit­se­mi­ses­sa ja tun­tuu tie­tä­vän aina jo val­miik­si, mis­tä on kyse. Myyn kom­men­tit herät­tä­vät luki­jas­sa huvit­tu­nei­suut­ta, kos­ka ne ovat sekä kama­lia että tosia.

Yksi­näi­syy­teen voi toi­si­naan liit­tyä koke­mus mene­tyk­ses­tä, jos­sa mer­kit­tä­vä suh­de on jos­kus ollut, mut­ta on nyt pois­sa. Jans­so­nin kir­jas­sa Pik­ku Myy on kalas­ta­jan lisäk­si jos­kus jätet­ty yksin: Muu­mi­pei­kon ja Pik­ku Myyn väli­ses­tä dia­lo­gis­ta ilme­nee hänen ole­van otto­lap­si. Yksi mie­len­kiin­toi­sim­mis­ta asiois­ta Myyn hah­mos­sa on se, että Jans­son tote­aa tämän sel­viy­ty­vän per­heen krii­siy­ty­nees­sä tilan­tees­sa par­hai­ten (Jans­son 1987, 32). Myyn sel­viy­ty­mis­tä ei kui­ten­kaan voi selit­tää lap­suu­den tur­val­li­ses­sa ilma­pii­ris­sä kehit­ty­neel­lä jous­ta­vuu­del­la tai resi­liens­sil­lä.7 Sii­nä mis­sä tur­val­lis­ten van­hem­pien kans­sa vart­tu­nut Muu­mi­peik­ko esi­te­tään empaat­ti­se­na ja ahdis­tu­nee­na, Myy on loput­to­man itse­näi­nen ja itse­riit­toi­nen, väki­val­tai­nen ja immuu­ni tois­ten suh­de­ku­vioi­den vai­ku­tuk­sil­le. Myy ja Muu­mi­peik­ko kinaa­vat asias­ta kuin asias­ta, ja jo kir­jan alku­puo­lel­la peik­ko tius­kai­see: ”Muu­ta­mien pitää aina pyr­kiä nis­kan pääl­le vain sik­si, että sat­tu­vat ole­maan otto­lap­sia.” Ja Myy vas­taa: ”Osuit nau­lan­kan­taan. – – Minä olen aina nis­kan pääl­lä.” Myy on siis oppi­nut voit­ta­maan tilan­teet aset­tu­mat­ta tois­ten ase­maan ja pär­jää ken­ties juu­ri sik­si. Hän on hen­ki­löis­tä ainoa, joka ei ilmai­se kär­si­vän­sä tilan­tees­sa tai eril­li­syy­des­tään mil­lään taval­la.

Yksi­näi­syys­tut­ki­muk­ses­sa on käsi­tel­ty pari­suh­tee­seen ja sen muo­dos­ta­mi­seen liit­ty­viä ongel­mia koe­tun yksi­näi­syy­den yhtey­des­sä (Tii­li­kai­nen 2016, 143; Kon­tu­la & Saa­ri 2016). Muu­mi­peik­ko, Tove Jans­so­nin alter ego, on tari­nas­sa se, joka etsii rak­kaut­ta, itse­näi­syyt­tä per­hees­tään ja samal­la ulos­pää­syä jän­nit­tei­ses­tä per­he­dy­na­mii­kas­ta. Hän käsit­te­lee koko tari­nan läpi yksi­näi­syy­den­pel­ko­aan ja suh­det­taan per­hee­seen­sä. Pei­kon ja äidin suh­de on vas­ta­vuo­roi­sen huo­leh­ti­vai­nen. Psy­koa­na­lyyt­ti­sen tul­kin­nan mukaan voi­sim­me tode­ta, että pei­kon itse­näis­ty­mi­nen ja yksi­näi­syy­den käsit­te­le­mi­nen mah­dol­lis­tu­vat sisäis­te­tyn rak­kau­den ja hoi­van ansios­ta, vaik­ka­kin van­hem­mat voi­vat jak­soit­tain huo­nos­ti. Kun peik­ko muut­taa omaan majaan­sa saa­rel­la ole­vas­sa met­säs­sä, hän tun­tee huo­len­pi­tä­jän­sä, täs­sä tapauk­ses­sa äitin­sä, läs­nä­olon omas­sa ruu­miis­saan: ennen nuk­ku­maan­me­noa äiti lähet­tää lap­sel­leen hel­län ter­veh­dyk­sen met­sään, peik­ko tun­tee sen kehos­saan ja hei­lut­taa kor­van­kär­ke­ään takai­sin (Jans­son 1987, 120).

Pei­kon yksi­näi­syys liit­tyy pait­si per­heen puhu­mat­to­muu­teen myös nii­hin koet­tui­hin ris­kei­hin, joi­ta uuteen, itse­näi­seen elä­mään liit­tyy. Hän hakeu­tuu ilta toi­sen­sa jäl­keen ran­nal­le ilman mui­ta per­heen­jä­se­niä ja kan­taa salai­suut­ta haa­vei­den­sa koh­teis­ta. Hän odot­taa ihmeel­li­siä, vil­le­jä meri­he­vo­sia, joi­den ympä­ril­lä on sateen­kaa­ria. Hän ajat­te­lee hevo­sia kai­ken aikaa ja kokee pakah­dut­ta­vaa tar­vet­ta ker­toa heis­tä jol­le­kin, mut­ta muut per­heen­jä­se­net eivät omil­ta teke­mi­sil­tään ja huo­lil­taan lain­kaan huo­maa, mitä hänel­le tapah­tuu. Muu­mi­peik­ko uskoo, että hän­tä ja meri­he­vo­sia yhdis­tää rak­kaus kaik­keen kau­nii­seen, ja hän kuvit­te­lee, kuin­ka he kävi­si­vät runol­li­sia ja vii­sai­ta kes­kus­te­lu­ja tava­tes­saan.8 Meri­he­vo­set kui­ten­kin ruu­miil­lis­ta­vat pei­kon rak­kau­den­pe­lon: hän pel­kää sel­lais­ta rak­kaut­ta, jota ei voi jakaa per­heen­sä kans­sa, jos­ta ei voi ker­toa heil­le ja jos­ta he eivät voi­si ymmär­tää mitään. Aina hänen men­nes­sään ran­nal­le myös yksi­näi­nen Mör­kö saa­puu sin­ne ja jää­dyt­tää kai­ken. Kun kau­an odo­te­tut meri­he­vo­set vii­mein tule­vat, he nau­ra­vat kimeäl­lä äänel­lä, ovat uppou­tu­nei­ta vain toi­siin­sa ja nimit­te­le­vät Muu­mi­peik­koa ”pak­suk­si meri­kur­kuk­si” ja ”maa­mu­nak­si” (Jans­son 1987, 130). Pei­kon yksi­näi­syys on siis kyt­kök­sis­sä satu­te­tuk­si tule­mi­sen vält­te­le­mi­seen, mitä ruok­kii havain­to sii­tä, ettei­vät hevos­ten ulkoi­nen koreus ja vieh­keät eleet ehkä vas­taa­kaan hei­dän sisäi­siä maa­il­mo­jaan.

Muu­mi­mam­man yksi­näi­syys liit­tyy puo­les­taan puo­li­soi­den väli­seen koh­taa­mat­to­muu­teen ja Muu­mi­laak­sos­sa vie­te­tyn elä­män ikä­vöi­mi­seen. Saa­rel­la Muu­mi­mam­man ja papan osat vaih­tu­vat: nyt äiti on se, jon­ka arki­ses­sa olos­sa ei ole mie­lek­kyyt­tä, hän on vää­räs­sä pai­kas­sa ja sijoil­taan. Per­heen saa­vut­tua saa­rel­le hän yrit­tää pysyä posi­tii­vi­se­na, mut­ta pian käy ilmei­sek­si, ettei hän voi teh­dä saa­rel­la mitään niis­tä asiois­ta, jois­ta hän koto­na olles­saan naut­ti. Päi­vät käy­vät ”pit­kik­si vää­räl­lä taval­la” (Jans­son 1987, 102). Mam­ma yrit­tää sopeu­tua saa­ren olo­suh­tei­siin niil­lä kei­noin, jot­ka Muu­mi­laak­sos­sa oli­vat käy­tös­sä: hän istut­taa ruusu­ja, mut­ta saa­rel­la mikään ei kas­va ja mul­lat huuh­tou­tu­vat mereen. Samaan aikaan hänen puo­li­son­sa on täy­sin uppou­tu­nut omiin yri­tyk­siin­sä rat­kais­ta omat pro­jek­tin­sa, eksis­ten­ti­aa­li­nen krii­sin­sä ja uuden ympä­ris­tön vaa­ti­muk­set. Tal­tut­taak­seen ikä­vys­ty­mi­sen­sä mam­ma alkaa saha­ta hal­ko­ja ja sahaa niin kau­an, että halois­ta kas­vaa muu­ri hänen ympä­ril­leen.9 Tois­to pitää Mam­man jat­ku­vas­sa nykyi­syy­den tilas­sa, jos­sa orien­toi­tu­mi­nen tule­vai­suu­teen on kat­ken­nut.

Yhtey­den edel­ly­tys levol­li­sel­le yksi­no­lol­le ja tera­peut­tis­ten kei­no­jen löy­tä­mi­nen

Jans­so­nin elä­mä­ker­ras­ta käy ilmi, että vaik­ka hän on siir­tä­nyt hen­ki­lö­hah­mon­sa pois laak­sos­ta, jos­sa kaik­ki on pääl­le­päin hyvin, ja anta­nut ”täy­del­li­sel­le per­heel­le” aivan uusia ongel­mia – yksi­näi­syyt­tä, melan­ko­li­aa ja sisäi­siä konflik­te­ja – hän halu­aa säi­lyt­tää kir­jas­saan posi­tii­vi­sen vireen (Kar­ja­lai­nen 2013, 237). Muu­mi­pap­pa ja meri ker­too­kin myös sel­viy­ty­mis­ta­po­jen löy­tä­mi­ses­tä sekä outou­den­tun­tei­den ja itsen­sä hyväk­sy­mi­ses­tä. Osa hah­mois­ta käy läpi kas­vu­pro­ses­sin var­sin itse­näi­ses­ti, mut­ta kai­kil­le yksi­näi­syy­den ongel­ma ei rat­kea kään­ty­mäl­lä syvem­mäl­le itseen. Jans­so­nin teos tuo esil­le, että muka­va yksin oles­ke­lu on mah­dol­lis­ta sil­loin, kun mer­ki­tyk­sel­li­set suh­teet ovat jo kun­nos­sa eikä yksi­näi­syy­des­tä kär­si­mi­nen ole akuut­ti ongel­ma. Han­nah Arendt on kut­su­nut yksi­no­loa (soli­tu­de) eksis­ten­ti­aa­li­sek­si tilak­si, jos­sa itsel­leen pide­tään seu­raa, sii­nä mis­sä yksi­näi­syys (lone­li­ness) tar­koit­taa eril­lään oloa sekä tois­ten seu­ras­ta että mah­dol­li­suuk­sis­ta viih­tyä itsek­seen (Arendt 1978, 74; ks. Win­nicott 1958). Kun äidin, isän ja pei­kon muser­ta­vin yksi­näi­syys on muut­tu­nut vas­ta­vuo­roi­sik­si käde­no­jen­nuk­sik­si toi­sia koh­ti, myös yksi­no­lon het­ket voi­vat tul­la levol­li­sik­si. Mörön ennen niin loh­du­ton hah­mo alkaa tans­sia ja huo­ju­tel­la hamei­taan – maa sen alla lak­kaa jää­ty­mäs­tä, eikä syy­tä pel­koon enää ole.

Muu­mi­mam­man voin­ti käy parem­mak­si luo­vuu­den uudel­leen­löy­tä­mi­sen jäl­keen: hän alkaa maa­la­ta maja­kan sisä­sei­niin Muu­mi­laak­sos­ta kai­paa­mi­aan asioi­ta. Aluk­si hän ensi­si­jai­ses­ti repre­sen­toi men­nei­syy­teen jää­nei­tä esi­nei­tä – maa­laa­mi­nen tuo kukat ja ome­na­puut sin­ne, mis­sä ne muu­ten eivät kas­va – ja louk­kaan­tuu jos joku ei tun­nis­ta pio­nia ruusus­ta. (Jans­son 1987, 126). Äiti maa­laa mai­se­maan myös usei­ta kuvia itses­tään yhte­nä tois­to­na. Pik­ku Myy kom­men­toi maa­lauk­sen ole­van sai­raal­loi­nen ja kysyy, mik­sei hei­tä­kin voi­si maa­la­ta kuvaan. Mam­man vas­taus tuo esil­le etäi­syy­den hei­dän välil­lään. Sii­nä mis­sä hän itse kokee ole­van­sa edel­leen Muu­mi­laak­sos­sa, hän vas­taa Myyl­le: ”Tehän olet­te saa­res­sa” (Jans­son 1945, 145).

Muu­mi­mam­man maa­laus­pro­ses­si toi­mii kui­ten­kin myös huo­mio­na sii­tä, kuin­ka pai­kal­leen jää­nyt tois­to alkaa muut­tua luo­van työs­ken­te­lyn yhtey­des­sä. Sitä mukaa kun maa­laus kehit­tyy, mene­tet­ty mai­se­ma saa muo­don yksi­tyis­koh­ti­neen. Kun ikä­vän koh­de saa hah­mon, hän alkaa tun­nis­taa nega­tii­vi­sia tun­tei­taan ja myön­tää halua­van­sa kotiin saa­rel­ta, joka on ”kama­la” ja ”tyh­jä” ja jota ympä­röi aggres­sii­vi­nen meri. Lopul­ta luo­va työs­ken­te­ly myös muut­taa mam­man suh­teen saa­reen ja omaan nyky­het­keen­sä. Jans­son kuvaa maa­laa­mis­ta­pah­tu­maa immer­sii­vi­se­nä koke­muk­se­na, joka vie hänet muka­naan. Pro­ses­sin ede­tes­sä äiti ei enää kuvi­ta Muu­mi­laak­son puu­tar­haa maja­kan sei­nään vaan ”menee puu­tar­haan­sa”: hän lak­kaa välit­tä­mäs­tä sii­tä onko pers­pek­tii­vi juu­ri oikein ja tun­tee lait­ta­van­sa käten­sä tutun puun­run­gon ympä­ril­le, käve­le­vän­sä Muu­mi­ta­lon kuis­til­le ja kuu­le­van­sa käen (Jans­son 1987, 132). Kir­jan lop­pu­koh­tauk­ses­sa Mam­ma alkaa suun­ni­tel­la myös saa­ren maa­laa­mis­ta, mikä ei aiem­min ole onnis­tu­nut. Maa­laa­mal­la nii­tä­kin asioi­ta, jot­ka isäl­le ovat tär­kei­tä – saa­ren kar­tan ja syvyys­mit­to­ja – uudes­ta maa­il­mas­ta voi tul­la heil­le yhtei­nen. Luo­van pro­ses­sin lii­ke siis mah­dol­lis­taa äidil­le uuden­lai­sen orien­toi­tu­mi­sen koh­ti tule­vaa nii­den olo­suh­tei­den ja ehto­jen pii­ris­sä, joi­ta heil­lä sil­lä het­kel­lä on käsis­sään.

Teok­sen läpi myös isä yrit­tää kaik­ken­sa sel­vit­tääk­seen oman eksis­ten­ti­aa­li­sen krii­sin­sä ja ymmär­tääk­seen sekä mer­ta että omaa vihaan­sa. Hänen käyt­tä­män­sä kei­not – kivien pyö­rit­tä­mi­nen, pakon­omai­nen kalas­ta­mi­nen ja mit­taa­mi­nen – vain vie­vät hänet kau­em­mak­si muis­ta. Hen­ki­lö­hah­mon kehi­tyk­ses­sä tapah­tuu olen­nai­nen muu­tos, kun hänel­le val­ke­nee hur­jim­man myrs­kyn kes­kel­lä, ettei mer­ta eikä vihaa voi ymmär­tää kaa­va­mai­ses­ti. Pap­pa hyväk­syy, ettei­vät ne nou­da­ta mitään sys­tee­miä, ja jos­kus voi olla hyväl­lä ja jos­kus huo­nol­la tuu­lel­la tie­tä­mät­tä täy­sin mik­si. Sil­loin Pik­ku Myy, hylät­ty lap­si, kysyy, eikö pap­pa sit­ten väli­tä meres­tä enää. Tämä vas­taa, että välit­tää­hän hän myös Myys­tä, vaik­kei aivan ymmär­täi­si tämän tem­pauk­sia. Mer­ki­tyk­sel­li­sen suh­teen edel­ly­tys ei ole­kaan se, että toi­nen täy­sin ymmär­täi­si tois­ta, sil­lä toi­sen koke­mus­ho­ri­sont­tiin ei ole kos­kaan täy­del­lis­tä pää­syä (Cos­tac­he 2013, 145).

Jans­so­nin hah­mois­ta kalas­ta­ja, jol­la ei läh­tö­koh­tai­ses­ti ole ketään, ei kui­ten­kaan löy­dä rat­kai­sua yksi­näi­syy­teen­sä ilman tois­ten apua ja aktii­vi­sia teko­ja. Tapaa, jol­la Muu­mi­mam­ma koh­te­lee kalas­ta­jaa voi­kin ver­ra­ta tera­peut­ti­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen.10 Eksis­ten­tia­lis­tis­ta psy­kiat­ri­aa edus­ta­va Ludwig Binswan­ger pitää onnis­tu­neen tera­peut­ti­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen edel­ly­tyk­se­nä dia­lo­gi­suut­ta, molem­min­puo­lis­ta affek­tii­vis­ta virit­täy­ty­mis­tä, avoi­muut­ta ja suo­ruut­ta (Binswan­ger 1962; Frie 2014, 249). Binswan­ge­rin huo­miot hyväs­tä tera­peut­ti­ses­ta suh­tees­ta tuo­vat myös esil­le seik­ko­ja, jois­ta Hei­deg­ge­rin virit­ty­mi­sen filo­so­fi­aa voi kri­ti­soi­da. Kun Hei­deg­ger kuvaa, kuin­ka ahdis­tuk­ses­sa maa­il­mas­sao­lo pal­jas­tuu perus­ta­van suh­tei­se­na, poh­tii hän samal­la sitä, miten olla itsel­leen autent­ti­nen eikä ainoas­taan elää tois­ten mää­rit­tä­mää elä­mää (ks. Cos­tac­he 2013). Autent­ti­suu­den on siis tar­koi­tus löy­tyä itses­tä – ikään kuin toi­sis­ta huo­li­mat­ta. Binswan­ger sen sijaan ajat­te­lee, että itsel­leen voi olla tosi ainoas­taan suh­teis­sa, joi­ta mää­rit­tää lähei­syys ja dia­lo­gi­suus (Binswan­ger 1962; Frie 2014, 249). Muu­mi­mam­man lem­peät ja var­mat otteet kalas­ta­jan kans­sa sisäl­tä­vät näi­tä koh­taa­vaan vuo­ro­vai­ku­tuk­seen kuu­lu­via piir­tei­tä. Mam­ma puhuu sel­lai­sel­la kie­lel­lä ja toi­mii tavoil­la, jot­ka kalas­ta­jal­le ovat tut­tu­ja. Hän lähes­tyy kalas­ta­jaa pai­kas­sa, jos­sa tämä muu­ten­kin on ja osoit­taa kalas­ta­jal­le muis­ta­van­sa tämän syn­ty­mä­päi­vän. Kun kalas­ta­ja ei trau­man­sa takia halua tul­la majak­kaan, Mam­ma lähet­tää Myyn pois pai­kal­ta ja yrit­tää teh­dä vai­kean tilan­teen niin hel­pok­si kuin mah­dol­lis­ta. Tar­vit­taes­sa hän pitää kädes­tä, kul­jet­taa hitaas­ti koh­ti pelon aiheut­ta­jan koh­taa­mis­ta ja sanoo rau­hoit­ta­via sano­ja, mut­ta hän myös ymmär­tää kalas­ta­jan pel­koa ja antaa täl­le tar­vit­taes­sa luvan lait­taa sil­mät kiin­ni. Kun kalas­ta­jan on vai­kea olla kah­vi­pöy­däs­sä ja hänen käy­tök­sen­sä on mui­den seu­ras­sa outoa, hänen anne­taan olla rau­has­sa juu­ri sel­lai­se­na kuin hän on.

Yksi­näi­syy­den kan­nal­ta olen­nais­ta ker­to­muk­ses­sa on se, että vas­ta muu­mi­per­heen läs­nä ole­va kon­tak­ti ja tapa lähes­tyä kalas­ta­jaa saa­vat hänet muis­ta­maan, kuka hän itse oli­kaan. Vaik­ka kalas­ta­ja ei aluk­si muis­ta mitään, tois­ten lähei­syy­des­sä hän alkaa muis­taa. Yhdes­sä olles­saan he huo­maa­vat, että maja­kan esi­nei­den sijain­nit ja käyt­tö­ta­vat ovat jo hänen kehos­saan: käsi löy­tää pöy­däl­lä ole­van pala­pe­lin palat pai­koil­leen ja hän saa pit­kään sam­mu­nee­na olleen maja­kan syt­ty­mään.

Lopuk­si

Muu­mi­pap­pa ja meri on ker­to­mus yhdes­tä krii­siy­ty­nees­tä, var­sin hyvä­osai­ses­ta per­hees­tä ja sen jäsen­ten koke­mas­ta yksi­näi­syy­des­tä. Kir­ja tuo esil­le moni­nai­sia yksi­näi­syy­den muo­to­ja ja osoit­taa, ettei yksi­näi­syys vält­tä­mät­tä edel­ly­tä täy­del­lis­tä yksi­no­loa, vaik­ka­kin eris­tyk­siin jou­tu­mi­nen voi olla yksi yksi­näi­syy­den piir­teis­tä. Yksi­näi­syy­den koke­muk­ses­sa on kyse mer­ki­tyk­sel­lis­ten suh­tei­den pois­sao­los­ta. Jans­so­nin työ havain­nol­lis­taa, miten kon­teks­ti­si­don­nai­nen ilmiö yksi­näi­syys on, ja sen eri muo­dot voi­vat kos­kea yhtä ihmis­tä saman­ai­kai­ses­ti tai eri elä­män­vai­heis­sa. Kroo­nis­tu­nut yksi­näi­syys muok­kaa tapaa, jol­la toi­set ihmi­set havain­noi­daan ja kuin­ka mah­dol­li­sek­si mer­ki­tyk­sel­lis­ten suh­tei­den luo­mi­nen koe­taan. Täs­tä joh­tuen ei ole riit­tä­vää ohjeis­taa yksi­näi­syy­des­tä kär­si­viä ihmi­siä asen­ne­muu­tok­siin ja vaa­ti­maan suh­teil­taan vähem­män. Yksi­näi­syys­tut­ki­muk­ses­sa ja yksi­näi­syy­den filo­so­fias­sa täl­lai­sia kan­to­ja on kui­ten­kin esi­tet­ty pal­jon. Yksi­näi­syy­den hoi­dos­sa on kui­ten­kin lopul­ta kyse mer­ki­tyk­sel­lis­ten suh­tei­den mah­dol­lis­ta­mi­ses­ta sekä sii­tä, kuin­ka yhteis­kun­tam­me on orga­ni­soi­tu­nut ja kuin­ka yksi­näi­syy­des­tä kär­si­vät koh­da­taan.

Viit­teet

1. Esi­mer­kik­si Lars Svend­se­nin Yksi­näi­syy­den filo­so­fia (2015) on laa­jem­mal­le ylei­söl­le tar­koi­tet­tu popu­laa­ri teos. Aka­tee­mi­sem­pia teok­sia yksi­näi­syy­des­tä ovat: Caciop­po, John T. & Pat­rick, Wil­liam (2008). Lone­li­ness: Human natu­re and the need for social con­nec­tion; Mijus­ko­vic, Ben Laza­re (2012). Lone­li­ness in phi­lo­sop­hy, psyc­ho­lo­gy, and lite­ra­tu­re sekä Stauf­fer, Jill (2018). Ethical lone­li­ness: The injus­tice of not being heard. Ks. myös Cos­tac­he (2013) ja Jas­pers (1983).
2. Hei­deg­ger erot­taa virit­ty­mi­sen psy­ko­lo­gi­ses­ta tai ”onti­ses­ta” tavas­ta selit­tää tun­tei­ta (Hei­deg­ger 1978, §29). Virit­ty­mi­nen ei ole mie­lia­la sen kir­jai­mel­li­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä, eli jokin mie­leen lii­tet­tä­vä omi­nai­suus, vaik­ka suo­mek­si sanaa käy­te­tään­kin kuvaa­maan yksit­täis­tä tun­net­ta pit­kä­ai­kai­sem­paa olo­ti­laa. Hei­deg­ger ei sul­je pois psy­ko­lo­gi­soi­vem­paa tapaa tar­kas­tel­la tun­tei­ta, mut­ta hänen oman teo­re­ti­soin­tin­sa tar­koi­tuk­se­na on tut­kia raken­tei­ta, jot­ka mah­dol­lis­ta­vat suh­teu­tu­mi­sem­me maa­il­maan ja sen, kuin­ka asiat voi­vat meil­le näyt­täy­tyä. Myös Muu­mi­pap­pa ja meri -teok­ses­sa ole­via kuvauk­sia tun­teis­ta voi käsi­tel­lä molem­mil­la tavoil­la. Hen­ki­lö­hah­mo­jen ahdis­tuk­sen voi ymmär­tää myös psy­ko­lo­gi­se­na olo­ti­la­na, jos­sa on vai­kea erot­taa eri­lai­sia omia tun­tei­ta toi­sis­taan sekä tois­ten tun­tei­ta omis­ta.
3. Näi­den lisäk­si yksi­näi­syy­den voi erot­taa esi­mer­kik­si ikä­vöin­nin kal­tai­ses­ta epä­mie­lui­sas­ta yksi­no­los­ta, jos­sa ei kui­ten­kaan koe­ta mer­kit­tä­vien suh­tei­den puut­tu­mis­ta.
4. Kau­no­kir­jal­li­sen teok­sen hen­ki­lö­hah­mo­ja voi tul­ki­ta monin eri tavoin. Filo­so­fi Joo­na Tai­pa­le (2018) on artik­ke­lis­saan ”The u
nseen, the discou­ra­ged, and the outcast: expres­si­vi­ty and the foun­da­tions of social recog­ni­tion” tul­kin­nut Mörön hah­mon sym­bo­loi­van tie­dos­ta­ma­ton­ta.
5.
Kir­jeis­sään Jans­son kuvaa Muu­mi­pa­pan mer­ki­tyk­set­tö­myy­den tun­net­ta mas­ku­lii­ni­suu­den krii­si­nä: hän tar­vit­see seik­kai­lua ja eten­kin vaa­raa, jot­ta voi­si olla tar­peel­li­nen per­heel­leen ja suo­jel­lak­seen sitä. Jans­son selit­tää, että per­he raa­ha­taan saa­rel­le, jot­ta isä voi­si ”koros­taa mie­hi­syyt­tään” ja saa­da itse­tun­ton­sa takai­sin (Jans­son 2014, 318). Ennen läh­töä Muu­mi­laak­sos­ta isä raken­taa minia­tyy­ri­ma­jak­kaa, jon­ne haa­vei­lee lait­ta­van­sa per­heen­sä.
6. Yksi infor­man­teis­ta ker­toi vai­keu­des­ta ”levä­tä itses­sään” eri­tyi­ses­ti pari­suh­teen päät­ty­mi­sen yhtey­des­sä (Dahl­berg 2007, 200). Yksin jää­mi­sen ker­rot­tiin yli­pää­tään syn­nyt­tä­vän huo­mat­ta­van stres­si­ti­lan sekä vaa­ti­van jat­ku­via teko­ja sen eteen, ettei jou­du viet­tä­mään yksin aikaa nii­nä het­ki­nä, kun muut ovat kes­kit­ty­neet ydin­per­hee­seen.
7. Yksi­näi­syy­des­tä ja resi­liens­sis­tä ks. Tii­li­kai­nen, Eli­sa (2019). Jaka­mat­to­mat het­ket, 180.
8. Kir­jeis­sään Tove Jans­son kuvai­lee kump­pa­ni­aan Tuu­lik­ki Pie­ti­lää samoil­la sanan­kään­teil­lä estee­tik­ko­na, jon­ka kans­sa elä­mä oli­si kau­neu­den rakas­ta­mis­ta (Jans­son 2014). Muu­mi-kir­jois­ta Tai­ka­tal­vi ker­too Tuu­ti­kin koh­taa­mi­ses­ta, rakas­tu­mi­ses­ta, kaa­peis­sa ole­vis­ta otuk­sis­ta ja sala­tun elä­män kysee­na­lais­ta­mi­ses­ta. Muu­mi­pap­pa ja meri pro­ses­soi samo­ja tee­mo­ja ja pel­ko­ja meri­he­vos­ten koh­taa­mi­sen avul­la. Jans­so­nin kir­jeis­tä käy ilmi, että hänen äitin­sä on vai­kea hyväk­syä suh­det­ta Pie­ti­lään, mis­tä aiheu­tuu konflik­ti nais­ten välil­le. Konflik­ti kumu­loi­tuu saa­rel­la. Kir­jees­sään ystä­väl­leen Maya Van­nil­le 17.8.1963 hän tus­kai­lee koke­van­sa ris­ti­pai­net­ta sii­tä, ettei voi aut­taa lähei­sim­mis­tä nai­sis­ta kum­paa­kaan ilman, että jotain toi­ses­sa sär­kyy (Jans­son 2014, 443).
9. Kir­jeis­sään Tove Jans­son ker­too oman äitin­sä Sig­ne Ham­mars­ten-Jans­so­nin eli Hamin huo­nos­ta voin­nis­ta ja yksi­näi­syy­des­tä, jota tämä kokee Toven löy­det­tyä oman, uuden elä­män. Hän kuvaa suh­det­ta äitiin­sä etäi­sem­pä­nä kuin kos­kaan aiem­min ja omaa olo­aan syyl­li­syys-melan­ko­liak­si, jos­sa kaik­ki teot muut­tu­vat huo­nok­si omak­si­tun­nok­si, eikä hän pys­ty innos­tu­maan mis­tään (Jans­son 2014, 439): ”Ymmär­rät­hän, jos kaik­ki yri­tyk­se­ni, kaik­ki mis­tä olen luo­pu­nut ja min­kä vuok­si tais­tel­lut ja koko sydä­mes­tä­ni ryh­ty­nyt joh­taa vain sii­hen, että Ham tun­tee ole­van­sa tiel­lä, yksi­näi­nen ja syr­jäs­sä, ja halu­aa kuol­la ja on onne­ton, niin kaik­ki on ollut aivan tur­haa (Jans­son 2014, 442).”
10. Tera­peut­ti­sis­ta käy­tän­nöis­tä Jans­so­nin Muu­mi-kir­jois­sa ks. Tai­pa­le 2016.

Kii­tok­set: Eri­tyi­nen kii­tos Joo­na Tai­pa­leel­le ja Sara Hei­nä­maal­le kan­nus­tuk­ses­ta ja edel­lä­kä­vi­jyy­des­tä Tove Jans­so­nin teos­ten filo­so­fi­ses­sa tul­kit­se­mi­ses­sa. Myös Jus­si Saa­ri­sen, Tiia-Mari Hovi­lan ja Hei­di Fas­tin kom­men­tit ovat olleet kor­vaa­mat­to­mia.

Artik­ke­li hyväk­syt­ty 22.9.2019.

Kir­jal­li­suus

Arendt, Han­nah (1978). The life of the mind. San Die­go, New York & Lon­don: Harcourt Inc.
Binswan­ger, Ludwig (1962). Grund­for­men und Erkennt­nis mensch­lic­hen Daseins. München/Basel: Ernst Rein­hardt Ver­lag.
Cos­tac­he, Adrian (2013). On soli­tu­de and lone­li­ness in her­me­neu­tical phi­lo­sop­hy. Meta: Research in her­me­neu­tics, phe­no­me­no­lo­gy, and prac­tical phi­lo­sop­hy, 5(1), 130–149.
Critch­ley, Simon (2009). Being and time, part 5: Anxie­ty. The Guar­dian (6.7.2009), https://www.theguardian.com/commentisfree/belief/2009/jul/06/heidegger-philosophy-being
Dahl­berg, Karin (2007). The enig­ma­tic phe­no­me­non of lone­li­ness. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Qua­li­ta­ti­ve Stu­dies on Health and Well-being, 2(4), 195–207.
Foucault, Mic­hel (1993). Dream, ima­gi­na­tion, exis­tence. Teok­ses­sa Hoel­ler, Keith (toim.), Mic­hel Foucault & Ludwig Binswan­ger: Dream & exis­tence. New Jer­sey: Huma­ni­ties Press.
Frie, Roger (1999). Interpre­ting a misin­terpre­ta­tion: Ludwig Binswan­ger and Mar­tin Hei­deg­ger. Jour­nal of the Bri­tish Socie­ty for Phe­no­me­no­lo­gy, 30(3), 244–257.
Fuchs, Tho­mas (2011). Body-memo­ry and the unconscious. Teok­ses­sa Loh­mar, D. & Brudzins­ka, J. (toim.), Foun­ding psyc­hoa­na­ly­sis: Phe­no­me­no­lo­gical theo­ry of sub­jec­ti­vi­ty and the psyc­hoa­na­ly­tical expe­rience, 69–82. Dordrecht: Kluwer.
Fuchs, Tho­mas (2017). Intercor­po­rea­li­ty and inte­raf­fec­ti­vi­ty. Teok­ses­sa C. Meyer, C., Streeck, J., Jor­dan, J. S. (toim.), Intercor­po­rea­li­ty: Emer­ging socia­li­ties in inte­rac­tion. Oxford: Oxford Uni­ver­si­ty Press.
Hei­deg­ger, Mar­tin (1978). Being and time. Käänt. John Macquar­rie & Edward Robin­son. Oxford: Blackwell.
Jans­son, Tove (1987). Muu­mi­pap­pa ja meri. Suom. Lai­la Jär­vi­nen. Alkup. Moo­min­pap­pa och havet, 1965. Hel­sin­ki: WSOY.
Jans­son, Tove (2014). Kir­jei­tä Tove Jans­so­nil­ta. Toim. Boel Wes­tin & Helen Svens­son; suom. Jaa­na Niku­la & Tuu­la Kojo. Hel­sin­ki: Schildts & Söder­ströms.
Jas­pers, Karl (1983). Ein­sam­keit. Revue Inter­na­tio­nal de Phi­lo­sop­hie, (37)147, 390–409.
Kar­ja­lai­nen, Tuu­la (2013). Tove Jans­son: tee työ­tä ja rakas­ta. Hel­sin­ki: Tam­mi.
Kon­tu­la, Osmo & Saa­ri, Juho (2016). Yksi­näi­syys pari­suh­tees­sa. Teok­ses­sa Saa­ri, J. (toim.), Yksi­näis­ten Suo­mi, 164–181 Hel­sin­ki: Gau­dea­mus.
Lagus, Kris­ta & Hon­ke­la, Timo (2016). Yksi­näi­syys mie­len raken­teis­sa. Teok­ses­sa Saa­ri, J. (toim.), Yksi­näis­ten Suo­mi, 273–295. Hel­sin­ki: Gau­dea­mus.
Mijus­ko­vic, Ben Laza­re (2012). Lone­li­ness in phi­lo­sop­hy, psyc­ho­lo­gy, and lite­ra­tu­re.  New York & Millwood: Associa­ted Facul­ty Press.
Ratclif­fe, Matt­hew (2008). Fee­lings of being: Phe­no­me­no­lo­gy, psyc­hiat­ry and the sen­se of rea­li­ty. Oxford: Oxford Uni­ver­si­ty Press.
Ratclif­fe, Matt­hew (2012). The phe­no­me­no­lo­gy of exis­ten­tial fee­ling. Teok­ses­sa Fin­ger­hut, J. & Marien­berg, S. (toim.), Fee­lings of being ali­ve / Gefüh­le des Leben­dig­seins, 23–54. De Gru­yter.
Saa­ri, Juho (2016). Yksi­näis­ten Suo­mi. Hel­sin­ki: Gau­dea­mus.
Svend­sen, Lars (2015). Yksi­näi­syy­den filo­so­fia. Suom. Sal­la Kor­pe­la. Jyväs­ky­lä: Docen­do.
Tai­pa­le, Joo­na (2016). Tove Jans­so­nin ”Näky­mä­tön lap­si” ja sosi­aa­li­nen pei­laa­mi­nen. Psy­ko­te­ra­pia, 35(1), 20–32.
Tai­pa­le, Joo­na (2018). The unseen, the discou­ra­ged, and the outcast: expres­si­vi­ty and the foun­da­tions of social recog­ni­tion. SATS: Nort­hern Euro­pean Jour­nal of Phi­lo­sop­hy, 19(1), 21–39.
Tii­li­kai­nen, Eli­sa (2016). Pol­ku­ja yksi­näi­syy­teen. Teok­ses­sa Saa­ri, J. (toim.), Yksi­näis­ten Suo­mi, 129–148. Hel­sin­ki: Gau­dea­mus.
Tii­li­kai­nen, Eli­sa (2019). Jaka­mat­to­mat het­ket: yksi­näi­syy­den koke­mus ja elä­män­kul­ku. Hel­sin­ki: Gau­dea­mus.
Win­nicott, Donald W. (1958). The capaci­ty to be alo­ne. Teok­ses­sa The matu­ra­tio­nal proces­ses and the faci­li­ta­ting envi­ron­ment. Lon­don: Hogarth / Ins­ti­tu­te of Psyc­ho-Ana­ly­sis.