Johannes Myyrä: Mu(i)stelmia

Vii­me vuo­den Nobel-kir­jai­li­ja Kazuo Ishi­gu­ro (2016) poh­tii hie­nos­sa runol­li­ses­sa romaa­nis­saan Hau­dat­tu jät­ti­läi­nen, onko parem­pi muis­taa vai unoh­taa: Tuot­ta­vat­ko muis­te­le­mat vain uusia mus­tel­mia? Suo­mi muis­te­lee tänä vuon­na näyt­tä­väs­ti sata vuot­ta sit­ten käy­mään­sä sisäl­lis­so­taa, ja joi­den­kin mie­les­tä sen kau­hu­jen tuo­mi­nen kes­kus­te­luun vain lisää nykyis­tä jakau­tu­mis­ta ”kan­saan” ja ”eliit­tiin”.

The­ra­peias­sa­kin on muis­te­lu­jen aika juh­lit­taes­sa sää­tiön 60-vuo­tis­ta toi­min­taa Suo­men ensim­mäi­se­nä psy­koa­na­lyy­sin ja psy­koa­na­lyyt­ti­sen tera­pian kou­lut­ta­ja­na ja tun­ne­tuk­si teki­jä­nä. Pio­nee­reil­le palaa­vat var­maan mie­leen psy­koa­na­lyy­sin herät­tä­mä vas­tus­tus, jol­la on pit­kät kan­sain­vä­li­set perin­teet Freu­din ajois­ta alkaen. Esko Kle­me­lä (2011) poh­ti vii­saas­sa pää­kir­joi­tuk­ses­saan, ”mik­si psy­koa­na­lyy­si ei näy­tä menes­ty­vän nykyi­ses­sä mark­ki­na­ti­lan­tees­sa”, jos­sa ”näyt­töön perus­tu­vat” käy­pä­hoi­to­suo­si­tuk­set usein ”unoh­ta­vat” psy­koa­na­lyyt­ti­sen tera­pian. Jul­ki­sen ter­vey­den­hoi­don puo­lel­la psy­koa­na­lyyt­ti­set tera­peu­tit eivät enää jak­sa tais­tel­la pai­kas­taan vaan siir­ty­vät yksi­tyis­te­ra­peu­teik­si odot­ta­maan kau­hul­la, mitä mah­dol­li­nen sote-uudis­tus tulee mer­kit­se­mään. Käy­kö meil­le kuten ruot­sa­lai­sil­le kol­le­goil­le? Psy­koa­na­lyyt­ti­nen ajat­te­lu on alus­ta alkaen herät­tä­nyt vas­tus­tus­ta, ”kos­ka se ei edus­ta tie­tä­mis­tä vaan pikem­min­kin ei-tie­tä­mi­sen sie­tä­mis­tä”. Sel­lai­se­na se uhkaa nar­sis­tis­ta elä­män­hal­lin­ta­pyr­ki­mys­täm­me. Eipä ole­kaan ihme, että vain har­vat hakeu­tu­vat enää kou­lu­tuk­siin.

Vas­tus­tus naa­mioi­daan nykyi­sin tie­teel­li­sek­si näy­tök­si, joka vii­leän objek­tii­vi­ses­ti pys­tyy osoit­ta­maan psy­koa­na­lyyt­ti­sen tera­pian tehot­to­muu­den mui­hin tera­pia­suun­tauk­siin ver­rat­tu­na. Mut­ta ei kes­kus­te­lu nyky­ään­kään aina asial­li­se­na pysy. Éli­sa­beth Rou­di­nesco (2017) on kerän­nyt rak­kaus­sa­na­kir­jaan­sa koko jou­kon psy­koa­na­lyy­siin ja psy­koa­na­lyy­tik­koi­hin koh­dis­tet­tu­ja her­jo­ja. Ne eivät suin­kaan lop­pu­neet Freu­din aikaan, vaan ovat edel­leen vas­tus­ta­jien perus­kau­raa, joka on levin­nyt jo someen­kin. Pier­re Guiraud’n (1975) mie­les­tä her­ja on aina ilmaus tur­hau­tu­mi­seen perus­tu­vas­ta tehot­to­mas­ta ja tyy­dyt­tä­mät­tö­mäs­tä val­lan­ha­lus­ta. Täs­sä muu­ta­ma näy­te vii­me vuo­sien puheen­vuo­rois­ta:

”Psy­koa­na­lyy­si on kuin scien­to­lo­gia, ihmi­nen tie­tää mil­loin ja mik­si sii­hen läh­tee mut­ta ei tie­dä, mil­loin sii­tä pää­see ja lopul­ta unoh­taa mik­si sii­hen läh­ti ja sinä aika­na häviä­vät rahat ja aja­tuk­set.” (Ano­nyy­mi net­ti­sur­faa­ja 2013.)

”Sig­mund Freud maka­si vai­mon­sa ja tämän suos­tu­muk­sel­la vai­mon­sa sisa­ren kans­sa. Sit­ten hän maka­si les­bo­tyt­tä­ren­sä kans­sa. Hän oli kokaii­ni­nar­ko­maa­ni, spi­ri­tis­ti, vapaa­muu­ra­ri. Kuten monet juu­ta­lai­set hän­kin osa­si teh­dä itses­tään spek­taak­ke­lin. Hän onnis­tui pöy­hi­mään ihmis­pas­kaa, kos­ka osa­si puhua vain sii­tä, alhai­sis­ta vie­teis­tä… Psy­koa­na­lyy­si on levin­nyt kuin virus tähän päi­vään asti.” (Ano­nyy­mi some­kes­kus­te­li­ja 2013.)

Nimet­tö­mien tais­te­li­joi­den lisäk­si her­jaa­jien kuo­roon yhty­vät myös monet arvos­te­tut tie­de­mie­het ja kir­jai­li­jat.

”Olen usein toden­nut, että nai­ses­ta, joka sor­tuu psy­koa­na­lyy­tik­ko­jen käsiin, tulee käyt­tö­kel­vo­ton. Minän raken­ta­mi­sen var­jol­la psy­koa­na­lyy­ti­kot pää­ty­vät ihmi­sen skan­daa­li­mai­seen tuhoa­mi­seen. Mis­sään tapauk­ses­sa ei pidä luot­taa psy­koa­na­lyy­tik­ko­jen käsiin jou­tu­nee­seen nai­seen. Hal­pa­mai­suus, itsek­kyys, yli­mie­li­nen type­ryys, täy­del­li­nen moraa­lin puu­te, kroo­ni­nen kyvyt­tö­myys rakas­taa. sii­nä on ana­ly­soi­dun nai­sen koko kuva.” (Mic­hel Hou­el­le­becq 2008.)

”Freu­din ansios­ta por­va­ris­ta tulee psy­ko­lo­gi­nen uhri. Se sal­lii hänen unoh­taa, että todel­li­ses­sa elä­mäs­sä hän on pro­le­ta­ri­aa­tin saa­lis­ta­ja. Psy­koa­na­lyy­si oikeut­taa siten por­va­ris­ton nuo­ren pol­ven sie­tä­mät­tö­män irs­tai­lun.” (Alain Soral 2014.)

Opin lisäk­si her­jauk­sen koh­teek­si jou­tu­vat sen edus­ta­jat:

”Jacques Lacan: tie­toi­nen hui­ja­ri, joka leik­ki Parii­sin intel­lek­tuel­li­pii­reis­sä näh­däk­seen, kuin­ka pit­käl­le voi men­nä jär­jet­tö­myyk­sis­sä ja sil­ti tul­la ote­tuk­si vaka­vas­ti.” (Noam Choms­ky 2012.)
”Rou­va Rou­di­nesco, joka oli pit­kään Rans­kan kom­mu­nis­ti­puo­lu­een sta­li­nis­ti, on säi­lyt­tä­nyt pato­lo­gi­set oireen­sa, jot­ka eivät tule kos­kaan hoi­de­tuk­si. Hän on edel­leen irs­tai­den myrk­ky­käär­mei­den ja kir­joit­ta­ja­hyee­noi­den kas­vat­ta­ja.” (Mic­hel Onfray 2010.)

Kovas­sa pai­nees­sa panet­te­lun ja juo­rui­lun koh­teek­si jou­dut­tu­aan jot­kut ana­lyy­ti­kot ovat samas­tu­neet hyök­kää­jään ja tur­vau­tu­neet her­joi­hin ad homi­nem kol­le­goi­taan koh­taan. Ernest Jone­sin ansios­ta Sán­dor Ferenczi mää­ri­tel­tiin hul­luk­si. Laca­nis­ta ker­rot­tiin toi­nen tois­taan vil­lim­piä juo­ru­ja. Mei­dän kotoi­sis­sa kil­pai­lun ja kateu­den ympy­röis­säm­me ei ole tava­ton­ta kol­le­gan lei­maa­mi­nen häi­ri­kök­si, johon tulee suh­tau­tua kuten psy­koo­si­po­ti­laa­seen. Kou­lu­tus­ryh­mis­sä han­ka­lak­si koet­tu opis­ke­lu­to­ve­ri diag­nos­ti­soi­daan ”raja­ti­lai­sek­si” tai ”nar­sis­tik­si”. Toi­sen kou­lu­tusyh­tei­sön sivuut­ta­mi­nen tai par­jaa­mi­nen kuu­luu myös vali­koi­maam­me, ellei sit­ten halu­ta samas­tua sii­hen ja sulau­tua yhdek­si mös­sök­si, kuten Ruot­sis­sa kävi. Ero ja eri­lai­suus eivät ole eri­tyi­sen arvos­tet­tu­ja suo­ma­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa. Mikään vie­ras­han ei ole meil­le inhi­mil­lis­tä. Rans­kas­sa on 32 yhtei­söä jot­ka eivät kuu­lu IPA:an ja 2 sii­hen kuu­lu­vaa yhdis­tys­tä (Rou­di­nesco 1993). Siel­lä eri­lai­suus näh­dään rik­kau­te­na.

 

Esko Kle­me­län (2011) mie­les­tä tar­vit­sem­me ”raken­tei­ta, jot­ka mah­dol­lis­ta­vat psy­koa­na­lyyt­tis­ten ase­tel­mien poh­ti­mis­ta, vas­tus­tuk­sen yhteis­tä työs­tä­mis­tä, teo­rioi­den kir­kas­ta­mis­ta ja vuo­ro­vai­ku­tuk­sen kehit­tä­mis­tä yhteis­kun­nas­sa”. Nii­tä­kö on vii­meis­ten kuu­den vuo­den aika­na syn­ty­nyt?

Ishi­gu­ro päät­tää romaa­nin­sa koh­taan, jos­sa vai­e­tut salai­suu­det ovat tul­leet kes­kus­te­luun unoh­duk­sen sumun häl­vet­tyä:

”Sano minul­le, prin­ses­sa”, kuu­len mie­hen sano­van. ”Olet­ko iloi­nen sii­tä, että sumu häl­ve­nee?”
”Se saat­taa tuo­da kau­hu­ja tähän maa­han. Mut­ta mei­dän kan­nal­tam­me se häl­ve­nee juu­ri para­hik­si.”
”Tuli vain mie­lee­ni, prin­ses­sa. Onko mah­dol­lis­ta, että rak­kau­tem­me ei oli­si vuo­sien mit­taan vah­vis­tu­nut näin lujak­si, jos sumu ei oli­si vie­nyt meil­tä sitä min­kä vei? Ehkä van­hat haa­vat para­ni­vat sen takia.” (Ishi­gu­ro 2016, 377.)

 

Johan­nes Myy­rä

 

Kir­jal­li­suus

 

Gui­raud, Pier­re (1975). Les gros mots. Que sais-je? Paris: PUF.

Ishi­gu­ro, Kazuo (2016). Hau­dat­tu jät­ti­läi­nen. Suom. Hele­ne Bützow. Hel­sin­ki: Tam­mi.

Kle­me­lä, Esko (2011). Pää­kir­joi­tus: Val­ta, voi­ma ja …psy­koa­na­lyy­si. Psy­ko­te­ra­pia, 30(1), 1–3.

Rou­di­nesco, Éli­sa­beth (1993). Jacques Lacan: Esquis­se de une vie, his­toi­re d’un systè­me de pensée. Paris: Fay­ard.

Rou­di­nesco, Éli­sa­beth (2017). Dic­tion­nai­re amou­reux de la psyc­ha­na­ly­se. Paris: Plon.