Ossi Takala: Rakkauden haudalla

Tris­tan ja Isol­de eivät rakas­ta­neet toi­si­aan. Se, mitä he rakas­ti­vat, oli rak­kaus itses­sään. Moni rakas­taa enem­män rakas­tu­mis­ta ja rak­kau­den tun­net­ta kuin sen koh­det­ta. Tämä joh­tuu sii­tä, että nyky­het­ken rak­kausob­jek­tit ovat alku­pe­räi­sen mene­te­tyn rak­kausob­jek­tin kor­vik­kei­ta, jot­ka hoi­ta­vat van­ho­ja rak­kau­den haa­vo­ja. Rakas­tu­mi­nen on lupaus men­nei­syy­den tyy­dyt­tä­mät­tö­mien tar­pei­den lopul­ta­kin tapah­tu­vas­ta täyt­ty­myk­ses­tä. Rak­kau­den koh­teen etsi­mi­nen on tasa­pai­noi­lua alku­pe­räi­sen rak­kausob­jek­tin jäl­jel­le jät­tä­mien toi­vei­den ja tar­peen löy­tää uusi poh­jim­mil­taan aivan eri­lai­nen rak­kausob­jek­ti välil­lä. Rak­kau­den koh­de kokee itsen­sä pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion seu­rauk­se­na idea­li­soi­duk­si. Aikui­se­na ei voi enää saa­vut­taa var­hais­lap­suu­den sym­bioot­tis­ta yhteen­su­lau­tu­mis­ta, vaan yri­tys sen tavoit­te­le­mi­seen joh­taa ainoas­taan kär­si­myk­seen ja ker­ta toi­sen­sa perään rak­kau­des­sa pet­ty­mi­seen. (Die­na 2018, 40‒45, 62‒77, 187‒188.)

”He lau­la­vat ennen kaik­kea rak­kau­des­ta, ja se on aivan pai­kal­laan, sil­lä mikään ei tar­vit­se kau­nis­te­lua sii­nä mää­rin kuin rak­kaus” (Lager­kvist 1976, 144).

Nar­sis­ti­nen rak­kaus ei pys­ty tyy­dyt­tä­mään täy­sin sek­su­aa­li­sia ja mui­ta rak­kau­den tar­pei­ta. Tyy­dy­tyk­sen saa­vut­ta­mi­nen edel­lyt­tää omni­po­tens­sis­ta ja riip­pu­vuu­den kiel­tä­mi­ses­tä luo­pu­mis­ta. Tar­ve rakas­taa ja tul­la rakas­te­tuk­si on kaik­kien ihmis­suh­tei­den taus­tal­la ole­va perus­tar­ve. Tämän päi­vän Nar­kis­sos on psyyk­ki­ses­ti depri­voi­tu­nut, emo­tio­naa­li­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ulko­puo­lel­la kas­va­nut ja rak­kaut­ta odot­ta­va levo­ton lap­si. Hän ei kuu­lu mihin­kään aikaan, paik­kaan tai rak­kau­teen. Hänel­tä puut­tuu mie­li­ku­va rakas­ta­vas­ta van­hem­mas­ta. Kuin­ka voi rakas­taa toi­sia ilman tätä? Tyh­jyys on aikam­me nar­sis­mia, ja äärim­mäi­sen vapau­den nimi on yksi­näi­syys. Ohut­nah­kai­sen nar­sis­ti­sen muu­ka­lai­sen on mah­do­ton­ta uskoa ole­van­sa rak­kau­den arvoi­nen. Vakuut­te­lut eivät auta, ja kun toi­set väsy­vät jat­ku­viin vakuut­te­lun vaa­ti­muk­siin, tulee oma arvot­to­muus todis­te­tuk­si. Pak­su­nah­kai­nen rakas­taa egoi­de­aa­li­aan niin, että ulkoi­sil­le ja sisäi­sil­le objek­teil­le ei rii­tä rak­kaut­ta. Muut ovat arvot­to­mia. Kum­pi­kin pol­ku on yksi­näi­nen ja rak­kau­de­ton. Myös psy­ko­te­ra­pian onnis­tu­mi­nen edel­lyt­tää riip­pu­vuu­den löy­tä­mis­tä, mie­len ja ruu­miin avaa­mis­ta toi­sel­le kul­kea. Usein yksi­näi­syys tii­vis­tyy huo­kauk­seen: ”Kukaan ei rakas­ta minua.” Itsein­ho ja ‑tuhoi­suus kas­va­vat rak­kau­den puut­tees­ta. Rak­kau­den ulko­puo­lel­le jää­mi­sen koke­muk­sen kipua voi­daan hel­pot­taa monin kei­noin, kuten päih­tein tai viil­te­le­mäl­lä. Oras­ta­vien ihmis­suh­tei­den, myös hoi­to­suh­teen, tie­dos­ta­ma­ton tuhoa­mi­nen on alku­pe­räi­sen rak­kau­den puut­teen tois­ta­mis­ta. Tois­tu­vat rak­kau­det­to­mat suh­teet lisää­vät tus­kaa. Rak­kau­den puut­teen täyt­tää aggres­sio itseä ja toi­sia koh­taan. (Sil­ta­la 2006, 339‒343; Taka­la 2013, 254.)

Rak­kau­den syn­ty

Rak­kaus­suh­de koh­tu­vau­vaan syn­tyy ras­kau­den kes­täes­sä. Äidin siir­to­taa­kat, vai­keat elä­mä­no­lo­suh­teet ja ambi­va­lens­si äitiy­teen liit­tyen vai­keut­ta­vat rak­kaus­suh­teen syn­tyä. Kun vau­va syn­tyy, rak­kaut­ta on vau­van kut­suun vas­taa­mi­nen. Har­mo­ni­nen yhdes­sä­olo, yhdes­sä ole­mi­sen koke­mus, vas­ta­vuo­roi­nen ihas­te­lu ja pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion kaut­ta kom­mu­ni­koi­mi­nen sito­vat objek­tit tun­ne­ko­ke­muk­sel­li­ses­ti yhteen. Rak­kaus on kat­se­lua, ymmär­tä­mis­tä, etsin­tää ja mer­ki­tyk­sen anta­mis­ta. Rak­kaus on toi­sen tar­koi­tus­pe­rien ja todel­li­suu­den tun­nis­ta­mis­ta ja ymmär­tä­mis­tä. (Die­na 2018, 29‒30.) Vau­van tar­peet, toi­veet ja pelot välit­ty­vät äidil­le tun­tei­den väli­tyk­sel­lä. Vas­ta­tun­teet vies­ti­vät vau­van tar­peis­ta ja tun­teis­ta. Äidin­rak­kaus suo­jaa vau­vaa lii­an suu­ril­ta frustraa­tioil­ta. Jos vau­va pet­tyy rak­kau­den ja hoi­van tar­peis­saan, yhdis­tyy kaik­kiin myö­hem­piin kiin­ty­mys­suh­tei­siin pet­ty­myk­sen pel­ko ja häpeän var­jo, joka herää aina, kun rak­kau­den, riip­pu­vuu­den ja huo­len­pi­don tar­peet nos­ta­vat pää­tään. Häpeä­la­maan­nus on tun­ne, joka herää, kun elin­tär­keä rak­kaus­suh­de on uhat­tu­na. Rak­kaut­ta ja kon­tak­tia tar­joa­ma­ton äiti on Win­nicot­tin ja Gree­nin kuvaa­mal­la taval­la kuol­lut äiti, jon­ka vau­va on tuo­mit­tu yksi­näi­seen rak­kau­det­to­muu­teen.

Tove Jans­so­nin Muu­mi­pap­pa ja meri (1965/1987) ‑kir­jan alus­sa lap­se­na orvok­si jää­nyt Muu­mi­pap­pa kokee tar­peet­to­muu­den tun­net­ta, joka uhkaa hylät­ty­jä lap­sia. Pap­pa pel­kää ole­van­sa tar­pee­ton, kun Muu­mi­mam­man rak­kaus suun­tau­tuu lap­siin. Hän kokee Lai­ok­sen koh­ta­lon kokies­saan jää­vän­sä rak­kau­den elä­män­ke­hän ulko­puo­lel­le. Tun­ne on tut­tu monel­le tuo­reel­le isäl­le. Muu­mi­pap­pa löy­tää paik­kan­sa mie­hi­sil­lä seik­kai­luun ja suo­je­luun liit­ty­vil­lä kei­noil­la. Tari­na ker­too rak­kau­den kai­puus­ta ja sen menet­tä­mi­sen pelos­ta. Kun per­he majoit­tuu viha­mie­li­sel­le saa­rel­le, per­heen kes­ki­näi­nen rak­kaus yhdis­tää hei­dät. Mör­kö edus­taa tari­nas­sa rak­kau­det­to­muut­ta ja tun­ne­kyl­myyt­tä, joka on var­hai­sis­ta pelois­tam­me kau­his­tut­ta­vin.

”Jokai­nen joka on pidel­lyt kädes­sään

meren silot­ta­maa kiveä

tie­tää että jat­ku­val­la hyväi­lyl­lä on val­ta­va voi­ma”

(Tom­my Taber­mann 2007)

Psy­ko­te­ra­pias­sa havai­taan, että poti­laat kär­si­vät ensi sijas­sa tun­teis­taan. Tun­teet edus­ta­vat tyy­dyt­tä­mät­tö­miä tar­pei­ta, ja tun­ne­häi­riöt ovat seu­raus­ta epä­on­nis­tu­neis­ta yri­tyk­sis­tä tyy­dyt­tää nii­tä. Psy­ko­te­ra­pias­sa löy­de­tään toi­mi­vam­pia tapo­ja tyy­dyt­tää tar­pei­ta, ja se joh­taa parem­paan tun­ne­sää­te­lyyn. Tavoit­tee­na on muut­taa yksi­lön tai ryh­män auto­maat­ti­sia toi­min­ta­suun­ni­tel­mia. Sik­si psy­koa­na­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia kes­kit­tyy tun­nis­ta­maan tun­tei­ta, joi­den ei vält­tä­mät­tä tun­nis­te­ta liit­ty­vän itseen. Nii­tä työs­tä­mäl­lä kehit­tyy kyky koh­da­ta maa­il­ma, löy­tää ja sol­mia tyy­dyt­tä­viä sek­su­aa­li- ja ihmis­suh­tei­ta.

Eten­kin ryh­miin liit­ty­mis­tä ja niis­sä toi­mi­mis­ta var­ten yksi­lön tulee löy­tää myös kyky yhtei­seen leik­kiin. (Solms 2018, 1‒5). Aggres­sio hajot­taa ryh­miä ja yhtei­sö­jä, kun taas rak­kaus sitoo nii­tä yhteen. Pel­ko ja tun­ne rak­kau­den ulko­puo­lel­le jää­mi­ses­tä herät­tää tuhoa­vuut­ta itseä ja mui­ta koh­taan. Kateel­li­sen ja ahneen voi olla alkuun mah­do­ton­ta ottaa vas­taan hyvää muil­ta tai luo­da suh­det­ta toi­siin. Sen sijaan hän pyr­kii tuho­maan koko ryh­män, kun rak­kaus herät­tää tie­dos­ta­mat­to­man tuho­vim­man. Täs­tä on esi­merk­ki­nä maa­han­muut­ta­jiin koh­dis­tu­va viha. Maa­han­muut­ta­jiin koh­dis­tu­va kateus kitey­tyy talou­del­lis­ten seik­ko­jen ympä­ril­le: pako­lai­set saa­vat mie­li­ku­vis­sa sen kai­ken hyvän ilmai­sek­si, jos­ta itse on jää­nyt pait­si. Todel­li­suu­des­sa se hyvä, jota ei rahal­la saa, on puut­tu­nut van­hem­pien rak­kaus.

Vihan ja rak­kau­den tulee yhdis­tyä toi­siin­sa sekä objek­tiin, jot­ta aggres­sio ei dis­so­sioi­du eril­li­sek­si saa­rek­keek­si vau­van per­soo­nal­li­suu­teen. Aggres­sio on osa pri­mi­tii­vi­sen rak­kau­den ilmai­sua. Jos kehi­tyk­sel­li­nen aggres­sio puut­tuu, jää kehit­ty­mät­tä myös kyky rak­kau­teen ja ihmis­suh­tei­den luo­mi­seen. Vas­ta kun aggres­sio yhdis­tyy rak­kau­teen, objek­ti­suh­teet alka­vat tun­tu­maan todel­li­sil­ta ja itsen ulko­puo­li­sil­ta. Viha syn­nyt­tää objek­ti­suh­tei­siin yksi­löi­ty­mi­sen ja eril­li­syy­den tun­teet, jot­ka saa­vat tun­te­maan itsen ole­mas­sa ole­vak­si, todel­li­sek­si ja rakas­te­tuk­si. Samal­la kehit­tyy kyky rakas­taa. Win­nicott puhuu kuo­le­man­vie­tin sijaan piit­taa­mat­to­mas­ta rak­kau­des­ta. Kyse on vau­van häi­käi­le­mät­tö­mäs­tä elä­män­nä­läs­tä, joka koh­dis­tuu objek­tiin välit­tä­mät­tä tämän koh­ta­los­ta. Rak­kaut­ta tes­ta­taan jat­ku­vil­la hyök­käyk­sil­lä. Jos rak­kau­del­le ei syn­ny kas­vua­lus­taa mie­les­sä, ahdis­tus, aggres­sio ja mie­len sisäi­nen hajaan­nus lisään­ty­vät. Win­nicott sanoo äidin vihaa­van las­taan ennen kuin lap­si äiti­ään. Aggres­sii­vis­ten tun­tei­den yli­val­ta vai­keut­taa tyy­dyt­tä­vien ihmis- ja rak­kaus­suh­tei­den luo­mis­ta ja yllä­pi­toa. Myös psy­ko­te­ra­peut­ti jou­tuu kipui­le­maan poti­laa­seen liit­ty­vien tun­tei­den kans­sa. Ilman vas­ta­tun­tei­ta ei syn­ny elä­vää yhteis­työ­suh­det­ta, jos­sa poti­laan tun­tei­ta voi­daan tut­kia. Rak­kaus sitoo ihmi­set ryh­mis­sä yhteen ja on yhteis­kun­nal­lis­ten raken­tei­den sekä sosi­aa­lis­ten suh­tei­den perus­ta. Ezrie­lin ja Bio­nin mukaan ryh­mä pyr­kii luo­maan tie­tyn­lai­sen suh­teen psy­ko­te­ra­peut­tiin vält­tääk­seen toi­sen­lai­sen suh­teen, jon­ka se pel­kää joh­ta­van kata­stro­faa­li­seen tuhoa­vaan suh­tee­seen. (Ezriel 1972, 229‒245; Klein 1988, 5; Sara­ne­va 2006, 59, 62; Taka­la 2013, 255‒256.)

Vau­va ei vihaa äiti­ään, vaan halu­aa rak­kaut­ta ja hoi­vaa. Depres­sii­vi­sen posi­tion konflik­ti on tais­te­lua tuhoa­vuu­den, rakas­ta­mi­sen ja kor­jaa­mi­sim­puls­sien välil­lä. Maa­gi­sis­sa kor­jaa­mis­yri­tyk­sis­sä epä­on­nis­tu­mi­nen vähen­tää lap­sen uskoa rak­kau­den kaik­ki­voi­pai­suu­teen. Vähi­tel­len lap­si löy­tää vihan­sa ja rak­kau­ten­sa rajat. Halu ja kyky palaut­taa ennal­leen hyvä objek­ti, sisäi­nen ja ulkoi­nen, toi­mii perus­ta­na egon kyvyl­le säi­lyt­tää rak­kaus ja objek­ti­suh­teet elä­vi­nä huo­li­mat­ta konflik­teis­ta ja vai­keuk­sis­ta. (Segal 1994, 70‒75, 93.) Monel­la poti­laal­la hyvä ja paha ovat säi­ly­neet eril­li­si­nä saa­rek­kei­na, mikä on yksin­ker­tais­tet­tu­na poti­laan pää­on­gel­ma. Nar­sis­ti­se­na rai­vo­na näyt­täy­ty­vä piit­taa­ma­ton rak­kaus on poti­laan ainoa kei­no yrit­tää tyy­dyt­tää rak­kau­den tar­peet ja hakea yhteyt­tä toi­seen ihmi­seen. Taus­tal­la on kein­ot­to­muus ja pelot rak­kau­des­sa tor­ju­tuk­si tule­mi­ses­ta. Kun vau­va puree rin­taa, ei kysees­sä ole suin­kaan aina vihan tai kateu­den ilmai­su, vaan objek­tis­ta piit­taa­ma­ton rak­kaus ja yri­tys hyvän objek­tin sisäl­le otta­mi­sek­si. Sama voi tois­tua psy­ko­te­ra­pias­sa.

Nälän tyy­dy­tys ei lii­ty vau­val­la aluk­si rak­kau­teen, vaan se on vie­tin­omais­ta toi­min­taa. Vähi­tel­len vau­val­le val­ke­nee, että tyy­dy­tyk­sen saa­mi­nen riip­puu toi­sen ihmi­sen rak­kau­des­ta ja halus­ta. Omni­po­tens­sis­ta luo­pu­mi­nen syn­nyt­tää objek­ti­rak­kau­den idun. Sym­bioo­sin pur­kau­tues­sa vah­vis­tuu synk­ro­ni­nen rak­kaus­suh­de äidin ja vau­van välil­lä. Kaik­ki psyyk­ki­nen ener­gia ja myö­hem­min eriy­ty­vät tun­teet palau­tu­vat lopul­ta perus­viet­tiin, joka liit­tyy äidin rin­nan ime­mi­seen. Balint nimit­tää äidin rin­taa ime­vän vau­van tun­ne­ti­laa pri­maa­rik­si rak­kau­den het­kek­si (Balint 1985). Jokai­nen rakas­tu­mi­nen herät­tää hen­kiin var­hais­lap­suu­den muis­tot ja toi­veet. Äidin rin­nan ime­mi­nen on jokai­sen rak­kaus­suh­teen mal­li. Ensim­mäi­sen rak­kaus­suh­teen laa­tu hei­jas­tuu kaik­kiin myö­hem­piin ihmis­suh­tei­siin. Jokai­nen, joka on pet­ty­nyt van­hem­piin­sa, kät­kee sisäl­leen toi­veen vie­lä jos­kus saa­van­sa van­hem­pien­sa rak­kau­den. Myö­hem­mät rak­kaus­suh­teet ajau­tu­vat kui­ten­kin usein tois­ta­maan perus­trau­maa, ja sama uhkaa myös psy­ko­te­ra­pias­sa. 

Rak­kau­den näl­kä

Rakas­tum­me hei­hin, jot­ka täy­den­tä­vät mei­tä ja syn­nyt­tä­vät meis­sä ole­mas­sao­lon tun­teen. Taus­tal­la on oidi­paa­li­sen objek­tin tie­dos­ta­ma­ton etsi­mi­nen. Polt­toai­nee­na ovat nyky­het­ken toi­veet ja halut objek­tia koh­taan sekä objek­tin idea­li­soi­mi­nen. Kyky rakas­tua ja rakas­taa edel­lyt­tää kah­den kehi­tyk­sel­li­sen pis­teen saa­vut­ta­mis­ta: preoi­di­paa­lis­ten ja oidi­paa­lis­ten konflik­tien sekä dyna­mii­kan suo­tui­sia rat­kai­su­ja. Kun tun­nem­me näi­hin liit­ty­vät pul­mam­me, kyke­nem­me löy­tä­mään polun rak­kau­teen.  Kern­ber­gin ja Win­nicot­tin mukaan ihmi­sel­lä pitää olla ensin kyky olla yksin ennen kuin hän kyke­nee rakas­ta­maan ja pari­suh­tee­seen. On vis­si ero sil­lä, tavoit­te­lee­ko ihmi­nen sym­bioot­tis­ta yhteen­su­lau­tu­mis­ko­ke­mus­ta vai kah­den eril­li­sen ihmi­sen välis­tä aitoa ihmis­suh­det­ta.

”Mei­dän kotim­me on siel­lä

mis­sä mil­loin­kin

toi­nen odot­taa

Siel­lä on mei­dän kotim­me

mis­sä mil­loin­kin herääm­me

sydä­men ääniin.”

(Pent­ti Saa­ri­kos­ki 1962)

Rak­kaus­fan­t­asiat kum­pua­vat voi­mak­kaas­ta var­hai­ses­ta rakas­te­tuk­si tule­mi­sen tar­pees­ta. Rakas­tu­nut uskoo, että pelk­kä rak­kaus voi paran­taa kaik­ki haa­vat, jot­ka joh­tu­vat vail­le riit­tä­vää van­hem­pien rak­kaut­ta jää­mi­sen tun­tees­ta. Tämä sisäis­ten objek­tien kor­jaan­tu­mis­fan­ta­sia syn­tyy toi­vees­ta saa­da hyvi­tys­tä men­nei­syy­den puut­tei­siin. Aja­tus kul­kee näin: ”Olin ehdot­to­mas­ti van­hem­pie­ni rak­kau­den arvoi­nen ja minun oli­si pitä­nyt olla hei­dän elä­män­sä tär­kein sisäl­tö.” Sama tie­dos­ta­ma­ton fan­ta­sia ja odo­tus suun­tau­tuu nyt psy­ko­te­ra­peut­tiin: ”Minun on olta­va psy­ko­te­ra­peu­tin aja­tus­ten, tun­tei­den ja elä­män tär­kein asia, kos­ka vain se voi hyvit­tää sen, että en ollut sitä alku­pe­räi­sil­le rak­kausob­jek­teil­le­ni.” (Die­na 2018, 171‒185.) Psy­ko­te­ra­peu­tin ei pidä tyy­dyt­tää poti­laan toi­vet­ta otta­mal­la vas­taan tar­jot­tu idea­li­soi­dun rakas­ta­van hyvän van­hem­man roo­li. Psy­ko­te­ra­peut­ti­nen kiin­ty­mys­suh­de raken­tuu aikui­sen rea­li­tee­tin kes­tä­vään yhteis­työ­suh­teen varaan. Sii­hen liit­tyy aina eril­li­syy­teen ja eroa­viin näkö­kul­miin liit­ty­vää tus­kaa, surua ja väis­tä­mät­tö­miä pet­ty­myk­siä huo­len­pi­don toi­veis­sa.

Psy­ko­te­ra­pi­aan hakeu­du­taan usein juu­ri, kun joku rak­kaus­suh­de on päät­ty­nyt. Sil­loin apua tar­vit­se­va on raken­ta­nut koko elä­män­sä, kiin­nos­tuk­sen­sa koh­teet, itsear­vos­tuk­sen­sa ja iden­ti­teet­tin­sä sen rak­kau­den varaan, joka liit­tyy mene­tet­tyyn objek­tiin. Suh­teen päät­ty­mi­nen herät­tää vihaa, joka suun­tau­tuu vuo­ro­tel­len hylän­nee­seen rak­kausob­jek­tiin ja itseen. Psy­ko­te­ra­pi­aan ohjau­tu­vat eri­tyi­ses­ti he, joi­den viha suun­tau­tuu itseen. Monet heis­tä tois­ta­vat kaa­vaa, jos­sa he tule­vat ker­ta toi­sen­sa jäl­keen hylä­tyik­si. He eivät tavoi­ta taus­tal­la ole­via syi­tä ilman psy­ko­te­ra­pias­sa syn­ty­viä oival­luk­sia. Monet heis­tä sol­mi­vat suh­tei­ta ker­ta toi­sen­sa jäl­keen edel­lis­tä puo­li­soa muis­tut­ta­vien ihmis­ten kans­sa, ja he aja­vat toi­min­nal­laan suh­teet saman­lai­se­na tois­tu­vaan syök­sy­kier­tee­seen. Monet, jot­ka usko­vat, että uusi rak­kaus paran­taa kaik­ki van­hat haa­vat, etsi­vät rak­kaus- ja tera­pia­suh­tees­ta ihme­pa­ran­tu­mis­ta. Enem­män kuin rak­kaut­ta, he tar­vit­si­si­vat kui­ten­kin kykyä rakas­taa.

Rak­kau­den tus­kaa

Ihmi­siä, jot­ka valit­ta­vat kyvyt­tö­myyt­tään rakas­taa mui­ta, vai­vaa ongel­ma, jota Balint kut­suu nimel­lä basic fault. Perus­on­gel­ma on se, että ihmi­nen on kyvy­tön rakas­ta­maan mui­ta, mut­ta hän kui­ten­kin olet­taa mui­den rakas­ta­van itse­ään. Rak­kau­den tar­peen tyy­dyt­ty­mi­nen on sil­loin vai­ke­aa. Usein poti­las tuo pet­ty­mi­sen­sä rak­kau­des­sa esil­le hyök­kää­väs­ti ikään kuin kysees­sä oli­si elä­män ja kuo­le­man kysy­mys. Vau­val­la näin onkin. Var­hais­lap­suu­den rak­kaus­suh­teen puut­tu­mi­nen on pol­ku, joka joh­taa psyyk­ki­siin oirei­siin. Kaik­kien myö­hem­pien objek­ti­suh­tei­den kehi­tys liit­tyy var­hais­lap­suu­den rak­kau­den koke­muk­siin ja kehi­tys­kul­kuun. Balin­tin mukaan Klein oli vää­räs­sä var­hai­sen tuhoa­vuu­den suh­teen, sil­lä hänen mukaan­sa vas­ta kär­si­mys tekee ihmi­ses­tä häi­jyn. Monet tule­vat psy­ko­te­ra­pi­aan tie­dos­ta­mat­taan aja­tuk­sel­la, että psy­ko­te­ra­peut­ti tar­jo­aa heil­le rak­kaut­ta, jota he ovat epä­on­nis­tu­neet muu­al­ta saa­maan. Psy­ko­te­ra­pian toi­vo­taan takaa­van rakas­ta­van objek­tin löy­ty­mi­sen, eikä sitä suin­kaan näh­dä mah­dol­li­suu­te­na löy­tää uusi objek­ti, joka odot­taa rak­kaut­ta ja joka oli­si rak­kau­den arvoi­nen sekä sei­soi­si poti­laan rin­nal­la hänen heik­kouk­sis­taan huo­li­mat­ta. (Die­na 2018, xi, 8‒11.)

Suu­ri rak­kau­teen kyvyt­tö­mien poti­lai­den ryh­mä ovat he, joi­den van­hem­mat oli­vat hyvin rii­tai­sia ja yhteen­so­pi­mat­to­mia. Koto­na val­lit­si jän­nit­ty­nyt ja ahdis­ta­va ilma­pii­ri. Usein lap­si jou­tui valit­se­maan puo­len­sa van­hem­pien välil­lä. Täs­sä tilan­tees­sa elä­neet pel­kää­vät saman onnen puut­teen ja tun­ne­kyl­myy­den tois­tu­van omis­sa lii­tois­saan. He kyl­lä rakas­tu­vat ja tun­te­vat mie­len­kiin­toa, mut­ta he eivät luo­ta toi­siin. He pel­kää­vät enem­män suh­teen mah­dol­li­sia hait­to­ja kuin arvos­ta­vat sii­tä saa­ta­via hyö­ty­jä. Hei­dän pahin pel­kon­sa on jou­tua saman kau­hun ja kär­si­myk­sen val­taan, joka val­lit­si lap­suu­des­sa. He voi­vat tukah­dut­taa rak­kau­ten­sa ja men­nä rak­kaut­ta sam­mut­ta­vas­sa askee­sis­sa niin pit­käl­le, että he lopul­ta sam­mut­ta­vat koko psyyk­ki­sen elä­män­sä, aivan kuten vau­va anakliit­ti­ses­sa depres­sios­sa. Jos ihmi­sel­tä puut­tuu kyky rak­kau­teen sijoit­ta­mi­seen ja roh­keus sen sisäl­tä­mien ris­kien koh­taa­mi­seen, hän tukah­dut­taa hitaas­ti itsen­sä. (Die­na 2018, 129‒132; Iko­nen 2001, 267.)

Vim­mai­nen rak­kau­den tavoit­te­lu joh­taa elä­män- ja kuo­le­man­vie­tin väli­seen vaih­te­luun niin, että lopul­li­nen hel­po­tus seu­raa vas­ta rak­kau­den kuol­les­sa. Täl­lai­set ihmi­set addik­toi­tu­vat pak­ko­miel­tei­seen rakas­tu­mi­sen tun­teen tavoit­te­luun, mut­ta hei­dän ihmis­suh­teen­sa eivät kes­tä. Avoin suh­de on yri­tys rat­kais­ta tämä ongel­ma. Yksia­vioi­suus on kui­ten­kin val­lin­nut mones­sa kult­tuu­ris­sa vuo­si­sa­to­jen ajan, kos­ka vapaa rak­kaus tuot­taa ihmi­sil­le kär­si­mys­tä. Yksi romant­ti­nen suh­de ker­ral­laan hil­lit­see mus­ta­suk­kai­suut­ta. Odys­seuk­sen ja Pene­lo­pen tari­na kuvaa, kuin­ka vai­ke­aa on rakas­taa useam­paa kuin yhtä ker­ral­laan. Tämän juu­ret löy­ty­vät preoi­di­paa­li­vai­hees­ta. Äiti‒­lap­si-parin yhteen­kuu­lu­vuus ja riip­pu­vuus on var­hai­nen rak­kaus­ko­ke­mus­tem­me mat­rik­si, joka on tie­dos­ta­ma­ton ja hyvin pysy­vä.

Sisäi­set objek­tit ovat yhtä rakas­tet­ta­via kuin ulkoi­set. Kun sisäi­set rak­kausob­jek­tit hei­jas­te­taan ulkoi­siin objek­tei­hin, heis­tä tulee tie­dos­ta­mat­to­mien sisäis­ten rak­kausob­jek­tien edus­ta­jia. Kun täl­lai­nen ulkoi­nen objek­ti tor­juu sijoi­tuk­sen, menet­tää sekä objek­ti että myös sisäi­nen rak­kausob­jek­ti arvon­sa. Näin tor­ju­tuk­si tul­lut menet­tää samal­la sekä ulkoi­sen hyvän objek­tin että osan itse­ään. Sik­si objek­tin­me­ne­tys on aina kak­sin­ker­tai­nen mene­tys. Val­tao­sa suru­pro­ses­sia on itsen mene­te­tyn osan hen­kiin palaut­ta­mis­ta. Tätä nar­sis­tis­ta pro­ses­sia kuvaa Sand­le­rin poti­las­ta­paus, jos­sa poti­laan nar­sis­ti­set haa­vat aukea­vat uudes­taan, kun hän pet­tyy tul­les­saan tor­ju­tuk­si rak­kau­des­sa. Hyl­käyk­sen nos­ta­ma kat­ke­ruus hei­jas­tuu poti­laan psy­ko­fyy­si­seen minä­ku­vaan, ja hän näkee itsen­sä pei­lis­sä ruma­na ja liha­va­na. Tor­jut­tu itse näyt­täy­tyy kel­vot­to­ma­na, kun hyvä ja kau­nis itse­ku­va kato­aa. Hylät­ty kokee ole­van­sa yhtä vaja­vai­nen ja huo­no kuin hän kuvit­te­lee hyl­kää­jän hänen ajat­te­le­van ole­van. Tun­ne perus­tuu pro­jek­tii­vi­seen iden­ti­fi­kaa­tioon. (Die­na 2018, 46, 62‒77.) Itse­tu­hoi­set häpeän ja kel­paa­mat­to­muu­den tun­teet kum­pua­vat aja­tuk­ses­ta, että en ole rak­kau­den arvoi­nen. Pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion kaut­ta psy­ko­te­ra­peut­ti tun­tee saman tun­teen nahois­saan.

Rak­kau­den hau­dal­la

Trans­fe­rens­si­rak­kau­den läpi­työs­tä­mi­nen palaut­taa hen­kiin alku­pe­räi­sen oidi­paa­li­ti­lan­teen ja sii­hen liit­ty­vis­tä toi­veis­ta luo­pu­mi­seen liit­ty­vät surun tun­teet. Oidi­paa­li­vai­heen tie­dos­ta­mat­to­mat toi­veet, infan­tii­li sek­su­aa­li­suus ja sii­hen liit­ty­vät konflik­tit lin­kit­ty­vät psyyk­ki­sen työn kaut­ta osak­si aikuis­ta egoa. Sik­si rak­kau­den illuusio­ta voi jopa jos­sain mää­rin ruok­kia. Psy­ko­te­ra­peu­tin ongel­ma on, että hänen on vai­kea olla yhtä aikaa sär­ke­mät­tä poti­laan illuusio­ta ja toi­saal­ta olla mene­mät­tä lii­kaa mukaan tämän epä­rea­lis­ti­siin odo­tuk­siin. (Die­na 2018, 78, 90.) Oidi­pus­myyt­ti näyt­tää, kuin­ka rak­kaus ja sen menet­tä­mi­sen pel­ko sokai­se­vat ja aja­vat ihmi­sen hul­luu­teen. Voi­mak­kaat tun­teet häi­rit­se­vät havain­to­jam­me todel­li­suu­des­ta. Useat tut­ki­muk­set osoit­ta­vat, että mus­ta­suk­kai­suus on pää­asial­li­nen syy väki­val­taan pari­suh­teis­sa. Mus­ta­suk­kai­suut­ta tut­ki­nees­sa laa­jas­sa tut­ki­muk­ses­sa kak­si kol­mas­osaa koki mus­ta­suk­kai­suut­ta kump­pa­nin­sa tahol­ta. Suo­men hen­ki­ri­kok­sis­ta mus­ta­suk­kai­suus on pää­mo­tii­vi 11 pro­sen­tis­sa tapauk­sis­sa. Mus­ta­suk­kai­sen mie­len täyt­tä­vät pet­ty­mys, kateus, viha, ahdis­tus, rai­vo, pel­ko, epä­toi­vo, suru, toi­vot­to­muus, epä­var­muus ja kos­ton­hi­mo. (Leh­ti 2016.) Taus­tal­la ovat pelot rak­kau­den menet­tä­mi­ses­tä, hylä­tyk­si tule­mi­ses­ta ja oidi­paa­li­sen nöy­ryy­tyk­sen tois­tu­mi­ses­ta.

Psy­ko­te­ra­pias­sa tun­teet pal­jas­ta­vat trans­fe­rens­si­suh­teen sisäl­lön. Nii­tä tut­ki­mal­la löy­tyy sen het­ken totuus ja todel­li­suus. Psy­ko­te­ra­peut­ti kuu­los­te­lee poti­las­ta, jot­ta hän tavoit­taa poti­laan tun­teet ja tar­peet nii­den takaa. Poti­laat luke­vat psy­ko­te­ra­peu­tin tun­tei­ta ja hänen tapaan­sa suo­jau­tua niil­tä. Tun­teet ovat sisäis­tä todel­li­suut­ta ja totuut­ta. Ongel­mia syn­tyy, jos tun­teet eivät pei­laa ulkoi­sen reaa­li­maa­il­man todel­li­suut­ta ja totuut­ta tai kun ulko­maa­il­ma ei vas­taa tun­tei­den pal­jas­ta­miin tar­pei­siin. Kun ihmi­nen kiel­tää tun­teen ole­mas­sao­lon ja pro­ji­soi sen mui­hin, sisäi­nen ris­ti­rii­ta muut­tuu ulkoi­sek­si. Ahdis­tus­ta ja ihmis­suh­tei­den ris­ti­rii­to­ja aiheut­ta­vien tun­tei­den sekä nii­hin liit­ty­vien aja­tus­ten kiel­tä­mi­nen on usein psy­ko­te­ra­pi­aan joh­ta­nei­den oirei­den, ihmis­suh­deon­gel­mien ja psyyk­ki­sen pahoin­voin­nin taus­tal­la. Sik­si ahdis­tus­ten taka­na ole­vien tun­tei­den löy­tä­mi­nen ja käsit­te­le­mi­nen on psy­ko­te­ra­pias­sa kes­keis­tä. Kos­ka moniin tun­tei­siin liit­tyy häpe­ää, on nii­den käsit­te­ly egol­le uhkaa­vaa ja ahdis­tus­ta aiheut­ta­vaa. Syyl­li­syy­den tun­ne liit­tyy usein rak­kau­den menet­tä­mi­sen pel­koon.

Ana­lyyt­ti­sen tilan­teen regres­sio ja riip­pu­vuus roh­kai­se­vat impli­siit­ti­ses­ti yksi­puo­li­sen rak­kau­den syn­tyyn. Trans­fe­rens­si­rak­kau­den ana­lyy­si pal­jas­taa sen ete­ne­vän aivan kuten muut­kin rak­kaus­suh­teet: psy­ko­te­ra­peut­tiin suun­tau­tuu pro­jek­tioi­ta, jot­ka muut­ta­vat hänet egoi­de­aa­lin kal­tai­sek­si, mihin liit­tyy oidi­paa­li­seen objek­tiin liit­ty­vää ambi­va­lens­sia ja lap­sen­omais­ten per­vers­sien toi­vei­den herät­tä­miä puo­lus­tus­me­ka­nis­me­ja. Rakas­tu­mi­nen joh­taa het­kit­täi­siin sek­su­aa­lis­ten toi­vei­den subli­maa­tioi­hin ja integroi­tu­mi­seen osak­si per­soo­nal­li­suut­ta. Jos trans­fe­rens­si­rak­kaut­ta ei ilmaan­nu lain­kaan, se ker­too voi­mak­kais­ta defens­seis­tä oidi­paa­li­sia mie­li­ku­via vas­taan tai Kohu­tin kuvaa­mas­ta nar­sis­ti­ses­ta trans­fe­rens­sis­ta. Trans­fe­rens­si­rak­kau­des­sa ei ole kysy­mys ainoas­taan neu­root­tis­ten eroot­tis­ten rak­kaus­toi­vei­den esiin nouse­mi­ses­ta, vaan myös ihan nor­maa­lis­ta lap­sen­omai­ses­ta tar­pees­ta tul­la rakas­te­tuk­si. Sen kan­nus­ti­me­na toi­mii sek­su­aa­li­sen rak­kaus­suh­teen sol­mi­mi­sen sijaan pikem­min­kin toi­ve pääs­tä psy­ko­te­ra­peu­tin kans­sa sym­bioot­ti­seen tai yli­pää­tään jon­kin­lai­seen preoi­di­paa­li­seen riip­pu­vuus­suh­tee­seen. Sek­su­aa­li­suu­den idea­li­soi­mi­nen on suo­ja aggres­sii­vi­sia yllyk­kei­tä vas­taan.

Trans­fe­rens­si­rak­kaus ei ole yhtä vapaa­ta ja jous­ta­vaa kuin nor­maa­li rak­kaus, kos­ka se perus­tuu infan­tii­lei­hin mal­lei­hin. On tär­ke­ää pitää eroot­ti­nen trans­fe­rens­si elos­sa ja pal­jas­taa sen var­hai­set taus­tat. Sek­siin liit­ty­vä puhe peit­tää alleen var­hai­sen tar­vit­se­vuu­den. Sek­si nousee usein esil­le, kun halu­taan olla muka aikui­sem­pia. Sek­su­aa­li­sis­ta trau­mois­ta kär­si­neet poti­laat voi­vat myös yrit­tää vie­tel­lä psy­ko­te­ra­peut­tia. Aggres­so­riin iden­ti­fioi­tu­mi­nen näyt­te­lee täs­sä tär­ke­ää roo­lia. Poti­las suut­tuu, kun psy­ko­te­ra­peut­ti ei vas­taa viet­te­lyyn, mut­ta lopul­ta hän kokee hel­pot­ta­va­na sen, että psy­ko­te­ra­peut­ti pitäy­tyy ana­lyyt­ti­ses­sa set­tin­gis­sä. Eroot­ti­sel­la trans­fe­rens­sil­la ja pel­käl­lä toi­veel­la ana­lyy­ti­kon rak­kau­den koh­teek­si pää­sys­tä välil­lä on sel­vä ero. Toi­ve psy­ko­te­ra­peu­tin toi­vei­den ja halu­jen koh­teek­si pää­sys­tä on hyvin ylei­nen fan­ta­sia, jon­ka läh­tö­koh­ta on var­hai­sen äiti‒­lap­si-suh­teen tun­teis­sa. (Die­na 2018, 78‒84).

Las­ten ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pias­sa las­ten sek­sis­tä puhu­mi­nen ker­too ahdis­tuk­ses­ta ja kateu­des­ta, joka joh­tuu pelos­ta tera­peut­ti­pa­rin rak­kau­den ulko­puo­lel­le jää­mi­ses­tä. Lap­sen ja jos­kus aikui­sen­kin mie­li uskoo sek­sin ole­van yhtä kuin rak­kaus. Pel­käs­tään sek­su­aa­li­vie­tin tyy­dyt­tä­mi­seen täh­tää­vä suh­de ei ole rak­kaut­ta, vaik­ka sii­nä­kin on usein taus­tal­la välit­tä­mi­sen, hel­lyy­den ja rak­kau­den koh­teek­si pää­se­mi­sen tie­dos­ta­mat­to­mat toi­veet. Psy­ko­te­ra­pia­ryh­mäs­sä val­lit­se­vas­sa aga­pe-rak­kaus­suh­tees­sa koros­tuu pääl­lim­mäi­se­nä toi­sen kun­nioi­tus ja halu toi­mia toi­sen hyväk­si. Täl­lai­nen rak­kaus koe­taan vah­va­na ja mer­ki­tyk­sel­li­se­nä, kun se on ryh­mäs­sä yhdes­sä jaet­tu koke­mus. Se hei­jas­te­lee Aris­to­te­leen rak­kau­den mää­ri­tel­mää, joka on hyvän toi­vo­mis­ta toi­sel­le toi­sen eikä itsen vuok­si. Aga­pe-rak­kaus muo­dos­taa työ­ryh­mä­ta­sol­la ole­van kehit­ty­neen psy­ko­te­ra­pia­ryh­män mat­rik­sin. Freu­dis­ta poi­ke­ten nyky­ään näh­dään, että esi­mer­kik­si äidin­rak­kaus ei ole sek­su­aa­li­sen rak­kau­den subli­maa­tio­ta, vaan ihmi­sen evo­luu­tion aika­na kehit­ty­nee­seen CARE-sys­tee­miin kuu­lu­vaa epä­sek­su­aa­lis­ta hoi­vaa ja hel­lyyt­tä (Tuo­hi­met­sä 2019, 81).

”Ihmi­nen tar­vit­see ihmis­tä ollak­seen ihmi­nen ihmi­sel­le,

ollak­seen itse ihmi­nen.

Läm­pi­min peit­to on toi­sen iho,

toi­sen ilo on paras­ta ruo­kaa.”

(Tom­my Taber­mann 2006)

Osal­le ihmi­sis­tä ainoas­taan fyy­si­ses­ti osoi­tet­ta­va rak­kaus muut­tuu todel­li­sek­si koke­muk­sek­si rak­kau­des­ta. Pel­kät sanat eivät rii­tä tai ne koe­taan tyh­jik­si. Vain kon­kreet­ti­set näky­vät tapah­tu­mat ovat tot­ta. Näin eten­kin sil­loin, kun men­ta­li­saa­tio­ky­ky on heik­ko, kuten lai­min­lyö­dyil­lä lap­sil­la on. (Kal­land 2006, 386‒387.) Sek­su­aa­li­suu­den yli­ko­ros­ta­mi­nen vies­tii, että kaik­kea rak­kau­den kai­puu­ta yri­te­tään tyy­dyt­tää kon­kreet­ti­sin teoin. Ilmiö havai­taan monen nuo­ren pukeu­tu­mi­ses­sa, käy­tök­ses­sä ja puheis­sa. Sama näkyy myös las­ten ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pias­sa, kun eten­kin pojat sek­sua­li­soi­vat kaik­ki rak­kau­den toi­veen­sa.

Myös aikuis­ten pak­ko-oirei­nen sek­si­riip­pu­vuus on yri­tys saa­da sitä kaut­ta rak­kaut­ta. Kon­kreet­ti­set rak­kau­den osoi­tuk­sen toi­veet voi ottaa esil­le sano­mal­la esi­mer­kik­si: ”Se teis­sä ole­va pik­ku­tyt­tö tai poi­ka on samal­la kiin­nos­tu­nut mut­ta yhtä aikaa kau­huis­saan, kun se pel­kää aja­tus­ten­sa esil­le­tu­lon pilaa­van kai­ken hyvän tääl­tä tera­pias­sa. Haluat­te käper­tyä tera­peu­tin syliin, mut­ta pel­käät­te sitä kaik­kien sen herät­tä­mien aja­tus­ten­ne vuok­si.” Toi­ve sek­su­aa­li­ses­ta suh­tees­ta psy­ko­te­ra­peut­tiin voi peit­tyä myös aggres­sii­vi­sen trans­fe­rens­sin taak­se, jol­loin se ilme­nee esi­mer­kik­si tor­ju­mi­se­na ja hyl­kää­mi­se­nä. Täl­lai­set poti­laat koke­vat psy­ko­te­ra­peu­tin sanat kel­vot­to­ma­na rak­kau­den ravin­to­na. Psy­ko­te­ra­peu­tin tulee jat­kaa trans­fe­rens­si­rak­kau­den ana­ly­soin­tia eikä hän saa ajau­tua vas­ta-ajee­rauk­seen. Se onnis­tuu kuun­te­le­mal­la vas­ta­tun­tei­ta ja palaut­ta­mal­la kuul­tu poti­laal­le. Tul­kin­ta tulee vas­ta myö­hem­min. (Die­na 2018, 80, 165.) Usein ero­ti­soi­tu­neen trans­fe­rens­sin taus­tal­la on syvem­piä tie­dos­ta­mat­to­mia pyr­ki­myk­siä, jot­ka liit­ty­vät aggres­sii­vi­siin tai kil­pai­le­viin yllyk­kei­siin. Poti­las esi­mer­kik­si pyr­kii suis­ta­maan psy­ko­te­ra­peu­tin amma­til­li­sel­ta jalus­tal­taan, teke­mään hänet hei­kok­si ja voit­ta­maan hänet. Näin poti­las saa tilai­suu­den hal­vek­sia ja nöy­ryyt­tää psy­ko­te­ra­peut­tia. (Täh­kä 1972, 230‒231.)

Kai­ken teo­ria: tun­teet

Fair­bair­nin mukaan psy­ko­te­ra­peut­ti on kii­hot­ta­va objek­ti, joka herät­tää nuk­ku­van kar­hun. Poti­laat suo­jau­tu­vat tun­tei­taan – halu­jaan ‒ vas­taan psyyk­ki­sin ja fyy­si­sin oirein, eri­lai­sil­la puo­lus­tus­me­ka­nis­meil­la ja toi­min­nal­la. Bio­nin mukaan ihmi­sel­lä on luon­tai­nen halu totuu­teen, vaik­ka se mer­kit­see sisäis­tä kamp­pai­lua sil­loin, kun totuus tuot­taa psyyk­kis­tä kipua. Se edel­lyt­tää tun­tei­den tun­nis­ta­mis­ta ja hyväk­sy­mis­tä itseen kuu­lu­vik­si. Tun­teet ovat äärim­mäis­tä totuut­ta, jon­ka koh­taa­mi­sel­ta poti­las pyr­kii suo­jau­tu­maan. Tun­teet ovat het­ken sub­jek­tii­vis­ta totuut­ta, vaik­ka lopul­lis­ta totuut­ta ei löy­dy. Tun­teet ovat perus­ta­van­laa­tui­sam­pi tie­toi­suu­den muo­to kuin perin­tei­set ais­ti­ha­vain­tom­me (Solms 2019, 63).

Kun psy­ko­te­ra­peut­ti koh­taa tun­te­mat­to­man sisäl­lyt­tä­mis­funk­tiol­laan, tapah­tuu psy­ko­te­ra­peu­tin oman tun­ne- ja koke­mus­taus­tan poh­jal­ta tun­te­mat­to­man muun­tu­mi­nen het­kel­li­sek­si totuu­dek­si. Syn­tyy toi­nen toi­sen­sa tun­te­mi­sen yhteys. Täs­sä ja nyt jaet­tu tun­ne­ko­ke­mus sitoo psy­ko­te­ra­pias­sa yhteen men­neen, nyky­het­ken ja tule­van. Kun psy­ko­te­ra­peut­ti kuvaa, mitä psy­ko­te­ra­pias­sa tapah­tuu, poti­las oppii koke­muk­sen­sa kaut­ta.

Bion kuva­si käsit­teil­lä viha- ja rak­kausyh­teys sitä mer­ki­ty­se­roa, joka eri koh­teil­la on yksi­lön tun­ne­ko­ke­muk­sis­sa. Tun­teet eivät ole kog­ni­tii­vi­sia jär­keen perus­tu­via lausu­mia, vaan ruu­miin tie­dos­ta­ma­ton­ta auto­maat­tis­ta vies­tin­tää, punas­tu­mis­ta, hen­ge­nah­dis­tus­ta ja intui­tii­vi­sia koke­muk­sia, jot­ka tie­däm­me mut­ta emme tie­dä. Kle­me­lä kir­joit­taa Bio­niin vii­ta­ten: ”Aito koh­taa­mi­nen on tun­ne­myrs­ky. Ajat­te­lu on tun­nea­sia. Ennen aja­tuk­sen syn­tyä täy­tyy syn­tyä link­ke­jä mie­len poh­jal­la ole­vien alkeel­lis­ten sanat­to­mien tun­ne­ko­ke­muk­sien välil­lä.” Myös Freud ja Mat­te Blanco ovat kuvan­neet psyyk­ki­sen todel­li­suu­den syr­jäyt­tä­vän ulkoi­sen todel­li­suu­den, min­kä seu­rauk­se­na psyyk­ki­ses­tä ja ulkoi­ses­ta todel­li­suu­des­ta tulee itse asias­sa ident­ti­siä. Näin tapah­tuu, kos­ka tie­dos­ta­mat­to­man pro­ses­sit eivät ota huo­mioon rea­li­teet­tia. Tun­tei­den totuus voit­taa mie­les­sä. Filo­so­fi Descar­tes näki unes­saan tie­to­sa­na­kir­jan, jos­sa piti olla kaik­ki tie­to. Uneen ilmes­tyi kui­ten­kin seu­raa­vak­si runo­kir­ja, jol­loin Descar­tes oival­si, että tie­to­kir­ja ei ole­kaan täy­del­li­nen: on ole­mas­sa jotain muu­ta kuin tie­to. Ajat­te­lu on tun­nea­sia, ja aito läs­nä­olo vaa­tii tun­tei­siin kos­ke­tuk­ses­sa ole­mis­ta. (Ahl­roth 2019; Broucek 1982; Kle­me­lä 2018, 343; Taka­la 2014, 251‒255.)

”Totuus ilman ystä­väl­li­syyt­tä ei ole todel­lis­ta totuut­ta eikä ystä­väl­li­syys ilman totuut­ta ole ystä­väl­li­syyt­tä”

(Hyrck 2018, 274).

Alek­si­tyy­mi­set poti­laat ovat haas­te psy­ko­te­ra­peu­til­le, kos­ka hei­dän on vai­kea tavoit­taa ja sanoit­taa tun­tei­taan. Heil­lä tun­teet ilme­ne­vät ruu­miil­lis­ten tun­te­mus­ten kaut­ta: ”ei sano­ja tun­teil­le”. Alek­si­tyy­mi­syys on seu­raus­ta tun­ne­köy­häs­tä kas­vu­ym­pä­ris­tös­tä. Kun tun­tei­siin ei kiin­ni­te­tä huo­mio­ta, kehit­tyy alek­si­tyy­mi­sia per­soo­nal­li­suu­den­piir­tei­tä. (Saa­ri­jär­vi ym. 2006, 1279.) Myös monet mie­lia­la­lääk­keet aiheut­ta­vat tun­tei­den latis­tu­mis­ta, jol­loin tun­tei­den kans­sa työs­ken­te­ly vai­keu­tuu (Jyl­hä & Iso­met­sä 2014; Kaja­no­ja ym. 2018). Monet poti­laat kär­si­vät lääk­kei­den aiheut­ta­mas­ta tun­ne­huip­pu­jen leik­kaan­tu­mi­ses­ta, kos­ka samal­la elä­mäs­tä kato­aa kyky kokea rak­kau­den ja ilon tun­tei­ta. Hai­tal­li­sin­ta on tun­tei­den vält­te­ly rau­hoit­ta­vien lääk­kei­den avul­la. Bent­so­diat­se­pii­nit pois­ta­vat ahdis­tus­ta, jol­loin nii­hin liit­ty­vien tun­tei­den ja tun­ne­muis­to­jen käsit­te­ly estyy. Suu­ri­na annok­si­na tera­pia­tun­nin tun­ne­muis­tot pyyh­kiy­ty­vät pois lääk­kei­den aiheut­ta­man amne­sian vuok­si. Esi­mer­kik­si suru­pro­ses­sin on havait­tu kes­key­ty­vän ja esty­vän rau­hoit­ta­van lää­ki­tyk­sen vuok­si. (Ash­ton 2006, 13‒14.) Tera­pia­re­sis­ten­tik­si luul­tu poti­las voi hyö­tyä psy­ko­te­ra­pias­ta, kun rau­hoit­ta­vas­ta lää­ki­tyk­ses­tä luo­vu­taan ja tun­teet koh­da­taan täs­sä ja nyt. Toi­saal­ta jos­kus toi­min­ta­ky­vyt­tö­myys ja sie­tä­mä­tön kipu vaa­ti­vat psy­ko­te­ra­pian rin­nal­le lää­ket­tä.

Tun­neyh­teys tuot­taa psy­ko­te­ra­pias­sa hyviä tulok­sia. Sik­si yhteis­työ­suh­teen laa­dun mer­ki­tys on kou­lu­kun­tae­ro­ja suu­rem­pi teki­jä hyvien hoi­to­tu­los­ten taka­na. Tut­kit­taes­sa hoi­to­jen kes­key­tyk­siä on todet­tu, että 87 pro­sent­tia kes­key­tyk­sis­tä joh­tui tera­pia­pro­ses­sis­ta tai psy­ko­te­ra­peu­tin käyt­täy­ty­mi­ses­tä. Psy­ko­te­ra­peu­tin hei­kot vuo­ro­vai­ku­tus- ja empa­tia­ky­vyt myö­tä­vai­kut­ta­vat poti­laan tilan huo­no­ne­mi­seen. Ver­rat­taes­sa psy­ko­dy­naa­mis­ten psy­ko­te­ra­pioi­den hyviä ja huo­no­ja tulok­sia saa­via psy­ko­te­ra­peut­te­ja kes­ke­nään havait­tiin, että huo­no­ja tulok­sia sai­vat ne, joil­la ilme­ni enem­män viha­mie­lis­tä kont­rol­loin­tia. Tämä ilme­ni vähät­te­ly­nä, syyt­te­ly­nä, viha­mie­li­se­nä suh­tau­tu­mi­se­na eroi­hin, huo­mioi­mat­ta jät­tä­mi­se­nä, ris­ti­rii­tai­se­na vies­tin­tä­nä ja vähäi­sem­pä­nä tuen tar­joa­mi­se­na. Psy­ko­te­ra­peu­tin hyvien ihmis­suh­de­tai­to­jen, kuten empa­tia­ky­vyn ja kyvyn olla vas­taa­mat­ta viha­mie­li­ses­ti poti­laan viha­mie­li­syy­teen tai tor­jun­taan, havait­tiin sen sijaan vai­kut­ta­van myön­tei­ses­ti hoi­don tulok­siin.

Ystä­väl­li­syys tuot­taa ystä­väl­li­syyt­tä ja viha vihaa. Eten­kin psy­ko­te­ra­peu­tin epä­ade­kvaa­tit vas­tat­rans­fe­rens­sit ja hie­man yllät­täen myös lii­an hyvä tun­tei­den ilmai­su­ky­ky lisä­si­vät huo­no­ja tulok­sia. Psy­ko­te­ra­pian tulok­set ovat par­haat, kun psy­ko­te­ra­peu­til­la on kyky lähei­seen ihmis­suh­tee­seen, joka koos­tuu huo­len­pi­dos­ta, rak­kau­des­ta ja sitou­tu­mi­ses­ta. Pit­kää psy­ko­dy­naa­mis­ta psy­ko­te­ra­pi­aa teke­vien psy­ko­te­ra­peut­tien poti­lai­den todet­tiin hyö­ty­vän tera­pias­ta enem­män. (Leh­to­vuo­ri 2018, 38‒39, 91‒95.) Pit­kiin psy­ko­te­ra­pioi­hin liit­ty­vän syvän tun­ne­suh­teen mer­ki­tyk­sen ja eroi­hin sekä pet­ty­myk­siin liit­ty­vien tun­tei­den jaka­mi­nen on pol­ku rak­kau­den tun­teen löy­tä­mi­seen. Tär­ke­ää on tur­val­li­sen set­tin­gin luo­mi­nen ja yllä­pi­tä­mi­nen. Kun psy­ko­te­ra­pia­ryh­män resi­liens­si para­nee, ryh­män tie­toi­suus ja ymmär­rys toi­nen tois­ten­sa tun­teis­ta ja tar­peis­ta lisään­tyy. Samal­la kes­ki­näi­nen empa­tia­ky­ky kehit­tyy. (Zaut­ra 2014, 13.)

Tun­tei­den tulk­ki

Psy­ko­te­ra­peut­ti toi­mii rakas­ta­van hen­ki­lön roo­lis­sa. Poti­las tar­vit­see myö­täe­lä­jän ja kans­sa­kul­ki­jan, joka ei hyl­kää eikä tuo­mit­se, vaan pysyy rin­nal­la ja roh­kai­see: ”Rakas­tan sinua tera­peut­ti, luul­lak­se­ni, jol­la­kin taval­la. Puhun mie­luum­min hah­mol­le, joka on näky­vä­nä sil­mie­ni edes­sä kuin Juma­lal­le, jota en näe, seli­tän kuu­li­jal­le­ni. Mut­ta Juma­la onnek­si näkee minut, joka puhun, ja tera­peu­tin, joka kuu­lee puhee­ni kuin puhui­sin hänel­le.” (Sie­vers 2018, 120‒125.) Jos­kus rak­kaus löy­tyy uskon­nol­li­sen herää­mi­sen kaut­ta. Juma­la on idea­li­soi­tu­jen sisäis­ten objek­tien edus­ta­ja. Toi­si­naan anka­ra ja tuo­mit­se­va. Anteek­sian­non kaut­ta viha laan­tuu, ja rak­kau­den vas­taa­not­ta­mi­nen sekä anta­mi­nen mah­dol­lis­tu­vat.

Psy­ko­te­ra­peut­ti­nen rak­kaus­suh­de on hoi­ta­va kiin­ty­mys­suh­de. Psy­ko­te­ra­peut­ti sal­lii rak­kau­teen liit­ty­vän idea­li­saa­tion, joka liit­tyy trans­fe­rens­siin ja on vält­tä­mä­tön­tä riip­pu­vuus­suh­teen syn­ty­mi­sel­le. Toko­la-Kem­pin väi­tös­kir­jas­sa (2020) psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa käy­nyt kir­jai­li­ja kuva­si tera­pi­aan­sa näin: ”Se on kyl­lä ollu mun elä­mä­ni tär­keim­piä koke­muk­sia se tera­pia­pro­ses­si. Mä aat­te­len nyky­ään­kin vie­lä, että se on ehkä mun tär­keim­piä rak­kaus­suh­tei­ta­ni ollu tämä tera­pia­suh­de että.” Emo­tio­naa­lis­ta suh­det­ta psy­ko­te­ra­peut­tiin kuvat­tiin romant­ti­sek­si rak­kau­dek­si, rak­kau­del­li­sek­si tun­teek­si, kiin­ty­myk­sek­si ja erään­lai­sek­si ystä­vyy­dek­si. Onnis­tu­nees­sa hoi­to­suh­tees­sa olleet nos­ti­vat esiin tun­tei­den kes­kei­syy­den psy­ko­te­ra­pias­sa. Tätä kaut­ta he löy­si­vät aidom­man yhtey­den omaan itseen­sä. (Toko­la-Kemp­pi 2020, 303‒305.)

Psy­ko­te­ra­peu­tin on nar­sis­ti­sis­ta tar­peis­taan huo­li­mat­ta lopul­ta pudo­tet­ta­va hän­tä idea­li­soi­va poti­las lem­peäs­ti maan pin­nal­le. Psy­ko­te­ra­peut­ti voi väl­tel­lä tämän vai­keas­ti koh­dat­ta­van totuu­den esil­le otta­mis­ta, jos hän pel­kää poti­laan pitä­vän hän­tä tun­teet­to­ma­na. Jalus­tal­ta alas las­keu­tu­mi­nen on vält­tä­mä­tön rak­kau­den teko, joka joh­taa aikui­sen rea­lis­ti­sen ihmis­suh­teen ja lopul­ta rak­kaus­suh­tei­den löy­tä­mi­seen tera­pian ulko­puo­lel­ta. Mitä tyy­dyt­tä­väm­piä ja antoi­sam­pia psy­ko­te­ra­peu­tin ihmis­suh­teet ja sek­su­aa­lie­lä­mä ovat, sitä vapaam­min hän kyke­nee aut­ta­maan poti­las­ta rat­kai­se­maan ja pois­ta­maan estei­tä trans­fe­rens­si­rak­kau­den tut­ki­mi­sen tiel­tä. Jos­kus psy­ko­te­ra­peut­ti tulee mus­ta­suk­kai­sek­si tai kateel­li­sek­si poti­laan­sa onnel­li­suu­des­ta ja tämän löy­tä­mäs­tä uudes­ta rak­kau­des­ta ja vapau­des­ta. Psy­ko­te­ra­peut­ti voi kokea itsen­sä hylä­tyk­si, ja hän tul­kit­see poti­laan toi­min­nan hyök­käyk­sek­si psy­ko­te­ra­pi­aa vas­taan. Kysees­sä on kui­ten­kin onnis­tu­mi­nen: poti­laan aiem­pi esty­nei­syys ja tun­tei­den kiel­tä­mi­nen eivät enää tuhoa poti­laan egoa, vaan poti­las uskal­taa vih­doin ava­ta sii­pen­sä ja len­tää koh­ti uut­ta vapaut­ta. (Die­na 2018, 165; Hyrck 2018, 274.) Psy­ko­te­ra­pian tavoi­te on, että poti­laan rak­kaus- ja ihmis­suh­teet siir­ty­vät vas­taan­o­ton ulko­puo­lel­le, jol­loin poti­las itse­näis­tyy psy­ko­te­ra­peu­tis­ta. Itse­näis­tyes­sään poti­las hyl­kää psy­ko­te­ra­peu­tin tun­tei­den siir­ron koh­tee­na.

”Rak­kau­den hin­ta on suru.”

(Jari Ter­vo 2010)

Nii­den poti­lai­den kans­sa, joil­la on val­ta­va rak­kau­den kai­puu, poh­jat­to­mas­ti tar­vit­se­vuut­ta ja pal­jon depri­vaa­tio­ko­ke­muk­sia, psy­ko­te­ra­peu­tin sisäi­sen maa­il­man – vas­ta­tun­tei­den – kuun­te­le­mi­nen on tär­kein tie poti­laan ja tämän tun­tei­den ymmär­tä­mi­seen (Die­na 2018, 185‒186). Tähän tar­vi­taan tun­neä­lyä, joka on psyyk­ki­sen hyvin­voin­nin ja ihmis­suh­tei­den kan­nal­ta älyk­kyy­den muo­dois­ta tär­kein. Se on omien ja mui­den tun­tei­den tun­nis­ta­mis­ta. Sii­hen kuu­luu myös sen tie­dos­ta­mi­nen, kuin­ka tun­teet vai­kut­ta­vat ja miten nii­tä ilmais­taan, nime­tään ja sää­del­lään. Kog­ni­tii­vi­nen älyk­kyys näyt­tää vai­kut­ta­van ainoas­taan 20 pro­sent­tiin niis­tä teki­jöis­tä, jot­ka vai­kut­ta­vat ihmi­sen menes­ty­mi­seen. (Saa­ri­nen 2001, 27.) Myös psy­koa­na­lyy­sin pii­ris­sä val­lit­see ylei­nen vää­rin­kä­si­tys, että psy­ko­te­ra­pia vaa­tii poik­keuk­sel­lis­ta kog­ni­tii­vis­ta älyk­kyyt­tä. Sitä ruok­ki­vat myös psy­ko­te­ra­peut­tien nar­sis­ti­set tar­peet. Ihmi­sen ei tar­vit­se olla poik­keuk­sel­li­sen äly­käs voi­dak­seen kokea ja tun­nis­taa tun­tei­ta ja sitä kaut­ta hyö­tyä psy­ko­te­ra­pias­ta. Älyk­kyy­del­tään kes­ki­ver­to ihmi­nen voi olla tun­neä­lyl­tään suu­ri, kun taas kog­ni­tii­vi­nen nero voi olla hukas­sa tun­tei­den­sa kans­sa. Koi­rien kou­lut­ta­jat saa­vat aikaan käyt­täy­ty­mi­sen muu­tok­sia eläin­ten vähäi­sem­pää kog­ni­tii­vis­ta kapa­si­teet­tia hyö­dyn­täen. Sil­loin­kin todel­li­nen muu­tos edel­lyt­tää aina eläin­ten tun­tei­den ja halu­jen mer­ki­tyk­sen tun­nus­ta­mis­ta.

”Ainoas­taan sydä­mel­lään näkee hyvin. Tär­keim­piä asioi­ta ei näe sil­mil­lä” (de Saint-Exu­pe­ry 1943/2009).

Rak­kau­den löy­tö­ret­ki

Psy­ko­te­ra­peut­ti­nen työ koh­dis­tuu suu­rel­ta osin rak­kau­den vas­ta­voi­mien, kuten kateu­den, tut­ki­mi­seen ja tul­kit­se­mi­seen. Psy­ko­te­ra­peut­ti­sen kiin­ty­mys­suh­teen huo­len­pi­to kor­jaa mie­len sisäis­tä epä­jär­jes­tys­tä ja hajaan­nus­ta, jol­loin kii­tol­li­suus, hyvit­tä­mi­nen, suru, empa­tia ja rak­kau­den tun­te­mi­nen tule­vat mah­dol­li­sek­si. Moni kokee psy­ko­te­ra­pian päät­tyes­sä sen tär­keim­mäk­si tulok­sek­si rak­kau­den tun­teen ja mer­ki­tyk­sen löy­tä­mi­sen. Tämä rak­kaus ei ole riip­pu­vai­nen muil­ta saa­ta­vas­ta viet­ti­tyy­dy­tyk­ses­tä ja rak­kau­des­ta, vaan sen läh­tö­koh­ta on itsen, mui­den ja itse elä­män rakas­ta­mi­ses­sa. Jo Freud mää­rit­te­li ter­vey­den mer­kik­si kyvyn rakas­taa. Rak­kau­des­ta puhu­mi­nen psy­ko­te­ra­pi­aan liit­tyen voi tun­tua naii­vil­ta. Aja­tus on osoi­tus tun­tei­den mer­ki­tyk­sen mitä­töi­mi­ses­tä: tie­dos­ta­mat­to­mas­ta aggres­sios­ta tun­ne-elä­mää ja rak­kau­den mer­ki­tys­tä vas­taan. Psy­ko­te­ra­pia­suh­teen tun­ne­ko­ke­muk­set tulee yhdis­tää poti­laan mui­hin ihmis­suh­de­ko­ke­muk­siin, jol­loin aiem­min väl­tel­lyis­tä ja kiel­le­tyis­tä tun­teis­ta tulee vaa­rat­to­mia. Muu­tok­seen vaa­dit­ta­van tun­ne­suh­teen, psy­ko­te­ra­peut­ti­sen kiin­ty­mys­suh­teen, raken­tu­mi­nen vaa­tii aikaa ja halua tutus­tua toi­seen. Kun suh­de on syn­ty­nyt, psy­ko­te­ra­peut­ti­nen työ on jo pit­käl­ti teh­ty. Kaik­ki oppi­mi­nen tapah­tuu koke­muk­sel­li­ses­ti täs­sä tun­neyh­tey­des­sä. Psy­ko­te­ra­peu­tin kan­nat­te­le­mat tun­teet tule­vat poti­laal­le tun­nis­tet­ta­vik­si ja sie­det­tä­vik­si, min­kä jäl­keen tämä voi koh­da­ta tun­teen­sa nii­tä kiel­tä­mät­tä tai pro­ji­soi­mat­ta. Solm­sin mukaan psy­koa­na­lyy­si ei ole tär­ke­ää, vaan se käsit­te­lee jotain, joka on tär­ke­ää. Sii­nä on kyse sii­tä, mikä saa mei­dät elä­mään. Psy­koa­na­lyy­si tun­nus­taa tun­tei­den ehdot­to­man vai­kut­ta­vuu­den. Poti­laan tun­teet vies­tit­tä­vät hänen todel­li­ses­ta itses­tään. Kun tun­teet jae­taan trans­fe­rens­si­suh­tees­sa, psy­ko­te­ra­pia­suh­teen tun­ne­ko­ke­muk­set yhdis­ty­vät poti­laan mui­hin ihmis­suh­de­ko­ke­muk­siin. Kat­ke­ruus ja viha väis­ty­vät. Mie­len­si­säi­nen ankeut­ta­ja hel­lit­tää ottees­taan, kun löy­tyy rak­kaus. Jos sitä ei löy­dy, on psy­ko­te­ra­pia jää­nyt vajaak­si (Solms 2018, 5‒6; Solms 2019, 68). Psy­ko­te­ra­peut­ti­sen kiin­ty­mys­suh­teen tun­teet eivät väli­ty ja pei­lau­du inter­ne­tin hoi­to­bot­tien ja itse­hoi­to­ma­nu­aa­lien sivuil­ta. Tun­neä­ly voit­taa sel­ko­ä­lyn kai­kes­sa ihmis­suh­tei­siin ja tun­tei­siin liit­ty­väs­sä. Vaik­ka emo­jin väli­tyk­sel­lä voi ker­toa tun­teis­ta, niin usein sii­tä puut­tuu juu­ri tun­ne. Kun tun­teet puut­tu­vat, puut­tuu kaik­ki.

”Herääm­me todel­la eloon sisim­mäs­säm­me vain sil­loin, kun eläm­me mui­ta var­ten”

(Leo Tols­toi 1910; Síre­nin 2019 mukaan).

Kir­jal­li­suus

Ahl­roth, Jus­si (2019, 9. mar­ras­kuu­ta). 400 vuot­ta sit­ten filo­so­fi näki kol­me unta, jot­ka voi­vat ker­toa meil­le pal­jon itses­täm­me – Yksi niis­tä oli ehkä sel­kou­ni, ja se muut­ti Descar­te­sin elä­män suun­nan. Hel­sin­gin Sano­mat. Lau­an­tai­es­see.

Ash­ton, C. Heat­her (2006). Bent­so­diat­se­pii­nit – vai­ku­tuk­set – vie­ro­tus. Suom. Ari Tien­suu. Lää­ke­tie­teel­li­nen edi­toin­ti Mar­kus Sund­qvist. Jär­ven­pään sosi­aa­li­sai­raa­lan tut­ki­musyk­si­kön jul­kai­su. Luet­ta­vis­sa osoit­tees­sa https://www.vinkki.info/sites/default/files/bentsodiatsepiini_hoitomanuaali.pdf

Balint, Mic­hael (1985). Pri­ma­ry love and psyc­hoa­na­ly­tic tech­nique. Lon­too: Rout­leg­de.

Broucek, Francis, J. (1982). Sha­me and its rela­tions­hip to ear­ly narcis­sis­tic deve­lop­ments. The Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 63, 187‒200.

de Saint-Exu­pe­ry, Antoi­ne (1943/2009). Pik­ku prins­si. Hel­sin­ki: WSOY.

Die­na, Simo­net­ta (2018). Psyc­hoa­na­ly­sis lis­te­ning to love: Pas­sion and bonds. Lon­too: Rout­led­ge.

Ezriel, Hen­ry (1972). Expe­ri­men­ta­tion wit­hin the psyc­hoa­na­ly­tic ses­sion. Con­tem­po­ra­ry Psyc­hoa­na­ly­sis, 8, 229–245.

Hyrck, Riit­ta (2018). Psy­ko­te­ra­peu­tin yli­mi­nä ja hänen asen­teen­sa poti­lai­siin ja kol­le­goi­hin. Psy­ko­te­ra­pia, 37(4), 272‒286.

Iko­nen, Pent­ti (2001). Pie­ni tut­kiel­ma rak­kau­des­ta. Teok­ses­sa Roos, Esa; Man­ni­nen, Vesa & Väli­mä­ki, Juk­ka (toim.), Rak­kaus, toi­ve, todel­li­suus, 255‒277. Hel­sin­ki: Yli­opis­to­pai­no.

Jans­son, Tove (1965/1987). Muu­mi­pap­pa ja meri. Suom. Lai­la Jär­vi­nen. Hel­sin­ki: WSOY.

Jyl­hä, Pek­ka & Iso­met­sä Erk­ki (2014). Muut­ta­vat­ko masen­nus­lääk­keet per­soo­nal­li­suut­ta? Duo­decim, 130(16), 1579‒1581.

Kaja­no­ja, Jani; Schei­nin, Noo­ra M.; Karu­ki­vi, Max; Karls­son, Lin­nea & Karls­son, Has­se (2018). Is anti­depres­sant use associa­ted with dif­ficul­ty iden­ti­fying fee­lings? A brief report. Expe­ri­men­tal and Cli­nical Psyc­hop­har­maco­lo­gy, 26(1), 2‒5.

Kal­land, Mir­jam (2006). Men­ta­li­saa­tio, reflek­tii­vi­nen kyky ja psy­koa­na­lyy­si Peter Fona­gyn ajat­te­lus­sa. Kir­jas­sa Mäl­kö­nen, Kris­tii­na & Hyrck, Riit­ta (toim.), Psy­koa­na­lyy­sin isät ja äidit: teo­reet­ti­sia näkö­kul­mia, 377‒395. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Klein, Mela­nie (1988). Love, guilt and repa­ra­tion and other works 1921‒1945. Lon­too: Vira­go Press.

Kle­me­lä, Esko (2018). Aja­tus ilman ajat­te­li­jaa. Psy­ko­te­ra­pia, 37(4), 342‒343.

Lager­kvist, Pär (1976). Barab­bas-kää­piö. Hel­sin­ki: WSOY.

Leh­ti, Mark­ku (2016). Hen­ki­ri­kos­kat­saus 2016. Hel­sin­gin yli­opis­ton val­tio­tie­teel­li­sen tie­de­kun­nan kri­mi­no­lo­gian ja oikeus­po­li­tii­kan ins­ti­tuu­tin kat­sauk­sia 10/2016. Luet­ta­vis­sa osoit­tees­sa https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/160000/Katsauksia_10_Lehti_2016.pdf

Leh­to­vuo­ri, Pir­jo (2018). Psy­ko­te­ra­peu­tin hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien mer­ki­tys psy­ko­te­ra­pias­sa ja nii­den vai­ku­tus tulok­sel­li­suu­teen iden­ti­teet­ti­haas­tat­te­lun perus­teel­la. Väi­tös­kir­ja. Jyväs­ky­län yli­opis­to.

Saa­ri­jär­vi, Simo; Sal­mi­nen; Jou­ko K. & Ääre­lä, Erk­ki (2006). Tun­nis­ta­mat­to­mat tun­teet. Duo­decim, 122(11), 1279‒1280.

Saa­ri­kos­ki, Pent­ti (1962). Mitä tapah­tuu todel­la? Hel­sin­ki: Ota­va.

Saa­ri­nen, Mikael (2001). Tun­ne äly­si, älyä tun­te­va­si. Hel­sin­ki: WSOY.

Sara­ne­va, Kris­tii­na (2006). Freud eilen ja tänään. Kir­jas­sa Mäl­kö­nen, Kris­tii­na & Hyrck, Riit­ta (toim.), Psy­koa­na­lyy­sin isät ja äidit: teo­reet­ti­sia näkö­kul­mia, 15‒90. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Segal, Han­na (1994). Mela­nie Klein ihmis­mie­len ymmär­tä­jä­nä. Hel­sin­ki: Yli­opis­to­pai­no.

Sie­vers, Pep­pi (2018). Muut­tu­vat­ko poti­lai­den uskon­nol­li­set ja hen­gel­li­set käsi­tyk­set psy­ko­dy­naa­mi­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa? Psy­ko­te­ra­pia, 37(2), 117‒129.

Sil­ta­la, Pirk­ko (2006). Ker­rok­sel­li­nen sub­jek­ti. Joh­dan­toa Julia Kris­te­van psy­koa­na­lyyt­ti­seen ajat­te­luun. Kir­jas­sa Mäl­kö­nen, Kris­tii­na & Hyrck, Riit­ta (toim.), Psy­koa­na­lyy­sin isät ja äidit: teo­reet­ti­sia näkö­kul­mia, 322‒370. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Síren, Vesa (2019, 25. syys­kuu­ta). Kun ystä­vä teki itse­mur­han, Viv Gros­kop kai­voi suur­ten venä­läis­kir­jai­li­joi­den vii­sau­det esiin – syn­tyi taval­lis­ta syväl­li­sem­pi self help ‑opas. Hel­sin­gin Sano­mat.

Solms, Mark (2018). The scien­ti­fic stan­ding of psyc­hoa­na­ly­sis. BJP­sych Inter­na­tio­nal, 15(1), 5–8.

Solms, Mark (2019). Mikä “tie­dos­ta­ma­ton” on ja mis­sä se sijait­see aivois­sa? Neu­rop­sy­koa­na­lyyt­ti­nen näkö­kul­ma. Psy­ko­te­ra­pia, 38(1), 62‒70.

Taber­mann, Tom­my (2006). Ihme nimel­tä me. Hel­sin­ki: Gum­me­rus.

Taber­mann, Tom­my (2007). Runot 1970‒2006. Hel­sin­ki: Gum­me­rus.

Taka­la, Ossi (2013). Ole­mas­sao­le­vak­si ryh­mäs­sä. Psy­ko­te­ra­pia, 32(3), 250‒263.

Taka­la, Ossi (2014). Psy­ko­te­ra­pia totuu­den tapah­tu­ma­na. Psy­ko­te­ra­pia, 33(4), 251‒260.

Ter­vo, Jari (2010, 2. hei­nä­kuu­ta). Tom­my Taber­mann. Hel­sin­gin Sano­mat. Muis­to­kir­joi­tus.

Toko­la-Kemp­pi, Sir­pa (2020). Psy­koa­na­lyyt­ti­nen hoi­to asia­kas­ko­ke­muk­sen näkö­kul­mas­ta. Psy­ko­te­ra­pia, 39(4), 297‒311.

Tuo­hi­met­sä, Mart­ti (2019). Mie­len arkeo­lo­gi­aa. Psy­ko­te­ra­pia, 38(1), 62‒70.

Täh­kä, Veik­ko (1972). Psy­ko­te­ra­pian perus­teet psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian poh­jal­ta. Hel­sin­ki: WSOY.

Zaut­ra, Alex, J. (2014). Resi­lience is social, after all. Teok­ses­sa Kent, Mart­ha; Davis, Mary C. & Reich, John W. (toim.), The resi­lience hand­book – Approac­hes to stress and trau­ma. New York: Rout­led­ge.