Valitse vuosi:
2021 2020 2019 2018 2017 2016 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Teija Nissinen: Kysy neuropsykoanalyysista: Mark Solmsin Q&A webinaarit

On sun­nun­tai-ilta hel­mi­kuun lopul­la. Lai­tan pyyk­ki­ko­neen pääl­le ja hiuk­set kiin­ni – pian alkaa kah­den tun­nin webi­naa­ri, jos­sa osal­lis­tu­jat saa­vat kysyä neu­rop­sy­koa­na­lyy­sin ura­nuur­ta­jal­ta Mark Solm­sil­ta mitä vain teo­rias­ta, klii­ni­ses­tä työs­ken­te­lys­tä tai hänen tut­ki­muk­sis­taan. Jou­lu­kuus­sa 2020 oli ollut ensim­mäi­nen kyse­ly­tun­ti, jon­ka lopus­sa pää­tet­tiin pitää toi­nen saman­lai­nen pari kuu­kaut­ta myö­hem­min.

Las­ken ener­gia­juo­man lipas­ton reu­nal­le ja avaan Zoom-lin­kin muu­ta­ma minuut­ti ennen viral­lis­ta alkua. Lin­joil­ta kuu­luu Solm­sin hyvän­tuu­lis­ta rupat­te­lua oidi­pus­komplek­sis­ta kir­joit­ta­mas­taan artik­ke­lis­ta, jon­ka lupaa lähet­tää säh­kö­pos­tit­se. Tun­nen jäl­leen vir­kis­ty­vä­ni ilman töl­ki­tet­tyä piris­tet­tä­kin – video­vä­lit­tei­syy­des­tä huo­li­mat­ta tun­nel­ma oli ollut väli­tön ja innos­ta­va heti ensim­mäi­sen ker­ran alus­ta alkaen.

Kel­lo näyt­tää tasan 19:00, ja Neu­rop­sy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa yhdis­tyk­ses­sä (The Neu­rop­syc­hoa­na­ly­sis Associa­tion, NPSA) aktii­vi­ses­ti toi­mi­va psy­koa­na­lyy­tik­ko Mag­gie Zell­ner New Yor­kis­ta avaa illan. Osal­lis­tu­jia on yli 30 lähes tusi­nas­ta eri maas­ta. Suo­mes­ta käsin olen Ete­lä-Afri­kas­sa asu­van Solm­sin kans­sa samal­la aika­vyö­hyk­keel­lä, mut­ta San Franciscos­sa syö­tiin sun­nun­tai­aa­miais­ta, ja Austra­lias­sa työ­viik­ko alkoi klo 04:00 aamu­luen­nol­la.

Jot­kut osal­lis­tu­jis­ta oli­vat olleet jo Solm­sin Cli­nical Works­hop ‑ses­siois­sa, mut­ta monet minun lail­la­ni tuli­vat vas­ta nyt mukaan. ”Kuten tie­dät­te, en tule pitä­mään luen­toa,” Solms aloit­taa puheen­vuo­ron­sa. ”Emme tie­dä, mitä illan aika­na tapah­tuu ja mitä kysy­tään – ja se täs­sä onkin haus­kaa.” Nyök­kään pon­nek­kaas­ti kame­ral­le. Vaik­ka ses­siois­sa on kysy­mys-vas­taus-struk­tuu­ri, juu­ri vapaa­muo­toi­suu­den joh­dos­ta sii­nä on samaa kuin tera­pia­ses­siois­sa­kin. Eri ilta­na eri ihmis­ten kans­sa se oli­si muo­tou­tu­nut toi­sen­lai­sek­si. Solm­sin tapa opet­taa on lin­kit­tä­vä ja asso­sia­tii­vi­nen; hän vas­taa kat­ta­vas­ti yhdis­täen ker­to­man­sa aiem­piin kysy­myk­siin. Kah­den tun­nin aika­na kes­kit­ty­mis­ky­ky­ni on täs­tä syys­tä koe­tuk­sel­la, mut­ta teo­rian avaa­mi­nen hie­man eri kul­mil­ta tamp­paa ymmär­rys­tä­ni neu­rop­sy­koa­na­lyy­sin perus­teis­ta tii­viik­si poh­jak­si pikai­sen yli­len­non sijaan.

Ennen kuin vedän yhteen sen, mitä nel­jän tun­nin eloi­san ja moni­puo­li­sen kes­kus­te­lun aika­na ehdim­me käy­mään läpi, poh­jus­tan lyhyes­ti neu­rop­sy­koa­na­lyy­sin taus­taa. Mark Solms on ensi­si­jai­sel­ta kou­lu­tuk­sel­taan neu­rop­sy­ko­lo­gi, joka val­mis­tui Anna Freud Cen­te­ris­tä psy­koa­na­lyy­ti­kok­si ja joka perus­ti 1990-luvul­la neu­rop­sy­koa­na­lyy­sik­si kut­su­tun suun­tauk­sen. Se poh­jau­tuu eri­tyi­ses­ti neu­ro­tie­tei­li­jä Jaak Pank­sep­pin affek­ti­tut­ki­muk­sil­le, jot­ka selit­tä­vät ihmi­sen psyy­ken raken­net­ta ja taus­tal­la ole­vaa viet­ti­maa­il­maa. ”Neu­rop­sy­koa­na­lyy­si on nyt kehit­ty­nyt pis­tee­seen, jos­sa voim­me päi­vit­tää Freu­din teo­rioi­ta ja laa­jen­taa ymmär­rys­täm­me sel­lai­siin­kin aihei­siin kuin uskon­to, tai­de ja tie­toi­suu­den syn­ty.”

Irral­li­se­na tämä lai­naus voi kuu­los­taa mah­ti­pon­ti­sel­le ja kir­voit­taa jopa tuhah­duk­sen. Ken­ties tätä enna­koi­den Solms tois­tu­vas­ti tote­aa ole­van­sa freu­di­lai­nen muis­tut­taen, että Freud itse oli vuo­sia neu­ro­tie­tei­li­jä ennen kuin tote­si aikan­sa tie­teel­lis­ten meto­dien ole­van vie­lä kyke­ne­mät­tö­miä koh­taa­maan aivo­jen aset­ta­maa haas­tet­ta. Neu­ro­tut­ki­muk­ses­sa käy­tet­tä­vät mene­tel­mät ovat­kin kehit­ty­neet hui­mas­ti 1990-luvul­ta alkaen ja var­sin­kin kulu­neen vuo­si­kym­me­nen aika­na. Esi­mer­kik­si nyky­ään vas­ta­syn­ty­neen aivo­ja pys­ty­tään seu­raa­maan koto­na tämän olles­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ympä­ris­tön­sä kans­sa sii­nä mis­sä aiem­min vaa­vi oli tuu­pat­ta­va tut­ki­mus­lai­tok­sen tuu­biin.

Solm­sil­le nämä edis­ty­sas­ke­leet mer­kit­se­vät aina­kin kol­mea asi­aa. Hän toh­tii väit­tää, että Freud oli­si ollut kehi­tyk­sen suun­nas­ta vain tyy­ty­väi­nen – tätä het­keä Freud oli Solm­sin mukaan ennus­ta­nut­kin tule­vak­si. Toi­sin sanoen aika­naan Freu­dil­le psy­ko­lo­gi­nen tulo­kul­ma ihmis­mie­len tut­ki­mi­ses­sa oli ollut huo­mat­ta­vas­ti luo­tet­ta­vam­pi kuin tie­teel­li­nen. Tilan­ne on nyt tasa­pai­not­tu­nut sii­nä mää­rin, että neu­ro­tie­tei­den löy­dök­siä voi hyö­dyn­tää sekä psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian kehit­tä­mi­ses­sä ja vah­vis­ta­mi­ses­sa että aikan­sa elä­nei­den rön­sy­jen kar­si­mi­ses­sa.

Alus­sa oli affek­ti

Käsit­teet jäsen­tä­vät ja täs­men­tä­vät ajat­te­lua, mut­ta abstrak­tin luon­teen­sa vuok­si voi­vat aiheut­taa myös vää­rin­kä­si­tyk­siä. Neu­ro­tie­tei­tä ja psy­koa­na­lyy­siä yhteen­so­vi­tet­taes­sa tämä pitää myös paik­kan­sa. Niin­pä on syy­tä pitää mie­les­sä, että eten­kin ter­me­jä ”affek­ti”, ”emoo­tio” ja ”tun­ne” käy­te­tään välil­lä syno­nyy­mei­nä ja toi­si­naan taas hyvin­kin spe­si­fei­nä ja toi­sis­taan eroa­vi­na ilmauk­si­na.

Neu­rop­sy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa ajat­te­lus­sa kai­ken taus­tal­la on affek­ti – se on tie­toi­suu­den vält­tä­mä­tön kivi­jal­ka. Kos­ka affek­ti on silk­kaa tie­toi­suut­ta sen perus­ta­vim­mas­sa muo­dos­saan, ei ole miel­tä puhua ”tie­dos­ta­mat­to­mis­ta tun­teis­ta”. Solms tote­aa­kin, että kog­ni­tiom­me – min­kä perin­tei­ses­ti olem­me aja­tel­leet ole­van inhi­mil­li­sen tie­toi­suu­den todis­te – on mitä suu­rim­mas­sa mää­rin tie­dos­ta­ma­ton­ta.

Ja niin sen kuu­luu­kin olla – orga­nis­min sula­van ja ener­gi­aa sääs­tä­vän elon kan­nal­ta on mie­le­käs­tä auto­ma­ti­soi­da suu­rin osa pää­kop­pam­me toi­min­nas­ta. Aivo­kuo­ri koo­daa sään­nön­mu­kai­suuk­sia koke­mam­me perus­teel­la, ja nii­den poh­jal­ta hip­po­kam­pus luo muis­to­ja tule­vas­ta, jota ei ole vie­lä tapah­tu­nut. Psyyk­ki­siä pul­mia tulee, kun nämä auto­ma­ti­soi­dut pro­ses­sit ja ennak­ko-ole­tuk­set eivät vas­taa affek­tei­na ilme­ne­viin tar­pei­siim­me. Bio­lo­gi­aa ver­tai­lu­koh­ta­na käyt­täen voi­si sanoa, että mikä­li minul­la on näl­kä ja juon lasil­li­sen vet­tä, saa­tan kyl­lä sekä pitää janon loi­tol­la että het­kek­si hel­pot­taa näl­käi­syyt­tä, mut­tei nälän­tun­teen taka­na ole­va tar­ve katoa min­ne­kään.

Solms mää­rit­tää­kin vie­tin juu­ri­kin syn­nyn­näi­sek­si tar­peek­si. Se on fysio­lo­gi­aan poh­jau­tu­va vaa­ti­mus, jon­ka tyy­dyt­tä­mi­sek­si meil­lä on jouk­ko sisä­syn­tyi­siä vais­to­ja. Vais­tot ovat ensim­mäi­siä ennak­ko-ole­tuk­siam­me sii­tä, miten viet­ti­tar­pei­ta tuli­si tyy­dyt­tää, mut­ta ne ovat ste­reo­tyyp­pi­siä ja jäyk­kiä var­sin­kin nyky­maa­il­man moni­mut­kai­suu­den kan­nal­ta. Kun vie­lä otam­me lukuun, että homo sapien­sia ei ohjaa yksi tai edes kak­si viet­tiä, vaan seit­se­män – joil­la jokai­sel­la on omat vais­ton­sa – niin sisäi­nen kuin ulkoi­nen­kin ris­ti­aal­lok­ko on vää­jää­mät­tä eksis­tens­sim­me perus­ta, ei sivu­tuo­te.

Aika top­puu­tel­la itseä­ni. Kir­joi­tin, että viet­te­jä on seit­se­män, ja näin Solms opet­taa­kin. Hän kui­ten­kin myös lisää, että tämä on tämän­het­ki­nen käsi­tys ja luku perus­tuu usei­den eri tut­ki­joi­den tut­ki­muk­siin. Mää­rä voi kui­ten­kin muut­tua sitä mukaa, kun kuvan­ta­mis­me­ne­tel­mät kehit­ty­vät ja tie­to lisään­tyy. Oli­pa viet­tiem­me mää­rä mikä tahan­sa, kaik­kien yti­mes­sä on kui­ten­kin aivo­run­gos­sa sijait­se­va PAG (engl. periaque­duc­tal gray). Tämä pie­nen pavun kokoi­nen nyke­rö löy­tyy niin Nobe­lil­la pal­ki­tul­ta nerol­ta kuin ötö­kän kie­lel­lä suu­hun­sa lipai­se­val­ta lis­kol­ta­kin. PAG:lla on monia teh­tä­viä liit­tyen muun muas­sa kivun koke­muk­seen ja veren­pai­neen sää­te­lyyn. Solm­sin mukaan PAG suo­rit­taa ais­tie­li­mis­tä ja kehos­ta tule­vien ärsyk­kei­den prio­ri­soin­tia. Val­tao­san orga­nis­min homeos­taat­ti­sen (var­sin­kin bio­lo­gi­sen) tasa­pai­non yllä­pi­tä­mi­ses­tä hoi­ta­vat reflek­sit ja auto­ma­ti­soin­ti, jois­ta emme usein­kaan ole tie­toi­sia. Mut­ta kos­ka sisäi­set ja ulkoi­set olo­suh­teet muut­tu­vat jat­ku­vas­ti, osa tar­peis­ta on syy­tä kokea tun­tei­na tie­toi­suu­des­sa. Mitä tie­toi­sem­pi yksi­lö on tun­teis­taan, sitä hel­pom­pi hänen on löy­tää ade­kvaat­ti tyy­dy­tys tar­peel­leen. Lasil­li­sen vet­tä sijaan syön her­kul­li­sen lei­vän. Toi­sin sanoen mikä­li auto­maa­tio tai reflek­sit eivät kyke­ne pitä­mään yllä orga­nis­min emo­tio­naa­lis­ta homeos­taa­sia, yksi­lön on ryh­dyt­tä­vä psyyk­ki­seen työ­hön löy­tääk­seen parem­man rat­kai­sun affek­ti­poh­jai­sil­le tar­peil­leen.

Niin Solm­sil­le kuin affek­ti­tut­ki­joil­le laa­jem­min­kin on tyy­pil­lis­tä mää­rit­tää ”homeos­taa­si” dynaa­mi­se­na ennem­min kuin mil­lään muo­toa pysy­vä­nä – saa­ti rau­han – tila­na. Tämä tulee eri­tyi­sen hyvin ymmär­ret­tä­väk­si, kun muis­tam­me viet­te­jä­kin ole­van jo seit­se­män kap­pa­let­ta. Kuta­kin näis­tä voi aja­tel­la mit­ta­ri­na, jos­sa tyy­dy­tyk­sen tila tavoi­te­taan vii­sa­rin osoit­taes­sa ylös. Mikä­li vii­sa­ri osoit­taa jom­mal­le­kum­mal­le sivul­le, tar­pee­ni kan­nal­ta jotain on lii­kaa tai lii­an vähän. Jos pale­len, sau­na läm­mit­tää minut opti­maa­liin oloon, kun­nes tus­kai­len jo kuu­muut­ta. Nir­va­na­pe­ri­aa­te onkin yksi Solm­sin kri­tii­kin koh­teis­ta. Sii­nä mis­sä Solm­sin kuvauk­sen mukaan Freud hah­mot­ti tyy­dy­tyk­sen ole­van line­aa­ri­nen jat­ku­mo – mitä enem­män, sitä parem­pi – mit­ta­ria­na­lo­gial­la nir­va­na oli­si­kin tila, jos­sa tar­ve on tyy­dy­tet­ty eikä toi­min­taa vaa­ti­vaa tun­net­ta enää sik­si ole. Kun en pale­le tai ole kuu­mis­sa­ni, keho­ni läm­pö­ti­lan tie­dos­ta­mi­nen kato­aa tie­toi­ses­ta koke­muk­ses­ta­ni. Mut­ta psyyk­ki­nen elä­mä on har­voin yhtä suo­ra­vii­vais­ta kuin fysio­lo­gis­ten tar­pei­dem­me tyy­dy­tys – seit­se­män emo­tio­naa­lis­ta viet­tiä vaa­tei­neen, ris­ti­rii­toi­neen ja defens­sei­neen on kuin kis­sa­lau­maa pai­men­tai­si. Tämän tai­don oppi­mi­seen ei usein­kaan ihmi­si­kä edes rii­tä.

Seit­se­män viet­tiä

Pank­sep­pia mukail­len Solms kir­joit­taa vie­tit isoil­la kir­jai­mil­la koros­taak­seen nii­den neu­raa­lis­ta poh­jaa pel­kän ilme­ne­mis­ta­van kuvaa­mi­sen sijaan. Haes­ke­lu tai pyr­ki­mi­nen (SEEKING) on dopa­mii­ni­jär­jes­tel­mä, jon­ka yliak­tii­vi­suus aiheut­taa psy­koo­sien posi­tii­vi­set oireet eli hal­lusi­naa­tiot. Yhdes­sä visu­aa­li­sen muis­tin kans­sa SEEKING on myös vält­tä­mä­tön osa unen­nä­ke­mi­ses­sä. Vaik­ka se neu­raa­li­sel­ta kan­nal­ta ei suo­ra­nai­ses­ti ole masen­nuk­sen taka­na, masen­nus voi kyl­lä hei­ken­tää myös SEE­KING-sys­tee­min aktii­vi­suut­ta. Klii­ni­ses­ti tämä voi näkyä kiin­nos­ta­mat­to­muu­te­na ja mer­ki­tyk­set­tö­myy­den tun­tee­na. Dopa­mii­ni­jär­jes­tel­män olles­sa yliak­tii­vi­nen – kuten manias­sa, psy­koo­sis­sa tai lii­an voi­mak­kaas­sa Par­kin­so­nin tau­din lää­ki­tyk­ses­sä – yksi­lö voi kokea lau­lun­sa­no­jen tai ohi­kul­ki­jan kat­seen liit­ty­vän mitä tar­koi­tuk­sel­li­sem­mal­la taval­la häneen itseen­sä. Myös amfe­ta­mii­nin täpi­nöit­tä­vä vai­ku­tus joh­tuu samais­ten neu­raa­lis­ten rato­jen akti­voi­tu­mi­ses­ta. SEEKING onkin Solm­sin mie­les­tä lähim­pä­nä Freu­din libi­do-käsi­tet­tä, vaik­kei nii­den välil­le yhtä­suu­ruus­merk­kiä ole­kaan mie­le­käs­tä lait­taa. Sii­hen liit­ty­vä nau­tin­to on muka­na ute­liai­suu­den kut­ku­tuk­ses­sa ja jän­nit­tä­vän tari­nan yllät­tä­väs­sä kään­tees­sä. Yllä­tyk­sen­ha­kui­se­na SEEKING ero­aa muis­ta vie­teis­tä, jot­ka suo­si­vat mie­luum­min tut­tua ja tur­val­lis­ta. Vas­tak­kai­suu­des­ta huo­li­mat­ta tavoi­te on sama – vain uuteen aktii­vi­ses­ti tutus­tu­mal­la voi vähen­tää epä­var­muu­den nos­tat­ta­maa levot­to­muut­ta ja teh­dä sen tutuk­si. Puh­taas­ti sek­su­aa­li­nen himo (LUST) on oma koko­nai­suu­ten­sa, mut­ta kul­kee usein yhdes­sä aktii­vi­sen haes­ke­lun kans­sa.

Klii­ni­ses­ti ja far­ma­ko­lo­gi­ses­ti on syy­tä erot­taa pelol­le (FEAR) ja paniik­ki-surul­le (PANIC/GRIEF) poh­jau­tu­vat ahdis­tuk­sen muo­dot. Edel­li­nen on tyy­pil­lis­tä post-trau­maat­ti­ses­sa oire­ku­vas­sa, jos­sa yksi­lö ei ole kyen­nyt puo­lus­tau­tu­maan vais­ton­sa mukai­ses­ti joko pake­ne­mal­la tai hyök­kää­mäl­lä. Pel­ko itses­sään ei ole huo­no asia – se voi aut­taa noin 25 ikä­vuo­teen asti kyp­sy­vää etuot­sa­loh­koa har­kit­se­maan uudes­taan sitä, onko vie­raal­ta sil­lal­ta pää edel­lä hyp­pää­mi­nen sit­ten­kään hyvä aja­tus.

Paniik­ki-surun jär­jes­tel­mä liit­tyy kiin­ty­mys­suh­tee­seen. Kun pie­ni nisä­käs on hoi­ta­jan kyl­jes­sä, sil­lä on hyvä ja läm­min olla – sama autuu­den tun­ne saa­vu­te­taan kemial­li­ses­ti mor­fii­nil­la ja opi­aa­teil­la. Jos eläin kui­ten­kin jou­tuu eroon hoi­ta­jas­taan, on mie­le­käs­tä par­kais­ta asi­aan­kuu­lu­va eroit­ku huo­mio­ta saa­dak­seen. Mikä­li vas­ta­kai­kua ei tule, on evo­lu­tio­naa­ri­ses­ti jär­ke­vää vai­e­ta ja pysäh­tyä apaat­ti­ses­ti pai­koil­leen. Sil­loin ei vedä saa­lis­ta­jien huo­mio­ta puo­leen­sa, har­hai­le lii­an kau­as pesäl­tä eikä kulu­ta ener­gia­va­ras­to­ja tur­haan. Samas­ta syys­tä tulee ymmär­ret­tä­väk­si, mik­si PANIC-GRIEF jär­jes­tel­män vai­me­ne­mi­nen on usein masen­tu­neil­la kyt­kök­sis­sä myös kiin­nos­tuk­sen (SEEKING) menet­tä­mi­seen. Homo sapien­sin koh­dal­la tämä voi tar­koit­taa esi­mer­kik­si lap­sen koke­maa yhtey­den mene­tys­tä masen­tu­nee­seen tai emo­tio­naa­li­ses­ti tor­ju­vaan van­hem­paan. Pel­koon ja paniik­ki-suruun poh­jau­tu­van ahdis­tuk­sen erot­ta­mi­nen toi­sis­taan on sekä klii­ni­sen työs­ken­te­lyn että far­ma­ko­lo­gi­sen hoi­don kan­nal­ta tär­ke­ää. Ei siis ole mie­le­käs­tä tai perus­tel­tua antaa bent­so­diat­se­pii­ne­ja paniik­ki­koh­tauk­siin, kos­ka nii­den vai­ku­tus perus­tuu aivan toi­sen neu­raa­li­sen radan toi­min­taan ja välit­tä­jä­ai­nei­siin.

Kiin­ty­mys­suh­tee­seen liit­ty­vä, jos­kin eril­li­nen koko­nai­suu­ten­sa, on huo­len­pi­to (CARE). Tilas­tol­li­ses­ti tämä on nais­puo­li­sil­la vah­vem­pi kuin uroil­la, mut­ta havain­nol­la ei voi perus­tel­la yhteis­kun­ta­jär­jes­tel­mien raken­tei­ta. Samal­la taval­la kuin jokai­sel­la meil­lä on eri­lai­set sil­mät, kor­vat ja var­paat, myös neu­ro­lo­gi­ses­ti­kin jokai­sen viet­ti­poh­ja on oman­lai­sen­sa. Lisäk­si hor­mo­neil­la, pep­ti­deil­lä, koke­mal­lam­me ja elin­kaa­rem­me koh­dal­la on voi­ma vai­kut­taa viet­tien ilme­ne­mi­seen. Esi­mer­kik­si PANIC-GRIEF sys­tee­miin liit­ty­vä kiin­ty­mys­suh­de akti­voi­tuu noin 6 kuu­kau­den iäs­sä, ja sees­tei­sen latens­siän jäl­keen LUST lait­taa puber­tee­tis­sa nuo­ren koe­tuk­sel­le.

Rai­vo (RAGE) on eri kuin aggres­sio, jon­ka voi jakaa kyl­mään ja kuu­maan. Kyl­mä aggres­sio voi olla lähem­pä­nä SEE­KING-sys­tee­min tuo­maa nau­tin­toa – jah­din huu­maa. Kuu­ma aggres­sio puo­les­taan lei­mah­taa, jos joku aset­tuu minun ja tavoit­te­le­ma­ni tyy­dy­tyk­sen väliin. Juu­ri rai­von ja kiin­ty­myk­sen väli­nen viet­ti­ris­ti­rii­ta onkin ensim­mäi­siä psyyk­kis­tä työ­tä edel­lyt­tä­viä tun­ne­myl­ler­ryk­siä. Olen rai­vois­sa­ni äidil­le, joka kiel­täy­tyy anta­mas­ta minul­le halua­maa­ni – mut­ta juu­ri rai­vo vaa­ran­taa läm­pi­män yhtey­den, mikä uhkaa sysä­tä minut epä­toi­voon. Solm­sin mukaan supe­re­go kehit­tyy­kin täs­tä FEAR- ja RAGE-viet­tien – ja nii­den vais­to­mais­ten toi­min­ta­mal­lien – dilem­mas­ta. Vaik­ka rai­von tyy­dyt­tä­vät ilmauk­set – kuten pik­kusi­sa­ren tyrk­kää­mi­nen edes­tä – eivät ole­kaan lap­sen yhteis­kun­ta­kel­poi­sek­si kas­vat­ta­mi­ses­sa toi­vot­ta­via, on sen viet­ti­poh­jai­suus kui­ten­kin syy­tä tie­dos­taa. Kun kas­vat­ta­ja­na patis­tan pyy­tä­mään anteek­si sisa­rel­ta, voin tah­to­mat­ta­ni vah­vis­taa fal­se self ‑raken­net­ta depres­sii­vi­sen posi­tion sijaan. Kuten itses­täm­me tie­däm­me, emme suin­kaan aina ole pahoil­lam­me kolt­tos­tem­me seu­rauk­sis­ta vaik­ka muu­ta väit­täi­sim­me.

Yllät­tä­vin viet­ti­tar­peem­me on leik­ki (PLAY), joka kul­kee muka­nam­me läpi elä­män. Solm­sin mukaan moni tera­pia-asiak­kais­ta kär­sii juu­ri vai­keuk­sis­ta lei­kin alu­eel­la. He ovat hyvin kon­kreet­ti­sia, sta­tuk­ses­taan tark­ko­ja, usein ilot­to­mia ja jäyk­kiä. Hoi­dol­li­ses­ti onkin oleel­lis­ta poh­tia, onko nar­sis­mis­sa kyse PLAY-proble­ma­tii­kas­ta vai defens­sis­tä. Leik­ki on muka­na mones­sa psyyk­ki­ses­sä kehi­tys­vai­hees­sa – huol­ta­jan ja lap­sen var­hai­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, kie­len kehi­tyk­ses­sä sekä sosi­aa­lis­ten suh­tei­den luo­mi­ses­sa, rajois­sa ja empa­tias­sa. Lei­kis­sä on myös kyse sii­tä, kuka mää­rää tah­din ja kuka seu­raa. Toi­nen voi olla hie­man minua domi­noi­vam­pi, mut­ta välil­lä minun­kin on saa­ta­va päät­tää – muu­ten en enää lei­ki hänen kans­saan. Lei­kis­sä opi­taan tun­tei­den sää­te­lyä, mut­ta myös luo­via, tun­tei­ta työs­tä­viä rat­kai­su­ja. Vaik­ka lei­kis­sä on tosi kysees­sä, se ei saa muut­tua todek­si. Mikä­li näin käy, se voi muo­dos­tua trau­maat­ti­sek­si esi­mer­kik­si sek­sua­li­soi­tu­mi­sen tai sadis­min myö­tä. 

Neu­rop­sy­koa­na­lyy­si ja klii­ni­nen teo­ria

Entä kun tun­teet pakot­ta­vat yksi­lön teke­mään psyyk­kis­tä työ­tä? Kun asiat eivät mene­kään odo­tuk­sen­mu­kai­ses­ti? Sil­loin kiih­ty­mys kas­vaa, ja huo­maam­me kog­ni­tii­vi­sen­kin tie­toi­suu­den tasol­la ole­mis­tam­me vai­vaa­van tun­ne­tar­peen. Tämän tun­teen avus­tuk­sel­la on mah­dol­lis­ta löy­tää parem­pi rat­kai­su sisäi­seen vaa­tee­seen kuin mitä auto­ma­ti­soi­tu­neil­la rat­kai­suil­la on ollut, tai on enää, tar­jo­ta.

Vali­tet­ta­vas­ti tämä on hel­pom­min sanot­tu kuin teh­ty. Ker­ran, eri­tyi­ses­ti lap­suu­des­sa, sisäis­tet­ty ei hel­pol­la muu­tu. Se on kon­so­li­doi­tu pit­kä­kes­toi­seen, kie­len tavoit­ta­mat­to­maan muis­tiin.  Solm­sil­le – toi­sin kuin perin­tei­ses­ti on aja­tel­tu – repres­sios­sa ei ole kyse defens­sis­tä, vaan infan­tii­lis­ta auto­ma­ti­saa­tios­ta. Sanat ”infan­tii­li” ja ”auto­ma­ti­saa­tio” on sel­key­den vuok­si hyvä het­kek­si erot­taa toi­sis­taan. Kuten yllä tote­sin auto­ma­ti­saa­tio ei ole vain psyy­ken tavan­omai­nen pro­ses­si, vaan suo­ras­taan tavoi­tel­tu tila. Se sääs­tää aikaa ja ener­gi­aa eikä kuor­mi­ta hyvin rajal­lis­ta ja hel­pos­ti uuvah­ta­vaa lyhyt­kes­tois­ta työ­muis­tiam­me. Tar­vit­sem­me työ­muis­tia lukies­sam­me säh­kö­pos­te­ja, ope­tel­les­sam­me kie­liä, suun­ni­tel­les­sam­me työ­päi­vää – ja käsi­tel­les­säm­me emo­tio­naa­li­sia ris­ti­rii­to­ja.

Toi­sin sanoen työ­muis­tia tar­vi­taan auto­ma­ti­soin­nis­sa, jon­ka takel­te­lu puo­les­taan kuor­mit­taa ja pakot­taa työ­muis­tin löy­tä­mään parem­pia rat­kai­su­ja. Psy­koa­na­lyyt­ti­sel­ta kan­nal­ta tämä parem­pien rat­kai­su­jen miet­ti­mi­nen tar­koit­taa useim­mi­ten defens­sien ja emo­tio­naa­lis­ten ris­ti­rii­to­jen käsit­te­lyä. Mut­ta kos­ka itse auto­ma­ti­saa­tio on luon­teen­sa mukai­ses­ti siir­ty­nyt ei-dekla­ra­ti­vii­seen muis­tiin, jos­sa ei ole sym­bo­le­ja, kiel­tä tai mie­li­ku­via, emme voi sitä sel­lai­se­naan tie­toi­ses­ti aja­tel­la tai edes muut­taa. Tämä on trans­fe­rens­sin ja tois­ta­mis­pa­kon yti­mes­sä – ei-dekla­ra­tii­vi­seen muis­tiin on säi­löt­ty tun­ne ja ennak­ko-odo­tus, jot­ka ilme­ne­vät enact­men­ti­nä. Psy­koa­na­lyy­sis­sä pyri­tään ymmär­tä­mään tämä mer­ki­tys, jot­ta tilal­le voi­si lujit­tua uusia rat­kai­su­ja. Van­haa ei voi kui­ten­kaan pyyh­kiä pois. Mitä syvem­mäl­le men­nään, sitä enem­män muu­tok­sel­le on vas­tus­ta. Täs­sä sana ”infan­tii­li” on kes­kei­nen psy­koa­na­lyyt­ti­sen kehi­tysp­sy­ko­lo­gian kan­nal­ta. Se viit­taa tiet­ty­jen psyyk­kis­ten auto­ma­ti­soi­tu­mis­ten – kuten kiin­ty­mys­suh­de­mal­lien – var­hai­suu­teen sekä sii­tä seu­raa­vaan ennen­ai­kai­suu­teen. Neu­ro­lo­gi­sel­ta kan­nal­ta vau­val­la tai taa­pe­rol­la ei ole mah­dol­li­suut­ta neu­raa­li­ses­ti kyp­sem­män mie­len tapaan käsi­tel­lä psyyk­ki­ses­ti koke­maan­sa, sil­lä hänel­tä puut­tu­vat muun muas­sa sekä kie­len tuo­mat työ­ka­lut että epi­so­di­nen (omae­lä­mä­ker­ral­li­nen) muis­ti, joka kehit­tyy vas­ta noin 3‑vuotiaana. Epi­so­di­ses­sa muis­tis­sa on jo mie­li­ku­via ja sym­bo­le­ja, min­kä takia tapah­tu­mia on mah­dol­lis­ta palaut­taa kog­ni­tii­vi­seen tie­toi­suu­teen.

Repres­sio on pie­nen mie­len rat­kai­su emo­tio­naa­li­siin tar­pei­siin – kuten oidi­pus­komplek­si – joi­ta hän ei yksin­ker­tai­ses­ti voi sel­vit­tää. Ne kui­ten­kin ohjaa­vat toi­min­taa ja objek­ti­suh­tei­ta myö­hem­mäs­sä­kin elä­mäs­sä. Se, mikä siis repres­sios­sa palaa, on affek­ti, jon­ka kans­sa toi­meen tule­mi­seen on löy­det­ty toi­mi­ma­ton auto­ma­ti­saa­tio ja tun­tei­den suo­jak­si defens­se­jä. Ennen kuin tera­pias­sa pääs­tään auto­ma­ti­soi­tu­nei­den ennak­ko-ole­tus­ten päi­vit­tä­mi­seen, usein vie­te­tään tovi defens­sien käsit­te­lys­sä ja jous­ta­vuu­den lisää­mi­ses­sä.

Solms kuvaa Freu­din viet­ti­teo­rioi­den ole­van poh­jim­mil­taan ”objek­tit­to­mia” – niis­sä objek­ti löy­de­tään, kun se katek­toi­daan vie­til­lä. Solms on tois­ta miel­tä ja neu­ro­tie­teel­li­siin löy­dök­siin vedo­ten puol­taa ennem­min objek­ti­suh­de­teo­rioi­ta. Sel­vim­min asia käy ilmi viet­tien CARE ja PANIC-GRIEF koh­dal­la, jot­ka ovat objek­tiin tiu­kas­ti kyt­ket­ty­jä, mut­ta myös muil­la vii­del­lä vie­til­lä on omat kyt­ken­tän­sä objek­tei­hin. Esi­mer­kik­si FEAR-vie­tis­sä kysees­sä oli­si kyse para­noi­di­ses­ta – takai­sin hyök­kää­väs­tä ja kos­ta­vas­ta – objek­tis­ta.

Hyvän ja pahan objek­tin voi kun­kin vie­tin koh­dal­la lin­kit­tää homeos­taa­siin; hyvä-objek­ti tyy­dyt­tää vie­tin ja paha-objek­ti tur­haut­taa. Näin koet­tui­na kyse on kui­ten­kin vie­lä skit­so­pa­ra­noi­di­ses­sa posi­tios­sa koe­tuis­ta pri­maa­riob­jek­teis­ta. Psyyk­ki­se­nä kehi­tys­teh­tä­vä­nä on saa­vut­taa depres­sii­vi­nen posi­tio, jos­sa eri viet­tien spli­ta­tut hyvät- ja pahat-objek­tit integroi­daan per­soo­nal­li­suu­teen. Täs­sä leik­ki (PLAY) on tär­keäs­sä osas­sa, sil­lä sen avul­la yksi­lö voi oppia uusia tapo­ja tyy­dyt­tää tar­ve (subli­moi­da) vais­to­mai­sen rea­goin­nin sijaan.

Mie­les­tä­ni seit­se­män viet­tiä objek­tei­neen ja tyy­dy­tyk­si­neen voi aut­taa myös sovit­ta­maan yhteen viet­ti- ja objek­ti­suh­de­teo­rioi­ta kan­nat­ta­vien välis­tä skis­maa. Toi­si­naan kuu­lee kysyt­tä­vän, onko sek­si kadon­nut koko­naan psy­koa­na­lyy­sis­ta. Usein kysy­mys saa­te­taan esit­tää epä­suo­ras­ti eri­tyi­ses­ti Yhdys­val­lois­sa virii­lil­le rela­tio­naa­li­sel­le kou­lu­kun­nal­le. Neu­rop­sy­koa­na­lyyt­ti­sel­ta kan­nal­ta oleel­lis­ta on se, mis­tä vie­tis­tä on kyse. Solms tii­vis­tää Freu­din aja­tel­leen, että nau­tin­to – oli­pa kyse sek­sis­tä, kakus­ta tai huvi­puis­toa­je­lus­ta – on libi­di­naa­lis­ta eli sek­su­aa­lis­ta. Mut­ta jos kat­som­me seit­se­män vie­tin pitä­vän paik­kan­sa ja kun­kin pyr­ki­vän tahoil­laan homeos­taa­siin, niin nau­tin­to – eli tar­peen tyy­dy­tys – ei täl­löin ole aina suin­kaan sek­su­aa­lis­ta. Oikeas­taan vain LUST-jär­jes­tel­mäs­sä kyse on yksi­se­lit­tei­ses­ti sii­tä itses­tään. Tämä ei tie­ten­kään tar­koi­ta, ettei­vät­kö asiat voi­si sek­sua­li­soi­tua psyy­kes­sä.

Neu­rop­sy­koa­na­lyy­si ja klii­ni­nen työ

Webi­naa­reis­sa puhut­tiin enem­män teo­rias­ta kuin kon­kreet­ti­ses­ta klii­ni­ses­tä työs­ken­te­lys­tä, johon kes­ki­ty­tään enem­män Works­ho­peis­sa tapause­si­merk­kien kaut­ta. Rau­ta­lan­ka­mal­li­na kun­kin asiak­kaan koh­dal­la psy­ko­te­ra­peut­ti pitää mie­les­sään nel­jää kysy­mys­tä.

Ensim­mäi­sek­si on tar­ken­net­ta­va, mis­tä tun­teis­ta poti­laan kär­si­myk­ses­sä on kyse. Tai kään­täen: mikä viet­tien väli­nen konflik­ti on joh­ta­nut toi­sen viet­ti­tar­peen uhraa­mi­seen? Ote­taan jäl­leen esi­mer­kik­si masen­tu­nut van­hem­pi, jon­ka konflik­ti voi­si olla RAGE- ja PANIC-GRIEF-viet­tien välil­lä, jos­sa syyl­li­syys torp­paa vihan­tun­teet altis­taen masen­nuk­sel­le. Solms on häm­mäs­tyt­tä­vän var­ma tode­tes­saan, että moni­mut­kai­ses­sa­kin oire­ku­vas­tos­sa taka­na on vii­me kädes­sä kyse yhdes­tä emo­tio­naa­li­ses­ta tar­pees­ta.

Toi­nen kysy­mys on se, miten poti­las on yrit­tä­nyt tätä tun­ne­tar­vet­taan tie­dos­ta­mat­taan tyy­dyt­tää. Eli mil­lai­nen on ennak­ko-ole­tus, jon­ka poh­jal­ta poti­las on löy­tä­nyt jos­kus rat­kai­sun ongel­maan­sa auto­ma­ti­soi­den sen tie­dos­ta­mat­to­maan? Esi­mer­kik­si mikä­li oma viha nos­taa syyl­li­syyt­tä, tun­ne voi jää­dä kog­ni­tii­vi­ses­sa tie­toi­suu­des­sa tun­nis­ta­mat­ta altis­taen masen­nuk­sel­le. Tämä joh­dat­taa kol­man­nen kysy­myk­sen luok­se: Mitä ovat sekun­daa­ri­de­fens­sit? Solm­sin mukaan muun muas­sa obsess­sii­vis-kom­pul­sii­vi­nen toi­min­ta voi olla juu­ri RAGE-vie­tin sivuut­ta­mi­sen taus­tal­la. Nel­jäs tut­ki­mus­ky­sy­mys on, mil­lai­nen on trans­fe­rens­si ja miten se on ilmen­nyt aiem­min poti­laan elä­män aika­na.

Lopuk­si

Neu­rop­sy­ko­lo­gi­nen ja ‑tie­teel­li­nen ter­mi­no­lo­gia voi tun­tua toi­si­naan vie­raal­le eten­kin niil­le, jot­ka tun­te­vat enem­män vetoa jopa lyy­ri­seen psy­koa­na­lyyt­ti­seen kir­jal­li­suu­teen. Esi­mer­kik­si Adam Phil­lips on haas­tat­te­lus­sa toden­nut neu­rop­sy­koa­na­lyy­siin liit­tyen, että kokee aivot ihmi­sen vähi­ten hou­kut­te­le­vak­si ruu­miin­osak­si. Tämä oli pit­kään oma­kin koke­muk­se­ni – sytyin enem­män laca­ni­lai­ses­ta yhteis­kun­ta­kri­tii­kis­tä ja Freu­din pai­koin runol­li­sis­ta kir­joi­tuk­sis­ta. Sytyn edel­leen, mut­ta olen huo­man­nut eri teo­rioi­den ris­tik­käis­pö­ly­tyk­sen ole­van vie­lä­kin kieh­to­vam­paa ja tera­peut­ti­sen työs­ken­te­lyn kan­nal­ta hyö­dyl­li­sem­pää. Var­sin­kin trau­ma-käsit­teen osal­ta olen koke­nut mie­lek­kääk­si poh­tia ja ero­tel­la sitä aivo­jen, mie­len, ruu­miin ja sosio­his­to­rian näkö­kul­mis­ta. Mil­joo­nia vuo­sia van­hat vais­tom­me ja neu­raa­li­nen ark­ki­teh­tuu­rim­me on hyvä tun­tea.

Solms on myös tark­ka­na neu­rop­sy­koa­na­lyy­sin nimis­sä teh­tä­vis­tä väit­tä­mis­tä. Toi­sin sanoen hän tuo esil­le tämän­het­ki­sen tie­don rajat ja puut­teet samal­la tart­tuen väit­tä­miin, jois­sa kokee psy­koa­na­lyy­tik­ko­jen ymmär­tä­vän neu­ro­tie­teel­lis­ten löy­dös­ten antia vää­rin ja sen poh­jal­ta teke­vän erheel­li­siä pää­tel­miä. Muun muas­sa Otto Ken­berg on Solm­sin mukaan erheel­li­ses­ti niput­ta­nut seit­se­män viet­tiä joko libi­do- tai tha­na­tos-kylt­tien alle. Vää­rin­kä­si­tys joh­tuu sii­tä, että Kern­berg on kat­so­nut viet­tien SEEKING, LUST, PLAY ja CARE ole­van mie­li­hy­vää ja puo­les­taan RAGE, FEAR ja PANIC-GRIEF mie­li­pa­haa tuot­ta­via. Mut­ta mie­li­hy­vä ja ‑mie­li­pa­ha eivät syn­ny vie­teis­tä, vaan affek­ti­tar­pei­den tilas­ta. Neu­ro­tie­teel­li­ses­sä näkö­kul­mas­sa ei siis mie­les­tä­ni ole kyse – toi­sin kuin psy­koa­na­lyy­sin anka­ra krii­tik­ko Fre­de­rick Crews väit­tää – Freu­din uppoa­van lai­van epä­toi­voi­ses­ta pelas­ta­mi­ses­ta.

”Neu­rop­sy­koa­na­lyy­si on mie­les­tä­ni parem­pi teo­ria kuin aikai­sem­mat,” Solms tote­aa toi­sen webi­naa­rin lopus­sa. ”Mut­ta sil­lä ei voi selit­tää kaik­kea.”