Sami Kivikkokangas, Mikael Leiman & Henrik Enckell: Itsehavainnoinnin kehittyminen edellytyksenä itseanalyyttiselle funktiolle

Vaik­ka eri psykoter­api­a­su­un­tauk­set pyrkivät kaik­ki yhteisenä tavoit­teenaan poti­laan itse­havain­noin­nin muu­tok­seen, on itseana­lyysiä pidet­ty yht­enä psyko­ana­lyysille eri­tyisenä tavoit­teena. Itseana­lyyt­tisen työn avul­la psyko­ana­lyyt­ti­nen pros­es­si voi jatkua ter­api­an päät­tymisen jäl­keen. Huoli­mat­ta tästä keskeisyy­destä läpi eri psyko­ana­lyyt­tis­ten koulukun­tien itseana­lyyt­tistä funk­tio­ta ei tem­a­ti­soi­da tutkimuk­sis­sa suo­raan ja empi­iri­nen näyt­tö siitä on niukkaa. Tässä tutkimuk­ses­sa yritämme 1) näyt­tää empi­iris­es­ti, miten itse­havain­noin­ti edel­ly­tyk­senä itseana­lyyt­tiselle funk­ti­olle voi kehit­tyä ja 2) käyt­tää näitä tulok­sia teo­ri­aa rak­en­taval­la taval­la näyt­tämään, mitä itseana­lyysi on. Teemme tämän käyt­täen dial­o­gista sekvenssi­ana­lyysiä paljon tutk­i­tun Amalia X:n ana­lyysi­tun­tien 152–156 sekvenssin avul­la, minkä kaut­ta pyrimme näyt­tämään, miten Amalia ase­moituu uudel­la tapaa alus­sa ongel­mallise­na koet­tuun haavoit­tuvu­u­teen ja häpeään. Tarkastelun fokuk­ses­sa ovat Amalian unikoke­muk­set ja Amalian suhde psykoanalyytikkoonsa.

Johdan­to

Jokaisen psykoter­api­an tavoite on, että poti­laalle on kehit­tynyt ter­api­an aikana sel­l­aisia valmiuk­sia, joiden avul­la hän voi jatkaa psykoter­apeut­tista pros­es­sia itsenäis­es­ti ter­api­an päät­tymisen jäl­keen. Psyko­ana­lyyt­tises­sa tra­di­tios­sa kut­summe tätä uuden­laista mielel­listä kykyä itseana­lyyt­tisek­si funk­tiok­si, itseana­lyyt­tisek­si kyvyk­si tai itseana­lyyt­tisek­si työk­si (Busch 2009; 2013; Freud 1937/1964; Hof­fer 1950; Hor­ney 1942; Kantrowitz, Katz & Paolit­to 1990; Leuzinger-Bohle­ber ym. 2003; Ticho 1967). Kykyä itseana­lyyt­tiseen työhön on pidet­ty keskeisim­pänä psyko­ana­lyyt­tisen hoidon tavoit­teena, erään­laise­na kri­teer­inä riit­tävän hyvälle ana­lyysille ja hoidon päät­tämis­vai­heen aloit­tamiselle. Vaik­ka eri psykoter­api­a­su­un­tauk­set tavoit­tel­e­vat kaik­ki (eri keinoin) itse­havain­noin­tikyvyn uuden­laista kehit­tymistä psykoter­apeut­tisen pros­essin tulok­se­na, on itseana­lyyt­tisen funk­tion kehit­tymi­nen nähty nimeno­maan psyko­ana­lyyt­tiselle pros­es­sille eri­tyisenä tavoit­teena. Tämä on tot­ta läpi kaikkien psyko­ana­lyyt­tis­ten koulukun­tien: psyko­ana­lyyt­tisen pros­essin lopus­sa poti­laalle tulisi olla kehit­tynyt kyky itseana­lyysi­in. Yksinker­tais­es­ti tämä tarkoit­taa, että poti­las oppii käyt­tämään ja käyt­tää eri­ty­istä psyko­ana­lyyt­tista dialo­gia luon­nehti­vaa reflek­tion muo­toa (Busch 2013; Thomä & Kächele 1987, 319).

Miten tämä kyky kehit­tyy? Per­in­teis­es­ti on kuvat­tu kak­si keskeistä ajat­telulin­jaa. Ensim­mäisen näkökul­man mukaan itseana­lyyt­ti­nen funk­tio kehit­tyy ana­lyytikkoon samais­tu­misen kaut­ta (Green­son 1967; Hof­fer 1950). Esimerkik­si kun ana­lyytikko tekee tulkin­nan, tämä kut­suu poti­laan väli­aikaises­ti ja osit­tain iden­ti­fioi­tu­maan ana­lyytikkoon (Green­son 1967; Ster­ba 1934). Vähitellen siitä, mikä alus­sa saat­toi vaa­tia tietoista pon­nis­telua, alkaa tul­la enem­män esi­ti­etoista ja automaat­tista. Green­son kuvaa, miten ”tämän tyyp­pinen iden­ti­fikaa­tio säi­lyy ana­lyysin jäl­keen, jol­loin koh­dates­saan jotain han­kalaa poti­las työstää tätä itseana­lyysin kaut­ta” (Green­son 1967, 245).

Vaikkakin itseana­lyysia pide­tään keskeisenä kaikissa psyko­ana­lyyt­ti­sis­sä tra­di­tiois­sa, se on kehit­tynyt egop­sykol­o­gisen suun­tauk­sen sisäl­lä psyko­ana­lyysin his­to­ri­as­sa. Ajat­telemme kuitenkin, että sen tähdel­lisyys voidaan nähdä myös objek­tisuhde­teo­ri­as­sa. Esimerkik­si poti­laan kehit­tyvä säilömiskyky (engl. con­tain­er-con­tained, Bion 1962), mis­sä ensin poti­las ei kykene käsit­telemään ja ”metabolisoimaan” eri­laisia impulsse­jaan mut­ta hoito­suh­teen kaut­ta kyke­nee otta­maan tämän funk­tion käyt­töön itse. Psyko­ana­lyysin tavoite on saavutet­tu, kun poti­las on sisäistänyt tämän funk­tion. Tämä on yhtäpitävä iden­ti­fikaa­tio-hypo­teesin kanssa.

Toisen näkökul­man mukaan keskeistä on se tapa, miten ana­lyytikko käsit­telee vas­tar­in­taa (Busch 2006; 2007; 2009; 2013; Gray 1982; 1990; 1994). Keskeisenä ajatuk­se­na on, että onnis­tuneessa ana­ly­y­sis­sä poti­las kehit­tää kap­a­siteetin ajatel­la ongelmi­aan ja kon­flik­te­jaan (Busch 1995). Tämän mah­dol­lis­tamisek­si ana­lyyt­tisessä työssä pyritään kiin­nit­tämään huomio­ta siihen, 1) miten poti­las suo­jau­tuu ja miten tämä suo­jau­tu­mi­nen estää ajat­telua ja toim­intaa ja 2) miten työsken­nel­lä poti­laan aut­tamisek­si akti­ivisek­si työsken­te­lyn osa­puolek­si. Kun poti­las kyke­nee parem­min näkemään, miten (ajat­telua rajoit­ta­vat) defenssit pide­tään paikoil­laan (suo­jau­tu­ak­seen vaaroil­ta ja peloil­ta), hän voi tul­la parem­min tietoisek­si tiedosta­mat­tomas­ta mate­ri­aal­ista. Tätä mate­ri­aalia voi työstää, mikä tekee siitä vähem­män vaar­al­lista. Vielä tärkeäm­pää silti on kiin­nit­tää fokus­ta siihen, miten poti­las voi väl­tel­lä poten­ti­aalis­es­ti käsil­lä ole­vien uusien funk­tioiden käyt­tämistä: funk­tioiden, jot­ka tek­i­sivät poti­laas­ta akti­ivisen itse­havain­noin­nis­sa ja reflektiossa. 

Lyhyesti ensim­mäisessä mallis­sa itseana­lyysi kehit­tyy (epäspe­si­fis­es­ti) iden­ti­fikaa­tion kaut­ta ana­lyytikkoon ja hänen funk­tioi­hin­sa. Toises­sa mallis­sa itseana­lyyt­ti­nen kap­a­siteet­ti rak­en­tuu vas­tar­in­tatyösken­te­lyn kaut­ta kohti funk­tioi­ta, jot­ka rak­en­tu­vat tästä samas­ta kap­a­siteetista. Nämä kak­si mallia ovat teo­reet­tisia raken­nelmia, ja kli­inikot yhdis­tävät niitä, mut­ta kli­inisessä teo­ri­as­sa ne on erotet­tu. Molem­mis­sa malleis­sa poti­las saavut­taa kap­a­siteet­tia ”nähdä” enem­män ajatuk­si­aan ja tun­teitaan sekä myös kehit­tyneen kyvyn ajatel­la niitä, mut­ta reitit näi­hin kap­a­siteet­tei­hin ovat eri­laiset (Busch 2019; 2009).

Itse­havain­noin­ti on per­in­teis­es­ti viitan­nut poti­laan havain­toi­hin omas­ta koke­muk­ses­taan, jois­tain hänen koke­muk­sen­sa puolista kuten ajatuk­sista, tun­teista, asen­teista tai reak­tioista (Valko­nen 2018). Itse­havain­noin­nin kehit­tymi­nen edel­ly­tyk­senä itseana­lyyt­tiselle työlle vaikut­taa ole­van yleis­es­ti tun­nustet­tu kehi­tys­lin­ja psyko­ana­lyyt­tisessä per­in­teessä (Busch 1995). Itseana­lyysil­la viitataan kykyyn havain­noi­da ja reflek­toi­da omaa käyt­täy­tymistään, tun­teitaan tai fan­ta­sioitaan taval­la, joka johtaa ilmiön ymmärtämiseen uudessa val­os­sa (Kantrowitz ym. 1990). Niin­pä keskeinen ero siir­tymisessä itse­havain­noin­nista itseana­lyyt­tiseen toim­intaan vaikut­taa ole­van poti­laan kyvyssä käsitel­lä itse­havain­to­jaan taval­la, joka johtaa johonkin uuteen – joka johtaa muun­tuneeseen suh­teeseen suh­teessa ilmiöön. Tämän lisäk­si poti­laan käsi­tys ilmiöstä on tietysti rikas­tunut ja kehit­tynyt ter­apeut­tisen pros­essin kaut­ta. Huoli­mat­ta itseana­lyyt­tisen funk­tion keskeisyy­destä psyko­ana­lyyt­tisen teo­ri­an ja käytän­nön osalta empi­iri­nen tutkimus itseana­ly­y­sistä ja siitä, miten se saavute­taan, on niukkaa (Falken­ström ym. 2017; Falken­ström & Sandell 2007; Kantrowitz, Katz & Paolit­to 1990; Leuzinger-Bohle­ber ym. 2003).

Kehi­tysaskeleet, joi­ta on otet­tu uusis­sa mikro­ana­lyyt­ti­sis­sa poti­laan ilmaisun tutkimus­menetelmis­sä, ovat mah­dol­lis­ta­neet yksi­tyisko­htaisem­man psyko­ana­lyyt­tisen pros­essin ja menetelmän tutkimuk­sen siitä, miten vuorovaiku­tus kehit­tyy kli­inisessä tilanteessa. Tässä nyt esiteltävässä tutkimuk­ses­sa käytämme dial­o­gista sekvenssi­ana­lyysiä ilmaisun mikro­ana­lyyt­tise­na menetelmänä, kun pyrimme ensin näyt­tämään toteen empi­iris­es­ti, miten itse­havain­noin­nin kehit­tymi­nen muo­dostaa edel­ly­tyk­sen itseana­lyyt­tisen funk­tion kehit­tymiselle. Tarkastelemme Amalia X:n tun­net­tua psyko­ana­lyyt­tista tapaus­ta ja hänen ana­lyysin­sa tun­te­ja 152–156 osoit­taak­semme, miten tämä tapah­tuu. Toisek­si pyrimme sel­ven­tämään, mitä itseana­lyysi on käyt­täen mate­ri­aalia teo­ri­aa rak­en­taval­la tavalla. 

Poti­las, ter­apeut­ti ja kli­ini­nen materiaali

Amalia X (Kächele ym. 2006; Thomä & Kächele 2007) on yksi eniten tutk­i­tu­ista psyko­ana­lyyt­ti­sista tapauk­sista. Tul­lessaan psyko­ana­lyysi­in Amalia X oli 35-vuo­tias opet­ta­ja, jon­ka keskeis­inä hoitoon hakeu­tu­misen syinä oli­vat itse­tun­toon liit­tyvät han­kalu­udet, jot­ka oli­vat altista­neet hän­tä masennukselle. 

Amalia kär­si hir­sutismista (vah­vas­ta kar­voituk­ses­ta ympäri kehoa). Hän koki itsen­sä leimatuk­si ja estyneek­si muo­dosta­maan inti­ime­jä suhtei­ta, vaik­ka kykenikin piilot­ta­maan stig­mansa muil­ta. Amalian isää on kuvat­tu jäykäk­si ja jous­ta­mat­tomak­si, jol­la oli han­kalu­ut­ta kom­mu­nikoi­da tun­neta­sol­la ja joka oli pois­sa Amalian lap­su­udessa. Amalian äitiä puolestaan on kuvat­tu eläväk­si ja kul­turel­lik­si, joka oli kärsinyt miehen­sä pois­saole­vu­ud­es­ta. Äitin­sä vaka­van sairau­den takia Amalia lähetet­ti­in 5‑vuotiaana tätin­sä luokse asumaan, mis­sä hän asui kymme­nen vuot­ta. Vaikkakin Amalia men­estyi koulus­sa, hän kär­si tätin­sä ja isoäitin­sä tiukas­ta uskon­nol­lis­es­ta kasvatuksesta.

Ratkaisuna hir­sutismi­in Amalia oli nuores­ta pitäen halun­nut alkaa nun­naksi ja olikin men­nyt luostari­in 20-vuo­ti­aana. Hän eli ankaraa uskon­nol­lista elämää, kär­si syyl­lisyy­den tun­teista mut­ta kään­tyi pois (ennen ana­lyysin alkua) kirkon piiristä. (Kächele ym. 2006; Kächele, Schachter & Thomä 2008; Levy, Ablon & Kächele 2012; Thomä & Kächele 1994a, 1994b.)

Ana­lyytikkona toi­mi kokenut ja hyvin tun­net­tu psyko­ana­lyytikko. Tapaus­ma­te­ri­aali kerät­ti­in yhteistyössä Ulmin yliopis­ton psykoter­apeut­tisen keskuk­sen kanssa. Se koos­t­uu 517 ään­in­auhoite­tus­ta tun­nista, jot­ka on myös lit­teroitu. Näistä 517 tun­nista olemme valin­neet tun­nit 152–156 tarkem­paan ana­lyysi­in. Tun­ti 152 analysoiti­in käyt­täen ään­in­auhoitet­ta sekä tran­skrip­tio­ta. Tun­tien 153–156 osalta käy­timme vain transkriptioita.

Val­in­ta näi­den tun­tien käytöstä tehti­in aiem­man tutkimuk­sen perus­teel­la Amalian tapauk­ses­ta; tun­tia 152 on pidet­ty eri­no­maise­na esimerkkinä psyko­ana­lyyt­tis­es­tä pros­es­sista ja tekni­ikas­ta sekä kli­inis­es­ti (Akhtar 2007; Jimenez 2004; Kächele ym. 2006; Thomä & Kächele 1994) että empi­iris­es­ti (Albani ym. 2006; Buch­holz, Spiek­er­mann & Kächele 2015). Keskeinen teema ennen näitä tun­te­ja oli Amalian toive olla joku merkit­tävä ana­lyytikolle (hän antoi esimerkik­si ana­lyytikolle kel­lon, jon­ka toivoi lyövän heille molem­mille; ks. Thomä & Kächele 1994a; 1994b).

Amalian ana­lyysi tapah­tui osana tutkimusasetel­maa. Tämä herät­tää kysymyk­siä siitä, mitä tämä tutkimusasetel­ma ja ään­in­auhoituk­sen käyt­tö merk­it­si Amalialle ja hänen ana­lyyt­tiselle pros­es­silleen. Mei­dän tietääk­semme tämä keskeisek­si teemak­si tule­va kysymys ei aiem­min ole tul­lut tem­a­ti­soiduk­si ana­ly­y­sis­sä (pois lukien tietoinen suos­tu­mus tutkimuk­seen osal­lis­tu­mis­es­ta ja mate­ri­aalin antamis­es­ta myös tutkimuskäyttöön).

Menetelmä: Dialogi­nen sekvenssi­ana­lyysi (DSA)

Ana­lyytikkoina kuun­telemme analysandin ilmaisua useista näkökul­mista, ja nämä johta­vat eri­laisi­in aut­tavi­in inter­ven­tioi­hin ana­lyytikon osalta. Kak­si näkökul­maa, kuten Bol­las (2011) on toden­nut, voidaan eri­tyis­es­ti nähdä toisi­aan täy­den­täv­inä ele­ment­teinä kli­iniseen tilanteeseen. Ensim­mäisessä näkökul­mas­sa ana­lyytikko kuun­telee analysandin vapaiden assosi­aa­tioiden sisältöä: mis­tä analysan­di puhuu ja miten hän suh­tau­tuu näi­hin havain­toi­hin. Tämä on ”freudi­lainen kuun­telun tapa”. (Bol­las 2011.) Toinen näkökul­ma foku­soi suorem­min analysandin ja ana­lyytikon väliseen suh­teeseen. Ana­lyytikko kuun­telee ilmaisua kiin­nit­täen eri­ty­istä huomio­ta trans­fer­enssi­ma­te­ri­aali­in: miten ana­lyytikko analysandin ilmaisun vas­taan­ot­ta­jana vaikut­taa vapaan assosi­aa­tion flow’hun. Tämä on ”objek­tisuhde­ta­pa kuun­nel­la” (Bol­las 2011). Kli­inikkoina käytämme näitä molem­pia tapo­ja kuun­nel­la, vaikkakin yksi tai toinen voi paikoitellen pain­ot­tua enem­män läh­estymis­tavois­samme kli­iniseen mate­ri­aali­in – riip­puen analysan­dista, omas­ta taus­tak­oulu­tuk­ses­tamme tai mieltymyksistämme.

Tässä tutkimuk­ses­sa käytämme dial­o­gista sekvenssi­ana­lyysiä laadullise­na mikro­ana­lyyt­tisenä menetelmänä analysoimaan Amalian ilmaisua tun­tien 152–156 aikana. Analysandin ja ana­lyytikon ilmaisu­jen ”kuun­telun tapana” DSA on kli­ini­nen mate­ri­aalin luen­tat­a­pa, joka pyrkii pitämään mielessä näitä molem­pia näkökul­mia. Avaamme tätä tarkem­min seu­raavis­sa kap­paleis­sa. Kuitenkin DSA:n tutkimuk­sel­lises­sa käytössä suh­teessa ”per­in­teiseen kli­iniseen kuun­telun tapaan” on joitain merkit­täviä ero­ja: siinä mis­sä kli­inisessä prak­ti­ikas­sa ana­lyytikko voi aina vahvis­taa ja uudelleen jäsen­tää tulk­in­to­jaan analysandin kanssa in vivo, täl­laista ylel­lisyyt­tä ei tutkimusasetel­mas­sa ole. Tässä tutkimuk­sen objek­ti ei voi ”vas­tus­taa” ja kor­ja­ta tutk­i­joiden johtopäätöksiä. 

Laadulliset erot käytet­tävis­sä olevas­sa kli­inisessä mate­ri­aalis­sa tuo rajoituk­sia sen käyt­töön. Tästä huoli­mat­ta Amalian koko ana­lyysin saatavil­la olo ään­in­auhoit­tei­den ja tran­skrip­tioiden muo­dos­sa mah­dol­lis­taa tutk­i­joille mate­ri­aalin mikro­ana­lyysin ja itse­havain­noin­nin kehit­tymisen tutkimisen sel­l­aisel­la yksi­tyisko­htaisu­udel­la (ja laa­ju­udel­la), mikä muuten ei olisi mah­dol­lista (ks. Kivikkokan­gas & Leiman 2019). Tekniset yksi­tyisko­h­dat DSA:n teo­ri­as­ta ja käytöstä menetelmänä tapaus­tutkimuk­sis­sa on kuvat­tu aiem­mis­sa metodol­o­gisem­min pain­ot­tuneis­sa artikkeleis­samme (Kivikkokan­gas & Leiman 2019; Kivikkokan­gas, Leiman & Laiti­la 2018; Kivikkokan­gas, Leiman, Laiti­la & Stiles 2020; Leiman 1992; 1994; 1997; 2000; 2002; 2004; 2006; 2011; 2012; Tikka­nen 2015; Valko­nen 2018). 

DSA perus­tuu Bakhtinin ilmaisu­teo­ri­aan (1984). Keskeinen idea on: puhu­ja aina asemoi/positioi itsen­sä suh­teessa viit­tausko­hteeseen (”asia”, mis­tä hän puhuu) sen perus­teel­la, kenelle hän puhuu (vas­taan­ot­ta­ja). Ilmaisut ovat aina osoitet­tu­ja jollekulle ja ne viit­taa­vat johonkin. Lisäk­si ana­lyytikko ei ole ain­ut ilmaisun vas­taan­ot­ta­ja (ks. myös Heimann 1950; ”näkymät­tömät toiset”). Jopa yksi­tyiset aja­tuskulkumme on osoitet­tu­ja sisäiselle toiselle (super­ego), ja sen vas­taus­ta odote­taan ja ennakoidaan. ”Mis­tä puhutaan” ja ”kenelle puhutaan” muo­vaa­vat sitä tapaa, miten puhu­ja rak­en­taa ilmaisun­sa (mukaan lukien ilmaisun prosodit kvali­teetit). Tutkimuskäytössä DSA jäljit­tää tätä sisäl­lön ja vas­taan­ot­ta­jan dynaamista vas­tavuoroisu­ut­ta mis­sä tahansa kom­mu­nikati­ivises­sa tilanteessa.

Ilmaisun ana­lyysin perusyk­sikkö DSA:ssa on suhde viit­tausko­hteeseen (stance to the ref­er­en­tial object) eli se, miten puhu­ja ase­moi itsen­sä suh­teessa siihen asiaan/sisältöön, jos­ta hän puhuu. Ilmaisut näyt­tävät puhu­jan ase­man suh­teessa viit­tausko­hteeseen. Tässä kon­tek­stis­sa kohde (engl. object) ei ole toinen ihmi­nen (kuten yleen­sä käytämme psyko­ana­lyyt­tises­sa keskustelus­sa), vaan toimin­nan kohde eli suh­teessa siihen ”asi­aan”, mihin ihmi­nen ase­moi itsen­sä (esimerkik­si havain­to, jos­ta analysan­di puhuu). Kun puhumme jostain, väistämät­tä kom­mu­nikoimme myös henkilöko­htaisen ase­moi­tu­misemme (engl. per­son­al stance) suh­teessa tuo­hon kohteeseen – oli tuo kohde sit­ten toinen henkilö, tärkeä puoli itses­tämme, tilanne maail­mas­sa, uni tai muis­to, henkilöko­htais­es­ti tärkeä aja­tus tai mikä tahansa koke­mus arkipäivässämme (Leiman 2011).

Reflek­ti­iviset kom­men­tit omista tun­teista tai väli­in tule­vat kom­men­tit (”Idioot­ti­maista”) ovat suo­ria esimerkke­jä suh­teesta (ei spe­si­fioitu tässä) viit­tausko­hteeseen – näis­sä kom­menteis­sa puhu­ja näyt­tää avoimesti, miten hän suh­tau­tuu niihin asioi­hin, joista hän puhuu. Epä­suo­ria esimerkke­jä suh­teesta eri­laisi­in viit­tausko­hteisi­in voivat olla idiosynkraat­tis­ten sano­jen käyt­tö, epäröin­nit ja tauot, jot­ka voivat viita­ta 1) ongel­malliseen suh­teeseen ei-artiku­loitu­un kohteeseen (esimerkik­si analysan­di kokee han­kalu­ut­ta suh­teessa mielessä ole­vaan asi­aan) ja/tai 2) aktivoituneeseen ongel­malliseen trans­fer­enssi­fan­tasi­aan ana­lyytikos­ta (toisin sanoen siihen, mil­laisen kuvan vas­taan­ot­ta­jas­ta analysan­di rak­en­taa). Ymmär­ret­tävästi suhde kohteeseen hei­jas­taa molem­pia, ja näi­den kah­den dimen­sion dynami­ik­ka, eli sisäl­lön ja vas­taan­ot­ta­jan, muo­dostaa fokuk­sen DSA:ssa.

Tiivistäen, käyt­täen tavanomaisem­paa psyko­ana­lyyt­tistä puhuntaa, DSA:n kaut­ta kat­so­taan, miten koke­mus ana­lyytikos­ta vaikut­taa niihin asioi­hin, joista analysan­di kyke­nee puhu­maan; kat­so­taan dynami­ikkaa trans­fer­enssin ja tavoitet­tavien asioiden välil­lä, kuten tämä näkyy ilmais­us­sa. Niin­pä ehdot­taisimme Bakhtinin ilmaisu­teo­ri­an tar­joa­van hedelmäl­lisen tavan käyt­tää toisi­aan täy­den­tävästi näitä kah­ta näkökul­maa, freudi­laista ja objek­tisuhde­ta­paa, kli­inisen mate­ri­aalin luen­nas­sa: se, mis­tä puhuu, ja se, kenelle sanansa osoit­taa, ovat aina vas­tavuoroises­sa yhtey­dessä toisi­in­sa (Leiman 2012).

Yksi­tyisko­htainen esimerk­ki voi toimia parhaana tapana näyt­tää, miten mate­ri­aalin mikro­ana­lyysia tehdään DSA:ssa. Vin­jetis­sä 1 olemme korosta­neet ilmaisun viit­tausko­hteen ja alle­vi­ivan­neet hypo­tees­imme suh­teesta kohteeseen. Analysoidessa tran­skrip­tioi­ta ei ole mah­dol­lista käyt­tää analysandin non­ver­baal­ista kom­mu­nikaa­tioi­ta määrit­tääk­semme suhdet­ta kohteeseen. Ymmär­ret­tävästi nämä kom­mu­nikaa­tiot (kuten kasvo­jen peit­tämi­nen, asen­non vai­h­t­a­mi­nen) ovat mitä tärkeimpiä merkke­jä ana­lyytikon yri­tyk­selle tun­nistaa analysandin suhdet­ta viit­tausko­hteeseen. Lisäk­si suurin osa tran­skrip­tioista ei väl­itä analysandin ään­tä, toisin sanoen sen eri sävyjä ja ryt­mejä. Numerot suluis­sa viit­taa­vat tauon pituuk­si­in sekunneissa.

Tutkimuk­sen prosessi

Ana­lyysi eteni kolmes­sa vai­heessa: 1) Amalian tun­ti 152 valit­ti­in ana­lyysin aloi­tusko­hdak­si semant­tis­ten posi­tioiden hah­mot­tamiselle. Tämä val­in­ta tehti­in aiem­man tutkimuskir­jal­lisu­u­den perus­teel­la, mis­sä tämä tun­ti oli valit­tu niin kli­in­isin (Akhtar 2007; Jimenez 2004; Kächele ym. 2006; Thomä & Kächele 1994) kuin empi­irisin perustein (Albani ym. 2006; Buc­cholz, Spiek­er­mann & Kächele 2006) eri­no­maisek­si esimerkik­si psyko­ana­lyyt­tis­es­tä pros­es­sista ja tekni­ikas­ta. 2) Amalian uni ja siinä näyt­täy­tyvät posi­tiot hah­motet­ti­in keskeisek­si ongel­mallisen koke­muk­sen ana­lyysin lähtöko­hdak­si, jon­ka kehi­tys­tä seurasimme tun­tien 152–156 ajan. Ensim­mäi­nen kir­joit­ta­ja oli tutus­tunut koko kli­iniseen aineis­toon ja val­it­si tutkimuskysymyk­sen ohjaa­mana vin­jet­te­jä tarkem­paan ana­lyysi­in datases­sio­ryh­mään¹. Tun­ti 152 analysoiti­in käyt­täen ään­in­auhaa ja tran­skrip­tio­ta. Tun­nit 153–156 analysoiti­in käyt­täen ään­in­auhoi­hin perus­tu­via lit­ter­aa­tioi­ta. 3) Kun ana­lyysit tun­neista 152–156 oli tehty, oli mah­dol­lista pala­ta takaisin tun­ti­in 152 ja arvioi­da, toiko uuden­lainen kehit­tynyt ymmär­rys uusia näkökul­mia alun problematiikkaan.

Amalian ongel­mallisen koke­muk­sen ana­lyysi – uni tun­nil­la 152

Amalian keskeinen ongel­malli­nen teema, jota tulemme seu­raa­maan tun­tien 152–156 ajan, tulee näkyvi­in Amalian unes­sa heti tun­nin 152 alus­sa. Keskeinen teema Amalian ana­ly­y­sis­sä tun­tia edeltäen oli ollut Amalian toive olla joku, joka olisi eri­tyi­nen ana­lyytikolle. Esimerkik­si hän oli antanut ana­lyytikolle lah­jak­si kel­lon, joka tikit­täisi heille kahdelle (ks. Thomä & Kächele 1994). Tilan puut­teen takia näytämme vain rajoite­tusti valit­tu­ja vin­jet­te­jä. Riv­inu­merot ovat mukana, jot­ta luk­i­ja voi saa­da kuvaa, mis­tä kohtaa tun­tia näyte on otettu.

Vin­jet­ti 1 (tun­ti 152, riv­it 44–63)²

Amalia: hhh­h­hh (7) viime yönä näin unta tänä aamu­na (2) (1) kel­lo oli juuri soin­ut (1,4) min­ut oli murhat­tu tikar­il­la 

Ana­lyytikko: hm

Amalia: mut­ta se oli tosin (0,7) kuin filmis­sä (2,2) min­un piti maa­ta aika pitkään (1) mahal­lani ja tikari oli selässä ja (2,2) sit­ten tuli aika paljon ihmisiä (5) ja (2) en enää tiedä mitä varten (-) pitää käsiä aloil­laan jotenkin niin kuin kuol­lut 

Ana­lyytikko: :hm

Amalia: min­ulle oli hyvin noloa että hame oli luiskah­tanut niin ylös (1) takaa  

Ana­lyytikko: : hm

Amalia: ja sit­ten tuli (1) kol­le­ga hyvin selvästi nähtävis­sä XY:stä se oli kaikkein ensim­mäi­nen työ­paikkani (1) hän veti tikarin selästäni ja otti sen mukaansa en tiedä se oli ikään kuin matka­muis­to (2) ja sit­ten tuli nuori pari tiedän vain, että mies oli neek­eri
ja sit­ten he leikka­si­vat pois tukkani ja aikoi­vat tosi­aan tehdä siitä peruukin, luul­lak­seni (2) ja se oli minus­ta todel­la kauheaa (2) ja he alkoi­vat sit­ten leikkaa­maankin (3) ja (2) sit­ten nousin ylös (2) ja menin (kevyt nau­rah­dus) kam­paa­jalle (3) (nielaisee) tarkoi­tan että herä­tyskel­lo soi juuri sil­loin (1) (nielaisee) soin­ut (3) ja heräsin 

Kuten olemme aiem­min kuvan­neet (Kivikkokan­gas & Leiman 2019) Amalia ete­nee unen ker­tomiseen kuvaa­mal­la aluk­si sen ulkoiset puit­teet (riv­it 44–45). Siihen hän myös lopet­taa (riv­it 62–63), mikä korostaa unen sisäl­lön ja heräämisen jälkeis­ten tapah­tu­mien eril­lisyyt­tä. Hiusten leikkaami­nen ja peruukin tekem­i­nen lienevät viit­tausko­hteina kuitenkin merk­i­tysy­htey­dessä kam­paa­jalle menemiseen. 

Itse unen ker­ronta voidaan jakaa temaat­tis­es­ti kolmeen kohtauk­seen. Ensim­mäi­nen kohtaus alkaa suo­ral­la kuvauk­sel­la ”min­ut oli murhat­tu tikar­il­la” (46). Amalia ilmaisee suh­tau­tu­misen­sa tapah­tu­maan siir­tymäl­lä̈ tarkastele­maan sitä ulkop­uolis­es­ta näkökul­mas­ta ikään kuin hän olisi kat­so­ja eloku­vis­sa (47). 

Tätä seu­raa yksi­tyisko­htaisem­pi kuvaus (48), joka tiivistyy ilmaisu­un ”jol­lain tapaa kuin kuol­lut” (50). Huomio­ta kiin­nit­tävät sitä edeltävät sanat ”min­un täy­tyi pysyä makaa­mas­sa” ja ”en enää tiedä mitä varten (-) pitää käsiä aloil­laan”. Jokin pakot­taa Amalian liikku­mat­to­muu­teen, mut­ta hän ei saa siihen kos­ke­tus­ta. Kuvauk­sen näkökul­ma huo­juu koke­van ja havain­noivan posi­tion välil­lä. Sitä ilmen­tää viit­tausko­hteen het­kelli­nen vai­h­tu­mi­nen (49) paikalle tule­vi­in ihmisiin. 

Seu­raavas­sa (51) Amalia samas­tuu täysin koke­muk­seen­sa unes­sa aisties­saan hameen nousseen ylös. Ilmaisu­un sisäl­tyy selkeä semant­ti­nen posi­tio. Hameen nousem­i­nen ”niin ylös” oli ”hyvin noloa min­ulle” sisältää sekä viit­tausko­hteen että suh­teen siihen. ”Sehr pein­lich” on Amalian ensim­mäi­nen ilmaisu hänen suh­teestaan hameeseen ja paikalla ole­vi­in ihmisi­in. Ään­in­auhal­la Amalian inton­aa­tio antaa yksi­tyisko­htaisem­man vih­jeen hänen suh­teestaan viit­tausko­hteeseen. Hänen äänen­sä on ikään kuin itkun kyn­nyk­sel­lä, se melkein tukah­tuu, mut­ta Amalia kokoaa itsen­sä lopet­taak­seen lauseensa. 

Seu­raa­va kohtaus kuvaa Amalian kol­le­gan, joka veti tikarin pois (52–56). Teon suo­ravi­ivainen kuvaus määrit­telee kol­le­gan toimin­nan laat­ua. Sen keskel­lä on siir­tymä havain­noivaan posi­tioon ”jon­ka saa­toin hel­posti nähdä” ja toden­näköis­es­ti ana­lyytikolle osoitet­tu sel­ven­nys miehen identiteetistä. 

DSA:ssa kiin­nitetään huomio­ta sano­jen val­in­taan. Puhu­jan suhde viit­tausko­hteeseen on usein upotet­tu sanan kielel­liseen merk­i­tyk­seen. Tässä ”matka­muis­to” luon­nehtii kol­le­gan suh­tau­tu­mista tikari­in, joka oli isket­ty Amalian selkään. Tikari ja matka­muis­to sisältävät toden­näköis­es­ti san­gen rikkaan viitev­erkos­ton. Amalian on vaikea löytää sille osu­vaa ilmaisua, mikä ilme­nee kom­men­toivis­sa sanois­sa ”ja en tiedä” ja ”se oli kuin”. 

Dial­o­gises­sa sekvenssi­ana­ly­y­sis­sä on kuitenkin varot­ta­va speku­loimas­ta tikarin ja matka­muis­ton sym­bol­i­ikkaa. Jälkikä­teen toteu­tu­vas­sa ana­ly­y­sis­sa poti­las ei voi ottaa kan­taa tulkin­nan kohdal­lisu­u­teen. Amalia kuvaa tässä toisen ihmisen toim­intaa, mikä tämän näkökul­mas­ta näyt­tää mutkat­toma­l­ta, tilanteessa kohdal­liselta teol­ta. Toim­i­ja menee tiehen­sä kiin­nit­tämät­tä huomio­ta Amalian kokemukseen. 

Kol­mas kohtaus (57–61) sisältää samankaltaisen jän­nit­teen oman ja tois­t­en semant­tisen posi­tion välil­lä suh­teessa samaan viit­tausko­hteeseen. Se on tässä Amalian tuk­ka. Sekvenssin eten­e­m­i­nen on läh­es ident­ti­nen kohtauk­selle kol­le­gan kanssa. Ensim­mäisek­si Amalia kuvaa nuoren­parin, mitä täy­den­tää yksi­tyisko­htaisem­pi havain­to miehestä (”Muis­tan vain että hän oli neek­eri³”). Siinä mis­sä kol­le­ga muun­si tikarin matka­muis­tok­si, nuori­pari halu­aa leika­ta Amalian hiuk­set ja tehdä niistä peruukin. Amalia keskeyt­tää tapah­tu­man kuvaamisen eri­tyisel­lä suh­tau­tu­misen ilmaisul­la ”ja se vaikut­ti todel­la kauheal­ta” (60) ja jatkaa kah­den sekun­nin tauon jäl­keen, että pariskun­ta todel­la alkoi leika­ta hänen tukkaansa. Myös tässä tapah­tu­mas­sa Amalia on kuin lamaan­tunut eikä mah­da hei­dän toimin­nalleen mitään. Heil­lä ei sen sijaan näytä ole­van mitään suhdet­ta Amalian kauhuun. 

Uni lop­puu äkil­lis­es­ti assosi­ati­iviseen viit­tauk­seen kam­paa­jas­ta. Se kään­tää aamun tapah­tu­mien ajal­lisen järjestyk­sen viimeiseen ilmaisu­un näh­den, kuvauk­seen heräämis­es­tä. Herä­tyskel­losta ja heräämis­es­tä Amalian unta koske­va selon­teko myös alkoi. 

Unen temaat­ti­nen yht­enäisyys sisäl­tyy jän­nit­teeseen tois­t­en näen­näisen välin­pitämät­tömän tai kevyen suh­tau­tu­misen (ohikulk­i­jat, kol­le­ga, nuori­pari) ja Amalialle eri­tyisen merk­i­tyk­sel­lis­ten kohtei­den (tikari, hame, hänen hiuk­sen­sa) välil­lä. Hän on kuin avu­ton ja lamaan­tunut uhri suh­teessa toisi­in, jot­ka ovat vapai­ta toim­i­maan ja voivat tehdä hänelle mitä vain halu­a­vat. Avut­to­muu­den ohel­la häpeä lie­nee Amalian unikoke­muk­sen olen­nainen semant­ti­nen posi­tio, vaik­ka se näyt­täy­tyy selvästi ain­oas­taan hameen vetäy­tymistä koskevas­sa viittauksessa. 

Tämä for­mu­laa­tio on tiivis­telmä tois­tu­vista suh­tau­tu­mi­sista kohteisi­in – tapa, miten Amalia ase­moituu suh­teessa puhut­tui­hin asioi­hin hei­jas­tuneena hänen ilmais­us­saan – man­i­festis­sa unen mate­ri­aalis­sa. Unen sym­bol­i­ik­ka ehdot­taa keskeisen tee­man ole­van sek­suaal­isu­us, pas­si­ivis­es­ti koet­tuna. Väki­val­ta voi olla osa eroot­tista koke­mus­ta. Amalia voi olla haavoit­tu­va eroot­ti­sis­sa toiveis­saan, ja tämä hei­jas­tuu väki­val­lan pelos­sa: ikään kuin hän on muiden armoil­la, jot­ka välin­pitämät­töminä näkevät hänen pal­jas­tuneen tilansa. Samaan aikaan liikku­mat­to­muus voi olla defenssi eroot­tis­ten toivei­den aktu­al­isaa­tio­ta vas­taan: kun ei liiku, on via­ton. Näi­den näkökul­mien perus­teel­la Amalian keskeinen kehi­tys­te­htävä olisi oman sek­suaal­isu­u­den hal­tu­unot­to, ja uni viit­taa tähän. Varovaisem­pi muo­toilu olisi: sen sijaan että attribuoi toim­i­ju­u­den mui­hin, ana­lyysi voisi aut­taa Amali­aa löytämään sen itselleen.

Vas­tauk­ses­saan Amalian äkil­liseen tapaan päät­tää ilmaisun­sa unes­taan ana­lyytikko kuvaa, miten kuitenkin Amalia pystyy nouse­maan ylös unen lopus­sa. Seu­raavis­sa vuorois­sa [ei näytet­ty tässä] ongel­mallisen tee­man hei­jastues­sa unen nar­rati­ivis­sa Amalia ei kuitenkaan pysty tart­tumaan siihen, mitä ana­lyytikko tar­joaa tai viipy­ilemään unes­sa artiku­loimas­saan häpeän ja kauhun kuvas­tossa. Uni ongel­mallise­na koke­muk­se­na tulee ilmais­tuk­si mut­ta ei vielä yhdessä jae­tuk­si ja tutk­i­tuk­si. Amalia ei kykene läh­estymään uudelleen untaan ja ottaa hel­posti vähät­televän suh­teen niin omaan koke­muk­seen­sa (se, mitä ajat­te­len, on ”Idioot­ti! Miten idioot­ti­maista!”) kuin ana­lyytikon yri­tyk­si­in kiin­nit­tää huomio­ta eri­laisi­in (unen viit­taami­in) teemoi­hin (Kivikkokan­gas & Leiman 2019).

Amalian ongel­malli­nen suhde analyytikkoon

Myöhem­min tun­nil­la 152 Amalia kyke­nee työstämään suhdet­taan ana­lyytikkoon, mut­ta unen ilmaisemien teemo­jen ana­lyysi säi­lyy sul­jet­tuna. Amalian ongel­malli­nen suhde ana­lyytikkoon tulee näkyvi­in pelos­sa toisen vas­tauk­ses­ta hänen vaa­tivu­u­teen­sa: kestääkö toinen ja osaako toinen käsitel­lä (sitä mikä itselle näyt­täy­tyy hal­lit­se­mat­tomana, liial­lise­na ja tuhoa­vana). Amalia pelkää, että ana­lyytikko ei kestä ja selviy­dy – peläten ana­lyytikon ole­van yhtä pehmeä kuin hänen isän­sä oli ollut. Jotain Amalian halus­ta ja vaa­tivu­ud­es­ta tiivistyy mon­een suun­taan avau­tu­vaan halu­un tart­tua ana­lyytikkoa niskas­ta ja pitää hänestä lujasti kiinni.

Vin­jet­ti 2 (ses­sio 152, riv­it 111–129)

Amalia: Ah, tiedätkö, joskus – min­ul­la on se tunne – halu­aisin ryn­nätä luok­sesi, tart­tua sin­ua niskas­ta kiin­ni, ja pitää kiin­ni niin lujasti, ja sitten

Ana­lyytikko: hm

Amalia: ja sit­ten ajat­te­len, hän ei ikinä kykenisi otta­maan sitä vas­taan, yhtäkkiä, hän tip­puisi kuolleena maahan

Ana­lyytikko: hm

Amalia: ja sit­ten näen sin­ut, jol­lain tapaa – myös pala­vana, tai, tai, en löy­dä sano­ja sille, en tiedä mitä näen tai tun­nen sitten

Ana­lyytikko: Etten kykenisi otta­maan sitä vas­taan, että minä…

Amalia: Niin

Ana­lyytikko: En pysty, en pysty otta­maan sin­ua ja

Amalia: Niin, min­ua pitämässä sinus­ta lujasti kiinni

Ana­lyytikko: hm

Amalia: Se on jotain liikaa sin­ulle jol­lain tapaa

Ana­lyytikko: um – hmm

Amalia; Tai enem­mänkin sil­lä tapaa, että sinä, sinä alat jol­lain tapaa tutista ja järkkyä, ja sinä – mut­ta sit­ten usein mietin, jos olen näin täysin var­ma tästä, miten se saa min­ut tun­temaan (6)

Tämän keskeisen tee­man – mitä ana­lyytikko voi kestää – kehit­tymi­nen tulee tärkeäk­si seu­raav­il­la tun­neil­la 153–156 ratkai­sevin seu­rauksin. Tun­nil­la 152 ana­lyytikko tuo akti­ivi­su­u­den vaar­al­lisu­u­den (suh­teessa ana­lyytikkoon) unen näyttämölle.

Vin­jet­ti 3 (ses­sio 152, riv­it 130–142)

Amalia: sil­lä täl­lä het­kel­lä se on oikeastaan

Ana­lyytikko: se on oikeas­t­aan tais­telua puukos­ta [engl. a fight for the knife]

Amalia: kyl­lä, niin voisi sanoa

Ana­lyytikko: hmm – täl­lä tavoin voi näyt­tää mitä unes­sa oli

Amalia: luulen niin, kyl­lä, ja syy siihen että se on niin paha on – niin, kyl­lä kos­ka olen yksinker­tais­es­ti, min­ul­la on ollut samankaltainen koke­mus aiem­min uneksin­nas­ta, ja lop­putu­los oli sil­loin yksinker­tais­es­ti että minä lähdin, ja olin kaik­ki ne vuodet täysin pois­sa / menin luostariin

Ana­lyytikko: hmm

Amalia: Ei, ei enää ikinä! Olen vakavasti epäil­lyt olinko oike­as­sa lähtiessäni pois

Ana­lyytikko: hmm

Amalia: ja nyt, näin pitkän ajan jäl­keen on taas tämä halu paeta //

Ana­lyytikko: hmm… sen sijaan että tais­telisi puukos­ta, niin menisi luostariin

Ana­lyytikon mukaan akti­ivi­su­u­den vaar­al­lisu­us näyt­täy­tyy siten myös unes­sa. Amalia sel­ven­tää aiem­min tekemään­sä val­in­taa (samankaltaises­sa emo­tion­aalises­sa tilanteessa hän lähti pois

luostari­in). Ana­lyytikko for­mu­loi sisäisen liikku­mati­lan vai­h­toe­hdot muo­toilus­saan ”tais­tel­la puukos­ta tai men­nä luostari­in”. Tais­telu puukos­ta vaikut­taa viit­taa­van kiel­let­tyyn (akti­iviseen) asen­noi­tu­miseen, vai­h­toe­htona (pas­si­iviselle) koke­muk­selle hal­vaan­tuneena olemis­es­ta tai pakoon juok­semis­es­ta (luostari­in). Tapaamisen lopus­sa Amalia palaa alus­sa esille tuo­tu­un ongel­malliseen kokemukseen. 

Vin­jet­ti 4 (ses­sio 152, riv­it 564–603) 

Amalia: se on yksinker­tais­es­ti… (Viit­taa edeltävään, mis­sä uneksin­ut ana­lyytikon työti­las­ta hau­taus­maan edustal­la täy­del­lisen rauhan paikkana.)

Ana­lyytikko: ovi luostariin?  

Amalia: Kyl­lä! Tuo tekee sen inhot­ta­van selväk­si min­ulle että

Ana­lyytikko: Kyllä

Amalia: täl­lä hetkellä

Ana­lyytikko: mut­ta se antaisi sin­un – sit­ten voisit säästää min­ut ja itsesi, eikö

Amalia: Kyl­lä, voisin jät­tää sin­ut ulkop­uolelle. Ja sinä voisit pitää omat dogmasi

Ana­lyytikko: kyllä

Amalia: Sit­ten minä en todel­la halu­aisi tapel­la kanssasi

Ana­lyytikko: hmm

Amalia: se on tot­ta // tai repiä päätäsi irti

Ana­lyytikko: kyl­lä, mut­ta sil­loin sin­un ajatuk­sesi eivät rikas­taisi min­un ajatuk­siani, min­un dog­mani eivät kohtaisi sin­un dog­me­jasi, vai?

Amalia: ei

Ana­lyytikko: ja miten näi­den kohtaamis­ten kaut­ta, sin­un kos­ke­tuk­sesi min­un mieleeni, päähäni. Vaikut­taisi, että sin­ul­la on tah­to ja kyky muut­taa tätä kaut­ta jotain.

Amalia: kyl­lä. Ehkä jälleen yksi yri­tys juos­ta pakoon? Min­un täy­tyy ker­toa siitä sin­ulle maanan­taina, ja kaikesta mitä sen myötä tulee mieleen

Ana­lyytikko: hmm

Amalia: tai oikeam­min, kaik­ista niistä asioista mitä edelleen tulee mieleen siitä

Amalian voimakas halu juos­ta pois, luostari­in, nähdään pakona ponnistelusta/kamppailusta ana­ly­y­sis­sä. Hän ei halua ”kamp­pail­la” ana­lyytikon kanssa, hän jät­tää tämän ulkop­uolelle tes­taa­mat­ta, mil­laista toim­intaa ana­lyytikko voisi Amalial­ta kestää. Ana­lyytikko jäsen­tää Amalian ambivalenssia omaa toim­i­ju­ut­taan kohtaan osoit­ta­mal­la, kuin­ka Amalia voisi muut­taa jotain, ja Amalia tun­nistaa, miten hänen pakon­sa luostari­in eväisi mah­dol­lisu­u­den muut­taa jotain yhdessä jaet­tu­jen koke­musten ja keskustelu­iden kautta.

Amalia vaikut­taa avoimesti tun­nustel­e­van vält­tävää suh­tau­tu­mis­taan ja kuvaa oras­tavasti uut­ta tun­tu­maa sen vaiku­tuk­sista (”Min­un täy­tyy ker­toa siitä sin­ulle maanan­taina, ja kaikesta mitä sen myötä tulee mieleen”). Tämä lupaus tun­nin 152 lopus­sa on lyhyt näyte siitä, miten Amalia on nyt kykenevä suh­tau­tu­maan (ainakin het­kel­lis­es­ti) uudel­la tapaa pelkoon­sa tul­la akti­ivisek­si, ja hän käyt­tää tässä ana­lyytikon muo­toilua oival­luk­sen­sa tavoittamiseen. 

Tun­nin 156 ana­lyysi – ensim­mäisiä askelei­ta kohti itseana­lyyt­tistä funktiota

Tila­ra­joi­tusten vuok­si tun­tien 153–155 ana­lyysiä ei näytetä tässä. Halu­amme kuitenkin tuo­da esi­in muu­ta­man luk­i­jaa aut­ta­van asian. 

Tun­nil­la 153 Amalia jää jumi­in akti­ivis­es­ti vält­tävään ase­maan suh­teessa ongel­malliseen koke­muk­seen ja hän hylkää kaik­ki inter­ven­tiot. Tärkeä teema tulee esi­in tun­nil­la 154. Amalia reflek­toi uudel­la taval­la hänen ja ana­lyytikon näkökul­mien eril­lisyyt­tä. Ana­lyytikon toiseu­den hah­mot­ta­mi­nen mah­dol­lis­taa Amalialle usei­den keskeis­ten teemo­jen pohdin­nan: hänen tarvit­se­vuuten­sa ja kri­it­tisyyten­sä ana­lyytikkoa kohtaan, miten hän eri tavoin väistää ana­lyytikon inter­ven­tioi­ta ja myös oman (ongel­mallisek­si koe­tun) sek­suaal­isu­u­den. Näitä teemo­ja kehitel­lään eteen­päin tun­nil­la 155, mis­sä Amalian pelko tul­la ana­lyytikon kri­ti­soimak­si tulee trans­fer­enssi­in. Amalia ilmaisee omia mielip­iteitään suorem­min, mikä puolestaan vahvis­taa pelkoa siitä, miten ana­lyytikko saat­taisi vas­ta­ta tähän. Lopuk­si Amalia sel­ven­tää, miten ajatuk­sien­sa kehit­te­lyn kaut­ta hänen voimakas halun­sa ja paine pae­ta (luostari­in) on kadonnut.

Seu­raavak­si esitämme tarkem­min tun­nin 156 ensim­mäisen osan ana­lyysia. Tämä osa voidaan jakaa kolmeen vai­heeseen. Ensin Amalian ongel­malli­nen koke­mus hal­vaan­tuneena olemis­es­ta tulee uudelleen unen näyt­tämölle. Toinen vai­he aloite­taan jälleen uuden unen kaut­ta, joka viit­taa suo­raan ana­lyyt­tiseen suh­teeseen. Kol­mas vai­he näyt­tää, miten uuden­lainen kyky saavut­taa ja käsitel­lä unen sisältöjä tulee käyt­töön sekä uuden­lainen havain­to aiem­min tor­ju­tu­ista peloista. 

Amalia aloit­taa tun­nin ker­toma­l­la unen, jon­ka oli näh­nyt lev­ot­tomana yönä. Hän oli kamp­pail­lut ambivalenssin­sa kanssa pakoon juok­semis­es­ta: ”Ajaisinko pois täältä kaikesta vai enkö?”

Vin­jet­ti 5, ensim­mäi­nen uni, (ses­sio 156, riv­it 8–75)

Amalia: Viikon­lop­puna näin oudon unen. Me olimme, ikään kuin minä olisin sisäop­pi­laitok­ses­sa ja moni oppi­las olisi vielä kotona, sisäl­lä… en tiedä, tun­netko (nimi epä­selvä) taiteil­i­jaa… ja… olimme hänen talos­saan kel­laris­sa alim­mas­sa ker­rokses­sa tai, ei ei, maan­ta­sos­sa, ja kol­le­ga ja minä nukuimme siel­lä, seu­raa­van oven takana oli näitä laitok­ses­sa asu­via oppi­lai­ta, ja yhtäkkiä poi­ka seisoi mei­dän vuo­teemme edessä, ja sen on täy­tynyt olla, hän näyt­ti aivan kuin eräältä aikaisem­mal­ta oppi­laal­tani [kuiskaa jotain mis­tä ei saa selvää] ja hän sanoo: Nouskaa ylös, minä myrkytän tei­dät nyt kaa­sul­la! Ja sit­ten kol­le­ga käveli ulos hänen kanssaan, ja hän halusi tehdä sen kaa­suhel­lal­la ja sit­ten he käve­liv­ät ulos, hän jät­ti oven auki. Ja sit­ten minä menin ikku­nalle, halusin men­nä ulos ikku­nas­ta, kuitenkaan, en men­nyt mut­ta ajat­telin, jos menen ulos ikku­nas­ta nyt, olin jol­lain tapaa jäh­mettynyt tai jumis­sa, jos pääsen naa­purin luokse sit­ten, sit­ten se tuli mieleeni: voi ei, naa­puri on muut­tanut pois! Siel­lä asuu nyt mui­ta, he eivät päästä min­ua sisään vaik­ka huu­taisin. Sit­ten ajat­telin, pal­jain jaloin, kaik­ki ei mene hyvin, ja sit­ten se tuli äkil­lis­es­ti mieleeni: ehkä ulkop­uolel­la on var­ti­ja. Ja kaik­ki oli niin hal­vaan­nut­tavaa, ja en tien­nyt ollenkaan mitä tehdä. Kaiken sen keskel­lä heräsin pelois­sani ja min­ul­la oli usko­mat­to­mia sydä­men­tyky­tyk­siä, se oli vain niin outoa, että en tehnyt juuri sitä kaikkea, mitä olisi var­masti voin­ut tehdä, men­nä siis ulos ikku­nas­ta ainakin ja kat­soa huolel­lis­es­ti olisiko siel­lä ketään (engl. ”whether there would be any­one stand­ing there”).

Unes­sa uhka tulee Amalian entisen oppi­laan kaut­ta. Amalian vas­taus tähän uhkaan eroaa selvästi

kol­le­gan vas­tauk­ses­ta. Siinä mis­sä kol­le­ga oli akti­ivi­nen, käveli ulos huoneesta, Amalia palasi 

vas­tauk­ses­saan uudelleen hal­vaan­tu­misen kokemukseen.

Vaikkakin unen temaat­ti­nen kom­po­si­tio muis­tut­taa unta tun­nil­ta 152 (Amalia samais­tuneena haavoit­tuvak­si, uhkaavien ja voimakkaiden tois­t­en armoil­la), tässä on joitain merkit­täviä ero­ja. Ensin­näkin unen nar­rati­ivi keskey­tyy Amalian reflek­ti­ivisil­lä kom­menteil­la, jot­ka osoit­ta­vat, miten Amalia kyke­nee uudel­la tapaa suh­tau­tu­maan siihen, mitä hän kuvaa. Toisek­si ulkois­t­en tapah­tu­mien kuvauk­set limit­tyvät näi­den aikana tapah­tu­van sisäisen dialo­gin kuvauk­seen. Kol­man­nek­si siinä mis­sä aiem­min toiset unis­sa eivät näyt­täneet mitään huolta/liikutusta Amalian kamalaan tilanteeseen, Amalia näyt­tää, miten on ole­mas­sa toivoa avun käsil­lä olosta (naa­puri, var­ti­ja) – saatavil­la ole­vu­ud­es­ta – vaikkakin hän ei voi aivan luot­taa siihen. 

Unen nar­rati­ivis­sa tämä viimeinen osio on sekoi­tus suo­raa sisäistä puhet­ta (preesen­sis­sä), jota ympäröi deskrip­ti­iviset kuvauk­set (imper­fek­tis­sä), mis­sä uusi teema toivon mah­dol­lisu­ud­es­ta intro­du­soidaan – aut­ta­va toinen saat­taa olla käsil­lä, saatavil­la: kuitenkaan, en men­nyt ulos mut­ta ajat­telin, jos menen ulos ikku­nas­ta nyt, olin jol­lain tapaa jäh­mettynyt tai jumis­sa, jos pääsen naa­purin luokse sit­ten, (epä­var­ma mut­ta toiveikas) voi ei, naa­puri on muut­tanut pois! Siel­lä asuu nyt mui­ta, he eivät päästä min­ua sisään vaik­ka huu­taisin. (Toiset eivät väl­itä Amalian hädästä.) Sit­ten ajat­telin, pal­jain jaloin (haavoit­tu­va), kaik­ki ei mene hyvin (ei toivoa/hylätty/lannistunut) ja sit­ten se tuli äkil­lis­es­ti mieleeni: ehkä ulkop­uolel­la on vartija.

Tämä aut­ta­van toisen käsil­läo­lo epä­toivoises­sa apua kaipaavas­sa tilanteessa on merk­it­sevä muu­tos suh­teessa unen tem­ati­ikkaan tun­nil­la 152, mis­sä toiset oli­vat täysin välin­pitämät­tömiä. Eräässä mielessä tun­nin 156 unes­sa on kyse siitä, miten Amalia kävelee ikku­nan luo, halu­aa men­nä ulos mut­ta ei pysty – ja tältä kyn­nyk­seltä hän ajat­telee unes­saan tois­t­en käsil­läolon mah­dol­lisu­ut­ta ja sitä, miten nämä hänelle vas­taisi­vat. Unen ensim­mäi­nen osa, mis­sä Amalia on epä­var­ma mut­ta toiveikas, päät­tyy tois­t­en täy­del­liseen välin­pitämät­tömyy­teen (”eivät päästä sisään vaik­ka huu­taisin”). Tässä Amalia kyke­nee, kon­trasti­na tun­ti 152, samais­tu­maan koke­vaan posi­tioon unes­sa; hän pystyy läh­estymään ja ajat­tele­maan unen sisältöjä, hän kyke­nee astu­maan koke­muk­seen­sa unes­sa, otta­maan tämän per­spek­ti­ivin. Sit­ten, ilman vas­taus­ta toisil­ta (hänen avun­hu­u­toon­sa), hän kyke­nee astu­maan haavoit­tuvu­u­den koke­muk­seen: hän ajat­telee – pal­jain jaloin – ettei ole ole­mas­sa toivoa. Tämän jäl­keen, jälleen, aja­tus mah­dol­lis­es­ta avus­ta tulee hänen mieleen­sä var­ti­jan hahmossa. 

Tässä sekvenssis­sä mah­dol­li­sista aut­tavista toi­sista on jatku­va liike­hd­in­tä edestakaisin. Ensin Amalia ajat­telee naa­pure­i­ta, mut­ta päät­telee hei­dän muut­ta­neen pois. Toisek­si hän tulee ajatelleek­si var­ti­jaa. Nämä kak­si liiket­tä kohti uut­ta mah­dol­lisu­ut­ta (aut­ta­van toisen saatavil­laolosta) lomit­tuvat havain­toon pal­jain jaloin olemis­es­ta. Voi ajatel­la, että ensim­mäi­nen liike näyt­tää radikaalin askeleen: nojaami­nen aut­ta­van toisen mah­dol­liseen käsil­läoloon. Tämä tekee Amalias­ta haavoit­tuvan (pal­jain jaloin). Tämän tun­teen tavoit­ta­mi­nen johtaa mah­dol­lisu­u­teen ede­tä (”ehkä siel­lä on var­ti­ja!”) Tämä saat­taa hei­jas­taa uut­ta kään­net­tä transferenssissa.

Tämän katkel­man jäl­keen Amalia näyt­tää palaa­van takaisin unen­sa alun kysymyk­seen (onko siel­lä mah­dol­lis­es­ti aut­ta­va toinen käsil­lä), mut­ta uudel­la tapaa: suo­jau­tu­misen sijas­ta hän kyke­nee pysymään han­kalan koke­muk­sen­sa äärel­lä (”kaik­ki oli niin hal­vaan­nut­tavaa”) ja ajat­tele­maan omaa haavoit­tuvu­ut­taan suh­teessa tähän (”en tien­nyt mitä tehdä”). Vaikkakin Amalia herää pelois­saan sen sijaan että hän kysy­isi, mitä ana­lyytikko voi tehdä unes­ta, Amalia pitäy­tyy kiin­ni omas­sa uniku­vas­tossaan akti­ivisel­la ja etsiväl­lä taval­la (”se oli vain niin outoa, että en tehnyt juuri sitä kaikkea, mitä olisi var­masti voin­ut tehdä”), joka päät­tyy reflek­ti­iviseen kom­ment­ti­in, mikä melkein kan­taa sisäl­lään ratkaisua Amalian epä­toivoiseen tilanteeseen (”men­nä siis ulos ikku­nas­ta ainakin ja kat­soa huolel­lis­es­ti olisiko siel­lä ketään”).

Ker­rot­tuaan unen Amalian assosi­aa­tiot siir­tyvät muis­toon luostarista, jos­sa hän oli elänyt varhai­saikuise­na. Sek­suaalirikolli­nen oli raa­han­nut tytön ulos yöl­lä. Nun­nat eivät olleet kyen­neet suo­jaa­maan tyt­töjä tois­tuvil­ta sek­suaalirikok­sil­ta. Nais­puo­li­nen kol­le­ga unes­sa oli myös elänyt luostaris­sa tuo­hon aikaan, mis­sä hän oli (akti­ivis­es­ti) kohdan­nut näitä uhkia ”nui­ja kädessä”. Unen kuvas­tossa Amalia vaikut­taa iden­ti­fioitu­van uhat­tui­hin tyt­töi­hin, ei kykenevänä kohtaa­maan uhkaavaa miestä samal­la tavoin kuin kol­le­ga. Amalia pysyi pas­si­ivise­na. Amalia tiivistää: ”Tiedän vain olleeni hirveän pelois­sani ja en tehnyt mitään.” 

Ana­lyytikko kysyy, voisiko unel­la olla joitain yhteyk­siä edel­liseen tun­ti­in, mis­sä he oli­vat keskustelleet siitä, miten Amalia ja hän vaikut­ta­vat toinen toisi­in­sa. Amalia vas­taa tähän, ettei näe mitään suo­raan yhteyt­tä – ja ete­nee ker­tomaan toisen unen. Tämä aloit­taa tun­nin ”toisen vaiheen”.

Vin­jet­ti 6, toinen uni, (ses­sio 156, riv­it 417–439)

Amalia: Viime yönä uneksin jotain eri­ty­istä, se oli, se oli vain sinus­ta, ja ehkä enem­män tähän suun­taan – se oli jotain aivan kauheaa.

Ana­lyytikko: hmm

Amalia: Sinä olit muut­tunut kauhis­tut­tavasti unessa

Ana­lyytikko: mm

Amalia: Tulit takaisin kon­gres­sista, olit sinä viikon­lop­puna, kyl­lä, luulen että sinä olit pois­sa sinä per­jan­taina, olitko sinä?

Ana­lyytikko: Kyllä

Amalia: Ja yhtäkkiä sinä näytit niin kovin kum­malliselta, pro­fes­sori. Niin, noh, sel­l­aiselta kuin olisi näh­nyt kuvan Sauer­bruchista⁴.

Ana­lyytikko: Kyllä.

Amalia: Sin­ul­la oli lasit ja, ja outo kalju pää, ja sinä loit sel­l­aisen itsepäisen kat­seen ja sanoit – noh, en tiedä, olin siel­lä ensin, mut­ta se oli hyvin outo huone, tai oikeas­t­aan katu, ja siel­lä oli sänkyjä ja kaik­ki oli niin epäsi­is­tiä, ja sit­ten min­un piti odot­taa, en tiedä tarkkaan miten se kaik­ki alkoi. Sivuhuoneessa, minä makasin sängyl­lä. Luulen, että nukahdin sit­ten, ja sit­ten yhtäkkiä sinä tulit sisään, sänkyni viereen ja autoit min­ut pois sängys­tä – mikä oli täysin tarpee­ton­ta – ja sit­ten menin sinne toiseen huoneeseen, ja yhtäkkiä kol­le­ga kurk­isti, eräs sel­l­ainen hyvin hyvin jääräpäi­nen ja outo kol­le­ga, noh min­un kol­le­gani, ja hänen vierel­lään oli joitain poikia istu­mas­sa, en tun­tenut heitä, he oli­si­vat voineet olla opiske­li­joi­ta tai sit­ten ei, ja sit­ten sinä sanoit pöy­dän takaa, ikään kuin olisit puhunut jollekulle kon­gres­sis­sa ja hän sanoi, että nämä yksi­tyiset istun­not ovat täysin hedelmättömiä.

Ana­lyytikko: Nämä yksi­tyiset istunnot?

Amalia: Kyl­lä, ja et voisi enää jatkaa näitä pidem­pään, joko liit­tyen jak­samiseesi ja ajal­lis­es­ti sin­un täy­ty­isi muut­taa tätä nyt, ja tämä ei johtanut mihinkään ja annoit ihmisille ohka­sia kir­jo­ja ja en ollut saanut vielä yhtä, ja sinä sanoit että mei­dän tulisi kään­tää jollekin sivulle tai, en tiedä, se tuli melkein mieleeni, täti­ni jol­la oli sel­l­ainen luter­i­lainen vir­sikir­ja, se oli sel­l­ainen täysin outo kir­ja ja kaikil­la muil­la oli jo sel­l­aiset ja se kol­le­ga vain kiilusilmäis­es­ti kurk­isteli ver­hon takaa, joten hän tiesi jo että nämä yksi­tyiset istun­toni lop­puisi­vat ja sit­ten hän myös yhtäkkiä tiesi että olin sin­un kanssasi [ään­in­auhas­ta ei saa sit­ten selvää] ja sit­ten sinä sanoit, että on ole­mas­sa ihmisiä, voi luo­ja, [ään­in­auhas­ta ei saa selvää] ja sit­ten menin täysin punaisek­si ja ajat­telin, minä pidän sitä tahdit­tomana, että hän sanoo jotain tällaista.

Ana­lyytikko: Hmm…

Amalia: Ja halusin sanoa sen ääneen, mut­ta en löytänyt… en kyen­nyt sanoa sitä. Onko vielä jotain muu­ta? Noh, kuten näet on aina kovin paljon, näen aina sel­l­aista pitkähköä roskaa. Kyl­lä, sitä se oli.

Ana­lyytikko: Mh

Amalia: Tämä on se, mitä pystyn vain muistamaan.

Unta edeltävästi Amalia vaikut­taa anta­van varoituk­sen ana­lyytikolle: uni kos­kee tätä ja se on kauhea. Unen sisäl­lölli­nen aines on ääret­tömän rikas­ta. Tiivistämme tässä joitain puo­lia, jot­ka kuvaa­vat muu­tok­sia haavoit­tuvu­u­den tem­ati­ikas­sa (viit­tausko­hde) sekä Amalian suh­teessa ana­lyytikkoon (vas­taan­ot­ta­ja) unen nar­rati­ivis­sa, ja nämä suh­teet yhdessä muo­dosta­vat suh­teen kohteeseen. 

Tärkeä teema unes­sa on kysymys yksi­ty­isyy­destä ja julkises­ta paljastumisesta/altistumisesta. Unen ensim­mäi­nen näyt­tämö on outo huone epäsi­is­teil­lä sängy­il­lä; huone, joka ei ollut huone vaan pikem­minkin katu. Viereisessä huoneessa on yksi­tyi­nen istun­to kol­le­gan kanssa, muis­tut­taen luokkahuonet­ta, ja poikia ver­hon takana. Lisäk­si ana­lyytikko lopet­taa Amalian yksi­tyiset istun­not ja pal­jas­taa hänen yksi­ty­isiä asioi­tansa muille ihmisille.

Toinen tärkeä teema unes­sa oli Amalian suhde ana­lyytikkoon. Tässä on joitain kiin­nos­tavia vari­aa­tioi­ta. Ensin­näkin ana­lyytikko näyt­tää Sauer­bruchil­ta – kirurgilta ilman empa­ti­aa ”poti­laitaan” kohtaan, käyt­täen heitä omien tarkoi­tus­pe­rien­sä mukaises­ti kokeis­saan. Tässä huone–katu-näyttämöllä ana­lyytikko herät­tää Amalian ja aut­taa hänet ylös sängys­tä. Amalian kom­ment­ti ”mikä oli täysin tarpee­ton­ta” näyt­tää hänen suh­tau­tu­misen­sa tar­jot­tuun apuun. 

Seu­raavak­si ana­lyytikko vaikut­taa vahvis­ta­van Amalian huolen tun­nil­ta 152: hän ei voi jatkaa näitä yksi­ty­isiä istun­to­ja (Amalia viit­taa jak­samiseen ja voimaan jatkaa puheessaan). Hänen ilmeinen heikkouten­sa (kun hän ei voi ottaa vas­taan Amalian akti­ivi­su­u­den eleitä, toim­intaa) on naamioitu auk­tori­teet­ti­po­si­tioon: ana­lyytikko puhuu pöytän­sä takaa ja hän viit­taa kol­le­goiden­sa mielip­iteisi­in näistä istun­noista (he ajat­tel­e­vat kuten hän ajattelee). 

Ehkä tämä ei ole vain pelät­tyä Sauer­bruch-ana­lyytikon heikkout­ta (hei­jas­taen Amalian pelkoa tun­nil­la 152, että ana­lyytikko ei kestä Amalian akti­ivi­su­ut­ta, vaan on pehmeä kuten isä), vaan Amalian pelkoa autono­mi­aa kohtaan (jos olen akti­ivi­nen ja itsenäi­nen, niin ana­lyytikko ei enää ole kanssani). Joka tapauk­ses­sa tran­skrip­tios­sa ei ole riit­tävästi vih­jeitä oikeut­ta­maan kyseistä johtopäätöstä.

Lopuk­si ana­lyytikko toimii taval­la, joka rikkoo Amalian henkilöko­htaisia rajo­ja: hän pal­jas­taa jotain (minkä Amalia sanoo taval­la, ettei tästä saa selvää ään­in­auhal­ta), mikä tulisi pitää julk­ista­mat­tomana. Amalian vas­tauk­sen inten­si­ivisyys ei kään­ny oikein suomen­nok­ses­sa. Sak­sankieli­nen ”total wahnsin­nig rot” viit­taa inten­si­iviseen häpeän koke­muk­seen, yrit­täen säi­lyt­tää omat kasvon­sa, mitä ei kykene tekemään ana­lyytikon toimin­nan takia. Hal­vaan­tu­misen koke­mus kul­kee yhdessä häpeän kanssa.

Kuten ensim­mäisessä unes­sa (tun­nil­la 156) unen nar­rati­ivi on yhdis­telmä kuvauk­sia ulkoi­sista tapah­tu­mista ja viit­tauk­sia ajatuk­si­in ja tun­teisi­in. Lisäk­si arvioi­vat kom­men­tit (esimerkik­si ”jotain kovin inhot­tavaa seurasi sitä”) ja sanavalin­nat (esimerkik­si ”kiilusilmäis­es­ti kurk­isti”) näyt­tävät Amalian väl­itön­tä suhdet­ta kuvauk­sen sisältöi­hin. Tämä ase­moi­tu­mi­nen välit­tää vas­tavuoroista suhdet­ta kat­sot­tuna olon koke­muk­sen ja tois­t­en kat­seen välil­lä. Yksi­ty­isyy­den ja julkisen pal­jas­tu­misen tem­ati­ik­ka on keskeistä: toiset katso­vat ja rikko­vat Amalian yksi­ty­isyyt­tä otta­mat­ta huomioon hänen haavoit­tuvu­ut­taan; tai koke­mus kat­so­tuk­si tulemis­es­ta on hänen haavoit­tuvuuten­sa, ja sivus­takat­so­jat eivät väl­itä hänen tilas­taan, joka itsessään on osa hänen haavoittuvuuttaan.

Amalia päät­tää ker­rontansa vähät­televäl­lä kom­men­til­la (”Noh, kuten näet on aina kovin paljon, näen aina sel­l­aista pitkähköä roskaa”), hyvin samankaltais­es­ti kuin tun­nil­la 152. Kuitenkin Amalian tapa käsitel­lä unen sisältöjä ja hänen tavoit­ta­mansa johtopäätös on merkit­tävästi eri­lainen. Hän on paljon akti­ivisem­pi, suorem­pi ja itsemääräy­tyneem­pi. Itse asi­as­sa Amalian toinen uni on assosi­ati­ivi­nen vas­taus ana­lyytikon yri­tyk­seen yhdis­tää ensim­mäi­nen uni ana­lyyt­tiseen suh­teeseen. Tämä näkyi esimerkik­si ilmaisu­is­sa ”se oli vain sinus­ta” ja ”ehkä enem­män tähän suun­taan”. 

Seu­raa­va vin­jet­ti kuvaa Amalian uuden­laista tapaa läh­estyä niitä keskeisiä uhkia, mitä liit­tyy pal­jaste­tuk­si tulemiseen toisen toimin­nan kaut­ta. Kun ana­lyytikko tekee lyhyen yhteenve­don tästä teemas­ta, Amalia keskeyttää: 

Vin­jet­ti 7, assosi­aa­tioi­ta tun­nin 156 toiseen uneen (ses­sio 156, riv­it 269–292)

Amalia: Kyl­lä, nyt minä tiedän, voinko lyhyesti sanoa jotain?

Ana­lyytikko: Kyllä

Amalia: Hmm, sanoin ker­ran, että en oikeasti väl­itä kun esimerkik­si sinä puhut vaimosi kanssa poti­lais­tasi, se oli sil­loin kun se kol­le­ga aloit­ti rip­ille men­e­misen, tämä nun­na, tiedätkö, joka entisenä protes­tant­tise­na löytää papin istu­mas­ta siinä laatikos­sa, naimat­tomana, ja siten hänel­lä ei ole vaimoa jon­ka kanssa hän voisi keskustel­la siitä, ja kun ker­roin hänelle, että en väl­itä ollenkaan ja tietysti ajat­telin sin­ua sil­loin, ja ajat­telin, luulen että olen jo ker­tonut sin­ulle että ajat­te­len, ja joskus olen löytänyt itseni ajat­tele­mas­ta, voi että, miten ään­in­auhat eivät pysy ain­oas­taan sin­un käsis­säsi, mut­ta minä ajat­telin että en välit­täisi, se voi näyt­tää siltä, mut­ta kun kuvit­te­len miten jotkut ihmiset käyt­tävät sitä [ään­in­auhaa] uudelleen jol­lain tapaa, kuka tietää, tai pros­es­soi sitä ja ehkä nau­raa sille yhdessä tai toises­sa kohtaa, se on ok min­ulle, olisin sanonut mut­ta unes­sa, se näyt­tää min­ulle että se on oikeas­t­aan hyvin vakavaa. Kyl­lä, ja unes­sa se ei ole.

Ana­lyytikko: Ajat­te­len, että uni näyt­tää miten sin­un, sin­un tyy­dy­tyk­sesi, sin­un intohimosi

Amalia: Min­un masturbaationi

Ana­lyytikko: Sin­un into­hi­mosi ja sin­un tyy­dy­tyk­sesi, sin­un mas­tur­baa­tiosi, ja myös sin­un, noh, ei ole enää sin­un omaasi, henkilöko­htais­es­ti omaasi vaan sinä olet paljastettu

Amalia: Kyl­lä. Näyt­tää kuin pelkäisin tuo­ta mut­ta en voi mitään // Kun kysyn nyt itseltäni tässä päivä­saikaan // näyt­tää ikään kuin en muka pelkäisi tuota.

Amalian toista unta seu­raavas­sa keskustelus­sa Amalian assosi­aa­tiot anta­vat viit­teitä itseana­lyyt­tisen työn kehi­tyk­ses­tä. Hän tun­nistaa oman tiedosta­mat­toman kieltämisen­sä, hädän pal­jaste­tuk­si tulemis­es­ta ana­lyytikon ään­in­auhan käytön kaut­ta. Amalia asso­sioi oman koke­muk­sen­sa pal­jaste­tuk­si tulemis­es­ta unen näyt­tämöl­lä todel­liseen suh­teeseen hänen ja ana­lyytikon välil­lä. Hän artiku­loi pidem­mälle sen, miten hän ajat­teli, ettei hän välit­täisi ään­in­auhoituk­sista. Kuitenkin hänen unen­sa näyt­tää hänelle, että se on ”oikeas­t­aan hyvin vakavaa”. Tämä semant­ti­nen posi­tio pal­jaste­tuk­si tulemis­es­ta muiden edessä, joiden pelätään ”nau­ra­van sille” kuvit­taa sitä, miten haavoit­tuvak­si Amalia kokee itsensä.

Ana­lyytikko viit­taa ”epä­selvästi san­ot­tuun” kohtaan edel­lisessä vin­jetis­sä (numero 7) kuvaa­mal­la ”sin­un tyy­dy­tyk­sesi, into­hi­mosi”, minkä Amalia eksplisi­it­tis­es­ti vahvis­taa ”min­un mas­tur­baa­tioni”. Tämä oli se, minkä ana­lyytikko pal­jasti yleisölle – asia, joka herät­ti inten­si­ivistä häpeää (”total wahnnsin­nig rot”) Amalias­sa. Tätä ana­lyytikko ei puo­lus­tele tai tylpen­nä: ”Sinä olit pal­jastet­tu.”

Unel­la oli tärkeä suhde välit­tömään tilanteeseen Amalian ja hänen ana­lyytikkon­sa välil­lä. Ana­lyytikko oli perunut Amalian tun­nin (tun­ti ennen tun­tia 156). Syy tähän – Amalia kysyy ja ana­lyytikko vahvis­taa – oli kon­fer­enssi. Amalia näki unen perutun tun­nin yönä. Tiedostam­a­ton aja­tus pal­jaste­tuk­si tulemis­es­ta ään­in­auhan kaut­ta kon­fer­enssis­sa merk­it­si, ettei hänen sek­suaal­isuuten­sa ollut enää yksi­tyis­es­ti hänen omaansa. Se oli näkyvää muille, ja hän ”ei kyen­nyt sanomaan mitään”. Amalia havait­see nyt selvästi, miten päivä­saikaan hän voi täysin kieltää ongel­mallisen koke­muk­sen oman sek­suaal­isuuten­sa pal­jaste­tuk­si tulemis­es­ta muille ( kun taas hänen unen­sa ker­too hänelle, miten hän pelkää tätä).

Tun­nin 156 lopus­sa Amalia näyt­tää uuden­laista itsemääräy­tyneisyyt­tä. Välit­tömästi seu­raa­van vin­jetin jäl­keen Amalia kuvaa innos­tus­taan kir­jeestään eräälle aviopar­ille. Innos­tus tekee hänet epä­var­mak­si, sil­lä hän ei tiedä, miten he vas­taa­vat. Ana­lyytikko on hil­jaa. Amalia ajat­telee (ääneen), että ana­lyytikko saat­taisi pidät­tää hen­gi­tys­tään. Hyvin odot­ta­mat­ta Amalia kysyy suo­raan: onko hän oike­as­sa tässä? Vas­tauk­se­na tähän ana­lyytikko osoit­taa, miten uni ottaa puheek­si ana­lyytikon kri­ti­ikin, miten ana­lyytikko ei kestä sitä ja miten hän kostaa tämän Amalialle. 

Vin­jet­ti 8 (ses­sio 156, riv­it 391–411)

Ana­lyytikko: Että sinä olet suu­tut­tanut min­ut. Min­ul­la on se vaikutel­ma että // unes­sa, siinä minä olen kri­ti­soitu päivä­saikaan, mis­sä teen kaiken väärin, tai, en tee oikein ollenkaan ja täl­lä tavoin, en kykene sietämään kritiikkiä

Amalia: Sit­ten kostat

Ana­lyytikko: Mielu­um­min minä kostan

Amalia: Hyvä Jumala, se viit­taisi siihen, miten rikon sin­un Raa­mat­tusi tai halu­aisin raapia sitä jol­lain tavoin

Ana­lyytikko: Se, niin san­otusti, ehm, myös se miten hoidan poti­lai­tani – ja nyt sin­ua myös, oli puheen aiheena nimeno­maan ään­in­auho­jen käytön takia ja siel­lä, öh, mm… et sinä vaan minä olin kri­ti­ikin kohteena

Amalia: Kyl­lä, jo selvää

Ana­lyytikko: Ja että, eh, minä en kestä sitä

Amalia: Voin ajatel­la tuo­ta vain suh­teessa itseeni, että jopa min­ul­la on ahdis­tus­ta sitä kohtaan, kun sanon jotain kah­ta raa­mat­tua (Freud ja Raa­mat­tu) kohtaan, niin se on jo kritiikkiä

Ana­lyytikko: Kyl­lä ja miten

Amalia: Sinä et kestä sitä

Ana­lyytikko: Minä en kestä sin­ua ja sinä olit jo ajatel­lut, sin­ul­la oli se tunne

Amalia: Kyl­lä, se oli aika koomista

Ana­lyytikko: Ikään kuin minä olisin, eh, ikään kuin sinä… miten sinä sanoitkaan

Amalia: ärsyyn­tynyt min­u­un // tämä on todel­la, todel­la kri­it­tistä ana­lyysiä kohtaan monel­la tapaa ja joskus myös erit­täin vakavaa ja, eh, sil­loin aiem­min min­ua ahdisti kun sanoin, että sit­ten sinä olisit jol­lain tapaa vihainen

Amalian suo­ran kysymyk­sen jäl­keen (”Pidätätkö hen­gi­tys­täsi?”) keskustelu ete­nee erikoisel­la taval­la. Amalia uskoo, että ana­lyytikko ei pysty kestämään hänen (Amalian) toim­intaa, mut­ta ana­lyytikko puhuu siitä, miten se oli hän (ana­lyytikko), jota oli kri­ti­soitu kon­fer­enssis­sa – miten hän (ana­lyytikko) ei kykene sietämään tätä kri­ti­ikkiä ja kostaa tämän Amalialle. Ään­in­auho­jen käyt­tö näyt­tää viit­taa­van Amalian ja ana­lyytikon samankaltaisi­in mut­ta eri koke­muk­si­in haavoit­tuvu­ud­es­ta ja pal­jaste­tuk­si tulemis­es­ta muiden edessä. Jää epä­selväk­si, mis­sä määrin ana­lyytikko viit­taa todel­lisi­in koke­muk­si­in (ja mis­sä määrin pysyy Amalian pro­jek­tioiden piiris­sä), mut­ta joka tapauk­ses­sa tässä on epä­suh­ta: ana­lyytikko vaikut­taa syr­jähtävän omaan koke­muk­seen­sa (pal­jaste­tuk­si tulemis­es­ta haavoit­tuvana). Kuitenkin Amalia kyke­nee pysymään akti­ivise­na ja itsemääräy­tyneenä – huoli­mat­ta ana­lyytikon toimin­nas­ta: hän sel­ven­tää, miten kyse on hänen pelostaan, ettei ana­lyytikko kestä hänen arvostelu­aan ja kostaa tämän hänelle. Amalian itsemääräy­tyneisyy­den kaut­ta ana­lyytikko ymmärtää tämän myös. Amalian päät­täväisyys aut­taa toisin sanoen ana­lyytikkoa pääsemään takaisin kär­ry­ille: kyse on hänen (Amalian) koke­muk­ses­ta, hänen pelostaan.

Pohd­in­ta   

Tässä tutkimuk­ses­sa pyrimme näyt­tämään, miten itse­havain­noin­nin kehi­tys toi­mi edel­ly­tyk­senä itseana­lyyt­tiselle funk­ti­olle tun­tien 152–156 aikana Amalian ana­ly­y­sis­sä. Fokuk­se­namme oli 1) Amalian itseana­lyyt­ti­nen suhde hänen ongel­malliseen koke­muk­seen­sa ja 2) miten Amalian kyky käyt­tää objek­tia muuntui.

Keskeinen teema näi­den tun­tien aikana oli Amalian suhde haavoit­tuvu­u­teen­sa, mis­sä alus­sa hän oli hal­vaan­tunut uhri unes­sa. Lopus­sa uni­ma­te­ri­aali näyt­ti kehit­tyvää toim­i­ju­u­den tun­toa – miten hän oli ottanut oman haavoit­tuvuuten­sa enem­män omi­in käsi­in­sä. Tämä muu­tos tapah­tui käsi kädessä sen kanssa, miten hänen suh­teen­sa ana­lyytikkoon muut­tui: alus­sa Amalia suh­tau­tui pro­jek­ti­ivis­es­ti ana­lyytikkoon (esim. havain­noiden hänet hau­raana, joka ei kestä), siinä mis­sä tun­nil­la 156 ana­lyytikko koet­ti­in enem­män todel­lise­na toise­na. Amalia näyt­tää, miten haavoit­tuvu­us ei mene pois (kuten ei mene pois pro­jek­ti­ivi­nen ele­ment­ti vuorovaiku­tus­suh­teesta), mut­ta hänen suh­teen­sa sitä kohtaan muun­tui. Sen jäl­keen kysymys oli, miten hän kykeni tekemään siitä omaansa, hänen haavoit­tuvu­ut­taan. Kol­mas muu­tos oli Amalian kas­va­va kykenevyys läh­estyä han­kalia ja kipeitä sisältöjä uni­ma­te­ri­aalis­sa. Tämä tuo mei­dät takaisin kysymyk­seen kehit­tyvästä toim­i­ju­ud­es­ta suh­teessa siihen, mikä on ongel­mallista, eli itseanalyysiin.

Alus­sa Amalia makasi tikari selässään, jol­lain tapaa kuin kuol­lut. Oli mui­ta, mut­ta heil­lä ei ollut mitään suhdet­ta tai huol­ta Amalian koke­muk­ses­ta. Toiset eivät olleet ”siel­lä”. Amalia ei kyen­nyt akti­ivis­es­ti läh­estymään ongel­mallista unikoke­mus­taan eikä hän kyen­nyt käyt­tämään ana­lyytikon tar­joamia inter­ven­tioi­ta oman itse­havain­nointin­sa apuna.

Eräs keskeinen ana­lyysimme tulos kos­ki nimeno­maan poti­laan koke­mus­ta aut­ta­van toisen saatavil­la, käsil­lä olosta. Amalian kehit­tyvä itseana­lyyt­ti­nen kyky vaikut­ti kulke­van käsi kädessä täl­laisen saatavil­la olon rak­en­tu­misen myötä.

Kun Amalia tun­nil­la 156 ker­too ensim­mäisen unen, hän melkein huo­maa ratkai­se­van asian. Hän sanoo: ”Onko siel­lä ketään, joka näk­isi ahdinkoni?” Tätä kysymys­tä tes­tataan sit­ten suh­teessa ana­lyytikkoon: ”Onko toinen siel­lä kuun­tele­mas­sa min­ua?” (Käyt­tääkö ana­lyytikko ään­in­auho­ja väärin, onko kon­gressin yleisö tärkeämpi kuin minä?) Tämä asia vaikut­taa keskeiseltä suh­teessa mah­dol­lisu­u­teen ottaa akti­ivista ase­moi­tu­mista, otet­ta. Unisekvenssis­sä tun­nil­la 152 toiset kohtel­e­vat Amali­aa kuin matka­muis­toa. Unes­sa tun­nil­la 156 puolestaan Amalia kyke­nee koke­maan tois­t­en (naa­puri, var­ti­ja) ole­van poten­ti­aalis­es­ti siel­lä – vaikkakin hän on epä­var­ma. Tun­nil­la 156 vaikut­taa ole­van kah­ta­lainen muu­tos suh­teessa tun­ti­in 152: 1) kuva ymmärtävästä tois­es­ta on tul­lut enem­män saataville, käsille 2) Amalia on ottanut akti­ivisem­man otteen, ase­moi­tu­misen (engl. stance) suh­teessa ratkai­se­vaan kysymyk­seen: Ovatko toiset ”siel­lä”? Tämä on kuvas­to, jon­ka unet tarjoavat.

Näemme siis muu­tok­sen unis­sa ja Amalian tavas­sa läh­estyä unen sisältöjä. Keskeinen kysymys luon­nol­lis­es­ti on: mitä tapah­tui tun­tien 152 ja 156 välis­sä? Miten Amalialle tuli mah­dol­lisek­si saavut­taa koke­mus siitä, että ana­lyytikko on ”siel­lä”? Tämä tulee ole­maan seu­raa­van artikke­limme teema.

Itseana­lyysi viit­taa akti­iviseen, etsivään ase­moi­tu­miseen suh­teessa itseen. Miten tämä ase­moi­tu­mi­nen muut­tui tun­tien 152 ja 156 välillä?

Tun­nin 152 lopus­sa Amalia on lähel­lä kyetä kään­tymään akti­ivisek­si, sanom­al­la muun muas­sa, miten hän aikoo pala­ta seu­raaval­la tun­nil­la eri­laisi­in suo­jau­tu­misen tapoi­hin­sa. Vaikut­taa siis, että tun­nin 152 sisäl­lä tapah­tuu keskeinen kehi­tyk­selli­nen muu­tos. Tämä on yhtäpitävä aiem­pi­en tulosten kanssa (Buch­holz, Spiek­er­mann & Kächele 2015). Muu­tos tun­nil­la 156 on samankaltainen kuin tun­nil­la 152: pas­si­ivi­nen alku, akti­ivi­nen lop­pu. On ole­mas­sa kuitenkin ero­ja. Vaikkakin akti­ivi­nen ase­moi­tu­mi­nen saavutet­ti­in lyhyek­si het­kek­si tun­nin 152 lopus­sa, se menetet­ti­in tun­nil­la 153. Kon­trasti­na tälle tun­nil­la 156 akti­ivi­nen läh­estymistapa säi­lyi läpi tun­nin (käsitel­ty­jen asioiden haas­tavu­ud­es­ta huoli­mat­ta). Tämä vaikut­taa ole­van uusi tulos Amali­aa koskevas­sa kir­jal­lisu­udessa: ei vain tun­ti 152, vaan tun­tien 152–156 sekvenssi vaa­dit­ti­in saavut­ta­maan tätä ase­moi­tu­misen muu­tos­ta pas­si­ivis­es­ta akti­ivisek­si (Buch­holz, Spiek­er­mann & Kächele 2015).

Uskomme Amalian akti­ivisen ase­moi­tu­misen tun­nin 156 aikana lep­äävän vakaam­mal­la poh­jal­la kuin hänelle mah­dol­lis­tunut ase­moi­tu­mi­nen neljä tun­tia aiem­min. Suh­teessa tähän halu­amme tehdä muu­tamia lyhy­itä huomiota.

Unet tun­neil­la 152 ja 156 jaka­vat saman tee­man (haavoit­tuvu­us ja häpeä). Kuten jo mainit­simme Amalia kuitenkin myöhem­mil­lä tun­neil­la suh­tau­tuu eri lail­la ongel­malliseen koke­muk­seen. Keskeinen teema tun­nin 152 unes­sa (haavoit­tu­va voimakkaiden tois­t­en armoil­la, jot­ka suh­tau­tu­vat välin­pitämät­tömästi asioi­hin, jot­ka ovat kuole­man­vakavia Amalialle) on sama kuin tun­nin 156 unes­sa: olla haavoit­tu­va, hal­vaan­tunut tois­t­en edessä, jot­ka eivät päästä hän­tä sisään, vaik­ka hän huu­taisi. Nyt kuitenkin Amalia kyke­nee ajat­tele­maan omaa untaan. Tekemäl­lä näin Amalia löytää ongel­mallisen koke­muk­sen ongel­man (”niin outoa, etten tehnyt juuri sitä mitä olisin voin­ut tehdä”, toisin sanoen hänen hal­vaan­tu­misen­sa, liikku­mat­to­muuten­sa). Vielä lisäk­si hän ymmärtää muu­tok­sen edel­ly­tyk­sen (”men­nä ikku­nas­ta läpi ainakin ja kat­soa tarkasti onko siel­lä joku”). Tämän Amalia tekee suh­teel­lisen konkreet­tis­es­ti näyt­täväl­lä taval­la eli miten kävel­lä ”sinne” ja kat­soa tarkasti jos toinen on siel­lä. Toisin sanoen koke­mus toisen ”siel­lä olosta” (koke­mus aut­ta­van toisen saatavil­la ja käsil­lä olosta) vaikut­taa ole­van muu­tok­sen edel­ly­tys: kun voin luot­taa aut­ta­van toisen saatavil­laoloon, sit­ten voin löytää rohkeut­ta ottaa riskin, luop­ua tästä tur­val­lis­es­ta posi­tios­ta jonkin uuden täh­den (ilman taku­u­ta, mitä tästä uud­es­ta seu­raa ja miten se toimii lopulta).

Uskomme, että akti­ivisen ase­moi­tu­misen pysyvyys tun­nin 156 lopus­sa liit­tyy pääosin kah­teen keskeiseen tek­i­jään. Ongel­malli­nen koke­mus on käsitel­ty suh­teessa ana­lyytikkoon: miten haavoit­tu­va Amalia on suh­teessa ana­lyytikkoon, mitä ana­lyytikko tekee äänit­teil­lä, onko ana­lyytikko siel­lä hän­tä varten (vai onko hän ”Sauer­bruch-ana­lyytikko”). Toisek­si Amalia on ottanut, tässä ja nyt ana­lyyt­tises­sa suh­teessa, käsit­te­lyyn oman suo­jau­tu­misen­sa ongel­mallista teemaansa kohtaan. Tämä merk­it­see vakaam­paa poh­jaa. Tämä näyt­tää näkyvän aivan tun­nin 156 lopus­sa. Amalia rohke­nee kysyä, onko ana­lyytikko ”siel­lä” (piteleekö ana­lyytikko henkeään). Uskomme, että tämä on niin san­ot­tu nyt-het­ki kuten Stern (1998) on kuvan­nut. Amalia uskaltaa ojen­tua, käyt­tää ana­lyytikkoa objek­ti­na ja pitää kiin­ni oman koke­muk­sen­sa tärkeydestä. 

Itse­havain­non kehit­tymi­nen itseana­lyysin edellytyksenä

Itseana­lyyt­tisen funk­tion kehit­tymi­nen on psyko­ana­lyyt­tisen menetelmän ytimessä. Hoidon päät­tymisen jäl­keen toivomme, että poti­las on saavut­tanut sel­l­aista itsere­flek­ti­ivistä kykyä, mikä mah­dol­lis­taa kasvua ja pysymistä monipuolis­es­ti hyv­in­voivana, elos­sa (Busch 2009, 86). Empi­iriset tutkimuk­set Tukhol­man psykoter­api­apro­jek­tista tuke­vat tätä väitet­tä: ain­oas­taan kehi­tys itseana­lyyt­tisessä funk­tios­sa oli yhtey­dessä hoidon päät­tymisen jälkeiseen kehit­tymiseen (Falken­ström 2007; ks. Kächele 2010; Leuzinger-Bohle­ber ym. 2003). Mis­tä siis puhumme, kun puhumme itseana­lyyt­tis­es­tä funktiosta?

Kuten johdan­nos­sa totes­imme, on ole­mas­sa kak­si keskeistä mallia siitä, miten itseana­lyyt­tisen funk­tion kehit­tymis­es­tä on ajatel­tu. Toisen näkökul­man mukaan ana­lyytikko edis­tää tätä kehi­tys­tä analysoimal­la suo­jau­tu­mista (vas­tar­in­taa), eri­tyis­es­ti suo­jau­tu­mista akti­ivista itse­havain­noin­tia kohtaan. Laa­jen­taen Buschin kir­joituk­sista (1995; 2006; 2009; 2013) itse­havain­noin­ti on edel­ly­tys itseana­lyyt­tiselle funk­ti­olle. Itse­havain­noin­ti ja itseana­lyyt­ti­nen funk­tio eivät kuitenkaan ole sama asia. Lyhyesti ehdot­taisimme, että itseana­lyysi on itse­havain­noin­tia psyko­ana­lyyt­tisen pros­essin muun­ta­mana. Poti­las saat­taa kyetä tekemään mon­en­laisia asioi­ta ollessaan vielä ana­ly­y­sis­sä, mukaan lukien havain­noi­da itseään. Itseana­lyyt­ti­nen funk­tio edel­lyt­tää rak­en­tu­mista edis­tävän pros­essin kehit­tymistä (mukaan lukien itse­havain­noin­ti), mut­ta tämän rak­en­teen eri­tyi­nen luonne määrit­tyy ain­utk­er­taisen ana­lyyt­tisen pros­essin kautta.

Me pysy­isimme siten melko avoim­i­na sille, mitä itseana­lyyt­tiset funk­tiot ovat. Tästä huoli­mat­ta saat­taa olla hyödyl­listä tehdä joitain käsit­teel­lisiä tarken­nuk­sia. DSA:n käsit­teil­lä ilmais­tu­na itse­havain­noin­ti viit­taa sub­jek­tin ase­moituneeseen psyykkisen toim­intaan; tämä akti­ivi­su­us on kohteel­lista (”about some­thing”, toisin sanoen viit­tausko­hde) jol­lakin taval­la (suhde kohteeseen). Itseana­ly­y­sis­sä kyse on (psyko­ana­lyyt­tis­es­ta) tämän suh­teen ”käsit­telystä” (viit­tausko­hteen ja kohteeseen ote­tun suh­teen välil­lä). Tämä ”käsit­te­ly” (engl. ”han­dling”) riip­puu idiosynkraat­tis­es­ta psyko­ana­lyyt­tis­es­ta pros­es­sista, mut­ta siihen sisäl­tyy tietyn tyyp­pistä toim­i­ju­ut­ta. Ilman ainakin tietyn tasoista toim­i­ju­ut­ta (engl. agency) kyse ei olisi akti­ivis­es­ta funk­tios­ta. Tämä muo­toilu tulee lähelle Win­ni­cot­tin (1974) ajatuk­sia kyvys­tä käyt­tää objek­tia. Tämä ”käsit­te­ly” ja ”objek­tin käyt­tö” voivat liit­tyä viit­taus­suh­teeseen kytkey­tyvään suo­jau­tu­miseen (kuten Amalian omaan uneen­sa kohdis­tu­va oival­lus), mut­ta se voi olla myös jotain muuta. 

Mitä voimme oppia Amalial­ta? 1) Tun­nil­la 152 saat­toi nähdä, että Amalia teki itse­havain­to­ja, mut­ta hän ei kyen­nyt käyt­tämään näitä lähtöko­hti­na uusille havain­noille ja etsin­nöille. Hän koki itsen­sä avut­tomak­si suh­teessa niihin. Tun­nil­la 156 puolestaan havain­not oli­vat jotain, mitä Amalia kykeni työstämään yhdessä ana­lyytikon kanssa. Tämä viit­taa 2) uuden­laiseen kykyyn tehdä ana­lyyt­tistä työtä: hän saa kiin­ni mah­dol­lisu­ud­es­ta tehdä jotain havait­semil­laan asioil­la. Lisäk­si myöhem­min tun­nil­la Amalia kyke­nee havain­noimaan, että 3) on ole­mas­sa asioi­ta, joi­ta hän vält­tää havain­noimas­ta. Hänelle on siten tul­lut mah­dol­lisek­si huo­ma­ta ja pitää kiin­ni esteistä itse­havain­noin­nille, mikä puolestaan avaa mah­dol­lisu­u­den akti­iviselle itse­havain­noin­nin alan laa­jen­tu­miselle. Tämä näyt­täy­tyy todel­lise­na merkkinä itseanalyysistä.

Tässä artikke­lis­sa pyrimme tutki­maan itseana­lyysin kehi­tys­tä per se ja käyt­tämään havain­nol­lis­tavaa mate­ri­aalia näyt­tämään, mis­tä tämä kap­a­siteet­ti muo­dos­tuu. Me emme ole pyrki­neet tutki­maan, mil­laisen vuorovaiku­tuk­sen kaut­ta tämä kap­a­siteet­ti kehit­tyy – tämä on fokuk­se­na parhail­laan työstämässämme käsikir­joituk­ses­sa. Vaik­ka nykyi­nen tutkimus ei foku­soi tähän, halu­amme lyhyesti pala­ta kah­teen malli­in itseana­lyysin kehi­tyk­ses­tä. Amalian tapauk­ses­sa pros­es­si näyt­tää seu­raa­van Buschin näke­mys­tä (toinen malli). Tun­nil­la 152 Amalia näyt­tää käyt­tävän samais­tu­mista suo­jau­tu­misen (eikä siis kehit­tymisen) keinona. Erot­telu tila- (mitä tiede­tään) ja pros­es­si­tiedon (miten se tiede­tään) välil­lä saat­taa olla hyödylli­nen tässä (Busch 2009). Amalia iden­ti­fioi itsen­sä ana­lyytikon aja­tusten sisältöön (”the what”). Hän pysyy suo­jautuen, pas­si­ivise­na ja haavoit­tuvana tutkimuk­sen kohteena; samanaikaises­ti ana­lyytikko akti­ivis­es­ti tietää kaiken. Kun ana­lyytikko kyke­nee näyt­tämään Amalialle akti­ivi­su­u­den vaar­al­lisu­u­den ”tässä ja nyt”, Amalia alkaa saa­maan yhteyt­tä omaansa (”the how”, Busch 2009). Ehdo­tamme, että Amalian iden­ti­fioi­tu­mi­nen ana­lyytikon aja­tusten sisältöön oli osa hänen suo­jau­tu­mis­taan (sul­je­tus­sa trans­fer­enssisuh­teessa). Yhteisen työn kaut­ta suo­jau­tu­misen paris­sa Amalia ja ana­lyytikko avau­tu­vat kuvaa­maan, mil­lais­ten pros­essien kaut­ta he ymmärtävät toisi­aan, ja he pystyvät läh­estymään tämän pros­essin esteitä. Kun tämä oli avau­tunut ja tul­lut mah­dol­lisek­si, Amalia löysi uuden­laista rohkeut­ta kokeil­la uuden­laista akti­ivi­su­ut­ta. Ehdot­taisimme, että edel­ly­tys tälle uudel­la tavalle, löy­tyneelle rohkeudelle oli syn­tymässä ole­va mah­dol­lisu­us kokea aut­ta­van toisen ole­van ”siel­lä”. Tätä koetel­laan suh­teessa ana­lyytikkoon. Vas­ta tämän jäl­keen Amalialle tuli mah­dol­lisek­si käyt­tää (Win­ni­cott 1974) ana­lyytikon for­mu­laa­tioiden sisältöjä ja nähdä unen­sa prob­le­maat­tisen trans­fer­enssin hei­jas­tu­mana (olla haavoit­tu­va, ana­lyytikon käsis­sä ään­in­auho­jen kaut­ta). Amalian ei tarvin­nut suo­jau­tua niiltä vaaroil­ta, jot­ka uhkaa­vat akti­ivise­na ollessa. 

Lyhyesti itseana­lyyt­ti­nen funk­tio näyt­tää viit­taavaan toim­i­ju­u­den tai itsemääräy­tyneisyy­den koke­muk­seen, minkä kaut­ta poti­laalle tulee mah­dol­lisu­us neu­votel­la keskustelun ja yhteis­toimin­nan suun­taa ulkois­t­en ja sisäis­ten tois­t­en läs­nä ollessa – omas­taan kiin­ni pitäen, tois­t­en kul­mista omaansa rikas­taen. Se viit­taa kykyyn astua omaan koke­muk­seen­sa ja olla akti­ivisel­la taval­la suh­teessa viit­tausko­hteeseen. Lisäk­si samanaikaises­ti pitäen tätä akti­ivista ase­moi­tu­mista viit­tausko­hteeseen poti­las pitää mielessään, että olisi ole­mas­sa myös mui­ta mah­dol­lisia tapo­ja olla suh­teessa tähän. Tämä näkyy esimerkik­si Amalian vas­tauk­ses­sa ana­lyytikon tulk­in­taan ensim­mäiseen uneen tun­nil­la 156. Amalia kuun­telee ana­lyytikkoa mut­ta päät­tää liikkua omaan suun­taansa: ”Pystyn käyt­tämään sitä enem­män tähän suun­taan kuin tuo­hon toiseen (mitä ana­lyytikko ehdot­ti).” Toinen esimerk­ki on, miten Amalia tajuaa, kuin­ka päivä­saikaan hän suh­tau­tuu kysymyk­seen ään­in­auhoista yhdel­lä tapaa, mut­ta miten uni näyt­tää hänelle jotain muu­ta. Hänen tajutes­saan tämän tulee mah­dol­lisek­si akti­ivis­es­ti ajatel­la, miten olla suh­teessa tähän asiaan. 

Tutkimuk­sen heikkoudet ja vahvuudet

Tutkimuk­sen vahvu­udet ja heikkoudet liit­tyvät yleisi­in vahvuuk­si­in ja heikkouk­si­in yksit­täistapaus­tutkimuk­sis­sa ja siihen, mil­laisia eri­ty­isiä menetelmäl­lisiä rajoituk­sia tämänkaltaiseen tutkimusstrate­giaan liit­tyy (Kivikkokan­gas & Leiman 2019). DSA on tapaus­tutkimuk­sen menetelmä. Semant­tiset posi­tiot ovat ain­utk­er­taisia. Niiden idiosynkraat­ti­nen kehi­tyshis­to­ria ei mah­dol­lista vuorovaiku­tuk­sen abstra­hoin­tia osal­lise­na ollei­den henkilöi­den psyykki­sistä toimin­noista, toisin sanoen sub­jek­tia ei voi­da pois­taa ana­ly­y­sistä. Tämä erot­taa läh­estymis­taval­taan aiem­mas­ta vuorovaiku­tuk­sen tutkimuk­ses­ta Amalian tapauk­ses­sa (Albani ym. 2012; Buch­holz, Spiek­er­mann & Kächele 2015).

Eri­laisil­la tutkimusstrate­gioil­la on eri­laisia vahvuuk­sia ja heikkouk­sia. Esimerkik­si PSQ-menetelmässä (Albani ym. 2012) kat­e­gorisoidaan eri toim­into­ja Amalian ja ana­lyytikon pros­es­sista, mut­ta siinä ei tavoite­ta vuorovaiku­tuk­sen dynami­ikkaa tai sitä, miten eri­laiset muu­tok­set, siir­tymät tai kehi­tyk­set tapah­tu­vat ja syn­tyvät tun­neil­la. Toinen tutkimus tun­nista 152 (Buch­holz, Spiek­er­mann & Kächele 2015) teki tämän saman käyt­täen keskustelu­n­ana­lyysia (CA) mikro­ana­lyyt­tisenä väli­neenä. He tutki­vat, miten Amalia muun­tui (pas­si­ivis­es­ta tutkimuk­sen kohteesta akti­ivisek­si toim­i­jak­si) vuorovaiku­tustapah­tu­mien kaut­ta. Keskustelu­n­ana­lyysi korostaa sitä, miten vuorovaiku­tustapah­tu­man kehys (vuorovaiku­tuk­selli­nen rakenne, minkä puhu­jien sekven­ti­aaliset puheen­vuorot luo) organ­isoi ilmaisua (Peräkylä ym. 2008). Ilmaisu­jen temaat­ti­nen sisältö abstra­hoidaan, jot­ta voidaan tutkia vuorovaiku­tuk­sen sekvensse­jä tarkem­min. DSA:ssa taas aloi­tusko­htana on nimeno­maan teema – poti­laan ilmaisun viit­tausko­hde; miten se organ­isoi ilmaisua ja miten ana­lyytikon suhde viit­tausko­hteeseen deter­mi­noi vuorovaiku­tuk­sen ja dynami­ikan flow’ta.  

Semant­tisia posi­tioi­ta voidaan tun­nistaa vain havain­noimal­la elävän sub­jek­tin psyykkisen toimin­nan viit­tausko­htei­ta. Nämä kohteet ilmais­taan vuorovaiku­tuk­ses­sa ja äänen­sävyis­sä (hei­jastuen puheen proso­di­as­sa tai ilmeis­sä). Keskustelu­n­ana­ly­y­sis­sa on mah­dol­lista lis­ta­ta eri­laisia vuorovaiku­tuk­sel­lisia teko­ja (esimerkik­si myötäilevät/konfrontoivat vuorovaiku­tuskäytän­nöt), jot­ka organ­isoi­vat keskustelun raken­net­ta. DSA:ssa tämä ei ole mah­dol­lista, kos­ka se ei ole täl­lä tavoin yleis­tet­tävis­sä. Ei ole mitään mieltä lait­taa eri­laisia semant­tisia posi­tioi­ta rivi­in eikä ole ole­mas­sa mitään transper­soon­al­lista lis­taa semant­ti­sista posi­tioista. Vaikkakin keskustelu­n­ana­lyysi ja DSA kuu­lu­vat samaan mikro­ana­lyyt­tis­ten menetelmien tra­di­tioon, täl­lä erol­la on seu­rauk­sia sille, miten mate­ri­aalia ”lue­taan”. 

Lopuk­si halu­amme esit­tää tiivistäen muu­tamia lyhy­itä huomioi­ta kysymyk­seen ”Mik­si uusi meto­di?” Kolme näköko­htaa voidaan nos­taa esi­in: 1) Tutkimusasetel­mas­sa ään­in­auhoite­tun ja lit­teroidun mate­ri­aalin käyt­tö tuo oman rajoit­teen­sa ja mah­dol­lisuuten­sa. Kysymys siitä, miten analysandin suhde keskeiseen ongel­malliseen teemaan muun­tuu ja kehit­tyy ana­ly­y­sis­sä ja mil­lais­ten askelei­den kaut­ta tämä tapah­tuu – tai ei tapah­du – voidaan näyt­tää yksi­tyisko­htais­es­ti esimerkik­si, miten alun pas­si­ivi­nen ja vält­tävä suhde omaan häpeäkoke­muk­seen voi muun­tua ter­api­an avul­la akti­ivisek­si (Kivikkokan­gas ym. 2020). Kuitenkin tämä osoit­taa yhden DSA:n keskeisen rajoit­teen. Se on tutkimuskysymyk­ses­tä riip­pu­vainen menetelmä vain yksit­täistapausten tutkimuk­si­in (Kivikkokan­gas & Leiman 2019). Tämä mah­dol­lis­taa idiosynkraat­tisen kehi­tyk­sen seu­raamisen yksit­täistapauk­ses­sa, mut­ta näitä tulok­sia ei voi­da sel­l­aise­naan yleistää kuten esimerkik­si keskustelu­a­na­ly­y­sis­sä. 2) DSA:n teo­reet­tiset havain­noin­tia ohjaa­vat käsit­teet foku­soi­vat itse­havain­noin­nin ytimeen: miten analysan­di voi havain­noi­da oman mie­len­sä kohtei­ta ja mitä hän ei voi havain­noi­da sekä miten koke­mus tois­es­ta vaikut­taa tähän havain­noin­ti­in. Tämän DSA tekee taval­la, joka ei poista sub­jek­tia yhtälöstä. Lisäk­si pitämäl­lä mielessä molem­mat, freudi­laisen sekä objek­tisuhde­ta­van kuun­nel­la, DSA kiin­nit­tää eri­ty­istä huomio­ta muut­tuvi­in ja kehit­tyvi­in trans­fer­enssi­teemoi­hin. Tämä on keskeistä esimerkik­si kiin­nitet­täessä huomio­ta siihen, miten analysandin havain­to ana­lyytikos­ta (vas­taan­ot­ta­jas­ta) perus­tuu pro­jek­ti­ivisem­paan mate­ri­aali­in ja mil­loin tapah­tuu muu­tos kohti ana­lyytikon kokemista enem­män todel­lise­na toise­na – ja miten tämä muu­tos koke­muk­sen rak­en­tu­mises­sa vas­taan­ot­ta­jas­ta vaikut­taa siihen, mikä on analysandille tavoitet­tavis­sa ja mil­lä tapaa itse­havain­nos­sa. Vaik­ka DSA sovel­tuu minkä tahansa kom­mu­nikati­ivisen tilanteen analysoin­ti­in, se on mitä havain­nol­lisin näkökul­ma haavoit­tuvu­u­teen: kun näytän toiselle, mitä itses­täni löy­dän, miten hän ottaa sen vas­taan? 3) Ehdo­tamme, että DSA on oper­a­tional­isoitu tapa näyt­tää, miten psyko­ana­lyyt­ti­nen ymmär­rys rak­en­tuu (Kivikkokan­gas & Leiman 2019). Siinä mis­sä kli­inisel­lä näyt­tämöl­lä teemme tämän intu­iti­ivis­es­ti – kuun­tele­mal­la, mis­tä analysan­di puhuu, ja mil­lä taval­la ja miten vas­taan­ot­ta­ja vaikut­taa tähän – on teo­reet­tis­ten välinei­den artiku­loin­nis­sa ole­mas­sa omat etun­sa. Tämä psyko­ana­lyyt­tisen ymmär­ryk­sen ”instru­mentin” terävöit­tämi­nen mah­dol­lis­taa artiku­loidum­man tavan kuun­nel­la – mate­ri­aalin luen­nan. Kun tämä on enem­män artiku­loitu, saatamme tavoit­taa tai nähdä jotain, mikä ei olisi muuten ollut tavoitet­tavis­sa, jos tämä luen­ta olisi ollut ei-artikuloitu.

Olemme tässä artikke­lis­sa keskit­tyneet Amalian ilmaisu­un, ei niinkään ana­lyytikon rooli­in luo­da vuorovaiku­tus­ta. Tämä tutkimus näyt­tää, että muu­tos­ta tapah­tui tun­tien 152–156 välil­lä. Seu­raavak­si tulee näyt­tää, mikä mah­dol­listi tätä muu­tos­ta. Työstämme parhail­laan käsikir­joi­tus­ta, joka foku­soi nimeno­maan vuorovaiku­tuk­seen tun­tien 152–156 välil­lä; toisin sanoen siihen vuorovaiku­tuk­seen, joka teki tässä artikke­lis­sa kuvail­lun muu­tok­sen mahdolliseksi.

Johtopäätök­set           

Psyko­ana­lyyt­tis­es­ta näkökul­mas­ta tässä artikke­lis­sa kuvat­tu muu­tospros­es­si rak­en­tui kolmes­ta ele­men­tistä. Ensik­si, kehit­tyvä toiseu­den taju/eril­lisyys (ei tämän artikke­lin fokus, vaan seu­raa­van) tun­tien 154–155 aikana vaikut­ti edeltävän Amalian siir­tymää kohti uuden­laista koke­mus­ta ongel­mallis­es­ta koke­muk­ses­ta haavoit­tuvana ja hal­vaan­tuneena. Toisek­si, ongel­malli­nen koke­mus tuli trans­fer­enssi­in, ja se koet­ti­in ei yleis­es­ti vaan suh­teessa ana­lyytikkoon. Kol­man­nek­si, Amalia kykeni käyt­tämään untaan tun­nil­la 156 itseana­lyyt­tisel­la taval­la; hän kykeni käyt­tämään unen totu­ut­ta pal­jas­ta­maan päivän kieltämiset. Nämä kehi­tyk­set eivät ain­oas­taan laa­jen­ta­neet Amalian itseym­mär­rystä; ne myös edis­tivät itsemääräy­tyneisyyt­tä ja akti­ivi­su­ut­ta hänen ana­ly­y­sis­sään. Itseana­lyyt­ti­nen funk­tio viit­taa toim­i­ju­u­den koke­muk­seen suh­teessa siihen, mikä on ongelmallista.

Vaikkakin eri­laisia näkökul­mia voidaan esit­tää siitä, miten ään­in­auhoituk­set vaikut­ti­vat Amalian yksi­ty­isyy­teen, saat­taa olla mainit­semisen arvoista korostaa yhtä puol­ta siitä: kysymys ään­in­auhoista teki jotain näkyväk­si. Sama asia olisi saat­tanut tul­la esi­in toista tietä siinä tapauk­ses­sa, ettei tun­te­ja olisi nauhoitet­tu. Emme tiedä. Joka tapauk­ses­sa Amalia ei olisi voin­ut saavut­taa kaikkia näitä muu­tok­sia yksin. Ana­lyytikon rooli vuorovaiku­tuk­ses­sa, näi­den muu­tosten edis­tämisessä, oli ratkaisevaa.

 Viitteet

¹Datases­sio­ryh­män jäsenet oli­vat artikke­lin kirjoittajat. 

²Ana­lyysin aikaan 1970-luvul­la käytössä ollut ter­mi tummaihoisista.

³Ana­lyytikkona tässä esi­in­tynyt Hel­mut Thomä toi­mi Ulmin yliopis­ton professorina.

⁴Sauer­bruch oli kuu­luisa sak­salainen kirur­gi, joka Nat­sien aikaan antoi luvan epäin­himil­lisille ihmiskokeille.

Kir­jal­lisu­us

Akhtar, Salman (2007). Diver­si­ty with­out fan­fare: Some reflec­tions on con­tem­po­rary psy­cho­an­a­lyt­ic tech­nique. Psy­cho­an­a­lyt­ic Inquiry, 27, 690–704. 

Albani, Cor­nelia; Blaser, Gerd; Jacobs, Uwe; Jones, Enri­co; Thomä, Hel­mut & Kächele, Horst (2002). Amalia X’s psy­cho­an­a­lyt­ic ther­a­py in the light of Jones’s psy­chother­a­py process Q‑sort. Teok­ses­sa Leuzinger-Bohle­ber, Mar­i­anne & Tar­get, Mary (toim.), Out­comes of psy­cho­an­a­lyt­ic treat­ments. Per­spec­tives for ther­a­pists and researchers, 294–302. London/Philadelphia: Whurr Publishers. 

Bakhtin, Mihail (1984). Speech gen­res and oth­er essays. Austin: Uni­ver­si­ty of Texas Press.

Bion, Wil­fred (1962). Learn­ing from expe­ri­ence. Lon­don: Heinemann.

Buch­holz, Michael B.; Spiek­er­mann, Jane & Kächele, Horst (2015). Rhythm and blues. Amalia´s 152nd ses­sion. From psy­cho­analy­sis to con­ver­sa­tion and metaphor analy­sis – and retour. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 96, 877–910.

Busch, Fred (1995). Crit­i­cal issues in psy­cho­analy­sis: The ego at the cen­ter of our clin­i­cal tech­nique. North­vale, NJ: Jason Aronson.

Busch, Fred (2006). A shad­ow con­cept. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 87, 1471–1485.

Busch, Fred (2007). ‘I noticed’: the emer­gence of self-obser­va­tion in rela­tion­ship to patho­log­i­cal attrac­tor sites. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 88, 423–41. 

Busch, Fred (2009). On cre­at­ing a psy­cho­an­a­lyt­ic mind. The Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 32(2), 85–92. 

Busch, Fred (2013). Cre­at­ing a psy­cho­an­a­lyt­ic mind. New York: Routledge.

Busch, Fred (2019). Analyst’s rever­ies. New York: Routledge.

Bol­las, Christo­pher (1989). The unthought known. New York: Routledge.

Bol­las, Christo­pher (2011). The Christo­pher Bol­las read­er. New York: Routledge.

Falken­ström, Fredrik; Finkel, Steven; Sandell, Rolf; Rubel, Julian A. & Holmqvist, Rolf (2017). Dynam­ic mod­els of invid­ual change in psy­chother­a­py. Jour­nal of Con­sult­ing and Clin­i­cal psy­chol­o­gy, 85(6), 537–549.

Falken­ström, Fredrik & Sandell, Rolf (2007). Self-analy­sis and post-ter­mi­na­tion improve­ment after psy­cho­analy­sis and long-term psy­chother­a­py. Jour­nal of the Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­i­cal Asso­ci­a­tion, 55(2), 629–674. 

Freud, Sig­mund (1937/1964). Analy­sis ter­minable and inter­minable. Teok­ses­sa Stra­chey, James (toim.), The stan­dard edi­tion of the com­plete psy­cho­log­i­cal works of Sig­mund Freud. Vol­ume XXIII (1937–1939): Moses and monothe­ism, An out­line of psy­cho-analy­sis and oth­er works, 216–253. Lon­don: The Hog­a­rth Press.

Gray, Paul (1982). “Devel­op­men­tal lag” in the evo­lu­tion of tech­nique for psy­cho­analy­sis of neu­rot­ic con­flict. Jour­nal of Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­i­cal Asso­ci­a­tion, 30, 621–655.

Gray, Paul (1990). The nature of ther­a­peu­tic action in psy­cho­analy­sis. Jour­nal of Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­i­cal Asso­ci­a­tion, 38, 1083–1097.

Gray, Paul (1994). Ego and the analy­sis of defence. North­vale, NJ: Jason Aronson.

Green­son, Ralph R. (1967). The tech­nique and prac­tice of psy­cho­analy­sis. Vol­ume 1. Madi­son, CT: Inter­na­tion­al Uni­ver­si­ties Press. 

Heimann, Paula (1950). On coun­ter­trans­fer­ence. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 31, 81–84.

Hof­fer, Willi (1950). Three psy­cho­log­i­cal cri­te­ria for the ter­mi­na­tion of treat­ment. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 31, 194–195. 

Hor­ney, Karen (1942). Self-analy­sis. New York: Norton. 

Iko­nen, Pent­ti (2002). The basic tools of psy­cho­analy­sis. Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 25, 12–19.

Iko­nen, Pent­ti (2003). A few reflec­tions on how we may approach the uncon­scious. Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 26, 3–10.

Jiménez, Juan Pablo; Kächele Horst & Poko­rny, Dan (2006). The psy­cho­an­a­lyt­ic loss-sep­a­ra­tion mod­el (LSM): Evo­lu­tion of the reac­tion to breaks in the psy­cho­an­a­lyt­ic process as an indi­ca­tor of change. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­chother­a­py, 10, 22–34. 

Kantrowitz, Judy L; Katz, Ann L. & Paolit­to, Frank (1990). Fol­low-up of psy­cho­analy­sis five to ten years after ter­mi­na­tion: II. Devel­op­ment of the self-ana­lyt­ic func­tion. Jour­nal of the Amer­i­can Psy­cho­an­a­lyt­ic Asso­ci­a­tion, 38, 637–654. 

Kivikkokan­gas, Sami & Leiman, Mikael (2018). Dialogi­nen sekvenssi­ana­lyysi tapaus­tutkimuk­sen menetelmänä psyko­ana­ly­y­sis­sä – Amalia X. Psyko­ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia, 14, 53–61.

Kivikkokan­gas, Sami & Leiman, Mikael (2019). Dia­log­i­cal sequence analy­sis as a method in the­o­ry based sin­gle-case stud­ies in psy­cho­analy­sis. Scan­di­na­vian Psy­cho­an­a­lyt­ic Review, 2, 110–118.

Kivikkokan­gas, Sami; Leiman, Mikael & Laiti­la, Aarno (2019). Häpeän ilmen­tymi­nen ja muu­tos psykoter­api­as­sa – tapaus­tutkimus. Psykoter­apia, 38(2), 103–121.

Kivikkokan­gas, Sami; Leiman, Mikael; Laiti­la, Aarno & Stiles, William B. (2020). Hid­ing shame – A case study of devel­op­ing agency. Roman­ian Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 3(1), 85–116.

Kächele, Horst; Albani, Cor­nelia; Buch­heim, Anna; Hölz­er, Michael; Hohage, Roderich; Mer­gen­thaler, Erhard; … & Thomä, Hel­mut (2006). The Ger­man spec­i­men case Amalia X: Empir­i­cal stud­ies. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 87(3), 809–826.

Kächele, Horst; Schachter, Joseph & Thomä, Hel­mut (toim.) (2008). From psy­cho­an­a­lyt­ic nar­ra­tive to empir­i­cal sin­gle case research. Impli­ca­tions for psy­cho­an­a­lyt­ic prac­tice. New York: The Ana­lyt­ic Press.

Leiman, Mikael (1992). The con­cept of sign in the work of Vygot­sky, Win­ni­cott and Bakhtin: Fur­ther inte­gra­tion of object rela­tions the­o­ry and activ­i­ty the­o­ry. British Jour­nal of Med­ical Psy­chol­o­gy, 65(3), 209–221.

Leiman, Mikael (1994). Pro­jec­tive iden­ti­fi­ca­tion as ear­ly joint action sequences: a Vygot­skian adden­dum to the Pro­ce­dur­al Sequence Object Rela­tions Mod­el. British Jour­nal of Med­ical Psy­chol­o­gy, 67(2), 97–106.

Leiman, Mikael (1997). Pro­ce­dures as dia­log­i­cal sequences: a revised ver­sion of the fun­da­men­tal con­cept in cog­ni­tive ana­lyt­ic ther­a­py. British Jour­nal of Med­ical Psy­chol­o­gy, 70(2), 193–207.

Leiman, Mikael (2000). Ogden’s matrix of trans­fer­ence and the con­cept of sign. British Jour­nal of Med­ical Psy­chol­o­gy, 73(3), 385–397.

Leiman, Mikael (2002). Toward semi­otic dial­o­gism. The­o­ry and Psy­chol­o­gy, 12, 221–235. 

Leiman, Mikael (2006). What does the first exchange tell? Dia­log­i­cal sequence analy­sis and assim­i­la­tion in very brief ther­a­py. Psy­chother­a­py Research, 16(4), 408–421. 

Leiman, Mikael (2011). Mikhail Bakhtin’s con­tri­bu­tion to psy­chother­a­py research. Cul­ture and Psy­chol­o­gy, 17(4), 441–461.

Leiman, Mikael (2012). Dia­log­i­cal sequence analy­sis as a method to study psy­chother­a­peu­tic dis­course. Inter­na­tion­al Jour­nal of Dia­log­i­cal Sci­ence, 6(1), 123–147.

Leuzinger-Bohle­ber, Mar­i­anne; Stuhr, Ulrich; Rüger, Bern­hard & Beu­tel, Man­fred (2003). How to study the ‘qual­i­ty of psy­cho­an­a­lyt­ic treat­ments’ and their long-term effects on patients’ well-being: a rep­re­sen­ta­tive, mul­ti-per­spec­tive fol­low-up study. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 84, 263–290. 

Levy, Ray­mond, A.; Ablon, Stu­art; Thomä, Hel­mut; Kächele, Horst; Ack­er­man, Julie; Erhardt, Ingrid & Sey­bert, Car­oli­na (2012). A spec­i­men ses­sion of psy­cho­an­a­lyt­ic ther­a­py under the lens of the Psy­chother­a­py Process Q‑set. Teok­ses­sa Levy, Ray­mond A.; Ablon, Stu­art & Kächele, Horst (toim.), Psy­cho­dy­nam­ic psy­chother­a­py research, 509–528. Totowa, NJ: Humana Press.

Peräkylä, Anssi; Anta­ki, Charles; Vehviläi­nen, San­na & Leu­dar, Ivan (2008). Con­ver­sa­tion analy­sis and psy­chother­a­py. Cam­bridge: Cam­bridge Uni­ver­si­ty Press.

Ster­ba, Richard (1934). The fate of the ego in psy­cho­an­a­lyt­ic ther­a­py. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 15, 117–126.

Stern, Daniel N.; Sander, Louis W.; Nahum, Jere­my P.; Har­ri­son, Alexan­dra M.; Lyons-Ruth, Karlen; Mor­gan, Alec C.; … & Tron­ick, Edward Z. (1998). Non-inter­pre­tive mech­a­nisms in psy­cho­an­a­lyt­ic ther­a­py: The some­thing more than inter­pre­ta­tion. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 79, 908–921

Thomä, Hel­mut & Kächele, Horst (1987). Psy­cho­an­a­lyt­ic prac­tice, Vol­ume 1: Prin­ci­ples. Berlin: Springer.

Thomä, Hel­mut & Kächele, Horst (1994a). Psy­cho­an­a­lyt­ic prac­tice. Vol­ume 1: Prin­ci­ples. New Jer­sey: Jason Aron­son Inc.

Thomä, Hel­mut & Kächele, Horst (1994b). Psy­cho­an­a­lyt­ic prac­tice. Vol­ume 2: Clin­i­cal stud­ies. New Jer­sey: Jason Aron­son Inc.

Thomä, Hel­mut & Kächele, Horst (2007). Com­par­a­tive psy­cho­analy­sis on the basis of a new form of treat­ment report: The case Amalia X. Psy­cho­an­a­lyt­ic Inquiry, 27, 650–89.

Ticho, Gertrude (1967). On self-analy­sis. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 48, 308–318.

Tikka­nen, Soile (2015). Devel­op­ment of an empath­ic stance – Dia­log­i­cal sequence analy­sis (DSA) of a sin­gle case dur­ing clin­i­cal neu­ro­log­i­cal assess­ment pro­ce­dure. Väitöskir­ja. Itä-Suomen yliopisto.

Valko­nen, Har­ri (2018). The dynam­ics of self-obser­va­tion in patients with bor­der­line per­son­al­i­ty dis­or­der (BPD) diag­no­sis. Väitöskir­ja. Itä-Suomen yliopisto.