Kaisa Santala, Mirja Sarkkinen & Elina Savonlahti: Triadien äärellä ‒ yhteisvanhemmuustila varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapiassa

Tämä artikke­li läh­estyy yhteis­van­hem­muut­ta teo­reet­tis­es­ta ja käytän­nön näkökul­mas­ta tutkien yhden per­heen varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa esi­in nous­sei­ta ja yhteis­van­hem­muut­ta vahvis­tanei­ta tri­a­disia teemo­ja. Van­hem­mak­si tulo ei aktivoi van­hem­mas­sa vain niitä rep­re­sen­taa­tioi­ta, jot­ka koske­vat varhaista dyadista suh­teessa oloa omaan äiti­in tai isään – siis äitiys- ja isyys­ti­laa (Stern 1995) – vaan myös koe­tun yhteis­van­hem­muu­den rep­re­sen­taa­tioi­ta van­hem­man omas­ta varhais­es­ta tri­adis­es­ta asetel­mas­ta omien van­hempi­en­sa kanssa. Miri Keren (2018) on ehdot­tanut, että nämä varhaisen van­hem­muu­den virit­tämät tri­adis­et rep­re­sen­taa­tiot ovat niin san­otun yhteis­van­hem­muusti­lan (engl. co-par­ent­hood con­stel­la­tion) perus­ta ja että yhteis­van­hem­muusti­la on vau­van tai pienen lapsen van­hem­man oma intrap­syykki­nen kom­po­nent­tin­sa ja erilli­nen äitiys- ja isyys­ti­las­ta. Vau­va kokee van­hempi­en­sa yhteis­van­hem­muusti­laa tri­adis­en vuorovaiku­tuk­sen kaut­ta, ja vau­valle alkaa rak­en­tua rep­re­sen­taa­tioi­ta van­hempi­en­sa yhteis­van­hem­muud­es­ta ja osal­lisu­ud­es­ta siihen. Pohdimme artikke­lin lopus­sa, mitä on yhteis­van­hem­muusti­lan kli­ini­nen merk­i­tys ja miten ymmär­rystä yhteis­van­hem­muusti­las­ta voi hyö­dyn­tää varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoterapiassa.

Yhteis­van­hem­muus

Psyko­dy­naamisen van­hempi‒­vau­va-psykoter­api­an tärkein teo­reetikko Daniel Stern (1934–2012) tote­si kir­jas­saan Moth­er­hood con­stel­la­tion – A uni­fied view of par­ent-infant psy­chother­a­py (1995), että häneltä meni pitkään ymmärtää, että yhteis­van­hem­muudel­la (engl. copar­ent­ing) ja per­he­suhtei­den kolmi­ol­la ei tarkoite­ta kolmea ihmistä leikkimässä tai toim­i­mas­sa samaan aikaan, vaan kaikkien kol­men keskinäistä samanaikaista vuorovaiku­tus­ta sekä kykyä pitää kol­mas mielessään. Tes­sa Baradon (2019, 85–93) menee pidem­mälle ja ajat­telee vau­van ensim­mäisen ihmis­suh­teen ole­van suhde äiti­in ja isään yhdessä van­hemp­ina. Näkökul­ma on näin dyadista hah­mo­tus­ta sys­teemisem­pi ja tar­joaa psykoter­api­as­sa enem­män reit­te­jä reflek­ti­olle ja uudelleen­muo­toilulle. Koko per­heen mukanao­lo varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa paran­taa hoi­dos­ta saatavaa hyö­tyä, ja se vaikut­taa pidem­pään myös hoidon päät­tymisen jäl­keen (McHale ym. 2023, 638–651). Keskeistä on toki määritel­lä ne aikuiset, jot­ka toimi­vat lapsen näkökul­mas­ta van­hemp­ina, ja ymmärtää, että sis­aruk­sil­lakin voi olla keskenään hyvin eri­lainen koke­mus van­hempi­en­sa yhteis­van­hem­muud­es­ta. Yhteis­van­hem­muut­ta pohties­sa on tärkeää koet­taa kat­soa asi­aa lapsen vuorovaiku­tus­suhdesys­teemin näkökul­mas­ta (McHale 2007). Tärkeitä yhteis­van­hem­muu­den teemo­ja ovat McHalen (2010, 77–94) mukaan: se, mis­sä määrin van­hem­mat pystyvät tar­joa­maan toisilleen val­i­daa­tio­ta ja tukea toisen yri­tyk­sis­sä ja pon­nis­teluis­sa toimia van­hempana, miten hyvin van­hem­mat huole­hti­vat lapsen emo­tion­aalis­es­ta tur­vas­ta per­heyk­sikössä ja miten van­hem­mat ovat ratkaisseet mah­dol­lis­es­ti ide­ol­o­gis­es­ti eri­laiset käsi­tyk­sen­sä siitä, miten ”parhait­en” van­hem­moi­da las­ta ja yhteis­es­ti sopi­en luoneet tähän ennustet­ta­vat ruti­init ja käytännöt.

Yhteis­van­hem­muu­den on yleis­es­ti määritel­ty kuvaa­van sitä van­hempi­en suhdet­ta, joka heil­lä on toisi­in­sa van­hemp­ina (Fein­berg 2003, 387–421). Arkisen työn­jaon lisäk­si siihen sisäl­tyy myös tun­neta­son jakami­nen, tukem­i­nen ja arvost­a­mi­nen. Tuoreessa suo­ma­laises­sa tutkimuk­ses­sa tode­taan, että yhteis­van­hem­muus alkaa jo kauan ennen vau­van syn­tymää ja liit­tyy kum­mal­lakin van­hem­mal­la hei­dän omi­in varhaisi­in rep­re­sen­taa­tioi­hin­sa ja odotuk­si­in­sa itses­tä ja puolisos­ta van­hempana (Ranta ym. 2023, 93–110). Näi­den juuret ovat yksilöke­hi­tyk­sessä hyvin varhaisia, ylisukupolvisia ja itse saatu­un hoivaan ja hoivahis­to­ri­aan liit­tyviä. Käytän­nön työn­tek­i­jälle tämä on tut­tua ja varhaises­sa vuorovaiku­tusp­sykoter­api­as­sa monin tavoin sen ydin­tä (Sarkki­nen & Savon­lahti 2022b). Vau­van taval­li­sis­sa hoitoti­lanteis­sa, tietois­es­ti ja tiedosta­mat­tomasti, van­hem­man hyvät ja huonot omat varhaiset hoivakoke­muk­set aktivoitu­vat ja siir­tyvät van­hem­man ja lapsen väliseen vuorovaiku­tuk­seen niin san­ot­tuina las­ten­huoneen kum­mi­tuksi­na (Fraiberg ym. 1975, 387–421) ja las­ten­huoneen enkeleinä (Lieber­man ym. 2005, 504–520).  Näi­den van­hempi­en omien varhais­ten suhdekoke­musten, teemo­jen ja asetelmien ‒ myös tri­adis­ten ‒ vaiku­tus oman vau­van kanssa on olen­nainen. Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa on keskeistä keskit­tyä, tutkia ja yhdis­tää näitä van­hem­man oman varhaisen vuorovaiku­tuk­sen kum­mi­tuk­sia ja enkeleitä ajanko­htaiseen ja koet­tuun han­kalu­u­teen vuorovaiku­tus­suh­teessa omaan vau­vaan. Täl­lä ylisukupolvis­es­ti tutki­val­la ja tulkin­nal­lisel­la työl­lä luo­daan ymmär­rystä han­kalan vuorovaiku­tusti­lanteen rak­en­tu­mis­es­ta ja helpote­taan kiel­teisek­si koet­tua suhdet­ta vau­vaan. (Sarkki­nen & Savon­lahti 2014; 2022a.)

Ran­nan ym. (2023) tutkimuk­ses­sa esikoisen odot­ta­japer­heiltä kysyt­ti­in hei­dän ajatuk­si­aan yhteis­van­hem­muud­es­ta. Vas­tausten perus­teel­la yhteis­van­hem­muus voidaan jakaa viiteen eri dimen­sioon: riit­tävän yht­enäi­nen käsi­tys lapsen kasvus­ta, työn­jaon jakaan­tu­mi­nen, puoli­son tuki, sitou­tu­mi­nen per­heeseen sekä oppimi­nen ja kehit­tymi­nen van­hempana. Näis­sä arjen yhteis­van­hem­muu­den teemoissa ollaankin usein psykoter­api­a­hoidon käyn­neil­lä: tavoit­teena on lisätä näi­den suju­vu­ut­ta ja vähen­tää ris­tiri­itaa van­hempi­en välil­lä ja siten helpot­taa yhteis­van­hem­muut­ta. Jos van­hempi­en väli­nen ris­tiri­ita, jän­nite tai kon­flik­ti välit­tyy lapselle, se voi alkaa hai­ta­ta lapsen suh­teen muo­dos­tu­mista toiseen van­hempaan ja lisätä sitä kaut­ta lapsen tur­vat­to­muut­ta ja oireilua (Caldera & Lind­sey 2006, 275–283). Toinen van­hempi pystyy siis sekä tuke­maan että vas­tus­ta­maan suh­teen syn­tyä lapsen ja toisen van­hem­man välille (Brown ym. 2010, 121–137) ja toisaal­ta naut­ti­maan hyvästä vuorovaiku­tuk­ses­ta oman lapsen ja toisen van­hem­man välillä.

Koke­mus hyvästä yhteis­van­hem­muud­es­ta nivoutuu myös koke­muk­seen parisuh­teen tyy­dyt­tävyy­destä. Mitä tyy­tyväisem­piä puolisot ovat parisuh­teeseen­sa, sen posi­ti­ivisem­pana he koke­vat myös yhteis­van­hem­muu­den (Depeursinge-Fivaz & Philipp 2014, 95–131).

Yhteis­van­hem­muu­den merk­i­tys lapsen kehi­tyk­selle ja eri­tyis­es­ti tun­nesääte­lyn kehi­tyk­selle on osoitet­tu monis­sa tutkimuk­sis­sa (Bel­sky ym. 1996, 45–55; Fein­berg ym. 2009, 95–131). Vai­htele­vista tutkimusasetelmista huoli­mat­ta val­lit­see yksimielisyys siitä, että riip­pumat­ta lapsen iästä tai sukupuoles­ta yhteis­van­hem­muu­den hyvät taidot aut­ta­vat vau­van kehit­tyvää tun­tei­den­sääte­lyä, ja tämä vaikut­taa säi­lyvän läpi myöhem­män kehi­tyk­sen. Psyko­dy­naamises­sa viiteke­hyk­sessä on totut­tu ajat­tele­maan, että van­hempi­en parisuhde on lapsen koti. Voisiko tämän vielä laa­jen­taa ajatuk­seen siitä, että yhteis­van­hem­muus on lapsen koti? Psyykkises­ti vau­va on van­hempi­en­sa miel­ten varas­sa, ne muo­dosta­vat hän­tä suo­jaa­van psyykkisen ihon. Van­hempi voi kuitenkin esimerkik­si kokea jäävän­sä ja jäädä van­hem­muudessaan kovin yksin, olla ahdis­tunut tai masen­tunut, tai van­hempi­en välisessä suh­teessa voi olla mui­ta kuor­mit­tavia tek­i­jöitä, pahim­mil­laan toista tai kumpaakin van­hempaa vau­ri­oit­tavaakin. Nämä tek­i­jät hei­jas­tu­vat vau­valle ja voivat muo­dos­tua sietämät­tömik­si koke­muk­sik­si, kos­ka vau­val­la ei tietenkään vielä ole kykyä kan­natel­la itse itseään. Kun kuor­mit­tuneen van­hem­man tun­nesääte­ly heiken­tyy ja vau­van rajalli­nen sääte­lyka­p­a­siteet­ti liiak­si tai tois­tu­vasti ylit­tyy, vau­van oma tun­nesääte­lykyky ei kehi­ty opti­maalisel­la taval­la. (Bel­sky ym. 1996, 45–44; Fein­berg ym. 2009, 95–131.)

Varhainen vau­van, van­hempi­en ja per­heen tri­adi­nen kyky

Vau­van kyky olla vuorovaiku­tuk­ses­sa kehit­tyy iän myötä. Jo varsin varhain on nähtävil­lä vau­van kyky kom­mu­nikoi­da vain vuorovaiku­tuk­sen itsen­sä vuok­si (engl. pri­ma­ry com­mu­ni­ca­tion). Jaet­tu vuorovaiku­tuskoke­mus tuot­taa vau­valle mieli­hyvää. Läh­es syn­tymästä saak­ka vau­val­la on havait­ta­va tietoisu­us myös kol­menkeskises­tä vuorovaiku­tuk­ses­ta. Pieni vau­va muun muas­sa vai­h­taa kat­set­ta van­hem­mas­ta toiseen ja takaisin (engl. shift­ing gaze) ja liit­tää tähän myön­teisiä ja kiel­teisiä tun­nekoke­muk­sia, joi­ta kut­su­taan ”kol­menkeskisik­si yri­tyk­sik­si” (engl. tri­an­gu­lar bids). (Depeursinge-Fivaz & Philipp 2014, 95–131; Fivaz 2017, 242–250.)

Vau­van ja van­hempi­en kol­menkeskises­tä vuorovaiku­tuk­ses­ta voidaan käyt­tää käsitet­tä per­heen tri­adi­nen kyky tai kap­a­siteet­ti. Per­heen tri­adista kykyä voidaan tutkia siihen eri­tyis­es­ti kehite­ty­il­lä menetelmil­lä, esimerkik­si Lau­sanne Tril­oque Play (LTP) ‑videoarvioin­timenetelmäl­lä ja yhteis­van­hem­muushaas­tat­telul­la (McHale & Lin­dahl 2011, 149–171). LTP:llä pyritään saa­maan käsi­tys per­heen allianssista, vau­van tavas­ta olla vuorovaiku­tuk­ses­sa sekä yhteis­van­hem­muu­den tyyleistä (Tis­sot & Faves 2023, 511–520). Tutkimuskäytön lisäk­si LTP:n avul­la tehtyjä havain­to­ja voidaan hyö­dyn­tää myös kli­inisessä työssä. Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa pyritään valmis­ta­maan van­hempia ennen vau­van syn­tymää pohti­maan yhteis­van­hem­muut­ta ja hei­dän mah­dol­lisu­ut­taan tukea toisi­aan siinä. Jo raskau­den aikana työsken­nel­lään molem­mis­sa van­hem­mis­sa heräävien tri­adis­u­u­teen liit­tyvien tun­tei­den ja koke­musten kanssa. Keskeistä van­hempi­en tri­adises­sa kyvyssä on antaa toiselle oman­lais­taan tilaa vau­van kanssa ja toisaal­ta myös aut­taa itse van­hempana toista van­hempaa liit­tymään vau­vaan ja yhteiseen tri­adis­een vuorovaiku­tuk­seen. (Sarkki­nen & Savon­lahti 2014; 2022a.)

Van­hempi­en hyvä tri­adi­nen kyky ennen vau­van syn­tymää ennus­taa hyvää yhteis­van­hem­muut­ta (Depeursinge-Fivaz & Philipp 2014, 95–131). Vau­van syn­tymän jäl­keen varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa aute­taan van­hempia havait­se­maan vau­van vieste­jä vuorovaiku­tuk­ses­sa, pohti­maan omia ja toisen van­hem­man reak­tioi­ta vau­vaan vuorovaiku­tuk­ses­sa ja vahvis­ta­maan van­hempi­en men­tal­isaa­tiokykyä (McHale ym. 2023, 638–650; Sarkki­nen & Savon­lahti 2022a).

McHalen ja Lin­dahlin (2011) yhteis­van­hem­muu­den haas­tat­telus­sa kar­toite­taan seu­raavia teemoja:

• Ketkä osal­lis­tu­vat pääasi­as­sa, pääasial­lisi­na hah­moina laps­esi hoitoon?

• Ker­ro jotakin sel­l­aista, mitä yhteis­van­hempasi tekee, mihin laps­esi reagoi myönteisesti?

• Mitkä ovat suurim­mat eroavu­udet näke­myk­sis­sänne yhteis­van­hempasi kanssa siitä, mikä toimii/tehoaa parhait­en laps­esi kanssa?

• Mil­lä taval­la ajat­telet näi­den eroavaisuuk­sien vaikut­ta­van lapseesi?

• Onko sin­un vaikea luot­taa yhteis­van­hempaasi siinä, miten hän hoitaa tiet­tyjä tilantei­ta laps­esi kanssa?

• Tarkasteleeko tai arvioiko yhteis­van­hempasi liiak­si sin­un tapaasi vanhempana?

• Miten usein tun­net itsesi ei-tue­tuk­si van­hempana yhteis­van­hempasi taholta?

• Kun et ole tyy­tyväi­nen yhteis­van­hempasi tapaan toimia vau­vasi kanssa, pystytkö ker­tomaan hänelle tunteistasi?

• Kuin­ka usein käy niin, että kun yritätte puhua eroavaisuuk­sis­tanne toimia lapsen kanssa, juu­tutte tilanteeseen, jos­sa ette pääse yhteisymmärrykseen?

• Kuin­ka usein san­ot lapselle­si asioi­ta, joil­la kri­ti­soit yhteisvanhempaasi?

Tämänkaltais­ten yhteis­van­hem­muu­den teemo­jen reflek­tio ja pohtimi­nen on keskeistä myös varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­an tri­adises­sa työsken­telyssä (Sarkki­nen & Savon­lahti 2022b).

Vau­vaper­heen mon­et tri­adis­et asetelmat

Tri­adi­nen kyky ja mah­dol­lisu­us aset­tua tri­adis­een vuorovaiku­tuk­seen juon­taa juuren­sa van­hem­man omista koke­muk­sista tri­adises­sa suh­teessa olemis­es­ta omien van­hempi­en­sa kanssa – niin varhais­lap­su­udessa kuin myöhem­mässä oidi­paali­vai­heen kehi­tyk­sessä. Vau­vaper­heessä muo­dos­tuukin näin usei­ta keskeisiä kolmioasetelmia.

Varhaiset tri­a­di­asetel­mat

Kah­den van­hem­man tilanteessa vau­va kohtaa dyadises­sa vuorovaiku­tuk­ses­saan erik­seen kum­mankin van­hempansa, molem­mat äitiys- tai isyys­ti­laan enem­män tai vähem­män siir­tyneinä ja niiden vaiku­tuk­sen alaisi­na. Läs­nä on siis kum­mankin van­hem­man suhde omaan van­hempaansa ja vau­vaansa: oma van­hempani – minä van­hempana vau­val­leni – oma vau­vani. Nämä kolmioasetel­mat ovat keskeisiä äitiys- ja isyys­ti­lan rak­en­tu­mises­sa ja niiden ilmen­tymisessä (Stern 1995, 85–93; Baradon 2019).

Per­heeseen voi myös syn­tyä nuorem­pi sis­arus, jol­loin syn­tyy uusi kolmioasetel­ma, niin san­ot­tu madon­nakon­stel­laa­tio: äiti – vauva/taapero – uusi vau­va­sis­arus. Äidin tri­adi­nen kyky luo poh­jaa tämänkin kolmion toimivu­udelle tai sen psyykkiselle ris­tiri­itaisu­udelle. Keskeistä on äidin kyky rakas­taa kah­ta yhtä aikaa ja kumpaakin oma­l­la taval­laan (Malm­berg 2010).

Oidi­paaliset triadiasetelmat

Raskaana ole­van ja pienen vau­van äidin mie­len täyt­tää äitiys­ti­las­sa keskeis­es­ti uuden­lainen kolmioasetel­ma suh­teessa omaan äiti­in ja vau­vaan eli niin san­ot­tu äitiy­den trilo­gia (Stern 1995). Sen ohel­la myös van­hem­man oman yksilönke­hi­tyk­sen oidi­paali­vai­heen ratkaisu on mukana varhaises­sa yhteis­van­hem­muudessa, per­heen tri­a­di­sis­sa asetelmis­sa ja van­hem­man odotuk­sis­sa ja kyvyis­sä kolmio­suh­teeseen asettumiselle.

Lap­su­udessa oidi­paali­vai­het­ta värit­tävät voimakkaat tun­teet sekä samais­tu­misen ja irrot­tau­tu­misen koke­muk­set (Schul­man ym. 2007). Oidi­paali­vai­heen keskeisiä psyykkisiä teemo­ja ovat ulkop­uolisu­u­den ja kateu­den teemat ja niihin löy­tyneet riit­tävän hyvät ratkaisut, jois­sa lap­si voi kokea ole­vansa rakastet­tu ja tärkeä, vaik­ka ei voikaan olla osa aikuis­ten välistä parisuhdet­ta. Mikäli nämä ratkaisut ovat riit­tävän tyy­dyt­täviä tai niitä voi edelleen työstää, van­hem­mat kykenevät omista vau­van äärel­lä välil­lä heräävistä han­kalis­takin tun­teis­taan huoli­mat­ta yhteis­van­hem­muu­teen. Lap­su­u­den oidi­paali­vai­heen ratkaisulle tai sen haal­is­tu­miselle keskeistä on koke­mus myös omien van­hempi­en riit­tävän hyvästä keskinäis­es­tä suh­teesta, joka voi myöhem­min toimia rauhoit­ta­vana esimerkkinä oma­lle rakkauselämälle (Schul­man ym. 2007).

Vau­van, van­hem­man ja psykoter­apeutin tri­adi­nen asetelma

Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa vau­van, van­hem­man ja ter­apeutin läs­nä ollessa syn­tyy myös tri­adi­nen asetel­ma, jos­sa elävät kaikkien osal­lis­tu­jien ‒ niin ter­apeutin, van­hem­man kuin vau­vankin tri­adi­nen men­neisyys. Ter­apeutin onkin olta­va eri­tyisen tietoinen myös tästä ter­api­an tri­a­di­asetel­mas­ta ja kyet­tävä säätelemään omaa toim­intaansa tämä tri­a­di ja oma tri­adi­nen men­neisyyten­sä ja kykyn­sä huomioiden (Sarkki­nen & Savon­lahti 2022a; 2022b).

Yhteis­van­hem­muusti­la

Kah­den van­hem­man tilanteessa vau­va kohtaa sekä äitiys- että isyys­ti­lan dyadises­sa vuorovaiku­tuk­ses­saan kum­mankin van­hempansa kanssa. Tämän lisäk­si vau­va kohtaa van­hem­mat tiim­inä tri­adises­sa vuorovaiku­tuk­ses­sa yhdessä molem­pi­en van­hempi­en­sa kanssa. Vau­va sisäistää tässä van­hempi­en­sa yhteis­van­hem­muu­den tavan, niin san­ot­tu­jen äidin ja isän kanssa olemisen skeemo­jen kaut­ta (engl. schemas of being with mom and dad). (Keren 2018.)

Van­hem­mak­si tulo ja vau­va läs­nä ole­vana muis­tamisen kon­tek­sti­na (Stern 1995) eivät aktivoi van­hem­mas­sa vain niitä varhaisia rep­re­sen­taa­tioi­ta, jot­ka koske­vat suh­teessa oloa omaan äiti­in tai isään – siis äitiys- ja isyys­ti­laa – vaan myös varhain koe­tut yhteis­van­hem­muut­ta koske­vat rep­re­sen­taa­tiot van­hem­man itse koke­mas­ta varhais­es­ta tri­adis­es­ta asetel­mas­ta. Miri Keren (2018) on kuvan­nut, että nämä rep­re­sen­taa­tiot ovat niin san­otun yhteis­van­hem­muusti­lan (engl. co-par­ent­hood con­stel­la­tion) perus­ta ja että tämä varhaisen van­hem­muu­den virit­tämä yhteis­van­hem­muusti­la on van­hem­mak­si tulos­sa ole­van tai tuoreen van­hem­man mie­len oma intrap­syykki­nen kom­po­nent­tin­sa ja että se on erilli­nen äitiys- ja isyystilasta.

Keren (2018) on lisän­nyt McHalen ja Lin­dahlin (2011) yhteis­van­hem­muu­den haas­tat­telu­un näitä teemo­ja hah­mot­ta­maan ja tavoit­ta­maan van­hem­man koke­mus­ta omas­ta varhais­es­ta tri­adis­es­ta asetel­mas­taan: Mitä mui­s­tat siitä, miten van­hempasi toimi­vat tiim­inä kanssasi, kun olit pieni lap­si? Miten paljon tukea ja molem­min­puolista kun­nioi­tus­ta havait­sit hei­dän välil­lään van­hempana toim­imises­sa? Miten paljon olet kuul­lut toiselta van­hem­mal­tasi toisen van­hem­man kri­ti­soin­tia van­hempana? Miten ajat­telet näi­den koke­musten vaikut­ta­van siihen, miten sinä kas­vatat yhteis­van­hempasi kanssa las­tasi? Keren (2018) puhuu myös niin san­otus­ta kehol­lis­es­ta yhteis­van­hem­muud­es­ta, jos­sa tapa, jol­la van­hem­mat aset­tuvat tilaan, istu­maan ja ole­maan vau­vansa kanssa (engl. body con­fig­u­ra­tions) hei­jas­taa tiedosta­mat­tomasti kehol­lista yhteis­van­hem­muut­ta (engl. embod­ied co-par­ent­ing) – kuten keholli­nen van­hem­muus (engl. embod­ied par­ent­ing) edus­taa van­hem­muu­den non­ver­baale­ja ja paljolti tiedosta­mat­to­mia puolia.

Yhteis­van­hem­muus varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoterapiassa

Yhteis­van­hem­muus ja van­hempi­en tri­adi­nen kyky tulee keskeiseen työsken­te­lyyn varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa. Näin tapah­tuu riip­pumat­ta siitä, onko per­heessä läs­nä ole­vaa, reaal­ista toista van­hempaa. Täl­löinkin läs­nä ole­van van­hem­man mielessä on edustet­tuna ja mielikuvina ei läs­nä ole­va van­hempi, joka läs­nä ole­van van­hem­man mie­len kaut­ta on läs­nä myös vau­van mielelle (Baradon 2019, 85–93).

Van­hem­mat saat­ta­vat kipuil­la raskau­saikana tai vas­ta­syn­tyneen äärel­lä parisuh­teen vaikeaa tilan­net­ta. Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa fokus ei kuitenkaan ole parisuh­teen ongelmis­sa. Parisuhde­ter­api­aa voidaan käyt­tää hoidon rin­nal­la tai sen osana, mut­ta tässä eri­tyisessä elämän­vai­heessa psyykkisen uudelleen­muotou­tu­misen olisi tärkeää tapah­tua nimeno­maan ja ensisi­jais­es­ti van­hem­muu­den näkökul­mista ‒ samanaikaises­ti suh­teessa itse saatu­un hoivaan, omaan van­hem­muu­teen ja vau­vaan. Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­a­hoi­dos­sa huomioidaan äidin ja isän parisuh­teen ja yhteis­van­hem­muu­den lisäk­si siis myös muut tämän eri­tyisen ajan­jak­son psyykkiset keskeiset kom­po­nen­tit: äitiys­ti­la, isyys­ti­la ja vuorovaiku­tus­suh­teen syn­ty (kohtu)vauvaan sekä vau­va ja tämän psyykki­nen kehi­tys (Baradon 2019, 85–93; Sarkki­nen & Savon­lahti 2022a).

Psyko­dy­naamises­sa van­hempi‒­vau­va-psykoter­api­as­sa käytetään muu­tok­sen tuot­tamisek­si eri­laisia reit­te­jä, sisään­tu­lo­port­te­ja (Stern 1995). Yhteis­van­hem­muus voi olla yksi ter­apeut­ti­nen sisään­tuloväylä eri­tyis­es­ti, jos se on se, jon­ka per­he tuot­taa pul­mak­seen ja huolek­seen ja/tai psykoter­apeut­ti havain­noi tämän suhtei­den tason työsken­telyssä tarkoituk­sen­mukaisek­si. Keskeistä on pitää mielessä se, että tavoit­teena on van­hem­man ja vau­van suh­teen helpot­tumi­nen ja vau­van mie­len rak­en­tu­mi­nen ja tämän psyykkisten häir­iöi­den ennal­taehkäisy sekä vau­van hyvä koke­mus yhteis­van­hem­muu­den tuot­ta­mas­ta tri­adis­es­ta asetel­mas­ta. Nämä kaik­ki tule­vat ter­api­as­sa työsken­te­lyyn usein samanaikaises­ti ja limit­täin, mikä aset­taa myös ter­apeu­ti­lle omat haas­teen­sa ja vaa­timuk­sen­sa. (Sarkki­nen & Savon­lahti 2022b.)

Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa räätälöidään per­heko­htais­es­ti ja tarpeen­mukaises­ti se, keitä ter­api­akäyn­neille osal­lis­tuu. Mah­dol­lista on, että tavataan pääosin vain toista van­hempaa ja vau­vaa tai että molem­mat van­hem­mat osal­lis­tu­vat vau­van kanssa tiivi­isti hoitoon. Ter­apeut­ti on akti­ivi­nen molem­pi­en van­hempi­en hoitoon mukaan kut­su­ja ja molem­pi­en van­hempi­en ja hei­dän van­hem­muuten­sa mielessä pitäjä. Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­an viiteke­hys on näin yksilöp­sykoter­api­aa sys­teemisem­pi. Ter­apeutin kyvykkyyt­tä on aset­tua ja aset­taa itsen­sä kul­loiseenkin ter­api­ati­lanteen läs­nä ole­vaan kokoon­panoon ja samal­la pitää mielessä kum­mankin van­hem­man itse koke­ma tri­a­di­asetel­ma ja yhteis­van­hem­muu­den koke­mus omas­sa kasvuhis­to­ri­as­saan ja näi­den mah­dolli­nen vaiku­tus ja merk­i­tys nyt käsil­lä olevas­sa elämän­ti­lanteessa ja suh­teessa toiseen van­hempaan ja vau­vaan. Käytän­nön tasol­la varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa molem­mat van­hem­mat osal­lis­tu­vat useim­miten mielel­lään psykoter­api­a­hoitoon arjen reali­teet­tien rajois­sa. Hoidon kokon­aisu­us rak­en­tuu taval­lis­es­ti äidin ja vau­van tiivi­istä tapaami­sista ja niiden lisäk­si tarpeen­mukaises­ti ja räätälöidysti vau­van ja molem­pi­en van­hempi­en yhtei­sistä tapaami­sista (Sarkki­nen & Savon­lahti 2022a).

Tapaus­tutkimus

Tässä teo­ri­alähtöisessä tapaus­tutkimuk­ses­sa tarkastel­laan yhteis­van­hem­muu­den ja tri­adis­en kyvyn muu­tos­ta yhdessä varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­a­hoi­dos­sa. Tutkimuskysymyksinä ovat:

1) Mitkä yhteis­van­hem­muu­den teemat nou­se­vat esi­in tässä varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoterapiassa?

2) Mitkä psykoter­api­an ter­apeut­tiset ele­men­tit vahvis­ta­vat yhteisvanhemmuutta?

Osal­lis­tu­jat, aineis­to ja analyysi

Tutkit­ta­vat varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­aan osal­lis­tuneet psykoter­apia-asi­akkaat ovat anta­neet luvan käyt­tää psykoter­api­as­sa ker­tynyt­tä mate­ri­aalia ja kuva­ta tapaus­tutkimuk­ses­sa psykoter­api­apros­es­sia. Per­he on tehty tässä kuvauk­ses­sa oleel­lis­ten henkilöti­eto­jen osalta tun­nista­mat­tomak­si, muun muas­sa nimet muuttamalla.

Psykoter­api­aan osal­lis­tu­vat 30-vuo­tias Mervi, hänen 30-vuo­tias puolison­sa Markku ja hei­dän poikavau­vansa Pekka. Psykoter­apeut­ti­na toimii las­tenpsyki­a­tri­an erikois­lääkäri ja varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­apeut­ti, per­hep­sykoter­api­an ja psyko­dy­naamisen las­ten ja nuorten psykoter­api­an psykoter­apeut­ti, joka on tämän artikke­lin ensim­mäi­nen kir­joit­ta­ja. Psykoter­apia toteu­tuu työno­h­jat­tuna varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­an koulut­ta­jap­sykoter­apeut­tik­oulu­tuk­sen koulutushoitona.

Mervi on kärsinyt elämässään tois­tu­vas­ta ja kroonis­es­ta masen­nus- ja ahdis­tu­soireilus­ta. Raskaak­si tul­tuaan hän hakeu­tui erikois­sairaan­hoidon las­tenpsyki­a­tri­an vau­vaper­heyk­sikköön, jos­ta hänet ohjat­ti­in varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­aan. Puolisol­la Markul­la ei ole aikaisem­paa psyki­a­trista sairaushis­to­ri­aa. Pekka on kum­mankin van­hem­man ensim­mäi­nen lap­si. Parisuh­teessa pariskun­ta on ollut yli viisi vuotta.

Mervi on kak­si­lap­sisen per­heen esikoinen. Mervil­lä on kolme vuot­ta nuorem­pi pikku­sisko. Hei­dän van­hempansa ero­si­vat, kun Mervi oli 7‑vuotias, ja sen myötä suhde isään jäi etäisek­si. Mervi koki ole­vansa isän kanssa samankaltainen ja ulkop­uo­li­nen äidin ja siskon suh­teesta. Mervin äiti oli kas­vanut kahdestaan oman äitin­sä kanssa. Omat toiveet, tun­teet ja ajatuk­set eivät Mervin koke­m­ana tulleet riit­tävässä määrin huomioiduik­si lap­su­u­den per­hesys­tee­mis­sä, jos­sa pikku­sisko vei usein kaiken huomion. Lisäk­si Mervin perus­tarpeista huole­htimista laiminlyötiin.

Mervin elämässä on ollut myös aikuisu­udessa vas­toinkäymisiä, ja Mervil­lä on ollut käsi­tys itses­tään epäon­nis­tu­jana. Yliopis­to-opin­not eivät valmis­tuneet, ja työssä ollessaan hän jou­tui jäämään sairaus­lo­ma­lle. Nuoru­udessa oli myös ollut ylilyön­te­jä, jois­sa Mervi oli toimin­ut hark­it­se­mat­tomasti muun muas­sa taloudel­lis­es­ti ja joutunut sik­si vaikeuk­si­in. Merville on tämän perus­teel­la tehty kak­sisu­un­taisen mielialahäir­iön diag­noosi, mut­ta nyt rapor­toita­van psykoter­api­an aikana siitä ei tule esi­in viit­teitä. Lisäk­si hänen per­soonas­saan on todet­tu vaa­tivu­ut­ta itseä kohtaan. Mervil­lä on ollut käytössä SSRI-lääk­i­tys. Mervi on käynyt Kelan kuntou­tusp­sykoter­api­an yksilöp­sykoter­api­ana, ja se päät­tyi noin 1,5 vuot­ta ennen raskau­den alkamista.

Markku on ydin­per­heen­sä esikoinen, lähtöper­heessä on lisäk­si kak­si nuorem­paa siskoa. Markun van­hem­mat ovat iäkkäitä ja asu­vat kauem­pana. Markun per­he­suh­teet kuvau­tu­vat emo­tion­aalis­es­ti etäis­inä, mut­ta mitään eri­ty­istä trau­maat­tista koke­mus­ta Markku ei tuo esille perheestään.

Pariskun­ta kokee ole­vansa saman­laisia ”koti-ihmisiä”. Kum­mal­lakin oli oma asun­ton­sa lapsen syn­tymään saak­ka, ja he koki­vat tärkeäk­si sen, että sai­vat kumpikin riit­tävästi omaa tilaa. Pekan odotu­saikana he muut­ti­vat viral­lis­es­ti samaan osoitteeseen.

Tässä tapaus­tutkimuk­ses­sa kuvat­tavas­sa psykoter­api­as­sa käyn­te­jä on 1 v 9 kk:n ajal­la yhteen­sä 43, ja käyn­nit toteu­tu­vat ensim­mäisen 1 v 3 kk:n ajal­la pääosin viikoit­tain 60 tai 90 min­uutin läs­nä- tai etä­ta­paamisi­na ja sen jäl­keen noin 2–4 viikon välein sairas­tu­misia ja loma-aiko­ja luku­un ottamatta.

Tutkimu­saineis­to koos­t­uu kahdes­ta videoidus­ta ter­api­at­a­paamis­es­ta ja niiden lit­ter­aa­tios­ta: 1. videoin­ti tehti­in Pekka-vau­van ollessa noin 6 viikon ikäi­nen ja 2. videoin­ti, kun Pekka oli noin 4 kuukau­den ikäi­nen. Näi­den kah­den psykoter­api­ak­er­ran nauhoit­tei­den lit­ter­aa­tioista tehti­in sisäl­lö­n­ana­lyysi, etsimäl­lä niistä teo­ri­alähtöis­es­ti yhteis­van­hem­muut­ta koske­via teemo­ja ja yhteis­van­hem­muut­ta vahvis­tavia ter­apeut­tisia elementtejä.

Psykoter­api­an kulku

Mervi on varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­an alka­es­sa raskaana 17. raskausvi­ikol­la. Psykoter­api­as­sa lähde­tään nopeasti työsken­telemään äitiys­ti­laan virit­tymisen ja van­hem­muu­den teemo­jen kanssa. Myös suh­teen muo­dos­tu­mi­nen kohtu­vau­vaan on keskeinen työsken­te­lyn kohde. Mervi kokee voivansa hyvin koko raskau­den ajan ja että hänel­lä on nyt eri­tyi­nen tehtävä. Aiem­mat elämän epäon­nis­tu­miset tun­tu­vat vähem­män mielessä. Väsymys ja yksinäisyys leimaa­vat raskau­saikaa, mut­ta Mervin on nyt helpom­pi antaa itselleen lupa lev­ätä. Tri­adis­et teemat ovat mielessä jo raskau­saikana: Mervi pohtii parisuhdet­taan, omien van­hempi­en­sa parisuhdet­ta ja sen merk­i­tys­tä itselleen ja ennen kaikkea sitä, miten suhde omaan puolisoon olisi saman­lainen ja eri­lainen kuin omien van­hempi­en suhde toisi­in­sa ja van­hemp­ina Merviin.

Raskau­saikana puoliso osal­lis­tuu tapaamisille muu­tamia ker­to­ja, ja pariskun­ta käy yhdessä men­tal­isaa­tio-ultra­ää­nessä, jon­ka he koke­vat hyväk­si ja suhdet­ta vau­vaan herät­täväk­si. Raskau­saikana Mervi kokee ajoit­tain, että puoliso ei kuule hänen tarpeitaan esimerkik­si yhteen­muut­toon liit­tyen. Psykoter­api­as­sa nousee esi­in Mervin koke­mus itses­tä riit­tämät­tömänä ja omat tarpeet sivu­un lait­ta­vana. Näitä pyritään käsit­telemään äitiy­den näkökul­mas­ta ja vahvis­ta­maan Mervin koke­mus­ta omas­ta merk­i­tyk­ses­tään äit­inä oma­lle vauvalleen.

Vau­van syn­tymä on vaikea koke­mus, ja myös ime­tyk­ses­tä tulee Merville pet­tymys. Psykoter­api­atyösken­telyssä keskeistä on aut­taa Merviä näi­den koke­musten yli ja valaa luot­ta­mus­ta riit­tävän hyvänä äit­inä olemiseen. Pekka-vau­va on alus­ta asti hyvin sää­tyvä ja rauhalli­nen. Mervi kyke­nee kiin­nit­tymään hyvin ja lämpimästi vau­vaansa, samoin kuin Markkukin.

Pekan ollessa vas­ta­syn­tynyt Mervi vielä hel­posti valah­taa omas­sa van­hem­muu­den koke­muk­ses­saan huonom­muu­teen suh­teessa puoliso Markku­un. Markku on täl­löin mukana käyn­neil­lä, ja tätä valah­tamista pystytään työstämään yhdessä. Kun Markku tavoit­taa oman akti­ivisen isän roolin­sa välil­lä laukai­se­van Mervis­sä vetäy­tymistä ja muis­tut­ta­van tätä omas­ta tarpeet­to­muu­den koke­muk­ses­taan, Markku pystyy anta­maan enem­män tilaa Mervillekin. Pariskun­ta löytää työsken­te­lyn kulues­sa ja Pekan kas­vaes­sa kum­mallekin sopi­van, rauhal­lisen tavan toimia yhteis­es­ti vanhempina.

Mervin suhde omaan äiti­in tulee merkit­tävään muu­tostyösken­te­lyyn psykoter­api­apros­es­sis­sa. Äidin kanssa syn­tyy uuden­lainen jaet­tu koke­mus äitiy­destä, myös pikku­sisko on tässä suure­na apuna. Mervin äiti kyke­nee kor­jaa­maan Mervin koke­mus­ta ulkop­uolelle jäämis­es­tä ja merk­i­tyk­set­tömyy­destä. Mervi saa myös parem­min ilmais­tua äidilleen hei­dän suh­teeseen­sa liit­tyviä han­kalia tunteita.

Psykoter­api­an aikana työsken­te­lyn kohteena on monia eri kolmioasetelmia. Tässä työssä niistä käsitel­lään seu­raavia: äiti‒isä‒vauva, äidinäiti‒äiti‒vauva, äidinisä‒äiti‒vauva ja äidinäiti‒äiti‒sisko.

Mervin kyky ajatel­la ja läh­estyä vaikei­ta ja han­kalia asioi­ta ja tun­tei­ta vahvis­tuu psykoter­api­an myötä. Han­kalaa kohti men­e­miseen Mervi tarvit­see toisen ihmisen avun. Tätä kir­joit­taes­sa Pekka on noin 8 kk ikäi­nen, ja Mervi pohtii opin­to­jen jatkamista ja työhön palu­u­ta ja näi­den ajanko­htaa ja sovit­tamista arkeen. Pohdin­nas­sa on nyt uuden­lainen sävy ‒ rauhalli­nen, itseä kun­nioit­ta­va ja ehkä rohkeampikin.

Tulok­set

Ensim­mäisel­lä videoidul­la ter­api­akäyn­nil­lä Pekka-vau­van ollessa 6 viikon ikäi­nen läs­nä ovat Mervi-äiti ja Pekka-vau­va. Pekka on aluk­si hereil­lä mut­ta alkaa hoitoalustal­la liike­htiä, ja äiti ottaa hänet syli­in, johon Pekka nukah­taa käyn­nin aikana. Äiti hei­jaa itseään vau­va sylis­sään koko käyn­nin, vielä senkin jäl­keen, kun Pekka on nukah­tanut. Jää ikään kuin rauhoit­ta­maan itseään.

Mervi pohtii käyn­nil­lä yhteis­van­hem­muut­taan ja omaa äitiyt­tään ja näi­den suhdet­ta toisi­in­sa. Markun palat­tua töi­hin Mervi on tehnyt sel­l­aisen havain­non itses­tään, että hänel­lä on myös mukavaa niinä päiv­inä, kun Markku on työssä. Mervi kokee, että voi puuha­ta ja tehdä omia asioitaan oma­l­la ryt­mil­lään, eikä tarvitse sovit­taa itseään toiseen. Mervi pohtii liial­lista sopeu­tu­mis­taan ja sen kehit­tymistä lap­su­udessa sekä sen esil­letu­loa nyt yhteis­van­hem­muudessa sen kaut­ta, että on vaikea ilmaista omia tarpeitaan tai toiveitaan Markulle. Dyadis­et ja tri­adis­et hyvät koke­muk­set vai­htel­e­vat puheessa. Mervi työstää itselleen uut­ta aluet­ta olla tri­adises­sa suh­teessa niin, että ei jää tai jät­täy­dy ulkop­uolisek­si. (Äiti‒isä‒­vau­va-tri­a­di)

Ter­apeut­ti: Käykö siinä niin, että sun on vaikea sanoa ja ilmaista tarpeitasi suh­teessa Markkuun?

Mervi: Joo, se ehkä on niin; sit­ten on vaikea pitää kiin­ni omis­taan ja sanoa itselleenkään, mitä tarvit­see. Joskus sanonkin, mut­ta jos toiselta ei saa siihen innos­tunut­ta kaikua, niin se sit­ten jää.

Ter­apeut­ti: Nyt kun ootte har­joitelleet Pekan kanssa, olleet päiviä kahdestaan, niin niis­sä sulle jää enem­män tilaa tehdä itselle mieleisiä asioi­ta, onko se niin?

Mervi: Just niin, mulle on tärkein­tä omat ruti­init, Markul­la on oman­laisen­sa, esim. syömiset ja muut, sekin alkoi olla… sit­ten saa omat syön­tiryt­mit. Ja mä uskaltaudunkin enem­män sitten.

Ter­apeut­ti: Kun ootte yhtä aikaa kotona, teil­lä olisi eri rytmit?

Mervi: Niin, ja mä sit­ten mukaudun siihen.

Ter­apeut­ti: Mitä sit­ten tapah­tu­isi, jos et mukau­tu­isi, mitä mah­taisi tapahtua?

Mervi: Ei var­maan mitään. Se on mulle var­maan automaatio.

Tämän jäl­keen Mervi pohtii vau­van ja per­heen koiran samanaikaista tarvit­se­vu­ut­ta sekä sitä, miten vaikea koiral­la voi olla sopeu­tua vau­van syn­tymään. Tässä Mervi työstää sym­bol­is­es­ti omaa esikoisas­etel­maansa ja siitä luop­umista koiran kaut­ta ja pystyy tun­temaan myötä­tun­toa koiraa kohtaan vau­van syn­tymän aiheut­ta­man väistämät­tömän vähem­mälle huomi­olle jäämisen vuok­si. (Äid­inäi­ti‒äi­ti‒­sisko-tri­a­di)

Mervi kokee hyväk­si sen, että Pekka rauhoit­tuu myös Markun sylis­sä, vaik­ka se samal­la nos­tat­taa pin­taan ajatuk­sia omas­ta riit­tämät­tömyy­destä ja ulkop­uolisu­ud­es­ta, eri­tyis­es­ti sil­loin, kun Mervin sylis­sä vau­va on usein itkenyt ja ime­tys­ti­lanteet ovat olleet lev­ot­to­mia ja itkuisia. Samanaikaises­ti Mervi kuitenkin tekee havain­non siitä, että vau­va hymy­ilee ja jut­telee hänelle helpom­min ja enem­män kuin Markulle. Mervi pohtii varovasti tätä havain­toa ja nopeasti alkaa huole­htia Markun puoles­ta siitä, miltä tämä mah­taa tun­tua Markus­ta. (Äiti‒isä‒­vau­va-tri­a­di)

Pekka rauhoit­tuu ja nukah­taa Mervin syliin:

Ter­apeut­ti: Miltä se sus­ta tun­tuu, kun hän tuo­hon sun syli­in rauhoittuu?

Mervi: Hyvältä, paljon­han me ollaankin näin. Myös Markun syli­in rauhoittuu.

Ter­apeut­ti: Miltä se tun­tuu, kun vau­va rauhoit­tuu Markun syliin?

Mervi: Ihanaa sitä on kat­soa, isi on tur­valli­nen van­hempi, Pekka viihtyy molem­pi­en kanssa. Jos­sain vai­heessa tun­tui siltä, että imet­täessä se kiukkusi rin­nal­la, se ei vaan tuu kyl­läisek­si, vaik­ka on mon­ta tun­tia rin­nal­la. Nälkä vaan kas­vaa, torkah­taa. Jos­sain vai­heessa siitä otti itseen­sä, mitä mä teen väärin, kun toinen tis­si ei kel­paa… sekin vielä. Se vaan itkee, kun mä otan sen syli­in… Nyt on ihanaa, kun se mulle hymy­ilee, vaik­ka se on Markunkin sylis­sä, ja mä tuun siihen, niin se alkaa mulle hymy­il­lä. Markun kanssakin ne etsivät äitiä. Alkaa höpötel­lä mulle sieltä Markun sylis­sä. Markus­ta tun­tuu, että se ei vielä Markulle puhu niin paljon. Kieltä se näyt­tää mulle, jos mä näytän sille, ei Markulle. Se on ollut Markus­ta myös kivaa, kun mul­la ja Pekalla on yhteys. Ehkä mun täy­tyy uskoa, kun Markku sanoo, että se ei hait­taa häntä.

(Äiti‒isä‒­vau­va-tri­a­di)

Mervi pohtii käyn­nil­lä suhdet­ta kumpaankin van­hempaansa ja tuo esille surua siitä, että hänen muu­toinkin etäisek­si jäänyt oma isän­sä ei ole edelleenkään reagoin­ut viestei­hin vau­van syn­tymästä, ja toisaal­ta hän tuo esille paljon muis­to­ja äidin epäoikeu­den­mukaises­ta kohtelus­ta lap­su­usvu­osi­na. Näistä on puhut­tu paljon ennenkin, mut­ta nyt hänen äitin­sä tuot­taa näitä koke­muk­sia enem­män ja vuo­laam­min. (Äidin­isä‒äi­ti‒­vau­va-tri­a­di)

Mervi ker­too käytän­nön yhteis­van­hem­muu­den suju­van hyvin. Hän koet­taa opetel­la tun­neta­sol­la luot­ta­maan puolisoon­sa niin, että pysty­isi pikkuhil­jaa ilmaise­maan tarvet­taan omaan rauhaan ja vetäy­tymiseen kuor­mit­tumisen kas­vaes­sa. Mervi huo­maa, että oman olon huonone­mista on vaikea tun­nistaa. Toisaal­ta Mervi kokee myös, että oma vaikeus antau­tua toisen hoidet­tavak­si liit­tyy liial­liseen ja liian nuore­na alka­neeseen vas­tu­unkan­toon, itsenäisyy­teen ja turvattomuuteen.

Mervi: Mun tarpeet on mitätöi­ty lapse­na, ihan perus­tarpeet, nekin on jäänyt. Jos olisi tarvin­nut jotain, 90-luvul­la vas­tat­ti­in ei oo varaa. Äiti oli paljon siskon kanssa, jos pyysin jotain har­ras­tuk­si­in, ni vas­tat­ti­in, että oli liian kallista. Olin oma­toimi­nen ja kuljin bus­sil­la koulu­un kol­mannes­ta luokas­ta eteen­päin, se oli kauem­pana se koulu. Talvel­la piti men­nä bus­sil­la, piti pyytää se bus­sir­a­ha erik­seen. Sitä tarvitsin, mut­ta oli vaikea pyytää. Aina oli se vas­taus, että onpa kallista. Aina tiuskit­ti­in. Ja sit­ten har­ras­tus­menois­sa aina laskut oli myöhässä, ja ne jaet­ti­in tun­nil­la; aina mä olin ain­oa, joka sai muis­tu­tus­lasku­ja. Tun­tui, että ne mun menot ja har­ras­tuk­set oli liikaa, ei voi pyytää. Samaan aikaan siskon har­ras­tuk­si­in meni paljon enem­män, äiti on myöhem­min sen sanonutkin. Siihen aina oli rahaa, kisamatko­ja ja hotelleis­sa. Mä en ikinä päässyt hotel­li­in. Itse huole­hdin omat ruoat, ja olin yksin kotona koulun jäl­keen ja lähdin yksin koulu­un. Siskon äiti kul­jet­ti koulu­un. (Äid­inäi­ti‒äi­ti‒­sisko-tri­a­di)

Toinen videoitu ter­api­akäyn­ti toteu­tuu Pekka-vau­van ollessa noin 4 kk ikäi­nen. Läs­nä ovat molem­mat van­hem­mat ja Pekka. Pekka on alku­un äidin sylis­sä, sit­ten isän sylis­sä ja sen jäl­keen lat­tial­la ter­apeutin vieressä.

Van­hem­mat koke­vat per­heen voivan hyvin. Pekka on rauhalli­nen ja tyy­tyväi­nen poikavau­va. Isä pohtii heille syn­tyneen omia ruti­ine­ja Pekan kanssa, ja äiti vahvis­taa, että Pekka on nyt selvästi

aiem­paa enem­män vuorovaiku­tuk­ses­sa myös isän kanssa.

Mervi: Iskä on ihan paras, kun se tulee töistä. Ennen se oli vaan äiti, jolle nau­ret­ti­in, mut­ta nyt se onkin iskä. (Äiti‒isä‒­vau­va-tri­a­di)

Myös parisuh­teelle on jäänyt illoista enem­män tilaa, ja tämän Mervi kokee hyvänä. Ruti­init ovat aut­ta­neet rak­en­ta­maan päivää niin, että illat ovat helpom­pia. Isä kutit­taa leikkisästi par­ral­laan Pekkaa, ja Pekka naut­tii tästä ja kat­soo äitiä. Pekka käyt­tää kehit­tynyt­tä tri­adista kykyään.

Van­hem­mat koke­vat yhteis­van­hem­muu­den suju­van hyvin, veto­vas­tu­ut vai­h­tu­vat luon­nos­taan. He pohti­vat, että se liit­tyy siihen, että kum­mal­lakin on oma tilansa ja tapansa, ja ne ovat vahvis­tuneet, joten jakami­nenkin on helpom­paa. Mervi miet­tii myös sitä, että omien tarpei­den ilmaisu suh­teessa Markku­un on nyt helpompaa.

Mervi: Nyt on ollut helpom­pi sanoa Markulle puolin ja toisin, jos on jotain ollut.

Markku: Niin.

Mervi: Sit voi vaik­ka pyytää Markkua kat­so­maan Pekkaa, jos on jotain, vaik­ka halu­an siiv­ota. Koko ajan on ollut helpom­pi niitä pyytää. Ennakkoonkin puhua, jot­ta kuor­mi­tus ei kasautuisi.

Markku: Paljon on kyl­lä sun harteil­la mei­jän kodin jutut. Mul­la taitaa olla paljon löy­sem­pi siisteysnäkemys.

Ter­apeut­ti: Mikähän tuo­hon muu­tok­seen, ilmaista toiselle omia tarpeitaan helpom­min, on auttanut?

Mervi: Pekan myötä on enem­män niitä tilantei­ta, kun olen väsynyt ja tulee enem­män riitoja.

Markku: Niin, kyl­lähän sen huomaa.

Mervi: Niit­ten myötä se tilanne on men­nyt, ja sit­ten kun saa rauhas­sa ajatel­la ja myön­tää, että mis­tä on johtunut, ja oppii ennakoimaan niitä ja on myös niin tur­valli­nen tila antaa niidenkin tun­tei­den tul­la. Kiit­tämään ja pyytämään anteek­si puolin ja toisin, se ei ole niin vakavaa.

Ter­apeut­ti: Tuleeko sulle tunne, että sil­lä, mitä sä tun­net, on väliä ja sille on tilaa?

Mervi: Joo.

(Äiti‒isä‒­vau­va-tri­a­di)

Markku pohtii muu­tos­ta itsessään, muun muas­sa itsenäisyyspäivän kät­te­ly tun­tui hyvältä ohjel­mal­ta, ja lap­su­u­den ruoat ovat alka­neet mais­tua. Hän kokee, että elämän ampli­tu­dit ovat voimis­tuneet, hyvät ja huonot olot ovat voimakkaampia. Samoin ajalle ja ajanku­l­ulle on tul­lut uusi merk­i­tys, kaik­ki on merk­i­tyk­sel­lisem­pää. Isä pohtii isyy­den identiteettiään.

Isä lait­taa Pekan lat­tialle ja aset­tuu itse takaisin sohvalle Mervin viereen. Pekka jää rauhas­sa ter­apeutin kanssa lat­tialle. Van­hem­mat pohti­vat yhdessä Pekan ensim­mäisiä kiin­tei­den ruok­ien mais­telui­ta, jaka­vat näis­sä hel­posti yhteisen näke­myk­sen. Pohti­vat yhdessä ime­tyk­sen lop­pumista, jos­sa isän tri­adi­nen haaste ja ulkop­uolisu­u­den koke­mus näyttäytyvät.

Ter­apeut­ti: Onko se niin, että ime­tyk­sen olet kokon­aan nyt lopettanut?

Mervi: Joo, pari kuukaut­ta imetin. Meni koko päivä siihen, eikä pump­pauskaan onnis­tunut. Ei se enää istunut omaan arkeen. Tun­tui helpom­mal­ta vaan luop­ua siitä. Alku­un se pyöri mielessä, mut­ta ei enää, se on niin kaukainen.

Markku: Pekka oli niin kär­simätön (rin­nal­la). Ei se sit­ten vaan jotenkin…ei.

Mervi: Sekin on lisään­tynyt, että ener­giaa vapau­tuu muuhun, ja lisän­nyt jaksamista.

Markku: Syöt­töhom­mat sujuu nopeam­min, että silleen, että se on tutumpi Pekalle. Että se, annanko minä tai Mervi sitä pul­loa, niin siinä on vaan erona ihmi­nen. Jos Mervi imet­täisi vaik­ka 80 % ja mä syöt­täisin vaan pul­losta, se voisi olla tosi vaikeaa, se pul­losta syöt­tämi­nen min­un tehdä.

Mervi: Nii-in…

Van­hem­mat aset­tuvat pohti­maan yhdessä Pekan luon­net­ta: puhe­li­aisu­ut­ta, iloisu­ut­ta ja vetäy­tyvyyt­tä vier­aas­sa seuras­sa sekä eri tilanteis­sa ilmenevää itkua. Pekkaa nau­rat­taa tämän keskustelun aikana, ja se saa van­hem­matkin nau­ra­maan. Markku pohtii Pekan luon­teen samankaltaisu­ut­ta omaansa. Tässä kohdas­sa Mervi jää hie­man ajatuk­si­in­sa, ja ter­apeut­ti jää mielessään miet­timään, kokeeko Mervi ulkop­uolisu­ut­ta nyt tässä tri­adis­sa juuri täl­lä het­kel­lä. Tämä ei tule puheek­si. Mervi kuitenkin liit­tyy takaisin yhtey­teen, kun tarkastelemme yhdessä Pekkaa. (Äiti‒isä‒­vau­va-tri­a­di)

Lopuk­si pariskun­ta puhuu edel­lisen sukupol­ven ihmi­sistä ja hei­dän omi­naisuuk­sis­taan ja havai­tu­ista muu­tok­sista Pekan syn­tymän myötä. Mervi pohtii oman äitin­sä muu­tos­ta, sil­lä tämä pyytää enem­män apua tai lait­taa rajo­ja aikaisem­paa parem­min. Pohdi­taan, että tätä samaa asi­aa Mervikin nyt opet­telee. Markku myön­telee, että avun pyytämi­nen on vaikeaa mon­elle ihmiselle. He pohti­vat keskinäistä kommunikaatiotaan.

Ter­apeut­ti: Mervi, sä viimek­si toivoit, että kom­mu­nikaa­tio olisi suorem­paa sun ja äidin välillä.

Mervi: Joo, mä huo­maan itsessäni, että olen uhri­u­tu­ja niin kuin äitikin. Alan jupista: ois kiva, jos joku muukin tääl­lä joskus tekis jotain. Sit mä en osaa…

Ter­apeut­ti: On vaikea pyytää suoraan?

Mervi: Niin. Tai että mä tarvi­in apua. Just sitä oon har­joitel­lut, ja tossa toi Markku on silti, ja kas­vate­taan Pekkaa yhdessä. Että Pekkakin tot­tuis, että apua voi pyytää ja itsel­lä on väliä.

(Äid­inäi­ti‒äi­ti‒­vau­va-tri­a­di)

Mervi: Ois helpom­pi aut­taa, kun tietäis, miten vois aut­taa; sit­ten hel­posti vetäy­dyn… Se pahen­taa vain jupinaa [äidin kanssa].

Ter­apeut­ti: Käykö tei­dän välil­lä joskus saman­lail­la, että sä Markku vetäy­dyt, jos Mervi jupisee?

Markku: Ehkä mä vetäydyn.

Mervi: Ehkä ennen enem­män. Mus­ta tun­tuu, että tää yhteen­muut­to teki meil­lä hyvää. Oli paljon muu­tos­ta, mut­ta se rav­isti meitä.

Markku: Dynami­ik­ka muut­tui, olti­in aiem­minkin tasa-arvioisia, mut­ta nyt ollaan vielä enem­män ver­taisia; sitä on vaikea selit­tää. Onhan tämä mei­dän viralli­nen yhteinen koti, vaik­ka mon­ta vuot­ta ollaan asut­tu yhdessä. Se on kuitenkin pikkuisen eri.

Ter­apeut­ti: Onko siinä sem­moinen sitoumus enemmän?

Markku: En oo koskaan ajat­telu tuol­la lail­la, mut­ta on se var­maan; se tun­tuu tosi luonnolliselta.

(Äiti‒isä‒­vau­va-tri­a­di)

Pohd­in­ta

Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa esi­in nousseet yhteis­van­hem­muu­den teemat ja yhteis­van­hem­muut­ta vahvis­ta­neet ter­apeut­tiset elementit

Videoitu­jen käyn­tien välil­lä havait­ti­in yhteis­van­hem­muu­den muu­tok­sia. Tähän varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­apros­es­si­in liit­tyvän aineis­ton sisäl­lö­n­ana­ly­y­sis­sä nousee esi­in neljä yhteis­van­hem­muu­den teemaa ja yhteis­van­hem­muut­ta vahvis­tavaa ter­apeut­tista elementtiä.

Vau­vaper­heen tri­adis­et teemat

Mervi ja Markun omien tri­adis­ten lap­su­u­denkoke­musten tavoit­ta­mi­nen, ymmärtämi­nen ja jakami­nen oli ter­api­as­sa paljon esil­lä, ja näi­den teemo­jen sisäisi­in ris­tiri­itoi­hin liit­tyvä helpot­tumi­nen mah­dol­listi yhteis­van­hem­muu­teen aset­tumista. Tätä muu­tos­ta mah­dol­listi myös Pekka-vau­va ja van­hempi­en dyadis­et ja tri­adis­et suh­teet häneen ja näi­hin liit­tyneet onnis­tu­miset ja pet­tymyk­set, joi­ta voiti­in käsitel­lä ter­api­as­sa. Ulkop­uolisu­us, kateus ja sisäiset huonom­muu­den koke­muk­set tuli­vat koh­da­tuik­si ja ter­api­as­sa vas­taan­ote­tuik­si, vali­doiduik­si ja ymmär­re­tyik­si. Samal­la Pekka antoi myön­teistä viestiä van­hem­milleen akti­ivise­na vuorovaiku­tuk­sen osa­puole­na. Lisäk­si Mervin mieleen nousi äitiys­ti­laan liukues­saan hel­posti ja pyytämät­tä suhde omaan äiti­in­sä ja siskoon­sa samanaikaises­ti, kun hän itse oli tulos­sa äidik­si. Mervi tavoit­ti emo­tion­aalis­es­ti itsessään ja kykeni koke­maan uudelleen lap­su­u­den suhde- ja kasvukoke­muk­si­in liit­tyviä tun­teitaan (myös oman isän etäisek­si jäämiseen liit­tyvää kipua), jot­ka nyt arjes­sa aktivoi­tu­i­v­at oman lapsen ja puoli­son kanssa. Tässä mie­len työssään hän pystyi hyvin hyö­dyn­tämään psykoter­api­aa ja terapeuttia.

Mervin, Markun ja Pekan tari­nas­sa tri­adis­et teemat tar­jou­tu­i­v­at hel­posti ter­api­akäyn­neil­lä käsiteltäviksi. Tämä liit­tyi kum­mankin van­hem­man mah­dol­lisu­u­teen olla mukana ja osal­lis­tua psykoter­api­apros­es­si­in sekä ennen kaikkea vau­van, Pekan, läs­näoloon terapiassa.

Tri­adis­ten teemo­jen äärel­lä työsken­telyssä merk­i­tys­tä oli myös sil­lä, että varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa äiti ja vau­va oli­vat paljon tri­adises­sa asetel­mas­sa ter­apeutin kanssa. Ter­api­as­sa on-line, tässä ja nyt, tehdyt havain­not ja jae­tut koke­muk­set vau­vas­ta, äidis­tä ja hei­dän välis­es­tä vuorovaiku­tuk­ses­ta herät­tivät myön­teisiä tun­tei­ta ja mieliku­via tri­adises­sa ter­apeut­tises­sa vuorovaiku­tus­suh­teessa. Kumpikin – niin vau­va kuin äiti – tuli­vat mukaan ote­tuik­si, huomioiduik­si ja tärkeik­si. Ilman vau­van akti­ivista läs­näoloa ter­api­as­sa tuskin olisi voitu niin konkreet­tisel­la taval­la har­joitel­la kolmioasetel­mas­sa olemista. Luon­te­vaa oli myös eri­lais­ten tri­adis­ten teemo­jen työstön vai­htelu ja päällekkäisyyskin ja niiden limit­täisyy­den sal­lim­i­nen työsken­telyssä: samal­la ter­api­ak­er­ral­la voiti­in työstää niin suhdet­ta vau­vaan, omaan äiti­in kuin puolisoon. Aiheet sai­vat vai­h­tua, ja välil­lä Pekka-vau­va vei huomion nykyhetkeen.

Suhde ja suh­teet vau­vaan läs­nä ole­vana muis­tamisen kontekstina

Mervin ja Markun tari­nas­sa vau­va, Pekka, aktivoi heis­sä omat varhaiset muis­tot, sekä hyvät että huonot. Keskeistä psykoter­api­as­sa oli näi­den teemo­jen kan­nat­telu, tutkimi­nen ja käsitel­lyk­si tulem­i­nen sekä niiden ymmärtämi­nen yhteis­van­hem­muu­teen vaikut­ta­vana tek­i­jänä. Vau­van läs­näo­lo ter­api­as­sa tekee tämän helpom­mak­si ja luo akti­ivis­es­ti toisen­laisen, kor­jaavienkin suhdekoke­musten mahdollisuuden.

Tämän per­heen hoi­dos­sa raskausa­jan psykologi­nen pros­es­si (kohtu­vau­vaan kiin­nit­tymi­nen ja van­hem­muu­den iden­ti­teetin rak­en­t­a­mi­nen) käyn­nistyi ja eteni, ja Pekka aktivoi myös syn­nyt­tyään van­hem­mis­sa lisää muis­to­ja hei­dän omas­ta hoivahis­to­ri­as­taan. Mervin ja Markun kyvykkyyt­tä oli pohtia eri­laisia teemo­ja yhdessä ja ter­api­akäyn­neil­lä. Ter­apeut­ti oli myös omas­sa toimin­nas­saan akti­ivi­nen näi­den teemo­jen työstämisek­si. Van­hempi­en omien varhais­ten hoivakoke­musten yhdis­tämi­nen nyky­het­keen Pekan van­hemp­ina oli työsken­telyssä keskeistä. Van­hem­mat pystyivät myös jaka­maan omia kipeitä vaille­jäämisen koke­muk­si­aan ja liit­tymään Pekkaan ja toisi­in­sa. Tämä toi­mi hyvin, kos­ka ter­api­atyötä päästi­in aloit­ta­maan jo raskau­saikana, jol­loin van­hem­man mieli on psykol­o­gis­es­ti uudelleen­muotou­tu­misen tilas­sa ja eri­tyisen avoin sisäiselle muu­tok­selle. Lisäk­si kotikäyn­neil­lä tapah­tui luon­nos­taan mon­en­laisia tilantei­ta, jois­sa Pekka on-line, tässä ja nyt, aktivoi tarvit­se­vu­udel­laan Mervis­sä omaa koet­tua varhais­ten suhtei­den historiaa.

Van­hempi­en keskinäisen luot­ta­muk­sen ja tur­val­lisu­u­den tun­teen vahvistuminen

Van­hem­mat käsit­te­liv­ät psykoter­api­as­sa paljon luot­ta­muk­sen ja tur­val­lisu­u­den teemaa. Pekka liit­ti hei­dät yhteen ja pakot­ti uskalta­maan jaka­maan asioi­ta ja yhteyt­tä sekä arkea entistä syvem­mäl­lä ja uuden­laisel­la taval­la. Yhteis­es­ti vau­vaa hoita­mal­la sekä koke­muk­sia jaka­mal­la oli mah­dol­lista liit­tyä ja vahvis­taa omaa koke­mus­taan riit­tämis­es­tä sekä emo­tion­aalis­es­ta turvallisuudesta.

Kun ter­api­as­sa voiti­in kokea yhdessä luot­ta­mus­ta ja tur­val­lisu­ut­ta, se helpot­ti niiden lisään­tymistä van­hempi­en kesken. Myös ter­apeutin koti­hoitokäyn­nit aut­toi­vat tässä: niil­lä per­he oli tur­val­lis­es­ti oma­l­la maaperäl­lään. Keskinäisen luot­ta­muk­sen ja tur­val­lisu­u­den vahvis­tu­mi­nen aut­toi yhteis­van­hem­muu­den myön­teistä koke­mus­ta perheessä.

Omien toivei­den ja han­kalien tun­tei­den ilmaisun helpottuminen

Mervi ja Markku koki­vat keskinäisen luot­ta­muk­sen lisään­nyt­tyä omien toivei­den ja han­kalien tun­tei­den ilmaisun helpot­tuneen. Omien tun­tei­den ja olo­jen tuot­ta­mi­nen riit­tävän tur­val­lises­sa parisuh­teessa ja tämän opet­telu uudel­la taval­la nyt van­hemp­ina oli keskeinen ter­api­an teema, ja van­hem­mat ymmär­sivät sen tapah­tu­van lapsen eduk­si ja hyväk­si. Tämä puolestaan johti luot­ta­muk­sen ja tur­val­lisu­u­den tun­teen edelleen lisään­tymiseen van­hempi­en välil­lä. Onnis­tu­misen koke­muk­set äit­inä, tyy­dyt­tävä vuorovaiku­tus Pekan kanssa sekä havain­not omas­ta merk­i­tyk­ses­tä Pekalle tekivät osaltaan tämän muu­tok­sen mah­dol­lisik­si, ”min­ul­la on väliä”.

Mervin suh­teet omaan äiti­in ja siskoon aukeni­vat uudel­la taval­la työsken­te­lyn aikana. Tämän teki osaltaan mah­dol­lisek­si myös uuden­laiseen vuorovaiku­tuk­seen ajanko­htais­es­ti kykenevä äid­inäi­ti. Tästä muo­dos­tui kor­jaa­va koke­mus Mervin merk­i­tyk­sel­lisyy­destä äitiy­den ylisukupolvises­sa ketjus­sa. Myös kol­men naisen – äidin, Mervin ja pikku­siskon – kol­men­välisessä tri­adis­sa mah­dol­lis­tui uuden­lainen koke­mus hyväksyt­tynä, ei-ohitet­tuna olemisesta.

Ter­apeutin vas­tatunne Mervin kanssa oli ehdo­ton puolel­la olem­i­nen ja kaiken hau­raan ja särkyvän kun­nioit­ta­mi­nen. Mervin kanssa myös ter­apeut­ti­na heräsi tunne pysytel­lä mukavu­usalueel­la, ja haas­t­a­mi­nen sieltä pois sekä ter­apeutin että Mervin osalta piti tapah­tua pienin aske­lin ja vaati ponnisteluja.

Edel­lä kuvat­tu­jen tri­adis­ten teemo­jen työstämisen avul­la van­hempi­en omien toivei­den ja tun­tei­den ilmaisu helpot­tui. Tähän suun­taan toi­mi myös ter­api­a­suhde, jos­sa samaa koke­mus­ta oman itsen tärkey­destä välit­tyi ter­apeu­ti­l­ta suo­raan Merville ja Markulle ja myös ter­apeutin Pekka-vau­vaan kohdis­ta­man myön­teisen huomioin­nin, suo­ran kon­tak­tin ja vuorovaiku­tuk­sen välittämänä.

Yhteis­van­hem­muusti­lan kli­ini­nen merk­i­tys ja hyö­dyn­tämi­nen varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoterapiassa

Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­apia on psykoter­api­a­muo­to, jos­sa samanaikaises­ti hoidon kohteena ovat niin van­hem­man ja vau­van väli­nen suhde kuin kum­mankin van­hem­man ja vau­van mieli ja psyykki­nen voin­ti (Sarkki­nen & Savon­lahti 2014; Stern 1995; Baradon 2019). Yhteis­van­hem­muu­den osalta tämä avaa kon­tek­stin, jos­sa on mah­dol­lista työsken­nel­lä samanaikaises­ti eri­lais­ten varhais­ten ja ajanko­htais­ten tri­a­di­en äärel­lä. Näi­hin kolmio­suhteisi­in liit­tyvät mie­len­sisäiset kysymyk­set ovat keskeisiä onnis­tuneen ja tyy­dyt­tävän varhaisen van­hem­muu­den ja yhteis­van­hem­muu­den sekä lapsen kasvun ja kehi­tyk­sen näkökul­mas­ta (Stern 1995; Sarkki­nen & Savon­lahti 2022b).

Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­apia sijoit­tuu ajal­lis­es­ti ajan­jak­soon, jos­sa äidin mie­len on mah­dol­lista muut­tua ja inte­groitua suh­teel­lisen nopeasti. Psykologi­nen äitiys­ti­la mah­dol­lis­taa merkit­täviä mie­len muu­tok­sia, jot­ka usein tun­tu­vat koke­muk­sel­lis­es­ti hyvin syviltä. Näi­den omaan varhaiseen äitiy­teen ja omaan äiti­in ja tältä saadun hoivan koke­muk­seen liit­tyvien teemo­jen tarkastelu on keskeistä varhaises­sa van­hem­muudessa, ja niitä tulee voi­da tavoitel­la ja ymmärtää tämän ajan­jak­son psykoter­api­as­sa. Sik­si pelkkä yksilöp­sykoter­api­a­hoito ilman näitä teemo­ja ei useinkaan ole riit­tävä, oikea tai ”täs­mähoito” tässä elämän­vai­heessa. (Sarkki­nen & Savon­lahti 2022a.)

Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa van­hempi­en omien varhais­ten tri­a­di­asetelmien ja koe­tun yhteis­van­hem­muu­den tutkimi­nen ja pros­es­soin­ti tapah­tuu suh­teessa äitiys- ja isyys­ti­laan, ne huomioiden ja ymmärtäen. Tämä tapah­tuu tarkastele­mal­la samanaikaises­ti van­hem­man varhais­ten ihmis­suhtei­den kolmio­suhtei­ta ja uuden per­heen kolmioasetel­man tuot­tamia ajatuk­sia ja tun­tei­ta. Näi­den dyadis­ten ja tri­adis­ten teemo­jen käsit­te­ly yhtäaikaises­ti ja päällekkäin on keskeistä varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa (Sarkki­nen & Savon­lahti 2014; 2022b). Nämä teemat aktivoitu­vat helpom­min ja väistämät­täkin vau­van läs­nä ollessa. Ter­apeutin mie­len avoime­na pitämi­nen tri­a­dis­ille teemoille ja niiden tuot­ta­mi­nen yhteiseen tutkailu­un van­hem­man oman mie­len ja suhdekoke­musten ymmär­ryk­sen lisäämisek­si on tärkeää ja vält­tämätön­tä. Tämä voi helpot­taa merkit­tävästi varhaista van­hem­muut­ta ja yhteis­van­hem­muut­ta. Tässä työssä esitel­lyn per­heen hyvä tri­adi­nen kap­a­siteet­ti muotou­tui mah­dol­lis­es­ti aikaisem­mista psykoter­api­atyösken­te­ly­istä, parisuh­teen hyvästä tilanteesta, mah­dol­lisu­ud­es­ta psyykkises­ti jo raskau­saikana aloit­taa psykoter­apia ja varhaisen van­hem­muu­den riit­tävästä tyy­dyt­tävyy­destä, vau­van rauhal­lis­es­ta tem­pera­men­tista sekä psykoter­api­antyön jatku­mis­es­ta vau­van syn­tymän jäl­keen. Osansa tähän toi­vat myös ter­api­ati­lanteis­sa vai­htel­e­vat tri­adis­et asetel­mat. Ensim­mäisel­lä tapaus­tutkimuk­sen videoidul­la ter­api­akäyn­nil­lä isä ei ollut läs­nä. Ehkä se teki äidille mah­dol­lisem­mak­si rauhas­sa pohtia per­heen muo­dosta­maa ajanko­htaista uut­ta tri­a­dia ja toisaal­ta omien men­neisyy­den tri­a­di­en merk­i­tyk­siä. Toisaal­ta tärkeää tri­adis­ten asetelmien työstöä ja helpot­tumista tapah­tui myös koko per­heen terapiakerroilla.

Yhteis­van­hem­muudessa keskinäisen luot­ta­muk­sen ja tur­val­lisu­u­den tun­teen lisään­tymi­nen van­hempana on tärkeää (Ranta ym. 2023). Tämä teema on sidok­sis­sa mui­hin tri­a­disi­in teemoi­hin sirku­laaris­es­ti, ja ne vaikut­ta­vat toinen toisi­in­sa. Tässä kuva­tus­sa tapaus­tutkimuk­ses­sa äiti pystyi naut­ti­maan myös puolison­sa van­hem­muud­es­ta vau­van kanssa itse sitä kat­soen ja havain­noiden, eivätkä vaikeat hylkäämiskoke­muk­set oman isän kanssa tulleet tälle esteek­si etenkin, kun niistä voiti­in ter­api­as­sa puhua. Tämän per­heen vau­van suhdekoke­muk­sen van­hempi­en­sa yhteis­van­hem­muud­es­ta voisikin olet­taa ole­van riit­tävän tur­valli­nen ja myön­teinen. Vau­va kykeni ole­maan suh­teel­lisen hel­posti vuorovaiku­tuk­ses­sa kol­menkeskises­ti ja vaikut­ti naut­ti­van siitä. Vau­van varhaiset hyvät tri­adis­et koke­muk­set tal­len­tu­i­v­at häneen ja ovat tiedosta­mat­tomana pääo­mana hänelle myöhem­min elämässä (Depeursinge-Fivaz & Philipp 2014).

Tämä tapaus­tutkimus on yhden vau­vaper­heen tri­adis­ten asetelmien ja varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­apros­essin kuvaus. Tätä tarkastelua ei tehty lähtöko­htais­es­ti tutkimuk­sel­lis­es­ta ase­mas­ta. Voi kuitenkin olet­taa, että tässä esi­in nousseet vau­vaper­heen mon­i­naiset tri­adis­et ja yhteis­van­hem­muu­den teemat ovat suh­teel­lisen yleis­tet­täviä ja tässä jäsen­nel­lyt havain­not kuvit­ta­vat varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­an tri­adista työskentelyä.

Tässä tapausku­vauk­ses­sa havaitut tri­adis­et yhteis­van­hem­muu­teen liit­tyvät teemat ja yhteis­van­hem­muu­den vahvis­tu­mi­nen tuke­vat johdan­nos­sa esitet­tyä teo­reet­tista ajat­telua yhteis­van­hem­muu­den keskeis­es­tä merk­i­tyk­ses­tä ja sen varhai­sista juurista (Stern 1995; Baradon 2019; Depeursinge-Fivaz & Philipp 2014). Yhteis­van­hem­muu­den toteu­tu­misen ja helpot­tumisen ele­men­tit ovat eri­tyisel­lä taval­la läs­nä ja tar­jol­la varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa, jos­sa yhteis­van­hem­muus on merkit­tävä hoidolli­nen sisään­tuloväylä (Stern 1995; Keren 2018; Sarkki­nen & Savon­lahti 2022b). Ymmär­rys ylisukupolvis­es­ti välit­tyvästä yhteis­van­hem­muusti­las­ta (Keren 2018) ja sen merk­i­tyk­ses­tä ja kli­inis­es­tä hyö­dyn­tämis­es­tä varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­as­sa yhteis­van­hem­muut­ta tukies­sa varhaisen van­hem­muu­den ajan­jak­sol­la tuot­taa myön­teistä vau­vaper­heen suhtei­den muu­tos­ta ja näi­den suhtei­den myöhempää hyvää. Tarvi­taan kuitenkin lisää varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­apiatutkimus­ta, jot­ta myös yhteis­van­hem­muut­ta ter­apeut­tise­na sisään­tu­lo­port­ti­na voidaan edelleen vahvis­taa (McHale ym. 2023, 638–650). On myös tärkeää vaki­in­nut­taa varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­an ase­maa varhaisen yhteis­van­hem­muu­den tukemiseen ja vahvis­tamiseen sovel­tuvana psykoterapiamenetelmänä.

Kir­jal­lisu­us

Baradon, Tes­sa (2019). Work­ing with the tri­ad. Teok­ses­sa Work­ing with fathers in psy­cho­an­a­lyt­ic par­ent-infant psy­chother­a­py, 85‒93. Lon­too: Routledge.

Bel­sky, Jay; Put­nam, Sam & Crnic, Kei­th (1996). Copar­ent­ing, par­ent­ing, and ear­ly emo­tion­al devel­op­ment. New Direc­tions for Child and Ado­les­cent Devel­op­ment, 74, 45‒55.

Brown, Geof­frey; Schoppe-Sul­li­van, Sarah; Man­gels­dorf, Sarah & Neff, Cyn­thia (2010). Observed and report­ed sup­port­ive copar­ent­ing as pre­dic­tors of infant-moth­er and infant-father attach­ment secu­ri­ty. Ear­ly Child Devel­op­ment and Care, 180(1‒2), 121‒137.

Caldera, Yvonne & Lind­sey, Eric (2006). Copar­ent­ing, moth­er-infant inter­ac­tion and infant-par­ent attach­ment rela­tion­ship on two-par­ent fam­i­lies. Jour­nal on Fam­i­ly Psy­chol­o­gy, 20(2), 275‒283.

Depeursinge-Fivaz, Elis­a­beth & Philipp, Dianne (2014). The baby and the cou­ple. Lon­too: Routledge.

Fein­berg, Mark (2003). The inter­nal struc­ture and eco­log­i­cal con­text of copar­ent­ing: A frame­work for research and inter­ven­tion. Par­ent­ing: Sci­ence and Prac­tice, 3(2), 95‒131.

Fein­berg, Mark; Kan, Marni & Goslin, Megan (2009). Enhanc­ing copar­ent­ing, par­ent­ing, and child self-reg­u­la­tion: Effects of fam­i­ly foun­da­tions 1 year after birth. Pre­ven­tion Sci­ence, 10, 276–285.

Fivaz, Elis­a­beth (2017). The present moment in the pri­ma­ry tri­an­gle. Psy­cho­an­a­lyt­ic Inquiry, 37(4), 242‒250.

Fraiberg, Sel­ma; Adel­son, Edna & Shapiro, Vivian (1975). Ghosts in the nurs­ery. A psy­cho­an­a­lyt­ic approach to the prob­lems of impaired infant-moth­er rela­tion­ships. Jour­nal of the Amer­i­can Acad­e­my of Child Psy­chi­a­try, 14, 387–421.

Keren, Miri (2018). The con­cept of co-par­ent­hood con­stel­la­tion as the basis of the tri­adic father-infant-moth­er psy­chother­a­py. Sym­po­sium-esi­tys World Asso­ci­a­tion for Infant Men­tal Health (WAIMH) ‑kon­gres­sis­sa Roomas­sa 28.5.2018.

Lieber­man, Ali­cia; Padron, Eelan; Van Horn, Patri­cia & Har­ris, William (2005). Angels in the nurs­ery: The inter­gen­er­a­tional trans­mis­sion of benev­o­lent parental influ­ences. Infant Men­tal Health Jour­nal, 26, 504‒520.

Malm­berg, Mir­ja (2010). Van­hem­man sis­aruk­sen koke­mus äidin ja uuden vau­van yhdessäolosta. Väitöskir­ja. Turun yliopisto.

McHale, James (2007). Chart­ing the bumpy road of copar­ent­hood: Under­stand­ing the chal­lenges of fam­i­ly life. Wash­ing­ton, DC: Zero to Three.

McHale, James (2010). Shared child rear­ing in nuclear, frag­ile, and kin­ship fam­i­ly sys­tems: Evo­lu­tion, dilem­mas, and promise of a copar­ent­ing frame­work. Teok­ses­sa Schulz, Mark S.; Pruett, Mar­sha Kline; Kerig, Patri­cia K. & Parke, Ross D. (toim.), Strength­en­ing cou­ple rela­tion­ships for opti­mal child devel­op­ment: Lessons from research and inter­ven­tion, 77–94. Wash­ing­ton, DC: Amer­i­can Psy­cho­log­i­cal Association.

McHale, James & Lin­dahl, Kristin (toim.) (2011). Copar­ent­ing: A con­cep­tu­al and clin­i­cal exam­i­na­tion of fam­i­ly sys­tems. Wash­ing­ton, DC: Amer­i­can Psy­cho­log­i­cal Association.

McHale, James; Tis­sot, Herve; Maz­zoni, Sil­via; Heden­bro, Mon­i­ca; Salman-Engin, Selin; Philipp, Diane; Dar­wiche, Joelle; Keren, Miri; Collins, Rus­sia; Coates, Eri­ca; Men­si, Mar­ti­na; Cor­boz-Warn­ery, Antoinette & Fivaz-Depeursinge, Elis­a­beth (2023). Fram­ing the work: A copar­ent­ing mod­el for guid­ing infant men­tal health engage­ment with fam­i­lies. Infant Men­tal Health Jour­nal, 44, 638–650.

Ranta, Min­na; Böök, Mar­ja Leena; Palonie­mi, Susan­na & Rönkä, Anna (2023). “Equal­ly, but in our own way”: First-time par­ents’ pre­na­tal expec­ta­tions of copar­ent­ing. Jour­nal of Fam­i­ly Stud­ies, 29(3), 1061‒1081.

Sarkki­nen, Mir­ja & Savon­lahti, Eli­na (2014). Raskausa­jan vuorovaiku­tusp­sykoter­apia. Psykoter­apia, 33(2), 93–110.

Sarkki­nen, Mir­ja & Savon­lahti, Eli­na (2022a). Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­api­an syn­ty ja kehit­tymi­nen Suomes­sa. Juh­lalu­en­to Varhaisen vuorovaiku­tuk­sen psykoter­apia ry:n ”Vuorovaiku­tus val­okeilas­sa” ‑sem­i­naaris­sa Helsingis­sä 13.5.2022.

Sarkki­nen, Mir­ja & Savon­lahti, Eli­na (2022b). Varhainen yhteis­van­hem­muusti­la. Luen­to varhaisen vuorovaiku­tuk­sen koulut­ta­jap­sykoter­apeut­tik­oulu­tuk­ses­sa Turus­sa 1.9.2022.                                                                                      Schul­man, Mar­ja; Kalland, Mir­jam & Sil­ta­la, Pirkko (toim.) (2007). Las­tenpsykoter­apia ja sen vuorovaiku­tuk­sel­liset ulot­tuvu­udet. Helsin­ki: Ther­a­peia-säätiö.                                                                  Stern, Daniel (1995). The moth­er­hood con­stel­la­tion: A uni­fied view of par­ent-infant psy­chother­a­py. Lon­too: Karnac.

Tis­sot, Herve & Favez, Nico­las (2023). The Lau­sanne Tril­oque Play: bring­ing togeth­er devel­op­men­tal and sys­temic per­spec­tives in clin­i­cal set­tings. Aus­tralian and New Zealand Jour­nal of Fam­i­ly Ther­a­py, 44, 511‒520.