Valitse vuosi:
2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Sami Kivikkokangas, Mikael Leiman & Henrik Enckell: Itsehavainnoinnin kehittyminen edellytyksenä itseanalyyttiselle funktiolle

Vaik­ka eri psy­ko­te­ra­pia­suun­tauk­set pyr­ki­vät kaik­ki yhtei­se­nä tavoit­tee­naan poti­laan itse­ha­vain­noin­nin muu­tok­seen, on itsea­na­lyy­siä pidet­ty yhte­nä psy­koa­na­lyy­sil­le eri­tyi­se­nä tavoit­tee­na. Itsea­na­lyyt­ti­sen työn avul­la psy­koa­na­lyyt­ti­nen pro­ses­si voi jat­kua tera­pian päät­ty­mi­sen jäl­keen. Huo­li­mat­ta täs­tä kes­kei­syy­des­tä läpi eri psy­koa­na­lyyt­tis­ten kou­lu­kun­tien itsea­na­lyyt­tis­tä funk­tio­ta ei tema­ti­soi­da tut­ki­muk­sis­sa suo­raan ja empii­ri­nen näyt­tö sii­tä on niuk­kaa. Täs­sä tut­ki­muk­ses­sa yri­täm­me 1) näyt­tää empii­ri­ses­ti, miten itse­ha­vain­noin­ti edel­ly­tyk­se­nä itsea­na­lyyt­ti­sel­le funk­tiol­le voi kehit­tyä ja 2) käyt­tää näi­tä tulok­sia teo­ri­aa raken­ta­val­la taval­la näyt­tä­mään, mitä itsea­na­lyy­si on. Teem­me tämän käyt­täen dia­lo­gis­ta sekvens­sia­na­lyy­siä pal­jon tut­ki­tun Ama­lia X:n ana­lyy­si­tun­tien 152–156 sekvens­sin avul­la, min­kä kaut­ta pyrim­me näyt­tä­mään, miten Ama­lia ase­moi­tuu uudel­la tapaa alus­sa ongel­mal­li­se­na koet­tuun haa­voit­tu­vuu­teen ja häpe­ään. Tar­kas­te­lun fokuk­ses­sa ovat Ama­lian uni­ko­ke­muk­set ja Ama­lian suh­de psy­koa­na­lyy­tik­koon­sa.

Joh­dan­to

Jokai­sen psy­ko­te­ra­pian tavoi­te on, että poti­laal­le on kehit­ty­nyt tera­pian aika­na sel­lai­sia val­miuk­sia, joi­den avul­la hän voi jat­kaa psy­ko­te­ra­peut­tis­ta pro­ses­sia itse­näi­ses­ti tera­pian päät­ty­mi­sen jäl­keen. Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa tra­di­tios­sa kut­sum­me tätä uuden­lais­ta mie­lel­lis­tä kykyä itsea­na­lyyt­ti­sek­si funk­tiok­si, itsea­na­lyyt­ti­sek­si kyvyk­si tai itsea­na­lyyt­ti­sek­si työk­si (Busch 2009; 2013; Freud 1937/1964; Hof­fer 1950; Hor­ney 1942; Kant­rowitz, Katz & Pao­lit­to 1990; Leuzin­ger-Boh­le­ber ym. 2003; Tic­ho 1967). Kykyä itsea­na­lyyt­ti­seen työ­hön on pidet­ty kes­kei­sim­pä­nä psy­koa­na­lyyt­ti­sen hoi­don tavoit­tee­na, erään­lai­se­na kri­tee­ri­nä riit­tä­vän hyväl­le ana­lyy­sil­le ja hoi­don päät­tä­mis­vai­heen aloit­ta­mi­sel­le. Vaik­ka eri psy­ko­te­ra­pia­suun­tauk­set tavoit­te­le­vat kaik­ki (eri kei­noin) itse­ha­vain­noin­ti­ky­vyn uuden­lais­ta kehit­ty­mis­tä psy­ko­te­ra­peut­ti­sen pro­ses­sin tulok­se­na, on itsea­na­lyyt­ti­sen funk­tion kehit­ty­mi­nen näh­ty nime­no­maan psy­koa­na­lyyt­ti­sel­le pro­ses­sil­le eri­tyi­se­nä tavoit­tee­na. Tämä on tot­ta läpi kaik­kien psy­koa­na­lyyt­tis­ten kou­lu­kun­tien: psy­koa­na­lyyt­ti­sen pro­ses­sin lopus­sa poti­laal­le tuli­si olla kehit­ty­nyt kyky itsea­na­lyy­siin. Yksin­ker­tai­ses­ti tämä tar­koit­taa, että poti­las oppii käyt­tä­mään ja käyt­tää eri­tyis­tä psy­koa­na­lyyt­tis­ta dia­lo­gia luon­neh­ti­vaa reflek­tion muo­toa (Busch 2013; Tho­mä & Käc­he­le 1987, 319).

Miten tämä kyky kehit­tyy? Perin­tei­ses­ti on kuvat­tu kak­si kes­keis­tä ajat­te­lu­lin­jaa. Ensim­mäi­sen näkö­kul­man mukaan itsea­na­lyyt­ti­nen funk­tio kehit­tyy ana­lyy­tik­koon samais­tu­mi­sen kaut­ta (Green­son 1967; Hof­fer 1950). Esi­mer­kik­si kun ana­lyy­tik­ko tekee tul­kin­nan, tämä kut­suu poti­laan väliai­kai­ses­ti ja osit­tain iden­ti­fioi­tu­maan ana­lyy­tik­koon (Green­son 1967; Ster­ba 1934). Vähi­tel­len sii­tä, mikä alus­sa saat­toi vaa­tia tie­tois­ta pon­nis­te­lua, alkaa tul­la enem­män esi­tie­tois­ta ja auto­maat­tis­ta. Green­son kuvaa, miten ”tämän tyyp­pi­nen iden­ti­fi­kaa­tio säi­lyy ana­lyy­sin jäl­keen, jol­loin koh­da­tes­saan jotain han­ka­laa poti­las työs­tää tätä itsea­na­lyy­sin kaut­ta” (Green­son 1967, 245).

Vaik­ka­kin itsea­na­lyy­sia pide­tään kes­kei­se­nä kai­kis­sa psy­koa­na­lyyt­ti­sis­sä tra­di­tiois­sa, se on kehit­ty­nyt egop­sy­ko­lo­gi­sen suun­tauk­sen sisäl­lä psy­koa­na­lyy­sin his­to­rias­sa. Ajat­te­lem­me kui­ten­kin, että sen täh­del­li­syys voi­daan näh­dä myös objek­ti­suh­de­teo­rias­sa. Esi­mer­kik­si poti­laan kehit­ty­vä säi­lö­mis­ky­ky (engl. con­tai­ner-con­tai­ned, Bion 1962), mis­sä ensin poti­las ei kyke­ne käsit­te­le­mään ja ”meta­bo­li­soi­maan” eri­lai­sia impuls­se­jaan mut­ta hoi­to­suh­teen kaut­ta kyke­nee otta­maan tämän funk­tion käyt­töön itse. Psy­koa­na­lyy­sin tavoi­te on saa­vu­tet­tu, kun poti­las on sisäis­tä­nyt tämän funk­tion. Tämä on yhtä­pi­tä­vä iden­ti­fi­kaa­tio-hypo­tee­sin kans­sa.

Toi­sen näkö­kul­man mukaan kes­keis­tä on se tapa, miten ana­lyy­tik­ko käsit­te­lee vas­ta­rin­taa (Busch 2006; 2007; 2009; 2013; Gray 1982; 1990; 1994). Kes­kei­se­nä aja­tuk­se­na on, että onnis­tu­nees­sa ana­lyy­sis­sä poti­las kehit­tää kapa­si­tee­tin aja­tel­la ongel­mi­aan ja konflik­te­jaan (Busch 1995). Tämän mah­dol­lis­ta­mi­sek­si ana­lyyt­ti­ses­sä työs­sä pyri­tään kiin­nit­tä­mään huo­mio­ta sii­hen, 1) miten poti­las suo­jau­tuu ja miten tämä suo­jau­tu­mi­nen estää ajat­te­lua ja toi­min­taa ja 2) miten työs­ken­nel­lä poti­laan aut­ta­mi­sek­si aktii­vi­sek­si työs­ken­te­lyn osa­puo­lek­si. Kun poti­las kyke­nee parem­min näke­mään, miten (ajat­te­lua rajoit­ta­vat) defens­sit pide­tään pai­koil­laan (suo­jau­tuak­seen vaa­roil­ta ja peloil­ta), hän voi tul­la parem­min tie­toi­sek­si tie­dos­ta­mat­to­mas­ta mate­ri­aa­lis­ta. Tätä mate­ri­aa­lia voi työs­tää, mikä tekee sii­tä vähem­män vaa­ral­lis­ta. Vie­lä tär­keäm­pää sil­ti on kiin­nit­tää fokus­ta sii­hen, miten poti­las voi väl­tel­lä poten­ti­aa­li­ses­ti käsil­lä ole­vien uusien funk­tioi­den käyt­tä­mis­tä: funk­tioi­den, jot­ka teki­si­vät poti­laas­ta aktii­vi­sen itse­ha­vain­noin­nis­sa ja reflek­tios­sa. 

Lyhyes­ti ensim­mäi­ses­sä mal­lis­sa itsea­na­lyy­si kehit­tyy (epäs­pe­si­fi­ses­ti) iden­ti­fi­kaa­tion kaut­ta ana­lyy­tik­koon ja hänen funk­tioi­hin­sa. Toi­ses­sa mal­lis­sa itsea­na­lyyt­ti­nen kapa­si­teet­ti raken­tuu vas­ta­rin­ta­työs­ken­te­lyn kaut­ta koh­ti funk­tioi­ta, jot­ka raken­tu­vat täs­tä samas­ta kapa­si­tee­tis­ta. Nämä kak­si mal­lia ovat teo­reet­ti­sia raken­nel­mia, ja klii­ni­kot yhdis­tä­vät nii­tä, mut­ta klii­ni­ses­sä teo­rias­sa ne on ero­tet­tu. Molem­mis­sa mal­leis­sa poti­las saa­vut­taa kapa­si­teet­tia ”näh­dä” enem­män aja­tuk­si­aan ja tun­tei­taan sekä myös kehit­ty­neen kyvyn aja­tel­la nii­tä, mut­ta rei­tit näi­hin kapa­si­teet­tei­hin ovat eri­lai­set (Busch 2019; 2009).

Itse­ha­vain­noin­ti on perin­tei­ses­ti vii­tan­nut poti­laan havain­toi­hin omas­ta koke­muk­ses­taan, jois­tain hänen koke­muk­sen­sa puo­lis­ta kuten aja­tuk­sis­ta, tun­teis­ta, asen­teis­ta tai reak­tiois­ta (Val­ko­nen 2018). Itse­ha­vain­noin­nin kehit­ty­mi­nen edel­ly­tyk­se­nä itsea­na­lyyt­ti­sel­le työl­le vai­kut­taa ole­van ylei­ses­ti tun­nus­tet­tu kehi­tys­lin­ja psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sä perin­tees­sä (Busch 1995). Itsea­na­lyy­sil­la vii­ta­taan kykyyn havain­noi­da ja reflek­toi­da omaa käyt­täy­ty­mis­tään, tun­tei­taan tai fan­t­asioi­taan taval­la, joka joh­taa ilmiön ymmär­tä­mi­seen uudes­sa valos­sa (Kant­rowitz ym. 1990). Niin­pä kes­kei­nen ero siir­ty­mi­ses­sä itse­ha­vain­noin­nis­ta itsea­na­lyyt­ti­seen toi­min­taan vai­kut­taa ole­van poti­laan kyvys­sä käsi­tel­lä itse­ha­vain­to­jaan taval­la, joka joh­taa johon­kin uuteen – joka joh­taa muun­tu­nee­seen suh­tee­seen suh­tees­sa ilmi­öön. Tämän lisäk­si poti­laan käsi­tys ilmiös­tä on tie­tys­ti rikas­tu­nut ja kehit­ty­nyt tera­peut­ti­sen pro­ses­sin kaut­ta. Huo­li­mat­ta itsea­na­lyyt­ti­sen funk­tion kes­kei­syy­des­tä psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian ja käy­tän­nön osal­ta empii­ri­nen tut­ki­mus itsea­na­lyy­sis­tä ja sii­tä, miten se saa­vu­te­taan, on niuk­kaa (Fal­ken­ström ym. 2017; Fal­ken­ström & San­dell 2007; Kant­rowitz, Katz & Pao­lit­to 1990; Leuzin­ger-Boh­le­ber ym. 2003).

Kehi­ty­sas­ke­leet, joi­ta on otet­tu uusis­sa mik­roa­na­lyyt­ti­sis­sa poti­laan ilmai­sun tut­ki­mus­me­ne­tel­mis­sä, ovat mah­dol­lis­ta­neet yksi­tyis­koh­tai­sem­man psy­koa­na­lyyt­ti­sen pro­ses­sin ja mene­tel­män tut­ki­muk­sen sii­tä, miten vuo­ro­vai­ku­tus kehit­tyy klii­ni­ses­sä tilan­tees­sa. Täs­sä nyt esi­tel­tä­väs­sä tut­ki­muk­ses­sa käy­täm­me dia­lo­gis­ta sekvens­sia­na­lyy­siä ilmai­sun mik­roa­na­lyyt­ti­se­na mene­tel­mä­nä, kun pyrim­me ensin näyt­tä­mään toteen empii­ri­ses­ti, miten itse­ha­vain­noin­nin kehit­ty­mi­nen muo­dos­taa edel­ly­tyk­sen itsea­na­lyyt­ti­sen funk­tion kehit­ty­mi­sel­le. Tar­kas­te­lem­me Ama­lia X:n tun­net­tua psy­koa­na­lyyt­tis­ta tapaus­ta ja hänen ana­lyy­sin­sa tun­te­ja 152–156 osoit­taak­sem­me, miten tämä tapah­tuu. Toi­sek­si pyrim­me sel­ven­tä­mään, mitä itsea­na­lyy­si on käyt­täen mate­ri­aa­lia teo­ri­aa raken­ta­val­la taval­la. 

Poti­las, tera­peut­ti ja klii­ni­nen mate­ri­aa­li

Ama­lia X (Käc­he­le ym. 2006; Tho­mä & Käc­he­le 2007) on yksi eni­ten tut­ki­tuis­ta psy­koa­na­lyyt­ti­sis­ta tapauk­sis­ta. Tul­les­saan psy­koa­na­lyy­siin Ama­lia X oli 35-vuo­tias opet­ta­ja, jon­ka kes­kei­si­nä hoi­toon hakeu­tu­mi­sen syi­nä oli­vat itse­tun­toon liit­ty­vät han­ka­luu­det, jot­ka oli­vat altis­ta­neet hän­tä masen­nuk­sel­le. 

Ama­lia kär­si hir­su­tis­mis­ta (vah­vas­ta kar­voi­tuk­ses­ta ympä­ri kehoa). Hän koki itsen­sä lei­ma­tuk­si ja esty­neek­si muo­dos­ta­maan intii­me­jä suh­tei­ta, vaik­ka kyke­ni­kin pii­lot­ta­maan stig­man­sa muil­ta. Ama­lian isää on kuvat­tu jäy­käk­si ja jous­ta­mat­to­mak­si, jol­la oli han­ka­luut­ta kom­mu­ni­koi­da tun­ne­ta­sol­la ja joka oli pois­sa Ama­lian lap­suu­des­sa. Ama­lian äitiä puo­les­taan on kuvat­tu elä­väk­si ja kul­tu­rel­lik­si, joka oli kär­si­nyt mie­hen­sä pois­sao­le­vuu­des­ta. Äitin­sä vaka­van sai­rau­den takia Ama­lia lähe­tet­tiin 5‑vuotiaana tätin­sä luok­se asu­maan, mis­sä hän asui kym­me­nen vuot­ta. Vaik­ka­kin Ama­lia menes­tyi kou­lus­sa, hän kär­si tätin­sä ja iso­äi­tin­sä tiu­kas­ta uskon­nol­li­ses­ta kas­va­tuk­ses­ta.

Rat­kai­su­na hir­su­tis­miin Ama­lia oli nuo­res­ta pitäen halun­nut alkaa nun­nak­si ja oli­kin men­nyt luos­ta­riin 20-vuo­ti­aa­na. Hän eli anka­raa uskon­nol­lis­ta elä­mää, kär­si syyl­li­syy­den tun­teis­ta mut­ta kään­tyi pois (ennen ana­lyy­sin alkua) kir­kon pii­ris­tä. (Käc­he­le ym. 2006; Käc­he­le, Schach­ter & Tho­mä 2008; Levy, Ablon & Käc­he­le 2012; Tho­mä & Käc­he­le 1994a, 1994b.)

Ana­lyy­tik­ko­na toi­mi koke­nut ja hyvin tun­net­tu psy­koa­na­lyy­tik­ko. Tapaus­ma­te­ri­aa­li kerät­tiin yhteis­työs­sä Ulmin yli­opis­ton psy­ko­te­ra­peut­ti­sen kes­kuk­sen kans­sa. Se koos­tuu 517 ääni­nau­hoi­te­tus­ta tun­nis­ta, jot­ka on myös lit­te­roi­tu. Näis­tä 517 tun­nis­ta olem­me valin­neet tun­nit 152–156 tar­kem­paan ana­lyy­siin. Tun­ti 152 ana­ly­soi­tiin käyt­täen ääni­nau­hoi­tet­ta sekä trans­krip­tio­ta. Tun­tien 153–156 osal­ta käy­tim­me vain trans­krip­tioi­ta.

Valin­ta näi­den tun­tien käy­tös­tä teh­tiin aiem­man tut­ki­muk­sen perus­teel­la Ama­lian tapauk­ses­ta; tun­tia 152 on pidet­ty erin­omai­se­na esi­merk­ki­nä psy­koa­na­lyyt­ti­ses­tä pro­ses­sis­ta ja tek­nii­kas­ta sekä klii­ni­ses­ti (Akh­tar 2007; Jime­nez 2004; Käc­he­le ym. 2006; Tho­mä & Käc­he­le 1994) että empii­ri­ses­ti (Alba­ni ym. 2006; Buch­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2015). Kes­kei­nen tee­ma ennen näi­tä tun­te­ja oli Ama­lian toi­ve olla joku mer­kit­tä­vä ana­lyy­ti­kol­le (hän antoi esi­mer­kik­si ana­lyy­ti­kol­le kel­lon, jon­ka toi­voi lyö­vän heil­le molem­mil­le; ks. Tho­mä & Käc­he­le 1994a; 1994b).

Ama­lian ana­lyy­si tapah­tui osa­na tut­ki­mus­a­se­tel­maa. Tämä herät­tää kysy­myk­siä sii­tä, mitä tämä tut­ki­mus­a­se­tel­ma ja ääni­nau­hoi­tuk­sen käyt­tö mer­kit­si Ama­lial­le ja hänen ana­lyyt­ti­sel­le pro­ses­sil­leen. Mei­dän tie­tääk­sem­me tämä kes­kei­sek­si tee­mak­si tule­va kysy­mys ei aiem­min ole tul­lut tema­ti­soi­duk­si ana­lyy­sis­sä (pois lukien tie­toi­nen suos­tu­mus tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­mi­ses­ta ja mate­ri­aa­lin anta­mi­ses­ta myös tut­ki­mus­käyt­töön).

Mene­tel­mä: Dia­lo­gi­nen sekvens­sia­na­lyy­si (DSA)

Ana­lyy­tik­koi­na kuun­te­lem­me ana­ly­san­din ilmai­sua useis­ta näkö­kul­mis­ta, ja nämä joh­ta­vat eri­lai­siin aut­ta­viin inter­ven­tioi­hin ana­lyy­ti­kon osal­ta. Kak­si näkö­kul­maa, kuten Bol­las (2011) on toden­nut, voi­daan eri­tyi­ses­ti näh­dä toi­si­aan täy­den­tä­vi­nä ele­ment­tei­nä klii­ni­seen tilan­tee­seen. Ensim­mäi­ses­sä näkö­kul­mas­sa ana­lyy­tik­ko kuun­te­lee ana­ly­san­din vapai­den asso­si­aa­tioi­den sisäl­töä: mis­tä ana­ly­san­di puhuu ja miten hän suh­tau­tuu näi­hin havain­toi­hin. Tämä on ”freu­di­lai­nen kuun­te­lun tapa”. (Bol­las 2011.) Toi­nen näkö­kul­ma fokusoi suo­rem­min ana­ly­san­din ja ana­lyy­ti­kon väli­seen suh­tee­seen. Ana­lyy­tik­ko kuun­te­lee ilmai­sua kiin­nit­täen eri­tyis­tä huo­mio­ta trans­fe­rens­si­ma­te­ri­aa­liin: miten ana­lyy­tik­ko ana­ly­san­din ilmai­sun vas­taa­not­ta­ja­na vai­kut­taa vapaan asso­si­aa­tion flow’hun. Tämä on ”objek­ti­suh­de­ta­pa kuun­nel­la” (Bol­las 2011). Klii­nik­koi­na käy­täm­me näi­tä molem­pia tapo­ja kuun­nel­la, vaik­ka­kin yksi tai toi­nen voi pai­koi­tel­len pai­not­tua enem­män lähes­ty­mis­ta­vois­sam­me klii­ni­seen mate­ri­aa­liin – riip­puen ana­ly­san­dis­ta, omas­ta taus­ta­kou­lu­tuk­ses­tam­me tai miel­ty­myk­sis­täm­me.

Täs­sä tut­ki­muk­ses­sa käy­täm­me dia­lo­gis­ta sekvens­sia­na­lyy­siä laa­dul­li­se­na mik­roa­na­lyyt­ti­se­nä mene­tel­mä­nä ana­ly­soi­maan Ama­lian ilmai­sua tun­tien 152–156 aika­na. Ana­ly­san­din ja ana­lyy­ti­kon ilmai­su­jen ”kuun­te­lun tapa­na” DSA on klii­ni­nen mate­ri­aa­lin luen­ta­ta­pa, joka pyr­kii pitä­mään mie­les­sä näi­tä molem­pia näkö­kul­mia. Avaam­me tätä tar­kem­min seu­raa­vis­sa kap­pa­leis­sa. Kui­ten­kin DSA:n tut­ki­muk­sel­li­ses­sa käy­tös­sä suh­tees­sa ”perin­tei­seen klii­ni­seen kuun­te­lun tapaan” on joi­tain mer­kit­tä­viä ero­ja: sii­nä mis­sä klii­ni­ses­sä prak­tii­kas­sa ana­lyy­tik­ko voi aina vah­vis­taa ja uudel­leen jäsen­tää tul­kin­to­jaan ana­ly­san­din kans­sa in vivo, täl­lais­ta ylel­li­syyt­tä ei tut­ki­mus­a­se­tel­mas­sa ole. Täs­sä tut­ki­muk­sen objek­ti ei voi ”vas­tus­taa” ja kor­ja­ta tut­ki­joi­den joh­to­pää­tök­siä. 

Laa­dul­li­set erot käy­tet­tä­vis­sä ole­vas­sa klii­ni­ses­sä mate­ri­aa­lis­sa tuo rajoi­tuk­sia sen käyt­töön. Täs­tä huo­li­mat­ta Ama­lian koko ana­lyy­sin saa­ta­vil­la olo ääni­nau­hoit­tei­den ja trans­krip­tioi­den muo­dos­sa mah­dol­lis­taa tut­ki­joil­le mate­ri­aa­lin mik­roa­na­lyy­sin ja itse­ha­vain­noin­nin kehit­ty­mi­sen tut­ki­mi­sen sel­lai­sel­la yksi­tyis­koh­tai­suu­del­la (ja laa­juu­del­la), mikä muu­ten ei oli­si mah­dol­lis­ta (ks. Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019). Tek­ni­set yksi­tyis­koh­dat DSA:n teo­rias­ta ja käy­tös­tä mene­tel­mä­nä tapaus­tut­ki­muk­sis­sa on kuvat­tu aiem­mis­sa meto­do­lo­gi­sem­min pai­not­tu­neis­sa artik­ke­leis­sam­me (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019; Kivik­ko­kan­gas, Lei­man & Lai­ti­la 2018; Kivik­ko­kan­gas, Lei­man, Lai­ti­la & Sti­les 2020; Lei­man 1992; 1994; 1997; 2000; 2002; 2004; 2006; 2011; 2012; Tik­ka­nen 2015; Val­ko­nen 2018). 

DSA perus­tuu Bakh­ti­nin ilmai­su­teo­ri­aan (1984). Kes­kei­nen idea on: puhu­ja aina asemoi/positioi itsen­sä suh­tees­sa viit­taus­koh­tee­seen (”asia”, mis­tä hän puhuu) sen perus­teel­la, kenel­le hän puhuu (vas­taa­not­ta­ja). Ilmai­sut ovat aina osoi­tet­tu­ja jol­le­kul­le ja ne viit­taa­vat johon­kin. Lisäk­si ana­lyy­tik­ko ei ole ainut ilmai­sun vas­taa­not­ta­ja (ks. myös Hei­mann 1950; ”näky­mät­tö­mät toi­set”). Jopa yksi­tyi­set aja­tus­kul­kum­me on osoi­tet­tu­ja sisäi­sel­le toi­sel­le (supe­re­go), ja sen vas­taus­ta odo­te­taan ja enna­koi­daan. ”Mis­tä puhu­taan” ja ”kenel­le puhu­taan” muo­vaa­vat sitä tapaa, miten puhu­ja raken­taa ilmai­sun­sa (mukaan lukien ilmai­sun pro­so­dit kva­li­tee­tit). Tut­ki­mus­käy­tös­sä DSA jäl­jit­tää tätä sisäl­lön ja vas­taa­not­ta­jan dynaa­mis­ta vas­ta­vuo­roi­suut­ta mis­sä tahan­sa kom­mu­ni­ka­tii­vi­ses­sa tilan­tees­sa.

Ilmai­sun ana­lyy­sin perus­yk­sik­kö DSA:ssa on suh­de viit­taus­koh­tee­seen (stance to the refe­ren­tial object) eli se, miten puhu­ja ase­moi itsen­sä suh­tees­sa sii­hen asiaan/sisältöön, jos­ta hän puhuu. Ilmai­sut näyt­tä­vät puhu­jan ase­man suh­tees­sa viit­taus­koh­tee­seen. Täs­sä kon­teks­tis­sa koh­de (engl. object) ei ole toi­nen ihmi­nen (kuten yleen­sä käy­täm­me psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa kes­kus­te­lus­sa), vaan toi­min­nan koh­de eli suh­tees­sa sii­hen ”asi­aan”, mihin ihmi­nen ase­moi itsen­sä (esi­mer­kik­si havain­to, jos­ta ana­ly­san­di puhuu). Kun puhum­me jos­tain, väis­tä­mät­tä kom­mu­ni­koim­me myös hen­ki­lö­koh­tai­sen ase­moi­tu­mi­sem­me (engl. per­so­nal stance) suh­tees­sa tuo­hon koh­tee­seen – oli tuo koh­de sit­ten toi­nen hen­ki­lö, tär­keä puo­li itses­täm­me, tilan­ne maa­il­mas­sa, uni tai muis­to, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tär­keä aja­tus tai mikä tahan­sa koke­mus arki­päi­väs­säm­me (Lei­man 2011).

Reflek­tii­vi­set kom­men­tit omis­ta tun­teis­ta tai väliin tule­vat kom­men­tit (”Idioot­ti­mais­ta”) ovat suo­ria esi­merk­ke­jä suh­tees­ta (ei spe­si­fioi­tu täs­sä) viit­taus­koh­tee­seen – näis­sä kom­men­teis­sa puhu­ja näyt­tää avoi­mes­ti, miten hän suh­tau­tuu nii­hin asioi­hin, jois­ta hän puhuu. Epä­suo­ria esi­merk­ke­jä suh­tees­ta eri­lai­siin viit­taus­koh­tei­siin voi­vat olla idio­syn­kraat­tis­ten sano­jen käyt­tö, epä­röin­nit ja tauot, jot­ka voi­vat vii­ta­ta 1) ongel­mal­li­seen suh­tee­seen ei-arti­ku­loi­tuun koh­tee­seen (esi­mer­kik­si ana­ly­san­di kokee han­ka­luut­ta suh­tees­sa mie­les­sä ole­vaan asi­aan) ja/tai 2) akti­voi­tu­nee­seen ongel­mal­li­seen trans­fe­rens­si­fan­ta­si­aan ana­lyy­ti­kos­ta (toi­sin sanoen sii­hen, mil­lai­sen kuvan vas­taa­not­ta­jas­ta ana­ly­san­di raken­taa). Ymmär­ret­tä­väs­ti suh­de koh­tee­seen hei­jas­taa molem­pia, ja näi­den kah­den dimen­sion dyna­miik­ka, eli sisäl­lön ja vas­taa­not­ta­jan, muo­dos­taa fokuk­sen DSA:ssa.

Tii­vis­täen, käyt­täen tavan­omai­sem­paa psy­koa­na­lyyt­tis­tä puhun­taa, DSA:n kaut­ta kat­so­taan, miten koke­mus ana­lyy­ti­kos­ta vai­kut­taa nii­hin asioi­hin, jois­ta ana­ly­san­di kyke­nee puhu­maan; kat­so­taan dyna­miik­kaa trans­fe­rens­sin ja tavoi­tet­ta­vien asioi­den välil­lä, kuten tämä näkyy ilmai­sus­sa. Niin­pä ehdot­tai­sim­me Bakh­ti­nin ilmai­su­teo­rian tar­joa­van hedel­mäl­li­sen tavan käyt­tää toi­si­aan täy­den­tä­väs­ti näi­tä kah­ta näkö­kul­maa, freu­di­lais­ta ja objek­ti­suh­de­ta­paa, klii­ni­sen mate­ri­aa­lin luen­nas­sa: se, mis­tä puhuu, ja se, kenel­le sanan­sa osoit­taa, ovat aina vas­ta­vuo­roi­ses­sa yhtey­des­sä toi­siin­sa (Lei­man 2012).

Yksi­tyis­koh­tai­nen esi­merk­ki voi toi­mia par­haa­na tapa­na näyt­tää, miten mate­ri­aa­lin mik­roa­na­lyy­sia teh­dään DSA:ssa. Vin­je­tis­sä 1 olem­me koros­ta­neet ilmai­sun viit­taus­koh­teen ja alle­vii­van­neet hypo­tee­sim­me suh­tees­ta koh­tee­seen. Ana­ly­soi­des­sa trans­krip­tioi­ta ei ole mah­dol­lis­ta käyt­tää ana­ly­san­din non­ver­baa­lis­ta kom­mu­ni­kaa­tioi­ta mää­rit­tääk­sem­me suh­det­ta koh­tee­seen. Ymmär­ret­tä­väs­ti nämä kom­mu­ni­kaa­tiot (kuten kas­vo­jen peit­tä­mi­nen, asen­non vaih­ta­mi­nen) ovat mitä tär­keim­piä merk­ke­jä ana­lyy­ti­kon yri­tyk­sel­le tun­nis­taa ana­ly­san­din suh­det­ta viit­taus­koh­tee­seen. Lisäk­si suu­rin osa trans­krip­tiois­ta ei väli­tä ana­ly­san­din ään­tä, toi­sin sanoen sen eri sävy­jä ja ryt­me­jä. Nume­rot suluis­sa viit­taa­vat tauon pituuk­siin sekun­neis­sa.

Tut­ki­muk­sen pro­ses­si

Ana­lyy­si ete­ni kol­mes­sa vai­hees­sa: 1) Ama­lian tun­ti 152 valit­tiin ana­lyy­sin aloi­tus­koh­dak­si semant­tis­ten posi­tioi­den hah­mot­ta­mi­sel­le. Tämä valin­ta teh­tiin aiem­man tut­ki­mus­kir­jal­li­suu­den perus­teel­la, mis­sä tämä tun­ti oli valit­tu niin klii­ni­sin (Akh­tar 2007; Jime­nez 2004; Käc­he­le ym. 2006; Tho­mä & Käc­he­le 1994) kuin empii­ri­sin perus­tein (Alba­ni ym. 2006; Bucc­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2006) erin­omai­sek­si esi­mer­kik­si psy­koa­na­lyyt­ti­ses­tä pro­ses­sis­ta ja tek­nii­kas­ta. 2) Ama­lian uni ja sii­nä näyt­täy­ty­vät posi­tiot hah­mo­tet­tiin kes­kei­sek­si ongel­mal­li­sen koke­muk­sen ana­lyy­sin läh­tö­koh­dak­si, jon­ka kehi­tys­tä seu­ra­sim­me tun­tien 152–156 ajan. Ensim­mäi­nen kir­joit­ta­ja oli tutus­tu­nut koko klii­ni­seen aineis­toon ja valit­si tut­ki­mus­ky­sy­myk­sen ohjaa­ma­na vin­jet­te­jä tar­kem­paan ana­lyy­siin data­ses­sio­ryh­mään1. Tun­ti 152 ana­ly­soi­tiin käyt­täen ääni­nau­haa ja trans­krip­tio­ta. Tun­nit 153–156 ana­ly­soi­tiin käyt­täen ääni­nau­hoi­hin perus­tu­via lit­te­raa­tioi­ta. 3) Kun ana­lyy­sit tun­neis­ta 152–156 oli teh­ty, oli mah­dol­lis­ta pala­ta takai­sin tun­tiin 152 ja arvioi­da, toi­ko uuden­lai­nen kehit­ty­nyt ymmär­rys uusia näkö­kul­mia alun proble­ma­tiik­kaan.

Ama­lian ongel­mal­li­sen koke­muk­sen ana­lyy­si – uni tun­nil­la 152

Ama­lian kes­kei­nen ongel­mal­li­nen tee­ma, jota tulem­me seu­raa­maan tun­tien 152–156 ajan, tulee näky­viin Ama­lian unes­sa heti tun­nin 152 alus­sa. Kes­kei­nen tee­ma Ama­lian ana­lyy­sis­sä tun­tia edel­täen oli ollut Ama­lian toi­ve olla joku, joka oli­si eri­tyi­nen ana­lyy­ti­kol­le. Esi­mer­kik­si hän oli anta­nut ana­lyy­ti­kol­le lah­jak­si kel­lon, joka tikit­täi­si heil­le kah­del­le (ks. Tho­mä & Käc­he­le 1994). Tilan puut­teen takia näy­täm­me vain rajoi­te­tus­ti valit­tu­ja vin­jet­te­jä. Rivi­nu­me­rot ovat muka­na, jot­ta luki­ja voi saa­da kuvaa, mis­tä koh­taa tun­tia näy­te on otet­tu.

Vin­jet­ti 1 (tun­ti 152, rivit 44–63)2

Ama­lia: hhhhhh (7) vii­me yönä näin unta tänä aamu­na (2) (1) kel­lo oli juu­ri soi­nut (1,4) minut oli mur­hat­tu tika­ril­la 

Ana­lyy­tik­ko: hm

Ama­lia: mut­ta se oli tosin (0,7) kuin fil­mis­sä (2,2) minun piti maa­ta aika pit­kään (1) mahal­la­ni ja tika­ri oli seläs­sä ja (2,2) sit­ten tuli aika pal­jon ihmi­siä (5) ja (2) en enää tie­dä mitä var­ten (-) pitää käsiä aloil­laan joten­kin niin kuin kuol­lut 

Ana­lyy­tik­ko: :hm

Ama­lia: minul­le oli hyvin noloa että hame oli luis­kah­ta­nut niin ylös (1) takaa  

Ana­lyy­tik­ko: : hm

Ama­lia: ja sit­ten tuli (1) kol­le­ga hyvin sel­väs­ti näh­tä­vis­sä XY:stä se oli kaik­kein ensim­mäi­nen työ­paik­ka­ni (1) hän veti tika­rin seläs­tä­ni ja otti sen mukaan­sa en tie­dä se oli ikään kuin mat­ka­muis­to (2) ja sit­ten tuli nuo­ri pari tie­dän vain, että mies oli nee­ke­ri
ja sit­ten he leik­ka­si­vat pois tuk­ka­ni ja aikoi­vat tosi­aan teh­dä sii­tä peruu­kin, luul­lak­se­ni (2) ja se oli minus­ta todel­la kau­he­aa (2) ja he alkoi­vat sit­ten leik­kaa­maan­kin (3) ja (2) sit­ten nousin ylös (2) ja menin (kevyt nau­rah­dus) kam­paa­jal­le (3) (nie­lai­see) tar­koi­tan että herä­tys­kel­lo soi juu­ri sil­loin (1) (nie­lai­see) soi­nut (3) ja herä­sin 

Kuten olem­me aiem­min kuvan­neet (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019) Ama­lia ete­nee unen ker­to­mi­seen kuvaa­mal­la aluk­si sen ulkoi­set puit­teet (rivit 44–45). Sii­hen hän myös lopet­taa (rivit 62–63), mikä koros­taa unen sisäl­lön ja herää­mi­sen jäl­keis­ten tapah­tu­mien eril­li­syyt­tä. Hius­ten leik­kaa­mi­nen ja peruu­kin teke­mi­nen lie­ne­vät viit­taus­koh­tei­na kui­ten­kin mer­ki­ty­syh­tey­des­sä kam­paa­jal­le mene­mi­seen. 

Itse unen ker­ron­ta voi­daan jakaa temaat­ti­ses­ti kol­meen koh­tauk­seen. Ensim­mäi­nen koh­taus alkaa suo­ral­la kuvauk­sel­la ”minut oli mur­hat­tu tika­ril­la” (46). Ama­lia ilmai­see suh­tau­tu­mi­sen­sa tapah­tu­maan siir­ty­mäl­lä̈ tar­kas­te­le­maan sitä ulko­puo­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta ikään kuin hän oli­si kat­so­ja elo­ku­vis­sa (47). 

Tätä seu­raa yksi­tyis­koh­tai­sem­pi kuvaus (48), joka tii­vis­tyy ilmai­suun ”jol­lain tapaa kuin kuol­lut” (50). Huo­mio­ta kiin­nit­tä­vät sitä edel­tä­vät sanat ”minun täy­tyi pysyä makaa­mas­sa” ja ”en enää tie­dä mitä var­ten (-) pitää käsiä aloil­laan”. Jokin pakot­taa Ama­lian liik­ku­mat­to­muu­teen, mut­ta hän ei saa sii­hen kos­ke­tus­ta. Kuvauk­sen näkö­kul­ma huo­juu koke­van ja havain­noi­van posi­tion välil­lä. Sitä ilmen­tää viit­taus­koh­teen het­kel­li­nen vaih­tu­mi­nen (49) pai­kal­le tule­viin ihmi­siin. 

Seu­raa­vas­sa (51) Ama­lia samas­tuu täy­sin koke­muk­seen­sa unes­sa ais­ties­saan hameen nous­seen ylös. Ilmai­suun sisäl­tyy sel­keä semant­ti­nen posi­tio. Hameen nouse­mi­nen ”niin ylös” oli ”hyvin noloa minul­le” sisäl­tää sekä viit­taus­koh­teen että suh­teen sii­hen. ”Sehr pein­lich” on Ama­lian ensim­mäi­nen ilmai­su hänen suh­tees­taan hamee­seen ja pai­kal­la ole­viin ihmi­siin. Ääni­nau­hal­la Ama­lian into­naa­tio antaa yksi­tyis­koh­tai­sem­man vih­jeen hänen suh­tees­taan viit­taus­koh­tee­seen. Hänen äänen­sä on ikään kuin itkun kyn­nyk­sel­lä, se mel­kein tukah­tuu, mut­ta Ama­lia koko­aa itsen­sä lopet­taak­seen lauseen­sa. 

Seu­raa­va koh­taus kuvaa Ama­lian kol­le­gan, joka veti tika­rin pois (52–56). Teon suo­ra­vii­vai­nen kuvaus mää­rit­te­lee kol­le­gan toi­min­nan laa­tua. Sen kes­kel­lä on siir­ty­mä havain­noi­vaan posi­tioon ”jon­ka saa­toin hel­pos­ti näh­dä” ja toden­nä­köi­ses­ti ana­lyy­ti­kol­le osoi­tet­tu sel­ven­nys mie­hen iden­ti­tee­tis­tä. 

DSA:ssa kiin­ni­te­tään huo­mio­ta sano­jen valin­taan. Puhu­jan suh­de viit­taus­koh­tee­seen on usein upo­tet­tu sanan kie­lel­li­seen mer­ki­tyk­seen. Täs­sä ”mat­ka­muis­to” luon­neh­tii kol­le­gan suh­tau­tu­mis­ta tika­riin, joka oli isket­ty Ama­lian sel­kään. Tika­ri ja mat­ka­muis­to sisäl­tä­vät toden­nä­köi­ses­ti san­gen rik­kaan vii­te­ver­kos­ton. Ama­lian on vai­kea löy­tää sil­le osu­vaa ilmai­sua, mikä ilme­nee kom­men­toi­vis­sa sanois­sa ”ja en tie­dä” ja ”se oli kuin”. 

Dia­lo­gi­ses­sa sekvens­sia­na­lyy­sis­sä on kui­ten­kin varot­ta­va spe­ku­loi­mas­ta tika­rin ja mat­ka­muis­ton sym­bo­liik­kaa. Jäl­ki­kä­teen toteu­tu­vas­sa ana­lyy­sis­sa poti­las ei voi ottaa kan­taa tul­kin­nan koh­dal­li­suu­teen. Ama­lia kuvaa täs­sä toi­sen ihmi­sen toi­min­taa, mikä tämän näkö­kul­mas­ta näyt­tää mut­kat­to­mal­ta, tilan­tees­sa koh­dal­li­sel­ta teol­ta. Toi­mi­ja menee tie­hen­sä kiin­nit­tä­mät­tä huo­mio­ta Ama­lian koke­muk­seen. 

Kol­mas koh­taus (57–61) sisäl­tää saman­kal­tai­sen jän­nit­teen oman ja tois­ten semant­ti­sen posi­tion välil­lä suh­tees­sa samaan viit­taus­koh­tee­seen. Se on täs­sä Ama­lian tuk­ka. Sekvens­sin ete­ne­mi­nen on lähes ident­ti­nen koh­tauk­sel­le kol­le­gan kans­sa. Ensim­mäi­sek­si Ama­lia kuvaa nuo­ren­pa­rin, mitä täy­den­tää yksi­tyis­koh­tai­sem­pi havain­to mie­hes­tä (”Muis­tan vain että hän oli nee­ke­ri3). Sii­nä mis­sä kol­le­ga muun­si tika­rin mat­ka­muis­tok­si, nuo­ri­pa­ri halu­aa lei­ka­ta Ama­lian hiuk­set ja teh­dä niis­tä peruu­kin. Ama­lia kes­keyt­tää tapah­tu­man kuvaa­mi­sen eri­tyi­sel­lä suh­tau­tu­mi­sen ilmai­sul­la ”ja se vai­kut­ti todel­la kau­heal­ta” (60) ja jat­kaa kah­den sekun­nin tauon jäl­keen, että paris­kun­ta todel­la alkoi lei­ka­ta hänen tuk­kaan­sa. Myös täs­sä tapah­tu­mas­sa Ama­lia on kuin lamaan­tu­nut eikä mah­da hei­dän toi­min­nal­leen mitään. Heil­lä ei sen sijaan näy­tä ole­van mitään suh­det­ta Ama­lian kau­huun. 

Uni lop­puu äkil­li­ses­ti asso­sia­tii­vi­seen viit­tauk­seen kam­paa­jas­ta. Se kään­tää aamun tapah­tu­mien ajal­li­sen jär­jes­tyk­sen vii­mei­seen ilmai­suun näh­den, kuvauk­seen herää­mi­ses­tä. Herä­tys­kel­los­ta ja herää­mi­ses­tä Ama­lian unta kos­ke­va selon­te­ko myös alkoi. 

Unen temaat­ti­nen yhte­näi­syys sisäl­tyy jän­nit­tee­seen tois­ten näen­näi­sen välin­pi­tä­mät­tö­män tai kevyen suh­tau­tu­mi­sen (ohi­kul­ki­jat, kol­le­ga, nuo­ri­pa­ri) ja Ama­lial­le eri­tyi­sen mer­ki­tyk­sel­lis­ten koh­tei­den (tika­ri, hame, hänen hiuk­sen­sa) välil­lä. Hän on kuin avu­ton ja lamaan­tu­nut uhri suh­tees­sa toi­siin, jot­ka ovat vapai­ta toi­mi­maan ja voi­vat teh­dä hänel­le mitä vain halua­vat. Avut­to­muu­den ohel­la häpeä lie­nee Ama­lian uni­ko­ke­muk­sen olen­nai­nen semant­ti­nen posi­tio, vaik­ka se näyt­täy­tyy sel­väs­ti ainoas­taan hameen vetäy­ty­mis­tä kos­ke­vas­sa viit­tauk­ses­sa. 

Tämä for­mu­laa­tio on tii­vis­tel­mä tois­tu­vis­ta suh­tau­tu­mi­sis­ta koh­tei­siin – tapa, miten Ama­lia ase­moi­tuu suh­tees­sa puhut­tui­hin asioi­hin hei­jas­tu­nee­na hänen ilmai­sus­saan – mani­fes­tis­sa unen mate­ri­aa­lis­sa. Unen sym­bo­liik­ka ehdot­taa kes­kei­sen tee­man ole­van sek­su­aa­li­suus, pas­sii­vi­ses­ti koet­tu­na. Väki­val­ta voi olla osa eroot­tis­ta koke­mus­ta. Ama­lia voi olla haa­voit­tu­va eroot­ti­sis­sa toi­veis­saan, ja tämä hei­jas­tuu väki­val­lan pelos­sa: ikään kuin hän on mui­den armoil­la, jot­ka välin­pi­tä­mät­tö­mi­nä näke­vät hänen pal­jas­tu­neen tilan­sa. Samaan aikaan liik­ku­mat­to­muus voi olla defens­si eroot­tis­ten toi­vei­den aktua­li­saa­tio­ta vas­taan: kun ei lii­ku, on via­ton. Näi­den näkö­kul­mien perus­teel­la Ama­lian kes­kei­nen kehi­tys­teh­tä­vä oli­si oman sek­su­aa­li­suu­den hal­tuun­ot­to, ja uni viit­taa tähän. Varo­vai­sem­pi muo­toi­lu oli­si: sen sijaan että att­ri­buoi toi­mi­juu­den mui­hin, ana­lyy­si voi­si aut­taa Ama­li­aa löy­tä­mään sen itsel­leen.

Vas­tauk­ses­saan Ama­lian äkil­li­seen tapaan päät­tää ilmai­sun­sa unes­taan ana­lyy­tik­ko kuvaa, miten kui­ten­kin Ama­lia pys­tyy nouse­maan ylös unen lopus­sa. Seu­raa­vis­sa vuo­rois­sa [ei näy­tet­ty täs­sä] ongel­mal­li­sen tee­man hei­jas­tues­sa unen nar­ra­tii­vis­sa Ama­lia ei kui­ten­kaan pys­ty tart­tu­maan sii­hen, mitä ana­lyy­tik­ko tar­jo­aa tai vii­pyi­le­mään unes­sa arti­ku­loi­mas­saan häpeän ja kau­hun kuvas­tos­sa. Uni ongel­mal­li­se­na koke­muk­se­na tulee ilmais­tuk­si mut­ta ei vie­lä yhdes­sä jae­tuk­si ja tut­ki­tuk­si. Ama­lia ei kyke­ne lähes­ty­mään uudel­leen untaan ja ottaa hel­pos­ti vähät­te­le­vän suh­teen niin omaan koke­muk­seen­sa (se, mitä ajat­te­len, on ”Idioot­ti! Miten idioot­ti­mais­ta!”) kuin ana­lyy­ti­kon yri­tyk­siin kiin­nit­tää huo­mio­ta eri­lai­siin (unen viit­taa­miin) tee­moi­hin (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019).

Ama­lian ongel­mal­li­nen suh­de ana­lyy­tik­koon

Myö­hem­min tun­nil­la 152 Ama­lia kyke­nee työs­tä­mään suh­det­taan ana­lyy­tik­koon, mut­ta unen ilmai­se­mien tee­mo­jen ana­lyy­si säi­lyy sul­jet­tu­na. Ama­lian ongel­mal­li­nen suh­de ana­lyy­tik­koon tulee näky­viin pelos­sa toi­sen vas­tauk­ses­ta hänen vaa­ti­vuu­teen­sa: kes­tää­kö toi­nen ja osaa­ko toi­nen käsi­tel­lä (sitä mikä itsel­le näyt­täy­tyy hal­lit­se­mat­to­ma­na, lii­al­li­se­na ja tuhoa­va­na). Ama­lia pel­kää, että ana­lyy­tik­ko ei kes­tä ja sel­viy­dy – pelä­ten ana­lyy­ti­kon ole­van yhtä peh­meä kuin hänen isän­sä oli ollut. Jotain Ama­lian halus­ta ja vaa­ti­vuu­des­ta tii­vis­tyy moneen suun­taan avau­tu­vaan haluun tart­tua ana­lyy­tik­koa nis­kas­ta ja pitää hänes­tä lujas­ti kiin­ni.

Vin­jet­ti 2 (ses­sio 152, rivit 111–129)

Ama­lia: Ah, tie­dät­kö, jos­kus – minul­la on se tun­ne – haluai­sin ryn­nä­tä luok­se­si, tart­tua sinua nis­kas­ta kiin­ni, ja pitää kiin­ni niin lujas­ti, ja sit­ten

Ana­lyy­tik­ko: hm

Ama­lia: ja sit­ten ajat­te­len, hän ei iki­nä kyke­ni­si otta­maan sitä vas­taan, yhtäk­kiä, hän tip­pui­si kuol­lee­na maa­han

Ana­lyy­tik­ko: hm

Ama­lia: ja sit­ten näen sinut, jol­lain tapaa – myös pala­va­na, tai, tai, en löy­dä sano­ja sil­le, en tie­dä mitä näen tai tun­nen sit­ten

Ana­lyy­tik­ko: Etten kyke­ni­si otta­maan sitä vas­taan, että minä…

Ama­lia: Niin

Ana­lyy­tik­ko: En pys­ty, en pys­ty otta­maan sinua ja

Ama­lia: Niin, minua pitä­mäs­sä sinus­ta lujas­ti kiin­ni

Ana­lyy­tik­ko: hm

Ama­lia: Se on jotain lii­kaa sinul­le jol­lain tapaa

Ana­lyy­tik­ko: um – hmm

Ama­lia; Tai enem­män­kin sil­lä tapaa, että sinä, sinä alat jol­lain tapaa tutis­ta ja järk­kyä, ja sinä – mut­ta sit­ten usein mie­tin, jos olen näin täy­sin var­ma täs­tä, miten se saa minut tun­te­maan (6)

Tämän kes­kei­sen tee­man – mitä ana­lyy­tik­ko voi kes­tää – kehit­ty­mi­nen tulee tär­keäk­si seu­raa­vil­la tun­neil­la 153–156 rat­kai­se­vin seu­rauk­sin. Tun­nil­la 152 ana­lyy­tik­ko tuo aktii­vi­suu­den vaa­ral­li­suu­den (suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon) unen näyt­tä­möl­le.

Vin­jet­ti 3 (ses­sio 152, rivit 130–142)

Ama­lia: sil­lä täl­lä het­kel­lä se on oikeas­taan

Ana­lyy­tik­ko: se on oikeas­taan tais­te­lua puu­kos­ta [engl. a fight for the kni­fe]

Ama­lia: kyl­lä, niin voi­si sanoa

Ana­lyy­tik­ko: hmm – täl­lä tavoin voi näyt­tää mitä unes­sa oli

Ama­lia: luu­len niin, kyl­lä, ja syy sii­hen että se on niin paha on – niin, kyl­lä kos­ka olen yksin­ker­tai­ses­ti, minul­la on ollut saman­kal­tai­nen koke­mus aiem­min unek­sin­nas­ta, ja lop­pu­tu­los oli sil­loin yksin­ker­tai­ses­ti että minä läh­din, ja olin kaik­ki ne vuo­det täy­sin pois­sa / menin luos­ta­riin

Ana­lyy­tik­ko: hmm

Ama­lia: Ei, ei enää iki­nä! Olen vaka­vas­ti epäil­lyt olin­ko oikeas­sa läh­ties­sä­ni pois

Ana­lyy­tik­ko: hmm

Ama­lia: ja nyt, näin pit­kän ajan jäl­keen on taas tämä halu pae­ta //

Ana­lyy­tik­ko: hmm… sen sijaan että tais­te­li­si puu­kos­ta, niin meni­si luos­ta­riin

Ana­lyy­ti­kon mukaan aktii­vi­suu­den vaa­ral­li­suus näyt­täy­tyy siten myös unes­sa. Ama­lia sel­ven­tää aiem­min teke­mään­sä valin­taa (saman­kal­tai­ses­sa emo­tio­naa­li­ses­sa tilan­tees­sa hän läh­ti pois

luos­ta­riin). Ana­lyy­tik­ko for­mu­loi sisäi­sen liik­ku­ma­ti­lan vaih­toeh­dot muo­toi­lus­saan ”tais­tel­la puu­kos­ta tai men­nä luos­ta­riin”. Tais­te­lu puu­kos­ta vai­kut­taa viit­taa­van kiel­let­tyyn (aktii­vi­seen) asen­noi­tu­mi­seen, vaih­toeh­to­na (pas­sii­vi­sel­le) koke­muk­sel­le hal­vaan­tu­nee­na ole­mi­ses­ta tai pakoon juok­se­mi­ses­ta (luos­ta­riin). Tapaa­mi­sen lopus­sa Ama­lia palaa alus­sa esil­le tuo­tuun ongel­mal­li­seen koke­muk­seen. 

Vin­jet­ti 4 (ses­sio 152, rivit 564–603) 

Ama­lia: se on yksin­ker­tai­ses­ti… (Viit­taa edel­tä­vään, mis­sä unek­si­nut ana­lyy­ti­kon työ­ti­las­ta hau­taus­maan edus­tal­la täy­del­li­sen rau­han paik­ka­na.)

Ana­lyy­tik­ko: ovi luos­ta­riin?  

Ama­lia: Kyl­lä! Tuo tekee sen inhot­ta­van sel­väk­si minul­le että

Ana­lyy­tik­ko: Kyl­lä

Ama­lia: täl­lä het­kel­lä

Ana­lyy­tik­ko: mut­ta se antai­si sinun – sit­ten voi­sit sääs­tää minut ja itse­si, eikö

Ama­lia: Kyl­lä, voi­sin jät­tää sinut ulko­puo­lel­le. Ja sinä voi­sit pitää omat dog­ma­si

Ana­lyy­tik­ko: kyl­lä

Ama­lia: Sit­ten minä en todel­la haluai­si tapel­la kans­sa­si

Ana­lyy­tik­ko: hmm

Ama­lia: se on tot­ta // tai repiä pää­tä­si irti

Ana­lyy­tik­ko: kyl­lä, mut­ta sil­loin sinun aja­tuk­se­si eivät rikas­tai­si minun aja­tuk­sia­ni, minun dog­ma­ni eivät koh­tai­si sinun dog­me­ja­si, vai?

Ama­lia: ei

Ana­lyy­tik­ko: ja miten näi­den koh­taa­mis­ten kaut­ta, sinun kos­ke­tuk­se­si minun mie­lee­ni, pää­hä­ni. Vai­kut­tai­si, että sinul­la on tah­to ja kyky muut­taa tätä kaut­ta jotain.

Ama­lia: kyl­lä. Ehkä jäl­leen yksi yri­tys juos­ta pakoon? Minun täy­tyy ker­toa sii­tä sinul­le maa­nan­tai­na, ja kai­kes­ta mitä sen myö­tä tulee mie­leen

Ana­lyy­tik­ko: hmm

Ama­lia: tai oikeam­min, kai­kis­ta niis­tä asiois­ta mitä edel­leen tulee mie­leen sii­tä

Ama­lian voi­ma­kas halu juos­ta pois, luos­ta­riin, näh­dään pako­na ponnistelusta/kamppailusta ana­lyy­sis­sä. Hän ei halua ”kamp­pail­la” ana­lyy­ti­kon kans­sa, hän jät­tää tämän ulko­puo­lel­le tes­taa­mat­ta, mil­lais­ta toi­min­taa ana­lyy­tik­ko voi­si Ama­lial­ta kes­tää. Ana­lyy­tik­ko jäsen­tää Ama­lian ambi­va­lens­sia omaa toi­mi­juut­taan koh­taan osoit­ta­mal­la, kuin­ka Ama­lia voi­si muut­taa jotain, ja Ama­lia tun­nis­taa, miten hänen pakon­sa luos­ta­riin eväi­si mah­dol­li­suu­den muut­taa jotain yhdes­sä jaet­tu­jen koke­mus­ten ja kes­kus­te­lui­den kaut­ta.

Ama­lia vai­kut­taa avoi­mes­ti tun­nus­te­le­van vält­tä­vää suh­tau­tu­mis­taan ja kuvaa oras­ta­vas­ti uut­ta tun­tu­maa sen vai­ku­tuk­sis­ta (”Minun täy­tyy ker­toa sii­tä sinul­le maa­nan­tai­na, ja kai­kes­ta mitä sen myö­tä tulee mie­leen”). Tämä lupaus tun­nin 152 lopus­sa on lyhyt näy­te sii­tä, miten Ama­lia on nyt kyke­ne­vä suh­tau­tu­maan (aina­kin het­kel­li­ses­ti) uudel­la tapaa pel­koon­sa tul­la aktii­vi­sek­si, ja hän käyt­tää täs­sä ana­lyy­ti­kon muo­toi­lua oival­luk­sen­sa tavoit­ta­mi­seen. 

Tun­nin 156 ana­lyy­si – ensim­mäi­siä aske­lei­ta koh­ti itsea­na­lyyt­tis­tä funk­tio­ta

Tila­ra­joi­tus­ten vuok­si tun­tien 153–155 ana­lyy­siä ei näy­te­tä täs­sä. Haluam­me kui­ten­kin tuo­da esiin muu­ta­man luki­jaa aut­ta­van asian.  

Tun­nil­la 153 Ama­lia jää jumiin aktii­vi­ses­ti vält­tä­vään ase­maan suh­tees­sa ongel­mal­li­seen koke­muk­seen ja hän hyl­kää kaik­ki inter­ven­tiot. Tär­keä tee­ma tulee esiin tun­nil­la 154. Ama­lia reflek­toi uudel­la taval­la hänen ja ana­lyy­ti­kon näkö­kul­mien eril­li­syyt­tä. Ana­lyy­ti­kon toi­seu­den hah­mot­ta­mi­nen mah­dol­lis­taa Ama­lial­le usei­den kes­keis­ten tee­mo­jen poh­din­nan: hänen tar­vit­se­vuu­ten­sa ja kriit­ti­syy­ten­sä ana­lyy­tik­koa koh­taan, miten hän eri tavoin väis­tää ana­lyy­ti­kon inter­ven­tioi­ta ja myös oman (ongel­mal­li­sek­si koe­tun) sek­su­aa­li­suu­den. Näi­tä tee­mo­ja kehi­tel­lään eteen­päin tun­nil­la 155, mis­sä Ama­lian pel­ko tul­la ana­lyy­ti­kon kri­ti­soi­mak­si tulee trans­fe­rens­siin. Ama­lia ilmai­see omia mie­li­pi­tei­tään suo­rem­min, mikä puo­les­taan vah­vis­taa pel­koa sii­tä, miten ana­lyy­tik­ko saat­tai­si vas­ta­ta tähän. Lopuk­si Ama­lia sel­ven­tää, miten aja­tuk­sien­sa kehit­te­lyn kaut­ta hänen voi­ma­kas halun­sa ja pai­ne pae­ta (luos­ta­riin) on kadon­nut.

Seu­raa­vak­si esi­täm­me tar­kem­min tun­nin 156 ensim­mäi­sen osan ana­lyy­sia. Tämä osa voi­daan jakaa kol­meen vai­hee­seen. Ensin Ama­lian ongel­mal­li­nen koke­mus hal­vaan­tu­nee­na ole­mi­ses­ta tulee uudel­leen unen näyt­tä­möl­le. Toi­nen vai­he aloi­te­taan jäl­leen uuden unen kaut­ta, joka viit­taa suo­raan ana­lyyt­ti­seen suh­tee­seen. Kol­mas vai­he näyt­tää, miten uuden­lai­nen kyky saa­vut­taa ja käsi­tel­lä unen sisäl­tö­jä tulee käyt­töön sekä uuden­lai­nen havain­to aiem­min tor­ju­tuis­ta pelois­ta. 

Ama­lia aloit­taa tun­nin ker­to­mal­la unen, jon­ka oli näh­nyt levot­to­ma­na yönä. Hän oli kamp­pail­lut ambi­va­lens­sin­sa kans­sa pakoon juok­se­mi­ses­ta: ”Ajai­sin­ko pois tääl­tä kai­kes­ta vai enkö?”

Vin­jet­ti 5, ensim­mäi­nen uni, (ses­sio 156, rivit 8–75)

Ama­lia: Vii­kon­lop­pu­na näin oudon unen. Me olim­me, ikään kuin minä oli­sin sisä­op­pi­lai­tok­ses­sa ja moni oppi­las oli­si vie­lä koto­na, sisäl­lä… en tie­dä, tun­net­ko (nimi epä­sel­vä) tai­tei­li­jaa… ja… olim­me hänen talos­saan kel­la­ris­sa alim­mas­sa ker­rok­ses­sa tai, ei ei, maan­ta­sos­sa, ja kol­le­ga ja minä nukuim­me siel­lä, seu­raa­van oven taka­na oli näi­tä lai­tok­ses­sa asu­via oppi­lai­ta, ja yhtäk­kiä poi­ka sei­soi mei­dän vuo­teem­me edes­sä, ja sen on täy­ty­nyt olla, hän näyt­ti aivan kuin erääl­tä aikai­sem­mal­ta oppi­laal­ta­ni [kuis­kaa jotain mis­tä ei saa sel­vää] ja hän sanoo: Nous­kaa ylös, minä myr­ky­tän tei­dät nyt kaa­sul­la! Ja sit­ten kol­le­ga käve­li ulos hänen kans­saan, ja hän halusi teh­dä sen kaa­su­hel­lal­la ja sit­ten he käve­li­vät ulos, hän jät­ti oven auki. Ja sit­ten minä menin ikku­nal­le, halusin men­nä ulos ikku­nas­ta, kui­ten­kaan, en men­nyt mut­ta ajat­te­lin, jos menen ulos ikku­nas­ta nyt, olin jol­lain tapaa jäh­met­ty­nyt tai jumis­sa, jos pää­sen naa­pu­rin luok­se sit­ten, sit­ten se tuli mie­lee­ni: voi ei, naa­pu­ri on muut­ta­nut pois! Siel­lä asuu nyt mui­ta, he eivät pääs­tä minua sisään vaik­ka huu­tai­sin. Sit­ten ajat­te­lin, pal­jain jaloin, kaik­ki ei mene hyvin, ja sit­ten se tuli äkil­li­ses­ti mie­lee­ni: ehkä ulko­puo­lel­la on var­ti­ja. Ja kaik­ki oli niin hal­vaan­nut­ta­vaa, ja en tien­nyt ollen­kaan mitä teh­dä. Kai­ken sen kes­kel­lä herä­sin pelois­sa­ni ja minul­la oli usko­mat­to­mia sydä­men­ty­ky­tyk­siä, se oli vain niin outoa, että en teh­nyt juu­ri sitä kaik­kea, mitä oli­si var­mas­ti voi­nut teh­dä, men­nä siis ulos ikku­nas­ta aina­kin ja kat­soa huo­lel­li­ses­ti oli­si­ko siel­lä ketään (engl. ”whet­her the­re would be any­one stan­ding the­re”).

Unes­sa uhka tulee Ama­lian enti­sen oppi­laan kaut­ta. Ama­lian vas­taus tähän uhkaan ero­aa sel­väs­ti

kol­le­gan vas­tauk­ses­ta. Sii­nä mis­sä kol­le­ga oli aktii­vi­nen, käve­li ulos huo­nees­ta, Ama­lia pala­si 

vas­tauk­ses­saan uudel­leen hal­vaan­tu­mi­sen koke­muk­seen.

Vaik­ka­kin unen temaat­ti­nen kom­po­si­tio muis­tut­taa unta tun­nil­ta 152 (Ama­lia samais­tu­nee­na haa­voit­tu­vak­si, uhkaa­vien ja voi­mak­kai­den tois­ten armoil­la), täs­sä on joi­tain mer­kit­tä­viä ero­ja. Ensin­nä­kin unen nar­ra­tii­vi kes­key­tyy Ama­lian reflek­tii­vi­sil­lä kom­men­teil­la, jot­ka osoit­ta­vat, miten Ama­lia kyke­nee uudel­la tapaa suh­tau­tu­maan sii­hen, mitä hän kuvaa. Toi­sek­si ulkois­ten tapah­tu­mien kuvauk­set limit­ty­vät näi­den aika­na tapah­tu­van sisäi­sen dia­lo­gin kuvauk­seen. Kol­man­nek­si sii­nä mis­sä aiem­min toi­set unis­sa eivät näyt­tä­neet mitään huolta/liikutusta Ama­lian kama­laan tilan­tee­seen, Ama­lia näyt­tää, miten on ole­mas­sa toi­voa avun käsil­lä olos­ta (naa­pu­ri, var­ti­ja) – saa­ta­vil­la ole­vuu­des­ta – vaik­ka­kin hän ei voi aivan luot­taa sii­hen. 

Unen nar­ra­tii­vis­sa tämä vii­mei­nen osio on sekoi­tus suo­raa sisäis­tä puhet­ta (pree­sen­sis­sä), jota ympä­röi des­krip­tii­vi­set kuvauk­set (imper­fek­tis­sä), mis­sä uusi tee­ma toi­von mah­dol­li­suu­des­ta int­ro­dusoi­daan – aut­ta­va toi­nen saat­taa olla käsil­lä, saa­ta­vil­la: kui­ten­kaan, en men­nyt ulos mut­ta ajat­te­lin, jos menen ulos ikku­nas­ta nyt, olin jol­lain tapaa jäh­met­ty­nyt tai jumis­sa, jos pää­sen naa­pu­rin luok­se sit­ten, (epä­var­ma mut­ta toi­vei­kas) voi ei, naa­pu­ri on muut­ta­nut pois! Siel­lä asuu nyt mui­ta, he eivät pääs­tä minua sisään vaik­ka huu­tai­sin. (Toi­set eivät väli­tä Ama­lian hädäs­tä.) Sit­ten ajat­te­lin, pal­jain jaloin (haa­voit­tu­va), kaik­ki ei mene hyvin (ei toivoa/hylätty/lannistunut) ja sit­ten se tuli äkil­li­ses­ti mie­lee­ni: ehkä ulko­puo­lel­la on var­ti­ja.

Tämä aut­ta­van toi­sen käsil­lä­olo epä­toi­voi­ses­sa apua kai­paa­vas­sa tilan­tees­sa on mer­kit­se­vä muu­tos suh­tees­sa unen tema­tiik­kaan tun­nil­la 152, mis­sä toi­set oli­vat täy­sin välin­pi­tä­mät­tö­miä. Erääs­sä mie­les­sä tun­nin 156 unes­sa on kyse sii­tä, miten Ama­lia käve­lee ikku­nan luo, halu­aa men­nä ulos mut­ta ei pys­ty – ja täl­tä kyn­nyk­sel­tä hän ajat­te­lee unes­saan tois­ten käsil­lä­olon mah­dol­li­suut­ta ja sitä, miten nämä hänel­le vas­tai­si­vat. Unen ensim­mäi­nen osa, mis­sä Ama­lia on epä­var­ma mut­ta toi­vei­kas, päät­tyy tois­ten täy­del­li­seen välin­pi­tä­mät­tö­myy­teen (”eivät pääs­tä sisään vaik­ka huu­tai­sin”). Täs­sä Ama­lia kyke­nee, kont­ras­ti­na tun­ti 152, samais­tu­maan koke­vaan posi­tioon unes­sa; hän pys­tyy lähes­ty­mään ja ajat­te­le­maan unen sisäl­tö­jä, hän kyke­nee astu­maan koke­muk­seen­sa unes­sa, otta­maan tämän pers­pek­tii­vin. Sit­ten, ilman vas­taus­ta toi­sil­ta (hänen avun­huu­toon­sa), hän kyke­nee astu­maan haa­voit­tu­vuu­den koke­muk­seen: hän ajat­te­lee – pal­jain jaloin – ettei ole ole­mas­sa toi­voa. Tämän jäl­keen, jäl­leen, aja­tus mah­dol­li­ses­ta avus­ta tulee hänen mie­leen­sä var­ti­jan hah­mos­sa. 

Täs­sä sekvens­sis­sä mah­dol­li­sis­ta aut­ta­vis­ta toi­sis­ta on jat­ku­va lii­keh­din­tä edes­ta­kai­sin. Ensin Ama­lia ajat­te­lee naa­pu­rei­ta, mut­ta päät­te­lee hei­dän muut­ta­neen pois. Toi­sek­si hän tulee aja­tel­leek­si var­ti­jaa. Nämä kak­si lii­ket­tä koh­ti uut­ta mah­dol­li­suut­ta (aut­ta­van toi­sen saa­ta­vil­lao­los­ta) lomit­tu­vat havain­toon pal­jain jaloin ole­mi­ses­ta. Voi aja­tel­la, että ensim­mäi­nen lii­ke näyt­tää radi­kaa­lin aske­leen: nojaa­mi­nen aut­ta­van toi­sen mah­dol­li­seen käsil­lä­oloon. Tämä tekee Ama­lias­ta haa­voit­tu­van (pal­jain jaloin). Tämän tun­teen tavoit­ta­mi­nen joh­taa mah­dol­li­suu­teen ede­tä (”ehkä siel­lä on var­ti­ja!”) Tämä saat­taa hei­jas­taa uut­ta kään­net­tä trans­fe­rens­sis­sa.

Tämän kat­kel­man jäl­keen Ama­lia näyt­tää palaa­van takai­sin unen­sa alun kysy­myk­seen (onko siel­lä mah­dol­li­ses­ti aut­ta­va toi­nen käsil­lä), mut­ta uudel­la tapaa: suo­jau­tu­mi­sen sijas­ta hän kyke­nee pysy­mään han­ka­lan koke­muk­sen­sa äärel­lä (”kaik­ki oli niin hal­vaan­nut­ta­vaa”) ja ajat­te­le­maan omaa haa­voit­tu­vuut­taan suh­tees­sa tähän (”en tien­nyt mitä teh­dä”). Vaik­ka­kin Ama­lia herää pelois­saan sen sijaan että hän kysyi­si, mitä ana­lyy­tik­ko voi teh­dä unes­ta, Ama­lia pitäy­tyy kiin­ni omas­sa uni­ku­vas­tos­saan aktii­vi­sel­la ja etsi­väl­lä taval­la (”se oli vain niin outoa, että en teh­nyt juu­ri sitä kaik­kea, mitä oli­si var­mas­ti voi­nut teh­dä”), joka päät­tyy reflek­tii­vi­seen kom­ment­tiin, mikä mel­kein kan­taa sisäl­lään rat­kai­sua Ama­lian epä­toi­voi­seen tilan­tee­seen (”men­nä siis ulos ikku­nas­ta aina­kin ja kat­soa huo­lel­li­ses­ti oli­si­ko siel­lä ketään”).

Ker­rot­tu­aan unen Ama­lian asso­si­aa­tiot siir­ty­vät muis­toon luos­ta­ris­ta, jos­sa hän oli elä­nyt var­hai­sai­kui­se­na. Sek­su­aa­li­ri­kol­li­nen oli raa­han­nut tytön ulos yöl­lä. Nun­nat eivät olleet kyen­neet suo­jaa­maan tyt­tö­jä tois­tu­vil­ta sek­su­aa­li­ri­kok­sil­ta. Nais­puo­li­nen kol­le­ga unes­sa oli myös elä­nyt luos­ta­ris­sa tuo­hon aikaan, mis­sä hän oli (aktii­vi­ses­ti) koh­dan­nut näi­tä uhkia ”nui­ja kädes­sä”. Unen kuvas­tos­sa Ama­lia vai­kut­taa iden­ti­fioi­tu­van uhat­tui­hin tyt­töi­hin, ei kyke­ne­vä­nä koh­taa­maan uhkaa­vaa mies­tä samal­la tavoin kuin kol­le­ga. Ama­lia pysyi pas­sii­vi­se­na. Ama­lia tii­vis­tää: ”Tie­dän vain ollee­ni hir­veän pelois­sa­ni ja en teh­nyt mitään.” 

Ana­lyy­tik­ko kysyy, voi­si­ko unel­la olla joi­tain yhteyk­siä edel­li­seen tun­tiin, mis­sä he oli­vat kes­kus­tel­leet sii­tä, miten Ama­lia ja hän vai­kut­ta­vat toi­nen toi­siin­sa. Ama­lia vas­taa tähän, ettei näe mitään suo­raan yhteyt­tä – ja ete­nee ker­to­maan toi­sen unen. Tämä aloit­taa tun­nin ”toi­sen vai­heen”.

Vin­jet­ti 6, toi­nen uni, (ses­sio 156, rivit 417–439)

Ama­lia: Vii­me yönä unek­sin jotain eri­tyis­tä, se oli, se oli vain sinus­ta, ja ehkä enem­män tähän suun­taan – se oli jotain aivan kau­he­aa.

Ana­lyy­tik­ko: hmm

Ama­lia: Sinä olit muut­tu­nut kau­his­tut­ta­vas­ti unes­sa

Ana­lyy­tik­ko: mm

Ama­lia: Tulit takai­sin kongres­sis­ta, olit sinä vii­kon­lop­pu­na, kyl­lä, luu­len että sinä olit pois­sa sinä per­jan­tai­na, olit­ko sinä?

Ana­lyy­tik­ko: Kyl­lä

Ama­lia: Ja yhtäk­kiä sinä näy­tit niin kovin kum­mal­li­sel­ta, pro­fes­so­ri. Niin, noh, sel­lai­sel­ta kuin oli­si näh­nyt kuvan Sau­er­bruc­his­ta4.

Ana­lyy­tik­ko: Kyl­lä.

Ama­lia: Sinul­la oli lasit ja, ja outo kal­ju pää, ja sinä loit sel­lai­sen itse­päi­sen kat­seen ja sanoit – noh, en tie­dä, olin siel­lä ensin, mut­ta se oli hyvin outo huo­ne, tai oikeas­taan katu, ja siel­lä oli sän­ky­jä ja kaik­ki oli niin epä­siis­tiä, ja sit­ten minun piti odot­taa, en tie­dä tark­kaan miten se kaik­ki alkoi. Sivu­huo­nees­sa, minä maka­sin sän­gyl­lä. Luu­len, että nukah­din sit­ten, ja sit­ten yhtäk­kiä sinä tulit sisään, sän­ky­ni vie­reen ja autoit minut pois sän­gys­tä – mikä oli täy­sin tar­pee­ton­ta – ja sit­ten menin sin­ne toi­seen huo­nee­seen, ja yhtäk­kiä kol­le­ga kur­kis­ti, eräs sel­lai­nen hyvin hyvin jää­rä­päi­nen ja outo kol­le­ga, noh minun kol­le­ga­ni, ja hänen vie­rel­lään oli joi­tain poi­kia istu­mas­sa, en tun­te­nut hei­tä, he oli­si­vat voi­neet olla opis­ke­li­joi­ta tai sit­ten ei, ja sit­ten sinä sanoit pöy­dän takaa, ikään kuin oli­sit puhu­nut jol­le­kul­le kongres­sis­sa ja hän sanoi, että nämä yksi­tyi­set istun­not ovat täy­sin hedel­mät­tö­miä.

Ana­lyy­tik­ko: Nämä yksi­tyi­set istun­not?

Ama­lia: Kyl­lä, ja et voi­si enää jat­kaa näi­tä pidem­pään, joko liit­tyen jak­sa­mi­see­si ja ajal­li­ses­ti sinun täy­tyi­si muut­taa tätä nyt, ja tämä ei joh­ta­nut mihin­kään ja annoit ihmi­sil­le ohka­sia kir­jo­ja ja en ollut saa­nut vie­lä yhtä, ja sinä sanoit että mei­dän tuli­si kään­tää jol­le­kin sivul­le tai, en tie­dä, se tuli mel­kein mie­lee­ni, täti­ni jol­la oli sel­lai­nen lute­ri­lai­nen vir­si­kir­ja, se oli sel­lai­nen täy­sin outo kir­ja ja kai­kil­la muil­la oli jo sel­lai­set ja se kol­le­ga vain kii­lusil­mäi­ses­ti kur­kis­te­li ver­hon takaa, joten hän tie­si jo että nämä yksi­tyi­set istun­to­ni lop­pui­si­vat ja sit­ten hän myös yhtäk­kiä tie­si että olin sinun kans­sa­si [ääni­nau­has­ta ei saa sit­ten sel­vää] ja sit­ten sinä sanoit, että on ole­mas­sa ihmi­siä, voi luo­ja, [ääni­nau­has­ta ei saa sel­vää] ja sit­ten menin täy­sin punai­sek­si ja ajat­te­lin, minä pidän sitä tah­dit­to­ma­na, että hän sanoo jotain täl­lais­ta.

Ana­lyy­tik­ko: Hmm…

Ama­lia: Ja halusin sanoa sen ääneen, mut­ta en löy­tä­nyt… en kyen­nyt sanoa sitä. Onko vie­lä jotain muu­ta? Noh, kuten näet on aina kovin pal­jon, näen aina sel­lais­ta pit­käh­köä ros­kaa. Kyl­lä, sitä se oli.

Ana­lyy­tik­ko: Mh

Ama­lia: Tämä on se, mitä pys­tyn vain muis­ta­maan.

Unta edel­tä­väs­ti Ama­lia vai­kut­taa anta­van varoi­tuk­sen ana­lyy­ti­kol­le: uni kos­kee tätä ja se on kau­hea. Unen sisäl­löl­li­nen aines on ääret­tö­män rikas­ta. Tii­vis­täm­me täs­sä joi­tain puo­lia, jot­ka kuvaa­vat muu­tok­sia haa­voit­tu­vuu­den tema­tii­kas­sa (viit­taus­koh­de) sekä Ama­lian suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon (vas­taa­not­ta­ja) unen nar­ra­tii­vis­sa, ja nämä suh­teet yhdes­sä muo­dos­ta­vat suh­teen koh­tee­seen. 

Tär­keä tee­ma unes­sa on kysy­mys yksi­tyi­syy­des­tä ja jul­ki­ses­ta paljastumisesta/altistumisesta. Unen ensim­mäi­nen näyt­tä­mö on outo huo­ne epä­siis­teil­lä sän­gyil­lä; huo­ne, joka ei ollut huo­ne vaan pikem­min­kin katu. Vie­rei­ses­sä huo­nees­sa on yksi­tyi­nen istun­to kol­le­gan kans­sa, muis­tut­taen luok­ka­huo­net­ta, ja poi­kia ver­hon taka­na. Lisäk­si ana­lyy­tik­ko lopet­taa Ama­lian yksi­tyi­set istun­not ja pal­jas­taa hänen yksi­tyi­siä asioi­tan­sa muil­le ihmi­sil­le.

Toi­nen tär­keä tee­ma unes­sa oli Ama­lian suh­de ana­lyy­tik­koon. Täs­sä on joi­tain kiin­nos­ta­via vari­aa­tioi­ta. Ensin­nä­kin ana­lyy­tik­ko näyt­tää Sau­er­bruc­hil­ta – kirur­gil­ta ilman empa­ti­aa ”poti­lai­taan” koh­taan, käyt­täen hei­tä omien tar­koi­tus­pe­rien­sä mukai­ses­ti kokeis­saan. Täs­sä huone–katu-näyttämöllä ana­lyy­tik­ko herät­tää Ama­lian ja aut­taa hänet ylös sän­gys­tä. Ama­lian kom­ment­ti ”mikä oli täy­sin tar­pee­ton­ta” näyt­tää hänen suh­tau­tu­mi­sen­sa tar­jot­tuun apuun. 

Seu­raa­vak­si ana­lyy­tik­ko vai­kut­taa vah­vis­ta­van Ama­lian huo­len tun­nil­ta 152: hän ei voi jat­kaa näi­tä yksi­tyi­siä istun­to­ja (Ama­lia viit­taa jak­sa­mi­seen ja voi­maan jat­kaa puhees­saan). Hänen ilmei­nen heik­kou­ten­sa (kun hän ei voi ottaa vas­taan Ama­lian aktii­vi­suu­den elei­tä, toi­min­taa) on naa­mioi­tu auk­to­ri­teet­ti­po­si­tioon: ana­lyy­tik­ko puhuu pöy­tän­sä takaa ja hän viit­taa kol­le­goi­den­sa mie­li­pi­tei­siin näis­tä istun­nois­ta (he ajat­te­le­vat kuten hän ajat­te­lee). 

Ehkä tämä ei ole vain pelät­tyä Sau­er­bruch-ana­lyy­ti­kon heik­kout­ta (hei­jas­taen Ama­lian pel­koa tun­nil­la 152, että ana­lyy­tik­ko ei kes­tä Ama­lian aktii­vi­suut­ta, vaan on peh­meä kuten isä), vaan Ama­lian pel­koa auto­no­mi­aa koh­taan (jos olen aktii­vi­nen ja itse­näi­nen, niin ana­lyy­tik­ko ei enää ole kans­sa­ni). Joka tapauk­ses­sa trans­krip­tios­sa ei ole riit­tä­väs­ti vih­jei­tä oikeut­ta­maan kyseis­tä joh­to­pää­tös­tä.

Lopuk­si ana­lyy­tik­ko toi­mii taval­la, joka rik­koo Ama­lian hen­ki­lö­koh­tai­sia rajo­ja: hän pal­jas­taa jotain (min­kä Ama­lia sanoo taval­la, ettei täs­tä saa sel­vää ääni­nau­hal­ta), mikä tuli­si pitää jul­kis­ta­mat­to­ma­na. Ama­lian vas­tauk­sen inten­sii­vi­syys ei kään­ny oikein suo­men­nok­ses­sa. Sak­san­kie­li­nen ”total wahn­sin­nig rot” viit­taa inten­sii­vi­seen häpeän koke­muk­seen, yrit­täen säi­lyt­tää omat kas­von­sa, mitä ei kyke­ne teke­mään ana­lyy­ti­kon toi­min­nan takia. Hal­vaan­tu­mi­sen koke­mus kul­kee yhdes­sä häpeän kans­sa.

Kuten ensim­mäi­ses­sä unes­sa (tun­nil­la 156) unen nar­ra­tii­vi on yhdis­tel­mä kuvauk­sia ulkoi­sis­ta tapah­tu­mis­ta ja viit­tauk­sia aja­tuk­siin ja tun­tei­siin. Lisäk­si arvioi­vat kom­men­tit (esi­mer­kik­si ”jotain kovin inhot­ta­vaa seu­ra­si sitä”) ja sana­va­lin­nat (esi­mer­kik­si ”kii­lusil­mäi­ses­ti kur­kis­ti”) näyt­tä­vät Ama­lian väli­tön­tä suh­det­ta kuvauk­sen sisäl­töi­hin. Tämä ase­moi­tu­mi­nen välit­tää vas­ta­vuo­rois­ta suh­det­ta kat­sot­tu­na olon koke­muk­sen ja tois­ten kat­seen välil­lä. Yksi­tyi­syy­den ja jul­ki­sen pal­jas­tu­mi­sen tema­tiik­ka on kes­keis­tä: toi­set kat­so­vat ja rik­ko­vat Ama­lian yksi­tyi­syyt­tä otta­mat­ta huo­mioon hänen haa­voit­tu­vuut­taan; tai koke­mus kat­so­tuk­si tule­mi­ses­ta on hänen haa­voit­tu­vuu­ten­sa, ja sivus­ta­kat­so­jat eivät väli­tä hänen tilas­taan, joka itses­sään on osa hänen haa­voit­tu­vuut­taan.

Ama­lia päät­tää ker­ron­tan­sa vähät­te­le­väl­lä kom­men­til­la (”Noh, kuten näet on aina kovin pal­jon, näen aina sel­lais­ta pit­käh­köä ros­kaa”), hyvin saman­kal­tai­ses­ti kuin tun­nil­la 152. Kui­ten­kin Ama­lian tapa käsi­tel­lä unen sisäl­tö­jä ja hänen tavoit­ta­man­sa joh­to­pää­tös on mer­kit­tä­väs­ti eri­lai­nen. Hän on pal­jon aktii­vi­sem­pi, suo­rem­pi ja itse­mää­räy­ty­neem­pi. Itse asias­sa Ama­lian toi­nen uni on asso­sia­tii­vi­nen vas­taus ana­lyy­ti­kon yri­tyk­seen yhdis­tää ensim­mäi­nen uni ana­lyyt­ti­seen suh­tee­seen. Tämä näkyi esi­mer­kik­si ilmai­suis­sa ”se oli vain sinus­ta” ja ”ehkä enem­män tähän suun­taan”. 

Seu­raa­va vin­jet­ti kuvaa Ama­lian uuden­lais­ta tapaa lähes­tyä nii­tä kes­kei­siä uhkia, mitä liit­tyy pal­jas­te­tuk­si tule­mi­seen toi­sen toi­min­nan kaut­ta. Kun ana­lyy­tik­ko tekee lyhyen yhteen­ve­don täs­tä tee­mas­ta, Ama­lia kes­keyt­tää: 

Vin­jet­ti 7, asso­si­aa­tioi­ta tun­nin 156 toi­seen uneen (ses­sio 156, rivit 269–292)

Ama­lia: Kyl­lä, nyt minä tie­dän, voin­ko lyhyes­ti sanoa jotain?

Ana­lyy­tik­ko: Kyl­lä

Ama­lia: Hmm, sanoin ker­ran, että en oikeas­ti väli­tä kun esi­mer­kik­si sinä puhut vai­mo­si kans­sa poti­lais­ta­si, se oli sil­loin kun se kol­le­ga aloit­ti ripil­le mene­mi­sen, tämä nun­na, tie­dät­kö, joka enti­se­nä pro­tes­tant­ti­se­na löy­tää papin istu­mas­ta sii­nä laa­ti­kos­sa, nai­mat­to­ma­na, ja siten hänel­lä ei ole vai­moa jon­ka kans­sa hän voi­si kes­kus­tel­la sii­tä, ja kun ker­roin hänel­le, että en väli­tä ollen­kaan ja tie­tys­ti ajat­te­lin sinua sil­loin, ja ajat­te­lin, luu­len että olen jo ker­to­nut sinul­le että ajat­te­len, ja jos­kus olen löy­tä­nyt itse­ni ajat­te­le­mas­ta, voi että, miten ääni­nau­hat eivät pysy ainoas­taan sinun käsis­sä­si, mut­ta minä ajat­te­lin että en välit­täi­si, se voi näyt­tää sil­tä, mut­ta kun kuvit­te­len miten jot­kut ihmi­set käyt­tä­vät sitä [ääni­nau­haa] uudel­leen jol­lain tapaa, kuka tie­tää, tai pro­ses­soi sitä ja ehkä nau­raa sil­le yhdes­sä tai toi­ses­sa koh­taa, se on ok minul­le, oli­sin sano­nut mut­ta unes­sa, se näyt­tää minul­le että se on oikeas­taan hyvin vaka­vaa. Kyl­lä, ja unes­sa se ei ole.

Ana­lyy­tik­ko: Ajat­te­len, että uni näyt­tää miten sinun, sinun tyy­dy­tyk­se­si, sinun into­hi­mo­si

Ama­lia: Minun mas­tur­baa­tio­ni

Ana­lyy­tik­ko: Sinun into­hi­mo­si ja sinun tyy­dy­tyk­se­si, sinun mas­tur­baa­tio­si, ja myös sinun, noh, ei ole enää sinun omaa­si, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti omaa­si vaan sinä olet pal­jas­tet­tu

Ama­lia: Kyl­lä. Näyt­tää kuin pel­käi­sin tuo­ta mut­ta en voi mitään // Kun kysyn nyt itsel­tä­ni täs­sä päi­vä­sai­kaan // näyt­tää ikään kuin en muka pel­käi­si tuo­ta.

Ama­lian tois­ta unta seu­raa­vas­sa kes­kus­te­lus­sa Ama­lian asso­si­aa­tiot anta­vat viit­tei­tä itsea­na­lyyt­ti­sen työn kehi­tyk­ses­tä. Hän tun­nis­taa oman tie­dos­ta­mat­to­man kiel­tä­mi­sen­sä, hädän pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta ana­lyy­ti­kon ääni­nau­han käy­tön kaut­ta. Ama­lia asso­sioi oman koke­muk­sen­sa pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta unen näyt­tä­möl­lä todel­li­seen suh­tee­seen hänen ja ana­lyy­ti­kon välil­lä. Hän arti­ku­loi pidem­mäl­le sen, miten hän ajat­te­li, ettei hän välit­täi­si ääni­nau­hoi­tuk­sis­ta. Kui­ten­kin hänen unen­sa näyt­tää hänel­le, että se on ”oikeas­taan hyvin vaka­vaa”. Tämä semant­ti­nen posi­tio pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta mui­den edes­sä, joi­den pelä­tään ”nau­ra­van sil­le” kuvit­taa sitä, miten haa­voit­tu­vak­si Ama­lia kokee itsen­sä.

Ana­lyy­tik­ko viit­taa ”epä­sel­väs­ti sanot­tuun” koh­taan edel­li­ses­sä vin­je­tis­sä (nume­ro 7) kuvaa­mal­la ”sinun tyy­dy­tyk­se­si, into­hi­mo­si”, min­kä Ama­lia ekspli­siit­ti­ses­ti vah­vis­taa ”minun mas­tur­baa­tio­ni”. Tämä oli se, min­kä ana­lyy­tik­ko pal­jas­ti ylei­söl­le – asia, joka herät­ti inten­sii­vis­tä häpe­ää (”total wahnn­sin­nig rot”) Ama­lias­sa. Tätä ana­lyy­tik­ko ei puo­lus­te­le tai tyl­pen­nä: ”Sinä olit pal­jas­tet­tu.

Unel­la oli tär­keä suh­de välit­tö­mään tilan­tee­seen Ama­lian ja hänen ana­lyy­tik­kon­sa välil­lä. Ana­lyy­tik­ko oli peru­nut Ama­lian tun­nin (tun­ti ennen tun­tia 156). Syy tähän – Ama­lia kysyy ja ana­lyy­tik­ko vah­vis­taa – oli kon­fe­rens­si. Ama­lia näki unen peru­tun tun­nin yönä. Tie­dos­ta­ma­ton aja­tus pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta ääni­nau­han kaut­ta kon­fe­rens­sis­sa mer­kit­si, ettei hänen sek­su­aa­li­suu­ten­sa ollut enää yksi­tyi­ses­ti hänen omaan­sa. Se oli näky­vää muil­le, ja hän ”ei kyen­nyt sano­maan mitään”. Ama­lia havait­see nyt sel­väs­ti, miten päi­vä­sai­kaan hän voi täy­sin kiel­tää ongel­mal­li­sen koke­muk­sen oman sek­su­aa­li­suu­ten­sa pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta muil­le ( kun taas hänen unen­sa ker­too hänel­le, miten hän pel­kää tätä).

Tun­nin 156 lopus­sa Ama­lia näyt­tää uuden­lais­ta itse­mää­räy­ty­nei­syyt­tä. Välit­tö­mäs­ti seu­raa­van vin­je­tin jäl­keen Ama­lia kuvaa innos­tus­taan kir­jees­tään erääl­le avio­pa­ril­le. Innos­tus tekee hänet epä­var­mak­si, sil­lä hän ei tie­dä, miten he vas­taa­vat. Ana­lyy­tik­ko on hil­jaa. Ama­lia ajat­te­lee (ääneen), että ana­lyy­tik­ko saat­tai­si pidät­tää hen­gi­tys­tään. Hyvin odot­ta­mat­ta Ama­lia kysyy suo­raan: onko hän oikeas­sa täs­sä? Vas­tauk­se­na tähän ana­lyy­tik­ko osoit­taa, miten uni ottaa puheek­si ana­lyy­ti­kon kri­tii­kin, miten ana­lyy­tik­ko ei kes­tä sitä ja miten hän kos­taa tämän Ama­lial­le. 

Vin­jet­ti 8 (ses­sio 156, rivit 391–411)

Ana­lyy­tik­ko: Että sinä olet suu­tut­ta­nut minut. Minul­la on se vai­ku­tel­ma että // unes­sa, sii­nä minä olen kri­ti­soi­tu päi­vä­sai­kaan, mis­sä teen kai­ken vää­rin, tai, en tee oikein ollen­kaan ja täl­lä tavoin, en kyke­ne sie­tä­mään kri­tiik­kiä

Ama­lia: Sit­ten kos­tat

Ana­lyy­tik­ko: Mie­luum­min minä kos­tan

Ama­lia: Hyvä Juma­la, se viit­tai­si sii­hen, miten rikon sinun Raa­mat­tusi tai haluai­sin raa­pia sitä jol­lain tavoin

Ana­lyy­tik­ko: Se, niin sano­tus­ti, ehm, myös se miten hoi­dan poti­lai­ta­ni – ja nyt sinua myös, oli puheen aihee­na nime­no­maan ääni­nau­ho­jen käy­tön takia ja siel­lä, öh, mm… et sinä vaan minä olin kri­tii­kin koh­tee­na

Ama­lia: Kyl­lä, jo sel­vää

Ana­lyy­tik­ko: Ja että, eh, minä en kes­tä sitä

Ama­lia: Voin aja­tel­la tuo­ta vain suh­tees­sa itsee­ni, että jopa minul­la on ahdis­tus­ta sitä koh­taan, kun sanon jotain kah­ta raa­mat­tua (Freud ja Raa­mat­tu) koh­taan, niin se on jo kri­tiik­kiä

Ana­lyy­tik­ko: Kyl­lä ja miten

Ama­lia: Sinä et kes­tä sitä

Ana­lyy­tik­ko: Minä en kes­tä sinua ja sinä olit jo aja­tel­lut, sinul­la oli se tun­ne

Ama­lia: Kyl­lä, se oli aika koo­mis­ta

Ana­lyy­tik­ko: Ikään kuin minä oli­sin, eh, ikään kuin sinä… miten sinä sanoit­kaan

Ama­lia: ärsyyn­ty­nyt minuun // tämä on todel­la, todel­la kriit­tis­tä ana­lyy­siä koh­taan monel­la tapaa ja jos­kus myös erit­täin vaka­vaa ja, eh, sil­loin aiem­min minua ahdis­ti kun sanoin, että sit­ten sinä oli­sit jol­lain tapaa vihai­nen

Ama­lian suo­ran kysy­myk­sen jäl­keen (”Pidä­tät­kö hen­gi­tys­tä­si?”) kes­kus­te­lu ete­nee eri­koi­sel­la taval­la. Ama­lia uskoo, että ana­lyy­tik­ko ei pys­ty kes­tä­mään hänen (Ama­lian) toi­min­taa, mut­ta ana­lyy­tik­ko puhuu sii­tä, miten se oli hän (ana­lyy­tik­ko), jota oli kri­ti­soi­tu kon­fe­rens­sis­sa – miten hän (ana­lyy­tik­ko) ei kyke­ne sie­tä­mään tätä kri­tiik­kiä ja kos­taa tämän Ama­lial­le. Ääni­nau­ho­jen käyt­tö näyt­tää viit­taa­van Ama­lian ja ana­lyy­ti­kon saman­kal­tai­siin mut­ta eri koke­muk­siin haa­voit­tu­vuu­des­ta ja pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta mui­den edes­sä. Jää epä­sel­väk­si, mis­sä mää­rin ana­lyy­tik­ko viit­taa todel­li­siin koke­muk­siin (ja mis­sä mää­rin pysyy Ama­lian pro­jek­tioi­den pii­ris­sä), mut­ta joka tapauk­ses­sa täs­sä on epä­suh­ta: ana­lyy­tik­ko vai­kut­taa syr­jäh­tä­vän omaan koke­muk­seen­sa (pal­jas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta haa­voit­tu­va­na). Kui­ten­kin Ama­lia kyke­nee pysy­mään aktii­vi­se­na ja itse­mää­räy­ty­nee­nä – huo­li­mat­ta ana­lyy­ti­kon toi­min­nas­ta: hän sel­ven­tää, miten kyse on hänen pelos­taan, ettei ana­lyy­tik­ko kes­tä hänen arvos­te­lu­aan ja kos­taa tämän hänel­le. Ama­lian itse­mää­räy­ty­nei­syy­den kaut­ta ana­lyy­tik­ko ymmär­tää tämän myös. Ama­lian päät­tä­väi­syys aut­taa toi­sin sanoen ana­lyy­tik­koa pää­se­mään takai­sin kär­ryil­le: kyse on hänen (Ama­lian) koke­muk­ses­ta, hänen pelos­taan.

Poh­din­ta   

Täs­sä tut­ki­muk­ses­sa pyrim­me näyt­tä­mään, miten itse­ha­vain­noin­nin kehi­tys toi­mi edel­ly­tyk­se­nä itsea­na­lyyt­ti­sel­le funk­tiol­le tun­tien 152–156 aika­na Ama­lian ana­lyy­sis­sä. Fokuk­se­nam­me oli 1) Ama­lian itsea­na­lyyt­ti­nen suh­de hänen ongel­mal­li­seen koke­muk­seen­sa ja 2) miten Ama­lian kyky käyt­tää objek­tia muun­tui.

Kes­kei­nen tee­ma näi­den tun­tien aika­na oli Ama­lian suh­de haa­voit­tu­vuu­teen­sa, mis­sä alus­sa hän oli hal­vaan­tu­nut uhri unes­sa. Lopus­sa uni­ma­te­ri­aa­li näyt­ti kehit­ty­vää toi­mi­juu­den tun­toa – miten hän oli otta­nut oman haa­voit­tu­vuu­ten­sa enem­män omiin käsiin­sä. Tämä muu­tos tapah­tui käsi kädes­sä sen kans­sa, miten hänen suh­teen­sa ana­lyy­tik­koon muut­tui: alus­sa Ama­lia suh­tau­tui pro­jek­tii­vi­ses­ti ana­lyy­tik­koon (esim. havain­noi­den hänet hau­raa­na, joka ei kes­tä), sii­nä mis­sä tun­nil­la 156 ana­lyy­tik­ko koet­tiin enem­män todel­li­se­na toi­se­na. Ama­lia näyt­tää, miten haa­voit­tu­vuus ei mene pois (kuten ei mene pois pro­jek­tii­vi­nen ele­ment­ti vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tees­ta), mut­ta hänen suh­teen­sa sitä koh­taan muun­tui. Sen jäl­keen kysy­mys oli, miten hän kyke­ni teke­mään sii­tä omaan­sa, hänen haa­voit­tu­vuut­taan. Kol­mas muu­tos oli Ama­lian kas­va­va kyke­ne­vyys lähes­tyä han­ka­lia ja kipei­tä sisäl­tö­jä uni­ma­te­ri­aa­lis­sa. Tämä tuo mei­dät takai­sin kysy­myk­seen kehit­ty­väs­tä toi­mi­juu­des­ta suh­tees­sa sii­hen, mikä on ongel­mal­lis­ta, eli itsea­na­lyy­siin.

Alus­sa Ama­lia maka­si tika­ri seläs­sään, jol­lain tapaa kuin kuol­lut. Oli mui­ta, mut­ta heil­lä ei ollut mitään suh­det­ta tai huol­ta Ama­lian koke­muk­ses­ta. Toi­set eivät olleet ”siel­lä”. Ama­lia ei kyen­nyt aktii­vi­ses­ti lähes­ty­mään ongel­mal­lis­ta uni­ko­ke­mus­taan eikä hän kyen­nyt käyt­tä­mään ana­lyy­ti­kon tar­joa­mia inter­ven­tioi­ta oman itse­ha­vain­noin­tin­sa apu­na.

Eräs kes­kei­nen ana­lyy­sim­me tulos kos­ki nime­no­maan poti­laan koke­mus­ta aut­ta­van toi­sen saa­ta­vil­la, käsil­lä olos­ta. Ama­lian kehit­ty­vä itsea­na­lyyt­ti­nen kyky vai­kut­ti kul­ke­van käsi kädes­sä täl­lai­sen saa­ta­vil­la olon raken­tu­mi­sen myö­tä.

Kun Ama­lia tun­nil­la 156 ker­too ensim­mäi­sen unen, hän mel­kein huo­maa rat­kai­se­van asian. Hän sanoo: ”Onko siel­lä ketään, joka näki­si ahdin­ko­ni?” Tätä kysy­mys­tä tes­ta­taan sit­ten suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon: ”Onko toi­nen siel­lä kuun­te­le­mas­sa minua?” (Käyt­tää­kö ana­lyy­tik­ko ääni­nau­ho­ja vää­rin, onko kongres­sin ylei­sö tär­keäm­pi kuin minä?) Tämä asia vai­kut­taa kes­kei­sel­tä suh­tees­sa mah­dol­li­suu­teen ottaa aktii­vis­ta ase­moi­tu­mis­ta, otet­ta. Uni­se­kvens­sis­sä tun­nil­la 152 toi­set koh­te­le­vat Ama­li­aa kuin mat­ka­muis­toa. Unes­sa tun­nil­la 156 puo­les­taan Ama­lia kyke­nee koke­maan tois­ten (naa­pu­ri, var­ti­ja) ole­van poten­ti­aa­li­ses­ti siel­lä – vaik­ka­kin hän on epä­var­ma. Tun­nil­la 156 vai­kut­taa ole­van kah­ta­lai­nen muu­tos suh­tees­sa tun­tiin 152: 1) kuva ymmär­tä­väs­tä toi­ses­ta on tul­lut enem­män saa­ta­vil­le, käsil­le 2) Ama­lia on otta­nut aktii­vi­sem­man otteen, ase­moi­tu­mi­sen (engl. stance) suh­tees­sa rat­kai­se­vaan kysy­myk­seen: Ovat­ko toi­set ”siel­lä”? Tämä on kuvas­to, jon­ka unet tar­joa­vat.

Näem­me siis muu­tok­sen unis­sa ja Ama­lian tavas­sa lähes­tyä unen sisäl­tö­jä. Kes­kei­nen kysy­mys luon­nol­li­ses­ti on: mitä tapah­tui tun­tien 152 ja 156 välis­sä? Miten Ama­lial­le tuli mah­dol­li­sek­si saa­vut­taa koke­mus sii­tä, että ana­lyy­tik­ko on ”siel­lä”? Tämä tulee ole­maan seu­raa­van artik­ke­lim­me tee­ma.

Itsea­na­lyy­si viit­taa aktii­vi­seen, etsi­vään ase­moi­tu­mi­seen suh­tees­sa itseen. Miten tämä ase­moi­tu­mi­nen muut­tui tun­tien 152 ja 156 välil­lä?

Tun­nin 152 lopus­sa Ama­lia on lähel­lä kye­tä kään­ty­mään aktii­vi­sek­si, sano­mal­la muun muas­sa, miten hän aikoo pala­ta seu­raa­val­la tun­nil­la eri­lai­siin suo­jau­tu­mi­sen tapoi­hin­sa. Vai­kut­taa siis, että tun­nin 152 sisäl­lä tapah­tuu kes­kei­nen kehi­tyk­sel­li­nen muu­tos. Tämä on yhtä­pi­tä­vä aiem­pien tulos­ten kans­sa (Buch­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2015). Muu­tos tun­nil­la 156 on saman­kal­tai­nen kuin tun­nil­la 152: pas­sii­vi­nen alku, aktii­vi­nen lop­pu. On ole­mas­sa kui­ten­kin ero­ja. Vaik­ka­kin aktii­vi­nen ase­moi­tu­mi­nen saa­vu­tet­tiin lyhyek­si het­kek­si tun­nin 152 lopus­sa, se mene­tet­tiin tun­nil­la 153. Kont­ras­ti­na täl­le tun­nil­la 156 aktii­vi­nen lähes­ty­mis­ta­pa säi­lyi läpi tun­nin (käsi­tel­ty­jen asioi­den haas­ta­vuu­des­ta huo­li­mat­ta). Tämä vai­kut­taa ole­van uusi tulos Ama­li­aa kos­ke­vas­sa kir­jal­li­suu­des­sa: ei vain tun­ti 152, vaan tun­tien 152–156 sekvens­si vaa­dit­tiin saa­vut­ta­maan tätä ase­moi­tu­mi­sen muu­tos­ta pas­sii­vi­ses­ta aktii­vi­sek­si (Buch­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2015).

Uskom­me Ama­lian aktii­vi­sen ase­moi­tu­mi­sen tun­nin 156 aika­na lepää­vän vakaam­mal­la poh­jal­la kuin hänel­le mah­dol­lis­tu­nut ase­moi­tu­mi­nen nel­jä tun­tia aiem­min. Suh­tees­sa tähän haluam­me teh­dä muu­ta­mia lyhyi­tä huo­mio­ta.

Unet tun­neil­la 152 ja 156 jaka­vat saman tee­man (haa­voit­tu­vuus ja häpeä). Kuten jo mai­nit­sim­me Ama­lia kui­ten­kin myö­hem­mil­lä tun­neil­la suh­tau­tuu eri lail­la ongel­mal­li­seen koke­muk­seen. Kes­kei­nen tee­ma tun­nin 152 unes­sa (haa­voit­tu­va voi­mak­kai­den tois­ten armoil­la, jot­ka suh­tau­tu­vat välin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti asioi­hin, jot­ka ovat kuo­le­man­va­ka­via Ama­lial­le) on sama kuin tun­nin 156 unes­sa: olla haa­voit­tu­va, hal­vaan­tu­nut tois­ten edes­sä, jot­ka eivät pääs­tä hän­tä sisään, vaik­ka hän huu­tai­si. Nyt kui­ten­kin Ama­lia kyke­nee ajat­te­le­maan omaa untaan. Teke­mäl­lä näin Ama­lia löy­tää ongel­mal­li­sen koke­muk­sen ongel­man (”niin outoa, etten teh­nyt juu­ri sitä mitä oli­sin voi­nut teh­dä”, toi­sin sanoen hänen hal­vaan­tu­mi­sen­sa, liik­ku­mat­to­muu­ten­sa). Vie­lä lisäk­si hän ymmär­tää muu­tok­sen edel­ly­tyk­sen (”men­nä ikku­nas­ta läpi aina­kin ja kat­soa tar­kas­ti onko siel­lä joku”). Tämän Ama­lia tekee suh­teel­li­sen kon­kreet­ti­ses­ti näyt­tä­väl­lä taval­la eli miten kävel­lä ”sin­ne” ja kat­soa tar­kas­ti jos toi­nen on siel­lä. Toi­sin sanoen koke­mus toi­sen ”siel­lä olos­ta” (koke­mus aut­ta­van toi­sen saa­ta­vil­la ja käsil­lä olos­ta) vai­kut­taa ole­van muu­tok­sen edel­ly­tys: kun voin luot­taa aut­ta­van toi­sen saa­ta­vil­lao­loon, sit­ten voin löy­tää roh­keut­ta ottaa ris­kin, luo­pua täs­tä tur­val­li­ses­ta posi­tios­ta jon­kin uuden täh­den (ilman takuu­ta, mitä täs­tä uudes­ta seu­raa ja miten se toi­mii lopul­ta).

Uskom­me, että aktii­vi­sen ase­moi­tu­mi­sen pysy­vyys tun­nin 156 lopus­sa liit­tyy pää­osin kah­teen kes­kei­seen teki­jään. Ongel­mal­li­nen koke­mus on käsi­tel­ty suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon: miten haa­voit­tu­va Ama­lia on suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon, mitä ana­lyy­tik­ko tekee äänit­teil­lä, onko ana­lyy­tik­ko siel­lä hän­tä var­ten (vai onko hän ”Sau­er­bruch-ana­lyy­tik­ko”). Toi­sek­si Ama­lia on otta­nut, täs­sä ja nyt ana­lyyt­ti­ses­sa suh­tees­sa, käsit­te­lyyn oman suo­jau­tu­mi­sen­sa ongel­mal­lis­ta tee­maan­sa koh­taan. Tämä mer­kit­see vakaam­paa poh­jaa. Tämä näyt­tää näky­vän aivan tun­nin 156 lopus­sa. Ama­lia roh­ke­nee kysyä, onko ana­lyy­tik­ko ”siel­lä” (pite­lee­kö ana­lyy­tik­ko hen­ke­ään). Uskom­me, että tämä on niin sanot­tu nyt-het­ki kuten Stern (1998) on kuvan­nut. Ama­lia uskal­taa ojen­tua, käyt­tää ana­lyy­tik­koa objek­ti­na ja pitää kiin­ni oman koke­muk­sen­sa tär­key­des­tä. 

Itse­ha­vain­non kehit­ty­mi­nen itsea­na­lyy­sin edel­ly­tyk­se­nä

Itsea­na­lyyt­ti­sen funk­tion kehit­ty­mi­nen on psy­koa­na­lyyt­ti­sen mene­tel­män yti­mes­sä. Hoi­don päät­ty­mi­sen jäl­keen toi­vom­me, että poti­las on saa­vut­ta­nut sel­lais­ta itse­reflek­tii­vis­tä kykyä, mikä mah­dol­lis­taa kas­vua ja pysy­mis­tä moni­puo­li­ses­ti hyvin­voi­va­na, elos­sa (Busch 2009, 86). Empii­ri­set tut­ki­muk­set Tuk­hol­man psy­ko­te­ra­pia­pro­jek­tis­ta tuke­vat tätä väi­tet­tä: ainoas­taan kehi­tys itsea­na­lyyt­ti­ses­sä funk­tios­sa oli yhtey­des­sä hoi­don päät­ty­mi­sen jäl­kei­seen kehit­ty­mi­seen (Fal­ken­ström 2007; ks. Käc­he­le 2010; Leuzin­ger-Boh­le­ber ym. 2003). Mis­tä siis puhum­me, kun puhum­me itsea­na­lyyt­ti­ses­tä funk­tios­ta?

Kuten joh­dan­nos­sa tote­sim­me, on ole­mas­sa kak­si kes­keis­tä mal­lia sii­tä, miten itsea­na­lyyt­ti­sen funk­tion kehit­ty­mi­ses­tä on aja­tel­tu. Toi­sen näkö­kul­man mukaan ana­lyy­tik­ko edis­tää tätä kehi­tys­tä ana­ly­soi­mal­la suo­jau­tu­mis­ta (vas­ta­rin­taa), eri­tyi­ses­ti suo­jau­tu­mis­ta aktii­vis­ta itse­ha­vain­noin­tia koh­taan. Laa­jen­taen Buschin kir­joi­tuk­sis­ta (1995; 2006; 2009; 2013) itse­ha­vain­noin­ti on edel­ly­tys itsea­na­lyyt­ti­sel­le funk­tiol­le. Itse­ha­vain­noin­ti ja itsea­na­lyyt­ti­nen funk­tio eivät kui­ten­kaan ole sama asia. Lyhyes­ti ehdot­tai­sim­me, että itsea­na­lyy­si on itse­ha­vain­noin­tia psy­koa­na­lyyt­ti­sen pro­ses­sin muun­ta­ma­na. Poti­las saat­taa kye­tä teke­mään monen­lai­sia asioi­ta olles­saan vie­lä ana­lyy­sis­sä, mukaan lukien havain­noi­da itse­ään. Itsea­na­lyyt­ti­nen funk­tio edel­lyt­tää raken­tu­mis­ta edis­tä­vän pro­ses­sin kehit­ty­mis­tä (mukaan lukien itse­ha­vain­noin­ti), mut­ta tämän raken­teen eri­tyi­nen luon­ne mää­rit­tyy ainut­ker­tai­sen ana­lyyt­ti­sen pro­ses­sin kaut­ta.

Me pysyi­sim­me siten mel­ko avoi­mi­na sil­le, mitä itsea­na­lyyt­ti­set funk­tiot ovat. Täs­tä huo­li­mat­ta saat­taa olla hyö­dyl­lis­tä teh­dä joi­tain käsit­teel­li­siä tar­ken­nuk­sia. DSA:n käsit­teil­lä ilmais­tu­na itse­ha­vain­noin­ti viit­taa sub­jek­tin ase­moi­tu­nee­seen psyyk­ki­sen toi­min­taan; tämä aktii­vi­suus on koh­teel­lis­ta (”about somet­hing”, toi­sin sanoen viit­taus­koh­de) jol­la­kin taval­la (suh­de koh­tee­seen). Itsea­na­lyy­sis­sä kyse on (psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta) tämän suh­teen ”käsit­te­lys­tä” (viit­taus­koh­teen ja koh­tee­seen ote­tun suh­teen välil­lä). Tämä ”käsit­te­ly” (engl. ”hand­ling”) riip­puu idio­syn­kraat­ti­ses­ta psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta pro­ses­sis­ta, mut­ta sii­hen sisäl­tyy tie­tyn tyyp­pis­tä toi­mi­juut­ta. Ilman aina­kin tie­tyn tasois­ta toi­mi­juut­ta (engl. agency) kyse ei oli­si aktii­vi­ses­ta funk­tios­ta. Tämä muo­toi­lu tulee lähel­le Win­nicot­tin (1974) aja­tuk­sia kyvys­tä käyt­tää objek­tia. Tämä ”käsit­te­ly” ja ”objek­tin käyt­tö” voi­vat liit­tyä viit­taus­suh­tee­seen kyt­key­ty­vään suo­jau­tu­mi­seen (kuten Ama­lian omaan uneen­sa koh­dis­tu­va oival­lus), mut­ta se voi olla myös jotain muu­ta. 

Mitä voim­me oppia Ama­lial­ta? 1) Tun­nil­la 152 saat­toi näh­dä, että Ama­lia teki itse­ha­vain­to­ja, mut­ta hän ei kyen­nyt käyt­tä­mään näi­tä läh­tö­koh­ti­na uusil­le havain­noil­le ja etsin­nöil­le. Hän koki itsen­sä avut­to­mak­si suh­tees­sa nii­hin. Tun­nil­la 156 puo­les­taan havain­not oli­vat jotain, mitä Ama­lia kyke­ni työs­tä­mään yhdes­sä ana­lyy­ti­kon kans­sa. Tämä viit­taa 2) uuden­lai­seen kykyyn teh­dä ana­lyyt­tis­tä työ­tä: hän saa kiin­ni mah­dol­li­suu­des­ta teh­dä jotain havait­se­mil­laan asioil­la. Lisäk­si myö­hem­min tun­nil­la Ama­lia kyke­nee havain­noi­maan, että 3) on ole­mas­sa asioi­ta, joi­ta hän vält­tää havain­noi­mas­ta. Hänel­le on siten tul­lut mah­dol­li­sek­si huo­ma­ta ja pitää kiin­ni esteis­tä itse­ha­vain­noin­nil­le, mikä puo­les­taan avaa mah­dol­li­suu­den aktii­vi­sel­le itse­ha­vain­noin­nin alan laa­jen­tu­mi­sel­le. Tämä näyt­täy­tyy todel­li­se­na merk­ki­nä itsea­na­lyy­sis­tä.

Täs­sä artik­ke­lis­sa pyrim­me tut­ki­maan itsea­na­lyy­sin kehi­tys­tä per se ja käyt­tä­mään havain­nol­lis­ta­vaa mate­ri­aa­lia näyt­tä­mään, mis­tä tämä kapa­si­teet­ti muo­dos­tuu. Me emme ole pyr­ki­neet tut­ki­maan, mil­lai­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen kaut­ta tämä kapa­si­teet­ti kehit­tyy – tämä on fokuk­se­na par­hail­laan työs­tä­mäs­säm­me käsi­kir­joi­tuk­ses­sa. Vaik­ka nykyi­nen tut­ki­mus ei fokusoi tähän, haluam­me lyhyes­ti pala­ta kah­teen mal­liin itsea­na­lyy­sin kehi­tyk­ses­tä. Ama­lian tapauk­ses­sa pro­ses­si näyt­tää seu­raa­van Buschin näke­mys­tä (toi­nen mal­li). Tun­nil­la 152 Ama­lia näyt­tää käyt­tä­vän samais­tu­mis­ta suo­jau­tu­mi­sen (eikä siis kehit­ty­mi­sen) kei­no­na. Erot­te­lu tila- (mitä tie­de­tään) ja pro­ses­si­tie­don (miten se tie­de­tään) välil­lä saat­taa olla hyö­dyl­li­nen täs­sä (Busch 2009). Ama­lia iden­ti­fioi itsen­sä ana­lyy­ti­kon aja­tus­ten sisäl­töön (”the what”). Hän pysyy suo­jau­tuen, pas­sii­vi­se­na ja haa­voit­tu­va­na tut­ki­muk­sen koh­tee­na; saman­ai­kai­ses­ti ana­lyy­tik­ko aktii­vi­ses­ti tie­tää kai­ken. Kun ana­lyy­tik­ko kyke­nee näyt­tä­mään Ama­lial­le aktii­vi­suu­den vaa­ral­li­suu­den ”täs­sä ja nyt”, Ama­lia alkaa saa­maan yhteyt­tä omaan­sa (”the how”, Busch 2009). Ehdo­tam­me, että Ama­lian iden­ti­fioi­tu­mi­nen ana­lyy­ti­kon aja­tus­ten sisäl­töön oli osa hänen suo­jau­tu­mis­taan (sul­je­tus­sa trans­fe­rens­si­suh­tees­sa). Yhtei­sen työn kaut­ta suo­jau­tu­mi­sen paris­sa Ama­lia ja ana­lyy­tik­ko avau­tu­vat kuvaa­maan, mil­lais­ten pro­ses­sien kaut­ta he ymmär­tä­vät toi­si­aan, ja he pys­ty­vät lähes­ty­mään tämän pro­ses­sin estei­tä. Kun tämä oli avau­tu­nut ja tul­lut mah­dol­li­sek­si, Ama­lia löy­si uuden­lais­ta roh­keut­ta kokeil­la uuden­lais­ta aktii­vi­suut­ta. Ehdot­tai­sim­me, että edel­ly­tys täl­le uudel­la taval­le, löy­ty­neel­le roh­keu­del­le oli syn­ty­mäs­sä ole­va mah­dol­li­suus kokea aut­ta­van toi­sen ole­van ”siel­lä”. Tätä koe­tel­laan suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon. Vas­ta tämän jäl­keen Ama­lial­le tuli mah­dol­li­sek­si käyt­tää (Win­nicott 1974) ana­lyy­ti­kon for­mu­laa­tioi­den sisäl­tö­jä ja näh­dä unen­sa proble­maat­ti­sen trans­fe­rens­sin hei­jas­tu­ma­na (olla haa­voit­tu­va, ana­lyy­ti­kon käsis­sä ääni­nau­ho­jen kaut­ta). Ama­lian ei tar­vin­nut suo­jau­tua niil­tä vaa­roil­ta, jot­ka uhkaa­vat aktii­vi­se­na olles­sa. 

Lyhyes­ti itsea­na­lyyt­ti­nen funk­tio näyt­tää viit­taa­vaan toi­mi­juu­den tai itse­mää­räy­ty­nei­syy­den koke­muk­seen, min­kä kaut­ta poti­laal­le tulee mah­dol­li­suus neu­vo­tel­la kes­kus­te­lun ja yhteis­toi­min­nan suun­taa ulkois­ten ja sisäis­ten tois­ten läs­nä olles­sa – omas­taan kiin­ni pitäen, tois­ten kul­mis­ta omaan­sa rikas­taen. Se viit­taa kykyyn astua omaan koke­muk­seen­sa ja olla aktii­vi­sel­la taval­la suh­tees­sa viit­taus­koh­tee­seen. Lisäk­si saman­ai­kai­ses­ti pitäen tätä aktii­vis­ta ase­moi­tu­mis­ta viit­taus­koh­tee­seen poti­las pitää mie­les­sään, että oli­si ole­mas­sa myös mui­ta mah­dol­li­sia tapo­ja olla suh­tees­sa tähän. Tämä näkyy esi­mer­kik­si Ama­lian vas­tauk­ses­sa ana­lyy­ti­kon tul­kin­taan ensim­mäi­seen uneen tun­nil­la 156. Ama­lia kuun­te­lee ana­lyy­tik­koa mut­ta päät­tää liik­kua omaan suun­taan­sa: ”Pys­tyn käyt­tä­mään sitä enem­män tähän suun­taan kuin tuo­hon toi­seen (mitä ana­lyy­tik­ko ehdot­ti).” Toi­nen esi­merk­ki on, miten Ama­lia taju­aa, kuin­ka päi­vä­sai­kaan hän suh­tau­tuu kysy­myk­seen ääni­nau­hois­ta yhdel­lä tapaa, mut­ta miten uni näyt­tää hänel­le jotain muu­ta. Hänen taju­tes­saan tämän tulee mah­dol­li­sek­si aktii­vi­ses­ti aja­tel­la, miten olla suh­tees­sa tähän asi­aan. 

Tut­ki­muk­sen heik­kou­det ja vah­vuu­det

Tut­ki­muk­sen vah­vuu­det ja heik­kou­det liit­ty­vät ylei­siin vah­vuuk­siin ja heik­kouk­siin yksit­täis­ta­paus­tut­ki­muk­sis­sa ja sii­hen, mil­lai­sia eri­tyi­siä mene­tel­mäl­li­siä rajoi­tuk­sia tämän­kal­tai­seen tut­ki­mus­stra­te­gi­aan liit­tyy (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019). DSA on tapaus­tut­ki­muk­sen mene­tel­mä. Semant­ti­set posi­tiot ovat ainut­ker­tai­sia. Nii­den idio­syn­kraat­ti­nen kehi­tys­his­to­ria ei mah­dol­lis­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­sen abstra­hoin­tia osal­li­se­na ollei­den hen­ki­löi­den psyyk­ki­sis­tä toi­min­nois­ta, toi­sin sanoen sub­jek­tia ei voi­da pois­taa ana­lyy­sis­tä. Tämä erot­taa lähes­ty­mis­ta­val­taan aiem­mas­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tut­ki­muk­ses­ta Ama­lian tapauk­ses­sa (Alba­ni ym. 2012; Buch­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2015).

Eri­lai­sil­la tut­ki­mus­stra­te­gioil­la on eri­lai­sia vah­vuuk­sia ja heik­kouk­sia. Esi­mer­kik­si PSQ-mene­tel­mäs­sä (Alba­ni ym. 2012) kate­go­ri­soi­daan eri toi­min­to­ja Ama­lian ja ana­lyy­ti­kon pro­ses­sis­ta, mut­ta sii­nä ei tavoi­te­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­sen dyna­miik­kaa tai sitä, miten eri­lai­set muu­tok­set, siir­ty­mät tai kehi­tyk­set tapah­tu­vat ja syn­ty­vät tun­neil­la. Toi­nen tut­ki­mus tun­nis­ta 152 (Buch­holz, Spie­ker­mann & Käc­he­le 2015) teki tämän saman käyt­täen kes­kus­te­lu­na­na­lyy­sia (CA) mik­roa­na­lyyt­ti­se­nä väli­nee­nä. He tut­ki­vat, miten Ama­lia muun­tui (pas­sii­vi­ses­ta tut­ki­muk­sen koh­tees­ta aktii­vi­sek­si toi­mi­jak­si) vuo­ro­vai­ku­tus­ta­pah­tu­mien kaut­ta. Kes­kus­te­lu­na­na­lyy­si koros­taa sitä, miten vuo­ro­vai­ku­tus­ta­pah­tu­man kehys (vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­nen raken­ne, min­kä puhu­jien sekven­ti­aa­li­set puheen­vuo­rot luo) orga­ni­soi ilmai­sua (Perä­ky­lä ym. 2008). Ilmai­su­jen temaat­ti­nen sisäl­tö abstra­hoi­daan, jot­ta voi­daan tut­kia vuo­ro­vai­ku­tuk­sen sekvens­se­jä tar­kem­min. DSA:ssa taas aloi­tus­koh­ta­na on nime­no­maan tee­ma – poti­laan ilmai­sun viit­taus­koh­de; miten se orga­ni­soi ilmai­sua ja miten ana­lyy­ti­kon suh­de viit­taus­koh­tee­seen deter­mi­noi vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ja dyna­mii­kan flow’ta.  

Semant­ti­sia posi­tioi­ta voi­daan tun­nis­taa vain havain­noi­mal­la elä­vän sub­jek­tin psyyk­ki­sen toi­min­nan viit­taus­koh­tei­ta. Nämä koh­teet ilmais­taan vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ja äänen­sä­vyis­sä (hei­jas­tuen puheen pro­so­dias­sa tai ilmeis­sä). Kes­kus­te­lu­na­na­lyy­sis­sa on mah­dol­lis­ta lis­ta­ta eri­lai­sia vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­sia teko­ja (esi­mer­kik­si myötäilevät/konfrontoivat vuo­ro­vai­ku­tus­käy­tän­nöt), jot­ka orga­ni­soi­vat kes­kus­te­lun raken­net­ta. DSA:ssa tämä ei ole mah­dol­lis­ta, kos­ka se ei ole täl­lä tavoin yleis­tet­tä­vis­sä. Ei ole mitään miel­tä lait­taa eri­lai­sia semant­ti­sia posi­tioi­ta riviin eikä ole ole­mas­sa mitään trans­per­soo­nal­lis­ta lis­taa semant­ti­sis­ta posi­tiois­ta. Vaik­ka­kin kes­kus­te­lu­na­na­lyy­si ja DSA kuu­lu­vat samaan mik­roa­na­lyyt­tis­ten mene­tel­mien tra­di­tioon, täl­lä erol­la on seu­rauk­sia sil­le, miten mate­ri­aa­lia ”lue­taan”. 

Lopuk­si haluam­me esit­tää tii­vis­täen muu­ta­mia lyhyi­tä huo­mioi­ta kysy­myk­seen ”Mik­si uusi meto­di?” Kol­me näkö­koh­taa voi­daan nos­taa esiin: 1) Tut­ki­mus­a­se­tel­mas­sa ääni­nau­hoi­te­tun ja lit­te­roi­dun mate­ri­aa­lin käyt­tö tuo oman rajoit­teen­sa ja mah­dol­li­suu­ten­sa. Kysy­mys sii­tä, miten ana­ly­san­din suh­de kes­kei­seen ongel­mal­li­seen tee­maan muun­tuu ja kehit­tyy ana­lyy­sis­sä ja mil­lais­ten aske­lei­den kaut­ta tämä tapah­tuu – tai ei tapah­du – voi­daan näyt­tää yksi­tyis­koh­tai­ses­ti esi­mer­kik­si, miten alun pas­sii­vi­nen ja vält­tä­vä suh­de omaan häpeä­ko­ke­muk­seen voi muun­tua tera­pian avul­la aktii­vi­sek­si (Kivik­ko­kan­gas ym. 2020). Kui­ten­kin tämä osoit­taa yhden DSA:n kes­kei­sen rajoit­teen. Se on tut­ki­mus­ky­sy­myk­ses­tä riip­pu­vai­nen mene­tel­mä vain yksit­täis­ta­paus­ten tut­ki­muk­siin (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019). Tämä mah­dol­lis­taa idio­syn­kraat­ti­sen kehi­tyk­sen seu­raa­mi­sen yksit­täis­ta­pauk­ses­sa, mut­ta näi­tä tulok­sia ei voi­da sel­lai­se­naan yleis­tää kuten esi­mer­kik­si kes­kus­te­lua­na­lyy­sis­sä. 2) DSA:n teo­reet­ti­set havain­noin­tia ohjaa­vat käsit­teet fokusoi­vat itse­ha­vain­noin­nin yti­meen: miten ana­ly­san­di voi havain­noi­da oman mie­len­sä koh­tei­ta ja mitä hän ei voi havain­noi­da sekä miten koke­mus toi­ses­ta vai­kut­taa tähän havain­noin­tiin. Tämän DSA tekee taval­la, joka ei pois­ta sub­jek­tia yhtä­lös­tä. Lisäk­si pitä­mäl­lä mie­les­sä molem­mat, freu­di­lai­sen sekä objek­ti­suh­de­ta­van kuun­nel­la, DSA kiin­nit­tää eri­tyis­tä huo­mio­ta muut­tu­viin ja kehit­ty­viin trans­fe­rens­si­tee­moi­hin. Tämä on kes­keis­tä esi­mer­kik­si kiin­ni­tet­täes­sä huo­mio­ta sii­hen, miten ana­ly­san­din havain­to ana­lyy­ti­kos­ta (vas­taa­not­ta­jas­ta) perus­tuu pro­jek­tii­vi­sem­paan mate­ri­aa­liin ja mil­loin tapah­tuu muu­tos koh­ti ana­lyy­ti­kon koke­mis­ta enem­män todel­li­se­na toi­se­na – ja miten tämä muu­tos koke­muk­sen raken­tu­mi­ses­sa vas­taa­not­ta­jas­ta vai­kut­taa sii­hen, mikä on ana­ly­san­dil­le tavoi­tet­ta­vis­sa ja mil­lä tapaa itse­ha­vain­nos­sa. Vaik­ka DSA sovel­tuu min­kä tahan­sa kom­mu­ni­ka­tii­vi­sen tilan­teen ana­ly­soin­tiin, se on mitä havain­nol­li­sin näkö­kul­ma haa­voit­tu­vuu­teen: kun näy­tän toi­sel­le, mitä itses­tä­ni löy­dän, miten hän ottaa sen vas­taan? 3) Ehdo­tam­me, että DSA on ope­ra­tio­na­li­soi­tu tapa näyt­tää, miten psy­koa­na­lyyt­ti­nen ymmär­rys raken­tuu (Kivik­ko­kan­gas & Lei­man 2019). Sii­nä mis­sä klii­ni­sel­lä näyt­tä­möl­lä teem­me tämän intui­tii­vi­ses­ti – kuun­te­le­mal­la, mis­tä ana­ly­san­di puhuu, ja mil­lä taval­la ja miten vas­taa­not­ta­ja vai­kut­taa tähän – on teo­reet­tis­ten väli­nei­den arti­ku­loin­nis­sa ole­mas­sa omat etun­sa. Tämä psy­koa­na­lyyt­ti­sen ymmär­ryk­sen ”instru­men­tin” terä­vöit­tä­mi­nen mah­dol­lis­taa arti­ku­loi­dum­man tavan kuun­nel­la – mate­ri­aa­lin luen­nan. Kun tämä on enem­män arti­ku­loi­tu, saa­tam­me tavoit­taa tai näh­dä jotain, mikä ei oli­si muu­ten ollut tavoi­tet­ta­vis­sa, jos tämä luen­ta oli­si ollut ei-arti­ku­loi­tu.

Olem­me täs­sä artik­ke­lis­sa kes­kit­ty­neet Ama­lian ilmai­suun, ei niin­kään ana­lyy­ti­kon roo­liin luo­da vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Tämä tut­ki­mus näyt­tää, että muu­tos­ta tapah­tui tun­tien 152–156 välil­lä. Seu­raa­vak­si tulee näyt­tää, mikä mah­dol­lis­ti tätä muu­tos­ta. Työs­täm­me par­hail­laan käsi­kir­joi­tus­ta, joka fokusoi nime­no­maan vuo­ro­vai­ku­tuk­seen tun­tien 152–156 välil­lä; toi­sin sanoen sii­hen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen, joka teki täs­sä artik­ke­lis­sa kuvail­lun muu­tok­sen mah­dol­li­sek­si.

Joh­to­pää­tök­set           

Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta näkö­kul­mas­ta täs­sä artik­ke­lis­sa kuvat­tu muu­tos­pro­ses­si raken­tui kol­mes­ta ele­men­tis­tä. Ensik­si, kehit­ty­vä toi­seu­den taju/eril­li­syys (ei tämän artik­ke­lin fokus, vaan seu­raa­van) tun­tien 154–155 aika­na vai­kut­ti edel­tä­vän Ama­lian siir­ty­mää koh­ti uuden­lais­ta koke­mus­ta ongel­mal­li­ses­ta koke­muk­ses­ta haa­voit­tu­va­na ja hal­vaan­tu­nee­na. Toi­sek­si, ongel­mal­li­nen koke­mus tuli trans­fe­rens­siin, ja se koet­tiin ei ylei­ses­ti vaan suh­tees­sa ana­lyy­tik­koon. Kol­man­nek­si, Ama­lia kyke­ni käyt­tä­mään untaan tun­nil­la 156 itsea­na­lyyt­ti­sel­la taval­la; hän kyke­ni käyt­tä­mään unen totuut­ta pal­jas­ta­maan päi­vän kiel­tä­mi­set. Nämä kehi­tyk­set eivät ainoas­taan laa­jen­ta­neet Ama­lian itseym­mär­rys­tä; ne myös edis­ti­vät itse­mää­räy­ty­nei­syyt­tä ja aktii­vi­suut­ta hänen ana­lyy­sis­sään. Itsea­na­lyyt­ti­nen funk­tio viit­taa toi­mi­juu­den koke­muk­seen suh­tees­sa sii­hen, mikä on ongel­mal­lis­ta.

Vaik­ka­kin eri­lai­sia näkö­kul­mia voi­daan esit­tää sii­tä, miten ääni­nau­hoi­tuk­set vai­kut­ti­vat Ama­lian yksi­tyi­syy­teen, saat­taa olla mai­nit­se­mi­sen arvois­ta koros­taa yhtä puol­ta sii­tä: kysy­mys ääni­nau­hois­ta teki jotain näky­väk­si. Sama asia oli­si saat­ta­nut tul­la esiin tois­ta tie­tä sii­nä tapauk­ses­sa, ettei tun­te­ja oli­si nau­hoi­tet­tu. Emme tie­dä. Joka tapauk­ses­sa Ama­lia ei oli­si voi­nut saa­vut­taa kaik­kia näi­tä muu­tok­sia yksin. Ana­lyy­ti­kon roo­li vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, näi­den muu­tos­ten edis­tä­mi­ses­sä, oli rat­kai­se­vaa.

 Viit­teet

1Data­ses­sio­ryh­män jäse­net oli­vat artik­ke­lin kir­joit­ta­jat. 

2Ana­lyy­sin aikaan 1970-luvul­la käy­tös­sä ollut ter­mi tum­mai­hoi­sis­ta.

3Ana­lyy­tik­ko­na täs­sä esiin­ty­nyt Hel­mut Tho­mä toi­mi Ulmin yli­opis­ton pro­fes­so­ri­na.

4Sau­er­bruch oli kuu­lui­sa sak­sa­lai­nen kirur­gi, joka Nat­sien aikaan antoi luvan epäin­hi­mil­li­sil­le ihmis­ko­keil­le.

Kir­jal­li­suus

Akh­tar, Sal­man (2007). Diver­si­ty wit­hout fan­fa­re: Some reflec­tions on con­tem­po­ra­ry psyc­hoa­na­ly­tic tech­nique. Psyc­hoa­na­ly­tic Inqui­ry, 27, 690–704. 

Alba­ni, Cor­ne­lia; Bla­ser, Gerd; Jacobs, Uwe; Jones, Enrico; Tho­mä, Hel­mut & Käc­he­le, Horst (2002). Ama­lia X’s psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py in the light of Jones’s psyc­hot­he­ra­py process Q‑sort. Teok­ses­sa Leuzin­ger-Boh­le­ber, Marian­ne & Tar­get, Mary (toim.), Outco­mes of psyc­hoa­na­ly­tic treat­ments. Pers­pec­ti­ves for the­ra­pists and researc­hers, 294–302. London/Philadelphia: Whurr Publis­hers. 

Bakh­tin, Mihail (1984). Speech gen­res and other essays. Aus­tin: Uni­ver­si­ty of Texas Press.

Bion, Wil­fred (1962). Lear­ning from expe­rience. Lon­don: Hei­ne­mann.

Buch­holz, Mic­hael B.; Spie­ker­mann, Jane & Käc­he­le, Horst (2015). Rhythm and blues. Amalia´s 152nd ses­sion. From psyc­hoa­na­ly­sis to con­ver­sa­tion and metap­hor ana­ly­sis – and retour. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 96, 877–910.

Busch, Fred (1995). Cri­tical issues in psyc­hoa­na­ly­sis: The ego at the cen­ter of our cli­nical tech­nique. North­va­le, NJ: Jason Aron­son.

Busch, Fred (2006). A sha­dow concept. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 87, 1471–1485.

Busch, Fred (2007). ‘I noticed’: the emer­gence of self-obser­va­tion in rela­tions­hip to pat­ho­lo­gical att­rac­tor sites. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 88, 423–41. 

Busch, Fred (2009). On crea­ting a psyc­hoa­na­ly­tic mind. The Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 32(2), 85–92. 

Busch, Fred (2013). Crea­ting a psyc­hoa­na­ly­tic mind. New York: Rout­led­ge.

Busch, Fred (2019). Analyst’s reve­ries. New York: Rout­led­ge.

Bol­las, Chris­top­her (1989). The unt­hought known. New York: Rout­led­ge.

Bol­las, Chris­top­her (2011). The Chris­top­her Bol­las rea­der. New York: Rout­led­ge.

Fal­ken­ström, Fredrik; Fin­kel, Ste­ven; San­dell, Rolf; Rubel, Julian A. & Holm­qvist, Rolf (2017). Dyna­mic models of invi­dual chan­ge in psyc­hot­he­ra­py. Jour­nal of Con­sul­ting and Cli­nical psyc­ho­lo­gy, 85(6), 537–549.

Fal­ken­ström, Fredrik & San­dell, Rolf (2007). Self-ana­ly­sis and post-ter­mi­na­tion impro­ve­ment after psyc­hoa­na­ly­sis and long-term psyc­hot­he­ra­py. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tical Associa­tion, 55(2), 629–674. 

Freud, Sig­mund (1937/1964). Ana­ly­sis ter­mi­nable and inter­mi­nable. Teok­ses­sa Strac­hey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the comple­te psyc­ho­lo­gical works of Sig­mund Freud. Volu­me XXIII (1937–1939): Moses and monot­heism, An out­li­ne of psyc­ho-ana­ly­sis and other works, 216–253. Lon­don: The Hogarth Press.

Gray, Paul (1982). “Deve­lop­men­tal lag” in the evo­lu­tion of tech­nique for psyc­hoa­na­ly­sis of neu­ro­tic conflict. Jour­nal of Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tical Associa­tion, 30, 621–655.

Gray, Paul (1990). The natu­re of the­ra­peu­tic action in psyc­hoa­na­ly­sis. Jour­nal of Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tical Associa­tion, 38, 1083–1097.

Gray, Paul (1994). Ego and the ana­ly­sis of defence. North­va­le, NJ: Jason Aron­son.

Green­son, Ralph R. (1967). The tech­nique and prac­tice of psyc­hoa­na­ly­sis. Volu­me 1. Madi­son, CT: Inter­na­tio­nal Uni­ver­si­ties Press. 

Hei­mann, Pau­la (1950). On coun­tert­rans­fe­rence. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 31, 81–84.

Hof­fer, Wil­li (1950). Three psyc­ho­lo­gical cri­te­ria for the ter­mi­na­tion of treat­ment. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 31, 194–195. 

Hor­ney, Karen (1942). Self-ana­ly­sis. New York: Nor­ton. 

Iko­nen, Pent­ti (2002). The basic tools of psyc­hoa­na­ly­sis. Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 25, 12–19.

Iko­nen, Pent­ti (2003). A few reflec­tions on how we may approach the unconscious. Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 26, 3–10.

Jimé­nez, Juan Pablo; Käc­he­le Horst & Pokor­ny, Dan (2006). The psyc­hoa­na­ly­tic loss-sepa­ra­tion model (LSM): Evo­lu­tion of the reac­tion to breaks in the psyc­hoa­na­ly­tic process as an indica­tor of chan­ge. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hot­he­ra­py, 10, 22–34. 

Kant­rowitz, Judy L; Katz, Ann L. & Pao­lit­to, Frank (1990). Fol­low-up of psyc­hoa­na­ly­sis five to ten years after ter­mi­na­tion: II. Deve­lop­ment of the self-ana­ly­tic func­tion. Jour­nal of the Ame­rican Psyc­hoa­na­ly­tic Associa­tion, 38, 637–654. 

Kivik­ko­kan­gas, Sami & Lei­man, Mikael (2018). Dia­lo­gi­nen sekvens­sia­na­lyy­si tapaus­tut­ki­muk­sen mene­tel­mä­nä psy­koa­na­lyy­sis­sä – Ama­lia X. Psy­koa­na­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia, 14, 53–61.

Kivik­ko­kan­gas, Sami & Lei­man, Mikael (2019). Dia­lo­gical sequence ana­ly­sis as a met­hod in theo­ry based single-case stu­dies in psyc­hoa­na­ly­sis. Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 2, 110–118.

Kivik­ko­kan­gas, Sami; Lei­man, Mikael & Lai­ti­la, Aar­no (2019). Häpeän ilmen­ty­mi­nen ja muu­tos psy­ko­te­ra­pias­sa – tapaus­tut­ki­mus. Psy­ko­te­ra­pia, 38(2), 103–121.

Kivik­ko­kan­gas, Sami; Lei­man, Mikael; Lai­ti­la, Aar­no & Sti­les, Wil­liam B. (2020). Hiding sha­me – A case stu­dy of deve­lo­ping agency. Roma­nian Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 3(1), 85–116.

Käc­he­le, Horst; Alba­ni, Cor­ne­lia; Buch­heim, Anna; Hölzer, Mic­hael; Hoha­ge, Rode­rich; Mer­gent­ha­ler, Erhard; … & Tho­mä, Hel­mut (2006). The Ger­man speci­men case Ama­lia X: Empi­rical stu­dies. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 87(3), 809–826.

Käc­he­le, Horst; Schach­ter, Joseph & Tho­mä, Hel­mut (toim.) (2008). From psyc­hoa­na­ly­tic nar­ra­ti­ve to empi­rical single case research. Implica­tions for psyc­hoa­na­ly­tic prac­tice. New York: The Ana­ly­tic Press.

Lei­man, Mikael (1992). The concept of sign in the work of Vygots­ky, Win­nicott and Bakh­tin: Furt­her inte­gra­tion of object rela­tions theo­ry and acti­vi­ty theo­ry. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 65(3), 209–221.

Lei­man, Mikael (1994). Pro­jec­ti­ve iden­ti­fica­tion as ear­ly joint action sequences: a Vygots­kian adden­dum to the Proce­du­ral Sequence Object Rela­tions Model. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 67(2), 97–106.

Lei­man, Mikael (1997). Proce­du­res as dia­lo­gical sequences: a revi­sed ver­sion of the fun­da­men­tal concept in cog­ni­ti­ve ana­ly­tic the­ra­py. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 70(2), 193–207.

Lei­man, Mikael (2000). Ogden’s mat­rix of trans­fe­rence and the concept of sign. Bri­tish Jour­nal of Medical Psyc­ho­lo­gy, 73(3), 385–397.

Lei­man, Mikael (2002). Toward semio­tic dia­lo­gism. Theo­ry and Psyc­ho­lo­gy, 12, 221–235. 

Lei­man, Mikael (2006). What does the first exc­han­ge tell? Dia­lo­gical sequence ana­ly­sis and assi­mi­la­tion in very brief the­ra­py. Psyc­hot­he­ra­py Research, 16(4), 408–421. 

Lei­man, Mikael (2011). Mik­hail Bakhtin’s cont­ri­bu­tion to psyc­hot­he­ra­py research. Cul­tu­re and Psyc­ho­lo­gy, 17(4), 441–461.

Lei­man, Mikael (2012). Dia­lo­gical sequence ana­ly­sis as a met­hod to stu­dy psyc­hot­he­ra­peu­tic discour­se. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Dia­lo­gical Science, 6(1), 123–147.

Leuzin­ger-Boh­le­ber, Marian­ne; Stuhr, Ulrich; Rüger, Bern­hard & Beu­tel, Man­fred (2003). How to stu­dy the ‘qua­li­ty of psyc­hoa­na­ly­tic treat­ments’ and their long-term effects on patients’ well-being: a repre­sen­ta­ti­ve, mul­ti-pers­pec­ti­ve fol­low-up stu­dy. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 84, 263–290. 

Levy, Ray­mond, A.; Ablon, Stuart; Tho­mä, Hel­mut; Käc­he­le, Horst; Acker­man, Julie; Erhardt, Ingrid & Sey­bert, Caro­li­na (2012). A speci­men ses­sion of psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py under the lens of the Psyc­hot­he­ra­py Process Q‑set. Teok­ses­sa Levy, Ray­mond A.; Ablon, Stuart & Käc­he­le, Horst (toim.), Psyc­ho­dy­na­mic psyc­hot­he­ra­py research, 509–528. Totowa, NJ: Huma­na Press.

Perä­ky­lä, Ans­si; Anta­ki, Char­les; Veh­vi­läi­nen, San­na & Leu­dar, Ivan (2008). Con­ver­sa­tion ana­ly­sis and psyc­hot­he­ra­py. Cam­brid­ge: Cam­brid­ge Uni­ver­si­ty Press.

Ster­ba, Ric­hard (1934). The fate of the ego in psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 15, 117–126.

Stern, Daniel N.; San­der, Louis W.; Nahum, Jere­my P.; Har­ri­son, Alexan­dra M.; Lyons-Ruth, Kar­len; Mor­gan, Alec C.; … & Tro­nick, Edward Z. (1998). Non-interpre­ti­ve mec­ha­nisms in psyc­hoa­na­ly­tic the­ra­py: The somet­hing more than interpre­ta­tion. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 79, 908–921

Tho­mä, Hel­mut & Käc­he­le, Horst (1987). Psyc­hoa­na­ly­tic prac­tice, Volu­me 1: Principles. Ber­lin: Sprin­ger.

Tho­mä, Hel­mut & Käc­he­le, Horst (1994a). Psyc­hoa­na­ly­tic prac­tice. Volu­me 1: Principles. New Jer­sey: Jason Aron­son Inc.

Tho­mä, Hel­mut & Käc­he­le, Horst (1994b). Psyc­hoa­na­ly­tic prac­tice. Volu­me 2: Cli­nical stu­dies. New Jer­sey: Jason Aron­son Inc.

Tho­mä, Hel­mut & Käc­he­le, Horst (2007). Com­pa­ra­ti­ve psyc­hoa­na­ly­sis on the basis of a new form of treat­ment report: The case Ama­lia X. Psyc­hoa­na­ly­tic Inqui­ry, 27, 650–89.

Tic­ho, Gert­ru­de (1967). On self-ana­ly­sis. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 48, 308–318.

Tik­ka­nen, Soi­le (2015). Deve­lop­ment of an empat­hic stance – Dia­lo­gical sequence ana­ly­sis (DSA) of a single case during cli­nical neu­ro­lo­gical assess­ment proce­du­re. Väi­tös­kir­ja. Itä-Suo­men yli­opis­to.

Val­ko­nen, Har­ri (2018). The dyna­mics of self-obser­va­tion in patients with bor­der­li­ne per­so­na­li­ty disor­der (BPD) diag­no­sis. Väi­tös­kir­ja. Itä-Suo­men yli­opis­to.