Valitse vuosi:
2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Ossi Takala: Rakkauden haudalla

Tris­tan ja Isol­de eivät rakas­ta­neet toi­si­aan. Se, mitä he rakas­ti­vat, oli rak­kaus itses­sään. Moni rakas­taa enem­män rakas­tu­mis­ta ja rak­kau­den tun­net­ta kuin sen koh­det­ta. Tämä joh­tuu sii­tä, että nyky­het­ken rak­kausob­jek­tit ovat alku­pe­räi­sen mene­te­tyn rak­kausob­jek­tin kor­vik­kei­ta, jot­ka hoi­ta­vat van­ho­ja rak­kau­den haa­vo­ja. Rakas­tu­mi­nen on lupaus men­nei­syy­den tyy­dyt­tä­mät­tö­mien tar­pei­den lopul­ta­kin tapah­tu­vas­ta täyt­ty­myk­ses­tä. Rak­kau­den koh­teen etsi­mi­nen on tasa­pai­noi­lua alku­pe­räi­sen rak­kausob­jek­tin jäl­jel­le jät­tä­mien toi­vei­den ja tar­peen löy­tää uusi poh­jim­mil­taan aivan eri­lai­nen rak­kausob­jek­ti välil­lä. Rak­kau­den koh­de kokee itsen­sä pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion seu­rauk­se­na idea­li­soi­duk­si. Aikui­se­na ei voi enää saa­vut­taa var­hais­lap­suu­den sym­bioot­tis­ta yhteen­su­lau­tu­mis­ta, vaan yri­tys sen tavoit­te­le­mi­seen joh­taa ainoas­taan kär­si­myk­seen ja ker­ta toi­sen­sa perään rak­kau­des­sa pet­ty­mi­seen. (Die­na 2018, 40‒45, 62‒77, 187‒188.)

”He lau­la­vat ennen kaik­kea rak­kau­des­ta, ja se on aivan pai­kal­laan, sil­lä mikään ei tar­vit­se kau­nis­te­lua sii­nä mää­rin kuin rak­kaus” (Lager­kvist 1976, 144).

Nar­sis­ti­nen rak­kaus ei pys­ty tyy­dyt­tä­mään täy­sin sek­su­aa­li­sia ja mui­ta rak­kau­den tar­pei­ta. Tyy­dy­tyk­sen saa­vut­ta­mi­nen edel­lyt­tää omni­po­tens­sis­ta ja riip­pu­vuu­den kiel­tä­mi­ses­tä luo­pu­mis­ta. Tar­ve rakas­taa ja tul­la rakas­te­tuk­si on kaik­kien ihmis­suh­tei­den taus­tal­la ole­va perus­tar­ve. Tämän päi­vän Nar­kis­sos on psyyk­ki­ses­ti depri­voi­tu­nut, emo­tio­naa­li­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ulko­puo­lel­la kas­va­nut ja rak­kaut­ta odot­ta­va levo­ton lap­si. Hän ei kuu­lu mihin­kään aikaan, paik­kaan tai rak­kau­teen. Hänel­tä puut­tuu mie­li­ku­va rakas­ta­vas­ta van­hem­mas­ta. Kuin­ka voi rakas­taa toi­sia ilman tätä? Tyh­jyys on aikam­me nar­sis­mia, ja äärim­mäi­sen vapau­den nimi on yksi­näi­syys. Ohut­nah­kai­sen nar­sis­ti­sen muu­ka­lai­sen on mah­do­ton­ta uskoa ole­van­sa rak­kau­den arvoi­nen. Vakuut­te­lut eivät auta, ja kun toi­set väsy­vät jat­ku­viin vakuut­te­lun vaa­ti­muk­siin, tulee oma arvot­to­muus todis­te­tuk­si. Pak­su­nah­kai­nen rakas­taa egoi­de­aa­li­aan niin, että ulkoi­sil­le ja sisäi­sil­le objek­teil­le ei rii­tä rak­kaut­ta. Muut ovat arvot­to­mia. Kum­pi­kin pol­ku on yksi­näi­nen ja rak­kau­de­ton. Myös psy­ko­te­ra­pian onnis­tu­mi­nen edel­lyt­tää riip­pu­vuu­den löy­tä­mis­tä, mie­len ja ruu­miin avaa­mis­ta toi­sel­le kul­kea. Usein yksi­näi­syys tii­vis­tyy huo­kauk­seen: ”Kukaan ei rakas­ta minua.” Itsein­ho ja ‑tuhoi­suus kas­va­vat rak­kau­den puut­tees­ta. Rak­kau­den ulko­puo­lel­le jää­mi­sen koke­muk­sen kipua voi­daan hel­pot­taa monin kei­noin, kuten päih­tein tai viil­te­le­mäl­lä. Oras­ta­vien ihmis­suh­tei­den, myös hoi­to­suh­teen, tie­dos­ta­ma­ton tuhoa­mi­nen on alku­pe­räi­sen rak­kau­den puut­teen tois­ta­mis­ta. Tois­tu­vat rak­kau­det­to­mat suh­teet lisää­vät tus­kaa. Rak­kau­den puut­teen täyt­tää aggres­sio itseä ja toi­sia koh­taan. (Sil­ta­la 2006, 339‒343; Taka­la 2013, 254.)

Rak­kau­den syn­ty

Rak­kaus­suh­de koh­tu­vau­vaan syn­tyy ras­kau­den kes­täes­sä. Äidin siir­to­taa­kat, vai­keat elä­mä­no­lo­suh­teet ja ambi­va­lens­si äitiy­teen liit­tyen vai­keut­ta­vat rak­kaus­suh­teen syn­tyä. Kun vau­va syn­tyy, rak­kaut­ta on vau­van kut­suun vas­taa­mi­nen. Har­mo­ni­nen yhdes­sä­olo, yhdes­sä ole­mi­sen koke­mus, vas­ta­vuo­roi­nen ihas­te­lu ja pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion kaut­ta kom­mu­ni­koi­mi­nen sito­vat objek­tit tun­ne­ko­ke­muk­sel­li­ses­ti yhteen. Rak­kaus on kat­se­lua, ymmär­tä­mis­tä, etsin­tää ja mer­ki­tyk­sen anta­mis­ta. Rak­kaus on toi­sen tar­koi­tus­pe­rien ja todel­li­suu­den tun­nis­ta­mis­ta ja ymmär­tä­mis­tä. (Die­na 2018, 29‒30.) Vau­van tar­peet, toi­veet ja pelot välit­ty­vät äidil­le tun­tei­den väli­tyk­sel­lä. Vas­ta­tun­teet vies­ti­vät vau­van tar­peis­ta ja tun­teis­ta. Äidin­rak­kaus suo­jaa vau­vaa lii­an suu­ril­ta frustraa­tioil­ta. Jos vau­va pet­tyy rak­kau­den ja hoi­van tar­peis­saan, yhdis­tyy kaik­kiin myö­hem­piin kiin­ty­mys­suh­tei­siin pet­ty­myk­sen pel­ko ja häpeän var­jo, joka herää aina, kun rak­kau­den, riip­pu­vuu­den ja huo­len­pi­don tar­peet nos­ta­vat pää­tään. Häpeä­la­maan­nus on tun­ne, joka herää, kun elin­tär­keä rak­kaus­suh­de on uhat­tu­na. Rak­kaut­ta ja kon­tak­tia tar­joa­ma­ton äiti on Win­nicot­tin ja Gree­nin kuvaa­mal­la taval­la kuol­lut äiti, jon­ka vau­va on tuo­mit­tu yksi­näi­seen rak­kau­det­to­muu­teen.

Tove Jans­so­nin Muu­mi­pap­pa ja meri (1965/1987) ‑kir­jan alus­sa lap­se­na orvok­si jää­nyt Muu­mi­pap­pa kokee tar­peet­to­muu­den tun­net­ta, joka uhkaa hylät­ty­jä lap­sia. Pap­pa pel­kää ole­van­sa tar­pee­ton, kun Muu­mi­mam­man rak­kaus suun­tau­tuu lap­siin. Hän kokee Lai­ok­sen koh­ta­lon kokies­saan jää­vän­sä rak­kau­den elä­män­ke­hän ulko­puo­lel­le. Tun­ne on tut­tu monel­le tuo­reel­le isäl­le. Muu­mi­pap­pa löy­tää paik­kan­sa mie­hi­sil­lä seik­kai­luun ja suo­je­luun liit­ty­vil­lä kei­noil­la. Tari­na ker­too rak­kau­den kai­puus­ta ja sen menet­tä­mi­sen pelos­ta. Kun per­he majoit­tuu viha­mie­li­sel­le saa­rel­le, per­heen kes­ki­näi­nen rak­kaus yhdis­tää hei­dät. Mör­kö edus­taa tari­nas­sa rak­kau­det­to­muut­ta ja tun­ne­kyl­myyt­tä, joka on var­hai­sis­ta pelois­tam­me kau­his­tut­ta­vin.

”Jokai­nen joka on pidel­lyt kädes­sään

meren silot­ta­maa kiveä

tie­tää että jat­ku­val­la hyväi­lyl­lä on val­ta­va voi­ma”

(Tom­my Taber­mann 2007)

Psy­ko­te­ra­pias­sa havai­taan, että poti­laat kär­si­vät ensi sijas­sa tun­teis­taan. Tun­teet edus­ta­vat tyy­dyt­tä­mät­tö­miä tar­pei­ta, ja tun­ne­häi­riöt ovat seu­raus­ta epä­on­nis­tu­neis­ta yri­tyk­sis­tä tyy­dyt­tää nii­tä. Psy­ko­te­ra­pias­sa löy­de­tään toi­mi­vam­pia tapo­ja tyy­dyt­tää tar­pei­ta, ja se joh­taa parem­paan tun­ne­sää­te­lyyn. Tavoit­tee­na on muut­taa yksi­lön tai ryh­män auto­maat­ti­sia toi­min­ta­suun­ni­tel­mia. Sik­si psy­koa­na­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia kes­kit­tyy tun­nis­ta­maan tun­tei­ta, joi­den ei vält­tä­mät­tä tun­nis­te­ta liit­ty­vän itseen. Nii­tä työs­tä­mäl­lä kehit­tyy kyky koh­da­ta maa­il­ma, löy­tää ja sol­mia tyy­dyt­tä­viä sek­su­aa­li- ja ihmis­suh­tei­ta.

Eten­kin ryh­miin liit­ty­mis­tä ja niis­sä toi­mi­mis­ta var­ten yksi­lön tulee löy­tää myös kyky yhtei­seen leik­kiin. (Solms 2018, 1‒5). Aggres­sio hajot­taa ryh­miä ja yhtei­sö­jä, kun taas rak­kaus sitoo nii­tä yhteen. Pel­ko ja tun­ne rak­kau­den ulko­puo­lel­le jää­mi­ses­tä herät­tää tuhoa­vuut­ta itseä ja mui­ta koh­taan. Kateel­li­sen ja ahneen voi olla alkuun mah­do­ton­ta ottaa vas­taan hyvää muil­ta tai luo­da suh­det­ta toi­siin. Sen sijaan hän pyr­kii tuho­maan koko ryh­män, kun rak­kaus herät­tää tie­dos­ta­mat­to­man tuho­vim­man. Täs­tä on esi­merk­ki­nä maa­han­muut­ta­jiin koh­dis­tu­va viha. Maa­han­muut­ta­jiin koh­dis­tu­va kateus kitey­tyy talou­del­lis­ten seik­ko­jen ympä­ril­le: pako­lai­set saa­vat mie­li­ku­vis­sa sen kai­ken hyvän ilmai­sek­si, jos­ta itse on jää­nyt pait­si. Todel­li­suu­des­sa se hyvä, jota ei rahal­la saa, on puut­tu­nut van­hem­pien rak­kaus.

Vihan ja rak­kau­den tulee yhdis­tyä toi­siin­sa sekä objek­tiin, jot­ta aggres­sio ei dis­so­sioi­du eril­li­sek­si saa­rek­keek­si vau­van per­soo­nal­li­suu­teen. Aggres­sio on osa pri­mi­tii­vi­sen rak­kau­den ilmai­sua. Jos kehi­tyk­sel­li­nen aggres­sio puut­tuu, jää kehit­ty­mät­tä myös kyky rak­kau­teen ja ihmis­suh­tei­den luo­mi­seen. Vas­ta kun aggres­sio yhdis­tyy rak­kau­teen, objek­ti­suh­teet alka­vat tun­tu­maan todel­li­sil­ta ja itsen ulko­puo­li­sil­ta. Viha syn­nyt­tää objek­ti­suh­tei­siin yksi­löi­ty­mi­sen ja eril­li­syy­den tun­teet, jot­ka saa­vat tun­te­maan itsen ole­mas­sa ole­vak­si, todel­li­sek­si ja rakas­te­tuk­si. Samal­la kehit­tyy kyky rakas­taa. Win­nicott puhuu kuo­le­man­vie­tin sijaan piit­taa­mat­to­mas­ta rak­kau­des­ta. Kyse on vau­van häi­käi­le­mät­tö­mäs­tä elä­män­nä­läs­tä, joka koh­dis­tuu objek­tiin välit­tä­mät­tä tämän koh­ta­los­ta. Rak­kaut­ta tes­ta­taan jat­ku­vil­la hyök­käyk­sil­lä. Jos rak­kau­del­le ei syn­ny kas­vua­lus­taa mie­les­sä, ahdis­tus, aggres­sio ja mie­len sisäi­nen hajaan­nus lisään­ty­vät. Win­nicott sanoo äidin vihaa­van las­taan ennen kuin lap­si äiti­ään. Aggres­sii­vis­ten tun­tei­den yli­val­ta vai­keut­taa tyy­dyt­tä­vien ihmis- ja rak­kaus­suh­tei­den luo­mis­ta ja yllä­pi­toa. Myös psy­ko­te­ra­peut­ti jou­tuu kipui­le­maan poti­laa­seen liit­ty­vien tun­tei­den kans­sa. Ilman vas­ta­tun­tei­ta ei syn­ny elä­vää yhteis­työ­suh­det­ta, jos­sa poti­laan tun­tei­ta voi­daan tut­kia. Rak­kaus sitoo ihmi­set ryh­mis­sä yhteen ja on yhteis­kun­nal­lis­ten raken­tei­den sekä sosi­aa­lis­ten suh­tei­den perus­ta. Ezrie­lin ja Bio­nin mukaan ryh­mä pyr­kii luo­maan tie­tyn­lai­sen suh­teen psy­ko­te­ra­peut­tiin vält­tääk­seen toi­sen­lai­sen suh­teen, jon­ka se pel­kää joh­ta­van kata­stro­faa­li­seen tuhoa­vaan suh­tee­seen. (Ezriel 1972, 229‒245; Klein 1988, 5; Sara­ne­va 2006, 59, 62; Taka­la 2013, 255‒256.)

Vau­va ei vihaa äiti­ään, vaan halu­aa rak­kaut­ta ja hoi­vaa. Depres­sii­vi­sen posi­tion konflik­ti on tais­te­lua tuhoa­vuu­den, rakas­ta­mi­sen ja kor­jaa­mi­sim­puls­sien välil­lä. Maa­gi­sis­sa kor­jaa­mis­yri­tyk­sis­sä epä­on­nis­tu­mi­nen vähen­tää lap­sen uskoa rak­kau­den kaik­ki­voi­pai­suu­teen. Vähi­tel­len lap­si löy­tää vihan­sa ja rak­kau­ten­sa rajat. Halu ja kyky palaut­taa ennal­leen hyvä objek­ti, sisäi­nen ja ulkoi­nen, toi­mii perus­ta­na egon kyvyl­le säi­lyt­tää rak­kaus ja objek­ti­suh­teet elä­vi­nä huo­li­mat­ta konflik­teis­ta ja vai­keuk­sis­ta. (Segal 1994, 70‒75, 93.) Monel­la poti­laal­la hyvä ja paha ovat säi­ly­neet eril­li­si­nä saa­rek­kei­na, mikä on yksin­ker­tais­tet­tu­na poti­laan pää­on­gel­ma. Nar­sis­ti­se­na rai­vo­na näyt­täy­ty­vä piit­taa­ma­ton rak­kaus on poti­laan ainoa kei­no yrit­tää tyy­dyt­tää rak­kau­den tar­peet ja hakea yhteyt­tä toi­seen ihmi­seen. Taus­tal­la on kein­ot­to­muus ja pelot rak­kau­des­sa tor­ju­tuk­si tule­mi­ses­ta. Kun vau­va puree rin­taa, ei kysees­sä ole suin­kaan aina vihan tai kateu­den ilmai­su, vaan objek­tis­ta piit­taa­ma­ton rak­kaus ja yri­tys hyvän objek­tin sisäl­le otta­mi­sek­si. Sama voi tois­tua psy­ko­te­ra­pias­sa.

Nälän tyy­dy­tys ei lii­ty vau­val­la aluk­si rak­kau­teen, vaan se on vie­tin­omais­ta toi­min­taa. Vähi­tel­len vau­val­le val­ke­nee, että tyy­dy­tyk­sen saa­mi­nen riip­puu toi­sen ihmi­sen rak­kau­des­ta ja halus­ta. Omni­po­tens­sis­ta luo­pu­mi­nen syn­nyt­tää objek­ti­rak­kau­den idun. Sym­bioo­sin pur­kau­tues­sa vah­vis­tuu synk­ro­ni­nen rak­kaus­suh­de äidin ja vau­van välil­lä. Kaik­ki psyyk­ki­nen ener­gia ja myö­hem­min eriy­ty­vät tun­teet palau­tu­vat lopul­ta perus­viet­tiin, joka liit­tyy äidin rin­nan ime­mi­seen. Balint nimit­tää äidin rin­taa ime­vän vau­van tun­ne­ti­laa pri­maa­rik­si rak­kau­den het­kek­si (Balint 1985). Jokai­nen rakas­tu­mi­nen herät­tää hen­kiin var­hais­lap­suu­den muis­tot ja toi­veet. Äidin rin­nan ime­mi­nen on jokai­sen rak­kaus­suh­teen mal­li. Ensim­mäi­sen rak­kaus­suh­teen laa­tu hei­jas­tuu kaik­kiin myö­hem­piin ihmis­suh­tei­siin. Jokai­nen, joka on pet­ty­nyt van­hem­piin­sa, kät­kee sisäl­leen toi­veen vie­lä jos­kus saa­van­sa van­hem­pien­sa rak­kau­den. Myö­hem­mät rak­kaus­suh­teet ajau­tu­vat kui­ten­kin usein tois­ta­maan perus­trau­maa, ja sama uhkaa myös psy­ko­te­ra­pias­sa. 

Rak­kau­den näl­kä

Rakas­tum­me hei­hin, jot­ka täy­den­tä­vät mei­tä ja syn­nyt­tä­vät meis­sä ole­mas­sao­lon tun­teen. Taus­tal­la on oidi­paa­li­sen objek­tin tie­dos­ta­ma­ton etsi­mi­nen. Polt­toai­nee­na ovat nyky­het­ken toi­veet ja halut objek­tia koh­taan sekä objek­tin idea­li­soi­mi­nen. Kyky rakas­tua ja rakas­taa edel­lyt­tää kah­den kehi­tyk­sel­li­sen pis­teen saa­vut­ta­mis­ta: preoi­di­paa­lis­ten ja oidi­paa­lis­ten konflik­tien sekä dyna­mii­kan suo­tui­sia rat­kai­su­ja. Kun tun­nem­me näi­hin liit­ty­vät pul­mam­me, kyke­nem­me löy­tä­mään polun rak­kau­teen.  Kern­ber­gin ja Win­nicot­tin mukaan ihmi­sel­lä pitää olla ensin kyky olla yksin ennen kuin hän kyke­nee rakas­ta­maan ja pari­suh­tee­seen. On vis­si ero sil­lä, tavoit­te­lee­ko ihmi­nen sym­bioot­tis­ta yhteen­su­lau­tu­mis­ko­ke­mus­ta vai kah­den eril­li­sen ihmi­sen välis­tä aitoa ihmis­suh­det­ta.

”Mei­dän kotim­me on siel­lä

mis­sä mil­loin­kin

toi­nen odot­taa

Siel­lä on mei­dän kotim­me

mis­sä mil­loin­kin herääm­me

sydä­men ääniin.”

(Pent­ti Saa­ri­kos­ki 1962)

Rak­kaus­fan­t­asiat kum­pua­vat voi­mak­kaas­ta var­hai­ses­ta rakas­te­tuk­si tule­mi­sen tar­pees­ta. Rakas­tu­nut uskoo, että pelk­kä rak­kaus voi paran­taa kaik­ki haa­vat, jot­ka joh­tu­vat vail­le riit­tä­vää van­hem­pien rak­kaut­ta jää­mi­sen tun­tees­ta. Tämä sisäis­ten objek­tien kor­jaan­tu­mis­fan­ta­sia syn­tyy toi­vees­ta saa­da hyvi­tys­tä men­nei­syy­den puut­tei­siin. Aja­tus kul­kee näin: ”Olin ehdot­to­mas­ti van­hem­pie­ni rak­kau­den arvoi­nen ja minun oli­si pitä­nyt olla hei­dän elä­män­sä tär­kein sisäl­tö.” Sama tie­dos­ta­ma­ton fan­ta­sia ja odo­tus suun­tau­tuu nyt psy­ko­te­ra­peut­tiin: ”Minun on olta­va psy­ko­te­ra­peu­tin aja­tus­ten, tun­tei­den ja elä­män tär­kein asia, kos­ka vain se voi hyvit­tää sen, että en ollut sitä alku­pe­räi­sil­le rak­kausob­jek­teil­le­ni.” (Die­na 2018, 171‒185.) Psy­ko­te­ra­peu­tin ei pidä tyy­dyt­tää poti­laan toi­vet­ta otta­mal­la vas­taan tar­jot­tu idea­li­soi­dun rakas­ta­van hyvän van­hem­man roo­li. Psy­ko­te­ra­peut­ti­nen kiin­ty­mys­suh­de raken­tuu aikui­sen rea­li­tee­tin kes­tä­vään yhteis­työ­suh­teen varaan. Sii­hen liit­tyy aina eril­li­syy­teen ja eroa­viin näkö­kul­miin liit­ty­vää tus­kaa, surua ja väis­tä­mät­tö­miä pet­ty­myk­siä huo­len­pi­don toi­veis­sa.

Psy­ko­te­ra­pi­aan hakeu­du­taan usein juu­ri, kun joku rak­kaus­suh­de on päät­ty­nyt. Sil­loin apua tar­vit­se­va on raken­ta­nut koko elä­män­sä, kiin­nos­tuk­sen­sa koh­teet, itsear­vos­tuk­sen­sa ja iden­ti­teet­tin­sä sen rak­kau­den varaan, joka liit­tyy mene­tet­tyyn objek­tiin. Suh­teen päät­ty­mi­nen herät­tää vihaa, joka suun­tau­tuu vuo­ro­tel­len hylän­nee­seen rak­kausob­jek­tiin ja itseen. Psy­ko­te­ra­pi­aan ohjau­tu­vat eri­tyi­ses­ti he, joi­den viha suun­tau­tuu itseen. Monet heis­tä tois­ta­vat kaa­vaa, jos­sa he tule­vat ker­ta toi­sen­sa jäl­keen hylä­tyik­si. He eivät tavoi­ta taus­tal­la ole­via syi­tä ilman psy­ko­te­ra­pias­sa syn­ty­viä oival­luk­sia. Monet heis­tä sol­mi­vat suh­tei­ta ker­ta toi­sen­sa jäl­keen edel­lis­tä puo­li­soa muis­tut­ta­vien ihmis­ten kans­sa, ja he aja­vat toi­min­nal­laan suh­teet saman­lai­se­na tois­tu­vaan syök­sy­kier­tee­seen. Monet, jot­ka usko­vat, että uusi rak­kaus paran­taa kaik­ki van­hat haa­vat, etsi­vät rak­kaus- ja tera­pia­suh­tees­ta ihme­pa­ran­tu­mis­ta. Enem­män kuin rak­kaut­ta, he tar­vit­si­si­vat kui­ten­kin kykyä rakas­taa.

Rak­kau­den tus­kaa

Ihmi­siä, jot­ka valit­ta­vat kyvyt­tö­myyt­tään rakas­taa mui­ta, vai­vaa ongel­ma, jota Balint kut­suu nimel­lä basic fault. Perus­on­gel­ma on se, että ihmi­nen on kyvy­tön rakas­ta­maan mui­ta, mut­ta hän kui­ten­kin olet­taa mui­den rakas­ta­van itse­ään. Rak­kau­den tar­peen tyy­dyt­ty­mi­nen on sil­loin vai­ke­aa. Usein poti­las tuo pet­ty­mi­sen­sä rak­kau­des­sa esil­le hyök­kää­väs­ti ikään kuin kysees­sä oli­si elä­män ja kuo­le­man kysy­mys. Vau­val­la näin onkin. Var­hais­lap­suu­den rak­kaus­suh­teen puut­tu­mi­nen on pol­ku, joka joh­taa psyyk­ki­siin oirei­siin. Kaik­kien myö­hem­pien objek­ti­suh­tei­den kehi­tys liit­tyy var­hais­lap­suu­den rak­kau­den koke­muk­siin ja kehi­tys­kul­kuun. Balin­tin mukaan Klein oli vää­räs­sä var­hai­sen tuhoa­vuu­den suh­teen, sil­lä hänen mukaan­sa vas­ta kär­si­mys tekee ihmi­ses­tä häi­jyn. Monet tule­vat psy­ko­te­ra­pi­aan tie­dos­ta­mat­taan aja­tuk­sel­la, että psy­ko­te­ra­peut­ti tar­jo­aa heil­le rak­kaut­ta, jota he ovat epä­on­nis­tu­neet muu­al­ta saa­maan. Psy­ko­te­ra­pian toi­vo­taan takaa­van rakas­ta­van objek­tin löy­ty­mi­sen, eikä sitä suin­kaan näh­dä mah­dol­li­suu­te­na löy­tää uusi objek­ti, joka odot­taa rak­kaut­ta ja joka oli­si rak­kau­den arvoi­nen sekä sei­soi­si poti­laan rin­nal­la hänen heik­kouk­sis­taan huo­li­mat­ta. (Die­na 2018, xi, 8‒11.)

Suu­ri rak­kau­teen kyvyt­tö­mien poti­lai­den ryh­mä ovat he, joi­den van­hem­mat oli­vat hyvin rii­tai­sia ja yhteen­so­pi­mat­to­mia. Koto­na val­lit­si jän­nit­ty­nyt ja ahdis­ta­va ilma­pii­ri. Usein lap­si jou­tui valit­se­maan puo­len­sa van­hem­pien välil­lä. Täs­sä tilan­tees­sa elä­neet pel­kää­vät saman onnen puut­teen ja tun­ne­kyl­myy­den tois­tu­van omis­sa lii­tois­saan. He kyl­lä rakas­tu­vat ja tun­te­vat mie­len­kiin­toa, mut­ta he eivät luo­ta toi­siin. He pel­kää­vät enem­män suh­teen mah­dol­li­sia hait­to­ja kuin arvos­ta­vat sii­tä saa­ta­via hyö­ty­jä. Hei­dän pahin pel­kon­sa on jou­tua saman kau­hun ja kär­si­myk­sen val­taan, joka val­lit­si lap­suu­des­sa. He voi­vat tukah­dut­taa rak­kau­ten­sa ja men­nä rak­kaut­ta sam­mut­ta­vas­sa askee­sis­sa niin pit­käl­le, että he lopul­ta sam­mut­ta­vat koko psyyk­ki­sen elä­män­sä, aivan kuten vau­va anakliit­ti­ses­sa depres­sios­sa. Jos ihmi­sel­tä puut­tuu kyky rak­kau­teen sijoit­ta­mi­seen ja roh­keus sen sisäl­tä­mien ris­kien koh­taa­mi­seen, hän tukah­dut­taa hitaas­ti itsen­sä. (Die­na 2018, 129‒132; Iko­nen 2001, 267.)

Vim­mai­nen rak­kau­den tavoit­te­lu joh­taa elä­män- ja kuo­le­man­vie­tin väli­seen vaih­te­luun niin, että lopul­li­nen hel­po­tus seu­raa vas­ta rak­kau­den kuol­les­sa. Täl­lai­set ihmi­set addik­toi­tu­vat pak­ko­miel­tei­seen rakas­tu­mi­sen tun­teen tavoit­te­luun, mut­ta hei­dän ihmis­suh­teen­sa eivät kes­tä. Avoin suh­de on yri­tys rat­kais­ta tämä ongel­ma. Yksia­vioi­suus on kui­ten­kin val­lin­nut mones­sa kult­tuu­ris­sa vuo­si­sa­to­jen ajan, kos­ka vapaa rak­kaus tuot­taa ihmi­sil­le kär­si­mys­tä. Yksi romant­ti­nen suh­de ker­ral­laan hil­lit­see mus­ta­suk­kai­suut­ta. Odys­seuk­sen ja Pene­lo­pen tari­na kuvaa, kuin­ka vai­ke­aa on rakas­taa useam­paa kuin yhtä ker­ral­laan. Tämän juu­ret löy­ty­vät preoi­di­paa­li­vai­hees­ta. Äiti‒­lap­si-parin yhteen­kuu­lu­vuus ja riip­pu­vuus on var­hai­nen rak­kaus­ko­ke­mus­tem­me mat­rik­si, joka on tie­dos­ta­ma­ton ja hyvin pysy­vä.

Sisäi­set objek­tit ovat yhtä rakas­tet­ta­via kuin ulkoi­set. Kun sisäi­set rak­kausob­jek­tit hei­jas­te­taan ulkoi­siin objek­tei­hin, heis­tä tulee tie­dos­ta­mat­to­mien sisäis­ten rak­kausob­jek­tien edus­ta­jia. Kun täl­lai­nen ulkoi­nen objek­ti tor­juu sijoi­tuk­sen, menet­tää sekä objek­ti että myös sisäi­nen rak­kausob­jek­ti arvon­sa. Näin tor­ju­tuk­si tul­lut menet­tää samal­la sekä ulkoi­sen hyvän objek­tin että osan itse­ään. Sik­si objek­tin­me­ne­tys on aina kak­sin­ker­tai­nen mene­tys. Val­tao­sa suru­pro­ses­sia on itsen mene­te­tyn osan hen­kiin palaut­ta­mis­ta. Tätä nar­sis­tis­ta pro­ses­sia kuvaa Sand­le­rin poti­las­ta­paus, jos­sa poti­laan nar­sis­ti­set haa­vat aukea­vat uudes­taan, kun hän pet­tyy tul­les­saan tor­ju­tuk­si rak­kau­des­sa. Hyl­käyk­sen nos­ta­ma kat­ke­ruus hei­jas­tuu poti­laan psy­ko­fyy­si­seen minä­ku­vaan, ja hän näkee itsen­sä pei­lis­sä ruma­na ja liha­va­na. Tor­jut­tu itse näyt­täy­tyy kel­vot­to­ma­na, kun hyvä ja kau­nis itse­ku­va kato­aa. Hylät­ty kokee ole­van­sa yhtä vaja­vai­nen ja huo­no kuin hän kuvit­te­lee hyl­kää­jän hänen ajat­te­le­van ole­van. Tun­ne perus­tuu pro­jek­tii­vi­seen iden­ti­fi­kaa­tioon. (Die­na 2018, 46, 62‒77.) Itse­tu­hoi­set häpeän ja kel­paa­mat­to­muu­den tun­teet kum­pua­vat aja­tuk­ses­ta, että en ole rak­kau­den arvoi­nen. Pro­jek­tii­vi­sen iden­ti­fi­kaa­tion kaut­ta psy­ko­te­ra­peut­ti tun­tee saman tun­teen nahois­saan.

Rak­kau­den hau­dal­la

Trans­fe­rens­si­rak­kau­den läpi­työs­tä­mi­nen palaut­taa hen­kiin alku­pe­räi­sen oidi­paa­li­ti­lan­teen ja sii­hen liit­ty­vis­tä toi­veis­ta luo­pu­mi­seen liit­ty­vät surun tun­teet. Oidi­paa­li­vai­heen tie­dos­ta­mat­to­mat toi­veet, infan­tii­li sek­su­aa­li­suus ja sii­hen liit­ty­vät konflik­tit lin­kit­ty­vät psyyk­ki­sen työn kaut­ta osak­si aikuis­ta egoa. Sik­si rak­kau­den illuusio­ta voi jopa jos­sain mää­rin ruok­kia. Psy­ko­te­ra­peu­tin ongel­ma on, että hänen on vai­kea olla yhtä aikaa sär­ke­mät­tä poti­laan illuusio­ta ja toi­saal­ta olla mene­mät­tä lii­kaa mukaan tämän epä­rea­lis­ti­siin odo­tuk­siin. (Die­na 2018, 78, 90.) Oidi­pus­myyt­ti näyt­tää, kuin­ka rak­kaus ja sen menet­tä­mi­sen pel­ko sokai­se­vat ja aja­vat ihmi­sen hul­luu­teen. Voi­mak­kaat tun­teet häi­rit­se­vät havain­to­jam­me todel­li­suu­des­ta. Useat tut­ki­muk­set osoit­ta­vat, että mus­ta­suk­kai­suus on pää­asial­li­nen syy väki­val­taan pari­suh­teis­sa. Mus­ta­suk­kai­suut­ta tut­ki­nees­sa laa­jas­sa tut­ki­muk­ses­sa kak­si kol­mas­osaa koki mus­ta­suk­kai­suut­ta kump­pa­nin­sa tahol­ta. Suo­men hen­ki­ri­kok­sis­ta mus­ta­suk­kai­suus on pää­mo­tii­vi 11 pro­sen­tis­sa tapauk­sis­sa. Mus­ta­suk­kai­sen mie­len täyt­tä­vät pet­ty­mys, kateus, viha, ahdis­tus, rai­vo, pel­ko, epä­toi­vo, suru, toi­vot­to­muus, epä­var­muus ja kos­ton­hi­mo. (Leh­ti 2016.) Taus­tal­la ovat pelot rak­kau­den menet­tä­mi­ses­tä, hylä­tyk­si tule­mi­ses­ta ja oidi­paa­li­sen nöy­ryy­tyk­sen tois­tu­mi­ses­ta.

Psy­ko­te­ra­pias­sa tun­teet pal­jas­ta­vat trans­fe­rens­si­suh­teen sisäl­lön. Nii­tä tut­ki­mal­la löy­tyy sen het­ken totuus ja todel­li­suus. Psy­ko­te­ra­peut­ti kuu­los­te­lee poti­las­ta, jot­ta hän tavoit­taa poti­laan tun­teet ja tar­peet nii­den takaa. Poti­laat luke­vat psy­ko­te­ra­peu­tin tun­tei­ta ja hänen tapaan­sa suo­jau­tua niil­tä. Tun­teet ovat sisäis­tä todel­li­suut­ta ja totuut­ta. Ongel­mia syn­tyy, jos tun­teet eivät pei­laa ulkoi­sen reaa­li­maa­il­man todel­li­suut­ta ja totuut­ta tai kun ulko­maa­il­ma ei vas­taa tun­tei­den pal­jas­ta­miin tar­pei­siin. Kun ihmi­nen kiel­tää tun­teen ole­mas­sao­lon ja pro­ji­soi sen mui­hin, sisäi­nen ris­ti­rii­ta muut­tuu ulkoi­sek­si. Ahdis­tus­ta ja ihmis­suh­tei­den ris­ti­rii­to­ja aiheut­ta­vien tun­tei­den sekä nii­hin liit­ty­vien aja­tus­ten kiel­tä­mi­nen on usein psy­ko­te­ra­pi­aan joh­ta­nei­den oirei­den, ihmis­suh­deon­gel­mien ja psyyk­ki­sen pahoin­voin­nin taus­tal­la. Sik­si ahdis­tus­ten taka­na ole­vien tun­tei­den löy­tä­mi­nen ja käsit­te­le­mi­nen on psy­ko­te­ra­pias­sa kes­keis­tä. Kos­ka moniin tun­tei­siin liit­tyy häpe­ää, on nii­den käsit­te­ly egol­le uhkaa­vaa ja ahdis­tus­ta aiheut­ta­vaa. Syyl­li­syy­den tun­ne liit­tyy usein rak­kau­den menet­tä­mi­sen pel­koon.

Ana­lyyt­ti­sen tilan­teen regres­sio ja riip­pu­vuus roh­kai­se­vat impli­siit­ti­ses­ti yksi­puo­li­sen rak­kau­den syn­tyyn. Trans­fe­rens­si­rak­kau­den ana­lyy­si pal­jas­taa sen ete­ne­vän aivan kuten muut­kin rak­kaus­suh­teet: psy­ko­te­ra­peut­tiin suun­tau­tuu pro­jek­tioi­ta, jot­ka muut­ta­vat hänet egoi­de­aa­lin kal­tai­sek­si, mihin liit­tyy oidi­paa­li­seen objek­tiin liit­ty­vää ambi­va­lens­sia ja lap­sen­omais­ten per­vers­sien toi­vei­den herät­tä­miä puo­lus­tus­me­ka­nis­me­ja. Rakas­tu­mi­nen joh­taa het­kit­täi­siin sek­su­aa­lis­ten toi­vei­den subli­maa­tioi­hin ja integroi­tu­mi­seen osak­si per­soo­nal­li­suut­ta. Jos trans­fe­rens­si­rak­kaut­ta ei ilmaan­nu lain­kaan, se ker­too voi­mak­kais­ta defens­seis­tä oidi­paa­li­sia mie­li­ku­via vas­taan tai Kohu­tin kuvaa­mas­ta nar­sis­ti­ses­ta trans­fe­rens­sis­ta. Trans­fe­rens­si­rak­kau­des­sa ei ole kysy­mys ainoas­taan neu­root­tis­ten eroot­tis­ten rak­kaus­toi­vei­den esiin nouse­mi­ses­ta, vaan myös ihan nor­maa­lis­ta lap­sen­omai­ses­ta tar­pees­ta tul­la rakas­te­tuk­si. Sen kan­nus­ti­me­na toi­mii sek­su­aa­li­sen rak­kaus­suh­teen sol­mi­mi­sen sijaan pikem­min­kin toi­ve pääs­tä psy­ko­te­ra­peu­tin kans­sa sym­bioot­ti­seen tai yli­pää­tään jon­kin­lai­seen preoi­di­paa­li­seen riip­pu­vuus­suh­tee­seen. Sek­su­aa­li­suu­den idea­li­soi­mi­nen on suo­ja aggres­sii­vi­sia yllyk­kei­tä vas­taan.

Trans­fe­rens­si­rak­kaus ei ole yhtä vapaa­ta ja jous­ta­vaa kuin nor­maa­li rak­kaus, kos­ka se perus­tuu infan­tii­lei­hin mal­lei­hin. On tär­ke­ää pitää eroot­ti­nen trans­fe­rens­si elos­sa ja pal­jas­taa sen var­hai­set taus­tat. Sek­siin liit­ty­vä puhe peit­tää alleen var­hai­sen tar­vit­se­vuu­den. Sek­si nousee usein esil­le, kun halu­taan olla muka aikui­sem­pia. Sek­su­aa­li­sis­ta trau­mois­ta kär­si­neet poti­laat voi­vat myös yrit­tää vie­tel­lä psy­ko­te­ra­peut­tia. Aggres­so­riin iden­ti­fioi­tu­mi­nen näyt­te­lee täs­sä tär­ke­ää roo­lia. Poti­las suut­tuu, kun psy­ko­te­ra­peut­ti ei vas­taa viet­te­lyyn, mut­ta lopul­ta hän kokee hel­pot­ta­va­na sen, että psy­ko­te­ra­peut­ti pitäy­tyy ana­lyyt­ti­ses­sa set­tin­gis­sä. Eroot­ti­sel­la trans­fe­rens­sil­la ja pel­käl­lä toi­veel­la ana­lyy­ti­kon rak­kau­den koh­teek­si pää­sys­tä välil­lä on sel­vä ero. Toi­ve psy­ko­te­ra­peu­tin toi­vei­den ja halu­jen koh­teek­si pää­sys­tä on hyvin ylei­nen fan­ta­sia, jon­ka läh­tö­koh­ta on var­hai­sen äiti‒­lap­si-suh­teen tun­teis­sa. (Die­na 2018, 78‒84).

Las­ten ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pias­sa las­ten sek­sis­tä puhu­mi­nen ker­too ahdis­tuk­ses­ta ja kateu­des­ta, joka joh­tuu pelos­ta tera­peut­ti­pa­rin rak­kau­den ulko­puo­lel­le jää­mi­ses­tä. Lap­sen ja jos­kus aikui­sen­kin mie­li uskoo sek­sin ole­van yhtä kuin rak­kaus. Pel­käs­tään sek­su­aa­li­vie­tin tyy­dyt­tä­mi­seen täh­tää­vä suh­de ei ole rak­kaut­ta, vaik­ka sii­nä­kin on usein taus­tal­la välit­tä­mi­sen, hel­lyy­den ja rak­kau­den koh­teek­si pää­se­mi­sen tie­dos­ta­mat­to­mat toi­veet. Psy­ko­te­ra­pia­ryh­mäs­sä val­lit­se­vas­sa aga­pe-rak­kaus­suh­tees­sa koros­tuu pääl­lim­mäi­se­nä toi­sen kun­nioi­tus ja halu toi­mia toi­sen hyväk­si. Täl­lai­nen rak­kaus koe­taan vah­va­na ja mer­ki­tyk­sel­li­se­nä, kun se on ryh­mäs­sä yhdes­sä jaet­tu koke­mus. Se hei­jas­te­lee Aris­to­te­leen rak­kau­den mää­ri­tel­mää, joka on hyvän toi­vo­mis­ta toi­sel­le toi­sen eikä itsen vuok­si. Aga­pe-rak­kaus muo­dos­taa työ­ryh­mä­ta­sol­la ole­van kehit­ty­neen psy­ko­te­ra­pia­ryh­män mat­rik­sin. Freu­dis­ta poi­ke­ten nyky­ään näh­dään, että esi­mer­kik­si äidin­rak­kaus ei ole sek­su­aa­li­sen rak­kau­den subli­maa­tio­ta, vaan ihmi­sen evo­luu­tion aika­na kehit­ty­nee­seen CARE-sys­tee­miin kuu­lu­vaa epä­sek­su­aa­lis­ta hoi­vaa ja hel­lyyt­tä (Tuo­hi­met­sä 2019, 81).

”Ihmi­nen tar­vit­see ihmis­tä ollak­seen ihmi­nen ihmi­sel­le,

ollak­seen itse ihmi­nen.

Läm­pi­min peit­to on toi­sen iho,

toi­sen ilo on paras­ta ruo­kaa.”

(Tom­my Taber­mann 2006)

Osal­le ihmi­sis­tä ainoas­taan fyy­si­ses­ti osoi­tet­ta­va rak­kaus muut­tuu todel­li­sek­si koke­muk­sek­si rak­kau­des­ta. Pel­kät sanat eivät rii­tä tai ne koe­taan tyh­jik­si. Vain kon­kreet­ti­set näky­vät tapah­tu­mat ovat tot­ta. Näin eten­kin sil­loin, kun men­ta­li­saa­tio­ky­ky on heik­ko, kuten lai­min­lyö­dyil­lä lap­sil­la on. (Kal­land 2006, 386‒387.) Sek­su­aa­li­suu­den yli­ko­ros­ta­mi­nen vies­tii, että kaik­kea rak­kau­den kai­puu­ta yri­te­tään tyy­dyt­tää kon­kreet­ti­sin teoin. Ilmiö havai­taan monen nuo­ren pukeu­tu­mi­ses­sa, käy­tök­ses­sä ja puheis­sa. Sama näkyy myös las­ten ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pias­sa, kun eten­kin pojat sek­sua­li­soi­vat kaik­ki rak­kau­den toi­veen­sa.

Myös aikuis­ten pak­ko-oirei­nen sek­si­riip­pu­vuus on yri­tys saa­da sitä kaut­ta rak­kaut­ta. Kon­kreet­ti­set rak­kau­den osoi­tuk­sen toi­veet voi ottaa esil­le sano­mal­la esi­mer­kik­si: ”Se teis­sä ole­va pik­ku­tyt­tö tai poi­ka on samal­la kiin­nos­tu­nut mut­ta yhtä aikaa kau­huis­saan, kun se pel­kää aja­tus­ten­sa esil­le­tu­lon pilaa­van kai­ken hyvän tääl­tä tera­pias­sa. Haluat­te käper­tyä tera­peu­tin syliin, mut­ta pel­käät­te sitä kaik­kien sen herät­tä­mien aja­tus­ten­ne vuok­si.” Toi­ve sek­su­aa­li­ses­ta suh­tees­ta psy­ko­te­ra­peut­tiin voi peit­tyä myös aggres­sii­vi­sen trans­fe­rens­sin taak­se, jol­loin se ilme­nee esi­mer­kik­si tor­ju­mi­se­na ja hyl­kää­mi­se­nä. Täl­lai­set poti­laat koke­vat psy­ko­te­ra­peu­tin sanat kel­vot­to­ma­na rak­kau­den ravin­to­na. Psy­ko­te­ra­peu­tin tulee jat­kaa trans­fe­rens­si­rak­kau­den ana­ly­soin­tia eikä hän saa ajau­tua vas­ta-ajee­rauk­seen. Se onnis­tuu kuun­te­le­mal­la vas­ta­tun­tei­ta ja palaut­ta­mal­la kuul­tu poti­laal­le. Tul­kin­ta tulee vas­ta myö­hem­min. (Die­na 2018, 80, 165.) Usein ero­ti­soi­tu­neen trans­fe­rens­sin taus­tal­la on syvem­piä tie­dos­ta­mat­to­mia pyr­ki­myk­siä, jot­ka liit­ty­vät aggres­sii­vi­siin tai kil­pai­le­viin yllyk­kei­siin. Poti­las esi­mer­kik­si pyr­kii suis­ta­maan psy­ko­te­ra­peu­tin amma­til­li­sel­ta jalus­tal­taan, teke­mään hänet hei­kok­si ja voit­ta­maan hänet. Näin poti­las saa tilai­suu­den hal­vek­sia ja nöy­ryyt­tää psy­ko­te­ra­peut­tia. (Täh­kä 1972, 230‒231.)

Kai­ken teo­ria: tun­teet

Fair­bair­nin mukaan psy­ko­te­ra­peut­ti on kii­hot­ta­va objek­ti, joka herät­tää nuk­ku­van kar­hun. Poti­laat suo­jau­tu­vat tun­tei­taan – halu­jaan ‒ vas­taan psyyk­ki­sin ja fyy­si­sin oirein, eri­lai­sil­la puo­lus­tus­me­ka­nis­meil­la ja toi­min­nal­la. Bio­nin mukaan ihmi­sel­lä on luon­tai­nen halu totuu­teen, vaik­ka se mer­kit­see sisäis­tä kamp­pai­lua sil­loin, kun totuus tuot­taa psyyk­kis­tä kipua. Se edel­lyt­tää tun­tei­den tun­nis­ta­mis­ta ja hyväk­sy­mis­tä itseen kuu­lu­vik­si. Tun­teet ovat äärim­mäis­tä totuut­ta, jon­ka koh­taa­mi­sel­ta poti­las pyr­kii suo­jau­tu­maan. Tun­teet ovat het­ken sub­jek­tii­vis­ta totuut­ta, vaik­ka lopul­lis­ta totuut­ta ei löy­dy. Tun­teet ovat perus­ta­van­laa­tui­sam­pi tie­toi­suu­den muo­to kuin perin­tei­set ais­ti­ha­vain­tom­me (Solms 2019, 63).

Kun psy­ko­te­ra­peut­ti koh­taa tun­te­mat­to­man sisäl­lyt­tä­mis­funk­tiol­laan, tapah­tuu psy­ko­te­ra­peu­tin oman tun­ne- ja koke­mus­taus­tan poh­jal­ta tun­te­mat­to­man muun­tu­mi­nen het­kel­li­sek­si totuu­dek­si. Syn­tyy toi­nen toi­sen­sa tun­te­mi­sen yhteys. Täs­sä ja nyt jaet­tu tun­ne­ko­ke­mus sitoo psy­ko­te­ra­pias­sa yhteen men­neen, nyky­het­ken ja tule­van. Kun psy­ko­te­ra­peut­ti kuvaa, mitä psy­ko­te­ra­pias­sa tapah­tuu, poti­las oppii koke­muk­sen­sa kaut­ta.

Bion kuva­si käsit­teil­lä viha- ja rak­kausyh­teys sitä mer­ki­ty­se­roa, joka eri koh­teil­la on yksi­lön tun­ne­ko­ke­muk­sis­sa. Tun­teet eivät ole kog­ni­tii­vi­sia jär­keen perus­tu­via lausu­mia, vaan ruu­miin tie­dos­ta­ma­ton­ta auto­maat­tis­ta vies­tin­tää, punas­tu­mis­ta, hen­ge­nah­dis­tus­ta ja intui­tii­vi­sia koke­muk­sia, jot­ka tie­däm­me mut­ta emme tie­dä. Kle­me­lä kir­joit­taa Bio­niin vii­ta­ten: ”Aito koh­taa­mi­nen on tun­ne­myrs­ky. Ajat­te­lu on tun­nea­sia. Ennen aja­tuk­sen syn­tyä täy­tyy syn­tyä link­ke­jä mie­len poh­jal­la ole­vien alkeel­lis­ten sanat­to­mien tun­ne­ko­ke­muk­sien välil­lä.” Myös Freud ja Mat­te Blanco ovat kuvan­neet psyyk­ki­sen todel­li­suu­den syr­jäyt­tä­vän ulkoi­sen todel­li­suu­den, min­kä seu­rauk­se­na psyyk­ki­ses­tä ja ulkoi­ses­ta todel­li­suu­des­ta tulee itse asias­sa ident­ti­siä. Näin tapah­tuu, kos­ka tie­dos­ta­mat­to­man pro­ses­sit eivät ota huo­mioon rea­li­teet­tia. Tun­tei­den totuus voit­taa mie­les­sä. Filo­so­fi Descar­tes näki unes­saan tie­to­sa­na­kir­jan, jos­sa piti olla kaik­ki tie­to. Uneen ilmes­tyi kui­ten­kin seu­raa­vak­si runo­kir­ja, jol­loin Descar­tes oival­si, että tie­to­kir­ja ei ole­kaan täy­del­li­nen: on ole­mas­sa jotain muu­ta kuin tie­to. Ajat­te­lu on tun­nea­sia, ja aito läs­nä­olo vaa­tii tun­tei­siin kos­ke­tuk­ses­sa ole­mis­ta. (Ahl­roth 2019; Broucek 1982; Kle­me­lä 2018, 343; Taka­la 2014, 251‒255.)

”Totuus ilman ystä­väl­li­syyt­tä ei ole todel­lis­ta totuut­ta eikä ystä­väl­li­syys ilman totuut­ta ole ystä­väl­li­syyt­tä”

(Hyrck 2018, 274).

Alek­si­tyy­mi­set poti­laat ovat haas­te psy­ko­te­ra­peu­til­le, kos­ka hei­dän on vai­kea tavoit­taa ja sanoit­taa tun­tei­taan. Heil­lä tun­teet ilme­ne­vät ruu­miil­lis­ten tun­te­mus­ten kaut­ta: ”ei sano­ja tun­teil­le”. Alek­si­tyy­mi­syys on seu­raus­ta tun­ne­köy­häs­tä kas­vu­ym­pä­ris­tös­tä. Kun tun­tei­siin ei kiin­ni­te­tä huo­mio­ta, kehit­tyy alek­si­tyy­mi­sia per­soo­nal­li­suu­den­piir­tei­tä. (Saa­ri­jär­vi ym. 2006, 1279.) Myös monet mie­lia­la­lääk­keet aiheut­ta­vat tun­tei­den latis­tu­mis­ta, jol­loin tun­tei­den kans­sa työs­ken­te­ly vai­keu­tuu (Jyl­hä & Iso­met­sä 2014; Kaja­no­ja ym. 2018). Monet poti­laat kär­si­vät lääk­kei­den aiheut­ta­mas­ta tun­ne­huip­pu­jen leik­kaan­tu­mi­ses­ta, kos­ka samal­la elä­mäs­tä kato­aa kyky kokea rak­kau­den ja ilon tun­tei­ta. Hai­tal­li­sin­ta on tun­tei­den vält­te­ly rau­hoit­ta­vien lääk­kei­den avul­la. Bent­so­diat­se­pii­nit pois­ta­vat ahdis­tus­ta, jol­loin nii­hin liit­ty­vien tun­tei­den ja tun­ne­muis­to­jen käsit­te­ly estyy. Suu­ri­na annok­si­na tera­pia­tun­nin tun­ne­muis­tot pyyh­kiy­ty­vät pois lääk­kei­den aiheut­ta­man amne­sian vuok­si. Esi­mer­kik­si suru­pro­ses­sin on havait­tu kes­key­ty­vän ja esty­vän rau­hoit­ta­van lää­ki­tyk­sen vuok­si. (Ash­ton 2006, 13‒14.) Tera­pia­re­sis­ten­tik­si luul­tu poti­las voi hyö­tyä psy­ko­te­ra­pias­ta, kun rau­hoit­ta­vas­ta lää­ki­tyk­ses­tä luo­vu­taan ja tun­teet koh­da­taan täs­sä ja nyt. Toi­saal­ta jos­kus toi­min­ta­ky­vyt­tö­myys ja sie­tä­mä­tön kipu vaa­ti­vat psy­ko­te­ra­pian rin­nal­le lää­ket­tä.

Tun­neyh­teys tuot­taa psy­ko­te­ra­pias­sa hyviä tulok­sia. Sik­si yhteis­työ­suh­teen laa­dun mer­ki­tys on kou­lu­kun­tae­ro­ja suu­rem­pi teki­jä hyvien hoi­to­tu­los­ten taka­na. Tut­kit­taes­sa hoi­to­jen kes­key­tyk­siä on todet­tu, että 87 pro­sent­tia kes­key­tyk­sis­tä joh­tui tera­pia­pro­ses­sis­ta tai psy­ko­te­ra­peu­tin käyt­täy­ty­mi­ses­tä. Psy­ko­te­ra­peu­tin hei­kot vuo­ro­vai­ku­tus- ja empa­tia­ky­vyt myö­tä­vai­kut­ta­vat poti­laan tilan huo­no­ne­mi­seen. Ver­rat­taes­sa psy­ko­dy­naa­mis­ten psy­ko­te­ra­pioi­den hyviä ja huo­no­ja tulok­sia saa­via psy­ko­te­ra­peut­te­ja kes­ke­nään havait­tiin, että huo­no­ja tulok­sia sai­vat ne, joil­la ilme­ni enem­män viha­mie­lis­tä kont­rol­loin­tia. Tämä ilme­ni vähät­te­ly­nä, syyt­te­ly­nä, viha­mie­li­se­nä suh­tau­tu­mi­se­na eroi­hin, huo­mioi­mat­ta jät­tä­mi­se­nä, ris­ti­rii­tai­se­na vies­tin­tä­nä ja vähäi­sem­pä­nä tuen tar­joa­mi­se­na. Psy­ko­te­ra­peu­tin hyvien ihmis­suh­de­tai­to­jen, kuten empa­tia­ky­vyn ja kyvyn olla vas­taa­mat­ta viha­mie­li­ses­ti poti­laan viha­mie­li­syy­teen tai tor­jun­taan, havait­tiin sen sijaan vai­kut­ta­van myön­tei­ses­ti hoi­don tulok­siin.

Ystä­väl­li­syys tuot­taa ystä­väl­li­syyt­tä ja viha vihaa. Eten­kin psy­ko­te­ra­peu­tin epä­ade­kvaa­tit vas­tat­rans­fe­rens­sit ja hie­man yllät­täen myös lii­an hyvä tun­tei­den ilmai­su­ky­ky lisä­si­vät huo­no­ja tulok­sia. Psy­ko­te­ra­pian tulok­set ovat par­haat, kun psy­ko­te­ra­peu­til­la on kyky lähei­seen ihmis­suh­tee­seen, joka koos­tuu huo­len­pi­dos­ta, rak­kau­des­ta ja sitou­tu­mi­ses­ta. Pit­kää psy­ko­dy­naa­mis­ta psy­ko­te­ra­pi­aa teke­vien psy­ko­te­ra­peut­tien poti­lai­den todet­tiin hyö­ty­vän tera­pias­ta enem­män. (Leh­to­vuo­ri 2018, 38‒39, 91‒95.) Pit­kiin psy­ko­te­ra­pioi­hin liit­ty­vän syvän tun­ne­suh­teen mer­ki­tyk­sen ja eroi­hin sekä pet­ty­myk­siin liit­ty­vien tun­tei­den jaka­mi­nen on pol­ku rak­kau­den tun­teen löy­tä­mi­seen. Tär­ke­ää on tur­val­li­sen set­tin­gin luo­mi­nen ja yllä­pi­tä­mi­nen. Kun psy­ko­te­ra­pia­ryh­män resi­liens­si para­nee, ryh­män tie­toi­suus ja ymmär­rys toi­nen tois­ten­sa tun­teis­ta ja tar­peis­ta lisään­tyy. Samal­la kes­ki­näi­nen empa­tia­ky­ky kehit­tyy. (Zaut­ra 2014, 13.)

Tun­tei­den tulk­ki

Psy­ko­te­ra­peut­ti toi­mii rakas­ta­van hen­ki­lön roo­lis­sa. Poti­las tar­vit­see myö­täe­lä­jän ja kans­sa­kul­ki­jan, joka ei hyl­kää eikä tuo­mit­se, vaan pysyy rin­nal­la ja roh­kai­see: ”Rakas­tan sinua tera­peut­ti, luul­lak­se­ni, jol­la­kin taval­la. Puhun mie­luum­min hah­mol­le, joka on näky­vä­nä sil­mie­ni edes­sä kuin Juma­lal­le, jota en näe, seli­tän kuu­li­jal­le­ni. Mut­ta Juma­la onnek­si näkee minut, joka puhun, ja tera­peu­tin, joka kuu­lee puhee­ni kuin puhui­sin hänel­le.” (Sie­vers 2018, 120‒125.) Jos­kus rak­kaus löy­tyy uskon­nol­li­sen herää­mi­sen kaut­ta. Juma­la on idea­li­soi­tu­jen sisäis­ten objek­tien edus­ta­ja. Toi­si­naan anka­ra ja tuo­mit­se­va. Anteek­sian­non kaut­ta viha laan­tuu, ja rak­kau­den vas­taa­not­ta­mi­nen sekä anta­mi­nen mah­dol­lis­tu­vat.

Psy­ko­te­ra­peut­ti­nen rak­kaus­suh­de on hoi­ta­va kiin­ty­mys­suh­de. Psy­ko­te­ra­peut­ti sal­lii rak­kau­teen liit­ty­vän idea­li­saa­tion, joka liit­tyy trans­fe­rens­siin ja on vält­tä­mä­tön­tä riip­pu­vuus­suh­teen syn­ty­mi­sel­le. Toko­la-Kem­pin väi­tös­kir­jas­sa (2020) psy­koa­na­lyyt­ti­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa käy­nyt kir­jai­li­ja kuva­si tera­pi­aan­sa näin: ”Se on kyl­lä ollu mun elä­mä­ni tär­keim­piä koke­muk­sia se tera­pia­pro­ses­si. Mä aat­te­len nyky­ään­kin vie­lä, että se on ehkä mun tär­keim­piä rak­kaus­suh­tei­ta­ni ollu tämä tera­pia­suh­de että.” Emo­tio­naa­lis­ta suh­det­ta psy­ko­te­ra­peut­tiin kuvat­tiin romant­ti­sek­si rak­kau­dek­si, rak­kau­del­li­sek­si tun­teek­si, kiin­ty­myk­sek­si ja erään­lai­sek­si ystä­vyy­dek­si. Onnis­tu­nees­sa hoi­to­suh­tees­sa olleet nos­ti­vat esiin tun­tei­den kes­kei­syy­den psy­ko­te­ra­pias­sa. Tätä kaut­ta he löy­si­vät aidom­man yhtey­den omaan itseen­sä. (Toko­la-Kemp­pi 2020, 303‒305.)

Psy­ko­te­ra­peu­tin on nar­sis­ti­sis­ta tar­peis­taan huo­li­mat­ta lopul­ta pudo­tet­ta­va hän­tä idea­li­soi­va poti­las lem­peäs­ti maan pin­nal­le. Psy­ko­te­ra­peut­ti voi väl­tel­lä tämän vai­keas­ti koh­dat­ta­van totuu­den esil­le otta­mis­ta, jos hän pel­kää poti­laan pitä­vän hän­tä tun­teet­to­ma­na. Jalus­tal­ta alas las­keu­tu­mi­nen on vält­tä­mä­tön rak­kau­den teko, joka joh­taa aikui­sen rea­lis­ti­sen ihmis­suh­teen ja lopul­ta rak­kaus­suh­tei­den löy­tä­mi­seen tera­pian ulko­puo­lel­ta. Mitä tyy­dyt­tä­väm­piä ja antoi­sam­pia psy­ko­te­ra­peu­tin ihmis­suh­teet ja sek­su­aa­lie­lä­mä ovat, sitä vapaam­min hän kyke­nee aut­ta­maan poti­las­ta rat­kai­se­maan ja pois­ta­maan estei­tä trans­fe­rens­si­rak­kau­den tut­ki­mi­sen tiel­tä. Jos­kus psy­ko­te­ra­peut­ti tulee mus­ta­suk­kai­sek­si tai kateel­li­sek­si poti­laan­sa onnel­li­suu­des­ta ja tämän löy­tä­mäs­tä uudes­ta rak­kau­des­ta ja vapau­des­ta. Psy­ko­te­ra­peut­ti voi kokea itsen­sä hylä­tyk­si, ja hän tul­kit­see poti­laan toi­min­nan hyök­käyk­sek­si psy­ko­te­ra­pi­aa vas­taan. Kysees­sä on kui­ten­kin onnis­tu­mi­nen: poti­laan aiem­pi esty­nei­syys ja tun­tei­den kiel­tä­mi­nen eivät enää tuhoa poti­laan egoa, vaan poti­las uskal­taa vih­doin ava­ta sii­pen­sä ja len­tää koh­ti uut­ta vapaut­ta. (Die­na 2018, 165; Hyrck 2018, 274.) Psy­ko­te­ra­pian tavoi­te on, että poti­laan rak­kaus- ja ihmis­suh­teet siir­ty­vät vas­taan­o­ton ulko­puo­lel­le, jol­loin poti­las itse­näis­tyy psy­ko­te­ra­peu­tis­ta. Itse­näis­tyes­sään poti­las hyl­kää psy­ko­te­ra­peu­tin tun­tei­den siir­ron koh­tee­na.

”Rak­kau­den hin­ta on suru.”

(Jari Ter­vo 2010)

Nii­den poti­lai­den kans­sa, joil­la on val­ta­va rak­kau­den kai­puu, poh­jat­to­mas­ti tar­vit­se­vuut­ta ja pal­jon depri­vaa­tio­ko­ke­muk­sia, psy­ko­te­ra­peu­tin sisäi­sen maa­il­man – vas­ta­tun­tei­den – kuun­te­le­mi­nen on tär­kein tie poti­laan ja tämän tun­tei­den ymmär­tä­mi­seen (Die­na 2018, 185‒186). Tähän tar­vi­taan tun­neä­lyä, joka on psyyk­ki­sen hyvin­voin­nin ja ihmis­suh­tei­den kan­nal­ta älyk­kyy­den muo­dois­ta tär­kein. Se on omien ja mui­den tun­tei­den tun­nis­ta­mis­ta. Sii­hen kuu­luu myös sen tie­dos­ta­mi­nen, kuin­ka tun­teet vai­kut­ta­vat ja miten nii­tä ilmais­taan, nime­tään ja sää­del­lään. Kog­ni­tii­vi­nen älyk­kyys näyt­tää vai­kut­ta­van ainoas­taan 20 pro­sent­tiin niis­tä teki­jöis­tä, jot­ka vai­kut­ta­vat ihmi­sen menes­ty­mi­seen. (Saa­ri­nen 2001, 27.) Myös psy­koa­na­lyy­sin pii­ris­sä val­lit­see ylei­nen vää­rin­kä­si­tys, että psy­ko­te­ra­pia vaa­tii poik­keuk­sel­lis­ta kog­ni­tii­vis­ta älyk­kyyt­tä. Sitä ruok­ki­vat myös psy­ko­te­ra­peut­tien nar­sis­ti­set tar­peet. Ihmi­sen ei tar­vit­se olla poik­keuk­sel­li­sen äly­käs voi­dak­seen kokea ja tun­nis­taa tun­tei­ta ja sitä kaut­ta hyö­tyä psy­ko­te­ra­pias­ta. Älyk­kyy­del­tään kes­ki­ver­to ihmi­nen voi olla tun­neä­lyl­tään suu­ri, kun taas kog­ni­tii­vi­nen nero voi olla hukas­sa tun­tei­den­sa kans­sa. Koi­rien kou­lut­ta­jat saa­vat aikaan käyt­täy­ty­mi­sen muu­tok­sia eläin­ten vähäi­sem­pää kog­ni­tii­vis­ta kapa­si­teet­tia hyö­dyn­täen. Sil­loin­kin todel­li­nen muu­tos edel­lyt­tää aina eläin­ten tun­tei­den ja halu­jen mer­ki­tyk­sen tun­nus­ta­mis­ta.

”Ainoas­taan sydä­mel­lään näkee hyvin. Tär­keim­piä asioi­ta ei näe sil­mil­lä” (de Saint-Exu­pe­ry 1943/2009).

Rak­kau­den löy­tö­ret­ki

Psy­ko­te­ra­peut­ti­nen työ koh­dis­tuu suu­rel­ta osin rak­kau­den vas­ta­voi­mien, kuten kateu­den, tut­ki­mi­seen ja tul­kit­se­mi­seen. Psy­ko­te­ra­peut­ti­sen kiin­ty­mys­suh­teen huo­len­pi­to kor­jaa mie­len sisäis­tä epä­jär­jes­tys­tä ja hajaan­nus­ta, jol­loin kii­tol­li­suus, hyvit­tä­mi­nen, suru, empa­tia ja rak­kau­den tun­te­mi­nen tule­vat mah­dol­li­sek­si. Moni kokee psy­ko­te­ra­pian päät­tyes­sä sen tär­keim­mäk­si tulok­sek­si rak­kau­den tun­teen ja mer­ki­tyk­sen löy­tä­mi­sen. Tämä rak­kaus ei ole riip­pu­vai­nen muil­ta saa­ta­vas­ta viet­ti­tyy­dy­tyk­ses­tä ja rak­kau­des­ta, vaan sen läh­tö­koh­ta on itsen, mui­den ja itse elä­män rakas­ta­mi­ses­sa. Jo Freud mää­rit­te­li ter­vey­den mer­kik­si kyvyn rakas­taa. Rak­kau­des­ta puhu­mi­nen psy­ko­te­ra­pi­aan liit­tyen voi tun­tua naii­vil­ta. Aja­tus on osoi­tus tun­tei­den mer­ki­tyk­sen mitä­töi­mi­ses­tä: tie­dos­ta­mat­to­mas­ta aggres­sios­ta tun­ne-elä­mää ja rak­kau­den mer­ki­tys­tä vas­taan. Psy­ko­te­ra­pia­suh­teen tun­ne­ko­ke­muk­set tulee yhdis­tää poti­laan mui­hin ihmis­suh­de­ko­ke­muk­siin, jol­loin aiem­min väl­tel­lyis­tä ja kiel­le­tyis­tä tun­teis­ta tulee vaa­rat­to­mia. Muu­tok­seen vaa­dit­ta­van tun­ne­suh­teen, psy­ko­te­ra­peut­ti­sen kiin­ty­mys­suh­teen, raken­tu­mi­nen vaa­tii aikaa ja halua tutus­tua toi­seen. Kun suh­de on syn­ty­nyt, psy­ko­te­ra­peut­ti­nen työ on jo pit­käl­ti teh­ty. Kaik­ki oppi­mi­nen tapah­tuu koke­muk­sel­li­ses­ti täs­sä tun­neyh­tey­des­sä. Psy­ko­te­ra­peu­tin kan­nat­te­le­mat tun­teet tule­vat poti­laal­le tun­nis­tet­ta­vik­si ja sie­det­tä­vik­si, min­kä jäl­keen tämä voi koh­da­ta tun­teen­sa nii­tä kiel­tä­mät­tä tai pro­ji­soi­mat­ta. Solm­sin mukaan psy­koa­na­lyy­si ei ole tär­ke­ää, vaan se käsit­te­lee jotain, joka on tär­ke­ää. Sii­nä on kyse sii­tä, mikä saa mei­dät elä­mään. Psy­koa­na­lyy­si tun­nus­taa tun­tei­den ehdot­to­man vai­kut­ta­vuu­den. Poti­laan tun­teet vies­tit­tä­vät hänen todel­li­ses­ta itses­tään. Kun tun­teet jae­taan trans­fe­rens­si­suh­tees­sa, psy­ko­te­ra­pia­suh­teen tun­ne­ko­ke­muk­set yhdis­ty­vät poti­laan mui­hin ihmis­suh­de­ko­ke­muk­siin. Kat­ke­ruus ja viha väis­ty­vät. Mie­len­si­säi­nen ankeut­ta­ja hel­lit­tää ottees­taan, kun löy­tyy rak­kaus. Jos sitä ei löy­dy, on psy­ko­te­ra­pia jää­nyt vajaak­si (Solms 2018, 5‒6; Solms 2019, 68). Psy­ko­te­ra­peut­ti­sen kiin­ty­mys­suh­teen tun­teet eivät väli­ty ja pei­lau­du inter­ne­tin hoi­to­bot­tien ja itse­hoi­to­ma­nu­aa­lien sivuil­ta. Tun­neä­ly voit­taa sel­ko­ä­lyn kai­kes­sa ihmis­suh­tei­siin ja tun­tei­siin liit­ty­väs­sä. Vaik­ka emo­jin väli­tyk­sel­lä voi ker­toa tun­teis­ta, niin usein sii­tä puut­tuu juu­ri tun­ne. Kun tun­teet puut­tu­vat, puut­tuu kaik­ki.

”Herääm­me todel­la eloon sisim­mäs­säm­me vain sil­loin, kun eläm­me mui­ta var­ten”

(Leo Tols­toi 1910; Síre­nin 2019 mukaan).

Kir­jal­li­suus

Ahl­roth, Jus­si (2019, 9. mar­ras­kuu­ta). 400 vuot­ta sit­ten filo­so­fi näki kol­me unta, jot­ka voi­vat ker­toa meil­le pal­jon itses­täm­me – Yksi niis­tä oli ehkä sel­kou­ni, ja se muut­ti Descar­te­sin elä­män suun­nan. Hel­sin­gin Sano­mat. Lau­an­tai­es­see.

Ash­ton, C. Heat­her (2006). Bent­so­diat­se­pii­nit – vai­ku­tuk­set – vie­ro­tus. Suom. Ari Tien­suu. Lää­ke­tie­teel­li­nen edi­toin­ti Mar­kus Sund­qvist. Jär­ven­pään sosi­aa­li­sai­raa­lan tut­ki­musyk­si­kön jul­kai­su. Luet­ta­vis­sa osoit­tees­sa https://www.vinkki.info/sites/default/files/bentsodiatsepiini_hoitomanuaali.pdf

Balint, Mic­hael (1985). Pri­ma­ry love and psyc­hoa­na­ly­tic tech­nique. Lon­too: Rout­leg­de.

Broucek, Francis, J. (1982). Sha­me and its rela­tions­hip to ear­ly narcis­sis­tic deve­lop­ments. The Inter­na­tio­nal Jour­nal of Psyc­hoa­na­ly­sis, 63, 187‒200.

de Saint-Exu­pe­ry, Antoi­ne (1943/2009). Pik­ku prins­si. Hel­sin­ki: WSOY.

Die­na, Simo­net­ta (2018). Psyc­hoa­na­ly­sis lis­te­ning to love: Pas­sion and bonds. Lon­too: Rout­led­ge.

Ezriel, Hen­ry (1972). Expe­ri­men­ta­tion wit­hin the psyc­hoa­na­ly­tic ses­sion. Con­tem­po­ra­ry Psyc­hoa­na­ly­sis, 8, 229–245.

Hyrck, Riit­ta (2018). Psy­ko­te­ra­peu­tin yli­mi­nä ja hänen asen­teen­sa poti­lai­siin ja kol­le­goi­hin. Psy­ko­te­ra­pia, 37(4), 272‒286.

Iko­nen, Pent­ti (2001). Pie­ni tut­kiel­ma rak­kau­des­ta. Teok­ses­sa Roos, Esa; Man­ni­nen, Vesa & Väli­mä­ki, Juk­ka (toim.), Rak­kaus, toi­ve, todel­li­suus, 255‒277. Hel­sin­ki: Yli­opis­to­pai­no.

Jans­son, Tove (1965/1987). Muu­mi­pap­pa ja meri. Suom. Lai­la Jär­vi­nen. Hel­sin­ki: WSOY.

Jyl­hä, Pek­ka & Iso­met­sä Erk­ki (2014). Muut­ta­vat­ko masen­nus­lääk­keet per­soo­nal­li­suut­ta? Duo­decim, 130(16), 1579‒1581.

Kaja­no­ja, Jani; Schei­nin, Noo­ra M.; Karu­ki­vi, Max; Karls­son, Lin­nea & Karls­son, Has­se (2018). Is anti­depres­sant use associa­ted with dif­ficul­ty iden­ti­fying fee­lings? A brief report. Expe­ri­men­tal and Cli­nical Psyc­hop­har­maco­lo­gy, 26(1), 2‒5.

Kal­land, Mir­jam (2006). Men­ta­li­saa­tio, reflek­tii­vi­nen kyky ja psy­koa­na­lyy­si Peter Fona­gyn ajat­te­lus­sa. Kir­jas­sa Mäl­kö­nen, Kris­tii­na & Hyrck, Riit­ta (toim.), Psy­koa­na­lyy­sin isät ja äidit: teo­reet­ti­sia näkö­kul­mia, 377‒395. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Klein, Mela­nie (1988). Love, guilt and repa­ra­tion and other works 1921‒1945. Lon­too: Vira­go Press.

Kle­me­lä, Esko (2018). Aja­tus ilman ajat­te­li­jaa. Psy­ko­te­ra­pia, 37(4), 342‒343.

Lager­kvist, Pär (1976). Barab­bas-kää­piö. Hel­sin­ki: WSOY.

Leh­ti, Mark­ku (2016). Hen­ki­ri­kos­kat­saus 2016. Hel­sin­gin yli­opis­ton val­tio­tie­teel­li­sen tie­de­kun­nan kri­mi­no­lo­gian ja oikeus­po­li­tii­kan ins­ti­tuu­tin kat­sauk­sia 10/2016. Luet­ta­vis­sa osoit­tees­sa https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/160000/Katsauksia_10_Lehti_2016.pdf

Leh­to­vuo­ri, Pir­jo (2018). Psy­ko­te­ra­peu­tin hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien mer­ki­tys psy­ko­te­ra­pias­sa ja nii­den vai­ku­tus tulok­sel­li­suu­teen iden­ti­teet­ti­haas­tat­te­lun perus­teel­la. Väi­tös­kir­ja. Jyväs­ky­län yli­opis­to.

Saa­ri­jär­vi, Simo; Sal­mi­nen; Jou­ko K. & Ääre­lä, Erk­ki (2006). Tun­nis­ta­mat­to­mat tun­teet. Duo­decim, 122(11), 1279‒1280.

Saa­ri­kos­ki, Pent­ti (1962). Mitä tapah­tuu todel­la? Hel­sin­ki: Ota­va.

Saa­ri­nen, Mikael (2001). Tun­ne äly­si, älyä tun­te­va­si. Hel­sin­ki: WSOY.

Sara­ne­va, Kris­tii­na (2006). Freud eilen ja tänään. Kir­jas­sa Mäl­kö­nen, Kris­tii­na & Hyrck, Riit­ta (toim.), Psy­koa­na­lyy­sin isät ja äidit: teo­reet­ti­sia näkö­kul­mia, 15‒90. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Segal, Han­na (1994). Mela­nie Klein ihmis­mie­len ymmär­tä­jä­nä. Hel­sin­ki: Yli­opis­to­pai­no.

Sie­vers, Pep­pi (2018). Muut­tu­vat­ko poti­lai­den uskon­nol­li­set ja hen­gel­li­set käsi­tyk­set psy­ko­dy­naa­mi­ses­sa psy­ko­te­ra­pias­sa? Psy­ko­te­ra­pia, 37(2), 117‒129.

Sil­ta­la, Pirk­ko (2006). Ker­rok­sel­li­nen sub­jek­ti. Joh­dan­toa Julia Kris­te­van psy­koa­na­lyyt­ti­seen ajat­te­luun. Kir­jas­sa Mäl­kö­nen, Kris­tii­na & Hyrck, Riit­ta (toim.), Psy­koa­na­lyy­sin isät ja äidit: teo­reet­ti­sia näkö­kul­mia, 322‒370. Hel­sin­ki: The­ra­peia-sää­tiö.

Síren, Vesa (2019, 25. syys­kuu­ta). Kun ystä­vä teki itse­mur­han, Viv Gros­kop kai­voi suur­ten venä­läis­kir­jai­li­joi­den vii­sau­det esiin – syn­tyi taval­lis­ta syväl­li­sem­pi self help ‑opas. Hel­sin­gin Sano­mat.

Solms, Mark (2018). The scien­ti­fic stan­ding of psyc­hoa­na­ly­sis. BJP­sych Inter­na­tio­nal, 15(1), 5–8.

Solms, Mark (2019). Mikä “tie­dos­ta­ma­ton” on ja mis­sä se sijait­see aivois­sa? Neu­rop­sy­koa­na­lyyt­ti­nen näkö­kul­ma. Psy­ko­te­ra­pia, 38(1), 62‒70.

Taber­mann, Tom­my (2006). Ihme nimel­tä me. Hel­sin­ki: Gum­me­rus.

Taber­mann, Tom­my (2007). Runot 1970‒2006. Hel­sin­ki: Gum­me­rus.

Taka­la, Ossi (2013). Ole­mas­sao­le­vak­si ryh­mäs­sä. Psy­ko­te­ra­pia, 32(3), 250‒263.

Taka­la, Ossi (2014). Psy­ko­te­ra­pia totuu­den tapah­tu­ma­na. Psy­ko­te­ra­pia, 33(4), 251‒260.

Ter­vo, Jari (2010, 2. hei­nä­kuu­ta). Tom­my Taber­mann. Hel­sin­gin Sano­mat. Muis­to­kir­joi­tus.

Toko­la-Kemp­pi, Sir­pa (2020). Psy­koa­na­lyyt­ti­nen hoi­to asia­kas­ko­ke­muk­sen näkö­kul­mas­ta. Psy­ko­te­ra­pia, 39(4), 297‒311.

Tuo­hi­met­sä, Mart­ti (2019). Mie­len arkeo­lo­gi­aa. Psy­ko­te­ra­pia, 38(1), 62‒70.

Täh­kä, Veik­ko (1972). Psy­ko­te­ra­pian perus­teet psy­koa­na­lyyt­ti­sen teo­rian poh­jal­ta. Hel­sin­ki: WSOY.

Zaut­ra, Alex, J. (2014). Resi­lience is social, after all. Teok­ses­sa Kent, Mart­ha; Davis, Mary C. & Reich, John W. (toim.), The resi­lience hand­book – Approac­hes to stress and trau­ma. New York: Rout­led­ge.