Sami Alanne: Musiikki, vuorovaikutus ja sisäinen kokemus psykoterapiassa

Psy­ko­te­ra­pi­aa voi­daan tar­kas­tel­la Mar­tin Hei­deg­ge­rin ”sil­leen jät­tä­mi­sen” (Gelas­sen­heit) her­me­neut­ti­sen feno­me­no­lo­gian näkö­kul­mas­ta: Ulkois­ten hoi­toa ja kun­tou­tus­ta ohjaa­vien mene­tel­mien sijaan koros­tuu poti­laan sisäi­sen koke­muk­sen kuu­le­mi­nen psy­ko­te­ra­pias­sa ja musii­kin psy­ko­te­ra­peut­tis­ten vai­ku­tus­ten tut­ki­muk­ses­sa. Tek­nil­lis-talou­del­lis­ten hoi­to­re­surs­sien arvioin­nin ja ulkois­ten tut­ki­mus- ja hoi­to­ta­voit­tei­den sijas­ta kes­ki­ty­tään ongel­mien ja sai­rauk­sien ilme­ne­mi­seen poti­laan sub­jek­tii­vi­ses­sa koke­muk­ses­sa. Huo­mion koh­tee­na ovat eri­tyi­ses­ti psy­ko­dy­naa­mi­sen psy­ko­te­ra­pian ja musiik­kipsy­ko­te­ra­pian yksi­lö­kes­kei­nen ja inter­sub­jek­tii­vi­nen lähes­ty­mis­ta­pa sai­rau­teen, hoi­toon ja musiik­kiin. Sil­leen jät­tä­mi­sen ja itse­ko­ke­muk­sel­li­suu­den kaut­ta tapah­tu­vas­sa tie­toi­suu­den pers­pek­tii­vin muun­tu­mi­ses­sa mer­ki­tyk­set tule­vat näky­vik­si yksi­lös­tä itses­tä käsin. Psy­ko­te­ra­peut­ti­nen tut­ki­va asen­ne koh­dis­tuu sil­loin ulko­koh­tai­sen posi­ti­vis­ti­sen empii­ris-ana­lyyt­ti­sen tek­ni­sen tie­don sisäl­le, jol­loin asiat tule­vat ymmär­ret­tä­väm­mik­si ja jaetta­vik­si uudel­la taval­la.

Useas­ti musiik­kipsy­ko­lo­gian ja eri­tyi­ses­ti musii­kin psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa musii­kin ja musiik­kitera­pian vai­ku­tuk­sia kuva­taan koros­taen musii­kin posi­tii­vis­ta ja tun­tei­ta pur­ka­vaa mer­ki­tys­tä. Psy­ko­dy­naa­mi­ses­ti musiik­kia ja ääniä on totut­tu tar­kas­te­le­maan musiik­kitera­pias­sa lap­sen var­hai­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen hyvä­nä objek­ti­na, siir­ty­mä­ob­jek­ti­na, nar­sis­tis­ta tasa­pai­noa yllä­pi­tä­vä­nä itseob­jek­ti­na ja egon hal­lin­taa tuke­va­na toi­min­ta­na (Alan­ne 2014a; De Bac­ker & Sut­ton 2014). Musiik­ki usein läh­tö­koh­tai­ses­ti teo­re­ti­soi­daan musiik­ki­te­ra­pian käy­tän­nön työs­sä ja ope­ra­tio­na­li­soi­daan musii­kin­tut­ki­muk­ses­sa (mielen)terveyttä edis­tä­väk­si tai moder­nis­ti eri tavoin voi­maut­ta­vak­si toi­min­nak­si (Tre­vart­hen & Mal­lock 2000; Leh­to­nen 2007; Ruud 2010; Tre­vart­hen 2011; Mac­do­nald, Kreutz, Mitc­hell 2013). Täl­löin saa­te­taan eklek­ti­ses­ti käyt­tää psy­koa­na­lyyt­ti­sia käsit­tei­tä ja vii­ta­ta var­hai­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen obser­vaa­tio­tut­ki­muk­siin. Sil­loin ei vält­tä­mät­tä kui­ten­kaan pyri­tä ymmär­tä­mään syväl­li­sem­min musii­kin todel­lis­ta tie­dos­ta­ma­ton­ta psy­ko­dy­naa­mis­ta mer­ki­tys­tä ja var­hai­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ilmen­ty­miä poti­laan myö­hem­mäs­sä yksi­löl­li­ses­sä koke­muk­ses­sa, objek­ti­suh­teis­sa ja per­soo­nal­li­suu­den raken­tu­mi­ses­sa. Sama vaa­ra sivuut­taa ihmi­sen sisäi­nen koke­mus eri­lai­sia psy­ko­te­ra­peut­ti­sia lähes­ty­mis­ta­poja ja tek­nii­koi­ta vaih­te­le­mal­la tera­peut­ti­kes­kei­ses­ti on ylei­sem­min­kin eri­lai­ses­sa inte­gra­tii­vi­ses­sa, usein ulko­koh­tai­ses­ti mit­taa­maan pyr­ki­väs­sä, psy­ko­te­ra­pian tut­ki­muk­ses­sa ja käy­tän­nön työs­sä. Täl­lai­nen psy­koa­na­lyyt­ti­sen tut­ki­muk­sen infor­ma­tii­vi­nen käyt­tö psy­ko­te­ra­pias­sa, musii­kin­tut­ki­muk­ses­sa tai musiik­kitera­pias­sa ei ole var­si­nais­ta psy­ko­dy­naa­mis­ta psy­ko­te­ra­pi­aa tai musiik­kipsy­ko­te­ra­pi­aa. Hal­lin­ta, voi­maan­tu­mi­nen ja ter­vey­den edis­tä­mi­nen väis­tä­mät­tä­kin edel­lyt­tä­vät dynaa­mis­ta vas­ta­koh­taa, kuten hajoa­mis­ta, lamaan­tu­mis­ta, sai­ras­tu­mis­ta, mie­len­ter­vey­den menet­tä­mis­tä, mie­li­pa­haa, kipua ja tus­kaa. Myös musii­kil­la voi olla ter­vey­del­le hai­tal­li­sia ja sai­rau­del­le altis­ta­via vai­ku­tuk­sia. Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­ta näkö­kul­mas­ta musiik­ki voi toi­mia psyyk­ki­ses­ti paha­na objek­ti­na, jol­loin musiik­ki koe­taan esi­mer­kik­si ärty­mys­tä, ahdis­tus­ta ja mie­li­pa­haa herät­tä­vä­nä. Trau­ma voi muun­tua musii­kis­sa pelot­ta­vik­si lamaut­ta­vik­si koke­muk­sik­si ja uhak­si väki­val­las­ta ja mie­len hal­lin­nan mene­tyk­ses­tä. (Leh­to­nen 2007; Alan­ne 2010; 2013; 2014b; Ter­vo 2016).

Sisäi­nen koke­mus musii­kin ter­vey­del­lis­ten vai­ku­tus­ten tut­ki­mi­ses­sa

Klii­ni­ses­sä kir­jal­li­suu­des­sa musii­kin tar­kas­te­lua pahan objek­tin omi­nai­suu­des­sa esi­mer­kik­si oirei­den ilmen­ty­mi­nä on ollut tois­tai­sek­si var­sin vähän lähin­nä trau­mo­jen ja psy­koot­tis­ten oirei­den tera­pian yhtey­des­sä. Musiik­kitera­pian, ‑kas­va­tuk­sen, ‑tie­teen ja ‑psy­ko­lo­gian aloil­la musiik­kia tar­kas­tel­laan mones­ti var­sin yksiu­lot­tei­ses­ti, jol­loin tut­ki­taan ja koros­te­taan esi­mer­kik­si musii­kin posi­tii­vi­sia mer­ki­tyk­siä, kuten musii­kin ter­veyt­tä ja hyvin­voin­tia edis­tä­vää vai­ku­tus­ta. Har­vem­min tut­ki­taan ja aja­tel­laan sen mah­dol­li­sia hait­ta­vai­ku­tuk­sia, jol­loin voi olla mah­dol­lis­ta, että posi­tii­vi­sis­ta tar­koi­tus­pe­ris­tä huo­li­mat­ta tai niis­tä joh­tuen aiheu­te­taan­kin jotain huo­noa tai ei näh­dä asioi­den moniu­lot­teis­ta mer­ki­tys­kent­tää, kuten oirei­den mie­lek­kyyt­tä, yksi­lön koke­musmaa­il­mas­sa. Musii­kin mah­dol­lis­ten hai­tal­lis­ten vai­ku­tus­ten tut­ki­mus­ta on ollut kui­ten­kin jon­kin ver­ran, kuten useis­sa tut­ki­muk­sis­sa län­si­mai­sen pop/­rock- tai klas­si­sen musii­kin kiel­tei­sis­tä vai­ku­tuk­sis­ta nuor­ten käy­tök­seen, mie­len­ter­vey­teen ja päih­tei­den käyt­töön. Niis­sä nuor­ten käy­tös­tä on ana­ly­soi­tu sisäis­tet­tyi­nä ja ulkois­tet­tui­na oirei­na sekä ris­ki­fak­to­rei­na. Saa­dut tulok­set ovat olleet var­sin ris­ti­rii­tai­sia eikä pit­kit­täis­tut­ki­muk­sia ole juu­ri vie­lä teh­ty. Esi­mer­kik­si hea­vy meta­lin kuun­te­lu ei eräi­den tut­ki­mus­ten mukaan ollut yksi­se­lit­tei­ses­ti ris­ki­te­ki­jä, mut­ta liit­tyi toi­sis­sa tut­ki­muk­sis­sa opis­ke­li­joi­den suu­rem­paan itse­mur­ha­ris­kiin ja depres­sioon. Näis­sä tut­ki­muk­sis­sa musiik­kia lähes­ty­tään ylei­ses­ti tilas­tol­li­sin kei­noin ter­vey­den ja hyvin­voin­nin kan­nal­ta, ei niin­kään psy­ko­te­ra­pian ja yksi­lön sisäis­ten mer­ki­tys­ten näkö­kul­mas­ta, jos­kin musii­kin posi­tii­vi­set psy­ko­te­ra­peut­ti­set vai­ku­tuk­set huo­mioi­daan. (Miran­da, Gaudreau, Debros­se, Morizot, Kir­mayer 2013.)

Täl­löin psy­ko­dy­naa­mi­sen musiik­kipsy­ko­te­ra­pian näkö­kul­mas­ta yksi­lön psy­ko­te­ra­peut­ti­nen ymmär­rys jää ohuek­si ja voi ilmen­tää jo läh­tö­koh­tai­ses­ti terapeutin/kasvattajan/tutkijan loh­kou­tu­nut­ta käsi­tys­tä musii­kis­ta ja ihmi­ses­tä, jol­loin musii­kin pahan objek­tin omi­nai­suu­det sisäi­sen koke­musmaa­il­man kan­nal­ta on esi­mer­kik­si tor­jut­tu.1 Syi­tä epä­so­si­aa­li­sel­le käy­tök­sel­le ja psy­ko­pa­to­lo­gial­le oli­si­kin vii­sain­ta etsiä läh­tö­koh­tai­ses­ti muis­ta kuin musii­kin psy­ko­so­si­aa­li­sis­ta fak­to­reis­ta unoh­ta­mat­ta ihmi­sen bio­lo­gi­sia väki­val­taan altis­ta­via tai­pu­muk­sia. Yksi­lön ja yhtei­sön sisäi­ses­sä koke­musmaa­il­mas­sa musiik­ki voi olla haus­kaa taus­ta­musiik­kia epä­so­si­aa­li­sel­le ja väki­val­tai­sel­le käy­tök­sel­le, kidu­tuk­sel­le ja jopa kan­san­mur­hil­le, riip­pu­mat­ta musii­kin tyy­li­la­jis­ta ja koh­de­ryh­mäs­tä (Alan­ne 2010). Toi­saal­ta ulkoa­päin mit­taa­maan ja objek­tii­vis­ta tie­toa tuot­ta­maan pyr­ki­vät tut­ki­muk­set eivät voi­si­kaan tut­kia musii­kin pahaob­jek­ti­suut­ta, kos­ka ne tut­ki­vat ulkoi­sia diag­nos­ti­sia ilmiöi­tä, jol­loin ne eivät vält­tä­mät­tä kor­re­loi esi­mer­kik­si yksi­lön epä­so­si­aa­li­sen käy­tök­sen ja sisäi­sen koke­muk­sen kans­sa. Tämä voi joh­taa ris­ti­rii­tai­siin tulok­siin sekä tois­tu­viin hoi­dol­li­siin ja yksi­lön sisäi­sen koke­musmaa­il­man kan­nal­ta näen­näis­tie­teel­li­siin koea­se­tel­miin perus­tu­viin inter­ven­tioi­hin. Ne pahim­mas­sa tapauk­ses­sa esi­neel­lis­tä­vät yksi­lön ulkoi­sia oirei­ta mani­pu­loi­van hoi­don koh­teek­si oirei­den, lap­suu­den ja nuo­ruu­den kehi­tyk­sen tai tera­pian syvä­syn­tyi­sem­män ymmär­tä­mi­sen sijaan. Kas­va­tuk­sel­li­sil­la ja tera­peut­ti­sil­la lähes­ty­mis­ta­voil­la (musiik­ki hyvin­voin­nin ja ter­vey­den edis­tä­jä­nä) sekä psy­ko­te­ra­peut­ti­sil­la lähes­ty­mis­ta­voil­la (musiik­ki sai­rau­den hoi­to­na ja kun­tou­tuk­se­na) on eri­lai­set toi­min­nan tavoit­teet. Ne vai­kut­ta­vat myös tut­ki­muk­seen, mikä on syy­tä muis­taa.

Musii­kin ja vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tut­ki­mi­nen hoi­don väli­nei­nä psy­ko­te­ra­pias­sa yksi­lön sisäis­ten koke­musten välit­tä­mien mer­ki­tys­ten näkö­kul­mas­ta tar­koit­taa psy­ko­te­ra­pian pro­ses­si­läh­töis­tä tut­ki­mus­ta. Sen myö­tä syn­ty­vän tie­don teo­reet­tis-filo­so­fi­nen tar­kas­te­lu voi aut­taa ymmär­tä­mään eri­lais­ten pato­lo­gioi­den ilmen­ty­mis­tä ja alku­pe­rää. Musii­kil­la ja sen avul­la tapah­tu­val­la vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­la on psy­ko­te­ra­pias­sa kom­mu­ni­ka­tii­vi­nen mer­ki­tys poti­laan koke­musmaa­il­mas­ta ja oireis­ta. Musii­kis­sa välit­ty­vät poti­laan elä­män­his­to­ria, kehi­tys, tie­dos­ta­ma­ton, tor­jut­tu ja tun­tei­den siir­ty­mi­nen osa­na tera­peu­tin ja poti­laan välis­tä trans­fe­rens­sia ja sym­bo­lis­ta pro­ses­sia (Jaffee Nagel 2013; Alan­ne 2014; De Bac­ker & Sut­ton 2014; Ter­vo 2016). Kun musiik­ki puhut­te­lee poti­laan sisäi­ses­sä ja ihmis­ten väli­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa (int­ra- ja interp­syyk­ki­nen koke­mi­nen), sil­loin sen pato­lo­gi­soi­mi­nen jo läh­tö­koh­tai­ses­ti vaik­ka­pa ongel­ma­musii­kik­si voi estää hoi­to­pro­ses­sia ja poti­laan sisäi­sen koke­muk­sen ymmär­rys­tä (Miran­da ym. 2013, 521). Näin on nimi­tet­ty tut­ki­muk­sis­sa hard roc­kia, hip hop­pia, rap­pia ja punk­kia, jot­ka ovat tera­pias­sa­kin var­sin ylei­ses­ti eri ikä­luok­kien ja nuo­ri­son suo­si­maa musiik­kia. Psy­ko­dy­naa­mi­ses­sa musiik­kip­sy­ko­te­ra­pias­sa musii­kil­lis­ta koke­musta ei pyri­tä läh­tö­koh­tai­ses­ti arvot­ta­maan meka­nis­ti­ses­ti posi­tii­vi­siin ja nega­tii­vi­siin koke­muk­siin hoi­don kan­nal­ta. Sii­nä pyri­tään tun­tei­den ja asioi­den vapaa­seen ilmai­suun psy­koa­na­lyy­sin vapaan asso­si­aa­tion tavoin toi­min­nal­li­sin musii­kil­li­sin kei­noin sano­jen ohel­la. Musii­kin avul­la pyri­tään poti­laan oirei­den mer­ki­tyk­sen ymmär­tä­mi­seen, jol­loin se voi olla psy­ko­te­ra­pias­sa kie­len kal­tai­nen prak­sis tut­kia poti­laan sisäis­tä koke­musmaa­il­maa sel­lai­se­na kuin se ilme­nee itses­tä käsin (Alan­ne 2014a). Täl­lai­nen feno­me­no­lo­gi­nen tut­ki­va asen­ne psy­ko­te­ra­pias­sa, ”asioi­hin itseen­sä” mene­mi­nen, vie usein aikaa vaa­tien syväl­lis­tä paneu­tu­mis­ta todel­li­sen ymmär­ryk­sen syn­ty­mi­sek­si (Hei­deg­ger 1927, 50). Tera­peut­ti, tut­kija ja myös poti­las jou­tu­vat sie­tä­mään epä­var­muut­ta, sil­leen jät­tä­mis­tä (Gelas­sen­heit, Relea­se­ment), ja ei-tie­tä­mis­tä vie­lä, poti­laan ongel­mien, oirei­den, sisäi­ses­tä mer­ki­tyk­ses­tä (Hei­deg­ger 1959; Alan­ne 2010).

Sil­leen jät­tä­mi­nen tut­ki­va­na asen­tee­na psy­ko­te­ra­pias­sa

Mar­tin Hei­deg­ge­rin (1959) myö­häis­tuo­tan­nos­ta on peräi­sin sil­leen jät­tä­mi­sen käsi­te. Hei­deg­ge­rin lyhyt kir­joi­tus aihees­ta ei mää­rit­te­le käsi­tet­tä tar­kas­ti, vaan kuvaa kol­mea oppi­nut­ta kes­kus­te­le­mas­sa hei­dän kul­kies­saan pel­to­tie­tä. Hei­dän kävel­les­sään pois sivi­li­saa­tios­ta ja val­miik­si mää­ri­tel­lyis­tä käsit­teis­tä ympä­ril­lä ole­va mai­se­ma ja asiat alka­vat näyt­täy­tyä illan hämär­tyes­sä toi­sen­lai­ses­sa valos­sa ja tie­tä­myk­ses­sä. Ole­mas­sao­loa ei pyri­tä lähes­ty­mään tek­nil­li­sin käsit­tein ja totuuk­sin, joi­ta esi­mer­kik­si tie­teel­li­nen tut­ki­mus ja psy­ko­lo­gi­nen teo­ria ovat psy­ko­te­ra­peu­til­le. Luon­toa ei arvo­te­ta esi­mer­kik­si vain talou­del­lis-tek­nil­li­sin int­res­sein, arvioi­mal­la, miten sitä voi­si käyt­tää talou­del­li­sen hyö­dyn saa­vut­ta­mi­sek­si. Voi­ton mak­si­moin­nis­sa tar­vi­taan usein eri­lai­sia tek­nil­li­siä rat­kai­suja ja työ­vä­li­nei­tä, jot­ta saa­vu­te­taan mah­dol­li­sim­man suu­ri voit­to. Psy­ko­te­ra­pias­sa täl­lai­sia tek­nil­li­siä apu­vä­li­nei­tä ovat tera­peu­tin käyt­tä­mät sanal­li­set ja muut psy­ko­te­ra­peut­ti­set mene­tel­mät. Musiik­kitera­pias­sa musii­kil­li­set psy­ko­te­ra­peut­ti­set tek­nii­kat ja musiik­ki itses­sään psy­ko­te­ra­peu­tin käyt­tä­mä­nä ovat väli­nei­tä, joil­la lähes­ty­tään maa­il­maa. Näi­tä tera­peut­ti käyt­tää tar­peen mukai­ses­ti ”työ­ka­lu­pa­kis­taan”, kuten jot­kut prag­maat­ti­ses­ti suun­tau­tu­neet tera­peu­tit saat­ta­vat jopa nimit­tää arse­naa­li­aan.

Ter­vey­den­huol­lon talou­del­li­sis­sa pai­neis­sa halu­taan nopeam­pia ja kus­tan­nus­te­hok­kaam­pia hoi­to­muo­toja, lääk­kei­tä, oirei­den­hal­lin­taa, lyhyt- ja ryh­mä­te­ra­pi­aa, kos­ka halu­taan jakaa talou­del­li­set resurs­sit mah­dol­li­sim­man tehok­kaas­ti ja useim­pien saa­ta­vil­le.2 Nyky­ään tut­ki­muk­sis­sa las­ke­taan tilas­tol­li­ses­ti vai­ku­tus­ko­koa, kuin­ka mon­ta poti­las­ta pitää hoi­taa, jot­ta saa­daan toden­nä­köi­nen hoi­to­vas­te ja hoi­dol­le rahal­li­nen kus­tan­nus­te­hok­kuus. Vai­kut­taa­kin sil­tä, että talou­del­lis-tek­nil­li­set int­res­sit sekä poti­laan että yhteis­kun­nan tahol­ta ohjaa­vat usein psy­ko­te­ra­pi­aa eivät­kä aina poti­laan sisäi­nen koke­musmaa­il­ma, luon­to ja sil­le omi­nai­set mer­ki­tyk­set, joi­ta pysäh­dyt­täi­siin yhdes­sä poti­laan kans­sa kuun­te­le­maan ja Hei­deg­ge­rin mukai­ses­ti poh­ti­maan. Kus­tan­nus­te­hok­kuu­des­sa, jos­sa hae­taan nopei­ta tulok­sia, ei ole mones­ti aikaa syvem­mäl­le poh­din­nal­le ja ihmet­te­li­jöil­le. Yksi­löl­li­sen eman­si­pa­to­ri­sen tie­don int­res­sin sijaan vai­kut­taa sil­tä, että psy­ko­te­ra­pia­hoi­to­ja­kin ja eten­kin nii­den klii­nis­tä tut­ki­mus­ta ohjaa juu­ri tek­nil­li­nen, väli­neel­li­nen, tie­don int­res­si. Sen tuot­ta­ma tie­to on kui­ten­kin mones­ti sir­pa­leis­ta yksi­lön sisäi­sen koke­muk­sen kan­nal­ta joh­tuen lii­al­li­ses­ta yleis­tyk­ses­tä ja käy­te­tyis­tä tut­ki­mus­me­ne­tel­mis­tä, jot­ka läh­tö­koh­tai­ses­ti pyr­ki­vät tie­don ulkois­ta­mi­seen (objek­ti­voin­tiin). Täs­sä tehok­kuu­den kult­tuu­ris­sa poti­las saat­taa­kin jo hoi­don alku­vai­hees­sa kysyä, mik­si et voi heti ker­toa, mikä minua aut­taa tai mihin tämä liit­tyy, kun puhu­taan poti­laan elä­mään liit­ty­vis­tä asiois­ta. Ei-tie­tä­mi­sen sie­tä­mät­tö­myys ja epä­var­muus joh­ta­vat tie­tä­mi­sen pak­koon erään­lai­se­na hal­lin­nan säi­lyt­tä­mi­sen kei­no­na ja illuusio­na asiois­ta, jot­ka eivät ole suo­ral­ta käsin hal­lit­ta­vis­sa tai rat­kais­ta­vis­sa. Tämä joh­taa eri­lai­siin ulkoi­siin tut­ki­muk­siin sekä hoi­to­lin­jo­jen ja ‑mal­lien kokei­lui­hin. Sen sijaan voi­tai­siin lähes­tyä ongel­mia myös yksi­löl­li­ses­ti ole­mat­ta sen enem­pää rat­kai­su- kuin ongel­ma­kes­kei­siä, jot­ta poti­laan todel­li­nen koke­mus, hoi­don tar­ve ja sano­ma tuli­si­vat kuul­luik­si ja huo­ma­tuik­si. Tämä vie usein kui­ten­kin aikaa. Ajal­le ei ter­vey­den­huol­lon hoi­to­ket­jus­sa ja ‑lin­jas­sa ole hyö­ty­ar­voa, vaan se näh­dään hel­pos­ti resurs­sien huk­kaa­mi­se­na ja heik­kou­te­na: Se on vas­toin tehok­kuus- ja voi­ton mak­si­moin­tia­jat­te­lua yhteis­kun­nas­sa ja nyky­kult­tuu­ris­sa. Sen näh­dään hel­pos­ti tuot­ta­van sekä yksi­lön että yhteis­kun­nan kan­nal­ta enem­män kuluja ja vai­vaa kuin hyö­tyä. Poti­las saat­taa tur­hau­tu­nee­na kysyä esi­mer­kik­si puhut­taes­sa hänen elä­mä­non­gel­mis­taan, mitä hyö­tyä täs­tä on. Mitä puhu­mi­nen tai musiik­ki aut­taa tera­pias­sa? Voi­han koto­na puhua kave­rei­den kans­sa ja musiik­kia soit­taa muu­ten­kin ilman, että käy tera­pias­sa. Joku muu tar­vit­see tätä kal­lis­ta hoi­toa enem­män kuin minä, voin luo­vut­taa paik­ka­ni hänel­le, saa­te­taan aja­tel­la. Niin­pä psy­ko­te­ra­pi­aa ja hoi­toja lähes­ty­tään uudel­leen talou­del­lis-tek­nil­li­sis­tä int­res­seis­tä, jot­ta rahat riit­täi­si­vät, jol­loin noi­dan­ke­hä on val­mis ja pyö­rö­ovi pyö­rii.

Sig­mund Freu­din vapai­den asso­si­aa­tioi­den mene­tel­mä ja ohje puhua ääneen kaik­kea, mitä mie­les­sä liik­kuu sitä etu­kä­teen miet­ti­mät­tä, sopii hyvin yhteen Hei­deg­ge­rin sil­leen jät­tä­mi­sen kans­sa. Sil­leen jät­tä­mi­nen ei tar­koi­ta, että asioi­den, oirei­den, annet­tai­siin vain olla, vaan sitä, että niil­le anne­taan mah­dol­li­suus näkyä ja tul­la kuul­luik­si. Tämä tar­koit­taa siten sekä poti­laan että tera­peu­tin näkö­kul­mas­ta psyyk­ki­siin ongel­miin liit­ty­vien häve­liäi­syyk­sien ja nii­hin koke­muk­siin kyt­key­ty­vän sisäi­sen vas­tus­tuk­sen voit­ta­mis­ta. Wil­fred Bion on tun­ne­tus­ti toden­nut, että tera­peu­tin on olta­va vapaa halus­ta, lähes­tyt­tä­vä poti­las­ta ilman tah­toa ja halua, koh­da­tes­saan poti­laan­sa, jot­ta hänen oma koke­musmaa­il­man­sa ei pää­si­si sot­ke­maan ja ohjaa­maan poti­laan psy­ko­te­ra­peut­tis­ta pro­ses­sia häi­rit­se­väl­lä taval­la. Tätä voi olla myös halu aut­taa ja toteut­taa siten amma­til­lis­ta roo­li­aan eri­lais­ten kom­ment­tien, ennen­ai­kais­ten tul­kin­to­jen, neu­vo­jen ja tera­pia­me­ne­tel­mien kokei­lus­sa, vaik­ka todel­li­suu­des­sa tera­peut­ti voi olla itse asias­sa yhtä hämil­lään, neu­vo­ton tai kein­o­ton eri­tyi­sen vai­kei­den psyyk­kis­ten ongel­mien, kuten mutis­min koh­dal­la kuin poti­las ja hänen omai­sen­sa. Tera­peu­tin vah­vat ennak­ko-ole­tuk­set voi­vat ohja­ta hoi­toa ja ymmär­rys­tä poti­laan oireis­ta objek­tii­vi­sen tie­don varas­sa myös vää­rään suun­taan. Jon­kin toi­sen poti­laan asiat, klii­ni­nen teo­ria ja tut­ki­mus samois­sa pul­mis­sa voi­vat olla tera­peu­til­le kart­ta, miten kul­kea luon­nos­sa, mut­ta eivät itse maa­pe­rä, ympä­röi­vä todel­li­suus, yksi­lön koke­musmaa­il­ma, jol­le tie­dos­ta­ma­ton antaa mer­ki­tyk­siä. Hei­deg­ge­rin (1959, 26–27) sil­leen jät­tä­mi­sen näkö­kul­mas­ta tera­peu­tin onkin kar­tan ohel­la pysäh­dyt­tä­vä kat­so­maan poti­laan ”maa­pe­rää” ja sil­le omi­nai­sia ”mai­se­mia”, mie­len­maa­il­maa, mer­ki­tyk­siä, aja­tus­ra­ken­tei­ta, objek­ti­suh­tei­ta, vuo­ro­vai­kus­ta, sys­tee­me­jä ja niil­le omi­nais­ta yksi­löl­lis­tä ja yhtei­sön dyna­miik­kaa. Tera­peu­tin pitää olla sil­leen jät­tä­mi­ses­sä Hei­deg­ge­rin mukai­ses­ti ”avoin salai­suu­del­le” eli asioi­hin ja tera­pi­aan liit­ty­vil­le sisäi­sil­le mer­ki­tyk­sil­le. Mer­ki­tyk­set voi­vat olla psy­koa­na­lyy­sin näkö­kul­mas­ta tie­dos­ta­mat­to­mia, joi­ta musiik­ki ja tai­de luo­vi­na mene­tel­mi­nä psy­ko­te­ra­pias­sa avaa­vat koke­muk­ses­sa. Hei­deg­ge­rin mukaan sil­leen jät­tä­mi­nen ja avoi­muus salai­suu­del­le ovat uusi maa­pe­rä, perus­ta, tek­ni­ses­sä maa­il­mas­sa. Tek­nis­tä maa­il­maa ovat psy­ko­te­ra­pian tut­ki­muk­ses­sa las­ken­nal­li­set tilas­to­tie­teel­li­set ja muut mää­räl­li­set mene­tel­mät, kyse­lyt, mit­ta­rit ja nii­den poh­jal­ta luo­dut ylei­set hoi­dol­li­set mal­lin­nuk­set. (Alan­ne 2010, 10.)

Tera­peu­tin onkin tut­kit­ta­va, mitä psy­koa­na­lyy­si tar­koit­taa hoi­don ja klii­ni­sen teo­rian lisäk­si. Hänen on ylei­se­nä mene­tel­mäl­li­se­nä asen­tee­na sil­leen jät­tä­mi­ses­sä ja avoi­muu­des­sa salai­suu­del­le jätet­tä­vä työs­sään avoi­mek­si se, mitä hän odot­taa (44). Siten pal­jas­tuu repre­sen­taa­tioi­den, val­miik­si aja­tel­tu­jen havain­to­mal­lien ja käsi­tys­ten, takaa todel­li­nen asioi­den tila. Tämän Hei­deg­ger nimit­tää avoi­mek­si alu­eek­si (Gegent). Musii­kin ja tai­teen koh­dal­la avoin alue voi mer­ki­tä yksi­lön todel­li­sia tun­tei­ta jär­kei­le­vän ajat­te­lun taus­tal­la ja siten myös totuut­ta. Tämä edel­lyt­tää tera­peu­til­ta ja tut­ki­jal­ta kär­si­väl­li­ses­ti odot­ta­mis­ta, kykyä sie­tää ei-tie­tä­mis­tä vie­lä ja reflek­toin­tia, jos­sa hän tar­kas­te­lee omia ennak­ko-olet­ta­muk­si­aan, tun­ne­vas­tei­taan sekä trans­fe­rens­sia suh­tees­sa asiak­kaa­seen (Kle­mo­la 2004; Alan­ne 2010).

Musiik­kip­sy­ko­te­ra­pias­sa tera­peu­tin on väl­tet­tä­vä lii­an vah­voja ennak­ko-odo­tuk­sia musii­kin tyy­lin ja laa­dun suh­teen, jot­ta hänen omat miel­ty­myk­sen­sä ja arvo­tuk­sen­sa (kuten onko musiik­ki hyvää, huo­noa tai pahak­si poti­laal­le) eivät pää­se ohjaa­maan lii­kaa asiak­kaan musiik­kivalin­toja ja itseil­mai­sua. Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa työs­ken­te­lys­sä tämä tar­koit­taa omien vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­tei­den kriit­tis­tä tar­kas­te­lua ja tun­nis­ta­mis­ta. Sil­leen jät­tä­mi­nen edel­lyt­tää itse­ko­ke­muk­sel­lis­ta työs­ken­te­ly­otet­ta, jos­sa tera­peut­ti­tut­kija poh­tii ja ihmet­te­lee tut­ki­mus­koh­det­taan ja ilmiöi­tä ilman las­kel­moi­vaa ajat­te­lua ja tul­kin­taa (mani­pu­laa­tio), jol­loin olioi­den, asioi­den itses­sään, on mah­dol­lis­ta näyt­täy­tyä. Kär­si­väl­li­sel­lä odot­ta­mi­sel­la ilmiöt ja tie­noo (Gegend), poti­laan oireh­din­ta, tie­dos­ta­ma­ton, vuo­ro­vai­ku­tus, sanat ja nii­den mer­ki­tys, voi­vat avau­tua kuin ensi ker­taa näh­ty­nä. Sil­leen jät­tä­mi­nen ei ole kui­ten­kaan Hei­deg­ge­rin mukaan itse tie­noo, vaan tie­nool­la kul­ke­va tie ja sil­lä tapah­tu­va lii­ke eli täs­sä tapauk­ses­sa tera­peu­tin ja poti­laan väli­nen kes­kus­te­lu, aja­tus­työ, vapaa asso­si­aa­tio ja musii­kil­li­nen impro­vi­saa­tio ja vuo­ro­vai­ku­tus – toi­min­ta. Sym­bo­li­ses­ta repre­sen­taa­tion näkö­kul­mas­ta kui­ten­kin se, ”mil­le kul­loin­kin annam­me nimen, ei kos­kaan ole itse kan­ta­nut kysees­sä ole­vaa nimeä, kuten kylt­tiä” (Hei­deg­ger 1959, 46). Sil­leen jät­tä­mi­nen kyt­key­tyy­kin itse ole­mi­sen tapaan ja koke­mi­sen pro­ses­siin (prak­sis) tie­nä, jota psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa työs­sä kul­je­taan.

Psy­ko­te­ra­pias­sa tapah­tu­vaa dia­lo­gia voi ver­ra­ta vaik­ka­pa kah­teen tai useam­paan kave­ruk­seen, jot­ka voi­vat olla enem­män tai vähem­män oppi­nei­ta, mukaan lukien tera­peut­ti, suh­tees­sa yksi­lön tie­dos­ta­mat­to­maan (Alan­ne 2010). Uut­ta ystä­vää ei aina heti täy­sin tun­ne, alkuun hän­tä ei ehkä pidä­kään ystä­vä­nä, ja kuten tie­dos­ta­ma­ton, ihmi­nen voi tun­tua aluk­si vie­raal­ta. Usei­den tapaa­mis­ten aika­na, koke­musten ja pit­käl­li­sen tutus­tu­mi­sen avul­la mones­ti oppii kes­kus­te­lu­jen myö­tä tun­te­maan ystä­vää parem­min: mil­lai­nen tämä todel­la on, mis­tä hän pitää, mil­lai­set arvot ja ajat­te­lu­ta­vat sekä elä­män­his­to­ria hänel­lä on. Psy­ko­te­ra­pian alus­sa tera­peut­ti voi olla var­sin pin­nal­lis­ten ennak­ko­tie­to­jen ja ulko­koh­tai­sen lähet­teen varas­sa, jos­sa poti­las on diag­no­soi­tu. Poti­las voi olla myös itse var­sin tie­tä­mä­tön ongel­mien­sa syis­tä, nii­den taus­tas­ta elä­män­his­to­rian ker­rok­sis­sa ja omas­sa kehi­tyk­ses­sään, mit­kä vai­kut­ta­vat sii­hen, miten juu­ri hän on maa­il­mas­sa.

Psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa työs­ken­te­lys­sä poti­laan vapaan asso­si­aa­tion ja puheen voi­daan aja­tel­la ole­van Jür­gen Haber­ma­sin (1971) mukai­ses­ti teks­te­jä ja puhet­ta Sii­tä eli tie­dos­ta­mat­to­mas­ta. Tera­peut­ti ja poti­las valis­tu­vat yhdes­sä tie­dos­ta­mat­to­mas­ta syvem­män ymmär­ryk­sen myö­tä tera­pian ede­tes­sä, mitä tera­peut­ti voi tul­kin­noil­laan aut­taa ja ikään kuin koo­ta eri­lai­sis­ta teks­tin­pa­la­sis­ta ymmär­ret­tä­vän asia­ko­ko­nai­suu­den, ker­to­muk­sen, jos­sa poti­laan oireet, tun­teet ja trans­fe­rens­si tule­vat tie­toi­ses­ti ymmär­ret­tä­vik­si psy­ko­te­ra­pian läpi­työs­ken­te­ly­vai­hees­sa. Ennen tätä poti­laan puhe ja oireet voi­vat tun­tua vie­rail­ta ja jopa käsit­tä­mät­tö­mil­tä, jol­loin poti­laan ja tera­peu­tin voi ongel­mien tasos­ta riip­puen olla vai­kea ymmär­tää, mis­tä on kyse. Niin poti­las kuin tera­peut­ti jou­tu­vat odot­ta­maan kär­si­väl­li­ses­ti ja kes­tä­mään epä­var­muut­ta löy­tääk­seen poti­laan tie­noon ja sil­le omi­nai­sen maa­pe­rän, mis­sä seis­tä, jos­ta käsin he voi­vat kat­soa uudel­la tavoin poti­laan elä­mää ja ainut­laa­tuis­ta tapaa, miten hän on maa­il­mas­sa. Haber­mas näkee psy­koa­na­lyy­sin eman­si­pa­to­ri­se­na pro­jek­ti­na, prak­sik­se­na, jos­sa yksi­lön on kas­va­van tie­toi­suu­den myö­tä mah­dol­li­suus vapau­tua men­nei­syy­den pakot­ta­vis­ta roo­li­mal­leis­ta, oireis­ta ja sosi­aa­li­sen yhtei­sön yksi­löl­le aset­ta­mis­ta pai­neis­ta, joi­ta eri­lai­set nor­mit ja arvot luo­vat.

Psy­ko­dy­naa­mi­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa poti­las ja tera­peut­ti läh­te­vät ver­taus­ku­val­li­ses­ti kul­ke­maan tie­tä tai pol­kua koh­ti poti­laan tie­dos­ta­ma­ton­ta tie­noo­ta ja maa­pe­rää. Samal­la tavoin kuin kes­kus­te­lus­sa yleen­sä­kin, vaik­ka kave­rus­ten kans­sa, ei aloi­tet­taes­sa kes­kus­te­lua ja tera­pi­aa voi täy­sin tie­tää, min­ne kes­kus­te­lu eri­lais­ten kysy­mys­ten ja vas­taus­ten myö­tä vie. Sokraat­ti­sen dia­lo­gin hen­ges­sä voi­daan olet­taa kes­kus­te­lun mene­vän totuut­ta koh­ti, mut­ta vas­tas­sa voi olla myös kari­koi­ta ja vas­tus­tus­ta, kos­ka aina eivät kysy­myk­set eivät­kä vas­tauk­set ole oikei­ta. Täl­löin voi jou­tua etsi­mään uut­ta suun­taa ja muut­ta­maan totut­tua reit­tiä, joka psy­ko­te­ra­peu­til­le ovat klii­ni­nen teo­ria ja mene­tel­mät. On etsit­tä­vä tut­ki­jan tavoin uusia kysy­myk­siä ja vas­tauk­sia, jot­ka sopi­vat parem­min tähän poti­laa­seen. Jos­kus psy­ko­te­ra­pias­sa ilme­ne­vä vas­tus­tus onkin tie oirei­den ja ongel­mien taus­taan eli tie­noo­seen. Vas­tus­tuk­sen vähe­ne­mi­nen psy­ko­te­ra­pias­sa voi mer­ki­tä jo sei­so­mis­ta uudel­la maa­pe­räl­lä ja ongel­mien pois­tu­mis­ta. Sil­leen jät­tä­mi­sen tai niin sano­tun puh­taan psy­koa­na­lyy­sin kan­nal­ta oirei­den pois­tu­mi­nen ei ole kui­ten­kaan teo­reet­ti­nen vält­tä­mät­tö­myys tai edes mah­dol­lis­ta (Lesche 1971). Entä jos puhu­mi­nen ei ole­kaan se poti­laan ”jut­tu”? Sal­lim­me­ko poti­laan olla hil­jaa, puhu­mat­ta ja mah­dol­li­ses­ti syr­jäy­tyä esi­mer­kik­si mutis­min koh­dal­la, jos hän on urau­tu­nees­sa puhu­mat­to­muu­des­saan tyy­ty­väi­nen ja yksi­näi­syy­des­sään onnel­li­nen? Täl­löin poti­laan puhu­mat­to­muus voi olla löy­ty­nyt tie­noo ja maa­pe­rä, esi­mer­kik­si hyvin var­hai­nen sel­viy­ty­mis­kei­no ja sisäis­ty­nyt tapa olla ihmi­se­nä maa­il­mas­sa. Jos ihmi­nen ei sisäi­ses­ti halua tai voi muut­tua osit­tain vaik­ka orgaa­ni­sis­ta syis­tä, hyvin var­hai­sis­ta trau­mois­ta ja nii­den mukai­ses­ta raken­tu­mi­ses­ta, voi olla tyy­ty­mi­nen yhdes­sä saa­vu­tet­tuun ymmär­ryk­seen, jol­loin on yri­tet­tä­vä sopeu­tua ole­mas­sa ole­vaan, mitä ei ehkä voi enää jäl­ki­kä­teen muut­taa tai ymmär­tää. (Alan­ne 2016.)

Tera­peut­ti voi jou­tua eet­ti­ses­ti poh­ti­maan, onko hoi­don jatka­mi­sel­le edel­ly­tyk­siä, voi­ko aut­taa enem­pää ulkoi­ses­ti tar­kas­tel­tu­na vai­keis­ta ongel­mis­ta kär­si­vää poti­las­ta, joka ei esi­mer­kik­si itse koe var­si­nai­ses­ti kär­si­vän­sä. Jos­kus tera­peu­tin on tyy­dyt­tä­vä jo saa­vu­tet­tuun jon­kin­lai­seen tasa­pai­noon ja ymmär­ryk­seen poti­laan asiois­sa, kos­ka vaik­ka tera­peut­ti haluai­si aut­taa par­haim­pien tai­to­jen­sa mukaan, kaik­ki poti­laat eivät elä­män­ti­lan­teen­sa vuok­si ole aina autet­ta­vis­sa. Tämä voi tar­koit­taa esi­mer­kik­si per­heo­lo­suh­teis­ta joh­tu­via syi­tä lap­sen koh­dal­la ja aikui­sen kan­nal­ta jo sai­ra­se­läk­keel­lä ole­mis­ta. Tera­pian tavoit­teet vai­keim­mis­sa ongel­mis­sa voi­vat läh­tö­koh­tai­ses­ti olla täl­löin rajat­tuja ongel­mien lie­vit­tä­mi­seen, mie­len­ter­vey­den yllä­pi­tä­mi­seen ja elä­män­laa­dun paran­ta­mi­seen.

Psy­ko­te­ra­pia­työs­ken­te­lyyn vai­kut­ta­vat tie­don int­res­sit

Jos­kus psy­ko­te­ra­peut­ti voi huo­ma­ta omien työs­ken­te­ly­me­ne­tel­mien­sä riit­tä­mät­tö­myy­den lisä­avun saa­mi­sek­si ja jou­tua miet­ti­mään mui­ta mah­dol­li­sia aut­ta­mi­sen kei­noja poti­laan kun­tou­tu­mi­sen tuke­mi­sek­si ja ete­ne­mi­sek­si. Ide­aa­li­sen hoi­dol­li­sen psy­ko­te­ra­peut­ti­sen lop­pu­tu­lok­sen saa­vut­ta­mi­nen, kai­kis­ta oireis­ta vapau­tu­mi­nen, poti­laan täy­del­li­nen muut­tu­mi­nen, voi olla jois­sa­kin vai­keis­sa psyyk­ki­sis­sä ongel­mis­sa mah­do­ton­ta tera­pian jun­na­tes­sa pai­kal­laan. Täl­löin kysees­sä voi olla myös tera­peu­tin kyke­ne­mät­tö­myys syys­tä tai toi­ses­ta näh­dä poti­laan tilan­net­ta ja omia rajal­li­sia aut­ta­mi­sen mah­dol­li­suuk­si­aan. Ide­aa­li­nen halu aut­taa ja ymmär­tää inhi­mil­li­si­nä syi­nä voi­vat estää näke­mäs­tä totuut­ta, jol­loin sil­leen jät­tä­mi­nen tera­peu­tin oma­na men­taa­li­se­na pro­ses­si­na, sisäis­ten ja ulkois­ten koke­musten, havain­to­jen ja val­mii­den käsi­tys­ten sul­keis­ta­mi­nen, voi aut­taa löy­tä­mään uusia näkö­kul­mia, miten ede­tä. Psy­ko­dy­naa­mi­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa tämä tar­koit­taa omien trans­fe­rens­si- ja vas­tat­rans­fe­rens­si­tun­tei­den tar­kas­te­lua sekä tar­vit­taes­sa ulko­puo­lis­ta työ­noh­jaus­ta uupu­mi­sen vält­tä­mi­sek­si ja uusien lähes­ty­mis­ta­po­jen löy­tä­mi­sek­si. Työ­noh­jaus, tie­teel­li­nen tut­ki­mus, lää­ke­tie­teel­li­nen ja psy­ko­lo­gi­nen tie­to sekä psy­ko­te­ra­peut­ti­nen klii­ni­nen teo­ria, voi­vat toi­mia kart­ta­na ja apu­vä­li­nei­nä, jot­ka aut­ta­vat sekä tera­peut­tia että poti­las­ta ymmär­tä­mään poti­laan ongel­mia. Hyvä on kui­ten­kin tun­nis­taa täl­löin psy­ko­te­ra­pias­sa ole­van kyse Haber­ma­sin (1968) mää­rit­te­le­mäs­tä tie­teen tek­nil­li­ses­tä tie­don int­res­sis­tä, jol­le on tyy­pil­lis­tä esi­mer­kik­si talou­del­li­nen hyö­ty­ajat­te­lu.

Psy­koa­na­lyyt­ti­sen työs­ken­te­lyn tie­don int­res­si on Haber­ma­sin mukaan his­to­rial­lis-her­me­neut­ti­se­na käy­tän­nöl­lis­tä. Se pyr­kii uuteen tie­toon vapaut­ta­mal­la yksi­lön koke­muk­sen yhtei­sön, kult­tuu­rin ja ympä­ris­tön pai­neis­ta, kuten per­heen ja van­hem­pien vai­ku­tuk­ses­ta, joka näyt­täy­tyy sisäis­tet­tyi­nä roo­li­mal­lei­na. Psy­kiat­ri­nen ja psy­ko­lo­gi­nen diag­nos­tiik­ka, asioi­den val­miik­si mää­rit­te­ly ja sen mukai­nen hoidon/kuntoutuksen lin­jaus, perus­tuu empii­ris-ana­lyyt­ti­seen tie­tee­seen ja tek­nil­li­seen tie­don int­res­siin. Carl Leschen (1971, 219) mukaan psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa työs­ken­te­lys­sä voi olla vai­hei­ta, jol­loin tera­peut­ti jou­tuu tur­vau­tu­maan tek­nil­li­seen tie­don int­res­siin ja sen mukai­siin val­mii­siin seli­tyk­siin poti­laan oireis­ta tai tie­dos­ta­mat­to­mas­ta. Täl­lä tavoin tera­peu­tin voi olla mah­dol­lis­ta pala­ta dia­lo­giin ja poti­laan ymmär­ryk­seen eri­lais­ten hypo­tee­sien avul­la. Tera­peu­tin eri­lais­ten psy­ko­te­ra­peut­tis­ten inter­ven­tioi­den voi­daan aja­tel­la ole­van klii­ni­siä hypo­tee­seja psy­ko­te­ra­pias­sa, kuten sel­ven­tä­viä kysy­myk­siä, tul­kin­toja, tie­don anta­mi­sia, puheek­si otta­mi­sia (konfron­toin­ti) ja fokusoin­teja.

Musiik­kip­sy­ko­te­ra­pias­sa ja muis­sa luo­vis­sa tera­piois­sa musiikilliset/taiteelliset mene­tel­mät, kuten tera­peu­tin anta­ma tun­ne tee­mak­si impro­vi­saa­tiol­le, mie­li­ku­va­mat­ka, mie­li­ku­vien maa­laa­mi­nen ovat tera­peu­tin inter­ven­tioi­ta eli väli­nei­tä edis­tää poti­laan itse­tut­kis­ke­lua. Klii­ni­ses­sä impro­vi­saa­tios­sa tera­peu­tin soit­ta­mal­la tapah­tu­va imi­toin­ti, poh­jus­ta­mi­nen, tah­dis­ta­mi­nen, pei­laa­mi­nen, synk­ro­noi­mi­nen jne. ovat musii­kil­li­sia tek­nii­koi­ta, joil­la tera­peut­ti pyr­kii poti­laan ymmär­tä­mi­seen. Nii­tä voi­daan käyt­tää myös inter­ven­tioi­na sil­loin kun tera­peut­ti ei täy­sin tavoi­ta poti­laan tun­ne­ti­laa, musiik­kia ja vuo­ro­vai­ku­tusta – nii­den mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä. Täl­löin tera­peut­ti käyt­tää hyväk­si tek­nil­lis­tä tie­tout­taan musii­kis­ta ja psy­ko­te­ra­pias­ta luo­dak­seen kom­mu­ni­kaa­tio­ta ja vuo­ro­vai­ku­tusta poti­laan kans­sa. Sil­loin on kysy­mys ymmär­ryk­seen täh­tää­väs­tä pyr­ki­myk­ses­tä palaut­taa dia­lo­gi niin musii­kin kuin sanal­li­sin kei­noin esi­mer­kik­si psy­koot­ti­sen poti­laan kans­sa, jol­loin tera­peu­tin teo­ria ja käy­tän­tö poti­laan suu­rem­paan itseym­mär­ryk­seen täh­tää­vä­nä toi­min­ta­na, prak­sik­se­na, ovat sama asia (Alan­ne 2014a).

Tämä ymmär­rys ero­na selit­tä­vään tie­toon eli objek­tii­vi­seen tie­toon on itse­koet­te­le­vaa (pat­hos) siten, että tera­peut­ti tun­ne­vas­tei­den ja poti­las oman itse­ko­ke­muk­sen ja reflek­tion myö­tä löy­tä­vät ymmär­ryk­sen omis­ta tun­teis­taan, tie­dos­ta­mat­to­mas­ta ja esi­mer­kik­si poti­laan elä­män­his­to­rias­ta. Nii­den yksi­löl­li­nen hoi­dol­li­nen mer­ki­tys ei ole koke­muk­sel­li­ses­ti löy­det­tä­vis­sä val­miis­ta ”mie­len­kar­tois­ta”, psy­ko­pa­to­lo­gias­ta, klii­ni­sis­tä teo­riois­ta, tera­pia­ma­nu­aa­leis­ta tai tilas­tol­li­sis­ta tut­ki­muk­sis­ta, kos­ka ne perus­tu­vat tek­nil­li­seen tie­don int­res­siin ja sen myö­tä syn­ty­vään yleis­tet­tä­vään tie­toon. Sama kos­kee eri­lai­sia ylei­siä tai­de- ja peda­go­gi­sia opin­toja luo­vien tera­pia­me­ne­tel­mien taus­tal­la. Sinän­sä hyö­dyl­li­nen yleis­tie­to on luon­teel­taan kate­go­ris­ta, koke­musta etään­nyt­tä­vää tai tii­vis­tä­vää, eikä sel­lai­se­naan joh­da var­si­nai­seen ymmär­ryk­seen psy­ko­te­ra­pias­sa, kos­ka se on usein pin­nal­lis­ta tie­toa, vaik­ka aut­taa­kin nimeä­mään asioi­ta ja luo­maan siten kon­tak­tin todel­li­suu­teen. His­to­rial­lis-her­me­neut­ti­sen tie­teen kes­kei­nen mene­tel­mä on kri­tiik­ki, jota ilman psy­ko­te­ra­pias­sa tapah­tu­va työs­ken­te­ly tai aina­kaan mai­nit­ta­va edis­ty­mi­nen ei ole mah­dol­lis­ta tera­pia­suun­tauk­ses­ta riip­pu­mat­ta: Psy­ko­te­ra­pia, myös luo­vat tera­piat, edel­lyt­tää jon­kin­lais­ta itse­kä­si­tyk­sen eli per­soo­nal­li­sen mie­len teo­rian hen­ki­lö­koh­tais­ta tut­ki­mis­ta, kysee­na­lais­ta­mis­ta ja muut­ta­mis­ta: mitä minä olen, mitä koen, mitä ajat­te­len suh­tees­sa itseen ja Toi­seen? Poti­lai­den mani­fes­tit oireet ovat usein tie­dos­ta­mat­to­mas­ti pyr­ki­myk­siä hal­lin­taan. Todel­li­ses­sa eman­si­paa­tion saa­vut­ta­mi­ses­sa ja muu­tok­ses­sa, uuden löy­tä­mi­ses­sä hal­lin­nan sijaan, sekä tera­peu­tin että poti­laan oli­si tul­ta­va pois tut­ki­muk­sen kate­go­ri­ses­ta laa­ti­kos­ta, val­miik­si anne­tus­ta ja tuo­te­tus­ta tie­dos­ta. Täl­löin tera­peut­ti ei ope­ta eri­lais­ten mene­tel­mien avul­la, vaan poti­laan kas­va­va itseym­mär­rys mer­kit­see valis­tu­mis­ta, ei vain ulko­koh­tai­si­na puhei­na ja tekoi­na, vaan sisäi­se­nä koke­muk­se­na ja itse­reflek­tio­na. Sil­lä on vas­taa­vuut­ta poti­laan elä­män­his­to­rial­li­sis­sa ker­ros­tu­mis­sa ja käsi­tyk­se­nä Sii­tä eli tie­dos­ta­mat­to­mas­ta. (Alan­ne 2010; 2014a.)

Se mitä on ja mik­si on tule­va

Täl­lä tavoin voi avau­tua sano­jen, äänien ja musii­kin avul­la komplek­sis­ten psyyk­kis­ten ongel­mien ja raken­tei­den takaa nii­den mie­li, se miten ne ilme­ne­vät ole­mas­sao­los­sa. Sil­loin tulee usein näky­viin poti­laan maa­pe­rä, se miten ongel­mat juon­tu­vat ja liit­ty­vät toi­siin­sa. Täl­löin voi­daan tavoit­taa poti­laan per­he- ja suku­taus­ta, trau­maat­ti­set koke­muk­set, bio­lo­gi­set ja kog­ni­tii­vi­set altis­ta­vat syyt ja seu­rauk­set, jois­ta yksi­kään ei vält­tä­mät­tä itses­sään seli­tä myö­hem­piä mie­len­ter­vey­den ongel­mia ja nii­den ilme­ne­mis­tä esi­mer­kik­si skit­so­fre­nian taus­tal­la (Iso­han­ni, Löhö­nen, Tam­min­ga, Ivle­va, Kopo­nen, Tans­ka­nen ym. 2009).

Psy­ko­te­ra­pias­sa syn­ty­nyt itse­koet­tu tie­to voi kui­ten­kin aut­taa yksi­löä ymmär­tä­mään itse­ään, omaa minuu­den raken­tu­mis­taan sekä sai­ras­tu­mi­sel­le altis­ta­neil­le teki­jöi­tä elä­män­his­to­rias­saan. Tie­to sinän­sä ei kui­ten­kaan aina paran­na tai muu­ta, vaan ihmi­sen täy­tyy myös pyr­kiä toteut­ta­maan ja pys­tyä hal­lit­se­maan itse­ään elä­mäs­sä (riit­tä­vä auto­no­mia ja itseoh­jau­tu­vuus), jot­ta se oli­si tyy­dyt­tä­vää. Aina sekään ei esi­mer­kik­si iän, fyy­sis­ten sai­rauk­sien tai mui­den perus­ta­vaa laa­tua ole­vien yksi­lön omi­nai­suuk­sien vuok­si ole täy­sin mah­dol­lis­ta. Ihmi­sen voi olla tyy­ty­mi­nen sil­leen jät­tä­mi­sen näkö­kul­mas­ta sii­hen, mitä on, mil­tä maa­pe­räl­tä voi kat­soa taak­se, miten tähän on tul­tu ja miten täs­tä men­nään eteen­päin, min­ne se tie vie, min­kä ihmi­nen on valit­se­va. Psy­ko­dy­naa­mi­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa tämä edel­lyt­tää usein oirei­den ja defens­sien riit­tä­vää läpi­työs­tä­mis­tä. Täl­löin psy­ko­te­ra­pian tulos ei ole pelk­kä uusi ker­to­mus tai näkö­kul­ma itses­tä erään­lai­se­na post­mo­der­ni­na teks­ti­nä tai dia­lo­gi­na, vaan pikem­min­kin itse­koe­tel­tu elä­män­ker­to­mus. Sii­nä on koh­dat­tu omia koke­muk­sia, elä­myk­sel­li­siä muis­toja omas­ta lap­suu­des­ta, nuo­ruu­des­ta, van­hem­mis­ta ja ystä­vis­tä eri elä­män­vai­hei­ses­sa nii­hin eri tavoin liit­ty­vi­ne mah­dol­li­si­ne iloi­neen, surui­neen, ris­ti­rii­toi­neen ja kär­si­myk­si­neen. Par­haim­mas­sa tapauk­ses­sa psy­ko­te­ra­pia ja sen jäl­keen jatku­va itse­tut­kis­ke­lu erään­lai­se­na kriit­ti­se­nä teo­ria­na voi joh­taa ihmi­sen löy­tä­mi­seen ihmi­sen roo­lin takaa.

Täl­löin ihmi­nen samas­tuu omaan mie­li­ku­vaan, repre­sen­taa­tioon, itses­tään ja tulee esi­neel­lis­tä­neek­si ja kadot­ta­neek­si itsen­sä ”esi­tän, siis olen” ‑illuusioon (itseob­jek­ti­voin­ti), mikä on todel­li­suu­den har­hais­ta omis­ta­mis­ta (Alan­ne 2014a; 2017). Hei­deg­ge­rin (1959, 60–61) mukaan sil­leen jät­tä­mi­nen on lii­ket­tä, ajat­te­lua, kah­den objek­tin, ihmi­sen ja tie­noon, välil­lä. Psy­ko­te­ra­pias­sa elet­ty elä­mä itse­koe­tel­tu­na tus­ka­na ja kipu­na, mut­ta myös ilon, nau­tin­non, kau­neu­den koke­muk­si­na elä­män kes­kei­se­nä dynaa­mi­se­na ris­ti­rii­ta­na ja luo­va­na ener­gia­na, aset­tuu uuteen valoon (pat­hos).3 Kog­ni­tii­vi­sen tie­don, val­mii­den oppi­mi­sen mal­lien, skee­mo­jen, diag­nos­tis­ten luo­ki­tuk­sien ja klii­nis­ten manu­aa­lien ja nii­den aset­ta­man kehyk­sen (tut­ki­joi­den ”mus­ta laa­tik­ko”) sisäl­lä tai nii­den eris­tä­män älyl­li­sen muu­rin ulko­puo­lel­la puhut­te­lee ihmis­tä elä­mä itses­sään. Elä­mä itses­sään on lihal­lis­ta sub­jek­tii­vis­ta tie­tä­mys­tä oman itsey­den ja ruu­miil­li­suu­den läpi koet­tu­na. Ihmi­sen liik­kues­sa se on koke­muk­sel­lis­ta tie­tä­mis­tä, jos­sa koke­mus ”minä voin” ylit­tää ”minä ajat­te­len” tie­tä­myk­sen lii­kut­taes­sa­ni kät­tä­ni (Var­to 2012, 90). Se on tavoi­tet­ta­va luon­to ja elä­mä ihmi­sen, maa­pe­rän ja tie­noon repre­sen­taa­tioi­den ympä­ril­lä. Luon­to mer­kit­see ais­ti­muk­sel­lis­ta todel­li­suut­ta, ääniä, tuok­suja, puron soli­naa – ole­mas­sao­lo itses­sään väräh­te­lee ja elä­mä puhut­te­lee elä­myk­sel­li­syy­des­sä jaettu­na koke­muk­se­na (Hen­ry 1999). Suo­ma­lai­nen tun­nis­taa pak­ka­sen pure­mis­ta kas­vois­ta toi­sen koke­man kyl­myy­den ilman sano­jen välit­tä­mää tie­toa. Tun­nis­tam­me myös kär­si­myk­sen ja puut­teen risuja sel­kä­kyy­rys­sä kan­ta­van mie­hen kat­sees­sa, kos­ka olem­me jos­kus kan­ta­neet taak­kaa. Elä­myk­sel­li­nen tie­to valis­taa psy­ko­te­ra­pias­sa tera­peut­tia, asia­kas­ta ja tut­ki­jaa sii­tä, mitä toi­nen kokee, mitä asiak­kaan sanat dia­lo­gis­sa todel­la mer­kit­se­vät, jol­loin tera­peut­ti voi eläy­tyä poti­laan ase­maan ja käyt­tää omia tun­ne­vas­tei­taan empaat­ti­ses­ti kart­ta­na poti­laan ymmär­tä­mi­seen. (Alan­ne 2010; 2011; 2014a.)

Musii­kil­li­nen koke­mi­nen perus­tuu elä­myk­siin ja nii­den tuot­ta­mi­seen. Musii­kis­sa väräh­te­le­vät kate­go­ri­set tun­teet, kuten ilo, suru, viha, rak­kaus, mut­ta nii­den sisäl­lä, musii­kil­li­sen ajat­te­lun yti­mes­sä, on lii­ke. Daniel Stern (1985) on kut­su­nut vitaa­liaf­fek­teik­si kate­go­ris­ten tun­tei­den sisäl­lä ole­via tun­tei­den laa­tuja. Vau­vo­jen vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa on musii­kil­le ja tans­sil­le omi­nais­ta ilmauk­sel­lis­ta dyna­miik­kaa, jota voi­vat kuva­ta vaik­ka­pa sanat ”vau­va rie­mas­tuu”, ”vau­va parah­taa” rea­goi­mal­la äänin ja liik­kein. Äiti virit­tyy ja rea­goi omil­la tun­ne­vas­teil­laan vau­van ilmai­suun muut­ta­mal­la omaa ään­tään rau­hoit­ta­van leper­te­le­väk­si tai iloi­ses­ti kan­na­tel­len ja kat­sel­len las­ta sylis­sään. Yleen­sä tämä ”hyvin­voin­nin tans­si” ole­mas­sao­lon kans­sa sujuu äideil­tä ja ihmi­sil­tä luon­nos­taan (Tre­vart­hen & Mal­lock 2000). Niin sanal­li­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa kuin musiik­kip­sy­ko­te­ra­pias­sa voi olla vas­taa­van kal­tais­ta virit­täy­ty­mis­tä, jol­loin lii­ku­taan ja eläy­dy­tään poti­laan tun­teis­sa muka­na erään­lai­si­na poti­laan tun­ne­ko­ke­muk­sen ”täs­sä ja nyt” toi­min­nal­li­si­na tul­kin­toi­na (Ray­ner 1992; Bos­ton Chan­ge Process Stu­dy Group 2010). Niis­sä psy­ko­te­ra­peut­ti käyt­tää eläy­ty­viä mene­tel­mi­ään itse­ko­ke­muk­sen­sa lisäk­si amma­til­li­nen tie­tous apu­naan.

Musiik­kipsy­ko­te­ra­peut­ti käyt­tää kehon­soit­ti­mia ja musii­kil­li­sia instru­ment­teja virit­täy­tyäk­seen poti­laan ydin­tie­toi­suu­den alu­eel­la liik­ku­viin tun­ne­ko­ke­muk­siin. Tera­peut­ti kan­nat­te­lee soi­tol­laan ja luo huo­len­pi­toil­ma­pii­riä, jol­loin asiak­kaan tun­tei­den on mah­dol­lis­ta pur­kau­tua ja rau­hoit­tua musii­kin dynaa­mi­sis­sa muo­dois­sa, kuten äidin ja lap­sen väli­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Musii­kin äänet ilmai­se­vat ruu­miil­li­sen koke­muk­sen jän­nit­tei­tä, kuten kipua, hätää ja kau­hua, jot­ka ovat vie­lä repre­sen­toi­tu­ma­ton­ta koke­musta ydin­mi­nuu­den alu­eel­la. Musiik­kip­sy­ko­te­ra­pias­sa asiak­kaan on mah­dol­lis­ta ilmais­ta itse­ään kate­go­ris­ten tun­tei­den sanal­li­sen kuvai­lun ja ker­ron­nan ohel­la musii­kil­lis­ten tun­ne­ko­ke­mus­ten, elä­mys­ten, avul­la. Täl­löin musiik­ki voi muun­taa yksi­lön koke­musta omis­ta tun­teis­taan. Ihmi­nen voi valis­tua nii­den laa­dus­ta ja kokea siten, mil­tä aja­tuk­se­ni tun­tu­vat. Musiik­ki ja äänet ovat psy­ko­te­ra­pias­sa ana­lyyt­ti­nen kol­mas, jota tera­peut­ti ja asia­kas tut­ki­vat sekä musii­kil­li­sin että sanal­li­sin kei­noin. Täl­löin asiak­kaan ja tera­peu­tin tuot­ta­mat äänet voi­vat olla muun­tu­via objek­teja var­hai­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen eri­lai­sis­ta koke­muk­sel­li­sis­ta mie­li­hy­vää ja mie­li­pa­haa, esi­mer­kik­si tur­hau­tu­mis­ta, tuot­ta­neis­ta tilan­teis­ta. Näis­sä integroi­tu­mat­to­mis­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­sen sisäis­tyk­sis­sä musiik­ki ja äänet ovat kehi­tyk­sel­li­si­nä hyvi­nä ja pahoi­na objek­tei­na läs­nä tera­peu­tin ja asiak­kaan väli­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Näil­le koke­muk­sil­le ei ole luon­nol­li­ses­ti aina löy­det­tä­vis­sä sanoja joh­tuen nii­den var­hai­ses­ta ei-kie­lel­li­ses­tä koke­mi­ses­ta ydin­mi­nuu­den ja ‑tie­toi­suu­den alueil­la. Nämä ris­ti­rii­tai­set koke­muk­set voi­vat kui­ten­kin mie­lel­lis­tyä psy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa musii­kil­li­ses­sa toi­min­nas­sa ja vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa jäsen­ty­neem­mik­si ja hal­lit­ta­vam­mik­si koke­muk­sik­si (men­ta­li­saa­tio). Musii­kin kuun­te­lus­sa ja soit­ta­mi­ses­sa tera­pian ulko­puo­lel­la­kin voi olet­taa tapah­tu­van tie­dos­ta­ma­ton­ta psyyk­kis­tä työs­ty­mis­tä, kun esi­mer­kik­si nuo­ret kuun­te­le­vat musiik­kia, jol­loin musiik­ki on kehi­tyk­sel­li­nen objek­ti, jos­sa omia eri­lai­sia tun­tei­ta ja aja­tuk­sia käsi­tel­lään. Ne ovat mones­ti asioi­ta, jois­ta ei voi van­hem­pien tai mui­den kans­sa puhua. (Bol­las 1987; Ogden 1994; John 1996; Fona­gy, Ger­ge­ly, Jurist, Tar­get 2004; Alan­ne 2010; 2013; 2014a; 2017.)

Musiik­ki reso­noi vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­ses­ti ydin­mi­nuu­den ei-sanal­lis­ten koke­musten ohel­la myö­hem­pien itse­ko­ke­mus­ten kans­sa yksi­lön elä­män­his­to­rias­sa esi­mer­kik­si lau­luja kuun­nel­taes­sa. Musiik­kipsy­ko­te­ra­peut­ti­ses­sa työs­ken­te­lys­sä musii­kin kuun­te­lun ja mie­li­ku­va­työs­ken­te­lyn avul­la ihmi­set saat­ta­vat pala­ta het­kes­sä elä­myk­sel­li­ses­ti trau­maat­ti­siin muis­toi­hin (Alan­ne 2010; 2013). Musiik­kip­sy­ko­te­ra­pias­sa ihmi­nen voi sanal­lis­taa musii­kin herät­tä­miä muis­toja ja kokea nii­hin liit­ty­viä tun­tei­ta, kuten surua ja kiuk­kua, jol­loin tun­tei­den läpi­työs­ken­te­ly mah­dol­lis­tuu. Musii­kin kuun­te­lun ja esi­mer­kik­si lau­lu­jen teke­mi­sen avul­la ihmi­nen voi koo­ta elä­män­ta­ri­naan­sa yhdes­sä tera­peu­tin kans­sa. Vapaas­sa asso­si­aa­tios­sa musiik­kiin poti­las ker­too musii­kin herät­tä­mis­tä aja­tuk­sis­ta, tun­teis­ta ja miel­leyh­ty­mis­tä. Musiik­ki aut­taa näis­sä tilan­teis­sa elä­vöit­tä­mään koke­musta, mikä hel­pot­taa psy­ko­te­ra­peut­tis­ta läpi­työs­ken­te­lyä ja omien ris­ti­rii­tais­ten tun­tei­den, käsit­te­le­mät­tö­mien trau­mo­jen, koh­taa­mis­ta. Näin teh­des­sään musiik­ki dynaa­mi­se­na muo­to­na väräh­te­lee yksi­lön minuu­den his­to­rial­li­sis­sa raken­teis­sa muun­taen sekä tera­peu­tin että asiak­kaan tie­toi­suut­ta, vuo­ro­vai­ku­tusta ja koke­musta. Jos­kus musiik­ki ja äänet herät­tä­vät tera­pias­sa vas­tus­tus­ta, kos­ka ne liik­ku­vat trau­ma­ti­soi­tu­neel­la alu­eel­la, poti­laan maa­pe­räl­lä ja tie­nool­la, jota ei olla vie­lä val­mii­ta koh­taa­maan. (Alan­ne 2014a.)

Sil­leen jät­tä­mi­ses­sä tera­peut­ti ei pyri mani­pu­loi­maan väki­val­tai­ses­ti poti­laan koke­musta, vaan odot­taa kär­si­väl­li­ses­ti, mil­loin poti­las on val­mis koh­taa­maan pel­kon­sa. Sil­loin on mah­dol­lis­ta löy­tää tie elä­män puhut­te­le­vuu­teen yksi­lön sisäi­ses­tä koke­muk­ses­ta käsin: mil­tä koke­mus näyt­tää ja kuu­los­taa? Jokin, mikä ei ole vie­lä tul­lut ehkä kos­kaan kuul­luk­si niin poti­laal­le kuin tera­peu­til­le, tulee näh­tä­väk­si ja jaetta­vak­si ilman kiel­tä­mis­tä tai tie­toi­suu­des­ta tor­ju­mis­ta. Musiik­ki psy­ko­te­ra­pias­sa ja elä­mäs­sä yleen­sä­kin voi olla tie täl­lai­siin koke­muk­siin, tie­dos­ta­mat­to­man ja ole­mas­sao­lon puhut­te­le­vuu­teen. Musii­kin lajis­ta ei voi aina etu­kä­teen tie­tää, mil­lä musii­kil­la on psy­ko­te­ra­peut­tis­ta mer­ki­tys­tä yksi­löl­le ja vas­taa­vuut­ta hänen koke­musmaa­il­maan­sa ja elä­mään­sä inhi­mil­li­sen ilmai­su­muo­to­na. Joku jos­sa­kin on koke­nut samaa, en ole yksin aja­tuk­si­ne­ni, on tai­teen maa­il­mas­sa ole­mi­sen tapa elä­män puhut­te­le­vuu­te­na ja kom­mu­ni­kaa­tio­na. Katart­ti­set koke­muk­set, jois­sa syn­tyy jotain uut­ta ymmär­rys­tä omas­ta itses­tä ja tukah­du­te­tuis­ta tun­teis­ta, todel­li­suu­des­ta ja maa­il­mas­sa ole­mi­ses­ta, voi­vat olla uuden alku niin tera­pias­sa kuin sen ulko­puo­lel­la. Sil­loin maa­pe­räs­tä voi läh­teä itä­mään kas­vun mah­dol­li­suus, mikä voi olla rau­ha, hel­po­tus, toi­von kipi­nä kär­si­väl­le, tar­vit­ta­va voi­ma elä­män­muu­tok­sel­le ja itsek­si tule­mi­sel­le.

Viit­teet


1. Kyse on myös tie­dol­li­ses­ta loh­kou­tu­mi­ses­ta, sil­lä jos musiik­kia ei ylei­ses­ti koet­tai­si posi­tii­vi­ses­ti ja sil­lä oli­si suu­ria hait­ta­vai­ku­tuk­sia, sitä tus­kin käy­tet­täi­siin kas­va­tuk­ses­sa ja arvos­tet­tai­siin kult­tuu­ris­sam­me niin pal­jon, että se on mil­tei kaik­kial­la läs­nä (tele­vi­sio, radio, elo­ku­vat, teat­te­ri, kirk­ko, ostos­kes­kuk­set ja mai­nok­set). Musii­kin posi­tii­vi­sia tun­ne-elä­myk­siä on osat­tu hyö­dyn­tää vuo­si­sa­toja eri­lai­seen vai­kut­ta­mi­seen niin hoi­dol­li­sis­sa, hen­gel­li­ses­sä kuin kau­pal­li­sis­sa tar­koi­tuk­sis­sa. Myös sen nega­tii­vi­sel­la käy­töl­lä sodis­sa ja kidu­tuk­ses­sa on pit­kät perin­teet. (Alan­ne 2010.)
2. Täs­sä en ota kan­taa tera­pia­muo­to­jen hyö­dyl­li­syy­teen ja käyt­tö­kel­poi­suu­teen, vaan esi­tän ne vain esi­merk­kei­nä talou­del­li­ses­ta, ajal­lis-rahal­li­ses­ta, ajat­te­lus­ta hoi­to­va­lin­to­jen taus­tal­la.
3. Mic­hel Hen­ryn (1988, 122) mate­ri­aa­li­sen feno­me­no­lo­gian kes­kei­nen aja­tus on, että elä­män voi­ma on jatku­va elä­myk­sel­li­nen lii­ke kär­si­myk­sen ja ilon välil­lä. Itse­ko­ke­muk­sel­li­suu­den hän näkee olen­nai­sek­si yksi­lön kas­vus­sa ja itsek­si tule­mi­ses­sa. Hänen näke­myk­ses­sään tai­de ja musiik­ki puhut­te­le­vat ais­tien (näkö ja kuu­lo) välit­tä­mäl­lä elä­myk­sel­li­syy­del­lä maa­il­mas­sa ole­mi­ses­sa (111–112).

Artik­ke­li hyväk­syt­ty 6.1.2019.

Kir­jal­li­suus

Alan­ne, Sami. (2010). Music psyc­hot­he­ra­py with refu­gee sur­vi­vors of tor­tu­re. Interpre­ta­tions of three cli­nical case stu­dies. Stu­dia Musica 44, Sibe­lius-Aka­te­mia.

Alan­ne, Sami. (2011). ”Tie­to on teh­ty kyy­ne­lis­tä” – tie­tä­mi­sen luon­ne tul­kin­nal­li­se­na pro­ses­si­na musiik­kipsy­ko­te­ra­pian tut­ki­muk­ses­sa kidu­tet­tu­jen kun­tou­tuk­ses­sa. Musiik­kikas­va­tus, 14(1), 110–114.

Alan­ne, Sami. (2013). Psy­ko­dy­naa­mi­nen musiik­kipsy­ko­te­ra­pia kidu­tuk­ses­ta trau­ma­ti­soi­tu­nei­den pako­lais­ten kans­sa: klii­ni­nen näkö­kul­ma. Psy­ko­te­ra­pia, 32(4), 264–276.

Alan­ne, Sami. (2014a). Musiik­kipsy­ko­te­ra­pia. Teo­ria ja käy­tän­tö. Acta Uni­ver­si­ta­tis Ouluen­sis, D Medica 1248.

Alan­ne, Sami. (2014b). The eth­nocul­tu­ral and psyc­ho­dy­na­mic mea­ning of music for trau­ma­tized refu­gees. Music The­ra­py Today, 10(1), 48–49. Special issue: Procee­dings of the 14. world congress of music the­ra­py Vienna/Krems, Austria July 7–12, 2014.

Alan­ne, Sami (2016). Musiik­ki ja äänet tie­nä var­hais­lap­suu­den koke­musmaa­il­maan – koke­muk­sia mutis­min psy­ko­te­ra­pias­ta. Psy­ko­te­ra­pia, 35(3), 186–195.

Alan­ne, Sami. (2017). Musii­kil­li­sen koke­muk­sen raja­pin­nat minuu­den hei­jas­ta­ji­na. Milan Kun­de­ran Nau­run ja unoh­duk­sen kir­jan avaa­mia näkö­kul­mia. Psy­ko­te­ra­pia, 36(2), 116–126.

Bol­las, Chris­top­her (1987). The sha­dow of the object. Psyc­hoa­na­ly­sis of the unt­hought known. New York: Colum­bia Uni­ver­si­ty Press.

Bos­ton Chan­ge Process Stu­dy Group (2010). Chan­ge in psyc­hot­he­ra­py: A uni­fying para­digm. New York: W. W. Nor­ton.

De Bac­ker, Jos & Sut­ton, Julie (toim.) (2014). The music in music the­ra­py. Psyc­ho­dy­na­mic music the­ra­py in Euro­pe: Cli­nical, theo­re­tical and research approac­hes. Phi­la­delp­hia: Jes­sica Kings­ley Publis­hers.

Fona­gy, Peter, Ger­ge­ly, Györ­gy, Jurist, Elliot L. & Tar­get, Mary (2004). Affect regu­la­tion, men­ta­liza­tion and the deve­lop­ment of the self. Lon­don: Kar­nac.

Haber­mas, Jür­gen. (1968/1981). Know­led­ge and human inte­rests. Toi­nen lai­tos. Lon­don: Hei­ne­mann.

Haber­mas, Jür­gen. (1971/2004). Theo­ry and prac­tice. Cam­brid­ge: Poli­ty Press.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1927/2000). Ole­mi­nen ja aika. Suom. Rei­jo Kupiai­nen. Tam­pe­re: Osuus­kun­ta Vas­ta­pai­no.

Hei­deg­ger, Mar­tin (1959/2002). Sil­leen jät­tä­mi­nen. Suom. Rei­jo Kupiai­nen. niin & näin leh­den filo­so­fi­nen jul­kai­susarja. Tam­pe­re: 23º45.

Hen­ry, Mic­hel (1988/2009). See­ing the invi­sible. On Kan­dins­ky. Lon­don: Con­ti­nuum.

Hen­ry, Mic­hel (1999). Mate­rial phe­no­me­no­lo­gy and lan­gua­ge (or, pat­hos and lan­gua­ge). Con­ti­nen­tal Phi­lo­sop­hy Review, 32, 343–365.

Kle­mo­la, Timo (2004). Tai­don filo­so­fia – filo­so­fian tai­to. Tam­pe­re: Tam­pe­re Uni­ver­si­ty Press.

Iso­han­ni, Mat­ti, Löhö­nen, Johan­na, Tam­min­ga Carol, Ivle­va, Ele­na, Kopo­nen, Han­nu, Tans­ka­nen, Päi­vik­ki ym. (2009). Deve­lop­men­tal pathways of schizoph­re­nia: a sys­tem theo­re­tical view and pro­po­sal of a sys­tem model. Psyc­hiat­ria Fen­nica, 40, 14–32.

Jaffee Nagel, Julie (2013). Melo­dies of the mind. Con­nec­tions between psyc­hoa­na­ly­sis and music. Lon­don: Rout­led­ge.

John, David (1996). The the­ra­peu­tic rela­tions­hip in music the­ra­py as a tool in the treat­ment of psyc­ho­ses. Teok­ses­sa Wigram, Tony, Sapers­ton, Bruce & West, Robert (toim.), The art & science of music the­ra­py: A hand­book (157–166). Ams­ter­dam: Harwood Aca­de­mic Publis­hers.

Leh­to­nen, Kim­mo (2007). Musii­kin sym­bo­li­set ulot­tu­vuu­det. Suo­men musiik­kitera­piayh­dis­tys r.y.

Lesche, Carl (1971/1978). Psy­koa­na­lyy­sin tie­teen­teo­ri­aa. Teok­ses­sa Ala­nen, Yrjö & Täh­kä, Veik­ko (toim.), Psy­koa­na­lyy­sin ja psy­ko­te­ra­pian suun­tauk­sia (211–230). Espoo: Weilin+Göös.

Mac­do­nald, Ray­mond, Kreutz, Gun­ter & Mitc­hell, Lau­ra (toim.) (2013). Music, health, & well­being. Oxford: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Miran­da, Dave, Gaudreau, Pat­rick, Debros­se, Régi­ne, Morizot, Julien & Kir­mayer, Lau­rence J. (2013). Music lis­te­ning and men­tal health: varia­tions on inter­na­lizing psyc­ho­pat­ho­lo­gy. Teok­ses­sa Mac­do­nald, Ray­mond, Kreutz, Gun­ter & Mitc­hell, Lau­ra (toim.), Music, health, & well­being (513–529). Oxford: Oxford Uni­ver­si­ty Press.

Ogden, Tho­mas H. (1994). Sub­jects of ana­ly­sis. Lon­don: Kar­nac.

Ray­ner, Eric (1992). Matc­hing, attu­ne­ment and the psyc­hoa­na­ly­tic dia­lo­gue. Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­ho-Ana­ly­sis, 73, 39–54.

Ruud, Even (2010). Music the­ra­py: A pers­pec­ti­ve from the huma­ni­ties. Gil­sum, NH: Barce­lo­na Publis­hers.

Stern, Daniel N. (1985/2004). The inter­per­so­nal world of the infant. A view from psyc­hoa­na­ly­sis and deve­lop­men­tal psyc­ho­lo­gy. Lon­don: Kar­nac.

Ter­vo, Juk­ka (2016). Ketä rakas­tam­me kun rakas­tam­me Elvis­tä. Artik­ke­lei­ta nuo­ruusiän luo­vuu­des­ta ja tuhoa­vuu­des­ta. Hel­sin­ki: Books on Demand.

Tre­vart­hen, Colwyn (2011). What it is like to be a per­son who knows not­hing? Defi­ning the acti­ve inter­sub­jec­ti­ve mind of a new born human being. Infant and Child Deve­lop­ment, 20, 119–135.

Tre­vart­hen, Colwyn & Mal­loch, Step­hen N. (2000). The dance of well­being: defi­ning the musical the­ra­peu­tic effect. Nor­dic Jour­nal of Music The­ra­py, 9(2), 3–17.

Var­to, Juha (2012). A dance with the world. Towards an onto­lo­gy of sin­gu­la­ri­ty. Aal­to Uni­ver­si­ty publica­tion series. Art + design + arc­hi­tec­tu­re 6/2012.