Markus Johansson: Syntymiä

Pirkko Sil­ta­la nukkui pois viime vuo­den lokaku­us­sa. Mar­ja Lindqvist kir­joit­ti kos­ket­ta­van muis­tokir­joituk­sen edel­liseen Psykoter­api­an numeroon, jos­ta käy ilmi, miten mit­ta­van työu­ran Sil­ta­la ehti elämän­sä aikana tehdä ja miten moni­alais­es­ti hän oli pere­htynyt. Askeleet, jot­ka hän otti, oli­vat rohkei­ta, ja ne ovat muo­dosta­neet polku­ja vaikeakulkuisi­inkin maas­toi­hin. Myös hänen kir­jalli­nen tuotan­ton­sa on laa­ja, ja näin meil­lä uteliail­la on mah­dol­lisu­us vaeltaa hänen sano­jen­sa viitoit­ta­mana viisaut­ta pulp­puaville ja virk­istys­tä tar­joav­ille lähteille yhä uudelleen. Sil­ta­la kir­joit­ti niin laa­jasti eri aihep­i­ireistä, että tiivistämi­nen tun­tuu epäoikeu­den­mukaiselta; jotain tärkeää jää väistämät­tä pois, mut­ta hän oli syven­tynyt ainakin ruumi­il­lisu­u­teen ja sym­bol­isaa­tioon, tietoisu­u­teen ja tiedosta­mat­tomaan, varhaiseen vuorovaiku­tuk­seen, lap­su­u­teen, nuoru­u­teen, van­hen­e­miseen ja kuole­maan – käytän­nössä koko elämänkaa­reen – sekä monipuolis­es­ti kult­tuuri­in ja taiteeseen. 

Kuole­mas­ta hän itse kir­joit­ti rohkeasti ja kun­nioit­tavasti, omas­ta koke­muk­ses­taan kuole­vien psykoter­apeut­ti­na ja kanssakulk­i­jana. Kir­joit­taes­saan haavoit­tavas­ta ja eheyt­tävästä kuole­mas­ta hän siteerasi Mau­rice Blan­chotia, joka tote­si, ettei kuole­ma ole vain jotain annet­tua, vaan jotain, joka ihmisen täy­tyy saavut­taa. Kuole­man mys­teeri on psykol­o­gis­es­ti läs­nä elämän alus­ta alka­en, ja sil­lä on mon­et kasvot – jokainen luo oman­laisen­sa suh­teen kuole­maan omien koke­musten­sa sekä mieliku­vien, sym­bol­ien ja myyt­tien avul­la. Ehkä ehey­tymi­nen voi ilmen­tyä kuol­e­vaisek­si tulemisen mah­dol­lisuute­na, elämän merk­i­tyk­sel­lisyy­den löytämisenä oman ihmisyy­den ja rajal­lisu­u­den hyväksymisen kaut­ta. Kuole­mas­sa näyt­täy­tyy tuol­loin elämän mahdollisuus.

Elämän inhimil­lisyys näyt­täy­tyy haavoit­tuvana ja merk­i­tyk­sel­lisenä tämän lehden numerossa, kun tapaus­tutkimuk­sis­sa kohtaamme per­hei­den todel­lisu­ut­ta uusi­in olo­suhteisi­in sopeudut­taes­sa. Saamme artikke­lien osu­udessa jakaa tuoret­ta ja ain­ut­laa­tu­ista satoa Varsi­nais-Suomen Lääkäri­palvelu Oy:n jär­jestämän ja Helsin­gin yliopis­ton hyväksymän ensim­mäisen varhaisen vuorovaiku­tuk­sen koulut­ta­jap­sykoter­apeut­tik­oulu­tuk­sen opin­näytetöistä. Yhteis­van­hem­muut­ta, isyyt­tä ja peri­nataal­imene­tys­tä käsit­televät artikke­lit liikku­vat herkkien aihei­den äärel­lä. Sisäiset suhde­v­erkos­tot punoutu­vat uusin muo­toi­hin, kun lähisuhteis­sa koetaan muu­tok­sia ja mene­tyk­siä. Varhainen hoi­va aktivoi tietois­es­ti ja tiedosta­mat­tomasti osa­puolten omia varhaisia mieliku­via hoi­vatuk­si tulemis­es­ta, mikä tar­joaa psykoter­api­as­sa väylän koh­da­ta ja käsitel­lä las­ten­huoneen kum­mi­tuk­sia ja enkeleitä, suhdekoke­musten kipua ja lohtua – tehdä näkyväk­si se piilos­sa ollut, mitä on eläessään mukanaan kantanut. 

Piilos­sa ole­vaa, tun­tem­aton­ta ja elämän ihmeel­lisyyt­tä on Esko Klemelä uransa aikana poht­in­ut paljon. Hänen 80-vuo­tisjuh­lasem­i­naarin­sa jär­jestet­ti­in Nuuk­sios­sa 15.–16.11.2024. Wil­fred Bion­in ajatuk­sista inspi­raa­tio­ta ammen­tanut yhteisölli­nen tapah­tu­ma kan­toi nimeä ”Tun­tem­aton tunne – mikä psyko­ana­lyyt­tisessä työssä kiehtoo?” Sem­i­naari sai kiitos­ta yhteisöl­lisyy­destään ja vapaa­muo­tois­es­ta tun­nel­mas­taan, jos­ta osal­lis­tuneet ovat jäl­keen­päin lämpimästi ker­toneet. Mikko Kul­malan sem­i­naariku­u­lu­mis­es­ta käy ilmi, että myös jän­ni­tys­tä ja pelkoa on koet­tu pien­ryh­mis­sä ja suur­ryh­mis­sä, kun osal­lis­tu­jat on jätet­ty ihmettelemään, mitä kehkey­tyy yhdessäolosta ilman ohjeis­tus­ta. Tästä uuden ilmen­tymisen mah­dol­lisu­ud­es­ta ja rohkeud­es­ta ehkä syn­tyi tuo osal­lis­tu­jien koke­mus jostain ain­ut­laa­tuis­es­ta. Kun on uskaltanut luot­taa elämän kan­nat­tele­vu­u­teen, se parhaim­mil­laan palk­it­see tar­joa­mal­la jotain ennen­näkemätön­tä, voi tul­la kos­kete­tuk­si uudel­la taval­la. Klemelä on itse kir­joit­tanut vapaa­muo­tois­es­ti omas­ta esitelmästään, ja sem­i­naarin alus­tuk­sista on koot­tu sik­er­mä kau­ni­ita, kos­ket­tavia ja ajatuk­sia herät­tele­viä kirjoituksia. 

Yhteisöl­lisyys on toteu­tunut myös muis­sa sem­i­naareis­sa ja kokoon­tu­mi­sis­sa. Suomen Psyko­ana­lyyt­ti­nen Yhdis­tys ja Ther­a­peia-säätiö jär­jes­tivät his­to­ri­al­lis­es­ti yhteisen sem­i­naarin osu­val­la otsikol­la ”Yhdessä ja erik­seen – vuorop­uhelua rak­en­ta­mas­sa”. Joona Mikko­la kir­joit­taa läm­min­henkises­tä tun­nel­mas­ta esitelmien aikana, mut­ta puhut­tel­ev­asti myös esitelmien välis­sä, lounas- ja kahvi­tauoil­la, ollaan löy­det­ty saman­henkisyyt­tä ja jaet­tavaa. Inter­na­tion­al Forum of Psy­cho­analy­sis (IFPS) jär­jesti suuren kan­sain­välisen kokoon­tu­misen Berg­amossa, Ital­ias­sa, johon osal­lis­tui tois­takym­men­tä suo­ma­laista, ja kuusi heistä myös esitelmöi tapah­tu­mas­sa. Riemas­tut­tavas­sa sem­i­naariku­u­lu­mises­sa saamme lukea eksymi­sistä ja kom­mu­nikaa­tion häir­iöistä, mut­ta kir­joituk­sen läpi kuul­taa inhimilli­nen läm­pö, yhdessä olemisen ja tekemisen ilo. Itse osal­lis­tu­in kir­joit­ta­jak­linikkaan Ther­a­peia-säätiön tilois­sa 1.2.2025, ja uskoak­seni siel­läkin kyl­vetti­in siemeniä tuleville yhdessä tekemisen hedelmille. Koin tun­nel­man, keskustelun ja yhteisen äärelle kokoon­tu­misen elävöit­tävänä. Kiitos osallistujille! 

Maa­pal­lo alkaa hil­jalleen siir­tyä kier­toradal­laan kohtaan, jos­sa pal­lon­puoliskomme on kallis­tet­tu aurinkoon päin, ja saamme vas­taan­ot­taa enem­män val­oa tänne pohjoiseen. Vähä­lu­mi­nen ja sateinen talvi on ollut pimeä ja kostea. Jatku­vas­sa pimey­dessä mieli kään­tyy herkem­min sisään­päin, ja val­o­herk­istä ais­til­lis-ruumi­il­li­sista tal­len­teista saat­taa mie­len pim­iössä kehit­tyä tun­tei­ta herät­täviä kuvaelmia. Kuin val­oku­vauk­ses­sa, jos­sa jo ole­mas­sa olev­as­ta seka­sotkus­ta rajau­tuu tietyt esi­in nos­te­tut piir­teet havain­non kohteek­si. Sil­loin voi kokea ahdis­tus­ta omas­ta äärel­lisyy­destä, joka koros­tuu ääretön­tä tiedosta­mat­toman pimeyt­tä vas­ten, kuten Klemelä kir­joit­taa. Toisin on tyhjän taulukankaan edessä, jol­loin avau­tuu mah­dol­lisu­us syn­nyt­tää uut­ta. Molem­mat läh­estymis­ta­vat elävät rin­nakkain. Maail­ma elää meis­sä, ja me elämme maail­mas­sa, syn­nymme uuteen ja syn­nytämme uut­ta. Odotan kevä­tau­ringon val­oa, uuden elämän ver­somista, Leena Krohnin (2021, 20) sano­ja mais­tellen: ”…orgaa­ni­nen elämä perus­tuu palaut­ta­mat­toma­lle meta­mor­foosille. Ihmiselämä ei ker­taa itseään, olemme huomen­na toisia kuin eilen. Palu­u­ta ei ole.” 

Markus Johans­son 

pää­toimit­ta­ja 

Kir­jal­lisu­us 

Krohn, Leena (2021). Mitä en koskaan oppin­ut. Helsin­ki: Teos.