Harri Virtanen Psykoanalyysi, menestyminen ja kitaransoiton taito

John Fahey oli yksi maa­il­man par­hais­ta kita­ris­teis­ta. Hän soit­ti folk-musiik­kia ja blue­sia metal­li­kie­li­sel­lä akus­ti­sel­la kita­ral­la. Fahey yhdis­te­li oma­pe­räi­ses­ti eri musiik­ki­tyy­le­jä, ja hän sai kita­ran kuu­los­ta­maan koko­nai­sel­ta orkes­te­ril­ta. Hänen musiik­ki­aan on kuvat­tu medi­ta­tii­vi­sek­si ja trans­for­ma­tii­vi­sek­si. Se suun­tau­tui van­haan, outoon ja pri­mi­tii­vi­seen, ja tutuis­ta blues­sä­vel­mis­tä Fahey loih­ti esiin jota­kin ennen kuu­le­ma­ton­ta. Lukuis­ten levy­tys­ten jou­kos­sa on muu­ta­ma jou­lu­le­vy, jois­ta tuli myyn­ti­me­nes­tyk­siä, ja Fahey onnis­tui paik­kaa­maan niil­lä sur­ke­aa talout­taan. Fahey­ta kuva­taan lii­an mys­ti­sek­si mei­dän ajal­lem­me (Guar­dian, 2017). Hän oli­kin jon­kin aikaa kiin­nos­tu­nut intia­lai­ses­ta mys­tii­kas­ta, mut­ta pää­asias­sa sen takia, että oli ihas­tu­nut gurun­sa sih­tee­riin.

 

Fahey ei arvos­ta­nut var­hai­sia töi­tään, mut­ta uran­sa lop­pu­puo­len musii­kis­ta hän sanoo, että soit­ti sitä kuin trans­sis­sa. ”Se oli juma­lais­ta ins­pi­raa­tio­ta ja avoin­ta ali­ta­jun­taa” (The Wire, 1998).

 

Ennen psy­koa­na­lyy­si­aan, jos­ta hän puhuu useis­sa haas­tat­te­luis­sa, Fahey yrit­ti tor­jua lap­suu­ten­sa trau­maat­ti­sia koke­muk­sia päih­tei­den avul­la. Hän ker­too, miten pihan poik­ki kul­ke­nut kil­pi­kon­na näyt­ti penik­sel­tä ja sai hänet tolal­taan. Mate­li­jat yhdis­tyi­vät lap­suu­den sek­su­aa­li­seen hyväk­si­käyt­töön. Niis­tä tuli osa hänen hen­ki­lö­koh­tais­ta myto­lo­gi­aan­sa, ja ne esiin­ty­vät hänen maa­lauk­sis­saan tois­tu­vas­ti. Tarun­omai­set lis­kot ovat myös hänen Tako­ma-levy­merk­kin­sä logos­sa – Tako­ma Park oli Faheyn lap­suu­den koti­paik­ka.

 

Psy­koa­na­lyy­si aut­toi hän­tä sel­viy­ty­mään men­nei­syy­den kans­sa ja luo­maan mer­ki­tyk­sel­lis­tä tari­naa sekä musii­kil­li­ses­ti että kuval­li­ses­ti. Psy­koa­na­lyy­sis­sa hän oppi myös jon­kin­lai­sen trans­si­tek­nii­kan, jota hän käyt­ti soit­taes­saan.

 

Psy­koa­na­lyyt­ti­nen menes­tys­ta­ri­na voi­si olla Freu­din aja­tus sii­tä, että psy­koa­na­lyy­si par­haim­mil­laan­kin voi muun­taa neu­root­ti­sen kär­si­myk­sen arki­päi­väi­sek­si kur­juu­dek­si – näin aina­kin Faheyn elä­mäs­sä.

Ulkoi­ses­ti Faheyl­la ei ollut jäl­jel­lä yhtään mitään vuon­na 1998, kol­me vuot­ta ennen kuo­le­maan­sa, kun The Wiren toi­mit­ta­ja tapa­si hänet ”kaoot­ti­ses­sa motel­li­huo­nees­sa”. Kui­ten­kin Fahey ker­too, että menes­tyk­sen vuo­det oli­vat itse­pe­tok­sen vuo­sia. Hän loi itsel­leen kau­niin maa­il­man ja tees­ken­te­li elä­vän­sä siel­lä. ”Mut­ta en kos­kaan tun­te­nut itseä­ni kau­niik­si. Olin hul­lu, mut­ta en ollut sii­tä tie­toi­nen. Olin surul­li­nen, yksi­näi­nen ja pelois­sa­ni.” Ne vuo­det oli­vat myös aikaa ennen psy­koa­na­lyy­sia ja yri­tys­tä unoh­taa men­nei­syy­den koke­muk­sia vii­nal­la ja lääk­keil­lä. ”Lisä­sin lau­lui­hin aina jon­kin tasa­pai­noi­sen ele­men­tin, mut­ta se oli petos­ta, en ollut tasa­pai­noi­nen.”

 

Hänen elä­mäs­sään toteu­tui monen hänen ihai­le­man­sa blues­mie­hen traa­gi­nen koh­ta­lo mel­kein iro­ni­sel­la taval­la. The Wiren haas­tat­te­lus­sa Fahey oli toi­vei­kas ja alko­ho­lis­mis­taan toi­pu­nut, mut­ta muut sai­rau­det ja rahat­to­muus vai­va­si­vat. Hän kuo­li 62-vuo­ti­aa­na sydä­men ohi­tus­leik­kauk­seen.

 

Vii­mei­si­nä vuo­si­naan Fahey maa­la­si tau­lu­ja, joi­ta myy­dään edel­leen­kin maa­il­man huu­to­kau­pois­sa. Hän kir­joit­ti pari kir­jaa lukuis­ten levy­tys­ten lisäk­si. Toi­nen on nimel­tään How blue­grass music destro­yed my life. Se on kokoel­ma essei­tä, fik­tio­ta ja omae­lä­mä­ker­taa – samal­la taval­la totun­nai­sia, ulkoi­sia mää­ri­tel­miä pake­ne­va kuin Fahey itse.

 

Mut­ta mikä saa Faheyn tari­nan näyt­tä­mään epä­on­nis­tu­mi­sel­ta? Vii­mei­set haas­tat­te­lut ovat täyn­nä vii­saut­ta eikä niis­sä ole pät­kää­kään kat­ke­ruut­ta. Fahey jät­ti jäl­keen­sä vir­tuoo­si­mais­ta, ainut­laa­tuis­ta musiik­kia, jol­la hän ei kui­ten­kaan rikas­tu­nut. Jos hän oli­si rikas­tu­nut, oli­si­ko tari­na sil­loin menes­tys­ta­ri­na? Jos hän oli­si pysy­nyt ter­vee­nä, oli­si­ko se sil­loin tari­na onnel­li­ses­ta elä­mäs­tä?

 

Arvos­tuk­sem­me menes­tys­tä, rahaa ja ter­veyt­tä koh­taan yltää lähes fasis­ti­siin ja tota­li­tää­ri­siin mit­toi­hin. Ne ovat kult­tuu­ri­ses­ti mei­hin niin iskos­tet­tu­ja, ettem­me osaa edes kysee­na­lais­taa nii­tä. Emme osaa kysee­na­lais­taa ”hyvin­voin­nin” tuhoa­via ja eriar­vois­ta­via vai­ku­tuk­sia: Jos per­hee­si ansait­see yli 80 000 euroa, kuu­lut maa­pal­lon rik­kaim­paan yhteen pro­sent­tiin ja riip­pu­mat­ta arvois­ta­si, hii­li­ja­lan­jäl­ke­si on toden­nä­köi­ses­ti niin suu­ri, ettei­vät viher­tä­vät elä­män­ta­pa­va­lin­nat sitä kor­vaa. Vau­raus on yksi luon­toa tuhoa­vim­pia teki­jöi­tä asen­teis­ta riip­pu­mat­ta. Ja kään­täen: köy­hät tuhoa­vat vähem­män ympä­ris­töään. Köy­hä elä­män­ta­pa on siis eko­lo­gi­sem­pi ja eet­ti­sem­pi. On myös tut­kit­tu, että köy­hät ovat empaat­ti­sem­pia, jous­ta­vam­pia ja kyke­ne­väi­sem­piä rat­ko­maan ihmis­ten väli­siä konflik­te­ja kuin rik­kaat.

 

Kui­ten­kin vau­ras­tu­mi­nen on kes­kei­siä län­si­mai­sia arvo­ja. Se vai­kut­taa asen­tei­siim­me nii­tä koh­taan, jot­ka eivät rikas­tu, jot­ka elä­vät tukien varas­sa, ovat työt­tö­miä tai syr­jäy­ty­nei­tä. Menes­tyk­sen ja onnel­li­suu­den mit­ta­rit ovat ulko­koh­tai­sia ja jul­mia. Sovel­lam­me nii­tä armot­to­mas­ti myös itseem­me, kun arvioim­me omaa elä­män­ta­ri­naam­me. Ne mää­rit­tä­vät elä­män­vai­hei­ta ja nor­maa­liut­ta aggres­sii­vi­sen kapeas­ti. Val­lit­se­va nor­mi ei näy­tä valin­nal­ta, sii­tä poik­kea­mi­nen näyt­tää.

 

Mil­lai­nen on psy­ko­te­ra­peut­ti­nen menes­tys­ta­ri­na? Toi­vot­ta­vas­ti se ei sisäl­lä jul­ki­lausu­mat­to­ma­na ulkois­ta menes­tys­tä, vau­raut­ta ja ydin­per­het­tä! Toi­vot­ta­vas­ti se pitää sisäl­lään laa­jem­man ja jous­ta­vam­man käsi­tyk­sen hyväs­tä elä­mäs­tä ja sen yksi­löl­li­ses­tä, eri­tyi­ses­tä toteu­tu­mi­ses­ta kol­lek­tii­vi­sis­ta vaa­ti­muk­sis­ta huo­li­mat­ta.

 

Vii­mei­sen haas­tat­te­lun­sa lopuk­si Fahey halusi nau­hoit­taa tyt­töys­tä­väl­leen C‑kasetille omaa musiik­ki­aan. ”Ali­ta­jui­ses­ti tun­nen kaik­ki kita­ran soin­nut ja ote­lau­dan äänet.”

Har­ri Vir­ta­nen