Elina Reenkola: Halu ja häpeä

Mitä häpeä on?

 

Häpeä on tus­kal­li­nen tun­ne, psy­ko­bio­lo­gi­nen affek­ti­reak­tio, joka herää usein äkil­li­ses­ti, kun ihmi­nen pal­jas­taa sisim­piä halu­jaan ja intii­me­jä rak­kau­den toi­vei­taan ja kokee, ettei kel­paa psyyk­ki­ses­ti alas­to­ma­na eikä ole ihan­tei­den­sa mukai­nen. Tukah­du­tet­tu­jen tun­tei­den kuten vihan, kateu­den, ahneu­den, itsek­kyy­den tai sadis­min pal­jas­tues­sa häpeä nos­taa pää­tään. Häpe­ää viri­ää myös, kun ihmi­nen jou­tuu nöy­ryy­te­tyk­si tai hal­vek­sun­nan koh­teek­si ja itse­tun­toa lou­ka­taan. Häpeä ilme­nee ruu­miil­li­se­na kuten punas­tu­mi­se­na, käsien täri­nä­nä tai hikoi­lu­na. Se on vas­tak­kais­ta kun­nial­le, ylpey­del­le ja tyy­ty­väi­syy­del­le.

 

Sanal­la häpeä on eri­tyi­siä mer­ki­tyk­siä suo­men kie­les­sä. Häpeä-sana poh­jaa ety­mo­lo­gi­ses­ti sanaan häpy, joka tar­koit­taa naa­raan ulkoi­sia geni­taa­le­ja. Nyky­suo­men sana­kir­jan mukaan häpy tar­koit­taa taval­li­ses­ti ”naa­raan ulko­syn­nyt­ti­miä” ja myös ”häpeän­tun­net­ta, häve­liäi­syyt­tä, kai­nout­ta”. Häpeä liit­tyy suo­men kie­les­sä lähei­ses­ti nai­seen. Koke­muk­se­na häpeä on tut­tua kum­mal­le­kin suku­puo­lel­le (Reen­ko­la 2014).
Häpeä kuu­luu ihmi­se­nä ole­mi­seen. Olem­me kaik­ki kes­ke­ne­räi­siä ja vaja­vai­sia. Häpe­ään herää­mi­nen on edel­ly­tys inhi­mil­li­sel­le toi­min­nal­le ja toi­saal­ta häpeä tuot­taa vah­vaa kär­si­mys­tä ja oirei­ta.

 

Rajoi­tun tar­kas­te­le­maan vain joi­ta­kin puo­lia häpeäs­tä. Miten häpeä liit­tyy sek­su­aa­li­seen haluun ja ruu­miil­li­suu­teen? Olen koros­ta­nut halun ja ihan­tei­den mer­ki­tys­tä häpeäs­sä (Reen­ko­la 2004; 2011; 2014). Poh­din siir­ty­mis­tä sym­bioot­ti­ses­ta rakas­ta­mi­ses­ta eril­li­seen rak­kau­teen. Käsit­te­len var­hais­ta halua ja häpe­ää, lähen­ty­mis­krii­sin häpe­ää sekä oidi­paa­lis­ta halua ja häpe­ää, eri­tyi­ses­ti nai­sel­la. Esi­tän että var­hai­sem­pi­kin häpeä jäsen­tyy uudel­leen oidi­paa­li­vai­hees­sa sisäi­sek­si konflik­tik­si.

 

Kan­nat­taa­ko poh­tia erik­seen nai­sen häpe­ää?

 

Sanal­la ”nai­nen” voi­daan tar­koit­taa aina­kin kol­mea seik­kaa:

– bio­lo­gi­nen tai ana­to­mi­nen suku­puo­li

– psy­ko­lo­gi­nen suku­puo­li-iden­ti­teet­ti, sub­jek­tii­vi­nen käsi­tys, että on tyt­tö, nai­nen

– suku­puo­li­roo­li, sosio­lo­gi­nen kon­struk­tio

Useim­mil­la ihmi­sil­lä on jo var­hain käsi­tys sii­tä, mitä suku­puol­ta hän. Kai­kil­la näin ei ole. Olem­me kaik­ki psyyk­ki­ses­ti bisek­su­aa­li­sia, kuten Freud jo aika­naan tote­si. On lisäk­si muun­su­ku­puo­li­sia, trans­su­ku­puo­li­sia ja inter­su­ku­puo­li­sia. Psyyk­ki­nen suku­puo­li-iden­ti­teet­ti on eri kuin ana­to­mi­nen suku­puo­li. Suo­men kie­les­sä ei vain ole mitään käte­viä sano­ja erot­ta­maan nii­tä toi­sis­taan, kuten englan­nis­sa sex ja gen­der.

 

Osak­si häpeä on oman­lai­sen­sa mie­hel­lä ja nai­sel­la, se ank­ku­roi­tuu ruu­miil­li­suu­teen. Ruu­mis, keho, ana­to­mi­set eri­tyi­so­mi­nai­suu­det, kuten geni­taa­lit ja ihmi­sen näil­le anta­mat mer­ki­tyk­set, ovat olen­nai­nen osa per­soo­nal­li­suut­ta. Tyt­tö antaa sisä­ti­lal­leen omia mer­ki­tyk­si­ään; se voi olla aar­re ja nau­tin­to tai rojua, tyh­jää tai vää­rän­lais­ta. Hedel­mäl­li­syy­den mah­dol­li­suus voi olla ilo tai kirous. Täs­sä käsit­te­len nais­ta, koh­dul­lis­ta hen­ki­löä ja ruu­miil­li­suu­den mer­ki­tys­tä häpeäs­sä.

 

Häpeä liit­tyy myös sii­hen, mitä nai­sel­la on, ei vain puut­tee­seen. Nai­sel­le on yleen­sä mer­ki­tyk­sel­lis­tä se, mitä hänel­lä on, ei vain se, mitä hänel­tä puut­tuu.

On sekä fal­lis­ta kastraa­tio­ah­dis­tus­ta että femi­nii­nis­tä kastraa­tio­ah­dis­tus­ta. Jäl­kim­mäi­nen tar­koit­taa nai­sen huol­ta vahin­gos­ta hänen femi­nii­ni­sil­le geni­taa­leil­leen, nii­den hedel­mäl­li­syy­del­le tai vau­val­le. Nai­sen mie­li­hy­vän ais­ti­muk­set tun­tu­vat ruu­miin sisäl­lä, näky­mät­tö­mis­sä. Niil­le on työ­läs­tä ja älyl­lis­tä pon­nis­te­lua vaa­ti­vaa muo­va­ta mie­li­ku­via ja sym­bo­le­ja. Ken­ties juu­ri täs­tä muo­dos­tuu ydin­ker­ros­tu­ma nai­sen häpeä­herk­kyy­del­le ja ‑alt­tiu­del­le?

 

Helen Block Lewis on häpeäp­sy­ko­lo­gian mer­kit­tä­vä pio­nee­ri, ”häpeän äiti”. Häpeä on hänen mukaan­sa feno­me­no­lo­gi­ses­ti erään­lai­nen sisään­päin tapah­tu­va räjäh­dys tai romah­dus, joka lamaut­taa ja pysäyt­tää (Lewis 1971). Lewis on vii­tan­nut ame­rik­ka­lai­siin tut­ki­muk­siin, joi­den mukaan nai­sel­la häpeä on ylei­sem­pää kuin mie­hil­lä. Hänen mukaan­sa se poh­jaa nai­sen ongel­mal­li­seen riip­pu­vuusalt­tiu­teen.

 

Nai­sen aivois­sa hip­po­kam­pus on kuin ele­fan­til­la, se muis­taa rii­dat ja romans­sit 10 ker­taa kau­em­min kuin mies (Brizen­di­ne 2006), samoin nöy­ryy­tyk­set.

 

Nai­sen ase­ma ja häpeä

 

Nai­nen on näh­ty mie­hen vas­ta­koh­ta­na ja ala­mai­se­na kaut­ta län­si­mai­sen ajat­te­lun his­to­rian. Nai­set ja tytöt ovat pit­kään olleet huo­nom­mas­sa ase­mas­sa, alis­tet­tui­na ja vail­la tasa-arvoi­sia oikeuk­sia mies­ten kans­sa. Nais­ta on pidet­ty vaja­vai­se­na ja hei­kom­pa­na mie­heen ver­rat­tu­na. Nai­nen on yhdis­tet­ty ruu­mii­seen, ais­tei­hin, tun­tei­siin, heik­kou­teen ja pimey­teen vas­ta­koh­ta­na mie­hi­sek­si märi­tel­lyil­le voi­mal­le, tie­toi­suu­del­le ja jär­jen valol­le. Tämä näke­mys on kas­vua­lus­taa häpeän tun­teil­le.

 

Häpeäs­tä sosi­aa­li­se­na kon­ven­tio­na on Iré­ne Matt­his (1981) kir­joit­ta­nut. Hän esit­tää, että nai­sen häpeä ei ole bio­lo­gi­ses­ti mää­räy­ty­nyt poh­jau­tuen nai­sen geni­taa­li­seen vaja­vai­suu­teen kuten Freud olet­ti (1931), vaan hei­jas­taa yhteis­kun­nan käsi­tyk­siä nai­sen huo­nom­muu­des­ta ja mie­hi­ses­tä yli­voi­mai­suu­des­ta. Hän poh­tii häpe­ää ennen kaik­kea kult­tuu­riin sidot­tu­na.

 

Var­hai­nen häpeä

 

Ihmis­lap­si syn­tyy psyyk­ki­ses­ti vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa äidin tai muun hoi­ta­jan kans­sa. Sii­nä tun­teet, kuten häpeä, syyl­li­syys, inho tai kateus eriy­ty­vät var­hai­ses­ta affek­ti­mat­rii­sis­ta. Por­ges koros­taa poly­va­gaa­li­teo­rias­saan (2011), miten vau­va pyr­kii kiin­nit­ty­mään äidin kat­see­seen tur­val­li­suut­ta etsien sosi­aa­li­sen liit­ty­mi­sen viriä­mi­sek­si alus­ta asti. Näis­sä pyr­ki­myk­sis­sä vau­va voi pet­tyä.

 

Var­hai­sin häpeä syn­tyy lap­sel­la pet­ty­myk­sis­sä äidin kans­sa vas­ta­vuo­roi­suu­den tavoit­te­lus­sa Brouce­kin (1982) sekä Iko­sen ja Rec­hard­tin (1994) mukaan. Broucek kuvaa, miten vau­va pet­tyy jo alle vuo­den ikäi­se­nä, jos ei saa vas­taus­ta kom­mu­ni­koin­tiy­ri­tyk­sil­leen. Sii­tä syn­ty­väs­tä vau­van akuu­tis­ta ahdis­tus­ti­las­ta häpeä eriy­tyy vähi­tel­len. Var­hai­nen häpeä on vie­lä var­sin jäsen­ty­mä­tön­tä häm­men­nys­tä ja jär­ky­tys­tä. Tyy­dy­tyk­sen muis­ti­jäl­ki äidin hoi­vas­ta sisäl­tää vau­val­le enig­maat­ti­sia vies­te­jä äidin sek­su­aa­li­suu­des­ta, ja näi­tä sen on mah­do­ton täy­sin ymmär­tää. Arvoi­tuk­sel­li­set vies­tit (Laplanc­he 1989) välit­ty­vät äidin kat­sees­ta, kos­ke­tuk­ses­ta ja hoi­vas­ta. Ne liit­ty­vät vau­van ero­gee­ni­siin aluei­siin, joi­ta äiti kos­ket­te­lee ja joil­la on tii­vis­tet­ty­jä mer­ki­tyk­siä. Täs­tä välit­tyy lap­sel­le vies­te­jä, mie­li­hy­vän sävyi­siä tai mie­li­pa­han sävyi­siä, jot­ka muo­vau­tu­vat hänen mie­li­ku­vik­seen omas­ta minuu­des­ta. Var­hai­set sen­su­aa­li­set koke­muk­set säi­ly­vät ruu­miin muis­tis­sa, vaik­ka eivät vie­lä saa sano­ja tai sym­bo­le­ja. Ne ilme­ne­vät toi­min­ta­na, suh­tau­tu­mi­si­na omaan ruu­mii­seen ja sävyt­tä­vät häpe­ää.

 

Häpeä sisäi­se­nä konflik­ti­na

 

Häpe­ää voi­daan tar­kas­tel­la sisäi­se­nä konflik­ti­na, jos­sa tie­tyn toi­veen tai tyy­dy­tys­tä tuot­ta­van havain­toe­lä­myk­sen toteu­tus jou­tuu ris­ti­rii­taan sisäis­ten esto­jen kans­sa. Häpeä­konflik­tin mal­lis­sa toi­veet rakas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta ja kel­paa­mi­ses­ta kariu­tu­vat sisäis­ten ver­tai­lu­jen seu­rauk­se­na. Ihmi­nen ver­tai­lee jat­ku­vas­ti minää minä-ihan­tei­siin. Kun näi­den välil­lä on jän­ni­tet­tä, viri­ää häpe­ää ja itse­tun­non ongel­mia. Seu­rauk­se­na herää häpeän sig­naa­liah­dis­tus, tie­dos­ta­mat­to­mien suo­ja­me­ka­nis­mien akti­voi­tu­mi­nen ja ne joh­ta­vat uusiin kom­pro­mis­si-muo­dos­tel­miin (Freud 1900/1968). Kui­lu omien ihan­tei­den ja minän välil­lä altis­taa häpeäl­le. Tavoit­ta­mat­to­mat ihan­teet ovat kes­kei­siä häpeäs­sä (Piers & Sin­ger 1953; Chas­se­guet-Smir­gel 1985; Wurm­ser 1994).

 

Täy­den­tä­vää näkö­kul­maa häpe­ään tuo Leon Wurm­ser (1994) kuvaa­mal­la pri­maa­ris­ta häpe­ää, jos­sa häpeän alku­mat­rii­si­na ovat nime­no­maan eril­li­syy­den lujit­tu­mi­seen ja lähen­ty­mis­krii­sin liit­ty­vät pul­mat, jot­ka koros­tu­vat lap­sel­la noin puo­li­tois­ta­vuo­ti­aas­ta alkaen. Häpeän tun­ne alkaa viri­tä sel­vem­pä­nä juu­ri lähen­ty­mis­krii­sin aika­na. Tämä kriit­ti­nen vai­he vaa­tii lap­sel­ta eri­tyi­ses­ti psyyk­kis­tä työ­tä. Lap­si on sil­loin her­käs­ti haa­voit­tu­va ja kokee hel­pos­ti, että hän ei kel­paa tai hän­tä ei rakas­te­ta pie­ne­nä, suku­puo­li­ses­ti vaja­vai­se­na ja kyvyt­tö­mä­nä ruu­miin­sa sisäl­tö­jen tai auk­ko­jen hal­lin­taan. Lap­si pyr­kii var­hain vuo­ro­tel­len eril­li­syy­teen äidis­tä ja vuo­ro­tel­len yrit­tää saa­da äitiä uudel­leen val­taan­sa ja yksey­teen. Tämä voi joh­taa joko uuteen hävet­tä­vään sym­bioot­ti­seen riip­pu­vuu­teen äidis­tä tai sil­le vas­tak­kai­seen hal­vek­su­vaan piit­taa­mat­to­muu­teen äidis­tä. Var­hai­sem­mat pet­ty­myk­set vas­ta­vuo­roi­suu­den pyr­ki­myk­sis­sä jää­vät muis­ti­jäl­ki­nä aivoi­hin ja hei­jas­tu­vat myös puo­les­taan eril­li­syy­den ongel­miin. Pri­maa­ri­sen häpeän mal­lis­sa valo­kei­laa suun­na­taan lap­sen sisäi­seen maa­il­maan ja sen ris­ti­rii­toi­hin. Lap­si tekee psyyk­kis­tä työ­tä alus­ta alkaen. Hän muok­kaa itse havain­to­jaan, tun­te­muk­si­aan, koke­muk­si­aan ja pet­ty­myk­si­ään vas­ta­vuo­roi­suu­den toi­veis­saan omal­la taval­laan ja antaa niil­le oman­lai­sia mer­ki­tyk­siä ja tekee niis­tä omia teo­rioi­taan ja fan­t­asioi­taan.

 

Ihmis­lap­si on äärim­mäi­sen avu­ton ja riip­pu­vai­nen äidin hoi­vas­ta, eikä pys­ty hal­lit­se­maan tai tyy­dyt­tä­mään viet­te­jään kuten näl­kää, mikä luo maas­toa häpeäl­le. Häpeän sisäl­lön arkaa­ise­na poh­ja­na voi­daan pitää häpeän tria­dia (Wurm­ser 1994): heik­kous, vaja­vai­suus ja kyvyt­tö­myys kehon auk­ko­jen hal­lin­taan. Taa­pe­roi­käi­sel­lä on kol­me tär­ke­ää psyyk­kis­tä mene­tys­tä eril­li­syy­den sel­ve­tes­sä. Hän luo­puu vähi­tel­len omni­po­tens­sin kuvi­tel­mas­ta, täy­del­li­syy­den illuusio väis­tyy ja hän taju­aa, että on kyvy­tön kehon auk­ko­jen hal­lin­taan.

 

Kes­kei­nen väit­tee­ni on, että lap­sen var­hai­nen häpeä jäsen­tyy vähi­tel­len sisäi­sek­si konflik­tik­si. Häpeäl­lä on laa­jem­pi psy­ko­dy­na­miik­ka kuin pet­ty­myk­set äitiin vas­ta­vuo­roi­suu­den toi­veis­sa. Häpeäs­tä ei voi syyt­tää äitiä, vas­ta­vuo­roi­suu­den puut­tees­ta, eipä isää­kään tai pat­riar­kaa­lis­ta kult­tuu­ria. Lap­sen äärim­mäi­nen avut­to­muus ja riip­pu­vuus van­hem­mis­ta, pie­nuus-komplek­si virit­tää sinän­sä häpe­ää. Tämä kär­jis­tyy oidi­paa­li­vai­hees­sa, jol­loin lap­si on riit­tä­mä­tön van­hem­man kump­pa­nik­si. Halu herät­tää häpe­ää.

 

Häpeän ulot­tu­vuuk­sia

 

Häpeä voi olla raken­ta­vaa tai tuhoa­vaa – hyvän­laa­tuis­ta tai pahan­laa­tuis­ta. Häpeä on edel­ly­tys kult­tuu­rin ja sivis­tyk­sen muo­dos­tu­mi­sel­le. Elä­män­vie­tin, Erok­sen, pal­ve­luk­ses­sa häpeä on lie­vää ja raken­ta­vaa. Häpeä kuu­luu näin ollen nor­maa­liin kehi­tyk­seen. Häpeä suo­je­lee minuut­ta ja intii­miä koke­mus­ta. Se on myös sää­te­le­vä funk­tio suo­jaa­mas­sa minuut­ta sie­tä­mät­tö­män voi­mak­kail­ta viet­ti­kii­ho­tuk­sil­ta. Häpe­ään herää­mi­nen aut­taa ihmis­tä luo­pu­maan omni­po­tens­sis­ta, hil­lit­se­mään itse­käs­tä halu­jen toteut­ta­mis­ta ja lopu­ton­ta ahneut­ta. Häpeä­mi­nen saa ihmi­sen huo­mioi­maan toi­sia ihmi­siä, huo­leh­ti­maan heis­tä ja maa­pal­lon tule­vai­suu­des­ta.

 

Pahan­laa­tui­nen häpeä lamaan­nut­taa ja joh­taa vetäy­ty­mi­seen objek­teis­ta ja äärim­mäi­se­nä itse­mur­ha-aja­tuk­siin ja ‑tekoi­hin kuo­le­man­vie­tin yllyt­tä­mä­nä. Se estää sub­jek­ti­na toi­mi­mis­ta; se hal­vaan­nut­taa, ahdis­taa ja tuot­taa syvää kär­si­mys­tä. Pahan­laa­tui­nen häpeä estää ihmis­tä ole­mas­ta oman elä­män­sä pää­hen­ki­lö. Se estää nais­ta aja­mas­ta omaa etu­aan ja puo­lus­ta­maan itse­ään, naut­ti­mas­ta sek­su­aa­li­suu­des­taan ja sen sijaan saa vai­ke­ne­maan ja lamaan­tu­maan.

 

Häpeä voi olla sisäis­tä tai ulkois­ta. Sisäi­nen häpeä viri­ää sisäi­se­nä ris­ti­rii­ta­na, kun pal­jas­tuu ihan­tei­den­sa vas­tai­sek­si esi­mer­kik­si riip­pu­vai­sek­si, osaa­mat­to­mak­si, avut­to­mak­si tai kyvyt­tö­mäk­si hal­lit­se­maan tun­tei­taan ja halu­jaan. Sisäis­tä häpe­ää voi potea yksin olles­sa, sig­naa­liah­dis­tuk­se­na, kun ihmi­nen ei tun­ne tavoit­ta­van­sa sisäi­siä ihan­tei­taan. Näin ollen ihan­teet ovat kes­kei­siä häpeän syt­ty­mi­ses­sä. Täs­tä häpeän­tun­tees­ta ei voi syyt­tää mui­ta, ei mies­tä tai van­hem­pia. Häpeä voi nos­taa pää­tään, vaik­ka pet­ty­myk­set vas­ta­vuo­roi­suu­den tavoit­te­lus­sa eivät oli­si ajan­koh­tai­sia.

 

Häpeä tar­koit­taa myös enna­koi­vaa ahdis­tus­ta vaa­ras­ta jou­tua nöy­ryy­te­tyk­si tai hal­vek­sun­nan koh­teek­si. Sisäi­nen häpeä ehkäi­see sil­loin ennal­ta jul­kis­ta nöy­ryy­tys­tä. Täs­tä pääs­tään­kin ulkoi­seen häpe­ään, joka herää häpäi­sys­tä ja nöy­ryyt­tä­mi­ses­tä tai fyy­si­sen kos­ke­mat­to­muu­den louk­kaa­mi­ses­ta. Uhrin häpeä on usein lamaan­nut­ta­vaa. Ulkoi­nen häpeä viri­ää reak­tio­na tois­ten tekoon, mut­ta se voi myös herät­tää ja tuo­da esiin sisä­syn­tyi­sen häpeän­tun­teen.

 

Sam­mak­ko meta­fo­ra­na häpeäl­le

 

Käy­tän sam­mak­koa meta­fo­ra­na häpeäl­le. Sam­mak­ko on vas­ten­mie­li­nen ja limai­nen eluk­ka, jota kukaan ei halua syliin­sä. Sam­mak­ko loik­kaa äkis­ti kuten häpeän tun­ne. Sam­mak­ko­ja voi pääs­tä suus­ta huo­maa­mat­ta. Se sym­bo­loi nai­sen geni­taa­le­ja, jot­ka ovat peh­meät ja limai­set tai mie­hen geni­taa­le­ja, jot­ka uhmaa­vat pai­no­voi­maa erek­tios­sa kuin sam­ma­kon loik­ka. Toi­saal­ta sam­mak­ko oli mui­nai­ses­sa Egyp­tis­sä arvos­tet­tu hedel­mäl­li­syy­den juma­la­tar, Heka­te. Häpeäs­sä onkin nuo molem­mat ulot­tu­vuu­det: raken­ta­va ja tuhoa­va.

 

Myy­tit ja häpeä

 

Antii­kin myy­tit käsit­te­le­vät pii­lo­ta­jun­nas­ta kum­pua­via pyr­ki­myk­siä ja ris­ti­rii­to­ja, rak­kaut­ta, vihaa, nöy­ryy­tyk­siä, kos­ton­hi­moa ja myös häpe­ää.

Aidos oli kreik­ka­lai­ses­sa myto­lo­gias­sa häpeän juma­la­tar ja samal­la kun­nioit­ta­mi­sen, nöy­ryy­den ja vaa­ti­mat­to­muu­den edus­ta­ja. Aidos esti ihmi­siä teke­mäs­tä toi­sil­le vää­rin. Täs­sä myy­tis­sä häpeä on myös raken­ta­vaa ja tar­peel­lis­ta. Neme­sis, kos­ton ja oikeu­den­mu­kai­suu­den juma­la­tar oli hänen lähei­nen kump­pa­nin­sa. Häpeä ja kos­to liit­ty­vät­kin lähei­ses­ti yhteen. Nöy­ryy­tyk­set ja häpeä-rai­vo liet­so­vat kos­ton­hi­moa. Kos­ton­hi­moi­nen rai­vo voi laan­tua vas­ta kun ihmi­nen on saa­nut kos­ke­tus­ta sen taus­tal­la ole­vaan häpe­ään. Kos­to­fan­t­asiois­sa ihmi­nen pyr­kii palaut­ta­maan nar­sis­ti­sen tasa­pai­non ja lie­vit­tä­mään häpe­ää.

 

Para­tii­si­myyt­ti ker­too eril­li­syy­teen siir­ty­mi­ses­tä sekä häpeän ja halun syn­nys­tä. Kar­ko­tus para­tii­sis­ta, sym­bioo­sis­ta, joh­taa työ­lääl­le tiel­le koh­ti sek­su­aa­li­suu­den ja halu­jen hal­tuun­ot­toa. On vain tie koh­ti eril­li­syyt­tä, jota jou­tuu psyyk­ki­sel­lä työl­lä pro­ses­soi­maan koh­ti vas­ta­vuo­roi­suut­ta. Kado­te­tun para­tii­sin ihan­ne­ti­lan ihmi­nen pyr­kii löy­tä­mään uudel­leen ihan­teis­saan.

 

Nar­kis­sos-myy­tis­sä kuvail­laan häpeä­mä­tön­tä Nar­kis­sos­ta ja häpeä­vää Ekhoa. Häpeä kie­tou­tuu itse­tun­non ongel­miin. Nar­sis­ti­sil­la häi­riöil­lä on juu­ren­sa toi­seu­den trau­man koh­taa­mi­ses­sa ja eril­li­sen iden­ti­tee­tin hal­tuun otta­mi­ses­sa. Häpeä on nar­sis­min ver­hot­tu kump­pa­ni. Olen kir­jas­sa­ni Nai­nen ja häpeä (Reen­ko­la 2014) kuvail­lut tar­kem­min Nar­kis­sos-myyt­tiä ja Oidi­pus-myyt­tiä.

 

Oidi­pus-myy­tin kään­ne­koh­ta­na on juu­ri Oidi­puk­sen herää­mi­nen häpe­ään. Häpe­ään havah­tu­mi­nen mer­kit­see toi­seu­den myön­tä­mis­tä, tois­ten huo­mioi­mis­ta, siir­ty­mis­tä kon­kreet­ti­ses­ta teos­ta sym­bo­li­seen ajat­te­luun, suku­pol­vien väli­sen eron myön­tä­mis­tä. Oidi­pus voi kään­tää kat­seen sisään­päin, sisäi­seen maa­il­maan­sa, toi­mi­mi­sen ase­mas­ta. Oidi­pus taju­aa, että hän on Lai­ok­sen ja Iokas­teen lap­si, eikä voi­kaan olla äidin puo­li­so mah­ta­vas­ti isän­sä ohit­taen. Inses­ti­kiel­to astuu voi­maan ja herät­tää pie­nuu­den ja riit­tä­mät­tö­myy­den kipeät ja hävet­tä­vät tun­teet.

 

Elekt­ra-myyt­ti (Sofokles 1986; Aisk­hy­los 1961) kuvaa tytön kol­mio­ase­tel­maa, jos­sa suh­de äitiin on täyn­nä vihaa ja äidin­mur­han toi­vei­ta ja isä on ihan­noi­tu. Elekt­ra-myyt­ti valai­see nai­sen sie­lun pimei­tä aluei­ta, nöy­ryy­tys­tä ja häpeä-rai­voa. Äiti, Kly­taim­ne­stra, on häpäis­syt ja nöy­ryyt­tä­nyt Elekt­raa pitä­mäl­lä tämän pal­ve­li­jan ase­mas­sa ja lähet­tä­nyt hänen vel­jen­sä Ores­te­sin maan­pa­koon. Kly­taim­ne­stra on mur­han­nut Aga­mem­no­nin, Elekt­ran ja Ores­te­sin isän ja juh­lii Aga­mem­no­nin kuo­le­maa ilo­juh­lin ker­ran kuu­kau­des­sa tyt­tä­ren­sä Elekt­ran surua pil­ka­ten.

 

Kly­taim­ne­stra on omis­tau­tu­nut rakas­ta­jal­leen Aigist­hok­sel­le, mut­ta ei Elekt­ral­le. Aigist­hos pää­see äidin sän­kyyn ja syliin ja saa äidin omis­tau­tu­van rak­kau­den. Elekt­ra jää nöy­ryy­tet­ty­nä syr­jään paris­kun­nan suh­tees­ta. Täyn­nä häpeä-rai­voa Elekt­ra kään­tää pie­nuu­den ja häpeän tun­teen­sa mah­ta­vak­si kos­to­voi­mak­si yllyt­täen Ores­te­sia mur­haa­maan hei­dän äitin­sä. Kos­taes­saan isän­sä kuo­le­man hän halu­aa hävit­tää äidin ja hänen kump­pa­nin­sa yhtei­sen nau­tin­non, kan­ta­näyn ja samal­la lie­vit­tää omaa nöy­ryy­tys­tään ulko­puo­li­suu­des­ta. Elekt­ral­la rak­kaus ei mie­don­na hänen mur­han­hi­mois­ta vihaan­sa, eikä osal­lis­tu­mi­nen äidin­mur­haan Ores­te­sin kans­sa lie­vi­tä hänen nöy­ryy­tys­tään. Elekt­ra jää elä­mään yksi­näi­se­nä ja synk­kä­nä.

Oidi­pus-myyt­ti ei ker­ro tytön oidi­paa­lis­ta ase­tel­maa. Kuvai­len seu­raa­vas­sa kap­pa­lees­sa Kore/­Per­sep­ho­ne-myyt­tiä, joka kuvaa sitä osu­vam­min.

 

Halu ja häpeä oidi­paa­li­vai­hees­sa

 

Oidi­paa­li­vai­he on tär­keä sol­mu­koh­ta, jos­sa lap­sen rak­kau­den toi­veet kariu­tu­vat usein häpeäl­li­si­nä. Geni­taa­lien tun­te­muk­set voi­mis­tu­vat täs­sä vai­hees­sa ja eroot­ti­set halut ilmes­ty­vät voi­mal­la lap­sen elä­mään. Lap­si alkaa miet­tiä van­hem­pien suh­teen laa­tua paris­kun­ta­na. Isän mer­ki­tys sel­ke­nee. Sek­su­aa­lis­ten halu­jen voi­mis­tu­mi­nen lisää tie­toi­suut­ta eril­li­ses­tä minuu­des­ta ja tuo tul­les­saan häpeän. Oidi­pus-komplek­si tar­koit­taa ylei­ses­ti muo­toil­tu­na lap­sen riit­tä­mät­tö­myyt­tä van­hem­pien kump­pa­nik­si ja ulko­puo­lel­le jää­mis­tä hei­dän sek­su­aa­li­ses­ta suh­tees­taan. Lap­sen koke­mus pie­nuu­des­ta, riit­tä­mät­tö­myy­des­tä ja syr­jään jää­mi­ses­tä herät­tää väis­tä­mät­tä häpe­ää. Jokai­nen lap­si koh­taa oidi­paa­li­sen kol­mio­ase­tel­man ja käsit­te­lee sen omal­la taval­laan. Hän voi esi­mer­kik­si pyr­kiä kiel­tä­mään oidi­paa­li­sen ase­tel­man ja kan­ta­näyn mer­ki­tyk­siä ja kään­tyä fal­li­seen mah­ta­vuu­teen ja kaik­ki­voi­pai­suu­teen riit­tä­mät­tö­myyt­tä lie­vit­tä­mään. Toteu­tu­nut inses­ti taas satut­taa las­ta ja tuot­taa uhrin häpe­ää.

 

Oidi­pus on alle­go­ria sil­le psyyk­ki­sel­le työl­le ja kamp­pai­lul­le, jota lap­si käy ottaes­saan hal­tuun­sa halu­jaan ja into­hi­mo­jaan ja muo­ka­tes­saan nii­tä rea­li­teet­tien vaa­ti­mus­ten mukai­sek­si. Oidi­paa­li­nen häpeä muo­dos­tuu vähi­tel­len sisäi­sek­si konflik­tik­si. Aikai­sem­pi­kin häpeä­ai­nes jäsen­tyy nyt uudel­leen konflik­tin­omai­ses­ti. Jos lap­sel­la on pal­jon var­hai­sia pet­ty­myk­siä van­hem­piin, oidi­paa­li­seen riit­tä­mät­tö­myy­teen tör­mää­mi­nen ja sen herät­tä­mä häpeä voi kehit­tyä sie­tä­mät­tö­mäk­si.

 

Tytön ja pojan oidi­paa­li­vai­he eroa­vat toi­sis­taan. Tytöl­lä on sel­vem­min kuin pojal­la kak­si rak­kau­den­koh­det­ta, äiti ja isä. Äiti on sekä tytöl­le että pojal­le yleen­sä ensim­mäi­nen rak­kau­den ja halun sekä samas­tu­mi­sen koh­de ja var­hai­sin hoi­vaa­ja. Tyt­tö siir­tyy posi­tii­vi­ses­sa oidi­paa­lia­se­tel­mas­sa rakas­ta­maan äidin lisäk­si isää, kol­mat­ta. Tämä niin sanot­tu koh­teen­siir­to on mer­ki­tyk­sel­li­nen tytön kehi­tyk­ses­sä. Rakas­tet­tu äiti, saman­lai­nen, samas­tu­mis­ten koh­de ja elin­tär­keä hoi­vaa­ja, muut­tuu samal­la tytöl­le kadeh­dit­ta­vak­si kil­pai­li­jak­si. Äitiä koh­taan herää vah­va vihan ja rak­kau­den ris­ti­rii­ta. Tämän ambi­va­lens­sin käsit­te­lys­sä tyt­tö jou­tuu teke­mään jat­ku­vaa psyyk­kis­tä työ­tä. Tyt­tö saa sel­vem­min kuin poi­ka kah­det ruk­ka­set oidi­paa­li­vai­heen rak­kau­den pyr­ki­myk­sis­sä, sekä äidil­tä että isäl­tä (Reen­ko­la 2004). Tämä koet­te­lee tytön itse­tun­toa ja nar­sis­mia ja altis­taa tyt­töä häpeäl­le. Tytöl­le on tär­ke­ää var­mis­taa rakas­te­tuk­si tule­mi­nen. Poi­ka taas on haa­voit­tu­vai­nen mie­hi­sen iden­ti­teet­tin­sä raken­ta­mi­ses­sa.

 

Tytön oidi­paa­lia­se­tel­maa onkin kut­sut­tu Per­sep­ho­ne-komplek­sik­si (Kulish & Holtz­man 2008). Kreik­ka­lai­ses­sa myy­tis­sä Kore oli äitin­sä Deme­te­rin kans­sa nii­tyl­lä poi­mi­mas­sa kuk­kia, kun mies, Mana­lan juma­la, Hades, ryös­ti ja rais­ka­si Koren ja vei mukaan Mana­laan. Zeus-isä sovit­te­li asian niin, että Kore/Persephone viet­ti osan vuot­ta, kesän, Deme­te­rin luo­na ja osan vuot­ta, tal­ven, Hadek­sen luo­na. Koren olles­sa Deme­te­rin luo­na luon­to kukois­ti hedel­mäl­li­se­nä ja Koren pala­tes­sa Hadek­sen luo oli tal­vi.

 

Eril­li­seen rak­kau­teen siir­ty­mi­nen, irtaan­tu­mi­nen äidis­tä ja samas­tu­mi­nen äitiin ker­tau­tu­vat jat­ku­va­na sykli­se­nä hei­lu­ri­liik­kee­nä. Koren ja Deme­te­rin eron ja jäl­leen­ta­paa­mi­sen vuo­rot­te­lu kuvas­taa osu­vas­ti tätä pro­ses­sia, jos­sa nai­nen uusin­taa elä­män eri vai­heis­sa samas­tu­mi­sia äitiin ja hyvää liit­toa äidin kans­sa saa­den sii­tä voi­mia.

 

Kore-myyt­ti kuvaa osu­vas­ti myös nuo­ren nai­sen häpe­ää eril­li­syy­des­tä ja sek­su­aa­li­sis­ta haluis­ta. Sek­su­aa­li­nen halu ja aktii­vi­suus on sijoi­tet­tu mie­heen, Hadek­seen. Kore pii­lot­taa ne salai­suuk­si­na Mana­lan onka­loi­hin, äidin ulot­tu­mat­to­miin. Salai­suu­det ovat tär­kei­tä nuo­ren tytön eril­li­syy­del­le ja hävet­tä­vän pii­lot­ta­mi­sek­si.

 

Tytöl­lä nega­tii­vi­nen oidi­paa­li­nen vai­he on kes­kei­nen. Sii­hen liit­ty­viä pyr­ki­myk­siä ja kai­pauk­sia on usein sivuu­tet­tu, vaik­ka pul­mat täs­sä vai­hees­sa voi­vat olla kau­as­kan­toi­sia ja voi­mis­ta­vat häpe­ää. Sii­nä tytön teh­tä­vä­nä on äitiin koh­dis­tu­van rak­kau­den ja halun eli niin sano­tun homo­sek­su­aa­li­sen libi­don yhdis­te­ly minuu­teen. Pyr­ki­myk­set olla äidin ainoa kump­pa­ni herät­tä­vät nai­sel­la her­käs­ti häpe­ää. Tytöl­le voi olla jär­ky­tys havai­ta, ettei hän ole­kaan äidin ainoa huo­mion ja hal­tioi­tu­neen kat­seen koh­de. Äiti onkin pet­tu­ri, jol­la on toi­nen rak­kau­den koh­de, isä tai muu aikui­nen kump­pa­ni. Tör­mää­mi­nen riit­tä­mät­tö­myy­teen äidil­le on toi­sil­le tytöil­le tyr­mis­tyt­tä­vää ja sie­tä­mät­tö­män hävet­tä­vää. Var­hai­sen, täy­del­li­sen ruu­miin­ku­van illuusion mene­tys ja puut­teel­li­suu­den koke­mus ovat uhkaa minuu­del­le.

 

Kan­ta­nä­ky, aja­tus van­hem­pien rakas­te­lus­ta on omi­aan jär­kyt­tä­mään tytön illuusio­ta täy­del­li­syy­des­tä tuo­den häpe­ää. Aja­tus isäs­tä, joka pys­tyy tyy­dyt­tä­mään äidin halun ja elä­vöit­tä­mään jopa masen­tu­neen äidin sek­su­aa­li­sen mie­li­hy­vän ja orgas­min tuo­ja­na, hor­jut­taa tyt­tä­ren nar­sis­tis­ta kaik­ki­voi­vuut­ta perus­teel­li­ses­ti. Näin käy var­sin­kin, jos tyt­tö ei ole saa­nut riit­tä­väs­ti tun­net­ta äidin rak­kau­des­ta eikä ole sulat­ta­nut äidin mene­tys­tä sym­bioot­ti­sen rak­kau­den koh­tee­na. Äidin fan­ta­sia hänet täy­del­li­ses­ti tyy­dyt­tä­väs­tä tyt­tä­res­tä ei sal­li tytön olla rau­has­sa pie­ni ja vaja­vai­nen. Esi­mer­kik­si suo­rit­ta­ja­nai­nen, joka yltää luo­maan häi­käi­se­viä teok­sia, saat­taa kuvail­la ole­van­sa hävet­tä­vän tyh­jä sisäl­tä.

 

Tyt­tö voi jää­dä nega­tii­vi­seen oidi­paa­li­seen vai­hee­seen tai perään­tyä sii­hen pysy­tel­len äidin, saman­lai­sen, rak­kau­den tavoit­te­lus­sa isän olles­sa etu­pääs­sä kil­pai­li­ja ja kuok­ka­vie­ras. Isän pelot­ta­vuus ja fan­t­asiat väki­val­tai­sen kan­ta­näyn vaa­ral­li­suu­des­ta äidil­le pitä­vät tyt­töä täs­sä ase­tel­mas­sa. Tytöl­le on mut­ki­kas­ta ja hävet­tä­vää äidin kai­puun eli homo­sek­su­aa­li­sen libi­don ja rak­kau­den yhdis­tä­mi­nen minuu­teen.

 

Nai­nen ja häpeä

 

Seu­raa­vas­sa poh­din nai­sen sisäis­tä häpe­ää ja sen muo­dos­tu­mis­ta kol­mes­ta näkö­kul­mas­ta: äidis­tä eriy­ty­mi­nen, sisäi­nen ris­ti­rii­ta minän ja ihan­tei­den välil­lä sekä nai­sen ana­to­mian eri­tyi­so­mi­nai­suu­det.

 

  1. Eril­li­syy­den työ­läys ja sisäk­käi­syy­den koke­mus

 

Tytön eriy­ty­mi­nen äidis­tä on eri­tyi­sen työ­läs pro­ses­si, kos­ka tyt­tö irtaan­tuu äidis­tä, saman­lai­ses­ta, samas­tu­mis­ten koh­tees­ta. Sym­bo­li­nen äidin­mur­ha äidis­tä irtaan­tu­mi­se­na ja eril­li­sen iden­ti­tee­tin muo­vaa­mi­nen ovat tytöl­le vaa­ti­va urak­ka (Reen­ko­la 2008). Äidin mene­tys sym­bioot­ti­sen rak­kau­den koh­tee­na ja siir­ty­mi­nen eril­li­seen rak­kau­teen on kes­kei­nen sol­mu­koh­ta tytön kehi­tyk­ses­sä. Se vaa­tii eri­tyis­tä psyyk­kis­tä työ­tä ja raken­ta­vaa aggres­sio­ta voi­ma­na. Minuu­den vah­va eril­li­syys ja rajo­jen sel­keys eivät ole nai­sel­le omi­nai­sin­ta. Häpeä­alt­tius herää eril­li­syy­den olles­sa hau­ras. Tämä maas­to on otol­li­nen häpeän ja häpeä­fan­t­asioi­den viriä­mi­sel­le. Sym­bo­lis­ta äidin­mur­haa tyt­tö ker­taa oidi­paa­li­vai­hees­sa, jol­loin elin­tär­keäs­tä ja rakas­te­tus­ta äidis­tä tulee myös kil­pai­li­ja. Nuo­ruusiäs­sä tämä ker­tau­tuu uudel­leen nai­sel­li­sen sek­su­aa­li­suu­den hal­tuu­no­tos­sa.

 

Toi­saal­ta tyt­tö voi säi­lyt­tää minuu­des­saan pri­maa­ri­sa­mas­tu­mi­set äitiin. Tytös­tä kas­vaa itses­tään nai­nen, Ede­nin puu­tar­ha; hänen sisäl­lään voi kas­vaa vau­va, osa­na hän­tä ja samal­la eril­li­se­nä omi­ne perin­tö­te­ki­jöi­neen. Nai­sen koke­muk­ses­sa minä ja ei-minä, ulkoi­nen ja sisäi­nen maa­il­ma sekä eril­li­syys ja ei-eril­li­syys eivät ole sel­keäs­ti ero­tet­ta­vis­sa vaan kie­tou­tu­vat eri­tyi­sel­lä taval­la toi­siin­sa: sisäk­käin. Mah­dol­li­suus sisäk­käi­syy­den koke­muk­seen hei­jas­tuu myös nai­sen psyy­keen. Mie­hel­lä sekä psyyk­ki­nen eril­li­syy­den koke­mus että ruu­miin rajat ovat sel­keäm­mät.

 

  1. Ihan­teet – kom­pas­si vai kor­set­ti

Minäi­han­teet ovat kes­kei­siä häpeäs­sä (Piers & Sin­ger 1953; Chas­se­guet-Smir­gel 1985; Wurm­ser 1994). Ne anta­vat suun­taa ja arvo­ja elä­mäl­lem­me toi­mien kom­pas­sin tavoin, osa­na yli­mi­nää. Toi­saal­ta ne ovat pai­nos­ta­van vaa­ti­via kuin kor­set­ti. Nai­sen minäi­han­teen femi­nii­ni­sen yti­men muo­dos­taa pyr­ki­mys olla itse lap­suu­des­sa mene­te­tyn äidin kal­tai­nen, täy­del­li­nen äiti-Para­tii­si. Nai­sen minäi­han­teet ovat sel­vem­min bisek­su­aa­li­sia, niis­sä pai­not­tu­vat sekä niin sano­tut fal­li­set että äidil­li­set pyr­ki­myk­set. Tämä avaa nai­sel­le mah­dol­li­suuk­sia kah­teen suun­taan ja toi­saal­ta se luo ris­ti­rii­taa ja häpe­ää, kah­del­ta suun­nal­ta. Fal­li­nen minäi­han­ne vaa­tii näyt­tä­viin suo­ri­tuk­siin opis­ke­luis­sa ja työ­elä­mäs­sä. Äidil­li­nen ihan­ne taas vaa­tii rakas­ta­maan las­ta vail­la vihaa ja omis­tau­tu­maan lap­sel­le itsen­sä toteut­ta­mi­sen ase­mas­ta. Äiti­myy­tin ja mum­mi­myy­tin vaa­ti­muk­set hei­jas­ta­vat myös nai­sen sisäi­siä ihan­tei­ta. Lisäk­si nai­sen ihan­teis­sa voi pai­not­tua kol­man­te­na pyr­ki­myk­set olla täy­del­li­sen vie­hät­tä­vä, sek­su­aa­li­ses­ti puo­leen­sa vetä­vä nai­nen, ikui­ses­ti nuo­ri ja kau­nis. Navi­goin­ti koh­ti näi­tä ihan­tei­ta on vaa­ti­vaa ja tavoit­ta­mat­to­mi­na ne altis­ta­vat häpeäl­le.

 

Tois­ten huo­mioi­mi­nen, eri­tyi­ses­ti rak­kai­den ihmis­ten, on nai­sen ihan­teis­sa tär­ke­ää, perin­tei­ses­ti. Kilt­teys, vihan hil­lin­tä, aggres­sioi­den vält­tä­mi­nen on ihan­tee­na kuin kuris­ta­va kor­set­ti, jon­ka luut ovat lii­an tiu­kal­la.

 

Rakas­tet­tu­na pysy­mi­nen on nai­sen ihan­ne ja hylä­tyk­si jou­tu­mi­nen hävet­tää. Puh­taus, hil­lin­tä, siis­teys ja hyvä tuok­su ovat niin ikään ihan­tei­ta hil­lit­tö­myy­den ja sot­kun sijaan. Pidä­tys­ky­vyn menet­tä­mi­nen on nai­sel­le kau­his­ta­va häpeä, sekä ruu­miin erit­tei­den että tun­tei­den. Nai­sen häpeä ilme­nee usein rumuu­den tun­tei­na, kau­niil­la­kin.

 

Kult­tuu­ri ja sisäi­set ihan­teet vai­kut­ta­vat kehä­mäi­ses­ti toi­siin­sa. Kun kult­tuu­rin ihan­teet muut­tu­vat, ne vai­kut­ta­vat sisäi­siin ihan­tei­siin ja nii­den muu­tos hei­jas­tuu kult­tuu­rin ja median ihan­tei­siin. Nai­sen ihan­teet ovat muut­tu­neet vii­mei­sen vii­den­kym­men vuo­den kulues­sa. Sek­si­suh­teet eivät ole poh­jois­mai­ses­sa kau­pun­ki­kult­tuu­ris­sa enää hävet­tä­viä. Puo­len­sa pitä­mi­nen, itsen­sä toteut­ta­mi­nen ja aggres­sioi­den raken­ta­va käyt­tö ovat uusia ihan­tei­ta.

 

  1. Nai­sen ruu­miin maan­tie­to; sisäk­käi­syy­den koke­mus ja hedel­mäl­li­nen sisä­ti­la

 

Minuus on alun perin ja ensi­si­jai­ses­ti ruu­miil­li­nen, pai­not­ti Freud (1923.) Tie ana­to­mias­ta psyyk­ki­siin mer­ki­tyk­siin on työ­läs, var­sin­kin nai­sel­la. Freud kiin­nit­ti huo­mio­ta suku­puol­ten väli­siin eroi­hin häpeän koke­mi­ses­sa. Hän havain­noi täs­sä koh­taa poik­keuk­sel­li­sen tar­kas­ti tytön ais­ti­muk­sia kli­to­rik­sen tun­to­herk­kyy­des­tä, mis­tä hän arve­li seu­raa­van ”häkel­lyt­tä­vää häpeän tul­vaa”. Freud ei fal­lo­sent­ri­sen nais­vi­ha­mie­li­ses­sä näke­myk­ses­sään myön­tä­nyt vagi­naa­lis­ten tun­te­mus­ten mer­ki­tys­tä tytöl­lä. Hän ei arvos­ta­nut nai­sen sisä­ti­lan mie­li­hy­vää ja aar­tei­ta, ei myös­kään ras­kau­den mer­ki­tys­tä arvok­kaa­na nai­sel­le. Freu­din näke­myk­set nai­ses­ta vain vaja­vai­se­na mie­heen ver­rat­tu­na ovat nais­ta hal­vek­su­via ja häpäi­se­viä.

 

Karen Hor­ney (1987) kysee­na­lais­ti Freu­din käsi­tyk­set penis­ka­teu­den pri­maa­ri­suu­des­ta ja pai­not­ti vagi­nan ja koh­dun mer­ki­tys­tä. Tyt­tö on myös ylpeä geni­taa­lien­sa mie­li­hy­väs­tä ja hedel­mäl­li­syy­des­tään.

 

Näky­mä­tön sisä­ti­la – run­sas vai tyh­jä?

Tytön sisä­ge­ni­taa­lit ovat pii­los­sa. Näky­mät­tö­män sisä­ti­lan, halun ja mie­li­hy­vän pai­kan muok­kaa­mi­nen mie­li­ku­vik­si ja sanoik­si vaa­tii eri­tyis­tä psyyk­kis­tä työ­tä ja älyl­lis­tä pon­nis­te­lua.

 

Tytöl­le annet­tu mas­tur­baa­tio­kiel­to kuu­luu usein: ”Älä kai­ve­le pyl­lyä­si.” Se on omi­aan vah­vis­ta­maan ruu­miin rajo­jen ja vyö­hyk­kei­den epä­mää­räi­syyt­tä. Geni­taa­lit, anaa­lia­lue ja uret­raa­li­nen alue lii­te­tään tytöl­lä sanal­li­ses­ti yhteen, pyl­lyk­si. Ulos­teet ja virt­sa yhdis­te­tään geni­taa­lei­hin. Tämä koros­taa mie­li­hy­vän yhteyt­tä likai­suu­teen ja saas­taan, häpeäl­li­seen. Mie­li­hy­vän tun­te­muk­set tytön geni­taa­li­ses­ta sisä­ti­las­ta sekoit­tu­vat anaa­lis­ten sisäl­tö­jen hai­se­viin sot­kui­hin ja herät­tä­vät kont­rol­lin menet­tä­mi­sen pel­ko­ja. Ruu­miin pidät­te­le­mät­tö­mät sisäl­löt alka­vat tun­tua hävet­tä­vil­tä. Poi­kaa taas uha­taan näky­vän eli­men, pip­pe­lin leik­kaa­mi­sel­la tai vahin­goit­tu­mi­sel­la.

 

Tyt­tö ei voi esi­tel­lä sisäi­siä geni­taa­le­jaan, ”kuk­ka­roa, koru­ra­si­aa” vai­vat­to­mas­ti kuten pojat näky­vää kik­ke­li­ään. Äidil­le ei ole luon­te­vaa ihas­tel­la tytön sisä­ge­ni­taa­le­ja, pojan kik­ke­liä, ”vesi­pys­syä” sen sijaan on. Tytön itse­tun­nol­le on tär­ke­ää saa­da van­hem­mil­ta hyväk­sy­vää pei­laus­ta eikä häpeäl­le altis­ta­vaa vähät­te­lyä, saa­ti toru­ja geni­taa­li­seu­dun pal­jas­te­lul­le tai sen sym­bo­leil­le, kuten nukel­le tai rimp­su­me­koil­le. Näky­mät­tö­män intii­min sisä­ti­lan katek­toi­mi­nen onkin tytöl­le vaa­ti­vaa. Monil­le nai­sil­le sisä­ti­la on tyh­jä ja vail­la nau­tin­toa, toi­sil­le se on run­sas ja mie­li­hy­vää tuo­va.

 

Toi­saal­ta sisim­män ver­hoa­mi­nen on nai­sel­le kes­keis­tä, samoin oman halun ja nau­tin­non salaa­mi­nen. Niin kau­an kuin eril­li­syys on hau­ras, on tar­peen suo­ja­ta sisin­tään ver­hoa­mal­la se ja sala­ta mie­li­pi­teen­sä ja nau­tin­ton­sa.

 

Koh­tu ja häpeä

Olem­me kaik­ki syn­ty­neet nai­sen koh­dus­ta. Tytöl­lä on jo pie­nes­tä pitäen näky­mä vau­vo­jen syn­nyt­tä­mi­seen äidin lail­la. Samas­tu­mi­set äitiin, saman­lai­seen lujit­ta­vat hänen nar­sis­mi­aan täs­sä koh­taa ja ovat hänen minuu­ten­sa poh­ja­kal­lio­ta. Pojas­sa tämä saat­taa herät­tää häpe­ää ja tun­net­ta vaja­vai­suu­des­ta ver­rat­tu­na nai­seen, koh­dul­li­seen. Nai­sel­ta puut­tuu penis ja mie­hel­tä koh­tu. Molem­mat ovat vaja­vai­sia toi­seen suku­puo­leen ver­rat­tu­na, mis­tä viri­ää häpe­ää. Molem­mil­la on run­sau­ten­sa ja puut­teen­sa.

 

Koh­dun psyyk­ki­nen mer­ki­tys nai­sel­le vaih­te­lee ääri­pääs­tä toi­seen. Joil­le­kin se on nai­seu­den ja hedel­mäl­li­syy­den sym­bo­li, toi­sil­le tur­ha ja häi­rit­se­vä elin. Koh­dun­pois­to on monel­le ikään­ty­väl­le nai­sel­le huo­jen­nus ja hel­po­tus, kipu­jen ja vuo­to­jen vähe­tes­sä sen myö­tä. Toi­sil­le se näis­tä huo­li­mat­ta on hävet­tä­vä mene­tys, vaik­ka ei enää lap­sia haluai­si­kaan.

 

Trans­su­ku­puo­li­sen hen­ki­lön suh­tau­tu­mis­ta koh­tuun ja häpe­ään oli­si kiin­nos­ta­va ja tär­keä tut­kia. Hän kokee elä­vän­sä vää­räs­sä ruu­miis­sa ja halu­aa kor­ja­ta geni­taa­lin­sa ja muut suku­puo­li­set tun­nus­mer­kit psyyk­kis­tä suku­puol­taan vas­taa­vak­si. Mie­his­tä­väs­sä kor­jauk­ses­sa muo­toil­laan sukue­lin­ten alue uudel­leen ja edel­ly­tyk­se­nä sil­le on ste­ri­li­saa­tio. Koh­tu pois­te­taan, vää­rän­lai­se­na.

 

Kli­to­ris

Kli­to­rik­sel­le, häpy­kie­lel­le, ei ole vie­lä­kään käy­tös­sä yleis­tä arki­kie­len nimeä. Kli­to­ris on ainoa elin, joka on pel­käs­tään mie­li­hy­vää var­ten. Äidit eivät juu­ri­kaan puhu häpy­kie­les­tä tyt­tä­ril­leen. Kli­to­rik­sen nimet­tö­myys altis­taa tytön koke­muk­sel­le, että hänen mie­li­hy­vän­sä on jotain hävet­tä­vää, rumaa ja visus­ti salat­ta­vaa. Sek­su­aa­lis­ta mie­li­hy­vää ja mas­tur­boin­tia eivät äiti eikä isä voi opet­taa tytöl­le. Mei­dän kult­tuu­ris­sam­me se oli­si ruu­miin rajo­ja rik­ko­vaa ja inses­tis­tä.

 

Jot­kut äidit käyt­tä­vät kli­to­rik­ses­ta nimi­tys­tä nap­pi tai her­ne, kuten H. C. Ander­se­nin sadus­sa Prin­ses­sa ja her­ne. Pat­jo­jen alla pii­los­sa ole­va her­ne sym­bo­loi kli­to­ris­ta, jon­ka tun­te­muk­set aito tyt­tö tun­nis­taa. Aikui­set nai­set käyt­tä­vät eri­lai­sia nimi­tyk­siä kli­to­rik­ses­ta, esim. lii­pai­sin, lau­kai­sin, nip­pu­la, napuk­ka, pik­ku koi­ra.

 

Kuu­kau­ti­set – vir­taa­va uni­ver­su­mi

Kuu­kau­tis­ve­ri on näky­vä punai­nen vies­ti ovu­laa­tios­ta ja nai­sen poten­ti­aa­lis­ta kan­taa uut­ta elä­mää sisäl­lään, hedel­mäl­li­syy­den mah­dol­li­suu­des­ta. Kuu­kau­tis­ve­ren tah­rat ovat hävet­tä­viä ja aivan toi­sel­la taval­la kuin vahin­goit­tu­mi­ses­ta tule­vat veri­tah­rat.

 

Kuu­kau­ti­siin liit­tyy monia pii­lo­ta­jui­sia mer­ki­tyk­siä, joi­ta jär­ki ja valis­tus eivät pys­ty koko­naan hävit­tä­mään. Kuu­kau­tis­ve­ri herät­tää pel­ko­ja ja häpe­ää sisä­ti­lan vahin­goit­tu­mi­ses­ta. Veren­vuo­to liit­tyy myös mui­hin ruu­miin erit­tei­siin, ulos­tei­siin ja virt­saan ja voi tun­tua hai­se­val­ta ja saas­tai­sel­ta. Kuu­kau­tis­ve­ri on yhdis­tet­ty usein vaa­ral­li­seen ja demo­ni­seen. Moni ker­too psy­ko­te­ra­pias­saan kau­hu­ko­ke­muk­sis­taan, miten kuu­kau­tis­ve­ri oli tah­ran­nut vaat­teet kes­ken kou­lu­päi­vän, rat­sas­tus­kurs­sil­la tai kesä­lei­ril­lä. He oli­si­vat halun­neet vajo­ta maan alle häpeäs­tä. Häpeän ase­mes­ta nai­nen sai­si kui­ten­kin olla ylpeä kuu­kau­tis­ve­ren ainut­laa­tui­sis­ta omi­nai­suuk­sis­ta, sii­tä löy­det­ty­jen kan­ta­so­lu­jen tau­te­ja paran­ta­vis­ta omi­nai­suuk­sis­ta (Reen­ko­la 2011).

 

Nai­sen ruu­mis on kuin vir­taa­va uni­ver­su­mi, kuo­na-ainei­den ohel­la valuu pidäk­keet­tä mui­ta­kin nes­tei­tä – kuu­kau­tis­ver­ta, äidin­mai­toa ja sikiö­vet­tä. Kehon rajat ovat jous­ta­via ja läpäi­se­vät nes­tei­tä. Häpeä liit­tyy hal­lin­nan puut­tee­seen, kuten rakon tai suo­len pidä­tys­ky­vyn mene­tys jo lap­se­na.

 

Nai­sen kehon vuo­dot ovat hävet­tä­viä, nii­tä pide­tään jopa irvok­kai­na. Lovii­san kir­kos­sa oli vuo­den­vaih­tees­sa 2017–18 näyt­te­ly, jos­sa Pau­lii­na Turak­ka Pur­ho­sen teks­tii­li­veis­tok­sis­sa oli kuvat­tu alas­ton­ta juu­ri syn­nyt­tä­nyt­tä vuo­ta­vaa nais­ta imet­tä­mäs­sä vau­vaan­sa. Tämä herät­ti run­saas­ti pahek­sun­taa ja kirk­ko­val­tuus­ton puheen­joh­ta­ja sai sii­tä tap­pouh­kauk­sen. Tau­lut ris­tiin­nau­li­tus­ta Jee­suk­ses­ta ver­ta vuo­ta­va­na sen sijaan eivät herä­tä pahek­sun­taa.

 

Häpeä­fan­t­asiat

Häpe­ään liit­tyy eri­lai­sia häpeä­fan­t­asioi­ta, tie­toi­sia ja pii­lo­ta­jui­sia. Kat­se ja kat­so­tuk­si tule­mi­nen ovat niis­sä olen­nai­sia. Niis­sä on ”sisäi­nen sil­mä”, joka arvioi ja mit­tai­lee minuut­ta, kun taas syyl­li­syy­den tun­teis­sa koh­da­taan ”sisäi­nen tuo­ma­ri”. Häpeä­fan­t­asian ”sisäi­nen sil­mä” voi olla anka­ran hal­vek­su­va ja pun­ni­ta minuu­den kevyek­si ja epä­täy­del­li­sek­si ver­rat­tu­na täy­del­li­syyt­tä vaa­ti­viin minäi­han­tei­siin. Tämä sil­mä sijoi­te­taan usein ylei­söön, kat­so­jaan, joka nau­raa tai pilk­kaa. Häpeä­fan­t­asioi­hin voi sisäl­tyä aja­tus maa­gi­ses­ta kat­sees­ta, joka pal­jas­taa yti­men tai tun­keu­tuu sin­ne. Häpeä herät­tää halun pii­lou­tua ja sala­ta hävet­tä­vää kat­seel­ta. ”Häpeän sil­mät pääs­tä­ni”, sano­taan. Sanon­nas­sa koros­tuu sil­mien ja kat­seen mer­ki­tys häpeäs­sä. Oidi­pus todel­la­kin puh­kai­si sil­män­sä häpeäs­tä. Häpeä­fan­t­asioi­hin on olen­nais­ta tutus­tua psy­ko­te­ra­pian häpeä­työs­ken­te­lys­sä.

 

Nai­sel­la häpeä­fan­t­asioi­ta saat­taa herä­tä bisek­su­aa­li­sen minäi­han­teen kum­mal­ta­kin suun­nal­ta. Nii­tä viri­ää ruu­miin eri vyö­hyk­keil­tä: on oraa­li­sia, anaa­li­sia ja uret­raa­li­sia sekä fal­li­sia fan­t­asioi­ta. Häpeä­ko­ke­muk­sia kuvaa­maan käy­te­tään usein ruu­miil­li­sia meta­fo­ria, jot­ka liit­ty­vät lap­suu­den var­hai­siin sen­so­ri­siin tun­te­muk­siin ja sek­su­aa­li­siin teo­rioi­hin ruu­miin sisä­puo­les­ta ja pin­nas­ta. Ne voi­vat olla lap­sen koke­muk­sia tai havain­to­ja van­hem­pien suh­tau­tu­mi­ses­ta tai sit­ten lap­sen pro­jek­tioi­ta omis­ta tun­teis­ta. Niis­sä on usein anaa­li­sia sisäl­tö­jä, esi­mer­kik­si hai­su­nää­tä, pas­ka­ka­sa, kak­ka­pal­lo, vas­ten­mie­li­nen, limai­nen, räkäi­nen, vuo­ta­va, tuh­ri­va. Nii­den sisäl­tö­nä voi olla kyvyt­tö­myys pidät­tää ruu­miin sisäl­tö­jä, ulos­tei­ta, virt­saa, kuu­kau­tis­vuo­toa, äidin­mai­toa tai pidä­tel­lä ja hal­li­ta tun­tei­ta, kuten vihaa tai kateut­ta. Oraa­li­sia sisäl­tö­jä ovat ahmat­ti, mais­kut­te­li­ja, irs­tai­li­ja, kan­ni­baa­li. Mui­ta sisäl­tö­jä on luke­mat­to­mia: type­rä, idioot­ti, itku­pil­li, lap­sel­li­nen, mätä, vial­li­nen, ojas­ta löy­det­ty, vaih­do­kas, ele­fant­ti, bim­bo tai type­rä blon­di. Nai­nen voi häpeä­fan­t­asiois­saan enna­koi­da ole­van­sa vihai­se­na mui­den sil­mis­sä nau­ret­ta­va kir­ku­va hys­tee­rik­ko, rää­ky­vä akka tai kau­hea ämmä. Tyt­tö voi luo­da oidi­paa­li­ses­ta ulko­puo­li­suu­des­ta eri­lai­sia omia fan­t­asioi­ta: ”Jään ulko­puo­lel­le, kos­ka olen likai­nen, kak­kai­nen ja hai­se­va” tai ”Minua ei huo­li­ta mukaan, kos­ka olen ruma ja vaja­vai­nen”, ”Vas­ta jos saan penik­sen, pää­sen ehkä mukaan”.

 

Rumuu­den tun­ne

 

Nai­sen häpeä ilme­nee usein rumuu­den tun­tee­na, kau­niil­la­kin nai­sel­la. Sen syn­tyyn vai­kut­ta­vat monet teki­jät eri vai­heis­sa: var­hai­set trau­maat­ti­set koke­muk­set äidin kans­sa; äidin ihai­le­van kat­seen vähäi­syys, vas­ta­kai­un puu­te, muut trau­mat, kuten sai­raa­la­hoi­dot, nuku­tuk­set, leik­kauk­set, sii­hen voi tul­la ainek­sia oidi­paa­li­sis­ta ruk­ka­sis­ta äidil­tä ja isäl­tä, penis-kateu­des­ta, syyl­li­syy­des­tä äidin­mur­ha­pyr­ki­myk­sien takia tai äidin voit­ta­mi­sen toi­veis­ta. Tun­ne sii­tä, että ruu­mis on ruma ja sisin mätä (Lax 1997) on tus­kal­li­nen.

 

Pik­ku­ty­töt eivät ole pel­käs­tään ”kane­lia ja soke­ria” niin kuin lorus­sa sano­taan! Pik­ku­tyt­tö voi olla äidin mie­les­sä hai­se­va kak­ka­pal­lo ja pis­sa­sot­ku, iljet­tä­vä oksen­nus­pönt­to, räkäi­nen ja limai­nen tai mais­kut­ta­va syöp­pö. Kyke­nee­kö äiti pitä­mään vau­vaa suloi­se­na hajui­neen ja sot­kui­neen­kin, kiuk­kui­se­na ja kil­ju­va­na tai nuo­ruusi­käis­tä kil­pai­lun haluis­ta ja rai­voa­vaa tyt­töä rak­kaa­na?

 

Sek­su­aa­li­suus ja häpeä

 

Freud mää­rit­te­li libi­don mas­ku­lii­ni­sek­si; femi­nii­ni­sen libi­don pos­tu­loi­vat Karen Hor­ney ja Ernest Jones. Nai­sen halu ja ais­til­li­suus on luon­teel­taan eri­lais­ta kuin mie­hen. Nai­sen libi­do on luon­teel­taan vir­taa­vaa, ren­gas­mai­ses­ti laa­je­ne­vaa; vas­taa­not­ta­mi­sen halu on aktii­vis­ta, mie­li­hy­vää tuot­ta­vaa eikä suin­kaan vain pas­sii­vis­ta, kuten jot­kut luu­le­vat. Nai­sen orgas­mi voi laa­je­ta vagi­nas­ta ja kli­to­rik­ses­ta rin­toi­hin, iho­tun­te­muk­siin ja hei­jas­tua aal­toil­len koko ruu­mii­seen.

 

Rakas­te­lus­sa ihmi­nen voi häve­tä halun­sa eri puo­lia. Orgas­ti­nen hur­mio saat­taa herät­tää kau­hu­ja minuu­den val­taa­mi­ses­ta tul­van tai myrs­kyn lail­la tai toi­sen alis­ta­mak­si jou­tu­mi­ses­ta. Sek­su­aa­li­sen kii­ho­tus, himo ja orgas­miin heit­täy­ty­mi­nen herät­tää usein häpe­ää ja pel­ko­ja hal­lin­nan menet­tä­mi­ses­tä, kuten lap­se­na kyvyt­tö­myy­des­sä pidät­tää pis­saa ja ulos­tei­ta. Monet nai­set pel­kää­vät orgas­miin heit­täy­ty­mi­sen vie­vän kuo­le­maan. Rans­kas­sa orgas­mia kut­su­taan­kin pie­nek­si kuo­le­mak­si. Toi­saal­ta nai­nen voi häve­tä orgas­min puu­tet­ta ja tees­ken­nel­lä sitä. Mas­tur­boin­ti on monel­le intii­mi salai­suus ja hävet­tä­vää.

 

On syvää tyy­dy­tys­tä tuot­ta­va koke­mus, jos kel­paa toi­sel­le oma­na itse­nään sek­su­aa­lie­lä­mäs­sä. Rakas­te­tuk­si ja halu­tuk­si tule­mi­sen koke­mus lie­vit­tää häpe­ää.

 

Äitiys ja häpeä

Äidik­si tulo kos­ket­taa nai­sen sisin­tä ydin­tä myö­ten sekä psyyk­ki­ses­ti että ruu­miil­li­ses­ti. Äitiys voi olla tyy­ty­väi­syy­den ja ylpey­den aihe, syvä ja nau­tin­nol­li­nen koke­mus, mut­ta äitiy­des­tä ja hedel­mäl­li­syy­des­tä nousee her­käs­ti myös häpe­ää monel­ta suun­nal­ta. Täy­del­li­nen äiti ei voi olla kukaan äiti­myy­tin ja omien ihan­tei­den sitä vaa­ties­sa, ja tämä lau­kai­see usein sie­tä­mä­tön­tä häpe­ää ja epä­on­nis­tu­mi­sen tun­tei­ta. Las­ten epä­on­nis­tu­mi­set kou­lus­sa ja työ­elä­mäs­sä herät­tä­vät surun ohel­la häpe­ää, puhu­mat­ta­kaan las­ten huu­mei­den käy­tös­tä tai rikok­sis­ta. Las­ten psyyk­ki­nen oirei­lu tai sai­ras­ta­mi­nen on usein syvän häpeän aihe.

Lap­set­to­muus, kes­ken­me­not, sikiön kuo­le­ma, abor­tit, ras­kau­den kompli­kaa­tiot, ime­ty­son­gel­mat ovat nai­sel­la kipei­tä ja kes­kei­siä häpeän aihei­ta.

Äiti käyt­tää häpe­ää tehok­kaas­ti kas­va­tus­kei­no­na koto­na. Päi­vä­ko­deis­sa ja hoi­to­pai­kois­sa lap­set lai­te­taan jää­hyl­le, ei enää nurk­kaan häpeä­mään. Tämä tep­sii, mut­ta jät­tää jäl­keen­sä häpeä­vän ihmi­sen. Kes­keis­tä häpeä­kas­va­tuk­ses­sa on, ettei lap­si kel­paa oma­na itse­nään, avut­to­ma­na, osaa­mat­to­ma­na ja pie­ne­nä tai mus­ta­suk­kai­se­na ja rai­voa­va­na. Lap­si ei saa ilmais­ta han­ka­lia tun­tei­taan, kuten eroah­dis­tus­ta, ikä­vää, vihaa, surua tai louk­kaan­tu­mis­ta.

Vaih­de­vuo­sis­sa nai­sen hedel­mäl­li­syys päät­tyy vähi­tel­len ja hor­mo­nien eri­tys muut­tuu toi­sen­lai­sek­si. Vaih­de­vuo­sis­sa ole­va ”ämmä” tun­tuu hävet­tä­väl­tä, vaik­ka huo­jen­ta­vaa voi­kin olla, ettei enää saa lisää vau­vo­ja.

Toi­saal­ta vaih­de­vuo­si-ikäi­nen nai­nen tun­tee vapau­tu­van­sa lap­sen­teon, kump­pa­nin etsi­mi­sen ja mies­ten vie­hät­tä­mi­sen jää­des­sä taka-alal­le. Hän on jo köm­mäh­dyk­sen­sä teh­nyt ja niis­tä sel­vin­nyt. Hänen ei enää tar­vit­se pyr­kiä ihan­tei­den täy­del­li­syy­teen.

Nai­nen on rau­has­sa äkäi­nen van­ha ämmä, hänen ei tar­vit­se häve­tä kiuk­ku­aan eikä yrit­tää miel­lyt­tää ja myö­täil­lä toi­sia. Sekä mie­het että nai­set arvos­ta­vat ja kun­nioit­ta­vat van­haa ja vii­sas­ta nais­ta, ja hänet voi­daan vali­ta joh­to­teh­tä­viin. Kil­pai­lu nais­ten kes­ken väis­tyy, ja mie­het eivät pel­kää tai kadeh­di van­haa nais­ta, joka ei enää syn­ny­tä vau­vo­ja.

Kuo­let­ta­va häpeä

Häpeä voi olla kuo­let­ta­vaa. Äärim­mäi­sim­pä­nä ja epä­toi­voi­sim­pa­na tapa­na sel­viy­tyä häpeäs­tä ihmi­sel­lä on pää­ty­mi­nen itse­mur­hay­ri­tyk­siin tai itse­mur­haan. Itse­mur­han vai­kut­ti­mi­na ovat usein itse­tun­non louk­kauk­set ja nöy­ryy­tyk­set.

Jou­tu­mi­nen äärim­mäi­sen avut­to­muu­den tilaan, jos­sa ei voi mää­rä­tä itse omas­ta elä­mäs­tään tai ruu­miis­taan, joh­taa usein itse­tu­hoon. Kuo­let­ta­vaa häpe­ää saat­taa nai­sel­la herät­tää jou­tu­mi­nen rais­kauk­sen, sek­su­aa­li­sen hyväk­si­käy­tön tai inses­tin koh­teek­si. Näis­sä toteu­tuu teko­na nai­sen syvin huo­li ruu­miin sisä­ti­laan tun­keu­tu­mi­ses­ta tai sii­hen koh­dis­tu­vas­ta vahin­gos­ta ja kyvyt­tö­myy­des­tä mää­rä­tä itse omas­ta ruu­mis­ta ja sen aukois­ta. Oma ruu­mis tun­tuu teon jäl­keen pila­tul­ta, riko­tul­ta, kau­ka­na ihan­tei­den kau­niis­ta ja ehjäs­tä ruu­miis­ta. Uhrin häpeä voi olla sie­tä­mä­tön­tä, ja äärim­mil­lään se joh­taa itse­mur­haan. Aikai­sem­min, mut­ta ei enää nyky­ään, kuo­let­ta­vaa häpe­ää herät­ti avio­lii­ton ulko­puo­li­nen ras­kaus ja vau­van syn­nyt­tä­mi­nen.

Häpeä­mät­tö­myys

Häpeä­mät­tö­myys on eräs tapa käsi­tel­lä häpe­ää. Häpeä­mät­tö­myyt­tä kuva­taan ylei­se­nä piir­tee­nä nar­sis­ti­sis­sa häi­riöis­sä ja psy­ko­paa­teil­la, mut­ta se on tar­peel­lis­ta ja raken­ta­vaa asioi­den roh­keal­le esit­tä­mi­sel­le, esi­mer­kik­si kir­jai­li­joil­la, kuva­tai­tei­li­joil­la ja pio­nee­ri­työ­tä teke­vil­lä.

Häpeä­mä­tön pyr­kii ohit­ta­maan häpeän tun­te­mi­sen tyys­tin. Tämä näyt­täy­tyy muil­le ihmi­sil­le häpeä­mät­tö­myy­te­nä, jul­keu­te­na ja kyl­myy­te­nä. Se peit­tää tehok­kaas­ti alleen satu­te­tun ja nöy­ryy­te­tyn ihmi­sen. Hävet­tä­vien puo­lien, kuten avut­to­muu­den ja puut­teel­li­suuk­sien pii­lot­ta­mi­nen itsel­tä ja muil­ta, on sil­loin tui­ki tär­ke­ää. Häpeä­mä­tön pyr­kii käyt­tä­mään sosi­aa­lis­ta suju­vuut­ta ja pal­vo­vaa ylei­söä suo­ja­na hän­tä uhkaa­via hävet­tä­viä yksi­näi­syy­den ja riit­tä­mät­tö­myy­den­tun­tei­ta vas­taan.

Häpeä­mä­tön löy­tää mag­nee­tin tavoin kump­pa­nik­seen häpeä­vän ihmi­sen, johon hän voi sijoit­taa oman pois­loh­ko­tun häpeän­sä. Täl­lai­nen ase­tel­ma on usein suh­tees­sa, jos­sa toi­nen on ylem­myy­den­tun­toi­nen Nar­kis­sos, joka nolaa kump­pa­ni­aan, kai­ku­na toi­mi­vaa häpeä­vää Ekhoa. Nar­kis­sos sijoit­taa häpeän­sä kump­pa­niin­sa ja nolat­tu osa­puo­li kokee häpeän nahois­saan kum­man­kin puo­les­ta. Yhtei­nen sana­ton työn­ja­ko on tii­vis ja kes­tä­vä, vaik­ka­kin kär­si­mys­tä tuot­ta­va. Häpeä­mä­tön röyh­ki­mys ja häpeä­vä kär­si­vä sur­ki­mus osal­lis­tu­vat kum­pi­kin osal­taan nar­sis­ti­seen tra­ge­di­aan.

Aikai­sem­min sek­su­aa­li­nen häve­liäi­syys oli ihan­tei­den mukais­ta, eri­tyi­ses­ti nai­sel­la. Nyky­ään sek­su­aa­li­sen halun pal­jas­ta­mi­nen tai avoin sek­sik­kyys on päin­vas­toin ihan­ne, näin siis nai­sil­la­kin. Por­no, sek­si ja rivous ovat medias­sa avoin­ta, näen­näi­sen häpeä­mät­tö­mäs­ti. Yli­sek­sua­li­soi­tu­mi­nen voi peit­tää alleen häpe­ää ja ahdis­tus­ta, jopa vihaa. Psyyk­kis­tä kipua kuor­ru­te­taan sil­loin sek­su­aa­li­sel­la mie­li­hy­väl­lä. On hävet­tä­väm­pää puhua intii­mis­tä halus­ta ja rak­kau­den kai­puus­ta kuin esit­tää tai kat­sel­la por­noa.

Häpeä­mät­tö­myys on jon­ki­nas­tei­se­na tar­peel­li­nen tai­tei­li­jal­le, jot­ta hän uskal­tai­si pal­jas­taa ylei­söl­le sisin­tä minuut­taan. Kir­jai­li­ja sanoit­taa intii­miä koke­mus­taan ja avaa sitä mui­den kat­seil­le häpeä­mät­tä. Tai­tei­li­jal­la on yleen­sä myös poik­keuk­sel­li­nen kos­ke­tus pii­lo­ta­jun­taan, jos­ta hän ammen­taa mui­ta kos­ket­ta­via tee­mo­ja. Tai­tei­li­ja on ammat­ti­keh­taa­ja. Hän roh­ke­nee transgres­sioon, rajo­jen rik­ko­mi­seen ja nos­taa esil­le kohah­dut­ta­via aja­tuk­sia ja näkö­kul­mia, jot­ka eivät ole perin­tei­sen ajat­te­lun mukai­sia tai ovat aikaan­sa edel­lä.

 

Myös psy­ko­te­ra­peu­tit ovat ammat­ti­keh­taa­jia, jot­ka työs­sään otta­vat puheek­si vai­et­tu­ja hävet­tä­viä ja nolo­ja asioi­ta ja estei­tä niis­tä puhu­mi­sel­le. Vaik­ka häpeän muo­dot ovat muut­tu­neet, sen ydin­tä on edel­leen oman haa­voit­tu­van minuu­den, avut­to­muu­den ja arko­jen rak­kau­den toi­vei­den ja lähei­syy­den kai­puun pal­jas­tu­mi­nen.

 

Nai­nen ja häpäi­sy

 

Nai­nen on jou­tu­nut sie­tä­mään häpäi­se­vää ja nöy­ryyt­tä­vää koh­te­lua kaut­ta aiko­jen. Tämä on tie­tys­ti herät­tä­nyt nai­ses­sa syvää häpe­ää. Nais­ta ja nai­sen suku­puo­lie­li­miä häväis­tään eri­tyi­ses­ti rais­kauk­sis­sa ja sek­su­aa­li­ses­sa hyväk­si­käy­tös­sä. Nais­ten rais­kaa­mi­nen on ollut kei­no häpäis­tä nai­sen kun­ni­aa ja samal­la väli­ne häpäis­tä vihol­lis­mies­ten kun­ni­aa. Eri­tyi­ses­ti pat­riar­kaa­li­sis­sa ja anka­ran uskon­nol­li­sis­sa mais­sa nai­sen sek­su­aa­lis­ta aktii­vi­suut­ta ja halua halu­taan eri­tyi­ses­ti kont­rol­loi­da, sitä pelä­tään ja hal­vek­su­taan ja sii­tä ran­gais­taan nais­ta.

 

Kehon häpäi­sy ja lut­ka-häpäi­sy, huo­rit­te­lu ovat ver­baa­li­sen häpäi­se­mi­sen ilmiöi­tä, jois­ta on alet­tu puhua vii­me vuo­si­na lisään­ty­väs­ti. Body sha­ming, kehon häpäi­sy tar­koit­taa ana­to­mi­aan, eri­tyi­ses­ti yli­pai­noon, läs­kei­hin ja kokoon, mut­ta myös nai­sen tai tytön rin­toi­hin ja mui­hin ruu­mii­no­siin koh­dis­tu­via kom­ment­te­ja. Nii­tä lau­ko­vat tytöil­le vie­raat ihmi­set, usein mie­het, kadul­la tai medias­sa. Jos van­hem­mat häpäi­se­vät las­ten­sa kehoa, esi­mer­kik­si yli­pai­noa tai lap­sen kokoa, pie­nuut­ta tai pituut­ta, se on omi­aan muok­kaa­maan minä­ku­vaa ja ruu­miin­ku­vaa hävet­tä­vän nega­tii­vi­sek­si.

 

Fat-sha­ming tar­koit­taa läs­ki-häpäi­syä. Ilmiös­sä useim­mi­ten nais­ten ja nuor­ten tyt­tö­jen yli­pai­noa irvail­laan avoi­mes­ti, tämän kuul­len ja myös jul­ki­ses­ti. Liha­vuut­ta ja läs­kiä, joi­ta ei sie­dä itses­sään, sijoit­ta­vat jot­kut toi­seen ja pilk­kaa­vat nii­tä toi­ses­sa.

Slut-sha­ming tar­koit­taa eri­tyi­ses­ti nai­sen moraa­lis­ta pahek­su­mis­ta ja nai­sen sek­su­aa­lis­ten toi­min­to­jen ja mie­li­hy­vän tai poliit­ti­sen aktii­vi­suu­den hal­vek­su­mis­ta ja pilk­kaa­mis­ta. Se ilme­nee huo­rit­te­lu­na. Myös rais­kauk­sen tai sek­su­aa­li­sen hyväk­si­käy­tön koh­teen, uhrin syyl­lis­tä­mi­nen sisäl­tyy tähän käsit­tee­seen. Uhria syy­te­tään vää­rän­lai­ses­ta pukeu­tu­mi­ses­ta, kuten lii­an lyhyes­tä hamees­ta tai avoi­mes­ta kau­la-aukos­ta tai yleen­sä viet­te­le­vyy­des­tä. Useim­mi­ten häpäi­si­jä on mies ja koh­de nai­nen tai tyt­tö. Kui­ten­kin myös nai­set huo­rit­te­le­vat toi­sia nai­sia, tyt­tö­jä­kin, jol­loin sijoit­ta­vat riet­tau­det mui­hin ja nos­ta­vat näin itsen­sä hyveel­li­sen nai­sen osaan.

 

Kuu­kau­ti­sis­ta ja men­struoi­vis­ta nai­sis­ta puhu­taan hal­vek­su­vas­ti ja hei­dän työ­ky­ky­ään ja kom­pe­tens­si­aan kuu­kau­tis­vuo­don aika­na vähä­tel­lään. Mie­hen hal­ven­ta­vat ja häpäi­se­vät puheet kuu­kau­ti­sis­ta ja ras­kau­des­ta ilmen­tä­vät pel­koa ja kateut­ta nai­sen hedel­mäl­li­syyt­tä koh­taan sekä häpe­ää omas­ta vaja­vai­suu­des­ta täs­sä.

 

Mies­ten sek­su­aa­li­suu­des­ta tai mie­hen var­ta­lon omi­nai­suuk­sis­ta, kuten hyvän­nä­köi­sis­tä har­teis­ta, rei­sis­tä tai pepus­ta eivät nai­set vas­taa­val­la taval­la heit­te­le mää­rit­te­le­viä tai hal­vek­su­via her­jo­ja. Mie­hen potens­sis­ta tai sen puut­tees­ta nai­set sen sijaan lau­ko­vat arvioi­via kom­ment­te­ja. Omaa yli­val­taan­sa nai­seen mies koros­taa lau­ko­mal­la hal­vek­su­via her­jauk­sia tai tun­keu­tu­via mää­ri­tel­miä nai­sen sek­su­aa­li­suu­des­ta tai rin­nois­ta, taka­puo­les­ta tai yli­pai­nos­ta. Mie­hen pelot nai­sen sek­su­aa­lis­ta veto­voi­maa ja sen lumoa koh­taan ilme­ne­vät pyr­ki­myk­se­nä häpäis­tä nii­tä hal­vek­su­val­la sanas­tol­la tai pyr­ki­myk­si­nä suit­sia nai­sen sek­su­aa­li­suut­ta.

 

#Metoo-kam­pan­ja osoit­taa, miten nai­set ovat roh­kais­tu­neet ilmai­se­maan vai­et­tu­ja hävet­tä­viä asioi­ta sek­su­aa­li­ses­ta häi­rin­näs­tä ja puhu­maan niis­tä jul­ki­ses­ti. Täl­lai­seen tar­vi­taan joku keh­taa­ja, joka ottaa asian esil­le jul­ki­ses­ti. Jos ajan­koh­ta on otol­li­nen, se ottaa tul­ta. Näin uhrin lamaan­nut­ta­vaa häpe­ää selä­te­tään.

 

Häpeä psy­ko­te­ra­pias­sa

 

Käsit­te­le­mä­tön häpeä on ylei­sim­piä syi­tä hoi­don kes­keyt­tä­mi­seen.

Hävet­tä­viä asioi­ta pii­lo­te­taan, nii­tä väl­te­tään, niis­tä vai­e­taan tai nii­tä käsi­tel­lään hyök­kää­mäl­lä itseä vas­taan tai tois­ta vas­taan, nöy­ryyt­tä­viä koke­muk­sia kään­ne­tään tois­ten nöy­ryyt­tä­mi­sek­si tai nii­tä ero­ti­soi­daan. Sik­si hävet­tä­vät asiat ja tun­teet kät­key­ty­vät hoi­dos­sa­kin. On tär­keä tavoit­taa, mikä mil­loin­kin lait­taa liik­keel­le häpeän­tun­tei­ta nyky­het­kes­sä, myös välit­tö­mä­nä reak­tio­na tera­peu­tin vai­ke­ne­mi­siin ja mui­hin toi­miin, sano­mi­siin tai sano­mat­ta jät­tä­mi­siin. Häpeän­tun­teet ovat psy­ko­te­ra­piois­sa vah­vin este sisäi­seen maa­il­maan tutus­tu­mi­sel­le ja itse­tun­te­muk­sen lisään­ty­mi­sel­le. Monet psy­ko­te­ra­peu­tit ovat sen­si­tii­vi­siä omal­le häpeäl­leen, ja hei­dän itse­tun­to­aan louk­kaa, jos he eivät saa poti­lail­taan ihai­lua, tun­nus­tus­ta tai onnis­tu­mi­sen tun­net­ta. Äärim­mil­lään he saat­ta­vat kai­va­ta poti­lail­taan kohen­nus­ta itse­tun­nol­leen, jol­loin he sie­tä­vät etu­pääs­sä posi­tii­vis­ta suh­tau­tu­mis­ta ja ihan­noi­mis­ta.

 

Nais­te­ra­peut­ti voi kokea häpeäl­li­se­nä sen, että on riit­tä­mä­tön ihan­noi­dun vah­van isän ja fal­li­sen voi­man edus­ta­jak­si ja eri­tyi­ses­ti puut­teel­li­nen mie­his­ten samas­tu­mis­ten koh­teek­si. Vah­va suo­jau­tu­mi­nen häpeäl­tä ja oman riit­tä­mät­tö­myy­den sivuut­ta­mi­nen joh­taa hel­pos­ti elä­vän spon­taa­ni­suu­den kuo­le­mi­seen, psy­ko­te­ra­pian hau­taus­maa­han. Oman rajal­li­suu­den myön­tä­mi­nen on olen­nais­ta myös psy­ko­te­ra­peu­tin työs­sä. Vaik­ka kaik­ki­voi­pai­suus on kai­pauk­sem­me, riit­tä­mät­tö­myys ja riip­pu­vuus muis­ta on koh­ta­lom­me. Samoin häpeä.

 

Sisä­syn­tyi­sen häpeän hal­tuun­ot­to

 

Häpeän voit­ta­mi­sek­si on tär­keä tutus­tua omiin vas­ten­mie­li­siin, vaja­vai­siin tai hal­lit­se­mat­to­miin puo­liin ja kam­mot­ta­viin tun­tei­siin ja ottaa tämä ”sisäi­nen sam­mak­ko” omak­seen. Kun hyväk­syy itse­ään armol­li­ses­ti myös avut­to­ma­na, heik­ko­na ja vaja­vai­se­na tai aggres­sii­vi­se­na, ei tar­vit­se pii­lou­tua ja kät­keä minuut­ta. Häpeä ei häviä äkis­ti vaan se laan­tuu kär­si­väl­li­ses­ti psyyk­kis­tä työ­tä teke­mäl­lä. Hävet­tä­vää osaa­mat­to­muut­ta ja riip­pu­vuut­ta toi­sis­ta jou­tuu sie­tä­mään itses­sään, jot­ta voi­si ottaa vas­taan toi­sil­ta jotain ja oppia. Vir­hei­tä tekee jokai­nen, nii­tä varoes­sa ei uskal­la ottaa ris­ke­jä eikä läh­teä mihin­kään uuteen. Vihan vil­li­pe­dot voi kesyt­tää ja val­jas­taa voi­mak­si; häpeä-sam­ma­kon sie­tä­mi­nen vapaut­taa voi­mia. Kai­kil­la ihmi­sil­lä on nar­sis­ti­sia vau­rioi­ta ja siis myös häpe­ää, jota rak­kaus voi jos­sain mää­rin paran­taa.

 

Eli­na Reen­ko­la

Artik­ke­li hyväk­syt­ty 29.1.2018.
Kir­jal­li­suus
Aisk­hy­los (1961). Ores­teia. Suom. Eli­na Vaa­ra. Por­voo: WSOY.

Ander­sen, Hans C. (1951). Koo­tut sadut ja tari­nat. I osa. Suom. Mai­la Tal­vio. Por­voo: WSOY.

Brizen­di­ne, Louann (2006). The fema­le brain. New York: Mor­gan Road Books.

Broucek, Francis J. (1982). Sha­me and its rela­tions­hip to ear­ly narcis­sis­tic deve­lop­ments. The Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 63, 187–200.

Chas­se­guet-Smir­gel, Jani­ne (1985). The Ego Ideal: A psyc­hoa­na­ly­tic essay on the mala­dy of the ideal. New York: W. W. Nor­ton & Com­pa­ny.

Freud, Sig­mund (1900/1968). Unien tul­kin­ta. Suom. Erk­ki Pura­nen. Jyväs­ky­lä: Gum­me­rus.

Freud, Sig­mund (1920). The psyc­ho­ge­ne­sis of a case of fema­le homo­sexua­li­ty. S.E. 18.

Freud, Sig­mund (1923). The Ego an The Id. S.E. 19.

Freud, Sig­mund (1931). Fema­le sexua­li­ty. S.E. 21.

Hor­ney, Karen (1987). Femi­ni­ne psyc­ho­lo­gy. New York: W. W. Nor­ton & Com­pa­ny.

Kulish, Nancy & Holtz­man, Dean­na (2008). A sto­ry of her own: The fema­le Oedi­pus complex reexa­mi­ned and rena­med. New York: Jason Aron­son.

Laplanc­he, Jean (1989). New foun­da­tions of psyc­hoa­na­ly­sis. Oxford: Basil Blackwell.

Lax, Ruth F. (1997). Beco­ming and being a woman. North­va­le, NJ. Jason Aron­son.

Lewis, Helen B. (1971). Sha­me and guilt in neu­ro­sis. New York: Inter­na­tio­nal Uni­ver­si­ties Press.

Iko­nen, Pent­ti & Rec­hardt, Eero (1994). Tha­na­tos, häpeä ja mui­ta tut­kiel­mia. Hel­sin­ki: Nuo­ri­sop­sy­ko­te­ra­pia-sää­tiö.

Matt­his, Iré­ne (1981). On sha­me, women and social con­ven­tions. Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 4, 45–58.

Piers, Ger­hart & Sin­ger, Mil­ton B. (1953). Sha­me and guilt: A psyc­hoa­na­ly­tic and cul­tu­ral stu­dy. Spring­field, Ill: Char­les. C. Tho­mas.

Por­ges, Step­hen W. (2011). The poly­va­gal theo­ry: Neu­rop­hy­sio­lo­gical foun­da­tions of emo­tions, attach­ment, com­mu­nica­tion, and self-regu­la­tion. New York: W. W. Nor­ton & Com­pa­ny.
Reen­ko­la, Eli­na M. (2002). The vei­led fema­le core. New York: Other Press.

Reen­ko­la, Eli­na M. (2004). Into­hi­moi­nen nai­nen: psy­koa­na­lyyt­ti­sia tut­kiel­mia halus­ta, rak­kau­des­ta ja häpeäs­tä. Hel­sin­ki: Yli­opis­to­pai­no.

Reen­ko­la, Eli­na M. (2005). Fema­le sha­me as an unconscious inner conflict. Scan­di­na­vian Psyc­hoa­na­ly­tic Review, 28(2), 101–109.

Reen­ko­la, Eli­na (2008). Nai­nen ja viha: aggres­sio voi­ma­va­rak­si. Hel­sin­ki: Miner­va.

Reen­ko­la, Eli­na (2011). Halu ja häpeä. Esi­tys SPY:n Gus­ta­ve­lun­din kon­fe­rens­sis­sa 19.1.2011. Jul­kai­se­ma­ton läh­de.

Reen­ko­la, Eli­na (2014). Nai­nen ja häpeä. Hel­sin­ki: Miner­va.

Sop­hocles (1986). Elect­ra. Teok­ses­sa Elect­ra and other plays. Kään­nös E. F. Wat­ling. New York: Pen­guin Clas­sics.
Tom­kins, Sil­van S. (1987). Sha­me. Teok­ses­sa Nat­han­son, Donald L. (toim.), The many faces of sha­me, 133–161. New York: The Guil­ford Press.
Wurm­ser, Leon (1994). The mask of sha­me. New York: Jason Aron­son.