Sami Kivikkokangas, Mikael Leiman & Henrik Enckell: Itsehavainnoinnin kehittyminen edellytyksenä itseanalyyttiselle funktiolle

Vaik­ka eri psy­ko­te­ra­pia­suun­tauk­set pyr­ki­vät kaik­ki yhtei­se­nä tavoit­tee­naan poti­laan itse­ha­vain­noin­nin muu­tok­seen, on itsea­na­lyy­siä pidet­ty yhte­nä psy­koa­na­lyy­sil­le eri­tyi­se­nä tavoit­tee­na. Itsea­na­lyyt­ti­sen työn avul­la psy­koa­na­lyyt­ti­nen pro­ses­si voi jat­kua tera­pian päät­ty­mi­sen jäl­keen. Huo­li­mat­ta täs­tä kes­kei­syy­des­tä läpi eri psy­koa­na­lyyt­tis­ten kou­lu­kun­tien itsea­na­lyyt­tis­tä funk­tio­ta ei tema­ti­soi­da tut­ki­muk­sis­sa suo­raan ja empii­ri­nen näyt­tö sii­tä on niuk­kaa. Täs­sä tut­ki­muk­ses­sa yri­täm­me 1) näyt­tää empii­ri­ses­ti, miten itse­ha­vain­noin­ti edel­ly­tyk­se­nä itsea­na­lyyt­ti­sel­le funk­tiol­le voi kehit­tyä ja 2) käyt­tää näi­tä tulok­sia teo­ri­aa raken­ta­val­la taval­la näyt­tä­mään, mitä itsea­na­lyy­si on. Teem­me tämän käyt­täen dia­lo­gis­ta sekvens­sia­na­lyy­siä pal­jon tut­ki­tun Ama­lia X:n ana­lyy­si­tun­tien 152–156 sekvens­sin avul­la, min­kä kaut­ta pyrim­me näyt­tä­mään, miten Ama­lia ase­moi­tuu uudel­la tapaa alus­sa ongel­mal­li­se­na koet­tuun haa­voit­tu­vuu­teen ja häpe­ään. Tar­kas­te­lun fokuk­ses­sa ovat Ama­lian uni­ko­ke­muk­set ja Ama­lian suh­de psy­koa­na­lyy­tik­koon­sa.

Joh­dan­to

Jokai­sen psy­ko­te­ra­pian tavoi­te on, että poti­laal­le on kehit­ty­nyt tera­pian aika­na sel­lai­sia val­miuk­sia, joi­den avul­la hän voi jat­kaa psy­ko­te­ra­peut­tis­ta pro­ses­sia itse­näi­ses­ti tera­pian päät­ty­mi­sen jäl­keen. Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa tra­di­tios­sa kut­sum­me tätä uuden­lais­ta mie­lel­lis­tä kykyä itsea­na­lyyt­ti­sek­si funk­tiok­si, itsea­na­lyyt­ti­sek­si kyvyk­si tai itsea­na­lyyt­ti­sek­si työk­si (Busch 2009; 2013; Freud 1937/1964; Hof­fer 1950; Hor­ney 1942; Kant­rowitz, Katz & Pao­lit­to 1990; Leuzin­ger-Boh­le­ber ym. 2003; Tic­ho 1967). Kykyä itsea­na­lyyt­ti­seen työ­hön on pidet­ty kes­kei­sim­pä­nä psy­koa­na­lyyt­ti­sen hoi­don tavoit­tee­na, erään­lai­se­na kri­tee­ri­nä riit­tä­vän hyväl­le ana­lyy­sil­le ja hoi­don päät­tä­mis­vai­heen aloit­ta­mi­sel­le. Vaik­ka eri psy­ko­te­ra­pia­suun­tauk­set tavoit­te­le­vat kaik­ki (eri kei­noin) itse­ha­vain­noin­ti­ky­vyn uuden­lais­ta kehit­ty­mis­tä psy­ko­te­ra­peut­ti­sen pro­ses­sin tulok­se­na, on itsea­na­lyyt­ti­sen funk­tion kehit­ty­mi­nen näh­ty nime­no­maan psy­koa­na­lyyt­ti­sel­le pro­ses­sil­le eri­tyi­se­nä tavoit­tee­na. Tämä on tot­ta läpi kaik­kien psy­koa­na­lyyt­tis­ten kou­lu­kun­tien: psy­koa­na­lyyt­ti­sen pro­ses­sin lopus­sa poti­laal­le tuli­si olla kehit­ty­nyt kyky itsea­na­lyy­siin. Yksin­ker­tai­ses­ti tämä tar­koit­taa, että poti­las oppii käyt­tä­mään ja käyt­tää eri­tyis­tä psy­koa­na­lyyt­tis­ta dia­lo­gia luon­neh­ti­vaa reflek­tion muo­toa (Busch 2013; Tho­mä & Käc­he­le 1987, 319).

Miten tämä kyky kehit­tyy? Perin­tei­ses­ti on kuvat­tu kak­si kes­keis­tä ajat­te­lu­lin­jaa. Ensim­mäi­sen näkö­kul­man mukaan itsea­na­lyyt­ti­nen funk­tio kehit­tyy ana­lyy­tik­koon samais­tu­mi­sen kaut­ta (Green­son 1967; Hof­fer 1950). Esi­mer­kik­si kun ana­lyy­tik­ko tekee tul­kin­nan, tämä kut­suu poti­laan väliai­kai­ses­ti ja osit­tain iden­ti­fioi­tu­maan ana­lyy­tik­koon (Green­son 1967; Ster­ba 1934). Vähi­tel­len sii­tä, mikä alus­sa saat­toi vaa­tia tie­tois­ta pon­nis­te­lua, alkaa tul­la enem­män esi­tie­tois­ta ja auto­maat­tis­ta. Green­son kuvaa, miten ”tämän tyyp­pi­nen iden­ti­fi­kaa­tio säi­lyy ana­lyy­sin jäl­keen, jol­loin koh­da­tes­saan jotain han­ka­laa poti­las työs­tää tätä itsea­na­lyy­sin kaut­ta” (Green­son 1967, 245).

Vaik­ka­kin itsea­na­lyy­sia pide­tään kes­kei­se­nä kai­kis­sa psy­koa­na­lyyt­ti­sis­sä tra­di­tiois­sa, se on kehit­ty­nyt egop­sy­ko­lo­gi­sen suun­tauk­sen sisäl­lä psy­koa­na­lyy­sin his­to­rias­sa. Ajat­te­lem­me kui­ten­kin, että sen täh­del­li­syys voi­daan näh­dä myös objek­ti­suh­de­teo­rias­sa. Esi­mer­kik­si poti­laan kehit­ty­vä säi­lö­mis­ky­ky (engl. con­tai­ner-con­tai­ned, Bion 1962), mis­sä ensin poti­las ei kyke­ne käsit­te­le­mään ja ”meta­bo­li­soi­maan” eri­lai­sia impuls­se­jaan mut­ta hoi­to­suh­teen kaut­ta kyke­nee otta­maan tämän funk­tion käyt­töön itse. Psy­koa­na­lyy­sin tavoi­te on saa­vu­tet­tu, kun poti­las on sisäis­tä­nyt tämän funk­tion. Tämä on yhtä­pi­tä­vä iden­ti­fi­kaa­tio-hypo­tee­sin kans­sa.

Toi­sen näkö­kul­man mukaan kes­keis­tä on se tapa, miten ana­lyy­tik­ko käsit­te­lee vas­ta­rin­taa (Busch 2006; 2007; 2009; 2013; Gray 1982; 1990; 1994). Kes­kei­se­nä aja­tuk­se­na on, että onnis­tu­nees­sa ana­lyy­sis­sä poti­las kehit­tää kapa­si­tee­tin aja­tel­la ongel­mi­aan ja konflik­te­jaan (Busch 1995). Tämän mah­dol­lis­ta­mi­sek­si ana­lyyt­ti­ses­sä työs­sä pyri­tään kiin­nit­tä­mään huo­mio­ta sii­hen, 1) miten poti­las suo­jau­tuu ja miten tämä suo­jau­tu­mi­nen estää ajat­te­lua ja toi­min­taa ja 2) miten työs­ken­nel­lä poti­laan aut­ta­mi­sek­si aktii­vi­sek­si työs­ken­te­lyn osa­puo­lek­si. Kun poti­las kyke­nee parem­min näke­mään, miten (ajat­te­lua rajoit­ta­vat) defens­sit pide­tään pai­koil­laan (suo­jau­tuak­seen vaa­roil­ta ja peloil­ta), hän voi tul­la parem­min tie­toi­sek­si tie­dos­ta­mat­to­mas­ta mate­ri­aa­lis­ta. Tätä mate­ri­aa­lia voi työs­tää, mikä tekee sii­tä vähem­män vaa­ral­lis­ta. Vie­lä tär­keäm­pää sil­ti on kiin­nit­tää fokus­ta sii­hen, miten poti­las voi väl­tel­lä poten­ti­aa­li­ses­ti käsil­lä ole­vien uusien funk­tioi­den käyt­tä­mis­tä: funk­tioi­den, jot­ka teki­si­vät poti­laas­ta aktii­vi­sen itse­ha­vain­noin­nis­sa ja reflek­tios­sa. 

Lyhyes­ti ensim­mäi­ses­sä mal­lis­sa itsea­na­lyy­si kehit­tyy (epäs­pe­si­fi­ses­ti) iden­ti­fi­kaa­tion kaut­ta ana­lyy­tik­koon ja hänen funk­tioi­hin­sa. Toi­ses­sa mal­lis­sa itsea­na­lyyt­ti­nen kapa­si­teet­ti raken­tuu vas­ta­rin­ta­työs­ken­te­lyn kaut­ta koh­ti funk­tioi­ta, jot­ka raken­tu­vat täs­tä samas­ta kapa­si­tee­tis­ta. Nämä kak­si mal­lia ovat teo­reet­ti­sia raken­nel­mia, ja klii­ni­kot yhdis­tä­vät nii­tä, mut­ta klii­ni­ses­sä teo­rias­sa ne on ero­tet­tu. Molem­mis­sa mal­leis­sa poti­las saa­vut­taa kapa­si­teet­tia ”näh­dä” enem­män aja­tuk­si­aan ja tun­tei­taan sekä myös kehit­ty­neen kyvyn aja­tel­la nii­tä, mut­ta rei­tit näi­hin kapa­si­teet­tei­hin ovat eri­lai­set (Busch 2019; 2009).

Itse­ha­vain­noin­ti on perin­tei­ses­ti vii­tan­nut poti­laan havain­toi­hin omas­ta koke­muk­ses­taan, jois­tain hänen koke­muk­sen­sa puo­lis­ta kuten aja­tuk­sis­ta, tun­teis­ta, asen­teis­ta tai reak­tiois­ta (Val­ko­nen 2018). Itse­ha­vain­noin­nin kehit­ty­mi­nen edel­ly­tyk­se­nä itsea­na­lyyt­ti­sel­le työl­le vai­kut­taa ole­van ylei­ses­ti tun­nus­tet­tu kehi­tys­lin­ja psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sä perin­tees­sä (Busch 1995). Itsea­na­lyy­sil­la vii­ta­taan kykyyn havain­noi­da ja reflek­toi­da omaa käyt­täy­ty­mis­tään, tun­tei­taan tai fan­t­asioi­taan taval­la, joka joh­taa ilmiön ymmär­tä­mi­seen uudes­sa valos­sa (Kant­rowitz ym. 1990). Niin­pä kes­kei­nen ero siir­ty­mi­ses­sä itse­ha­vain­noin­nis­ta itsea­na­lyyt­ti­seen toi­min­taan vai­kut­taa ole­van poti­laan kyvys­sä käsi­tel­lä itse­ha­vain­to­jaan taval­la, joka joh­taa johon­kin uuteen – joka joh­taa muun­tu­nee­seen suh­tee­seen suh­tees­sa ilmi­öön. Tämän lisäk­si poti­laan käsi­tys ilmiös­tä on tie­tys­ti rikas­tu­nut ja kehit­ty­nyt tera­peut­ti­sen pro­ses­sin kaut­ta. Huo­li­mat­ta itsea­na­lyyt­ti­sen funk­tion kes­kei­syy­des­tä psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian ja käy­tän­nön osal­ta empii­ri­nen tut­ki­mus itsea­na­lyy­sis­tä ja sii­tä, miten se saa­vu­te­taan, on niuk­kaa (Fal­ken­ström ym. 2017; Fal­ken­ström & San­dell 2007; Kant­rowitz, Katz & Pao­lit­to 1990; Leuzin­ger-Boh­le­ber ym. 2003).

Kehi­ty­sas­ke­leet, joi­ta on otet­tu uusis­sa mik­roa­na­lyyt­ti­sis­sa poti­laan ilmai­sun tut­ki­mus­me­ne­tel­mis­sä, ovat mah­dol­lis­ta­neet yksi­tyis­koh­tai­sem­man psy­koa­na­lyyt­ti­sen pro­ses­sin ja mene­tel­män tut­ki­muk­sen sii­tä, miten vuo­ro­vai­ku­tus kehit­tyy klii­ni­ses­sä tilan­tees­sa. Täs­sä nyt esi­tel­tä­väs­sä tut­ki­muk­ses­sa käy­täm­me dia­lo­gis­ta sekvens­sia­na­lyy­siä ilmai­sun mik­roa­na­lyyt­ti­se­na mene­tel­mä­nä, kun pyrim­me ensin näyt­tä­mään toteen empii­ri­ses­ti, miten itse­ha­vain­noin­nin kehit­ty­mi­nen muo­dos­taa edel­ly­tyk­sen itsea­na­lyyt­ti­sen funk­tion kehit­ty­mi­sel­le. Tar­kas­te­lem­me Ama­lia X:n tun­net­tua psy­koa­na­lyyt­tis­ta tapaus­ta ja hänen ana­lyy­sin­sa tun­te­ja 152–156 osoit­taak­sem­me, miten tämä tapah­tuu. Toi­sek­si pyrim­me sel­ven­tä­mään, mitä itsea­na­lyy­si on käyt­täen mate­ri­aa­lia teo­ri­aa raken­ta­val­la taval­la. 

Poti­las, tera­peut­ti ja klii­ni­nen mate­ri­aa­li

Ama­lia X (Käc­he­le ym. 2006; Tho­mä & Käc­he­le 2007) on yksi eni­ten tut­ki­tuis­ta psy­koa­na­lyyt­ti­sis­ta tapauk­sis­ta. Tul­les­saan psy­koa­na­lyy­siin Ama­lia X oli 35-vuo­tias opet­ta­ja, jon­ka kes­kei­si­nä hoi­toon hakeu­tu­mi­sen syi­nä oli­vat itse­tun­toon liit­ty­vät han­ka­luu­det, jot­ka oli­vat altis­ta­neet hän­tä masen­nuk­sel­le. 

Ama­lia kär­si hir­su­tis­mis­ta (vah­vas­ta kar­voi­tuk­ses­ta ympä­ri kehoa). Hän koki itsen­sä lei­ma­tuk­si ja esty­neek­si muo­dos­ta­maan intii­me­jä suh­tei­ta, vaik­ka kyke­ni­kin pii­lot­ta­maan stig­man­sa muil­ta. Ama­lian isää on kuvat­tu jäy­käk­si ja jous­ta­mat­to­mak­si, jol­la oli han­ka­luut­ta kom­mu­ni­koi­da tun­ne­ta­sol­la ja joka oli pois­sa Ama­lian lap­suu­des­sa. Ama­lian äitiä puo­les­taan on kuvat­tu elä­väk­si ja kul­tu­rel­lik­si, joka oli kär­si­nyt mie­hen­sä pois­sao­le­vuu­des­ta. Äitin­sä vaka­van sai­rau­den takia Ama­lia lähe­tet­tiin 5‑vuotiaana tätin­sä luok­se asu­maan, mis­sä hän asui kym­me­nen vuot­ta. Vaik­ka­kin Ama­lia menes­tyi kou­lus­sa, hän kär­si tätin­sä ja iso­äi­tin­sä tiu­kas­ta uskon­nol­li­ses­ta kas­va­tuk­ses­ta.

Rat­kai­su­na hir­su­tis­miin Ama­lia oli nuo­res­ta pitäen halun­nut alkaa nun­nak­si ja oli­kin men­nyt luos­ta­riin 20-vuo­ti­aa­na. Hän eli anka­raa uskon­nol­lis­ta elä­mää, kär­si syyl­li­syy­den tun­teis­ta mut­ta kään­tyi pois (ennen ana­lyy­sin alkua) kir­kon pii­ris­tä. (Käc­he­le ym. 2006; Käc­he­le, Schach­ter & Tho­mä 2008; Levy, Ablon & Käc­he­le 2012; Tho­mä & Käc­he­le 1994a, 1994b.)

Ana­lyy­tik­ko­na toi­mi koke­nut ja hyvin tun­net­tu psy­koa­na­lyy­tik­ko. Tapaus­ma­te­ri­aa­li kerät­tiin yhteis­työs­sä Ulmin yli­opis­ton psy­ko­te­ra­peut­ti­sen kes­kuk­sen kans­sa. Se koos­tuu 517 ääni­nau­hoi­te­tus­ta tun­nis­ta, jot­ka on myös lit­te­roi­tu. Näis­tä 517 tun­nis­ta olem­me valin­neet tun­nit 152–156 tar­kem­paan ana­lyy­siin. Tun­ti 152 ana­ly­soi­tiin käyt­täen ääni­nau­hoi­tet­ta sekä trans­krip­tio­ta. Tun­tien 153–156 osal­ta käy­tim­me vain trans­krip­tioi­ta.

Valin­ta näi­den tun­tien käy­tös­tä teh­tiin aiem­man tut­ki­muk­sen perus­teel­la Ama­lian tapauk­ses­ta; tun­tia 152 on pidet­ty erin­omai­se­na esi­merk­ki­nä psy­koa­na­lyyt­ti­ses­tä pro­ses­sis­ta ja tek­nii­kas­ta sekä klii­ni­ses­ti (Akh­tar 2007; Jime­nez 2004; Käc­he­le ym. 2006; Tho­mä & Käc­he­le 1994) että empii­ri­ses­ti (Alba­ni ym. 2006; Buch­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2015). Kes­kei­nen tee­ma ennen näi­tä tun­te­ja oli Ama­lian toi­ve olla joku mer­kit­tä­vä ana­lyy­ti­kol­le (hän antoi esi­mer­kik­si ana­lyy­ti­kol­le kel­lon, jon­ka toi­voi lyö­vän heil­le molem­mil­le; ks. Tho­mä & Käc­he­le 1994a; 1994b).

Ama­lian ana­lyy­si tapah­tui osa­na tut­ki­mus­a­se­tel­maa. Tämä herät­tää kysy­myk­siä sii­tä, mitä tämä tut­ki­mus­a­se­tel­ma ja ääni­nau­hoi­tuk­sen käyt­tö mer­kit­si Ama­lial­le ja hänen ana­lyyt­ti­sel­le pro­ses­sil­leen. Mei­dän tie­tääk­sem­me tämä kes­kei­sek­si tee­mak­si tule­va kysy­mys ei aiem­min ole tul­lut tema­ti­soi­duk­si ana­lyy­sis­sä (pois lukien tie­toi­nen suos­tu­mus tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­mi­ses­ta ja mate­ri­aa­lin anta­mi­ses­ta myös tut­ki­mus­käyt­töön).

Mene­tel­mä: Dia­lo­gi­nen sekvens­sia­na­lyy­si (DSA)

Ana­lyy­tik­koi­na kuun­te­lem­me ana­ly­san­din ilmai­sua useis­ta näkö­kul­mis­ta, ja nämä joh­ta­vat eri­lai­siin aut­ta­viin inter­ven­tioi­hin ana­lyy­ti­kon osal­ta. Kak­si näkö­kul­maa, kuten Bol­las (2011) on toden­nut, voi­daan eri­tyi­ses­ti näh­dä toi­si­aan täy­den­tä­vi­nä ele­ment­tei­nä klii­ni­seen tilan­tee­seen. Ensim­mäi­ses­sä näkö­kul­mas­sa ana­lyy­tik­ko kuun­te­lee ana­ly­san­din vapai­den asso­si­aa­tioi­den sisäl­töä: mis­tä ana­ly­san­di puhuu ja miten hän suh­tau­tuu näi­hin havain­toi­hin. Tämä on ”freu­di­lai­nen kuun­te­lun tapa”. (Bol­las 2011.) Toi­nen näkö­kul­ma fokusoi suo­rem­min ana­ly­san­din ja ana­lyy­ti­kon väli­seen suh­tee­seen. Ana­lyy­tik­ko kuun­te­lee ilmai­sua kiin­nit­täen eri­tyis­tä huo­mio­ta trans­fe­rens­si­ma­te­ri­aa­liin: miten ana­lyy­tik­ko ana­ly­san­din ilmai­sun vas­taa­not­ta­ja­na vai­kut­taa vapaan asso­si­aa­tion flow’hun. Tämä on ”objek­ti­suh­de­ta­pa kuun­nel­la” (Bol­las 2011). Klii­nik­koi­na käy­täm­me näi­tä molem­pia tapo­ja kuun­nel­la, vaik­ka­kin yksi tai toi­nen voi pai­koi­tel­len pai­not­tua enem­män lähes­ty­mis­ta­vois­sam­me klii­ni­seen mate­ri­aa­liin – riip­puen ana­ly­san­dis­ta, omas­ta taus­ta­kou­lu­tuk­ses­tam­me tai miel­ty­myk­sis­täm­me.

Täs­sä tut­ki­muk­ses­sa käy­täm­me dia­lo­gis­ta sekvens­sia­na­lyy­siä laa­dul­li­se­na mik­roa­na­lyyt­ti­se­nä mene­tel­mä­nä ana­ly­soi­maan Ama­lian ilmai­sua tun­tien 152–156 aika­na. Ana­ly­san­din ja ana­lyy­ti­kon ilmai­su­jen ”kuun­te­lun tapa­na” DSA on klii­ni­nen mate­ri­aa­lin luen­ta­ta­pa, joka pyr­kii pitä­mään mie­les­sä näi­tä molem­pia näkö­kul­mia. Avaam­me tätä tar­kem­min seu­raa­vis­sa kap­pa­leis­sa. Kui­ten­kin DSA:n tut­ki­muk­sel­li­ses­sa käy­tös­sä suh­tees­sa ”perin­tei­seen klii­ni­seen kuun­te­lun tapaan” on joi­tain mer­kit­tä­viä ero­ja: sii­nä mis­sä klii­ni­ses­sä prak­tii­kas­sa ana­lyy­tik­ko voi aina vah­vis­taa ja uudel­leen jäsen­tää tul­kin­to­jaan ana­ly­san­din kans­sa in vivo, täl­lais­ta ylel­li­syyt­tä ei tut­ki­mus­a­se­tel­mas­sa ole. Täs­sä tut­ki­muk­sen objek­ti ei voi ”vas­tus­taa” ja kor­ja­ta tut­ki­joi­den joh­to­pää­tök­siä. 

Laa­dul­li­set erot käy­tet­tä­vis­sä ole­vas­sa klii­ni­ses­sä mate­ri­aa­lis­sa tuo rajoi­tuk­sia sen käyt­töön. Täs­tä huo­li­mat­ta Ama­lian koko ana­lyy­sin saa­ta­vil­la olo ääni­nau­hoit­tei­den ja trans­krip­tioi­den muo­dos­sa mah­dol­lis­taa tut­ki­joil­le mate­ri­aa­lin mik­roa­na­lyy­sin ja itse­ha­vain­noin­nin kehit­ty­mi­sen tut­ki­mi­sen sel­lai­sel­la yksi­tyis­koh­tai­suu­del­la (ja laa­juu­del­la), mikä muu­ten ei oli­si mah­dol­lis­ta (ks. Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019). Tek­ni­set yksi­tyis­koh­dat DSA:n teo­rias­ta ja käy­tös­tä mene­tel­mä­nä tapaus­tut­ki­muk­sis­sa on kuvat­tu aiem­mis­sa meto­do­lo­gi­sem­min pai­not­tu­neis­sa artik­ke­leis­sam­me (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019; Kivik­ko­kan­gas, Lei­man & Lai­ti­la 2018; Kivik­ko­kan­gas, Lei­man, Lai­ti­la & Sti­les 2020; Lei­man 1992; 1994; 1997; 2000; 2002; 2004; 2006; 2011; 2012; Tik­ka­nen 2015; Val­ko­nen 2018). 

DSA perus­tuu Bakh­ti­nin ilmai­su­teo­ri­aan (1984). Kes­kei­nen idea on: puhu­ja aina asemoi/positioi itsen­sä suh­tees­sa viit­taus­koh­tee­seen (”asia”, mis­tä hän puhuu) sen perus­teel­la, kenel­le hän puhuu (vas­taa­not­ta­ja). Ilmai­sut ovat aina osoi­tet­tu­ja jol­le­kul­le ja ne viit­taa­vat johon­kin. Lisäk­si ana­lyy­tik­ko ei ole ainut ilmai­sun vas­taa­not­ta­ja (ks. myös Hei­mann 1950; ”näky­mät­tö­mät toi­set”). Jopa yksi­tyi­set aja­tus­kul­kum­me on osoi­tet­tu­ja sisäi­sel­le toi­sel­le (supe­re­go), ja sen vas­taus­ta odo­te­taan ja enna­koi­daan. ”Mis­tä puhu­taan” ja ”kenel­le puhu­taan” muo­vaa­vat sitä tapaa, miten puhu­ja raken­taa ilmai­sun­sa (mukaan lukien ilmai­sun pro­so­dit kva­li­tee­tit). Tut­ki­mus­käy­tös­sä DSA jäl­jit­tää tätä sisäl­lön ja vas­taa­not­ta­jan dynaa­mis­ta vas­ta­vuo­roi­suut­ta mis­sä tahan­sa kom­mu­ni­ka­tii­vi­ses­sa tilan­tees­sa.

Ilmai­sun ana­lyy­sin perus­yk­sik­kö DSA:ssa on suh­de viit­taus­koh­tee­seen (stance to the refe­ren­tial object) eli se, miten puhu­ja ase­moi itsen­sä suh­tees­sa sii­hen asiaan/sisältöön, jos­ta hän puhuu. Ilmai­sut näyt­tä­vät puhu­jan ase­man suh­tees­sa viit­taus­koh­tee­seen. Täs­sä kon­teks­tis­sa koh­de (engl. object) ei ole toi­nen ihmi­nen (kuten yleen­sä käy­täm­me psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa kes­kus­te­lus­sa), vaan toi­min­nan koh­de eli suh­tees­sa sii­hen ”asi­aan”, mihin ihmi­nen ase­moi itsen­sä (esi­mer­kik­si havain­to, jos­ta ana­ly­san­di puhuu). Kun puhum­me jos­tain, väis­tä­mät­tä kom­mu­ni­koim­me myös hen­ki­lö­koh­tai­sen ase­moi­tu­mi­sem­me (engl. per­so­nal stance) suh­tees­sa tuo­hon koh­tee­seen – oli tuo koh­de sit­ten toi­nen hen­ki­lö, tär­keä puo­li itses­täm­me, tilan­ne maa­il­mas­sa, uni tai muis­to, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tär­keä aja­tus tai mikä tahan­sa koke­mus arki­päi­väs­säm­me (Lei­man 2011).

Reflek­tii­vi­set kom­men­tit omis­ta tun­teis­ta tai väliin tule­vat kom­men­tit (”Idioot­ti­mais­ta”) ovat suo­ria esi­merk­ke­jä suh­tees­ta (ei spe­si­fioi­tu täs­sä) viit­taus­koh­tee­seen – näis­sä kom­men­teis­sa puhu­ja näyt­tää avoi­mes­ti, miten hän suh­tau­tuu nii­hin asioi­hin, jois­ta hän puhuu. Epä­suo­ria esi­merk­ke­jä suh­tees­ta eri­lai­siin viit­taus­koh­tei­siin voi­vat olla idio­syn­kraat­tis­ten sano­jen käyt­tö, epä­röin­nit ja tauot, jot­ka voi­vat vii­ta­ta 1) ongel­mal­li­seen suh­tee­seen ei-arti­ku­loi­tuun koh­tee­seen (esi­mer­kik­si ana­ly­san­di kokee han­ka­luut­ta suh­tees­sa mie­les­sä ole­vaan asi­aan) ja/tai 2) akti­voi­tu­nee­seen ongel­mal­li­seen trans­fe­rens­si­fan­ta­si­aan ana­lyy­ti­kos­ta (toi­sin sanoen sii­hen, mil­lai­sen kuvan vas­taa­not­ta­jas­ta ana­ly­san­di raken­taa). Ymmär­ret­tä­väs­ti suh­de koh­tee­seen hei­jas­taa molem­pia, ja näi­den kah­den dimen­sion dyna­miik­ka, eli sisäl­lön ja vas­taa­not­ta­jan, muo­dos­taa fokuk­sen DSA:ssa.

Tii­vis­täen, käyt­täen tavan­omai­sem­paa psy­koa­na­lyyt­tis­tä puhun­taa, DSA:n kaut­ta kat­so­taan, miten koke­mus ana­lyy­ti­kos­ta vai­kut­taa nii­hin asioi­hin, jois­ta ana­ly­san­di kyke­nee puhu­maan; kat­so­taan dyna­miik­kaa trans­fe­rens­sin ja tavoi­tet­ta­vien asioi­den välil­lä, kuten tämä näkyy ilmai­sus­sa. Niin­pä ehdot­tai­sim­me Bakh­ti­nin ilmai­su­teo­rian tar­joa­van hedel­mäl­li­sen tavan käyt­tää toi­si­aan täy­den­tä­väs­ti näi­tä kah­ta näkö­kul­maa, freu­di­lais­ta ja objek­ti­suh­de­ta­paa, klii­ni­sen mate­ri­aa­lin luen­nas­sa: se, mis­tä puhuu, ja se, kenel­le sanan­sa osoit­taa, ovat aina vas­ta­vuo­roi­ses­sa yhtey­des­sä toi­siin­sa (Lei­man 2012).

Yksi­tyis­koh­tai­nen esi­merk­ki voi toi­mia par­haa­na tapa­na näyt­tää, miten mate­ri­aa­lin mik­roa­na­lyy­sia teh­dään DSA:ssa. Vin­je­tis­sä 1 olem­me koros­ta­neet ilmai­sun viit­taus­koh­teen ja alle­vii­van­neet hypo­tee­sim­me suh­tees­ta koh­tee­seen. Ana­ly­soi­des­sa trans­krip­tioi­ta ei ole mah­dol­lis­ta käyt­tää ana­ly­san­din non­ver­baa­lis­ta kom­mu­ni­kaa­tioi­ta mää­rit­tääk­sem­me suh­det­ta koh­tee­seen. Ymmär­ret­tä­väs­ti nämä kom­mu­ni­kaa­tiot (kuten kas­vo­jen peit­tä­mi­nen, asen­non vaih­ta­mi­nen) ovat mitä tär­keim­piä merk­ke­jä ana­lyy­ti­kon yri­tyk­sel­le tun­nis­taa ana­ly­san­din suh­det­ta viit­taus­koh­tee­seen. Lisäk­si suu­rin osa trans­krip­tiois­ta ei väli­tä ana­ly­san­din ään­tä, toi­sin sanoen sen eri sävy­jä ja ryt­me­jä. Nume­rot suluis­sa viit­taa­vat tauon pituuk­siin sekun­neis­sa.

Tut­ki­muk­sen pro­ses­si

Ana­lyy­si ete­ni kol­mes­sa vai­hees­sa: 1) Ama­lian tun­ti 152 valit­tiin ana­lyy­sin aloi­tus­koh­dak­si semant­tis­ten posi­tioi­den hah­mot­ta­mi­sel­le. Tämä valin­ta teh­tiin aiem­man tut­ki­mus­kir­jal­li­suu­den perus­teel­la, mis­sä tämä tun­ti oli valit­tu niin klii­ni­sin (Akh­tar 2007; Jime­nez 2004; Käc­he­le ym. 2006; Tho­mä & Käc­he­le 1994) kuin empii­ri­sin perus­tein (Alba­ni ym. 2006; Bucc­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2006) erin­omai­sek­si esi­mer­kik­si psy­koa­na­lyyt­ti­ses­tä pro­ses­sis­ta ja tek­nii­kas­ta. 2) Ama­lian uni ja sii­nä näyt­täy­ty­vät posi­tiot hah­mo­tet­tiin kes­kei­sek­si ongel­mal­li­sen koke­muk­sen ana­lyy­sin läh­tö­koh­dak­si, jon­ka kehi­tys­tä seu­ra­sim­me tun­tien 152–156 ajan. Ensim­mäi­nen kir­joit­ta­ja oli tutus­tu­nut koko klii­ni­seen aineis­toon ja valit­si tut­ki­mus­ky­sy­myk­sen ohjaa­ma­na vin­jet­te­jä tar­kem­paan ana­lyy­siin data­ses­sio­ryh­mään1. Tun­ti 152 ana­ly­soi­tiin käyt­täen ääni­nau­haa ja trans­krip­tio­ta. Tun­nit 153–156 ana­ly­soi­tiin käyt­täen ääni­nau­hoi­hin perus­tu­via lit­te­raa­tioi­ta. 3) Kun ana­lyy­sit tun­neis­ta 152–156 oli teh­ty, oli mah­dol­lis­ta pala­ta takai­sin tun­tiin 152 ja arvioi­da, toi­ko uuden­lai­nen kehit­ty­nyt ymmär­rys uusia näkö­kul­mia alun proble­ma­tiik­kaan.

Ama­lian ongel­mal­li­sen koke­muk­sen ana­lyy­si – uni tun­nil­la 152

Ama­lian kes­kei­nen ongel­mal­li­nen tee­ma, jota tulem­me seu­raa­maan tun­tien 152–156 ajan, tulee näky­viin Ama­lian unes­sa heti tun­nin 152 alus­sa. Kes­kei­nen tee­ma Ama­lian ana­lyy­sis­sä tun­tia edel­täen oli ollut Ama­lian toi­ve olla joku, joka oli­si eri­tyi­nen ana­lyy­ti­kol­le. Esi­mer­kik­si hän oli anta­nut ana­lyy­ti­kol­le lah­jak­si kel­lon, joka tikit­täi­si heil­le kah­del­le (ks. Tho­mä & Käc­he­le 1994). Tilan puut­teen takia näy­täm­me vain rajoi­te­tus­ti valit­tu­ja vin­jet­te­jä. Rivi­nu­me­rot ovat muka­na, jot­ta luki­ja voi saa­da kuvaa, mis­tä koh­taa tun­tia näy­te on otet­tu.

Vin­jet­ti 1 (tun­ti 152, rivit 44–63)2

Ama­lia: hhhhhh (7) vii­me yönä näin unta tänä aamu­na (2) (1) kel­lo oli juu­ri soi­nut (1,4) minut oli mur­hat­tu tika­ril­la 

Ana­lyy­tik­ko: hm

Ama­lia: mut­ta se oli tosin (0,7) kuin fil­mis­sä (2,2) minun piti maa­ta aika pit­kään (1) mahal­la­ni ja tika­ri oli seläs­sä ja (2,2) sit­ten tuli aika pal­jon ihmi­siä (5) ja (2) en enää tie­dä mitä var­ten (-) pitää käsiä aloil­laan joten­kin niin kuin kuol­lut 

Ana­lyy­tik­ko: :hm

Ama­lia: minul­le oli hyvin noloa että hame oli luis­kah­ta­nut niin ylös (1) takaa  

Ana­lyy­tik­ko: : hm

Ama­lia: ja sit­ten tuli (1) kol­le­ga hyvin sel­väs­ti näh­tä­vis­sä XY:stä se oli kaik­kein ensim­mäi­nen työ­paik­ka­ni (1) hän veti tika­rin seläs­tä­ni ja otti sen mukaan­sa en tie­dä se oli ikään kuin mat­ka­muis­to (2) ja sit­ten tuli nuo­ri pari tie­dän vain, että mies oli nee­ke­ri
ja sit­ten he leik­ka­si­vat pois tuk­ka­ni ja aikoi­vat tosi­aan teh­dä sii­tä peruu­kin, luul­lak­se­ni (2) ja se oli minus­ta todel­la kau­he­aa (2) ja he alkoi­vat sit­ten leik­kaa­maan­kin (3) ja (2) sit­ten nousin ylös (2) ja menin (kevyt nau­rah­dus) kam­paa­jal­le (3) (nie­lai­see) tar­koi­tan että herä­tys­kel­lo soi juu­ri sil­loin (1) (nie­lai­see) soi­nut (3) ja herä­sin 

Kuten olem­me aiem­min kuvan­neet (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019) Ama­lia ete­nee unen ker­to­mi­seen kuvaa­mal­la aluk­si sen ulkoi­set puit­teet (rivit 44–45). Sii­hen hän myös lopet­taa (rivit 62–63), mikä koros­taa unen sisäl­lön ja herää­mi­sen jäl­keis­ten tapah­tu­mien eril­li­syyt­tä. Hius­ten leik­kaa­mi­nen ja peruu­kin teke­mi­nen lie­ne­vät viit­taus­koh­tei­na kui­ten­kin mer­ki­ty­syh­tey­des­sä kam­paa­jal­le mene­mi­seen. 

Itse unen ker­ron­ta voi­daan jakaa temaat­ti­ses­ti kol­meen koh­tauk­seen. Ensim­mäi­nen koh­taus alkaa suo­ral­la kuvauk­sel­la ”minut oli mur­hat­tu tika­ril­la” (46). Ama­lia ilmai­see suh­tau­tu­mi­sen­sa tapah­tu­maan siir­ty­mäl­lä̈ tar­kas­te­le­maan sitä ulko­puo­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta ikään kuin hän oli­si kat­so­ja elo­ku­vis­sa (47). 

Tätä seu­raa yksi­tyis­koh­tai­sem­pi kuvaus (48), joka tii­vis­tyy ilmai­suun ”jol­lain tapaa kuin kuol­lut” (50). Huo­mio­ta kiin­nit­tä­vät sitä edel­tä­vät sanat ”minun täy­tyi pysyä makaa­mas­sa” ja ”en enää tie­dä mitä var­ten (-) pitää käsiä aloil­laan”. Jokin pakot­taa Ama­lian liik­ku­mat­to­muu­teen, mut­ta hän ei saa sii­hen kos­ke­tus­ta. Kuvauk­sen näkö­kul­ma huo­juu koke­van ja havain­noi­van posi­tion välil­lä. Sitä ilmen­tää viit­taus­koh­teen het­kel­li­nen vaih­tu­mi­nen (49) pai­kal­le tule­viin ihmi­siin. 

Seu­raa­vas­sa (51) Ama­lia samas­tuu täy­sin koke­muk­seen­sa unes­sa ais­ties­saan hameen nous­seen ylös. Ilmai­suun sisäl­tyy sel­keä semant­ti­nen posi­tio. Hameen nouse­mi­nen ”niin ylös” oli ”hyvin noloa minul­le” sisäl­tää sekä viit­taus­koh­teen että suh­teen sii­hen. ”Sehr pein­lich” on Ama­lian ensim­mäi­nen ilmai­su hänen suh­tees­taan hamee­seen ja pai­kal­la ole­viin ihmi­siin. Ääni­nau­hal­la Ama­lian into­naa­tio antaa yksi­tyis­koh­tai­sem­man vih­jeen hänen suh­tees­taan viit­taus­koh­tee­seen. Hänen äänen­sä on ikään kuin itkun kyn­nyk­sel­lä, se mel­kein tukah­tuu, mut­ta Ama­lia koko­aa itsen­sä lopet­taak­seen lauseen­sa. 

Seu­raa­va koh­taus kuvaa Ama­lian kol­le­gan, joka veti tika­rin pois (52–56). Teon suo­ra­vii­vai­nen kuvaus mää­rit­te­lee kol­le­gan toi­min­nan laa­tua. Sen kes­kel­lä on siir­ty­mä havain­noi­vaan posi­tioon ”jon­ka saa­toin hel­pos­ti näh­dä” ja toden­nä­köi­ses­ti ana­lyy­ti­kol­le osoi­tet­tu sel­ven­nys mie­hen iden­ti­tee­tis­tä. 

DSA:ssa kiin­ni­te­tään huo­mio­ta sano­jen valin­taan. Puhu­jan suh­de viit­taus­koh­tee­seen on usein upo­tet­tu sanan kie­lel­li­seen mer­ki­tyk­seen. Täs­sä ”mat­ka­muis­to” luon­neh­tii kol­le­gan suh­tau­tu­mis­ta tika­riin, joka oli isket­ty Ama­lian sel­kään. Tika­ri ja mat­ka­muis­to sisäl­tä­vät toden­nä­köi­ses­ti san­gen rik­kaan vii­te­ver­kos­ton. Ama­lian on vai­kea löy­tää sil­le osu­vaa ilmai­sua, mikä ilme­nee kom­men­toi­vis­sa sanois­sa ”ja en tie­dä” ja ”se oli kuin”. 

Dia­lo­gi­ses­sa sekvens­sia­na­lyy­sis­sä on kui­ten­kin varot­ta­va spe­ku­loi­mas­ta tika­rin ja mat­ka­muis­ton sym­bo­liik­kaa. Jäl­ki­kä­teen toteu­tu­vas­sa ana­lyy­sis­sa poti­las ei voi ottaa kan­taa tul­kin­nan koh­dal­li­suu­teen. Ama­lia kuvaa täs­sä toi­sen ihmi­sen toi­min­taa, mikä tämän näkö­kul­mas­ta näyt­tää mut­kat­to­mal­ta, tilan­tees­sa koh­dal­li­sel­ta teol­ta. Toi­mi­ja menee tie­hen­sä kiin­nit­tä­mät­tä huo­mio­ta Ama­lian koke­muk­seen. 

Kol­mas koh­taus (57–61) sisäl­tää saman­kal­tai­sen jän­nit­teen oman ja tois­ten semant­ti­sen posi­tion välil­lä suh­tees­sa samaan viit­taus­koh­tee­seen. Se on täs­sä Ama­lian tuk­ka. Sekvens­sin ete­ne­mi­nen on lähes ident­ti­nen koh­tauk­sel­le kol­le­gan kans­sa. Ensim­mäi­sek­si Ama­lia kuvaa nuo­ren­pa­rin, mitä täy­den­tää yksi­tyis­koh­tai­sem­pi havain­to mie­hes­tä (”Muis­tan vain että hän oli nee­ke­ri3). Sii­nä mis­sä kol­le­ga muun­si tika­rin mat­ka­muis­tok­si, nuo­ri­pa­ri halu­aa lei­ka­ta Ama­lian hiuk­set ja teh­dä niis­tä peruu­kin. Ama­lia kes­keyt­tää tapah­tu­man kuvaa­mi­sen eri­tyi­sel­lä suh­tau­tu­mi­sen ilmai­sul­la ”ja se vai­kut­ti todel­la kau­heal­ta” (60) ja jat­kaa kah­den sekun­nin tauon jäl­keen, että paris­kun­ta todel­la alkoi lei­ka­ta hänen tuk­kaan­sa. Myös täs­sä tapah­tu­mas­sa Ama­lia on kuin lamaan­tu­nut eikä mah­da hei­dän toi­min­nal­leen mitään. Heil­lä ei sen sijaan näy­tä ole­van mitään suh­det­ta Ama­lian kau­huun. 

Uni lop­puu äkil­li­ses­ti asso­sia­tii­vi­seen viit­tauk­seen kam­paa­jas­ta. Se kään­tää aamun tapah­tu­mien ajal­li­sen jär­jes­tyk­sen vii­mei­seen ilmai­suun näh­den, kuvauk­seen herää­mi­ses­tä. Herä­tys­kel­los­ta ja herää­mi­ses­tä Ama­lian unta kos­ke­va selon­te­ko myös alkoi. 

Unen temaat­ti­nen yhte­näi­syys sisäl­tyy jän­nit­tee­seen tois­ten näen­näi­sen välin­pi­tä­mät­tö­män tai kevyen suh­tau­tu­mi­sen (ohi­kul­ki­jat, kol­le­ga, nuo­ri­pa­ri) ja Ama­lial­le eri­tyi­sen mer­ki­tyk­sel­lis­ten koh­tei­den (tika­ri, hame, hänen hiuk­sen­sa) välil­lä. Hän on kuin avu­ton ja lamaan­tu­nut uhri suh­tees­sa toi­siin, jot­ka ovat vapai­ta toi­mi­maan ja voi­vat teh­dä hänel­le mitä vain halua­vat. Avut­to­muu­den ohel­la häpeä lie­nee Ama­lian uni­ko­ke­muk­sen olen­nai­nen semant­ti­nen posi­tio, vaik­ka se näyt­täy­tyy sel­väs­ti ainoas­taan hameen vetäy­ty­mis­tä kos­ke­vas­sa viit­tauk­ses­sa. 

Tämä for­mu­laa­tio on tii­vis­tel­mä tois­tu­vis­ta suh­tau­tu­mi­sis­ta koh­tei­siin – tapa, miten Ama­lia ase­moi­tuu suh­tees­sa puhut­tui­hin asioi­hin hei­jas­tu­nee­na hänen ilmai­sus­saan – mani­fes­tis­sa unen mate­ri­aa­lis­sa. Unen sym­bo­liik­ka ehdot­taa kes­kei­sen tee­man ole­van sek­su­aa­li­suus, pas­sii­vi­ses­ti koet­tu­na. Väki­val­ta voi olla osa eroot­tis­ta koke­mus­ta. Ama­lia voi olla haa­voit­tu­va eroot­ti­sis­sa toi­veis­saan, ja tämä hei­jas­tuu väki­val­lan pelos­sa: ikään kuin hän on mui­den armoil­la, jot­ka välin­pi­tä­mät­tö­mi­nä näke­vät hänen pal­jas­tu­neen tilan­sa. Samaan aikaan liik­ku­mat­to­muus voi olla defens­si eroot­tis­ten toi­vei­den aktua­li­saa­tio­ta vas­taan: kun ei lii­ku, on via­ton. Näi­den näkö­kul­mien perus­teel­la Ama­lian kes­kei­nen kehi­tys­teh­tä­vä oli­si oman sek­su­aa­li­suu­den hal­tuun­ot­to, ja uni viit­taa tähän. Varo­vai­sem­pi muo­toi­lu oli­si: sen sijaan että att­ri­buoi toi­mi­juu­den mui­hin, ana­lyy­si voi­si aut­taa Ama­li­aa löy­tä­mään sen itsel­leen.

Vas­tauk­ses­saan Ama­lian äkil­li­seen tapaan päät­tää ilmai­sun­sa unes­taan ana­lyy­tik­ko kuvaa, miten kui­ten­kin Ama­lia pys­tyy nouse­maan ylös unen lopus­sa. Seu­raa­vis­sa vuo­rois­sa [ei näy­tet­ty täs­sä] ongel­mal­li­sen tee­man hei­jas­tues­sa unen nar­ra­tii­vis­sa Ama­lia ei kui­ten­kaan pys­ty tart­tu­maan sii­hen, mitä ana­lyy­tik­ko tar­jo­aa tai vii­pyi­le­mään unes­sa arti­ku­loi­mas­saan häpeän ja kau­hun kuvas­tos­sa. Uni ongel­mal­li­se­na koke­muk­se­na tulee ilmais­tuk­si mut­ta ei vie­lä yhdes­sä jae­tuk­si ja tut­ki­tuk­si. Ama­lia ei kyke­ne lähes­ty­mään uudel­leen untaan ja ottaa hel­pos­ti vähät­te­le­vän suh­teen niin omaan koke­muk­seen­sa (se, mitä ajat­te­len, on ”Idioot­ti! Miten idioot­ti­mais­ta!”) kuin ana­lyy­ti­kon yri­tyk­siin kiin­nit­tää huo­mio­ta eri­lai­siin (unen viit­taa­miin) tee­moi­hin (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019).

Ama­lian ongel­mal­li­nen suh­de ana­lyy­tik­koon

Myö­hem­min tun­nil­la 152 Ama­lia kyke­nee työs­tä­mään suh­det­taan ana­lyy­tik­koon, mut­ta unen ilmai­se­mien tee­mo­jen ana­lyy­si säi­lyy sul­jet­tu­na. Ama­lian ongel­mal­li­nen suh­de ana­lyy­tik­koon tulee näky­viin pelos­sa toi­sen vas­tauk­ses­ta hänen vaa­ti­vuu­teen­sa: kes­tää­kö toi­nen ja osaa­ko toi­nen käsi­tel­lä (sitä mikä itsel­le näyt­täy­tyy hal­lit­se­mat­to­ma­na, lii­al­li­se­na ja tuhoa­va­na). Ama­lia pel­kää, että ana­lyy­tik­ko ei kes­tä ja sel­viy­dy – pelä­ten ana­lyy­ti­kon ole­van yhtä peh­meä kuin hänen isän­sä oli ollut. Jotain Ama­lian halus­ta ja vaa­ti­vuu­des­ta tii­vis­tyy moneen suun­taan avau­tu­vaan haluun tart­tua ana­lyy­tik­koa nis­kas­ta ja pitää hänes­tä lujas­ti kiin­ni.

Vin­jet­ti 2 (ses­sio 152, rivit 111–129)

Ama­lia: Ah, tie­dät­kö, jos­kus – minul­la on se tun­ne – haluai­sin ryn­nä­tä luok­se­si, tart­tua sinua nis­kas­ta kiin­ni, ja pitää kiin­ni niin lujas­ti, ja sit­ten

Ana­lyy­tik­ko: hm

Ama­lia: ja sit­ten ajat­te­len, hän ei iki­nä kyke­ni­si otta­maan sitä vas­taan, yhtäk­kiä, hän tip­pui­si kuol­lee­na maa­han

Ana­lyy­tik­ko: hm

Ama­lia: ja sit­ten näen sinut, jol­lain tapaa – myös pala­va­na, tai, tai, en löy­dä sano­ja sil­le, en tie­dä mitä näen tai tun­nen sit­ten

Ana­lyy­tik­ko: Etten kyke­ni­si otta­maan sitä vas­taan, että minä…

Ama­lia: Niin

Ana­lyy­tik­ko: En pys­ty, en pys­ty otta­maan sinua ja

Ama­lia: Niin, minua pitä­mäs­sä sinus­ta lujas­ti kiin­ni

Ana­lyy­tik­ko: hm

Ama­lia: Se on jotain lii­kaa sinul­le jol­lain tapaa

Ana­lyy­tik­ko: um – hmm

Ama­lia; Tai enem­män­kin sil­lä tapaa, että sinä, sinä alat jol­lain tapaa tutis­ta ja järk­kyä, ja sinä – mut­ta sit­ten usein mie­tin, jos olen näin täy­sin var­ma täs­tä, miten se saa minut tun­te­maan (6)

Tämän kes­kei­sen tee­man – mitä ana­lyy­tik­ko voi kes­tää – kehit­ty­mi­nen tulee tär­keäk­si seu­raa­vil­la tun­neil­la 153–156 rat­kai­se­vin seu­rauk­sin. Tun­nil­la 152 ana­lyy­tik­ko tuo aktii­vi­suu­den vaa­ral­li­suu­den (suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon) unen näyt­tä­möl­le.

Vin­jet­ti 3 (ses­sio 152, rivit 130–142)

Ama­lia: sil­lä täl­lä het­kel­lä se on oikeas­taan

Ana­lyy­tik­ko: se on oikeas­taan tais­te­lua puu­kos­ta [engl. a fight for the kni­fe]

Ama­lia: kyl­lä, niin voi­si sanoa

Ana­lyy­tik­ko: hmm – täl­lä tavoin voi näyt­tää mitä unes­sa oli

Ama­lia: luu­len niin, kyl­lä, ja syy sii­hen että se on niin paha on – niin, kyl­lä kos­ka olen yksin­ker­tai­ses­ti, minul­la on ollut saman­kal­tai­nen koke­mus aiem­min unek­sin­nas­ta, ja lop­pu­tu­los oli sil­loin yksin­ker­tai­ses­ti että minä läh­din, ja olin kaik­ki ne vuo­det täy­sin pois­sa / menin luos­ta­riin

Ana­lyy­tik­ko: hmm

Ama­lia: Ei, ei enää iki­nä! Olen vaka­vas­ti epäil­lyt olin­ko oikeas­sa läh­ties­sä­ni pois

Ana­lyy­tik­ko: hmm

Ama­lia: ja nyt, näin pit­kän ajan jäl­keen on taas tämä halu pae­ta //

Ana­lyy­tik­ko: hmm… sen sijaan että tais­te­li­si puu­kos­ta, niin meni­si luos­ta­riin

Ana­lyy­ti­kon mukaan aktii­vi­suu­den vaa­ral­li­suus näyt­täy­tyy siten myös unes­sa. Ama­lia sel­ven­tää aiem­min teke­mään­sä valin­taa (saman­kal­tai­ses­sa emo­tio­naa­li­ses­sa tilan­tees­sa hän läh­ti pois

luos­ta­riin). Ana­lyy­tik­ko for­mu­loi sisäi­sen liik­ku­ma­ti­lan vaih­toeh­dot muo­toi­lus­saan ”tais­tel­la puu­kos­ta tai men­nä luos­ta­riin”. Tais­te­lu puu­kos­ta vai­kut­taa viit­taa­van kiel­let­tyyn (aktii­vi­seen) asen­noi­tu­mi­seen, vaih­toeh­to­na (pas­sii­vi­sel­le) koke­muk­sel­le hal­vaan­tu­nee­na ole­mi­ses­ta tai pakoon juok­se­mi­ses­ta (luos­ta­riin). Tapaa­mi­sen lopus­sa Ama­lia palaa alus­sa esil­le tuo­tuun ongel­mal­li­seen koke­muk­seen. 

Vin­jet­ti 4 (ses­sio 152, rivit 564–603) 

Ama­lia: se on yksin­ker­tai­ses­ti… (Viit­taa edel­tä­vään, mis­sä unek­si­nut ana­lyy­ti­kon työ­ti­las­ta hau­taus­maan edus­tal­la täy­del­li­sen rau­han paik­ka­na.)

Ana­lyy­tik­ko: ovi luos­ta­riin?  

Ama­lia: Kyl­lä! Tuo tekee sen inhot­ta­van sel­väk­si minul­le että

Ana­lyy­tik­ko: Kyl­lä

Ama­lia: täl­lä het­kel­lä

Ana­lyy­tik­ko: mut­ta se antai­si sinun – sit­ten voi­sit sääs­tää minut ja itse­si, eikö

Ama­lia: Kyl­lä, voi­sin jät­tää sinut ulko­puo­lel­le. Ja sinä voi­sit pitää omat dog­ma­si

Ana­lyy­tik­ko: kyl­lä

Ama­lia: Sit­ten minä en todel­la haluai­si tapel­la kans­sa­si

Ana­lyy­tik­ko: hmm

Ama­lia: se on tot­ta // tai repiä pää­tä­si irti

Ana­lyy­tik­ko: kyl­lä, mut­ta sil­loin sinun aja­tuk­se­si eivät rikas­tai­si minun aja­tuk­sia­ni, minun dog­ma­ni eivät koh­tai­si sinun dog­me­ja­si, vai?

Ama­lia: ei

Ana­lyy­tik­ko: ja miten näi­den koh­taa­mis­ten kaut­ta, sinun kos­ke­tuk­se­si minun mie­lee­ni, pää­hä­ni. Vai­kut­tai­si, että sinul­la on tah­to ja kyky muut­taa tätä kaut­ta jotain.

Ama­lia: kyl­lä. Ehkä jäl­leen yksi yri­tys juos­ta pakoon? Minun täy­tyy ker­toa sii­tä sinul­le maa­nan­tai­na, ja kai­kes­ta mitä sen myö­tä tulee mie­leen

Ana­lyy­tik­ko: hmm

Ama­lia: tai oikeam­min, kai­kis­ta niis­tä asiois­ta mitä edel­leen tulee mie­leen sii­tä

Ama­lian voi­ma­kas halu juos­ta pois, luos­ta­riin, näh­dään pako­na ponnistelusta/kamppailusta ana­lyy­sis­sä. Hän ei halua ”kamp­pail­la” ana­lyy­ti­kon kans­sa, hän jät­tää tämän ulko­puo­lel­le tes­taa­mat­ta, mil­lais­ta toi­min­taa ana­lyy­tik­ko voi­si Ama­lial­ta kes­tää. Ana­lyy­tik­ko jäsen­tää Ama­lian ambi­va­lens­sia omaa toi­mi­juut­taan koh­taan osoit­ta­mal­la, kuin­ka Ama­lia voi­si muut­taa jotain, ja Ama­lia tun­nis­taa, miten hänen pakon­sa luos­ta­riin eväi­si mah­dol­li­suu­den muut­taa jotain yhdes­sä jaet­tu­jen koke­mus­ten ja kes­kus­te­lui­den kaut­ta.

Ama­lia vai­kut­taa avoi­mes­ti tun­nus­te­le­van vält­tä­vää suh­tau­tu­mis­taan ja kuvaa oras­ta­vas­ti uut­ta tun­tu­maa sen vai­ku­tuk­sis­ta (”Minun täy­tyy ker­toa sii­tä sinul­le maa­nan­tai­na, ja kai­kes­ta mitä sen myö­tä tulee mie­leen”). Tämä lupaus tun­nin 152 lopus­sa on lyhyt näy­te sii­tä, miten Ama­lia on nyt kyke­ne­vä suh­tau­tu­maan (aina­kin het­kel­li­ses­ti) uudel­la tapaa pel­koon­sa tul­la aktii­vi­sek­si, ja hän käyt­tää täs­sä ana­lyy­ti­kon muo­toi­lua oival­luk­sen­sa tavoit­ta­mi­seen. 

Tun­nin 156 ana­lyy­si – ensim­mäi­siä aske­lei­ta koh­ti itsea­na­lyyt­tis­tä funk­tio­ta

Tila­ra­joi­tus­ten vuok­si tun­tien 153–155 ana­lyy­siä ei näy­te­tä täs­sä. Haluam­me kui­ten­kin tuo­da esiin muu­ta­man luki­jaa aut­ta­van asian.  

Tun­nil­la 153 Ama­lia jää jumiin aktii­vi­ses­ti vält­tä­vään ase­maan suh­tees­sa ongel­mal­li­seen koke­muk­seen ja hän hyl­kää kaik­ki inter­ven­tiot. Tär­keä tee­ma tulee esiin tun­nil­la 154. Ama­lia reflek­toi uudel­la taval­la hänen ja ana­lyy­ti­kon näkö­kul­mien eril­li­syyt­tä. Ana­lyy­ti­kon toi­seu­den hah­mot­ta­mi­nen mah­dol­lis­taa Ama­lial­le usei­den kes­keis­ten tee­mo­jen poh­din­nan: hänen tar­vit­se­vuu­ten­sa ja kriit­ti­syy­ten­sä ana­lyy­tik­koa koh­taan, miten hän eri tavoin väis­tää ana­lyy­ti­kon inter­ven­tioi­ta ja myös oman (ongel­mal­li­sek­si koe­tun) sek­su­aa­li­suu­den. Näi­tä tee­mo­ja kehi­tel­lään eteen­päin tun­nil­la 155, mis­sä Ama­lian pel­ko tul­la ana­lyy­ti­kon kri­ti­soi­mak­si tulee trans­fe­rens­siin. Ama­lia ilmai­see omia mie­li­pi­tei­tään suo­rem­min, mikä puo­les­taan vah­vis­taa pel­koa sii­tä, miten ana­lyy­tik­ko saat­tai­si vas­ta­ta tähän. Lopuk­si Ama­lia sel­ven­tää, miten aja­tuk­sien­sa kehit­te­lyn kaut­ta hänen voi­ma­kas halun­sa ja pai­ne pae­ta (luos­ta­riin) on kadon­nut.

Seu­raa­vak­si esi­täm­me tar­kem­min tun­nin 156 ensim­mäi­sen osan ana­lyy­sia. Tämä osa voi­daan jakaa kol­meen vai­hee­seen. Ensin Ama­lian ongel­mal­li­nen koke­mus hal­vaan­tu­nee­na ole­mi­ses­ta tulee uudel­leen unen näyt­tä­möl­le. Toi­nen vai­he aloi­te­taan jäl­leen uuden unen kaut­ta, joka viit­taa suo­raan ana­lyyt­ti­seen suh­tee­seen. Kol­mas vai­he näyt­tää, miten uuden­lai­nen kyky saa­vut­taa ja käsi­tel­lä unen sisäl­tö­jä tulee käyt­töön sekä uuden­lai­nen havain­to aiem­min tor­ju­tuis­ta pelois­ta. 

Ama­lia aloit­taa tun­nin ker­to­mal­la unen, jon­ka oli näh­nyt levot­to­ma­na yönä. Hän oli kamp­pail­lut ambi­va­lens­sin­sa kans­sa pakoon juok­se­mi­ses­ta: ”Ajai­sin­ko pois tääl­tä kai­kes­ta vai enkö?”

Vin­jet­ti 5, ensim­mäi­nen uni, (ses­sio 156, rivit 8–75)

Ama­lia: Vii­kon­lop­pu­na näin oudon unen. Me olim­me, ikään kuin minä oli­sin sisä­op­pi­lai­tok­ses­sa ja moni oppi­las oli­si vie­lä koto­na, sisäl­lä… en tie­dä, tun­net­ko (nimi epä­sel­vä) tai­tei­li­jaa… ja… olim­me hänen talos­saan kel­la­ris­sa alim­mas­sa ker­rok­ses­sa tai, ei ei, maan­ta­sos­sa, ja kol­le­ga ja minä nukuim­me siel­lä, seu­raa­van oven taka­na oli näi­tä lai­tok­ses­sa asu­via oppi­lai­ta, ja yhtäk­kiä poi­ka sei­soi mei­dän vuo­teem­me edes­sä, ja sen on täy­ty­nyt olla, hän näyt­ti aivan kuin erääl­tä aikai­sem­mal­ta oppi­laal­ta­ni [kuis­kaa jotain mis­tä ei saa sel­vää] ja hän sanoo: Nous­kaa ylös, minä myr­ky­tän tei­dät nyt kaa­sul­la! Ja sit­ten kol­le­ga käve­li ulos hänen kans­saan, ja hän halusi teh­dä sen kaa­su­hel­lal­la ja sit­ten he käve­li­vät ulos, hän jät­ti oven auki. Ja sit­ten minä menin ikku­nal­le, halusin men­nä ulos ikku­nas­ta, kui­ten­kaan, en men­nyt mut­ta ajat­te­lin, jos menen ulos ikku­nas­ta nyt, olin jol­lain tapaa jäh­met­ty­nyt tai jumis­sa, jos pää­sen naa­pu­rin luok­se sit­ten, sit­ten se tuli mie­lee­ni: voi ei, naa­pu­ri on muut­ta­nut pois! Siel­lä asuu nyt mui­ta, he eivät pääs­tä minua sisään vaik­ka huu­tai­sin. Sit­ten ajat­te­lin, pal­jain jaloin, kaik­ki ei mene hyvin, ja sit­ten se tuli äkil­li­ses­ti mie­lee­ni: ehkä ulko­puo­lel­la on var­ti­ja. Ja kaik­ki oli niin hal­vaan­nut­ta­vaa, ja en tien­nyt ollen­kaan mitä teh­dä. Kai­ken sen kes­kel­lä herä­sin pelois­sa­ni ja minul­la oli usko­mat­to­mia sydä­men­ty­ky­tyk­siä, se oli vain niin outoa, että en teh­nyt juu­ri sitä kaik­kea, mitä oli­si var­mas­ti voi­nut teh­dä, men­nä siis ulos ikku­nas­ta aina­kin ja kat­soa huo­lel­li­ses­ti oli­si­ko siel­lä ketään (engl. ”whet­her the­re would be any­one stan­ding the­re”).

Unes­sa uhka tulee Ama­lian enti­sen oppi­laan kaut­ta. Ama­lian vas­taus tähän uhkaan ero­aa sel­väs­ti

kol­le­gan vas­tauk­ses­ta. Sii­nä mis­sä kol­le­ga oli aktii­vi­nen, käve­li ulos huo­nees­ta, Ama­lia pala­si 

vas­tauk­ses­saan uudel­leen hal­vaan­tu­mi­sen koke­muk­seen.

Vaik­ka­kin unen temaat­ti­nen kom­po­si­tio muis­tut­taa unta tun­nil­ta 152 (Ama­lia samais­tu­nee­na haa­voit­tu­vak­si, uhkaa­vien ja voi­mak­kai­den tois­ten armoil­la), täs­sä on joi­tain mer­kit­tä­viä ero­ja. Ensin­nä­kin unen nar­ra­tii­vi kes­key­tyy Ama­lian reflek­tii­vi­sil­lä kom­men­teil­la, jot­ka osoit­ta­vat, miten Ama­lia kyke­nee uudel­la tapaa suh­tau­tu­maan sii­hen, mitä hän kuvaa. Toi­sek­si ulkois­ten tapah­tu­mien kuvauk­set limit­ty­vät näi­den aika­na tapah­tu­van sisäi­sen dia­lo­gin kuvauk­seen. Kol­man­nek­si sii­nä mis­sä aiem­min toi­set unis­sa eivät näyt­tä­neet mitään huolta/liikutusta Ama­lian kama­laan tilan­tee­seen, Ama­lia näyt­tää, miten on ole­mas­sa toi­voa avun käsil­lä olos­ta (naa­pu­ri, var­ti­ja) – saa­ta­vil­la ole­vuu­des­ta – vaik­ka­kin hän ei voi aivan luot­taa sii­hen. 

Unen nar­ra­tii­vis­sa tämä vii­mei­nen osio on sekoi­tus suo­raa sisäis­tä puhet­ta (pree­sen­sis­sä), jota ympä­röi des­krip­tii­vi­set kuvauk­set (imper­fek­tis­sä), mis­sä uusi tee­ma toi­von mah­dol­li­suu­des­ta int­ro­dusoi­daan – aut­ta­va toi­nen saat­taa olla käsil­lä, saa­ta­vil­la: kui­ten­kaan, en men­nyt ulos mut­ta ajat­te­lin, jos menen ulos ikku­nas­ta nyt, olin jol­lain tapaa jäh­met­ty­nyt tai jumis­sa, jos pää­sen naa­pu­rin luok­se sit­ten, (epä­var­ma mut­ta toi­vei­kas) voi ei, naa­pu­ri on muut­ta­nut pois! Siel­lä asuu nyt mui­ta, he eivät pääs­tä minua sisään vaik­ka huu­tai­sin. (Toi­set eivät väli­tä Ama­lian hädäs­tä.) Sit­ten ajat­te­lin, pal­jain jaloin (haa­voit­tu­va), kaik­ki ei mene hyvin (ei toivoa/hylätty/lannistunut) ja sit­ten se tuli äkil­li­ses­ti mie­lee­ni: ehkä ulko­puo­lel­la on var­ti­ja.

Tämä aut­ta­van toi­sen käsil­lä­olo epä­toi­voi­ses­sa apua kai­paa­vas­sa tilan­tees­sa on mer­kit­se­vä muu­tos suh­tees­sa unen tema­tiik­kaan tun­nil­la 152, mis­sä toi­set oli­vat täy­sin välin­pi­tä­mät­tö­miä. Erääs­sä mie­les­sä tun­nin 156 unes­sa on kyse sii­tä, miten Ama­lia käve­lee ikku­nan luo, halu­aa men­nä ulos mut­ta ei pys­ty – ja täl­tä kyn­nyk­sel­tä hän ajat­te­lee unes­saan tois­ten käsil­lä­olon mah­dol­li­suut­ta ja sitä, miten nämä hänel­le vas­tai­si­vat. Unen ensim­mäi­nen osa, mis­sä Ama­lia on epä­var­ma mut­ta toi­vei­kas, päät­tyy tois­ten täy­del­li­seen välin­pi­tä­mät­tö­myy­teen (”eivät pääs­tä sisään vaik­ka huu­tai­sin”). Täs­sä Ama­lia kyke­nee, kont­ras­ti­na tun­ti 152, samais­tu­maan koke­vaan posi­tioon unes­sa; hän pys­tyy lähes­ty­mään ja ajat­te­le­maan unen sisäl­tö­jä, hän kyke­nee astu­maan koke­muk­seen­sa unes­sa, otta­maan tämän pers­pek­tii­vin. Sit­ten, ilman vas­taus­ta toi­sil­ta (hänen avun­huu­toon­sa), hän kyke­nee astu­maan haa­voit­tu­vuu­den koke­muk­seen: hän ajat­te­lee – pal­jain jaloin – ettei ole ole­mas­sa toi­voa. Tämän jäl­keen, jäl­leen, aja­tus mah­dol­li­ses­ta avus­ta tulee hänen mie­leen­sä var­ti­jan hah­mos­sa. 

Täs­sä sekvens­sis­sä mah­dol­li­sis­ta aut­ta­vis­ta toi­sis­ta on jat­ku­va lii­keh­din­tä edes­ta­kai­sin. Ensin Ama­lia ajat­te­lee naa­pu­rei­ta, mut­ta päät­te­lee hei­dän muut­ta­neen pois. Toi­sek­si hän tulee aja­tel­leek­si var­ti­jaa. Nämä kak­si lii­ket­tä koh­ti uut­ta mah­dol­li­suut­ta (aut­ta­van toi­sen saa­ta­vil­lao­los­ta) lomit­tu­vat havain­toon pal­jain jaloin ole­mi­ses­ta. Voi aja­tel­la, että ensim­mäi­nen lii­ke näyt­tää radi­kaa­lin aske­leen: nojaa­mi­nen aut­ta­van toi­sen mah­dol­li­seen käsil­lä­oloon. Tämä tekee Ama­lias­ta haa­voit­tu­van (pal­jain jaloin). Tämän tun­teen tavoit­ta­mi­nen joh­taa mah­dol­li­suu­teen ede­tä (”ehkä siel­lä on var­ti­ja!”) Tämä saat­taa hei­jas­taa uut­ta kään­net­tä trans­fe­rens­sis­sa.

Tämän kat­kel­man jäl­keen Ama­lia näyt­tää palaa­van takai­sin unen­sa alun kysy­myk­seen (onko siel­lä mah­dol­li­ses­ti aut­ta­va toi­nen käsil­lä), mut­ta uudel­la tapaa: suo­jau­tu­mi­sen sijas­ta hän kyke­nee pysy­mään han­ka­lan koke­muk­sen­sa äärel­lä (”kaik­ki oli niin hal­vaan­nut­ta­vaa”) ja ajat­te­le­maan omaa haa­voit­tu­vuut­taan suh­tees­sa tähän (”en tien­nyt mitä teh­dä”). Vaik­ka­kin Ama­lia herää pelois­saan sen sijaan että hän kysyi­si, mitä ana­lyy­tik­ko voi teh­dä unes­ta, Ama­lia pitäy­tyy kiin­ni omas­sa uni­ku­vas­tos­saan aktii­vi­sel­la ja etsi­väl­lä taval­la (”se oli vain niin outoa, että en teh­nyt juu­ri sitä kaik­kea, mitä oli­si var­mas­ti voi­nut teh­dä”), joka päät­tyy reflek­tii­vi­seen kom­ment­tiin, mikä mel­kein kan­taa sisäl­lään rat­kai­sua Ama­lian epä­toi­voi­seen tilan­tee­seen (”men­nä siis ulos ikku­nas­ta aina­kin ja kat­soa huo­lel­li­ses­ti oli­si­ko siel­lä ketään”).

Ker­rot­tu­aan unen Ama­lian asso­si­aa­tiot siir­ty­vät muis­toon luos­ta­ris­ta, jos­sa hän oli elä­nyt var­hai­sai­kui­se­na. Sek­su­aa­li­ri­kol­li­nen oli raa­han­nut tytön ulos yöl­lä. Nun­nat eivät olleet kyen­neet suo­jaa­maan tyt­tö­jä tois­tu­vil­ta sek­su­aa­li­ri­kok­sil­ta. Nais­puo­li­nen kol­le­ga unes­sa oli myös elä­nyt luos­ta­ris­sa tuo­hon aikaan, mis­sä hän oli (aktii­vi­ses­ti) koh­dan­nut näi­tä uhkia ”nui­ja kädes­sä”. Unen kuvas­tos­sa Ama­lia vai­kut­taa iden­ti­fioi­tu­van uhat­tui­hin tyt­töi­hin, ei kyke­ne­vä­nä koh­taa­maan uhkaa­vaa mies­tä samal­la tavoin kuin kol­le­ga. Ama­lia pysyi pas­sii­vi­se­na. Ama­lia tii­vis­tää: ”Tie­dän vain ollee­ni hir­veän pelois­sa­ni ja en teh­nyt mitään.” 

Ana­lyy­tik­ko kysyy, voi­si­ko unel­la olla joi­tain yhteyk­siä edel­li­seen tun­tiin, mis­sä he oli­vat kes­kus­tel­leet sii­tä, miten Ama­lia ja hän vai­kut­ta­vat toi­nen toi­siin­sa. Ama­lia vas­taa tähän, ettei näe mitään suo­raan yhteyt­tä – ja ete­nee ker­to­maan toi­sen unen. Tämä aloit­taa tun­nin ”toi­sen vai­heen”.

Vin­jet­ti 6, toi­nen uni, (ses­sio 156, rivit 417–439)

Ama­lia: Vii­me yönä unek­sin jotain eri­tyis­tä, se oli, se oli vain sinus­ta, ja ehkä enem­män tähän suun­taan – se oli jotain aivan kau­he­aa.

Ana­lyy­tik­ko: hmm

Ama­lia: Sinä olit muut­tu­nut kau­his­tut­ta­vas­ti unes­sa

Ana­lyy­tik­ko: mm

Ama­lia: Tulit takai­sin kongres­sis­ta, olit sinä vii­kon­lop­pu­na, kyl­lä, luu­len että sinä olit pois­sa sinä per­jan­tai­na, olit­ko sinä?

Ana­lyy­tik­ko: Kyl­lä

Ama­lia: Ja yhtäk­kiä sinä näy­tit niin kovin kum­mal­li­sel­ta, pro­fes­so­ri. Niin, noh, sel­lai­sel­ta kuin oli­si näh­nyt kuvan Sau­er­bruc­his­ta4.

Ana­lyy­tik­ko: Kyl­lä.

Ama­lia: Sinul­la oli lasit ja, ja outo kal­ju pää, ja sinä loit sel­lai­sen itse­päi­sen kat­seen ja sanoit – noh, en tie­dä, olin siel­lä ensin, mut­ta se oli hyvin outo huo­ne, tai oikeas­taan katu, ja siel­lä oli sän­ky­jä ja kaik­ki oli niin epä­siis­tiä, ja sit­ten minun piti odot­taa, en tie­dä tark­kaan miten se kaik­ki alkoi. Sivu­huo­nees­sa, minä maka­sin sän­gyl­lä. Luu­len, että nukah­din sit­ten, ja sit­ten yhtäk­kiä sinä tulit sisään, sän­ky­ni vie­reen ja autoit minut pois sän­gys­tä – mikä oli täy­sin tar­pee­ton­ta – ja sit­ten menin sin­ne toi­seen huo­nee­seen, ja yhtäk­kiä kol­le­ga kur­kis­ti, eräs sel­lai­nen hyvin hyvin jää­rä­päi­nen ja outo kol­le­ga, noh minun kol­le­ga­ni, ja hänen vie­rel­lään oli joi­tain poi­kia istu­mas­sa, en tun­te­nut hei­tä, he oli­si­vat voi­neet olla opis­ke­li­joi­ta tai sit­ten ei, ja sit­ten sinä sanoit pöy­dän takaa, ikään kuin oli­sit puhu­nut jol­le­kul­le kongres­sis­sa ja hän sanoi, että nämä yksi­tyi­set istun­not ovat täy­sin hedel­mät­tö­miä.

Ana­lyy­tik­ko: Nämä yksi­tyi­set istun­not?

Ama­lia: Kyl­lä, ja et voi­si enää jat­kaa näi­tä pidem­pään, joko liit­tyen jak­sa­mi­see­si ja ajal­li­ses­ti sinun täy­tyi­si muut­taa tätä nyt, ja tämä ei joh­ta­nut mihin­kään ja annoit ihmi­sil­le ohka­sia kir­jo­ja ja en ollut saa­nut vie­lä yhtä, ja sinä sanoit että mei­dän tuli­si kään­tää jol­le­kin sivul­le tai, en tie­dä, se tuli mel­kein mie­lee­ni, täti­ni jol­la oli sel­lai­nen lute­ri­lai­nen vir­si­kir­ja, se oli sel­lai­nen täy­sin outo kir­ja ja kai­kil­la muil­la oli jo sel­lai­set ja se kol­le­ga vain kii­lusil­mäi­ses­ti kur­kis­te­li ver­hon takaa, joten hän tie­si jo että nämä yksi­tyi­set istun­to­ni lop­pui­si­vat ja sit­ten hän myös yhtäk­kiä tie­si että olin sinun kans­sa­si [ääni­nau­has­ta ei saa sit­ten sel­vää] ja sit­ten sinä sanoit, että on ole­mas­sa ihmi­siä, voi luo­ja, [ääni­nau­has­ta ei saa sel­vää] ja sit­ten menin täy­sin punai­sek­si ja ajat­te­lin, minä pidän sitä tah­dit­to­ma­na, että hän sanoo jotain täl­lais­ta.

Ana­lyy­tik­ko: Hmm…

Ama­lia: Ja halusin sanoa sen ääneen, mut­ta en löy­tä­nyt… en kyen­nyt sanoa sitä. Onko vie­lä jotain muu­ta? Noh, kuten näet on aina kovin pal­jon, näen aina sel­lais­ta pit­käh­köä ros­kaa. Kyl­lä, sitä se oli.

Ana­lyy­tik­ko: Mh

Ama­lia: Tämä on se, mitä pys­tyn vain muis­ta­maan.

Unta edel­tä­väs­ti Ama­lia vai­kut­taa anta­van varoi­tuk­sen ana­lyy­ti­kol­le: uni kos­kee tätä ja se on kau­hea. Unen sisäl­löl­li­nen aines on ääret­tö­män rikas­ta. Tii­vis­täm­me täs­sä joi­tain puo­lia, jot­ka kuvaa­vat muu­tok­sia haa­voit­tu­vuu­den tema­tii­kas­sa (viit­taus­koh­de) sekä Ama­lian suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon (vas­taa­not­ta­ja) unen nar­ra­tii­vis­sa, ja nämä suh­teet yhdes­sä muo­dos­ta­vat suh­teen koh­tee­seen. 

Tär­keä tee­ma unes­sa on kysy­mys yksi­tyi­syy­des­tä ja jul­ki­ses­ta paljastumisesta/altistumisesta. Unen ensim­mäi­nen näyt­tä­mö on outo huo­ne epä­siis­teil­lä sän­gyil­lä; huo­ne, joka ei ollut huo­ne vaan pikem­min­kin katu. Vie­rei­ses­sä huo­nees­sa on yksi­tyi­nen istun­to kol­le­gan kans­sa, muis­tut­taen luok­ka­huo­net­ta, ja poi­kia ver­hon taka­na. Lisäk­si ana­lyy­tik­ko lopet­taa Ama­lian yksi­tyi­set istun­not ja pal­jas­taa hänen yksi­tyi­siä asioi­tan­sa muil­le ihmi­sil­le.

Toi­nen tär­keä tee­ma unes­sa oli Ama­lian suh­de ana­lyy­tik­koon. Täs­sä on joi­tain kiin­nos­ta­via vari­aa­tioi­ta. Ensin­nä­kin ana­lyy­tik­ko näyt­tää Sau­er­bruc­hil­ta – kirur­gil­ta ilman empa­ti­aa ”poti­lai­taan” koh­taan, käyt­täen hei­tä omien tar­koi­tus­pe­rien­sä mukai­ses­ti kokeis­saan. Täs­sä huone–katu-näyttämöllä ana­lyy­tik­ko herät­tää Ama­lian ja aut­taa hänet ylös sän­gys­tä. Ama­lian kom­ment­ti ”mikä oli täy­sin tar­pee­ton­ta” näyt­tää hänen suh­tau­tu­mi­sen­sa tar­jot­tuun apuun. 

Seu­raa­vak­si ana­lyy­tik­ko vai­kut­taa vah­vis­ta­van Ama­lian huo­len tun­nil­ta 152: hän ei voi jat­kaa näi­tä yksi­tyi­siä istun­to­ja (Ama­lia viit­taa jak­sa­mi­seen ja voi­maan jat­kaa puhees­saan). Hänen ilmei­nen heik­kou­ten­sa (kun hän ei voi ottaa vas­taan Ama­lian aktii­vi­suu­den elei­tä, toi­min­taa) on naa­mioi­tu auk­to­ri­teet­ti­po­si­tioon: ana­lyy­tik­ko puhuu pöy­tän­sä takaa ja hän viit­taa kol­le­goi­den­sa mie­li­pi­tei­siin näis­tä istun­nois­ta (he ajat­te­le­vat kuten hän ajat­te­lee). 

Ehkä tämä ei ole vain pelät­tyä Sau­er­bruch-ana­lyy­ti­kon heik­kout­ta (hei­jas­taen Ama­lian pel­koa tun­nil­la 152, että ana­lyy­tik­ko ei kes­tä Ama­lian aktii­vi­suut­ta, vaan on peh­meä kuten isä), vaan Ama­lian pel­koa auto­no­mi­aa koh­taan (jos olen aktii­vi­nen ja itse­näi­nen, niin ana­lyy­tik­ko ei enää ole kans­sa­ni). Joka tapauk­ses­sa trans­krip­tios­sa ei ole riit­tä­väs­ti vih­jei­tä oikeut­ta­maan kyseis­tä joh­to­pää­tös­tä.

Lopuk­si ana­lyy­tik­ko toi­mii taval­la, joka rik­koo Ama­lian hen­ki­lö­koh­tai­sia rajo­ja: hän pal­jas­taa jotain (min­kä Ama­lia sanoo taval­la, ettei täs­tä saa sel­vää ääni­nau­hal­ta), mikä tuli­si pitää jul­kis­ta­mat­to­ma­na. Ama­lian vas­tauk­sen inten­sii­vi­syys ei kään­ny oikein suo­men­nok­ses­sa. Sak­san­kie­li­nen ”total wahn­sin­nig rot” viit­taa inten­sii­vi­seen häpeän koke­muk­seen, yrit­täen säi­lyt­tää omat kas­von­sa, mitä ei kyke­ne teke­mään ana­lyy­ti­kon toi­min­nan takia. Hal­vaan­tu­mi­sen koke­mus kul­kee yhdes­sä häpeän kans­sa.

Kuten ensim­mäi­ses­sä unes­sa (tun­nil­la 156) unen nar­ra­tii­vi on yhdis­tel­mä kuvauk­sia ulkoi­sis­ta tapah­tu­mis­ta ja viit­tauk­sia aja­tuk­siin ja tun­tei­siin. Lisäk­si arvioi­vat kom­men­tit (esi­mer­kik­si ”jotain kovin inhot­ta­vaa seu­ra­si sitä”) ja sana­va­lin­nat (esi­mer­kik­si ”kii­lusil­mäi­ses­ti kur­kis­ti”) näyt­tä­vät Ama­lian väli­tön­tä suh­det­ta kuvauk­sen sisäl­töi­hin. Tämä ase­moi­tu­mi­nen välit­tää vas­ta­vuo­rois­ta suh­det­ta kat­sot­tu­na olon koke­muk­sen ja tois­ten kat­seen välil­lä. Yksi­tyi­syy­den ja jul­ki­sen pal­jas­tu­mi­sen tema­tiik­ka on kes­keis­tä: toi­set kat­so­vat ja rik­ko­vat Ama­lian yksi­tyi­syyt­tä otta­mat­ta huo­mioon hänen haa­voit­tu­vuut­taan; tai koke­mus kat­so­tuk­si tule­mi­ses­ta on hänen haa­voit­tu­vuu­ten­sa, ja sivus­ta­kat­so­jat eivät väli­tä hänen tilas­taan, joka itses­sään on osa hänen haa­voit­tu­vuut­taan.

Ama­lia päät­tää ker­ron­tan­sa vähät­te­le­väl­lä kom­men­til­la (”Noh, kuten näet on aina kovin pal­jon, näen aina sel­lais­ta pit­käh­köä ros­kaa”), hyvin saman­kal­tai­ses­ti kuin tun­nil­la 152. Kui­ten­kin Ama­lian tapa käsi­tel­lä unen sisäl­tö­jä ja hänen tavoit­ta­man­sa joh­to­pää­tös on mer­kit­tä­väs­ti eri­lai­nen. Hän on pal­jon aktii­vi­sem­pi, suo­rem­pi ja itse­mää­räy­ty­neem­pi. Itse asias­sa Ama­lian toi­nen uni on asso­sia­tii­vi­nen vas­taus ana­lyy­ti­kon yri­tyk­seen yhdis­tää ensim­mäi­nen uni ana­lyyt­ti­seen suh­tee­seen. Tämä näkyi esi­mer­kik­si ilmai­suis­sa ”se oli vain sinus­ta” ja ”ehkä enem­män tähän suun­taan”. 

Seu­raa­va vin­jet­ti kuvaa Ama­lian uuden­lais­ta tapaa lähes­tyä nii­tä kes­kei­siä uhkia, mitä liit­tyy pal­jas­te­tuk­si tule­mi­seen toi­sen toi­min­nan kaut­ta. Kun ana­lyy­tik­ko tekee lyhyen yhteen­ve­don täs­tä tee­mas­ta, Ama­lia kes­keyt­tää: 

Vin­jet­ti 7, asso­si­aa­tioi­ta tun­nin 156 toi­seen uneen (ses­sio 156, rivit 269–292)

Ama­lia: Kyl­lä, nyt minä tie­dän, voin­ko lyhyes­ti sanoa jotain?

Ana­lyy­tik­ko: Kyl­lä

Ama­lia: Hmm, sanoin ker­ran, että en oikeas­ti väli­tä kun esi­mer­kik­si sinä puhut vai­mo­si kans­sa poti­lais­ta­si, se oli sil­loin kun se kol­le­ga aloit­ti ripil­le mene­mi­sen, tämä nun­na, tie­dät­kö, joka enti­se­nä pro­tes­tant­ti­se­na löy­tää papin istu­mas­ta sii­nä laa­ti­kos­sa, nai­mat­to­ma­na, ja siten hänel­lä ei ole vai­moa jon­ka kans­sa hän voi­si kes­kus­tel­la sii­tä, ja kun ker­roin hänel­le, että en väli­tä ollen­kaan ja tie­tys­ti ajat­te­lin sinua sil­loin, ja ajat­te­lin, luu­len että olen jo ker­to­nut sinul­le että ajat­te­len, ja jos­kus olen löy­tä­nyt itse­ni ajat­te­le­mas­ta, voi että, miten ääni­nau­hat eivät pysy ainoas­taan sinun käsis­sä­si, mut­ta minä ajat­te­lin että en välit­täi­si, se voi näyt­tää sil­tä, mut­ta kun kuvit­te­len miten jot­kut ihmi­set käyt­tä­vät sitä [ääni­nau­haa] uudel­leen jol­lain tapaa, kuka tie­tää, tai pro­ses­soi sitä ja ehkä nau­raa sil­le yhdes­sä tai toi­ses­sa koh­taa, se on ok minul­le, oli­sin sano­nut mut­ta unes­sa, se näyt­tää minul­le että se on oikeas­taan hyvin vaka­vaa. Kyl­lä, ja unes­sa se ei ole.

Ana­lyy­tik­ko: Ajat­te­len, että uni näyt­tää miten sinun, sinun tyy­dy­tyk­se­si, sinun into­hi­mo­si

Ama­lia: Minun mas­tur­baa­tio­ni

Ana­lyy­tik­ko: Sinun into­hi­mo­si ja sinun tyy­dy­tyk­se­si, sinun mas­tur­baa­tio­si, ja myös sinun, noh, ei ole enää sinun omaa­si, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti omaa­si vaan sinä olet pal­jas­tet­tu

Ama­lia: Kyl­lä. Näyt­tää kuin pel­käi­sin tuo­ta mut­ta en voi mitään // Kun kysyn nyt itsel­tä­ni täs­sä päi­vä­sai­kaan // näyt­tää ikään kuin en muka pel­käi­si tuo­ta.

Ama­lian tois­ta unta seu­raa­vas­sa kes­kus­te­lus­sa Ama­lian asso­si­aa­tiot anta­vat viit­tei­tä itsea­na­lyyt­ti­sen työn kehi­tyk­ses­tä. Hän tun­nis­taa oman tie­dos­ta­mat­to­man kiel­tä­mi­sen­sä, hädän pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta ana­lyy­ti­kon ääni­nau­han käy­tön kaut­ta. Ama­lia asso­sioi oman koke­muk­sen­sa pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta unen näyt­tä­möl­lä todel­li­seen suh­tee­seen hänen ja ana­lyy­ti­kon välil­lä. Hän arti­ku­loi pidem­mäl­le sen, miten hän ajat­te­li, ettei hän välit­täi­si ääni­nau­hoi­tuk­sis­ta. Kui­ten­kin hänen unen­sa näyt­tää hänel­le, että se on ”oikeas­taan hyvin vaka­vaa”. Tämä semant­ti­nen posi­tio pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta mui­den edes­sä, joi­den pelä­tään ”nau­ra­van sil­le” kuvit­taa sitä, miten haa­voit­tu­vak­si Ama­lia kokee itsen­sä.

Ana­lyy­tik­ko viit­taa ”epä­sel­väs­ti sanot­tuun” koh­taan edel­li­ses­sä vin­je­tis­sä (nume­ro 7) kuvaa­mal­la ”sinun tyy­dy­tyk­se­si, into­hi­mo­si”, min­kä Ama­lia ekspli­siit­ti­ses­ti vah­vis­taa ”minun mas­tur­baa­tio­ni”. Tämä oli se, min­kä ana­lyy­tik­ko pal­jas­ti ylei­söl­le – asia, joka herät­ti inten­sii­vis­tä häpe­ää (”total wahnn­sin­nig rot”) Ama­lias­sa. Tätä ana­lyy­tik­ko ei puo­lus­te­le tai tyl­pen­nä: ”Sinä olit pal­jas­tet­tu.

Unel­la oli tär­keä suh­de välit­tö­mään tilan­tee­seen Ama­lian ja hänen ana­lyy­tik­kon­sa välil­lä. Ana­lyy­tik­ko oli peru­nut Ama­lian tun­nin (tun­ti ennen tun­tia 156). Syy tähän – Ama­lia kysyy ja ana­lyy­tik­ko vah­vis­taa – oli kon­fe­rens­si. Ama­lia näki unen peru­tun tun­nin yönä. Tie­dos­ta­ma­ton aja­tus pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta ääni­nau­han kaut­ta kon­fe­rens­sis­sa mer­kit­si, ettei hänen sek­su­aa­li­suu­ten­sa ollut enää yksi­tyi­ses­ti hänen omaan­sa. Se oli näky­vää muil­le, ja hän ”ei kyen­nyt sano­maan mitään”. Ama­lia havait­see nyt sel­väs­ti, miten päi­vä­sai­kaan hän voi täy­sin kiel­tää ongel­mal­li­sen koke­muk­sen oman sek­su­aa­li­suu­ten­sa pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta muil­le ( kun taas hänen unen­sa ker­too hänel­le, miten hän pel­kää tätä).

Tun­nin 156 lopus­sa Ama­lia näyt­tää uuden­lais­ta itse­mää­räy­ty­nei­syyt­tä. Välit­tö­mäs­ti seu­raa­van vin­je­tin jäl­keen Ama­lia kuvaa innos­tus­taan kir­jees­tään erääl­le avio­pa­ril­le. Innos­tus tekee hänet epä­var­mak­si, sil­lä hän ei tie­dä, miten he vas­taa­vat. Ana­lyy­tik­ko on hil­jaa. Ama­lia ajat­te­lee (ääneen), että ana­lyy­tik­ko saat­tai­si pidät­tää hen­gi­tys­tään. Hyvin odot­ta­mat­ta Ama­lia kysyy suo­raan: onko hän oikeas­sa täs­sä? Vas­tauk­se­na tähän ana­lyy­tik­ko osoit­taa, miten uni ottaa puheek­si ana­lyy­ti­kon kri­tii­kin, miten ana­lyy­tik­ko ei kes­tä sitä ja miten hän kos­taa tämän Ama­lial­le. 

Vin­jet­ti 8 (ses­sio 156, rivit 391–411)

Ana­lyy­tik­ko: Että sinä olet suu­tut­ta­nut minut. Minul­la on se vai­ku­tel­ma että // unes­sa, sii­nä minä olen kri­ti­soi­tu päi­vä­sai­kaan, mis­sä teen kai­ken vää­rin, tai, en tee oikein ollen­kaan ja täl­lä tavoin, en kyke­ne sie­tä­mään kri­tiik­kiä

Ama­lia: Sit­ten kos­tat

Ana­lyy­tik­ko: Mie­luum­min minä kos­tan

Ama­lia: Hyvä Juma­la, se viit­tai­si sii­hen, miten rikon sinun Raa­mat­tusi tai haluai­sin raa­pia sitä jol­lain tavoin

Ana­lyy­tik­ko: Se, niin sano­tus­ti, ehm, myös se miten hoi­dan poti­lai­ta­ni – ja nyt sinua myös, oli puheen aihee­na nime­no­maan ääni­nau­ho­jen käy­tön takia ja siel­lä, öh, mm… et sinä vaan minä olin kri­tii­kin koh­tee­na

Ama­lia: Kyl­lä, jo sel­vää

Ana­lyy­tik­ko: Ja että, eh, minä en kes­tä sitä

Ama­lia: Voin aja­tel­la tuo­ta vain suh­tees­sa itsee­ni, että jopa minul­la on ahdis­tus­ta sitä koh­taan, kun sanon jotain kah­ta raa­mat­tua (Freud ja Raa­mat­tu) koh­taan, niin se on jo kri­tiik­kiä

Ana­lyy­tik­ko: Kyl­lä ja miten

Ama­lia: Sinä et kes­tä sitä

Ana­lyy­tik­ko: Minä en kes­tä sinua ja sinä olit jo aja­tel­lut, sinul­la oli se tun­ne

Ama­lia: Kyl­lä, se oli aika koo­mis­ta

Ana­lyy­tik­ko: Ikään kuin minä oli­sin, eh, ikään kuin sinä… miten sinä sanoit­kaan

Ama­lia: ärsyyn­ty­nyt minuun // tämä on todel­la, todel­la kriit­tis­tä ana­lyy­siä koh­taan monel­la tapaa ja jos­kus myös erit­täin vaka­vaa ja, eh, sil­loin aiem­min minua ahdis­ti kun sanoin, että sit­ten sinä oli­sit jol­lain tapaa vihai­nen

Ama­lian suo­ran kysy­myk­sen jäl­keen (”Pidä­tät­kö hen­gi­tys­tä­si?”) kes­kus­te­lu ete­nee eri­koi­sel­la taval­la. Ama­lia uskoo, että ana­lyy­tik­ko ei pys­ty kes­tä­mään hänen (Ama­lian) toi­min­taa, mut­ta ana­lyy­tik­ko puhuu sii­tä, miten se oli hän (ana­lyy­tik­ko), jota oli kri­ti­soi­tu kon­fe­rens­sis­sa – miten hän (ana­lyy­tik­ko) ei kyke­ne sie­tä­mään tätä kri­tiik­kiä ja kos­taa tämän Ama­lial­le. Ääni­nau­ho­jen käyt­tö näyt­tää viit­taa­van Ama­lian ja ana­lyy­ti­kon saman­kal­tai­siin mut­ta eri koke­muk­siin haa­voit­tu­vuu­des­ta ja pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta mui­den edes­sä. Jää epä­sel­väk­si, mis­sä mää­rin ana­lyy­tik­ko viit­taa todel­li­siin koke­muk­siin (ja mis­sä mää­rin pysyy Ama­lian pro­jek­tioi­den pii­ris­sä), mut­ta joka tapauk­ses­sa täs­sä on epä­suh­ta: ana­lyy­tik­ko vai­kut­taa syr­jäh­tä­vän omaan koke­muk­seen­sa (pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta haa­voit­tu­va­na). Kui­ten­kin Ama­lia kyke­nee pysy­mään aktii­vi­se­na ja itse­mää­räy­ty­nee­nä – huo­li­mat­ta ana­lyy­ti­kon toi­min­nas­ta: hän sel­ven­tää, miten kyse on hänen pelos­taan, ettei ana­lyy­tik­ko kes­tä hänen arvos­te­lu­aan ja kos­taa tämän hänel­le. Ama­lian itse­mää­räy­ty­nei­syy­den kaut­ta ana­lyy­tik­ko ymmär­tää tämän myös. Ama­lian päät­tä­väi­syys aut­taa toi­sin sanoen ana­lyy­tik­koa pää­se­mään takai­sin kär­ryil­le: kyse on hänen (Ama­lian) koke­muk­ses­ta, hänen pelos­taan.

Poh­din­ta   

Täs­sä tut­ki­muk­ses­sa pyrim­me näyt­tä­mään, miten itse­ha­vain­noin­nin kehi­tys toi­mi edel­ly­tyk­se­nä itsea­na­lyyt­ti­sel­le funk­tiol­le tun­tien 152–156 aika­na Ama­lian ana­lyy­sis­sä. Fokuk­se­nam­me oli 1) Ama­lian itsea­na­lyyt­ti­nen suh­de hänen ongel­mal­li­seen koke­muk­seen­sa ja 2) miten Ama­lian kyky käyt­tää objek­tia muun­tui.

Kes­kei­nen tee­ma näi­den tun­tien aika­na oli Ama­lian suh­de haa­voit­tu­vuu­teen­sa, mis­sä alus­sa hän oli hal­vaan­tu­nut uhri unes­sa. Lopus­sa uni­ma­te­ri­aa­li näyt­ti kehit­ty­vää toi­mi­juu­den tun­toa – miten hän oli otta­nut oman haa­voit­tu­vuu­ten­sa enem­män omiin käsiin­sä. Tämä muu­tos tapah­tui käsi kädes­sä sen kans­sa, miten hänen suh­teen­sa ana­lyy­tik­koon muut­tui: alus­sa Ama­lia suh­tau­tui pro­jek­tii­vi­ses­ti ana­lyy­tik­koon (esim. havain­noi­den hänet hau­raa­na, joka ei kes­tä), sii­nä mis­sä tun­nil­la 156 ana­lyy­tik­ko koet­tiin enem­män todel­li­se­na toi­se­na. Ama­lia näyt­tää, miten haa­voit­tu­vuus ei mene pois (kuten ei mene pois pro­jek­tii­vi­nen ele­ment­ti vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tees­ta), mut­ta hänen suh­teen­sa sitä koh­taan muun­tui. Sen jäl­keen kysy­mys oli, miten hän kyke­ni teke­mään sii­tä omaan­sa, hänen haa­voit­tu­vuut­taan. Kol­mas muu­tos oli Ama­lian kas­va­va kyke­ne­vyys lähes­tyä han­ka­lia ja kipei­tä sisäl­tö­jä uni­ma­te­ri­aa­lis­sa. Tämä tuo mei­dät takai­sin kysy­myk­seen kehit­ty­väs­tä toi­mi­juu­des­ta suh­tees­sa sii­hen, mikä on ongel­mal­lis­ta, eli itsea­na­lyy­siin.

Alus­sa Ama­lia maka­si tika­ri seläs­sään, jol­lain tapaa kuin kuol­lut. Oli mui­ta, mut­ta heil­lä ei ollut mitään suh­det­ta tai huol­ta Ama­lian koke­muk­ses­ta. Toi­set eivät olleet ”siel­lä”. Ama­lia ei kyen­nyt aktii­vi­ses­ti lähes­ty­mään ongel­mal­lis­ta uni­ko­ke­mus­taan eikä hän kyen­nyt käyt­tä­mään ana­lyy­ti­kon tar­joa­mia inter­ven­tioi­ta oman itse­ha­vain­noin­tin­sa apu­na.

Eräs kes­kei­nen ana­lyy­sim­me tulos kos­ki nime­no­maan poti­laan koke­mus­ta aut­ta­van toi­sen saa­ta­vil­la, käsil­lä olos­ta. Ama­lian kehit­ty­vä itsea­na­lyyt­ti­nen kyky vai­kut­ti kul­ke­van käsi kädes­sä täl­lai­sen saa­ta­vil­la olon raken­tu­mi­sen myö­tä.

Kun Ama­lia tun­nil­la 156 ker­too ensim­mäi­sen unen, hän mel­kein huo­maa rat­kai­se­van asian. Hän sanoo: ”Onko siel­lä ketään, joka näki­si ahdin­ko­ni?” Tätä kysy­mys­tä tes­ta­taan sit­ten suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon: ”Onko toi­nen siel­lä kuun­te­le­mas­sa minua?” (Käyt­tää­kö ana­lyy­tik­ko ääni­nau­ho­ja vää­rin, onko kongres­sin ylei­sö tär­keäm­pi kuin minä?) Tämä asia vai­kut­taa kes­kei­sel­tä suh­tees­sa mah­dol­li­suu­teen ottaa aktii­vis­ta ase­moi­tu­mis­ta, otet­ta. Uni­se­kvens­sis­sä tun­nil­la 152 toi­set koh­te­le­vat Ama­li­aa kuin mat­ka­muis­toa. Unes­sa tun­nil­la 156 puo­les­taan Ama­lia kyke­nee koke­maan tois­ten (naa­pu­ri, var­ti­ja) ole­van poten­ti­aa­li­ses­ti siel­lä – vaik­ka­kin hän on epä­var­ma. Tun­nil­la 156 vai­kut­taa ole­van kah­ta­lai­nen muu­tos suh­tees­sa tun­tiin 152: 1) kuva ymmär­tä­väs­tä toi­ses­ta on tul­lut enem­män saa­ta­vil­le, käsil­le 2) Ama­lia on otta­nut aktii­vi­sem­man otteen, ase­moi­tu­mi­sen (engl. stance) suh­tees­sa rat­kai­se­vaan kysy­myk­seen: Ovat­ko toi­set ”siel­lä”? Tämä on kuvas­to, jon­ka unet tar­joa­vat.

Näem­me siis muu­tok­sen unis­sa ja Ama­lian tavas­sa lähes­tyä unen sisäl­tö­jä. Kes­kei­nen kysy­mys luon­nol­li­ses­ti on: mitä tapah­tui tun­tien 152 ja 156 välis­sä? Miten Ama­lial­le tuli mah­dol­li­sek­si saa­vut­taa koke­mus sii­tä, että ana­lyy­tik­ko on ”siel­lä”? Tämä tulee ole­maan seu­raa­van artik­ke­lim­me tee­ma.

Itsea­na­lyy­si viit­taa aktii­vi­seen, etsi­vään ase­moi­tu­mi­seen suh­tees­sa itseen. Miten tämä ase­moi­tu­mi­nen muut­tui tun­tien 152 ja 156 välil­lä?

Tun­nin 152 lopus­sa Ama­lia on lähel­lä kye­tä kään­ty­mään aktii­vi­sek­si, sano­mal­la muun muas­sa, miten hän aikoo pala­ta seu­raa­val­la tun­nil­la eri­lai­siin suo­jau­tu­mi­sen tapoi­hin­sa. Vai­kut­taa siis, että tun­nin 152 sisäl­lä tapah­tuu kes­kei­nen kehi­tyk­sel­li­nen muu­tos. Tämä on yhtä­pi­tä­vä aiem­pien tulos­ten kans­sa (Buch­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2015). Muu­tos tun­nil­la 156 on saman­kal­tai­nen kuin tun­nil­la 152: pas­sii­vi­nen alku, aktii­vi­nen lop­pu. On ole­mas­sa kui­ten­kin ero­ja. Vaik­ka­kin aktii­vi­nen ase­moi­tu­mi­nen saa­vu­tet­tiin lyhyek­si het­kek­si tun­nin 152 lopus­sa, se mene­tet­tiin tun­nil­la 153. Kont­ras­ti­na täl­le tun­nil­la 156 aktii­vi­nen lähes­ty­mis­ta­pa säi­lyi läpi tun­nin (käsi­tel­ty­jen asioi­den haas­ta­vuu­des­ta huo­li­mat­ta). Tämä vai­kut­taa ole­van uusi tulos Ama­li­aa kos­ke­vas­sa kir­jal­li­suu­des­sa: ei vain tun­ti 152, vaan tun­tien 152–156 sekvens­si vaa­dit­tiin saa­vut­ta­maan tätä ase­moi­tu­mi­sen muu­tos­ta pas­sii­vi­ses­ta aktii­vi­sek­si (Buch­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2015).

Uskom­me Ama­lian aktii­vi­sen ase­moi­tu­mi­sen tun­nin 156 aika­na lepää­vän vakaam­mal­la poh­jal­la kuin hänel­le mah­dol­lis­tu­nut ase­moi­tu­mi­nen nel­jä tun­tia aiem­min. Suh­tees­sa tähän haluam­me teh­dä muu­ta­mia lyhyi­tä huo­mio­ta.

Unet tun­neil­la 152 ja 156 jaka­vat saman tee­man (haa­voit­tu­vuus ja häpeä). Kuten jo mai­nit­sim­me Ama­lia kui­ten­kin myö­hem­mil­lä tun­neil­la suh­tau­tuu eri lail­la ongel­mal­li­seen koke­muk­seen. Kes­kei­nen tee­ma tun­nin 152 unes­sa (haa­voit­tu­va voi­mak­kai­den tois­ten armoil­la, jot­ka suh­tau­tu­vat välin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti asioi­hin, jot­ka ovat kuo­le­man­va­ka­via Ama­lial­le) on sama kuin tun­nin 156 unes­sa: olla haa­voit­tu­va, hal­vaan­tu­nut tois­ten edes­sä, jot­ka eivät pääs­tä hän­tä sisään, vaik­ka hän huu­tai­si. Nyt kui­ten­kin Ama­lia kyke­nee ajat­te­le­maan omaa untaan. Teke­mäl­lä näin Ama­lia löy­tää ongel­mal­li­sen koke­muk­sen ongel­man (”niin outoa, etten teh­nyt juu­ri sitä mitä oli­sin voi­nut teh­dä”, toi­sin sanoen hänen hal­vaan­tu­mi­sen­sa, liik­ku­mat­to­muu­ten­sa). Vie­lä lisäk­si hän ymmär­tää muu­tok­sen edel­ly­tyk­sen (”men­nä ikku­nas­ta läpi aina­kin ja kat­soa tar­kas­ti onko siel­lä joku”). Tämän Ama­lia tekee suh­teel­li­sen kon­kreet­ti­ses­ti näyt­tä­väl­lä taval­la eli miten kävel­lä ”sin­ne” ja kat­soa tar­kas­ti jos toi­nen on siel­lä. Toi­sin sanoen koke­mus toi­sen ”siel­lä olos­ta” (koke­mus aut­ta­van toi­sen saa­ta­vil­la ja käsil­lä olos­ta) vai­kut­taa ole­van muu­tok­sen edel­ly­tys: kun voin luot­taa aut­ta­van toi­sen saa­ta­vil­lao­loon, sit­ten voin löy­tää roh­keut­ta ottaa ris­kin, luo­pua täs­tä tur­val­li­ses­ta posi­tios­ta jon­kin uuden täh­den (ilman takuu­ta, mitä täs­tä uudes­ta seu­raa ja miten se toi­mii lopul­ta).

Uskom­me, että aktii­vi­sen ase­moi­tu­mi­sen pysy­vyys tun­nin 156 lopus­sa liit­tyy pää­osin kah­teen kes­kei­seen teki­jään. Ongel­mal­li­nen koke­mus on käsi­tel­ty suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon: miten haa­voit­tu­va Ama­lia on suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon, mitä ana­lyy­tik­ko tekee äänit­teil­lä, onko ana­lyy­tik­ko siel­lä hän­tä var­ten (vai onko hän ”Sau­er­bruch-ana­lyy­tik­ko”). Toi­sek­si Ama­lia on otta­nut, täs­sä ja nyt ana­lyyt­ti­ses­sa suh­tees­sa, käsit­te­lyyn oman suo­jau­tu­mi­sen­sa ongel­mal­lis­ta tee­maan­sa koh­taan. Tämä mer­kit­see vakaam­paa poh­jaa. Tämä näyt­tää näky­vän aivan tun­nin 156 lopus­sa. Ama­lia roh­ke­nee kysyä, onko ana­lyy­tik­ko ”siel­lä” (pite­lee­kö ana­lyy­tik­ko hen­ke­ään). Uskom­me, että tämä on niin sanot­tu nyt-het­ki kuten Stern (1998) on kuvan­nut. Ama­lia uskal­taa ojen­tua, käyt­tää ana­lyy­tik­koa objek­ti­na ja pitää kiin­ni oman koke­muk­sen­sa tär­key­des­tä. 

Itse­ha­vain­non kehit­ty­mi­nen itsea­na­lyy­sin edel­ly­tyk­se­nä

Itsea­na­lyyt­ti­sen funk­tion kehit­ty­mi­nen on psy­koa­na­lyyt­ti­sen mene­tel­män yti­mes­sä. Hoi­don päät­ty­mi­sen jäl­keen toi­vom­me, että poti­las on saa­vut­ta­nut sel­lais­ta itse­reflek­tii­vis­tä kykyä, mikä mah­dol­lis­taa kas­vua ja pysy­mis­tä moni­puo­li­ses­ti hyvin­voi­va­na, elos­sa (Busch 2009, 86). Empii­ri­set tut­ki­muk­set Tuk­hol­man psy­ko­te­ra­pia­pro­jek­tis­ta tuke­vat tätä väi­tet­tä: ainoas­taan kehi­tys itsea­na­lyyt­ti­ses­sä funk­tios­sa oli yhtey­des­sä hoi­don päät­ty­mi­sen jäl­kei­seen kehit­ty­mi­seen (Fal­ken­ström 2007; ks. Käc­he­le 2010; Leuzin­ger-Boh­le­ber ym. 2003). Mis­tä siis puhum­me, kun puhum­me itsea­na­lyyt­ti­ses­tä funk­tios­ta?

Kuten joh­dan­nos­sa tote­sim­me, on ole­mas­sa kak­si kes­keis­tä mal­lia sii­tä, miten itsea­na­lyyt­ti­sen funk­tion kehit­ty­mi­ses­tä on aja­tel­tu. Toi­sen näkö­kul­man mukaan ana­lyy­tik­ko edis­tää tätä kehi­tys­tä ana­ly­soi­mal­la suo­jau­tu­mis­ta (vas­ta­rin­taa), eri­tyi­ses­ti suo­jau­tu­mis­ta aktii­vis­ta itse­ha­vain­noin­tia koh­taan. Laa­jen­taen Buschin kir­joi­tuk­sis­ta (1995; 2006; 2009; 2013) itse­ha­vain­noin­ti on edel­ly­tys itsea­na­lyyt­ti­sel­le funk­tiol­le. Itse­ha­vain­noin­ti ja itsea­na­lyyt­ti­nen funk­tio eivät kui­ten­kaan ole sama asia. Lyhyes­ti ehdot­tai­sim­me, että itsea­na­lyy­si on itse­ha­vain­noin­tia psy­koa­na­lyyt­ti­sen pro­ses­sin muun­ta­ma­na. Poti­las saat­taa kye­tä teke­mään monen­lai­sia asioi­ta olles­saan vie­lä ana­lyy­sis­sä, mukaan lukien havain­noi­da itse­ään. Itsea­na­lyyt­ti­nen funk­tio edel­lyt­tää raken­tu­mis­ta edis­tä­vän pro­ses­sin kehit­ty­mis­tä (mukaan lukien itse­ha­vain­noin­ti), mut­ta tämän raken­teen eri­tyi­nen luon­ne mää­rit­tyy ainut­ker­tai­sen ana­lyyt­ti­sen pro­ses­sin kaut­ta.

Me pysyi­sim­me siten mel­ko avoi­mi­na sil­le, mitä itsea­na­lyyt­ti­set funk­tiot ovat. Täs­tä huo­li­mat­ta saat­taa olla hyö­dyl­lis­tä teh­dä joi­tain käsit­teel­li­siä tar­ken­nuk­sia. DSA:n käsit­teil­lä ilmais­tu­na itse­ha­vain­noin­ti viit­taa sub­jek­tin ase­moi­tu­nee­seen psyyk­ki­sen toi­min­taan; tämä aktii­vi­suus on koh­teel­lis­ta (”about somet­hing”, toi­sin sanoen viit­taus­koh­de) jol­la­kin taval­la (suh­de koh­tee­seen). Itsea­na­lyy­sis­sä kyse on (psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta) tämän suh­teen ”käsit­te­lys­tä” (viit­taus­koh­teen ja koh­tee­seen ote­tun suh­teen välil­lä). Tämä ”käsit­te­ly” (engl. ”hand­ling”) riip­puu idio­syn­kraat­ti­ses­ta psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta pro­ses­sis­ta, mut­ta sii­hen sisäl­tyy tie­tyn tyyp­pis­tä toi­mi­juut­ta. Ilman aina­kin tie­tyn tasois­ta toi­mi­juut­ta (engl. agency) kyse ei oli­si aktii­vi­ses­ta funk­tios­ta. Tämä muo­toi­lu tulee lähel­le Win­nicot­tin (1974) aja­tuk­sia kyvys­tä käyt­tää objek­tia. Tämä ”käsit­te­ly” ja ”objek­tin käyt­tö” voi­vat liit­tyä viit­taus­suh­tee­seen kyt­key­ty­vään suo­jau­tu­mi­seen (kuten Ama­lian omaan uneen­sa koh­dis­tu­va oival­lus), mut­ta se voi olla myös jotain muu­ta. 

Mitä voim­me oppia Ama­lial­ta? 1) Tun­nil­la 152 saat­toi näh­dä, että Ama­lia teki itse­ha­vain­to­ja, mut­ta hän ei kyen­nyt käyt­tä­mään näi­tä läh­tö­koh­ti­na uusil­le havain­noil­le ja etsin­nöil­le. Hän koki itsen­sä avut­to­mak­si suh­tees­sa nii­hin. Tun­nil­la 156 puo­les­taan havain­not oli­vat jotain, mitä Ama­lia kyke­ni työs­tä­mään yhdes­sä ana­lyy­ti­kon kans­sa. Tämä viit­taa 2) uuden­lai­seen kykyyn teh­dä ana­lyyt­tis­tä työ­tä: hän saa kiin­ni mah­dol­li­suu­des­ta teh­dä jotain havait­se­mil­laan asioil­la. Lisäk­si myö­hem­min tun­nil­la Ama­lia kyke­nee havain­noi­maan, että 3) on ole­mas­sa asioi­ta, joi­ta hän vält­tää havain­noi­mas­ta. Hänel­le on siten tul­lut mah­dol­li­sek­si huo­ma­ta ja pitää kiin­ni esteis­tä itse­ha­vain­noin­nil­le, mikä puo­les­taan avaa mah­dol­li­suu­den aktii­vi­sel­le itse­ha­vain­noin­nin alan laa­jen­tu­mi­sel­le. Tämä näyt­täy­tyy todel­li­se­na merk­ki­nä itsea­na­lyy­sis­tä.

Täs­sä artik­ke­lis­sa pyrim­me tut­ki­maan itsea­na­lyy­sin kehi­tys­tä per se ja käyt­tä­mään havain­nol­lis­ta­vaa mate­ri­aa­lia näyt­tä­mään, mis­tä tämä kapa­si­teet­ti muo­dos­tuu. Me emme ole pyr­ki­neet tut­ki­maan, mil­lai­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen kaut­ta tämä kapa­si­teet­ti kehit­tyy – tämä on fokuk­se­na par­hail­laan työs­tä­mäs­säm­me käsi­kir­joi­tuk­ses­sa. Vaik­ka nykyi­nen tut­ki­mus ei fokusoi tähän, haluam­me lyhyes­ti pala­ta kah­teen mal­liin itsea­na­lyy­sin kehi­tyk­ses­tä. Ama­lian tapauk­ses­sa pro­ses­si näyt­tää seu­raa­van Buschin näke­mys­tä (toi­nen mal­li). Tun­nil­la 152 Ama­lia näyt­tää käyt­tä­vän samais­tu­mis­ta suo­jau­tu­mi­sen (eikä siis kehit­ty­mi­sen) kei­no­na. Erot­te­lu tila- (mitä tie­de­tään) ja pro­ses­si­tie­don (miten se tie­de­tään) välil­lä saat­taa olla hyö­dyl­li­nen täs­sä (Busch 2009). Ama­lia iden­ti­fioi itsen­sä ana­lyy­ti­kon aja­tus­ten sisäl­töön (”the what”). Hän pysyy suo­jau­tuen, pas­sii­vi­se­na ja haa­voit­tu­va­na tut­ki­muk­sen koh­tee­na; saman­ai­kai­ses­ti ana­lyy­tik­ko aktii­vi­ses­ti tie­tää kai­ken. Kun ana­lyy­tik­ko kyke­nee näyt­tä­mään Ama­lial­le aktii­vi­suu­den vaa­ral­li­suu­den ”täs­sä ja nyt”, Ama­lia alkaa saa­maan yhteyt­tä omaan­sa (”the how”, Busch 2009). Ehdo­tam­me, että Ama­lian iden­ti­fioi­tu­mi­nen ana­lyy­ti­kon aja­tus­ten sisäl­töön oli osa hänen suo­jau­tu­mis­taan (sul­je­tus­sa trans­fe­rens­si­suh­tees­sa). Yhtei­sen työn kaut­ta suo­jau­tu­mi­sen paris­sa Ama­lia ja ana­lyy­tik­ko avau­tu­vat kuvaa­maan, mil­lais­ten pro­ses­sien kaut­ta he ymmär­tä­vät toi­si­aan, ja he pys­ty­vät lähes­ty­mään tämän pro­ses­sin estei­tä. Kun tämä oli avau­tu­nut ja tul­lut mah­dol­li­sek­si, Ama­lia löy­si uuden­lais­ta roh­keut­ta kokeil­la uuden­lais­ta aktii­vi­suut­ta. Ehdot­tai­sim­me, että edel­ly­tys täl­le uudel­la taval­le, löy­ty­neel­le roh­keu­del­le oli syn­ty­mäs­sä ole­va mah­dol­li­suus kokea aut­ta­van toi­sen ole­van ”siel­lä”. Tätä koe­tel­laan suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon. Vas­ta tämän jäl­keen Ama­lial­le tuli mah­dol­li­sek­si käyt­tää (Win­nicott 1974) ana­lyy­ti­kon for­mu­laa­tioi­den sisäl­tö­jä ja näh­dä unen­sa proble­maat­ti­sen trans­fe­rens­sin hei­jas­tu­ma­na (olla haa­voit­tu­va, ana­lyy­ti­kon käsis­sä ääni­nau­ho­jen kaut­ta). Ama­lian ei tar­vin­nut suo­jau­tua niil­tä vaa­roil­ta, jot­ka uhkaa­vat aktii­vi­se­na olles­sa. 

Lyhyes­ti itsea­na­lyyt­ti­nen funk­tio näyt­tää viit­taa­vaan toi­mi­juu­den tai itse­mää­räy­ty­nei­syy­den koke­muk­seen, min­kä kaut­ta poti­laal­le tulee mah­dol­li­suus neu­vo­tel­la kes­kus­te­lun ja yhteis­toi­min­nan suun­taa ulkois­ten ja sisäis­ten tois­ten läs­nä olles­sa – omas­taan kiin­ni pitäen, tois­ten kul­mis­ta omaan­sa rikas­taen. Se viit­taa kykyyn astua omaan koke­muk­seen­sa ja olla aktii­vi­sel­la taval­la suh­tees­sa viit­taus­koh­tee­seen. Lisäk­si saman­ai­kai­ses­ti pitäen tätä aktii­vis­ta ase­moi­tu­mis­ta viit­taus­koh­tee­seen poti­las pitää mie­les­sään, että oli­si ole­mas­sa myös mui­ta mah­dol­li­sia tapo­ja olla suh­tees­sa tähän. Tämä näkyy esi­mer­kik­si Ama­lian vas­tauk­ses­sa ana­lyy­ti­kon tul­kin­taan ensim­mäi­seen uneen tun­nil­la 156. Ama­lia kuun­te­lee ana­lyy­tik­koa mut­ta päät­tää liik­kua omaan suun­taan­sa: ”Pys­tyn käyt­tä­mään sitä enem­män tähän suun­taan kuin tuo­hon toi­seen (mitä ana­lyy­tik­ko ehdot­ti).” Toi­nen esi­merk­ki on, miten Ama­lia taju­aa, kuin­ka päi­vä­sai­kaan hän suh­tau­tuu kysy­myk­seen ääni­nau­hois­ta yhdel­lä tapaa, mut­ta miten uni näyt­tää hänel­le jotain muu­ta. Hänen taju­tes­saan tämän tulee mah­dol­li­sek­si aktii­vi­ses­ti aja­tel­la, miten olla suh­tees­sa tähän asi­aan. 

Tut­ki­muk­sen heik­kou­det ja vah­vuu­det

Tut­ki­muk­sen vah­vuu­det ja heik­kou­det liit­ty­vät ylei­siin vah­vuuk­siin ja heik­kouk­siin yksit­täis­ta­paus­tut­ki­muk­sis­sa ja sii­hen, mil­lai­sia eri­tyi­siä mene­tel­mäl­li­siä rajoi­tuk­sia tämän­kal­tai­seen tut­ki­mus­stra­te­gi­aan liit­tyy (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019). DSA on tapaus­tut­ki­muk­sen mene­tel­mä. Semant­ti­set posi­tiot ovat ainut­ker­tai­sia. Nii­den idio­syn­kraat­ti­nen kehi­tys­his­to­ria ei mah­dol­lis­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­sen abstra­hoin­tia osal­li­se­na ollei­den hen­ki­löi­den psyyk­ki­sis­tä toi­min­nois­ta, toi­sin sanoen sub­jek­tia ei voi­da pois­taa ana­lyy­sis­tä. Tämä erot­taa lähes­ty­mis­ta­val­taan aiem­mas­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tut­ki­muk­ses­ta Ama­lian tapauk­ses­sa (Alba­ni ym. 2012; Buch­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2015).

Eri­lai­sil­la tut­ki­mus­stra­te­gioil­la on eri­lai­sia vah­vuuk­sia ja heik­kouk­sia. Esi­mer­kik­si PSQ-mene­tel­mäs­sä (Alba­ni ym. 2012) kate­go­ri­soi­daan eri toi­min­to­ja Ama­lian ja ana­lyy­ti­kon pro­ses­sis­ta, mut­ta sii­nä ei tavoi­te­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­sen dyna­miik­kaa tai sitä, miten eri­lai­set muu­tok­set, siir­ty­mät tai kehi­tyk­set tapah­tu­vat ja syn­ty­vät tun­neil­la. Toi­nen tut­ki­mus tun­nis­ta 152 (Buch­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2015) teki tämän saman käyt­täen kes­kus­te­lu­na­na­lyy­sia (CA) mik­roa­na­lyyt­ti­se­nä väli­nee­nä. He tut­ki­vat, miten Ama­lia muun­tui (pas­sii­vi­ses­ta tut­ki­muk­sen koh­tees­ta aktii­vi­sek­si toi­mi­jak­si) vuo­ro­vai­ku­tus­ta­pah­tu­mien kaut­ta. Kes­kus­te­lu­na­na­lyy­si koros­taa sitä, miten vuo­ro­vai­ku­tus­ta­pah­tu­man kehys (vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­nen raken­ne, min­kä puhu­jien sekven­ti­aa­li­set puheen­vuo­rot luo) orga­ni­soi ilmai­sua (Perä­ky­lä ym. 2008). Ilmai­su­jen temaat­ti­nen sisäl­tö abstra­hoi­daan, jot­ta voi­daan tut­kia vuo­ro­vai­ku­tuk­sen sekvens­se­jä tar­kem­min. DSA:ssa taas aloi­tus­koh­ta­na on nime­no­maan tee­ma – poti­laan ilmai­sun viit­taus­koh­de; miten se orga­ni­soi ilmai­sua ja miten ana­lyy­ti­kon suh­de viit­taus­koh­tee­seen deter­mi­noi vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ja dyna­mii­kan flow’ta.  

Semant­ti­sia posi­tioi­ta voi­daan tun­nis­taa vain havain­noi­mal­la elä­vän sub­jek­tin psyyk­ki­sen toi­min­nan viit­taus­koh­tei­ta. Nämä koh­teet ilmais­taan vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ja äänen­sä­vyis­sä (hei­jas­tuen puheen pro­so­dias­sa tai ilmeis­sä). Kes­kus­te­lu­na­na­lyy­sis­sa on mah­dol­lis­ta lis­ta­ta eri­lai­sia vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­sia teko­ja (esi­mer­kik­si myötäilevät/konfrontoivat vuo­ro­vai­ku­tus­käy­tän­nöt), jot­ka orga­ni­soi­vat kes­kus­te­lun raken­net­ta. DSA:ssa tämä ei ole mah­dol­lis­ta, kos­ka se ei ole täl­lä tavoin yleis­tet­tä­vis­sä. Ei ole mitään miel­tä lait­taa eri­lai­sia semant­ti­sia posi­tioi­ta riviin eikä ole ole­mas­sa mitään trans­per­soo­nal­lis­ta lis­taa semant­ti­sis­ta posi­tiois­ta. Vaik­ka­kin kes­kus­te­lu­na­na­lyy­si ja DSA kuu­lu­vat samaan mik­roa­na­lyyt­tis­ten mene­tel­mien tra­di­tioon, täl­lä erol­la on seu­rauk­sia sil­le, miten mate­ri­aa­lia ”lue­taan”. 

Lopuk­si haluam­me esit­tää tii­vis­täen muu­ta­mia lyhyi­tä huo­mioi­ta kysy­myk­seen ”Mik­si uusi meto­di?” Kol­me näkö­koh­taa voi­daan nos­taa esiin: 1) Tut­ki­mus­a­se­tel­mas­sa ääni­nau­hoi­te­tun ja lit­te­roi­dun mate­ri­aa­lin käyt­tö tuo oman rajoit­teen­sa ja mah­dol­li­suu­ten­sa. Kysy­mys sii­tä, miten ana­ly­san­din suh­de kes­kei­seen ongel­mal­li­seen tee­maan muun­tuu ja kehit­tyy ana­lyy­sis­sä ja mil­lais­ten aske­lei­den kaut­ta tämä tapah­tuu – tai ei tapah­du – voi­daan näyt­tää yksi­tyis­koh­tai­ses­ti esi­mer­kik­si, miten alun pas­sii­vi­nen ja vält­tä­vä suh­de omaan häpeä­ko­ke­muk­seen voi muun­tua tera­pian avul­la aktii­vi­sek­si (Kivik­ko­kan­gas ym. 2020). Kui­ten­kin tämä osoit­taa yhden DSA:n kes­kei­sen rajoit­teen. Se on tut­ki­mus­ky­sy­myk­ses­tä riip­pu­vai­nen mene­tel­mä vain yksit­täis­ta­paus­ten tut­ki­muk­siin (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019). Tämä mah­dol­lis­taa idio­syn­kraat­ti­sen kehi­tyk­sen seu­raa­mi­sen yksit­täis­ta­pauk­ses­sa, mut­ta näi­tä tulok­sia ei voi­da sel­lai­se­naan yleis­tää kuten esi­mer­kik­si kes­kus­te­lua­na­lyy­sis­sä. 2) DSA:n teo­reet­ti­set havain­noin­tia ohjaa­vat käsit­teet fokusoi­vat itse­ha­vain­noin­nin yti­meen: miten ana­ly­san­di voi havain­noi­da oman mie­len­sä koh­tei­ta ja mitä hän ei voi havain­noi­da sekä miten koke­mus toi­ses­ta vai­kut­taa tähän havain­noin­tiin. Tämän DSA tekee taval­la, joka ei pois­ta sub­jek­tia yhtä­lös­tä. Lisäk­si pitä­mäl­lä mie­les­sä molem­mat, freu­di­lai­sen sekä objek­ti­suh­de­ta­van kuun­nel­la, DSA kiin­nit­tää eri­tyis­tä huo­mio­ta muut­tu­viin ja kehit­ty­viin trans­fe­rens­si­tee­moi­hin. Tämä on kes­keis­tä esi­mer­kik­si kiin­ni­tet­täes­sä huo­mio­ta sii­hen, miten ana­ly­san­din havain­to ana­lyy­ti­kos­ta (vas­taa­not­ta­jas­ta) perus­tuu pro­jek­tii­vi­sem­paan mate­ri­aa­liin ja mil­loin tapah­tuu muu­tos koh­ti ana­lyy­ti­kon koke­mis­ta enem­män todel­li­se­na toi­se­na – ja miten tämä muu­tos koke­muk­sen raken­tu­mi­ses­sa vas­taa­not­ta­jas­ta vai­kut­taa sii­hen, mikä on ana­ly­san­dil­le tavoi­tet­ta­vis­sa ja mil­lä tapaa itse­ha­vain­nos­sa. Vaik­ka DSA sovel­tuu min­kä tahan­sa kom­mu­ni­ka­tii­vi­sen tilan­teen ana­ly­soin­tiin, se on mitä havain­nol­li­sin näkö­kul­ma haa­voit­tu­vuu­teen: kun näy­tän toi­sel­le, mitä itses­tä­ni löy­dän, miten hän ottaa sen vas­taan? 3) Ehdo­tam­me, että DSA on ope­ra­tio­na­li­soi­tu tapa näyt­tää, miten psy­koa­na­lyyt­ti­nen ymmär­rys raken­tuu (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019). Sii­nä mis­sä klii­ni­sel­lä näyt­tä­möl­lä teem­me tämän intui­tii­vi­ses­ti – kuun­te­le­mal­la, mis­tä ana­ly­san­di puhuu, ja mil­lä taval­la ja miten vas­taa­not­ta­ja vai­kut­taa tähän – on teo­reet­tis­ten väli­nei­den arti­ku­loin­nis­sa ole­mas­sa omat etun­sa. Tämä psy­koa­na­lyyt­ti­sen ymmär­ryk­sen ”instru­men­tin” terä­vöit­tä­mi­nen mah­dol­lis­taa arti­ku­loi­dum­man tavan kuun­nel­la – mate­ri­aa­lin luen­nan. Kun tämä on enem­män arti­ku­loi­tu, saa­tam­me tavoit­taa tai näh­dä jotain, mikä ei oli­si muu­ten ollut tavoi­tet­ta­vis­sa, jos tämä luen­ta oli­si ollut ei-arti­ku­loi­tu.

Olem­me täs­sä artik­ke­lis­sa kes­kit­ty­neet Ama­lian ilmai­suun, ei niin­kään ana­lyy­ti­kon roo­liin luo­da vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Tämä tut­ki­mus näyt­tää, että muu­tos­ta tapah­tui tun­tien 152–156 välil­lä. Seu­raa­vak­si tulee näyt­tää, mikä mah­dol­lis­ti tätä muu­tos­ta. Työs­täm­me par­hail­laan käsi­kir­joi­tus­ta, joka fokusoi nime­no­maan vuo­ro­vai­ku­tuk­seen tun­tien 152–156 välil­lä; toi­sin sanoen sii­hen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen, joka teki täs­sä artik­ke­lis­sa kuvail­lun muu­tok­sen mah­dol­li­sek­si.

Joh­to­pää­tök­set           

Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta näkö­kul­mas­ta täs­sä artik­ke­lis­sa kuvat­tu muu­tos­pro­ses­si raken­tui kol­mes­ta ele­men­tis­tä. Ensik­si, kehit­ty­vä toi­seu­den taju/eril­li­syys (ei tämän artik­ke­lin fokus, vaan seu­raa­van) tun­tien 154–155 aika­na vai­kut­ti edel­tä­vän Ama­lian siir­ty­mää koh­ti uuden­lais­ta koke­mus­ta ongel­mal­li­ses­ta koke­muk­ses­ta haa­voit­tu­va­na ja hal­vaan­tu­nee­na. Toi­sek­si, ongel­mal­li­nen koke­mus tuli trans­fe­rens­siin, ja se koet­tiin ei ylei­ses­ti vaan suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon. Kol­man­nek­si, Ama­lia kyke­ni käyt­tä­mään untaan tun­nil­la 156 itsea­na­lyyt­ti­sel­la taval­la; hän kyke­ni käyt­tä­mään unen totuut­ta pal­jas­ta­maan päi­vän kiel­tä­mi­set. Nämä kehi­tyk­set eivät ainoas­taan laa­jen­ta­neet Ama­lian itseym­mär­rys­tä; ne myös edis­ti­vät itse­mää­räy­ty­nei­syyt­tä ja aktii­vi­suut­ta hänen ana­lyy­sis­sään. Itsea­na­lyyt­ti­nen funk­tio viit­taa toi­mi­juu­den koke­muk­seen suh­tees­sa sii­hen, mikä on ongel­mal­lis­ta.

Vaik­ka­kin eri­lai­sia näkö­kul­mia voi­daan esit­tää sii­tä, miten ääni­nau­hoi­tuk­set vai­kut­ti­vat Ama­lian yksi­tyi­syy­teen, saat­taa olla mai­nit­se­mi­sen arvois­ta koros­taa yhtä puol­ta sii­tä: kysy­mys ääni­nau­hois­ta teki jotain näky­väk­si. Sama asia oli­si saat­ta­nut tul­la esiin tois­ta tie­tä sii­nä tapauk­ses­sa, ettei tun­te­ja oli­si nau­hoi­tet­tu. Emme tie­dä. Joka tapauk­ses­sa Ama­lia ei oli­si voi­nut saa­vut­taa kaik­kia näi­tä muu­tok­sia yksin. Ana­lyy­ti­kon roo­li vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, näi­den muu­tos­ten edis­tä­mi­ses­sä, oli rat­kai­se­vaa.

 Viit­teet

1Data­ses­sio­ryh­män jäse­net oli­vat artik­ke­lin kir­joit­ta­jat. 

2Ana­lyy­sin aikaan 1970-luvul­la käy­tös­sä ollut ter­mi tum­mai­hoi­sis­ta.

3Ana­lyy­tik­ko­na täs­sä esiin­ty­nyt Hel­mut Tho­mä toi­mi Ulmin yli­opis­ton pro­fes­so­ri­na.

4Sau­er­bruch oli kuu­lui­sa sak­sa­lai­nen kirur­gi, joka Nat­sien aikaan antoi luvan epäin­hi­mil­li­sil­le ihmis­ko­keil­le.

Kir­jal­li­suus

Akh­tar, Sal­man (2007). Diver­si­ty wit­hout fan­fa­re: Some reflec­tions on con­tem­po­ra­ry psyc­hoa­na­ly­tic tech­nique. Psyc­hoa­na­ly­tic Inqui­ry, 27, 690–704. 

Alba­ni, Cor­ne­lia; Bla­ser, Gerd; Jacobs, Uwe; Jones, Enrico; Tho­mä, Hel­mut & Käc­he­le, Horst (2002). Ama­lia X’s psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py in the light of Jones’s psyc­hot­he­ra­py process Q‑sort. Teok­ses­sa Leuzin­ger-Boh­le­ber, Marian­ne & Tar­get, Mary (toim.), Outco­mes of psyc­hoa­na­ly­tic treat­ments. Pers­pec­ti­ves for the­ra­pists and researc­hers, 294–302. London/Philadelphia: Whurr Publis­hers. 

Bakh­tin, Mihail (1984). Speech gen­res and other essays. Aus­tin: Uni­ver­si­ty of Texas Press.

Bion, Wil­fred (1962). Lear­ning from expe­rience. Lon­don: Hei­ne­mann.

Buch­holz, Mic­hael B.; Spie­ker­mann, Jane & Käc­he­le, Horst (2015). Rhythm and blues. Amalia´s 152nd ses­sion. From psyc­hoa­na­ly­sis to con­ver­sa­tion and metap­hor ana­ly­sis – and retour. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 96, 877–910.

Busch, Fred (1995). Cri­tical issues in psyc­hoa­na­ly­sis: The ego at the cen­ter of our cli­nical tech­nique. North­va­le, NJ: Jason Aron­son.

Busch, Fred (2006). A sha­dow concept. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 87, 1471–1485.

Busch, Fred (2007). ‘I noticed’: the emer­gence of self-obser­va­tion in rela­tions­hip to pat­ho­lo­gical att­rac­tor sites. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 88, 423–41. 

Busch, Fred (2009). On crea­ting a psyc­hoa­na­ly­tic mind. The Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 32(2), 85–92. 

Busch, Fred (2013). Crea­ting a psyc­hoa­na­ly­tic mind. New York: Rout­led­ge.

Busch, Fred (2019). Analyst’s reve­ries. New York: Rout­led­ge.

Bol­las, Chris­top­her (1989). The unt­hought known. New York: Rout­led­ge.

Bol­las, Chris­top­her (2011). The Chris­top­her Bol­las rea­der. New York: Rout­led­ge.

Fal­ken­ström, Fredrik; Fin­kel, Ste­ven; San­dell, Rolf; Rubel, Julian A. & Holm­qvist, Rolf (2017). Dyna­mic models of invi­dual chan­ge in psyc­hot­he­ra­py. Jour­nal of Con­sul­ting and Cli­nical psyc­ho­lo­gy, 85(6), 537–549.

Fal­ken­ström, Fredrik & San­dell, Rolf (2007). Self-ana­ly­sis and post-ter­mi­na­tion impro­ve­ment after psyc­hoa­na­ly­sis and long-term psyc­hot­he­ra­py. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tical Associa­tion, 55(2), 629–674. 

Freud, Sig­mund (1937/1964). Ana­ly­sis ter­mi­nable and inter­mi­nable. Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me XXIII (1937–1939): Moses and monot­heism, An out­li­ne of psyc­ho-ana­ly­sis and other works, 216–253. Lon­don: The Hogarth Press.

Gray, Paul (1982). “Deve­lop­men­tal lag” in the evo­lu­tion of tech­nique for psyc­hoa­na­ly­sis of neu­ro­tic conflict. Jour­nal of Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tical Associa­tion, 30, 621–655.

Gray, Paul (1990). The natu­re of the­ra­peu­tic action in psyc­hoa­na­ly­sis. Jour­nal of Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tical Associa­tion, 38, 1083–1097.

Gray, Paul (1994). Ego and the ana­ly­sis of defence. North­va­le, NJ: Jason Aron­son.

Green­son, Ralph R. (1967). The tech­nique and prac­tice of psyc­hoa­na­ly­sis. Volu­me 1. Madi­son, CT: Inter­na­tio­nal Uni­ver­si­ties Press. 

Hei­mann, Pau­la (1950). On coun­tert­rans­fe­rence. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 31, 81–84.

Hof­fer, Wil­li (1950). Three psyc­ho­lo­gical cri­te­ria for the ter­mi­na­tion of treat­ment. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 31, 194–195. 

Hor­ney, Karen (1942). Self-ana­ly­sis. New York: Nor­ton. 

Iko­nen, Pent­ti (2002). The basic tools of psyc­hoa­na­ly­sis. Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 25, 12–19.

Iko­nen, Pent­ti (2003). A few reflec­tions on how we may approach the unconscious. Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 26, 3–10.

Jimé­nez, Juan Pablo; Käc­he­le Horst & Pokor­ny, Dan (2006). The psyc­hoa­na­ly­tic loss-sepa­ra­tion model (LSM): Evo­lu­tion of the reac­tion to breaks in the psyc­hoa­na­ly­tic process as an indica­tor of chan­ge. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hot­he­ra­py, 10, 22–34. 

Kant­rowitz, Judy L; Katz, Ann L. & Pao­lit­to, Frank (1990). Fol­low-up of psyc­hoa­na­ly­sis five to ten years after ter­mi­na­tion: II. Deve­lop­ment of the self-ana­ly­tic func­tion. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 38, 637–654. 

Kivik­ko­kan­gas, Sami & Lei­man, Mikael (2018). Dia­lo­gi­nen sekvens­sia­na­lyy­si tapaus­tut­ki­muk­sen mene­tel­mä­nä psy­koa­na­lyy­sis­sä – Ama­lia X. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia, 14, 53–61.

Kivik­ko­kan­gas, Sami & Lei­man, Mikael (2019). Dia­lo­gical sequence ana­ly­sis as a met­hod in theo­ry based single-case stu­dies in psyc­hoa­na­ly­sis. Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 2, 110–118.

Kivik­ko­kan­gas, Sami; Lei­man, Mikael & Lai­ti­la, Aar­no (2019). Häpeän ilmen­ty­mi­nen ja muu­tos psy­ko­te­ra­pias­sa – tapaus­tut­ki­mus. Psy­ko­te­ra­pia, 38(2), 103–121.

Kivik­ko­kan­gas, Sami; Lei­man, Mikael; Lai­ti­la, Aar­no & Sti­les, Wil­liam B. (2020). Hiding sha­me – A case stu­dy of deve­lo­ping agency. Roma­nian Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 3(1), 85–116.

Käc­he­le, Horst; Alba­ni, Cor­ne­lia; Buch­heim, Anna; Hölzer, Mic­hael; Hoha­ge, Rode­rich; Mer­gent­ha­ler, Erhard; … & Tho­mä, Hel­mut (2006). The Ger­man speci­men case Ama­lia X: Empi­rical stu­dies. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 87(3), 809–826.

Käc­he­le, Horst; Schach­ter, Joseph & Tho­mä, Hel­mut (toim.) (2008). From psyc­hoa­na­ly­tic nar­ra­ti­ve to empi­rical single case research. Implica­tions for psyc­hoa­na­ly­tic prac­tice. New York: The Ana­ly­tic Press.

Lei­man, Mikael (1992). The concept of sign in the work of Vygots­ky, Win­nicott and Bakh­tin: Furt­her inte­gra­tion of object rela­tions theo­ry and acti­vi­ty theo­ry. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 65(3), 209–221.

Lei­man, Mikael (1994). Pro­jec­ti­ve iden­ti­fica­tion as ear­ly joint action sequences: a Vygots­kian adden­dum to the Proce­du­ral Sequence Object Rela­tions Model. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 67(2), 97–106.

Lei­man, Mikael (1997). Proce­du­res as dia­lo­gical sequences: a revi­sed ver­sion of the fun­da­men­tal concept in cog­ni­ti­ve ana­ly­tic the­ra­py. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 70(2), 193–207.

Lei­man, Mikael (2000). Ogden’s mat­rix of trans­fe­rence and the concept of sign. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 73(3), 385–397.

Lei­man, Mikael (2002). Toward semio­tic dia­lo­gism. Theo­ry and Psyc­ho­lo­gy, 12, 221–235. 

Lei­man, Mikael (2006). What does the first exc­han­ge tell? Dia­lo­gical sequence ana­ly­sis and assi­mi­la­tion in very brief the­ra­py. Psyc­hot­he­ra­py Research, 16(4), 408–421. 

Lei­man, Mikael (2011). Mik­hail Bakhtin’s cont­ri­bu­tion to psyc­hot­he­ra­py research. Cul­tu­re and Psyc­ho­lo­gy, 17(4), 441–461.

Lei­man, Mikael (2012). Dia­lo­gical sequence ana­ly­sis as a met­hod to stu­dy psyc­hot­he­ra­peu­tic discour­se. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Dia­lo­gical Science, 6(1), 123–147.

Leuzin­ger-Boh­le­ber, Marian­ne; Stuhr, Ulrich; Rüger, Bern­hard & Beu­tel, Man­fred (2003). How to stu­dy the ‘qua­li­ty of psyc­hoa­na­ly­tic treat­ments’ and their long-term effects on patients’ well-being: a repre­sen­ta­ti­ve, mul­ti-pers­pec­ti­ve fol­low-up stu­dy. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 84, 263–290. 

Levy, Ray­mond, A.; Ablon, Stuart; Tho­mä, Hel­mut; Käc­he­le, Horst; Acker­man, Julie; Erhardt, Ingrid & Sey­bert, Caro­li­na (2012). A speci­men ses­sion of psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py under the lens of the Psyc­hot­he­ra­py Process Q‑set. Teok­ses­sa Levy, Ray­mond A.; Ablon, Stuart & Käc­he­le, Horst (toim.), Psyc­ho­dy­na­mic psyc­hot­he­ra­py research, 509–528. Totowa, NJ: Huma­na Press.

Perä­ky­lä, Ans­si; Anta­ki, Char­les; Veh­vi­läi­nen, San­na & Leu­dar, Ivan (2008). Con­ver­sa­tion ana­ly­sis and psyc­hot­he­ra­py. Cam­brid­ge: Cam­brid­ge Uni­ver­si­ty Press.

Ster­ba, Ric­hard (1934). The fate of the ego in psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 15, 117–126.

Stern, Daniel N.; San­der, Louis W.; Nahum, Jere­my P.; Har­ri­son, Alexan­dra M.; Lyons-Ruth, Kar­len; Mor­gan, Alec C.; … & Tro­nick, Edward Z. (1998). Non-interpre­ti­ve mec­ha­nisms in psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py: The somet­hing more than interpre­ta­tion. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 79, 908–921

Tho­mä, Hel­mut & Käc­he­le, Horst (1987). Psyc­hoa­na­ly­tic prac­tice, Volu­me 1: Principles. Ber­lin: Sprin­ger.

Tho­mä, Hel­mut & Käc­he­le, Horst (1994a). Psyc­hoa­na­ly­tic prac­tice. Volu­me 1: Principles. New Jer­sey: Jason Aron­son Inc.

Tho­mä, Hel­mut & Käc­he­le, Horst (1994b). Psyc­hoa­na­ly­tic prac­tice. Volu­me 2: Cli­nical stu­dies. New Jer­sey: Jason Aron­son Inc.

Tho­mä, Hel­mut & Käc­he­le, Horst (2007). Com­pa­ra­ti­ve psyc­hoa­na­ly­sis on the basis of a new form of treat­ment report: The case Ama­lia X. Psyc­hoa­na­ly­tic Inqui­ry, 27, 650–89.

Tic­ho, Gert­ru­de (1967). On self-ana­ly­sis. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 48, 308–318.

Tik­ka­nen, Soi­le (2015). Deve­lop­ment of an empat­hic stance – Dia­lo­gical sequence ana­ly­sis (DSA) of a single case during cli­nical neu­ro­lo­gical assess­ment proce­du­re. Väi­tös­kir­ja. Itä-Suo­men yli­opis­to.

Val­ko­nen, Har­ri (2018). The dyna­mics of self-obser­va­tion in patients with bor­der­li­ne per­so­na­li­ty disor­der (BPD) diag­no­sis. Väi­tös­kir­ja. Itä-Suo­men yli­opis­to.