Ihmisten luonnehtiminen stereotypioiden kautta on latteaa. Ei kuitenkaan sovi kieltää, etteikö ”psykoterapeutti” olisi monilla jatkumoilla vastakkaisessa päässä ”nörtin” ja ”insinöörin” kanssa. Suhde tekoälyyn ja robotteihin on yksi tällainen jatkumo: ihmisen kehoon asennettavat tekniset laitteet (kyborgit), itsekseen liikkuvat kulkuneuvot ja virtuaalitodellisuuksien luominen kiehtovat Matrix- ja Star Trek ‑elokuvien nörttifaneja. Mutta psykoterapeuttien ja muiden psy-ammattilaisten vastenmielisyys aihepiiriä kohtaan on käsinkosketeltavaa.
Tekoälyn rooli tulee kasvamaan omassa, ja etenkin tulevien sukupolvien elämässä. Tämä tulee tapahtumaan erilaisten konkreettisten toimien kohdalla, mutta merkityksellisempää on ehkä kuitenkin se, miten tekniikka tulee muokkaamaan erilaisia vuorovaikutusasetelmia. Kuluvalla vuosikymmenellä olemme saaneet tästä jo esimakua, kun sosiaalinen media on muodostunut omalakiseksi vuorovaikutusfoorumikseen.
Monet robotiikan ja tekoälyn kysymykset lankeavat siten mielen ja vuorovaikutuksen ammattilaisten osaamisalueelle. Psykoanalyysin, aivotutkimuksen ja psykologian teoreettisilla kysymyksenasetteluilla on niin ikään usein kytkös tekoälytematiikkaan. Itse tutustuin tekoälyfilosofiaan tiedostamatonta käsittelevän väitöskirjatutkimukseni yhteydessä. Tiedostamatonta ja tietokoneita nimittäin yhdistää se, että molemmat ovat tietyllä tapaa älykkäitä vaikka niiltä puuttuu tietoisuus.
Osaamisesta käänteiseen Turingin testiin
Eri foorumeilla käytävä tekoälykeskustelu keskittyy ja pelkistyy pitkälti siihen, mitä tietokoneet ja robotit tulevat osaamaan. Osaaminen merkitsee insinöörilogiikalla että tekniikkaolio laitetaan enempiä vatuloimatta töihin – tekniikan edistyminen on edistystä.
Robotti voi kodinhoitajana, romaanikirjailijana tai asiakaspalvelijana olla tehokkaampi, tuottoisampi, sitkeämpi, kärsivällisempi, vähemmän tilaa ja energiaa vievä, nopeampi ja virheettömämpi. Olemmekin jo hyväksyneet pankkiautomaatit pankkivirkailijoiden korvaajiksi. Ei kuitenkaan ole lainkaan selvää, että hyväksyisimme robotit ja tekoälyn kaikissa vuorovaikutustilanteissa dyadin toiseksi osapuoleksi – ”osaaminen” on vain pieni osa vuorovaikutusta.
Max Tegmarkin Elämä 3.0: Ihmisenä oleminen tekoälyn aikakaudella on insinöörilogiikan hedelmä, joka huokuu teknologiainnostusta silloinkin, kun aiheena on kybersodan tai ‑terrorismin kaltaiset kauheudet. Teoksen alussa Tegmark maalaa kuvan uuden teknologian kalustamasta tulevaisuuden maailmasta. Yhtenä tulevaisuuskuvan osana on se, että tekoäly on ihmistä parempi romaanikirjailija. Se kykenee jopa räätälöimään tarinat erilaisiin sosio-kulturaalisiin lokeroihin.
Myös Tegmark keskittyy osaamiseen sivuuttaen mahdollisuuden, että ihmiset eivät välttämättä välittäisi lukea automaattien kalkyloimia tarinoita.
Taide ei ole vain tahroja paperilla tai ilmanpaineen vaihteluja tilassa, vaan sen viehätys liittyy muun muassa taiteilijoiden henkilöihin ja elämänkohtaloihin sekä taiteenalan koulukuntiin ja virtauksiin. Itse en käyttäisi aikaani tekoälyn kirjoittaman romaanin lukemiseen, mutta olisin kyllä kiinnostunut kuulemaan tekoälyn (ja sen ohjelmoijan) näkemyksen, miltä Jimi Hendrix ja Hank Williams olisivat kuulostaneet 60-vuotiaina.
Tekoäly tulee varmasti valtaamaan uusia alueita. Tämä voi merkitä myös sitä, että ihmisen kosketuksesta tulee kilpailuvaltti, ylellisyyttä.
Alan Turing toimi toisessa maailmansodassa Saksan salakielikoodin murtaneen ryhmän johtajana, ja 1950-luvulla hän kehitti nimeään kantavan testin, jonka avulla arvioidaan tietokoneiden kehittyneisyyttä suhteessa ihmisälyyn. Turingin testissä koehenkilöiden tehtävänä on yrittää päätellä, onko keskustelukumppani tietokone vai ihminen. Tulevaisuudessa tällaista testiä tarvitaan ehkä käänteisesti – varmentamaan, ettei toinen osapuoli ole vain ihmisen simulaatio.
Käänteis-turinglaiset kysymyksenasettelut voivat ilmetä vakuutteluina, kuten Sertifikaattimme takaa, että romaanin on kirjoittanut aito kirjailija! ja Kaikki etäterapeuttimme ovat todellisia ihmisiä! Itse asiassa varsin monet tehtävät, palvelut ja prosessit voivat ilmetä sellaisiksi, että vaikka tekoäly voi kognitiivis-toiminnallisesti suoriutua niistä, ne edellyttävät kuitenkin inhimillistä vuorovaikutusta – onkohan tekoälyn määräämän pillerin plasebovaikutus sama kuin lääkärin kautta saadun lääkkeen?
Vapaaksi perustehtäväryhmistä?
Tekoälyn ja robottien kehitystä koskevan keskustelun yksi juonne on visio, että tulevaisuudessa ihmiseltä säästyy vaivaa, ja vapaudutaan ehkä kokonaan työn ikeestä. Psykoanalyysin klassisten opetusten näkökulmasta työstä vapautumisen ilosanomassa on säröjä.
Työtehtävät ovat useimmiten ainoita asioita, joissa olemme varsinaisesti hyviä. Työ on kaikesta uupumus- ja kiirepuheesta huolimatta myös olennainen elämän mielekkyyden lähde.
Kun mielen terveyden määritelmän ”kyky tehdä työtä ja rakastaa” alkupuoli on pudonnut vanhentuneena pois, ihmisen elämä on muuttunut dramaattisesti. Työn poistuessa ihmisen elämästä häviää myös viikonloppujen ja vapaapäivien mukanaan tuoma nautinto, ja ylipäätään työn vaivannäköön, osaamiseen, ahkerointiin, onnistumisiin, kehittymiseen ja ponnisteluun nojaava tyydytys.
Työstä vapauduttaessa vapaudutaan paitsi työnteosta, myös työhön liittyvästä ihmissuhdeverkostosta: välttämättömyydestä nouseva vuorovaikutus asiakkaiden ja työtovereiden kanssa loppuu, ja vuorovaikutusasetelmat voidaan valita puhtaasti omien mieltymysten pohjalta. Perustehtävästä suoriutumisen ympärille muodostuneiden ryhmien lakkaaminen merkitsisi monelle ilosanoman sijasta yksinkertaisesti yksinäisyyttä. Sosiaalisemmillakin olisi edessä tyytyminen erilaisiin perusolettamustiloissa ajelehtiviin ryhmiin.
Mikä hoivarobotti on objektejaan?
Ajatus hoivarobotista tuntuu hyytävältä – kanssaihmistä kaipaava vanhus tai sairas jätetään yksin, koneen hoitoon. Epäedullisen väestörakenteemme takia robotit lienevät kuitenkin osa tulevien hoitojärjestelmiemme todellisuutta, ja siten on paikallaan pohtia, millainen objekti robotti voi ihmiselle olla.
Termit ”transferenssi”, ”projektio” ja ”objekti” pitävät sisällään sen, että objektit ovat mielessämme eloisampia kuin mitä ne ovat sen ulkopuolisessa todellisuudessaan. Puhumme kotieläimille ja sijoitamme niihin inhimillisiä tunne- ja ajatusprosesseja. Antropomorfisoimme myös teknisiä laitteita: ihmisiä on tavattu väittelemästä auton navigaattorin kanssa, ja aivan tavanmukaisesti puhutaan, kuinka tietokone ei ikään kuin ”tiedä” asioita tai että sille pitää ”kertoa” jotain. Tamagotchien ja seksirobottien virtapiireihin kohdistuu vieläkin voimakkaampia projektiolatauksia.
Tutkijat puhuvat pseudodialogista, valevuoropuhelusta. Sitä käydessämme tiedämme, ettei sanojen kohteena oleva elokuvan roolihahmo, poissa oleva tai kuollut ihminen, televisiossa nähtävä urheilija, kasvi tai mielikuvitusolento tule vastaamaan.
Tulevaisuuden hoivarobotit ovat näitä huomattavasti elävämpiä objekteja, sillä ne reagoivat monella tavalla tarpeisiimme – jopa ennen kuin olemme ehtineet huomaamaan niitä. Ne muodostuvat hoidettavilleen objekteiksi, joille puhutaan, joihin totutaan, joita odotetaan ja jotka herättävät uteliaisuutta. Muodostamme niihin siis… kiintymyssuhteen. Hoitotiimin etäpäätteenä toimivia robotteja voisi kutsua robjekteiksi.
Objektisuhdenäkökulmasta tarkasteltuna tekoäly ja robotit herättävät monia käytännöllisiä ja teoreettisia kysymyksiä: Missä määrin robjekti on ihmiselle oma antropomorfisoitu olionsa, ja missä määrin se saa hoitotiimin ihmisten ominaisuuksia? Miten varhaiset objektisuhteet vaikuttavat robjektisuhteeseen? Entä missä olosuhteissa huolenpitoon kehitetty robotti muodostuukin ”pahaksi rinnaksi”?
Kuten huomaamme, tekoälyyn ja robotteihin liittyy paljon käytännöllisiä kysymyksenasetteluja, jotka lankeavat mielen ja vuorovaikutuksen ammattilaisten alueella. Maailman teknistyminen ei kaikille ja kaikilta osin ole lainkaan myönteinen asia. Se on kuitenkin niin keskeinen yhteiskunnallinen kysymys, ettei sitä tule jättää pelkästään teknologiafriikkien käsiin.
