Jaana Pirskanen: Erillisyyden tukeminen terapiaprosessissa 

Artikkelissa tarkastelen sitä, miten psykoterapeutti voi tukea psykoterapiaprosessissa asiakkaan erillisyyttä ja itsenäistä mutta samalla suhteessa toiseen olevaa minää. Teoreettisena kehyksenä on Jessica Benjaminin ajatus dialektisesta prosessista, jossa kaksi mieltä luovat yhdessä kolmannen sekä Jean Knoxin teoria toimijuuden eri tasoista. Havainnollistan kolmea erilaista kolmannen tasoa, esikielellistä, kielellistä ja moraalista. Pelkkä teoriaan nojaava tulkinta ei riitä, vaan tarvitaan myös kehollinen ja moraalinen ulottuvuus kolmannesta. Kuvaan, miten asiakkaan toimijuus siirtyy teleologiselta ja konkreettiselta tasolta, pois lähtemisestä ja vetäytymisestä, vastavuoroisen olemassaolon mahdollistavaksi, sanoin kuvattavaksi toiminnaksi. Havainnollistan psykoterapiaotteiden avulla asiakkaan erillisyyden haasteita seurustelusuhteessa sekä sitä, miten erillisyys ja toimijuus vahvistuvat psykoterapian aikana yhteistyössä terapeutin kanssa.

Johdanto

Tässä artikkelissa tarkastelen sitä, miten psykoterapeutti voi tukea psykoterapiaprosessissa asiakkaan erillisyyttä ja itsenäistä mutta samalla suhteessa toiseen olevaa minää. Asiakkaallani oli pelko siitä, että hän hukkuu toiseen ihmiseen ja kadottaa itsensä, jos on liian lähellä toista. Tämä ilmeni pelon sanoittamisella psykoterapiassa, ja tarve ottaa etäisyyttä ja puolustaa omaa autonomiaa näkyi myös psykoterapiaistunnoilla muun muassa hiljaisuuksina, katseen pois kääntämisinä ja välillä impulssina lähteä pois kesken psykoterapiaistunnon. Ihmissuhteissa tämä näkyi paineena olla toista varten ja mukautua. Ahdistuksen noustessa suureksi tarve puolustaa omaa minää näkyi impulssina konkreettisesti matkustaa tai muuttaa pois. Kuvaan tässä artikkelissa asiakkaan pyrkimystä päästä tilanteeseen, jossa kaksi mieltä voisi selviytyä toisensa tunnustaen. Ei ole vain yksi minä, jonka mukaan maailma näyttäytyisi, vaan syntyisi dialektinen suhde, jossa liikutaan edestakaisin ja molempiin suuntiin kahden ihmisen, mielen ja kehon, välillä. Asiakkaan elämässä haaste oli nimenomaan oman itsen säilyttäminen ja silti yhteyden säilyttäminen toiseen, erilliseen ihmiseen. Kuvaan tätä mielen selviytymisen pyrkimystä asiakkaan läheisissä suhteissa sekä terapeutin ja asiakkaan välisessä suhteessa. Teoreettisena kehyksenä työssä on Jessica Benjaminin ajatus dialektisesta prosessista, jossa kaksi mieltä luovat yhdessä ”kolmannen” (engl. third), sekä Jean Knoxin teoria toimijuuden eri tasoista.

Benjamin (2018) pyrkii kuvamaan teoriassaan suhdetta, jossa kaksi itsenäistä minää voi olla olemassa ja tunnustaa toisensa vuorovaikutuksen kautta. Ei ole olemassa vain tekijää (engl. doer) ja kohdetta (engl. done to), vaan yhteisen leikin ja vuorovaikutuksellisen liikkeen kautta syntyy uusi kolmas havainnoimisen ja liittymisen tila. Jatkuvasti on olemassa minän tai toisen negaation uhka, mutta molemmat mielet voivat selviytyä ja olla olemassa ja luoda uutta ymmärrystä yhdessä. Benjamin kirjoittaa, että kolmannen tuottamassa tilassa ei ole hierarkiaa, vaan siinä koetaan toimijuutta ja vapautta tutkia ja keskustella siitä, mitä juuri tapahtui, sen sijaan että koetaan pakkoa reagoida. (Benjamin 2007.) Kolmannen luomisessa on olennaista vuorovaikutuksellinen liike, joka mahdollistaa kahden tai useamman näkökulman (Benjamin 2019). Benjamin käyttää myös käsitettä ”sekä että”: ”minä voisin tuntea kuten sinä koet”. Toisin sanoen voimme vaihtaa rooleja ja kokea myös toisesta näkökulmasta. Tämä avaa mahdollisuuden kolmannelle ‒ kahden minän olemassaololle.

Benjaminin ajattelussa on vahva etiikka, jonka allekirjoitan ihmisenä ja psykoterapeuttina. Minä en voi määritellä toista, tietää toista tai toisen parasta, ellen oikeasti pyri kuuntelemaan. Toimijuuden suhteessa itseen on psykoterapiaprosessissa pysyttävä asiakkaalla. Benjaminin työssä myös näkyy se, että toisen kuuleminen ja tunnustaminen ei ole helppo tehtävä, vaan vaatii jatkuvasti ja aktiivisesti näkökulman kääntämistä pois itsestä ja omasta näkökulmasta.

Toisena teoreettisena kehyksenä tässä artikkelissa on Jean Knoxin (2011) teoria toimijuuden eri tasoista. Kuvaan, miten asiakkaan toimijuus siirtyy teleologiselta ja konkreettiselta tasolta, pois lähtemisestä ja vetäytymisestä, vastavuoroisen olemassaolon mahdollistavaksi, sanoin kuvattavaksi ja kommunikoitavaksi toiminnaksi. Tällöin tunteensäätely siirtyy asiakkaalle hankalissa hetkissä ulkoisesta toiminnasta mielen sisälle, mikä vahvistaa mentaalista ja emotionaalista erillisyyttä sekä toimijuudentuntoa.

Seuraavaksi määrittelen keskeisiä Jessica Benjaminin käyttämiä käsitteitä: tunnustaminen (engl. recognition), kolmas (engl. third) sekä tekijä ja kohde (engl. doer ja done to). Tämän jälkeen esittelen Jean Knoxin ajattelua toimijuuden kehittymisestä relationaalisena, suhteessa toiseen tapahtuvana prosessina.

Tunnustaminen

Tunnustaminen käsitteenä viittaa Hegelin kuvaamaan herra‒orja-suhteeseen. Ongelma tässä asetelmassa on se, että ollakseen herran positiossa herra tarvitsee orjan, joka tunnustaa hänet herraksi, jolloin hän herrana on riippuvainen toisen, orjan, tunnustamisesta. Benjamin kirjoittaa, että minä kokee sietämättömänä haavoittuvuuden, mikä johtuu siitä, että minä on riippuvainen toisesta, jota se ei voi hallita (Benjamin 2018). Toiseksi minä pyrkii kieltämään oman kehollisen olemassaolonsa luoman haavoittuvuuden (Benjamin 2018). Benjamin haluaa kolmannen käsitteen avulla ajatella tämän herra‒orja-dynamiikan ulkopuolelta. Benjamin kysyy, kuinka voisimme ajatella kaksisuuntaista tunnustamista ‒ tiedostamattomia tapoja, joilla mielemme peilaavat toisiaan ‒ ja sitä, kuinka projektiiviset prosessimme kietoutuvat toisiinsa (Benjamin 2018). Benjaminin tunnustamisen teorian tulkinnassa on keskeistä ajatus kolmannen mahdollistamisesta. Kolmannen luomassa tilassa molemmat osapuolet voivat tuntea ja ajatella itsenäisesti ilman vetoa tai pakottamista toisen näkökulmaan (Benjamin 2018).

Benjamin (2018) mukaan vapautus herra‒orja-dynamiikasta ei tapahdu vain tunnistamisen kautta, vaan siten, että myös itse tunnustaa. Toisen tunnustaminen erillisenä ja itsenäisenä ilman aggressiivista projektiota mahdollistaa emotionaalisen vapauden. Tunnustamisen position rikkoutuminen tapahtuu kuitenkin usein terapeuttisessa vuorovaikutuksessa. Tällöin kolmas romahtaa kahdeksi, sellaiseen relationaaliseen suhteeseen, jossa toinen on tekijä ja toinen kohde, esimerkiksi siten, että toinen syyttää ja toinen on syytetty, toinen pakottaa ja toinen on pakotettu ja toinen saalistaja ja toinen uhri (Benjamin 2018, 15).

Benjamin (2018) kuvaa tunnustamista myös toisessa merkityksessä. Tunnustaminen ei ole psyykkinen positio vaan toimintaa, dynaaminen prosessi. Tunnustamisen teot vahvistavat sen, että olen nähty, intentioni on ymmärretty, minulla on vaikutusta sinuun ja tämän täytyy merkitä sitä, että minulla on väliä. Vastavuoroisesti minä näen ja tunnen sinut, ymmärrän intentioitasi ja toimintaasi, ja sinun toimintasi vaikuttaa minuun, ja sinulla on väliä minulle (Benjamin 2018). Jaamme tunteita, reflektoimme toistemme tietämistä ja tuntemista, meillä on jaettu ymmärrys. Tunnustaminen prosessina tapahtuu jatkuvasti tiedostamatta tai tietoisesti (Benjamin 2018). Toinen tekee joko jotain minulle, mikä viittaa siihen, että yksi on tekijä ja toinen on se, jolle tehdään, tai sitten toinen tekee jotain minun kanssani, mikä viittaa jaettuun tilaan, yhdessä tekemiseen ja jaettuun ymmärrykseen.

Benjaminin (2018) ajattelussa se, että tulee toisen tunnustamaksi, nähdyksi, on motivoiva tarve, koska ilman sitä ihminen on yksin ja turvaton. Lapsi luopuu ennemmin osasta itseään kuin luopuu turvasta, ja siksi dissosiaatio ja lohkominen ovat seurausta tunnustaminen puuttumisesta. Benjamin kirjoittaa, että jos liian paljon lapsen aloitteista on torjuttu ja kielletty eikä tunnustettu ja niihin reagoitu, niin lapsen kyky vastata toisiin mieliin on puutteellinen, ja tärkeitä osia itsestä on dissosioitu. Varhaisen vuorovaikutuksen tutkimuksissa (Beebe ym. 2005) on kuvattu, miten kolmas syntyy dynaamisessa yhteistyössä, jossa välillä toinen peilaa (engl. matching) ja välillä epäonnistuu peilaamisessa ja taas palaa peilaamiseen. Kyse ei ole täydellisestä synkroniasta, vaan siitä, että vanhempi virittyy aistimaan lapsen tunnetiloja ja tarpeita (Benjamin 2018; 2019). Benjamin kuvaa varhaista ei-kielellistä vuorovaikutusta myös kahden osapuolen tanssina, jota ei ole etukäteen koreografioitu vaan jossa ollaan auki toiselle ja tuntemattomalle (Benjamin 2018). Benjamin viittaa Winnicottin käsitteeseen potentiaalinen tila (Kurkela 2004), jossa kaksi voi leikkiä, ja Sternin käsitteeseen ennennäkemättömän ilmestyminen (engl. the emergence of unforeseen or unbidden experience) (Benjamin 2018). Kolmannen käsite pyrkii ilmaisemaan vapaata assosiaatiota avautumisena ei vielä tunnetulle, mikä ilmestyy ilman pakottamista (Benjamin 2018, 16).

Benjamin (2018) kysyy myös, millä tavalla psykoterapeutti näkyy itsenään asiakkaalle, myös tiedostamattaan. Benjamin argumentoi, että kahdensuuntainen tunnustaminen on mahdollista, vaikka suhde ei olisi symmetrinen (Benjamin 2018, 11).

Kolmas

Kolmas on yksi Benjaminin keskeisistä käsitteistä. Benjamin (2018) kuvaa, miten itsen löytää menemällä ulos itsestä toiseen ja palaamalla takaisin itseen, nyt erilaisena ja muuttuneena, toisen merkkaamana. Intersubjektiivisuus on liikettä, joka ei ole menetys, vaan itsen rikastamista toisen kautta. Ei riitä, että psykoterapeutti osoittaa empatiaa ja tunnustaa asiakkaan olemassaolon, vaan asiakkaan ja terapeutin välillä tapahtuva liike, jossa molemmat jakavat positiivisia affekteja ja asiakkaan mieli rikastuu terapeutin mielen kautta ja asiakas luo siten oman ymmärryksensä, luo kolmannen. Yhdestä tulee toisen kautta kolmas (Benjamin 2018, 12).

Benjaminin (2018, 23) mukaan kolmas ei ole tekniikka tai teoria ymmärrettynä jonain pysyvänä tiettynä asiana, vaan se on ennemminkin periaate, funktio tai suhde. Benjamin kuvaa, että kolmas on jotain, jolle antaudumme; mentaalinen tila, joka fasilitoi ja on seurausta antautumisesta (Benjamin 2007, 1). Oleellinen ero on se, että siinä ei antauduta jollekulle toiselle, idealisoidulle henkilölle tai asialle, vaan siinä ollaan olemassa toisen kanssa (Benjamin 2007, 2). Antautumista voi ajatella tunnustamisen mahdolliseksi tekemisenä, jossa annetaan ulkopuolisen, erilaisen toisen tulla näkyviin ja samalla päästetään irti omasta oletetusta sisäisestä toisesta. Eroja voidaan neuvotella kolmannen luomassa tilassa (Benjamin 2007).

Benjamin (2018, 23) kuvaa, että hänen tarkoituksenaan on erottaa kolmas superegoideaaleista, joihin psykoterapeutti tarttuu egollaan kuin hukkuva oljenkorteen. Benjamin pohtii, että lacanilaisessa ja kleinilaisessa teoriassa kolmannen paikan saattaa ottaa teoria, ja psykoterapeutti voi olla tietäjän positiossa, jolloin asiakas jää alisteiseksi suhteessa psykoterapeuttiin, joka tekee tulkintoja (Benjamin 2007, 4). Kolmannen tuottamassa tilassa ei ole hierarkiaa, vaan siinä tilassa on vapautta tutkia sitä, mitä juuri tapahtui, sen sijaan että kokisi pakkoa reagoida (Benjamin 2007). Eli antautumisessa ja tunnustamisessa metapuhe on mahdollista, ja on vapaus yhdessä reflektoida sitä, mitä meidän välillämme tapahtuu.

Psykoterapeuttisessa työssä on Benjaminin mukaan kolme erilaista kolmannen tasoa: esikielellinen, kielellinen ja moraalinen. Pelkkä teoriaan nojaava tulkinta ei riitä, vaan tarvitaan myös kehollinen ja moraalinen ulottuvuus kolmannesta. Kuvaan seuraavaksi lyhyesti kutakin näistä kolmannen tasoista.

Puheessaan ”Intersubjectivity, thirdness, and mutual recognition” Benjamin (2007) kuvaa sitä, miten kolmas on jo aluillaan kahden välisessä suhteessa, lapsen ja äidin suhteessa, ilman isää, kieltä ja teoriaa. Hän kuvaa kehollista, rytmistä, toisen tunnustamista, missä vanhempi näkee lapsen tunnetilan ja lapsi näkee, että vanhempi tunnistaa hänen hätänsä mutta ei ole itse hätäinen. Lapsi on vanhemman mielessä, mutta vanhempi ei sulaudu lapsen tunnetilaan, vaan pysyy vahvana ja erillisenä, joka voi nähdä toisen ja säädellä sekä itseään että toista. Benjamin kutsuu tätä käsitteellä kolmas yhdessä (engl. third in the one) (Benjamin 2007, 8). Hengitys on yksi varhaisen kolmannen rytmisyyden muoto. Benjaminin (2007) mukaan tunnustaminen on enemmän kuin vain verbaalista puhetta, ja se alkaa varhaisessa ei-verbaalisessa kokemuksessa, jossa jaetaan tietty kuvio (engl. pattern), rytmi, tanssi, toisen ihmisen kanssa. Varhainen kolmas on eleiden vaihtoa vanhemman ja lapsen välillä. Kuten vanhempi/hoitaja rauhoittaa lastaan, psykoterapeutti myös säätelee ja rauhoittaa asiakasta. Psykoterapeutti kestää asiakkaan ahdistuksen ja säätelee itseään ja asiakasta.

Benjamin (2007, 17) kirjoittaa, että relationaalisessa teoriassa on keskeistä se, että psykoterapeutti on osallisena vuorovaikutuksessa ja hyväksyy sen välttämättömyyden, että tulee osalliseksi näyttämöllistymistä. Psykoterapeutti ei pidä kiinni tulkinnasta ensisijaisena keinona, vaan antautuu oikeaan vuorovaikutukseen. Benjamin huomauttaa, että asiakkaan pyytäminen yhteistyöhön ymmärtämään sitä, mitä tapahtuu, saattaa avata tilan kolmannelle paljon onnistuneemmin kuin terapeutin kertoma oma tulkinta. Kielellinen kolmas ilmenee yhteisessä tulkinnassa siitä, mitä tapahtuu.

Moraalinen kolmas saavutetaan, kun voidaan myötätuntoisesti tunnustaa toinen. Moraalisen kolmannen tilassa psykoterapeutti kestää kivun ja häpeän, mikä syntyy siitä, kun asiakas heijastaa häneen omat sisäiset asetelmansa. Terapeutilla on vahvuutta kestää toisen haurautta (Benjamin 2007). Benjamin kuvaa, että psykoterapeutti lopettaa emotionaalisen vetäytymisensä, jolla hän pyrkii suojaamaan itseään ja joka tekee hänet vähemmän autenttiseksi vuorovaikutuksessa. Psykoterapeutti antautuu, ei yritä puskea omaa todellisuuttaan, vaan hyväksyy menetyksen, epäonnistumisen ja oman haavoittuvuutensa. Psykoterapeutti ei piinaa itseään asiakkaan syytöksillä. Psykoterapeutti voi tunnustaa asiakkaan kärsimyksen ilman, että asettuu pahan positioon ja ilman että menettää täysin oman näkökulmansa (Benjamin 2007).

Toimijuuden kehittyminen

Jean Knox (2011) kuvaa toimijuuden kehittymistä relationaalisena, suhteessa toiseen tapahtuvana prosessina, joka on suurelta osalta tiedostamatonta. Toimijuus tarkoittaa sitä, että voimme vaikuttaa fyysiseen ympäristöömme ja suhteisiimme ja että meidän omilla teoillamme ja intentioillamme on vaikutusta ja ne tuottavat vastauksen ihmisissä ympärillämme. Knoxin mukaan meillä on syntymässä olemassa valmiina fyysiseen aktiivisuuteen liittyviä toimintataipumuksia, ja ne toimivat oppimisen pohjana.

Knox (2011) seuraa Peter Fonagya ja kirjoittaa, että lapsen toimijuus kehittyy aikuisen mentalisaatiokyvyn kautta. Tulemme ihmisiksi vain, kun meihin suhtaudutaan ihmisinä alusta alkaen (Knox 2011, 52). Kun hoitaja on suhteessa lapseen tavalla, jossa hän olettaa lapsen mielen ja tunteet monimutkaisemmiksi kuin ne vielä ovat ja peilaa ja sanoittaa tunteita ja toimintoja, lapsi tulee tietoiseksi omista tunteistaan ja mielestään. Vastaavasti kuin Vygotskyn (1978) teoriassa vanhemman toiminta lähikehityksen vyöhykkeellä mahdollistaa kasvun ja toimijuuden kehittymisen seuraavalle tasolle.

Knox (2011) erottelee kuusi toimijuuden vaihetta:

1) Fyysinen toimijuus (0‒6 kk iästä alkaen) on primaari, aina läsnä oleva taso myös aikuisella. Se on kokemus siitä, että oma fyysinen toiminta muuttaa ulkoista maailmaa.

2) Sosiaalinen toimijuus (3‒9 kk iästä alkaen) tarkoittaa sitä, että ihminen hahmottaa sen, että hänen toimintansa aiheuttaa toisissa peilaavia reaktioita. Myös jaettu tarkkaavaisuus on mahdollista tässä vaiheessa. Esimerkiksi kun itken, toisenkin henkilön kasvot tulevat surulliseksi ja ehkä hän tulee halaamaan.

3) Teleologinen toimijuus (9‒24 kk iästä alkaen) mahdollistaa sen, että teot ymmärretään päämääräsuuntautuneina ja että ihmisellä on kyky valita toiminta tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Kuitenkaan intentiota ja tekoa ei eroteta toisistaan erillisiksi: vain konkreettisella lopputuloksella, fyysisten tekojen ja näkyvien tunnereaktioiden tasolla, on merkitystä. Toisen mieltä ei kyetä mielellistämään, joten toiset toteuttavat omia tarpeita, ovat itsen jatkeita.

4) Intentionaalinen toimijuus (noin 2 ikävuodesta alkaen) tarkoittaa sitä, että teot ja intentiot erotetaan toisistaan, eli intentio voidaan itsessään ymmärtää merkityksellisenä, ei vain tekojen tasolla. Tällä tasolla tiedostetaan myös se, että oma toiminta voi muuttaa omaa mielentilaa. Ihmisellä ei kuitenkaan ole kunnolla ymmärrystä toisen mielestä ja intentionaalisuudesta. Erona teleologiseen tasoon on se, että koetaan, että toista hallitsevat omien tekojen sijaan omat intentiot, ja ne hallitsevat juuri toisen toiveita ja intentioita. Eli kumpaankin vaiheeseen liittyy kuitenkin jonkinlainen pakottavuuden tai kaikkivoipaisuuden sävy.

5) Representatiivinen toimijuus (3‒4 ikävuodesta alkaen) mahdollistaa sen, että tällä kypsällä toimijuuden tasolla toimijuutta voidaan ilmaista ja kommunikoida kielellisesti, ilman toisen pakottamista. Ihmisellä on kyky reflektoida omia ja toisten intentioita, hän näkee teot intentioiden aiheuttamina ja tunnistaa intentiot mentaalisiksi prosesseiksi. Mieli siis representoituu itselleen. Tämä kyky reflektoida mielen prosesseja edellyttää kykyä pitää mielessä representaatio itsestä ja toisista mielellisinä ja emotionaalisina olentoina.

6) Autobiografinen itse tarkoittaa sitä, että muistot jäsentyvät itse koetuiksi ja linkittyvät itserepresentaatioihin ja tietoisuuteen omasta henkilökohtaisesta historiasta.

Knoxin (2011) mukaan toimijuuden eri tasot ennen representaatioiden tasoa ovat tiedostamattomia. Ne jäsentävät lapsen kokemusta ilman, että hän itse tiedostaa niitä. Kun ihminen on tiedostavalla representaation tasolla, hän voi tarkastella omaa mieltään ja toisen intentioita, mutta paineen alla hän voi regressoitua toimijuuden varhaisempiin vaiheisiin, joissa mieltä ja intentioita ei eroteta toiminnasta. Knoxin mukaan kuka tahansa voi pudota toimijuudessaan varhaisimmille toimijuuden tasoille kuin saavutettu kehityksellinen toimijuuden taso on. Tämä voi tapahtua esimerkiksi paineen alla, väsyneenä, kriisitilanteissa, rakastuessa tai muutoin voimakkaan affektin vallassa. Joillakin toimijuus ei ole vielä päässyt kehittymään korkeammille tasoille, jolloin aikuisenakin toimijuus on lähinnä teleologista tai intentionaalista.

Knoxin (2011) mukaan terapeutin tehtävänä on tukea potilaan toimijuuden kehitystä, mahdollistaa sen kokeminen ja ilmaisu suhteessa psykoterapeutin kanssa. Knoxin mukaan psykoterapeutti pyrkii luomaan olosuhteita, joissa potilaan toimijuudentuntoa tuetaan implisiittisellä, relationaalisella vuorottelulla, moments of meeting -hetkien kautta. Psykoterapiassa toistuu jatkuva säätely, säröt ja korjaamiset. Toimijuudentunnon saavuttaminen psykoterapiassa näkyy kykynä kokea voimakkaita tunteita ilman, että pelkää niiden tuhoavuutta, toisin sanoen kyky tunnesäätelyyn lisääntyy.  Toimijuus on myös kykyä itsereflektioon ja tietoisuutta mentaalisesta ja emotionaalisesta erillisyydestä itsen ja toisen välillä. Tällöin ollaan symbolisella toimijuuden tasolla, jota kohti psykoterapiassa pyritään etenemään. Teleologisella toimijuudentasolla syntyy umpikujia, joissa sekä psykoterapeutti että potilas kamppailevat selviämisestään, psykoterapeutti terapeuttisen funktionsa säilymisestä ja potilas psyykkisen olemassaolonsa puolesta.

Knoxin (2011) mukaan mentalisaatio ja reflektiivisen funktion käyttö on yksi terapeutin päätyökaluista tunteiden säätelyn kehityksessä. Näillä hän tekee ymmärrettäväksi potilaan tietoisen ja tiedostamattoman kokemuksen tulkinnan kautta. Psykoterapia luo kehikon, joka mahdollistaa mentalisaatiokyvyn ja reflektiivisen funktion kehittymisen siten, että ymmärrämme itseämme ja toisiamme myös mielen ja tunteen tasolla. Holmes (2001) on kuvannut narratiivisen kompetenssin käsitteellä narratiiveja dialogina, jossa kokemukset liitetään mielekkäällä tavalla toisiinsa. Psykoterapian teoriat itsessään ovat tietynlaisia narratiiveja, joiden avulla yritämme terapeutteina ymmärtää merkityksen potilaidemme verbaalisesta ja nonverbaalisesta kommunikaatiosta, kun usein potilas ei vielä itse tähän kykene. Terapeuttinen narratiivi on onnistunut silloin, kun se tulee potilaalle merkitykselliseksi, hän pystyy omaksumaan sen ja vakiinnuttamaan sen käyttöönsä helpottamaan psyykkisten syy-seuraussuhteiden käsittämistä ja yhteyksiä intrapsyykkisten kokemustensa ja ulkomaailman välillä.

Knox (2011) ajattelee, että kun psykoterapeutti keskittyy toimijuuteen, hän ei erehdy etsimään ”oikeaa” tulkintaa, joka asemoisi terapeutin tietäväksi suhteessa asiakkaaseen ja vähentäisi asiakkaan omaa toimijuutta. Knoxin (2011) mukaan kolme päämäärää psykoterapeuttisessa työskentelyssä ovat kiintymyssuhdejärjestelmän aktivointi turvallisen kiintymyssuhteen kehityksen helpottamiseksi, mentalisaatiokyvyn ja reflektiivisen funktion kehittyminen sekä toimijuuden kehittymisen helpottaminen. Näitä päämääriä voidaan Knoxin mukaan lähestyä erilaisilla terapeuttisilla tavoilla: tulkinnalla, joka sallii tietoisesti tukahdutetut tai dissosioidut mielensisällöt, uusilla relationaalisilla kokemuksilla, joissa psykoterapeutti on uusi objekti potilaalle, sekä regression helpottamisella. Knox korostaa sitä, että terapeutin tulee voida sovittaa jokaisen potilaan kehityksellisiin tarpeisiin sopivia lähestymistapoja ja tekniikoita. Keskeistä on kehityksellisyyden ymmärtäminen ja terapeutin kyky uskaltaa liikkua pois turvalliselta alueeltaan potilaan tarpeiden mukaan hyödyntämällä eri teorioita.

Tässä artikkelissa tarkastelen asiakkaan erillisyyden vahvistumista Benjaminin käsitteiden tekijä ja kohde avulla. Toisena tarkastelunäkökulmana on Knoxin teoria toimijuuden vahvistumisesta psykoterapiaprosessissa. Havainnollistan seuraavaksi psykoterapiakatkelmien avulla asiakkaan erillisyyden haasteita seurustelusuhteessa sekä sitä, miten erillisyys vahvistuu psykoterapian aikana yhteistyössä terapeutin kanssa.

Menetelmät

Osallistuja

Asiakas on 29-vuotias akateemisesti koulutettu nainen, joka on henkisesti vaativassa työssä. Hän on parisuhteessa, jossa ei ole lapsia. Psykoterapia toteutuu kertaviikkoisena, lukuun ottamatta lomataukoja ja viimeisiä kuukausia, joina tapaamme harvemmin, noin joka toinen viikko. Käyntikertoja on artikkelia tehdessä ollut yhteensä 89. Otteet sijoittuvat ensimmäiseen ja viimeiseen psykoterapiavuoteen.

Psykoterapian kulku

Alussa psykoterapiassa oleminen on asiakkaasta hankalaa, koska hän ei tiedä, mitä mieltä psykoterapeutti on asioista, joten hänelle tyypillinen vuorovaikutuksessa olemisen tapa, mukautuminen, ei ole mahdollista. Asiakas sanoittaa tätä hankaluutta, ja psykoterapeutti kommunikoi asiakkaalle, että psykoterapiassa on oleellista, että asiakkaan mieli näkyy ja että asiakas on toimija. Asiakas harjoittelee omana mielenä toisen lähellä näkymistä muun muassa siten, että hän alkaa toisen vuoden kohdalla esittää voimakkaammin omia mielipiteitään psykoterapiassa ja sitten myös enemmän ystävyyssuhteissa, työpaikalla ja parisuhteessa. Psykoterapiayhteistyö jatkuu vielä tämän artikkelin valmistumisen jälkeen, koska asiakas kokee, että tarvitsee yhä tukea omassa itsessä pysymisessä.

Aineisto ja analyysi

Aineistona on yhteensä viisi otetta: koulutuspsykoterapian istunnosta 12 (otteet 1 ja 2) ja noin puolitoista vuotta myöhemmin istunnosta 52 (ote 3 ja 4) ja istunnosta 78 (ote 5). Aineistoksi on valittu kohtia, joissa tekijä ja kohde -asetelma on keskustelun kohteena, joko asiakkaan ja hänen kumppaninsa tai asiakkaan ja terapeutin välillä. Otteita on valittu sekä psykoterapian alku- että loppupuolelta, jotta muutos asiakkaan erillisyydessä ja toimijuudessa tulisi paremmin näkyväksi.

Tutkimusmenetelmänä on sisällönanalyysi. Aineistoa tarkastellaan Jessica Benjaminin ja Jean Knoxin käsitteiden avulla. Benjaminin käsitteet ”tunnustaminen”, ”kolmas” sekä ”tekijä” ja ”kohde” ja Knoxin ajatus toimijuuden lisääntymisestä tunnesäätelyn, mentalisaatiokyvyn ja toimijuudentunnon kautta, toimivat tarkastelua ohjaavina näkökulmina. 

Tulokset

Esittelen ensin kolme otetta samasta psykoterapiatapaamisesta, joissa asiakas kuvaa itsen kadottamista ja hukkumista toiseen, toivetta tilasta omalle mielelle ja itsen avaamisesta toiselle. Analysoin kutakin otetta yksi kerrallaan otteen jälkeen.

Ote 1, istunto 12: Hukkuminen ja itsen kadottaminen

Asiakas: Varmaan johtuu siitä, kun oltiin pääsiäinen intensiivisemmin yhdessä, oltiin pari yötä yhessä, ja Sami [asiakkaan kumppani, nimi muutettu] oli täällä, ja mä opetin sille joogaa, mitä mä en oo ikinä enne pitäny ja mitä mä en pidä kovin monelle ihmiselle, koska se on vähän jännittävää ja.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Niin nyt on sitten semmonen olo, että mä just sanoin Inkalle mun kämppikselle, että sillon kun rupee miettimään, että lähtiskö vaikka Ouluun, niinku viikoks tai kaheks, niin tietää mitäköhän nyt on taas meneillään [nauraa]. Ja eilen mulla oli sitten ihan hirvee semmonen, että vittu mä en jaksa tätä oikeasti, jos se on tämmöstä, niin en mä halua olla parisuhteessa tai missään intiimissä ihmissuhteessa, jos mulla menee kaikki mun niinku semmonen energia niiden asioiden läpikäymiseen, ja en mä halua olla, mä en halua olla, mutta ei se näköjään onnistu, kun mä päädyn aina niihin tilanteisiin, että mä oon, niin kai mä sitten haluun jossain määrin, ku en kai mä haluis olla tässä psykoterapiassakaan, jos mä en haluis olla, jos mä kokisin, että siinä on joku ristiriita, mutta se tunne on kyllä ihan kamala.

Terapeutti: Millanen tunne se on?

Asiakas: No siis... Vähän niinkun semmonen... ettei saa, vähän niinkun hukkuis, ettei saa henkee ja ahistaa ja.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Mmm sitten on taas sellanen olo, että tulis ittestä taas semmonen niinkö siis tiiätkö sellanen, niinkö tulis itestä sellanen pikkuvauva, nii ehän, mähän oon ihana ja rento ja hauska ja kaikkee, emmä oo semmonen epävarma pelkäävä takertuva niinku.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Nii.

Terapeutti: Niin kuulenko mä, että sä sanot, että niinku hukkuis ja ei sais henkee ja ahdistaa?

Asiakas: Joo.

Terapeutti: Niinkun muuttuu epävarmaksi ja pelkääväksi?

Asiakas: Jep.

Terapeutti: Saatsä kiinni siitä, että mitä ajatuksia, että mikä pelottaa, mitä vois tapahtua?

Asiakas: Ni kyl mä oon miettiny sitä aika paljon ja mä luulen, että se liittyy siihen, että tai emmä tiedä, pitääkö nää paikkaansa, mut kai se liittyy siihen, tai mitä mä oon vähän lukenu, mä en oo näköjään varma, ostanko mä ite näitä ajatuksia, et kai se liittyy siihe, nää on uusia ajatuksia, mä en oo ihan varma, et pitääkö nää paikkaansa.

Terapeutti: Mmm,

Asiakas: Et kai se liityy siihen, että jos päästää toista lähelle ja vähän avaa, niin siinä on se torjutuksi tulemisen pelko, sit kuitenki.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Vaik en mä rationaalisesti ajattele, et se ois maailmanloppu.

Terapeutti: Nii sä pohdit, et oisko siinä semmosta, et se olo mikä tulee, se että hukkuu ja ei saa henkee ja on epävarma ja pelkää, että vois tapahtuu, että toinen torjuis.

Asiakas: Nii onko se sitä, et jos ei pidä sitä semmosena superkevyenä ja hauskana, nii sit ei tavallaan riitäkkään, jos näyttää muitakin puolia itestään.

Terapeutti: Niin se on hyvä kysymys. Missä se tuntuu se tunne?

Asiakas: Täällä rintakehässä, ja tekis mieli mennä piiloon.

Benjaminin käsitteillä tarkasteltuna asiakas on tässä otteessa tekijä ja kohde -asetelmassa kohteena, jossa hänen mielensä ei voi näkyä, ja tilaa kolmannelle ‒ sille, että hän voisi kommunikoida toiselle omia tarpeitaan ja mielipiteitään ja toinen tunnustaisi ne ‒ ei ole. Hän kuvaa tätä asetelmaa ”vähän niinku hukkuis”, ”niinkö tulis itestä sellanen pikkuvauva” ja ”semmonen epävarma pelkäävä takertuva”. Hän kuvaa, että ei yleensä ole semmoinen, vaan ”mähän oon ihana ja rento ja hauska ja kaikkee”. Intiimissä parisuhteessa kumppanin kanssa hän välillä muuttuu erilaiseksi, vieraaksi itsestään. Kumppanin kanssa näyttämöllistyy tekijä ja kohde -asetelma, jossa ei ole jaettua ymmärrystä ja hänen kanssaan ei tehdä, vaan hänelle tehdään. Asiakas pohtii, että ”jos ei pidä sitä semmosena superkevyenä ja hauskana, nii sit ei tavallaan riitäkkään, jos näyttää muitakin puolia itestään”. Tässä toistuu pelko tekijä ja kohde -asetelmasta: jos näkyy itsenään, ei riitä toiselle. Ei ole tilaa tulla kohdatuksi ja tunnustetuksi omine tarpeineen. Jos olisi itsenään näkyvä, toinen torjuisi. Asetelma tuntuu kehotasolla, sanattomasti toimintayllykkeenä: ”Täällä rintakehässä, ja tekis mieli mennä piiloon.”

Knoxin toimijuuden käsitteillä tarkasteltuna asiakas taistelee psyykkisen olemassaolonsa puolesta, asiakkaan olo on ”kamala”, ”niinku hukkuis” ja ”ahistaa”, toimijuudentunto ja tunteensäätely ei ole kovin vahva tässä otteessa. Asiakas säätelee erillisyyttään ja psyykkistä hengissä pysymistään teleologisesti lähtemällä konkreettisesti kauemmas, koska hänen ei ole mahdollista olla näkyvissä omine tarpeineen toisen mielen lähellä. Toimijuus on tietoisuutta mentaalisesta ja emotionaalisesta erillisyydestä itsen ja toisen välillä. Asiakas kuvaa otteessa, kuinka kokemus itsestä erillisenä horjuu kumppanin kanssa.

Suhteessa psykoterapeuttiin asiakas on mentaalisesti erillinen, hän voi reflektoida omaa mieltään, vaikka oma näkökulma herättää myös epävarmuutta: ”Ni kyl mä oon miettiny sitä aika paljon ja mä luulen, että se liittyy siihen, että tai emmä tiedä, pitääkö nää paikkaansa, mut kai se liittyy siihen, tai mitä mä oon vähän lukenu, mä en oo näköjään varma, ostanko mä ite näitä ajatuksia, et kai se liittyy siihe, nää on uusia ajatuksia, mä en oo ihan varma, et pitääkö nää paikkaansa.”

Toimijuus on kykyä itsereflektioon, ja näissä puheenvuoroissa asiakas reflektoi, mentalisoi, vahvemmin omaa mieltään ja vuorovaikutuksellisia asetelmia, jotka heräävät: ”kai se liityy siihen, että jos päästää toista lähelle ja vähän avaa, niin siinä on se torjutuksi tulemisen pelko, sit kuitenki” ja ”onko se sitä, et jos ei pidä sitä semmosena superkevyenä ja hauskana, nii sit ei tavallaan riitäkkään, jos näyttää muitakin puolia itestään”. Asiakas on representatiivisella tasolla toimijana näkyvänä yhdessä terapeutin kanssa. Terapeutin ja asiakkaan välinen suhde tuntuu tässä otteessa terapeutista suurimmaksi osaksi virtaavalta ja vapaalta. Benjaminin käsittein ollaan kolmannen äärellä, kaksi mieltä voi näkyä ja on tilaa yhteiselle pohdiskelulle. Kohdassa, jossa asiakas osoittaa epävarmuutta, tilantuntu kapenee hetkeksi. Terapeutilla nousee tarve alkaa vakuuttamaan asiakasta siitä, että tämä voi sanoa sen, mitä ajattelee. Psykoterapeutti kokee tarvetta auttaa ja suojella asiakasta mutta säilöö mielessään ja kehossaan tuntemansa olon, säätelee itseään, malttaa antaa asiakkaalle tilaa ja sanoo vain ”mmm”. Jos psykoterapeutti lähtisi vakuuttamaan asiakasta, näyttämöllistyisi asetelma, jossa toinen on epävarma ja osaamaton ja toinen vahvempi, joka tietää ja tarjoilee. Knoxia mukaillen psykoterapeutti pyrkii tilan antamisella ilmaisemaan sen, että hän luottaa asiakkaan kykyyn kertoa itsestään ja tunteistaan, ja hän pyrkii tukemaan asiakkaan toimijuutta lähikehityksen vyöhykkeellä.

Ote 2, istunto 12: Tilaa omalle mielelle, että haaveet vahvistuisivat

Asiakas: Niin, kyllä mä oon silleen, että joo joo ihan siis, ja et se haluis tehä siihen hyvän katon, nii ei siinä mitään, mut sit se mun haave siitä kattohuoneistosta Berliinissä, niin en mä tiedä, uskaltaisinko mä kertoo siitä.

Terapeutti: Nii, mitä siinä vois tapahtua, jos sä sanoisit, että hei mä haaveilen kattohuoneistosta Berliinissä?

Asiakas: Nii sit se ei enää tykkäis musta, koska se ei haaveile samoista asioista varmaan [nauraa].

Terapeutti: Nii, nii.

Asiakas: Mutta se on ihan valetta, jos mä en kerro niitä juttuja, mitkä mulle on tärkeitä.

Terapeutti: Nii, mä mietin, että voiko suhun tutustua ilman että, että kuulee ne, nii.

Asiakas: Nii [itkee] tai mä en kyllä uskalla sanoo niitä juttuja [itkee].

Terapeutti: Niin.

Asiakas: Mmm [hiljaisuus, itkee].

Terapeutti: Nii tulee että se on aika pelottavaa sanoa, kuka on ja mistä haaveilee, että se on aika intiimiä kertoo se toiselle, ja sitten jos toinen oliskin silleen jotenkin, että emmä haaveile tosta... ja että... nii.

Asiakas: Hiljaisuus [itkee].

Terapeutti: Nii.

Asiakas: [Hiljaisuus.] Mä huomaan, että mua alkaa pelottaa niin paljon, et mun tekis mieli soittaa sille saman tien, että annetaan olla.

Terapeutti: Nii, tärkee havainto, alkaa pelottaa se, että se ei ookkaan sama haave hänellä... tai, tai että hän ei enää tykkäis susta.

Asiakas: Niin toisaalta en mä kyl uskalla sanoa niitä juttuja.

Terapeutti: Nii, mä ajattelen, että se on se on tärkee havainto, että sua pelottaa se niin paljon, et tuntuu, että ei uskalla sanoa. [Hiljaisuus.] Nii... ja mä jotenkin mietin tai että mulle tulee se ajatus, että se pelko saa olla ja että on tärkeä huomio, että sulle tulee voimakas pelko ja tekee mieli heti sanoa, että annetaan olla. Että tavallaan, kun mietit sitä, että kertoisitko, nii...

Asiakas: [Niiskuttaa.]

Terapeutti: Mitä sä tarviisit, että sä pystyt olemaan, tai sit niinku jotenki... mitä sä tarviisit?

Asiakas: Mä varmaan haluisin olla hetken itekseni, että ne haaveet vähän vahvistuis [itkee].

Terapeutti: Niin, että tarviit tilaa haaveilla ite. Niin. Tosi tärkeetä. Nii, että tavallaan piät kiinni siitä, piät kiinni siitä, kuka sä oot.

Asiakas: Nii. [Itkee.]

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Niin sit mä en oo varma, mulla tulee sellanen olo, että on tosi epäreiluu sille toiselle, kun mä nyt rupesin miettii, et mä ehkä nyt tunnistan enemmän sitä niinku... miten vähän mä ehkä sit kuitenkin kerron itestäni.

Terapeutti: Mmm.

Asiakas: [Niiskuttaa.] Tai miten paljon mä, että mä oon tosi hyvä lähtemään niihin toisen juttuihin mukaan ja [niiskuttaa], nii tulee vähän sellanen olo, että tietääkö se ees, kenestä se tykkää, tai sillee [itkee].

Terapeutti: Nii... Et tietääkö hän, kenestä hän tykkää... Mmm. Et kuinka paljon pystyy ja haluaa näyttää sitä nyt, kuinka sä pystyt ja haluat sitä näyttää?

Asiakas: [Hiljaisuus.] Niin [niiskuttaa].

Terapeutti: Mmm.

Keskustelussa tulee näkyviin asiakkaan voimakas pelko olla näkyvänä omana itsenään; hän on tekijä ja kohde -asetelmassa kohde, joka hylätään. Symbolisen ja moraalisen tason kolmas, jossa voisi sanoittaa itseään toiselle ja tulisi itse tunnustetuksi, ei ole mahdollista. Asiakkaan on kohde-positiossa vaikeaa olla olemassa kumppaninsa kanssa ja antautua tilaan, jossa olisi kaksi erillistä minää niin, että molemmat tunnustettaisiin ja nähtäisiin. Toinen näyttäytyy hylkäävänä, ja hylkäämisen voi estää niin, että alistuu toisen haaveisiin, piilottaa itsensä näkyvistä. Itselle näkyvänä oleminen on liian vaarallista. Turvallisuutta ei ole vielä rakentunut.

Asiakas sanoittaa kuitenkin terapeutille, että tarvitsisi vähän tilaa, jotta omat haaveet vahvistuisivat. Asiakas ja psykoterapeutti ovat suhteessa, jossa voi olla toisen kanssa, oma mieli voi näkyä. Knoxia ja Vygotsgya mukaillen asiakas on yhdessä terapeutin kanssa lähikehityksen vyöhykkeellä, hän reflektoi omaa ja toisen mieltä, on toimija representatiivisella tasolla yhdessä terapeutin kanssa: ”Niin sit mä en oo varma, mulla tulee sellanen olo, että on tosi epäreiluu sille toiselle, kun mä nyt rupesin miettii, et mä ehkä nyt tunnistan enemmän sitä niinku... miten vähän mä ehkä sit kuitenkin kerron itestäni.” Asiakas ajattelee, että on epäreilua toista kohtaan, että ei itse ole näkyvä. Hän asettuu toisen asemaan eikä esimerkiksi pohdi sitä, mitä se merkitsee, että oma haave jäisi toteutumatta. On toisaalta imu ajatella toisen näkökulmasta ‒ ei omasta ‒ vaikka samalla asiakkaassa on myös se puoli, joka haluaa pitää omista haaveista kiinni ja haluaa tilaa niiden vahvistumiselle: ”Mä varmaan haluisin olla hetken itekseni, että ne haaveet vähän vahvistuis [itkee].” Asiakas reflektoi, mentalisoi, tilannetta sekä itsen että kumppanin näkökulmasta.

Hiljaisuudet ovat tärkeä osa yhdessä olemista. Psykoterapeutti kokee samanaikaista erillisyyttä ja läheisyyttä. Terapeutista tuntuu, että hän resonoi kehotasolla asiakkaaseen ja on virittynyt havainnoimaan tätä. Psykoterapeutti soinnuttuu asiakkaan rytmiin, antaa tilaa eikä tunkeile. Asiakas sanoittaa tilan tarvetta omalle mielelle, minkä psykoterapeutti antaa. Hiljaisuudet eivät tunnu terapeutista katkoksilta, vaan siltä, että psykoterapeutti ja asiakas luovat kolmannen, jossa molempien mieli saa näkyä. Hiljaisuudet ovat kommunikaatiota, vastaamista toiselle kehotasolla, täyttämättä tilaa puheella. Psykoterapeutti pyrkii aktiivisesti kuuntelemaan ja asettumaan asiakkaan asemaan, tämän kokemukseen. Hän hengittää paikoillaan eikä nojaa eteen eikä taakse. Ei siksi että ei voisi liikkua, vaan koska asettuu sopivalta tuntuvalle etäisyydelle olemaan ja kokemaan yhdessä asiakkaan kanssa. Terapeutilla on tilaa sanoittaa sitä, mitä asiakkaan kertoma hänessä herättää. Terapeutista tuntuu, että hän haluaa asettaa sanansa herkästi ja huolella mutta on kuitenkin tilan ja vapauden tuntu. On kohtaamisen tuntu. Tämä voisi olla moment of meeting -hetki. Asiakasta pelottaa, mutta psykoterapeuttia ei. Benjaminia mukaillen psykoterapeutti tunnustaa asiakkaan mielen ja tämän tunteen mutta ei imeydy asiakkaan tunteeseen. Psykoterapeutti säilyy erillisenä asiakkaan lähellä.

Asiakas tulee usein vastaanotolle ahdistuneen oloisena tai ylivireisenä, mutta sitten rauhoittuu, kun psykoterapeutti malttaa olla rauhallinen ja ottaa vastaan hänen tunteensa eikä lähde kiihtymykseen mukaan mutta on läsnä kuuntelevana. Tässä ollaan ei-verbaalisen, kehollisen kolmannen äärellä. Varsinkin psykoterapian alkupuolella, ensimmäisen vuoden aikana, asiakas nojaa tuolissa taaksepäin ja kääntää katseen usein pois terapeutista. Asiakas myös kuvaa, että kun on äidin kanssa kahvilassa ja äiti on liian intensiivinen, niin tulee tunne, että haluaa nojata taaksepäin ja poistua. Samankaltainen sanaton kehollisen olemisen tapa näyttämöllistyy suhteessa psykoterapeuttiin psykoterapian alkupuolella. Asiakas säätelee erillisyyttään vetäytymällä ja olemme tekijä ja kohde -asetelmassa, jossa psykoterapeutti tuntuu tarjoilevalta tai tunkeutuvalta. Terapeutilla on myös usein alussa tunne siitä, että voisi tunkeilla, ja olo, että on hyvä olla tarkkana siinä, miten paljon puhuu ja tulkitsee.

Asiakas kuvaa, että ei puhu äidille paljoa, koska haluaa erillisyyttä. Asiakas myös kuvaa, että äiti ei ole kuunnellut asiakkaan tarpeita vaan ennakoi tunkeilevasti. Hän kokee, että äiti ei anna tilaa, äiti ei rauhoitu. Molemmat haluavat yhteyttä toiseen, äiti tarjoilee ja ennakoi yhä enemmän, ja lapsi peruuttaa, säätelee näin erillisyyttä hiljaisuudella, puhumattomuudella ja sillä, että ei itse näy. Asiakas kuvaa, että kun hän on puhunut omista tunteistaan äidille, äiti on sanonut, että ”mutta ajattelepa sen toisen näkökulmasta”. Vanhempi ja lapsi ovat näissä tilanteissa tekijä ja kohde -asetelmassa, jossa toinen pyrkii tulemaan lähelle ja ei anna tilaa ja toinen perääntyy, ei voi olla näkyvissä omana itsenään.

Psykoterapian alkupuolella psykoterapeutti pyrkii antamaan kehollisesti tilaa asiakkaan erillisyydelle nojaamalla hieman taaksepäin ja soinnuttumaan asiakkaan rytmiin ja toisaalta kehollisesti hengityksellä säädelläkseen itseään ja asiakasta rauhoittumaan ja olemaan yhdessä psykoterapiatilassa ilman tarvetta kääntää katsetta tai peruuttaa tuolissa taaksepäin. Psykoterapeutti pyrkii olemaan asiakkaalle uusi objekti, olemaan tunkeilematta ja ohittamatta.

Seuraava ote on nauhoitettu noin puolitoista vuotta edellisten otteiden jälkeen. Siinä asiakas kuvaa psykoterapiaistunnolla herännyttä hankalaa tunnettaan, toimintaimpulssia lähteä pois, ja pohtii rajoja ja vihan tunteen merkitystä. Analyysi otteesta seuraa otteen jälkeen.

Ote 3, istunto 52: Hankala tunne psykoterapiaistunnolla, oman toimintaimpulssin tunnistaminen ja vihan tunne erillistymisen apuna

Asiakas: Sitä mä oon miettiny vähän, et kyl mä, eikun musta tuntuu, et kyl mä osaan pitää niinku rajoista kiinni, kun mä vaan niinku tunnistaisin ne.

Terapeutti: Nii. Nii se ongelma on.

Asiakas: Se tuntuu musta, nii sano vaan.

Terapeutti: Sano vaan.

Asiakas: Niin se tuntuu musta jotenkin tai et musta tuntuu vähän vaikeelta se... ajatus siitä, et mä en osais pitää niist kiinni.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Must se ei, mulle tulee vähän sama olo kun Eevan kanssa, et mun ei oikein huvita soittaa sille, kun... kun se tuntuu jotenkin niin [huokaisee]... niin vaikeelta, kun tuntuu, että mussa ois jotain... et mä en ois jotenkin oikeenlainen... tai jotain niin mulle tulee ehkä vähän sama fiilis, kun me puhutaan niistä rajoista.

Terapeutti: Niin kuulenks mä, että tulee vähän jotenki sellanen olo, että sä et ois mun mielestä oikeenlainen?

Asiakas: Mä en oikein tiedä, tuleeks mulla semmonen olo, mutta mulle tulee vaan vähän semmonen olo, et mun tekis mieli mennä piiloon.

Terapeutti: Niin eli kun me tässä psykoterapiassa puhutaan siitä, että osaatko sä pitää rajoja.

Asiakas: Nii.

Terapeutti: Nii sillon tulee semmonen olo, että tekee mieli mennä piiloon.

Asiakas: Nii.

Terapeutti: Joo. Kuulostaa must...

Asiakas: Tai ainakin parin viime kerran jälkeen on ollu vähän sellanen fiilis.

Terapeutti: Nii kuulostaa musta tosi tärkeeltä havainnolta.

Asiakas: Mmm.

Terapeutti: Jäin pohtimaan, että mitähän siinä... tapahtuu. Sanoit, että sä et olis niinku…

Asiakas: Nii.

Terapeutti: Oikeenlainen, kuulinko mä, oks se semmone?

Asiakas: Nii ehkä mä en oikeen tiiä, mä en ehkä oo ihan varma. Mä en oo saanu ite vielä kiinni, mistä se tulee, mutta mä huomasin, kun kerran tai voihan se vaan olla, että se on vaikea aihe ja siitä on vaan hankala jutella niinku, et se on vaan sitä, voihan se olla niinki, mä en oikein tiedä.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Mut sit mä huomasin yks kerta, kun mulla kävi vaan mielessä ajatus, et voinhan mä lähtee sieltä sit poiskii, niin sit mä olin että [nauraa], että enhän mä voi lähtee että, stop nyt että mitä ihmettä nii. Sit mä ajattelin, että ehkä se on kuitenkin... niii jännää.

Terapeutti: Nii että voi lähtee terapiasta pois.

Asiakas: Nii.

Terapeutti: Nii tarkotatko sillee kesken istunnon vai sillee, että tekis mieli niinku lopettaa, tulee sellanen impulssi?

Asiakas: Niinku kesken istunnon, mutta ei se ole mikään niinku, se oli semmonen niitä ajatuksii, mitkä tulee ja menee. Niinku ei se ollu mikään sellanen harkittu juttu tai että emmä tekis sitä, mut mä huomasin, että mulle tuli sellanen fiilis, että voihan tästä lähtee poiskii, nii mä olin, että hei eiks tää just oo se juttu, mistä on puhuttu et tai silleen et.

Terapeutti: Mm.

Asiakas: Ja sit mä ajattelin, että mä sanon sen.

Terapeutti: Kiitos, kun sä sanoit, ja mä ajattelen, että siinä on jotain tosi tärkeetä, että siinä tapahtu sellanen samantyyppinen juttu, kun mitä sä oot sanonu, mitä on käyny jossain muissa ihmissuhteissa aikasemmin, että tulee jotenkin hankala olo ja tekee mieli lähtee pois.

Asiakas: Mm.

Terapeutti: Ja sitte ku me terapiassa puhutaan sun rajojen pitämisestä, nii siitä tullee sellanen vähän samantyyppinen olo.

Asiakas: Mm, jep. Mutta eise kyllä täysin turhaakaan oo, koska... kun musta tuntuu, että se että tunnistaa sen, mitä haluu ja pitää sitä arvokkaana.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Nii se on ihan supertärkeetä.

Terapeutti: Mm.

Asiakas: Nii kyl se omat rajat on jotenki se toinen puoli siitä, koska nii kyl musta tuntuu, että se on ehkä tai niinku myös se viha, mistä ollaan puhuttu, nii kyl se vähän ehkä auttaa, koska esimerkiks olikohan eilen sellanen tilanne aamulla, kun mä keitin kahvit aamulla ja.

Terapeutti: Mm.

Otteen alussa tunnelma on tihentyneempi, erilainen kuin edellisissä otteissa, joissa vuorovaikutus on tuntunut soljuvalta ja terapeutilla on ollut sellainen olo, että asiakkaan mielellä on tilaa ja psykoterapiatilassa on liikkumisen vapautta. Tämän otteen alussa terapeutilla on tunne, että hän on tunkeillut, tarjoillut asiakkaalle jotain, mitä asiakas ei halua. Hän on ollut tekijä, ja asiakas on ollut kohde. Psykoterapeutti tunnisti psykoterapian alkupuolella useammin olon ikään kuin munankuorien päällä kävelemisestä, jolloin liikkumatila oli kaventunut ja oli tunne siitä, että asiakas olisi saattanut kokea terapeutin tunkeilevana, täyttämässä asiakkaan mielen jättämättä tälle tilaa. Tässä otteessa terapeutilla tulee samanlainen olo. Myös yhteinen rytmisyys takkuilee, psykoterapeutti on liian nopea, ja asiakas aikoo keskeyttää oman reflektionsa ja myöntyä kuuntelemaan psykoterapeuttia: ”Se tuntuu musta, nii sano vaan.” Knoxin käsitteistöllä toimijuus tuntuu teleologiselta, psykoterapeutti on tunkeutuva toinen.  Psykoterapeutti huomaa, että asiakas aikoo myöntyä kuuntelemaan häntä, jolloin hän pyrkii korjaamaan rytmiä ja antamaan asiakkaalle tilaa: ”Sano vaan.” Tilan saatuaan asiakas on reflektoiva toimija, joka kertoo oman näkökulmansa ja tunteensa. Asiakas on erillinen, ja hänen mielensä näkyy: ”Niin se tuntuu musta jotenkin tai et musta tuntuu vähän vaikeelta se... ajatus siitä, et mä en osais pitää niist kiinni.”

Tämän jälkeen asiakas jatkaa oman mielen ja vuorovaikutuksessa syntyvien asetelmien reflektointia: ”Must se ei, mulle tulee vähän sama olo kun Eevan kanssa, et mun ei oikein huvita soittaa sille, kun... kun se tuntuu jotenkin niin [huokaisee]... niin vaikeelta, kun tuntuu, että mussa ois jotain... et mä en ois jotenkin oikeenlainen... tai jotain niin mulle tulee ehkä vähän sama fiilis, kun me puhutaan niistä rajoista.” Psykoterapeutti peilaa asiakkaan mieltä ja lisäksi tekee tulkinnan, ehdottaa, että tapahtuuko tässä psykoterapiassa sellainen tekijä‒kohde-asetelma, missä psykoterapeutti arvostelee asiakasta ja asiakas olisi vääränlainen, ei oikeanlainen: ”Niin kuulenks mä, että tulee vähän jotenki sellanen olo, että sä et ois mun mielestä oikeenlainen?” Asiakas ei yhdy terapeutin tulkintaan, vaan hän pitää oman mielensä ja kuvaa, miten tulee kehollinen impulssi mennä piiloon: ”Mä en oikein tiedä, tuleeks mulla semmonen olo, mutta mulle tulee vaan vähän semmonen olo, et mun tekis mieli mennä piiloon.”

Psykoterapeutti pyrkii tunnustamaan asiakkaan mielen, tämän näkökulman ja peilaamaan tätä: ”Niin eli kun me tässä psykoterapiassa puhutaan siitä, että osaatko sä pitää rajoja” ja ”Nii sillon tulee semmonen olo, että tekee mieli mennä piiloon”. Asiakas vahvistaa ja kertoo, että psykoterapeutti alkaa nähdä hänen kokemuksensa: ”Nii” ja ”Tai ainakin parin viime kerran jälkeen on ollu vähän sellanen fiilis”. Eroja voidaan neuvotella kolmannen luomassa tilassa: ”Jäin pohtimaan, että mitähän siinä... tapahtuu. Sanoit, että sä et olis niinku”, ”Oikeenlainen, kuulinko mä, oks se semmone?” ja ”Nii ehkä mä en oikeen tiiä, mä en ehkä oo ihan varma. Mä en oo saanu ite vielä kiinni, mistä se tulee, mutta mä huomasin, kun kerran tai voihan se vaan olla, että se on vaikea aihe ja siitä on vaan hankala jutella niinku, et se on vaan sitä, voihan se olla niinki, mä en oikein tiedä”.

He pääsevät kohti kolmatta, joka tuntuu useammalla tasolla. Moraalista kolmatta kuvaa se, että psykoterapeutti ei säikähdä, säätelee itseään ja kestää häpeän ja epäonnistumisen tunteensa liittyen omaan koettuun tunkeiluun suhteessa asiakkaaseen. Psykoterapeutti pyrkii ymmärtämään asiakkaan näkökulman menemättä puolustusasemiin. Tällöin palataan yhteyteen, jossa ollaan toisen kanssa kehollisella tasolla, jännittyneisyys hälvenee sekä tilantuntu ja pohdinnanvapaus lisääntyvät. Myös verbaalisella tasolla ilmennetään, että toinen näkee toisen: ”Nii kuulostaa musta tosi tärkeeltä havainnolta”, ”Mmm” ja ”Nii”. Tekijä ja kohde -asetelma hälvenee, vaikka psykoterapeutti tekee yhä tulkintaa asiakkaan mielenmaisemasta: ”Kiitos, kun sä sanoit, ja mä ajattelen, että siinä on jotain tosi tärkeetä, että siinä tapahtu sellanen samantyyppinen juttu, kun mitä sä oot sanonu, mitä on käyny jossain muissa ihmissuhteissa aikasemmin, että tulee jotenkin hankala olo ja tekee mieli lähtee pois.”

Knoxin sanoin psykoterapeutti pyrkii luomaan olosuhteita, joissa potilaan toimijuustuntoa tuetaan relationaalisella vuorottelulla, moments of meeting -hetkien kautta. Psykoterapiassa toistuu jatkuva säätely, säröt ja korjaamiset, aivan kuten varhaislapsuudessa tapahtuu. Psykoterapeuttinen narratiivi on onnistunut silloin, kun se tulee potilaalle merkitykselliseksi, hän pystyy omaksumaan sen ja vakiinnuttamaan sen käyttöönsä helpottamaan psyykkisten syy‒seuraussuhteiden käsittämistä ja yhteyksiä intrapsyykkisten kokemustensa ja ulkomaailman välillä. Psykoterapeutti arvioi, että tulkinta ei tässä kohdassa vuorovaikutusta vähennä asiakkaan omaa toimijuutta, koska asiakkaalla on kyky reflektoida omaa mieltään ja asiakas jatkaakin omaa reflektiotaan terapeutin tulkinnan jälkeen.

Asiakas on reflektoiva toimija, joka havainnoi vuorovaikutussuhdetta ja itsessään tapahtuvia toimintayllykkeitä: ”Mut sit mä huomasin yks kerta, kun mulla kävi vaan mielessä ajatus, et voinhan mä lähtee sieltä sit poiskii, niin sit mä olin että [nauraa], että enhän mä voi lähtee että, stop nyt että mitä ihmettä nii. Sit mä ajattelin, että ehkä se on kuitenkin... niii jännää” ja ”Niinku kesken istunnon, mutta ei se ole mikään niinku, se oli semmonen niitä ajatuksii, mitkä tulee ja menee. Niinku ei se ollu mikään sellanen harkittu juttu tai että emmä tekis sitä, mut mä huomasin, että mulle tuli sellanen fiilis, että voihan tästä lähtee poiskii, nii mä olin, että hei eiks tää just oo se juttu, mistä on puhuttu et tai silleen et”.

Asiakas myös tunnustaa terapeutin mielen, psykoterapeutti ja asiakas ovat yhdessä tilassa, jossa molempien mieli voi näkyä. Terapeutin tulkinta ei tunnu asiakkaasta tässä tungettelevalta, vaan Benjaminin sanoin hänen mielensä on rikastunut terapeutin mielen kautta: ”Mm, jep. Mutta eise kyllä täysin turhaakaan oo, koska... kun musta tuntuu, että se että tunnistaa sen, mitä haluu ja pitää sitä arvokkaana”, ” Nii se on ihan supertärkeetä” ja ”Nii kyl se omat rajat on jotenki se toinen puoli siitä, koska nii kyl musta tuntuu, että se on ehkä tai niinku myös se viha, mistä ollaan puhuttu, nii kyl se vähän ehkä auttaa.” Knoxin sanoin tulkinta on tullut asiakkaalle merkitykselliseksi, hän pystyi omaksumaan sen ja ottamaan sen käyttöönsä helpottamaan psyykkisten syy‒seuraussuhteiden käsittämistä ja yhteyksiä mielen sisäisten kokemustensa ja ulkomaailman välillä.

Alussa olimme tekijä ja kohde -asetelmassa, kun asiakas koki, että psykoterapeutti arvosteli häntä. Tekijä ja kohde -asetelma tuntui asiakkaassa kehotasolla impulssina mennä piiloon ja lähteä pois. Terapeutissa asiakkaan kommentti tuntui kehon jännittymisenä ja olona, että asiakas kritisoi psykoterapeuttia ja että psykoterapeutti on ollut asiakasta kohtaan tunkeileva ja määrittävä, tietänyt puolesta. Havainnoimme yhdessä, mitä asiakkaassa heräsi. Haimme vastavuoroisen liikkeen kautta kolmatta, johon päästiin yhdessä, ja asiakkaan oma positio rikastui terapeutin mielen kautta. Asiakkaalla oli representatiivisen tason toimijuutta, kykyä ottaa esille keskusteluun terapeutin kanssa oma toimintaimpulssi lähteä pois kesken psykoterapian. Sen sijaan että hän olisi säädellyt oloaan toiminnalla, lähtemällä, kuten hän on usein säädellyt suhteessa kumppaniin, hän sääteli psykoterapiassa oloaan havainnoimalla omia tunteitaan ja toimintaimpulssejaan. Psykoterapeutti validoi, että psykoterapiassa tapahtui sama asetelma kuin asiakkaan muissa ihmissuhteissa on tapahtunut.

4. Ote, istunto 52: Aggressio, erillisyys

Asiakas: Et ei se ei ollu niinku sitä, et mä oisin ollu jotenkin liian herkkä tai keittäny kahvia varsinkaan väärin tai niinku mitään, et se oli nyt sitä, et sillä oli paha olo ja se oli paskalla päällä, et mun ei tarvii niinku, että mä voin hyvin mennä vaikka pois tästä, kun en mä jaksa kattoo tollasta, et mä voin mennä sinne makkariin lukee kirjaa... Mmm... Nii sitte Sami tuli takasi, ja sit se oli leppyny, kun se oli ehtiny käymään pihalla, ja se oli mulle tosi ihana, ja juotiin kahvit ja näin, ja kaikki meni hyvin, mut siinä se, että toi oli toi oli väärin [nauraa].

Terapeutti: Kyllä.

Asiakas: Et se en ole minä, joka kun mulla tulee semmonen hätä siitä, että mitä ihmettä mitä mun pitää tehdä toisin ja pitääkö mun vaan jotenkin kestää tätä.

Terapeutti: Nii, kuulostaa tosi tärkeeltä, sulle tuli sellaisia ajatuksia, että mitä voin tehdä toisin ja pitääkö mun vaan kestää ja niellä tämä, ja sitten tuli semmonen ajatus, että ei, tämä ei oo reilua mulle, mä oon heränny aamulla ja keittäny toiselle kahvit, ja toinen on inhottava mulle, et tää ei oo.

Asiakas: Mm.

Terapeutti: Kuulenks mä, että mä en ansaitse tätä, tää ei oo reilua, mä voin lähtee tästä pois?

Asiakas: Joo, jep.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Eikä se nyt olis vältsii muuttanu mitään, se tilanne olis menny varmaan samalla tavalla, jos mä olisin hellitellyt ja niellyt sen, et varmaan on tollanen, ja se nyt nukku huonosti ja näin, niin varmaan sen Samin käytös olis ollut samanlaista, et se olis varmaan leppy ja tullu hyvittelee, mut musta tuntuu, et siinä oli mulle aika iso ero.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Et miten mä sen niinku otin.

Terapeutti: Nii, et sä et oo liian herkkä, tai sä et keittäny kahvia väärin tai et vika ei oo sussa.

Asiakas: Nii nii.

Terapeutti: Vaan että toinen käyttäyty kohtuuttomasti sua kohtaan.

Asiakas: Nii joo... mm.

Terapeutti: Mä huomaan, että mulle tuli myös ajatus, et kuulenks mä et tuossa se, et kun sä tunnistit sen, että tää ei ollu oikein ja…

Asiakas: Mm.

Terapeutti: Sua suututtaa niin. Siitä tuli se, et nyt mä lähen tästä pois, et mun ei tarvii olla tällasessa tilanteessa. Mä huomaan, että mulla heräs ajatus, että onko siinä niinku, onko siinä muita vaihtoehtoja siinä tilanteessa vähän erilaisia, mä ajattelen toimintavaihtoehtoja, et ehkä voi valita, et mä jotenkin mietin, että mulle tuli sellanen ajatus, et siinä olis voinu myös vaikka sanoo toiselle, et hei, että sä olit kohtuuton mua kohtaan, et että voitko pyytää anteeks, mä en ansaitse tommosta käytöstä, et mä oon keittäny sulle aamulla kahvit ja sulla ei oo mitään syytä olla mulle inhottava.

Asiakas: Mm.

Terapeutti: Että älä kohtele mua noin.

Asiakas: Mm.

Terapeutti: Tai emmä tiiä, tämmöne tuli spontaanisti mulle mieleen, mutta mietin, että mitä se sussa herättää se ajatus, et ottas sen jotenkin niinku sanois toiselle sen?

Asiakas: No, se ois varmaan sit se seuraava... askel, siin pitäis vaan pysyä ite niinku tosi nii, nii sitten sen vois stopata kokonaan, että se ei tuu itelle se fiilis edes, jos sen heittää takas niinku, et mä en osaa tota, mä en tee tolleen.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Nii.

Terapeutti: Nii.

Tässä otteessa asiakas alkaa Knoxia mukaillen näkyä mentaalisesti ja emotionaalisesti erillisempänä suhteessa kumppaniinsa. Asiakas reflektoi, mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu, ja Benjaminin käsittein, millaiseen tekijä ja kohde -asetelmaan hän on imeytymässä: toinen on tekijä, arvosteleva ja vihainen, ja hän itse on kohde, ”liian herkkä” ja ”keittänyt kahvia väärin”. Asiakkaan tunne ja tarve on enemmän näkyvissä, hän sanoittaa itseään: ”…et mun ei tarvii niinku, että mä voin hyvin mennä vaikka pois tästä, kun en mä jaksa kattoo tollasta, et mä voin mennä sinne makkariin lukee kirjaa.” Asiakas ottaa itselleen fyysistä etäisyyttä, menee omaan huoneeseensa (kuten lapsena) ja tekee tilaa itselleen, omalle mielelleen. Syntyy uudenlainen positio, jossa ”toi oli väärin”. Oma tunne on erillinen tekijä ja kohde -asetelmasta: asiakas mentalisoi, havainnoi imua ja hädän tunnetta: ”Et se en ole minä, joka kun mulla tulee semmonen hätä siitä, että mitä ihmettä mitä mun pitää tehdä toisin ja pitääkö mun vaan jotenkin kestää tätä.” Psykoterapeutti peilaa ja validoi asiakkaan mieltä, tunnustaa tämän, on tämän kanssa: ”Nii, kuulostaa tosi tärkeeltä, sulle tuli sellaisia ajatuksia, että mitä voin tehdä toisin ja pitääkö mun vaan kestää ja niellä tämä, ja sitten tuli semmonen ajatus, että ei, tämä ei oo reilua mulle, mä oon heränny aamulla ja keittäny toiselle kahvit, ja toinen on inhottava mulle, et tää ei oo.”

Asiakas reflektoi itseään ja sanoittaa, että hänelle on iso ero siinä, että hän ei lähdekään lepyttelemään tekijä ja kohde -asetelman imun mukaisesti vaan pysyy itsessään: ”Eikä se nyt olis vältsii muuttanu mitään, se tilanne olis menny varmaan samalla tavalla, jos mä olisin hellitellyt ja niellyt sen, et varmaan on tollanen, ja se nyt nukku huonosti ja näin, niin varmaan sen Samin käytös olis ollut samanlaista, et se olis varmaan leppy ja tullu hyvittelee, mut musta tuntuu, et siinä oli mulle aika iso ero.”

Benjaminin käsittein psykoterapeutti näkee asiakkaan mielen ja tunnustaa sen ja sitten tuo keskusteluun oman näkökulmansa asiakkaan tilanteesta. Knoxin sanoin psykoterapeutti pyrkii tukemaan asiakkaan toimijuudentuntoa peilaamalla tätä ja samalla tarjoilemalla lähikehityksen vyöhykkeellä olevaa uutta tapaa olla toisen lähellä vuorovaikutuksessa, jäämällä kumppanin lähelle ja sanoittamaan tälle omaa näkökulmaansa ja pyytämään, mitä itse tarvitsisi: ”Sua suututtaa niin. Siitä tuli se, et nyt mä lähen tästä pois, et mun ei tarvii olla tällasessa tilanteessa. Mä huomaan, että mulla heräs ajatus, että onko siinä niinku, onko siinä muita vaihtoehtoja siinä tilanteessa vähän erilaisia, mä ajattelen toimintavaihtoehtoja, et ehkä voi valita, et mä jotenkin mietin, että mulle tuli sellanen ajatus, et siinä olis voinu myös vaikka sanoo toiselle, et hei että sä olit kohtuuton mua kohtaan, et että voitko pyytää anteeks, mä en ansaitse tommosta käytöstä, et mä oon keittäny sulle aamulla kahvit ja sulla ei oo mitään syytä olla mulle inhottava.”

Asiakas näkee terapeutin mielen, on tilaa pohtia ja ajatella yhdessä: ”No, se ois varmaan sit se seuraava... askel, siin pitäis vaan pysyä ite niinku tosi nii nii sitten sen vois stopata kokonaan, että se ei tuu itelle se fiilis edes, jos sen heittää takas niinku, et mä en osaa tota, mä en tee tolleen.” Ollaan kolmannen muodostamassa tilassa, jossa on vapautta havainnoida ja ajatella yhdessä.

Edellisen ja seuraavan otteen välillä on kulunut aikaa vajaa vuosi. Seuraavassa otteessa asiakas kuvaa mahdollisuutta olla erillisenä omana itsenään toisen kanssa.

Ote 5, istunto 78: Erillisenä omana itsenä toisen kanssa

Terapeutti: Mitä sä ajattelet, mitkä asiat siihen on vaikuttanu... että teidän suhde voi paremmin?

Asiakas: Noo... Kyllä se, että Sami voi paremmin ja kaikki siihen vaikuttavat jutut. Ja ehkä... Mmm... Ja kyl sekin, että jotenkin varmasti mmm se, että... Kyl mulla on sellainen olo, että kyllä mä oon pystyny aika pitämään kiinni siitä, että millanen mä olen.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Koska tavallaan mä luulen, että tämä tilanne voi olla sama, tai et niinku... Et vois olla myös sellainen tilanne, että tämä suhde voi paremmin ja mä oon mukautunut niin paljon, että mulla on sellanen olo, että äh…

Terapeutti: Mm.

Asiakas: Että se on tavallaan, tavallaan tullu tähän, niinku menny siitä huolimatta, että mä oon jotenkin niinku pitäny kiinni omista jutuista tai siitä, mitä mä ajattelen.

Terapeutti: Mm.

Asiakas: Tai mitä mä oon toivonu tai näin, niin se on aika siistiä ja sitten ää, sit siihen on varmasti vaikuttanu niinku tosi paljon meiän kahen kohalla just se, että... Tai Samin kohalla se, et on mennyt myös aikaa, tai et musta tuntuu, et se vaatii paljon enemmän aikaa kuin mä, niinku et kaikki sellanen luottamus.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Ja oleminen niinku on kehittyny.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Nii ehkä myös sekin, että on ollu niin.

Terapeutti: Niin teillä on aika auttanut, että on alkanu pystyä luottamaan, että se toinen pysyy siinä ja että se suhde kantaa.

Asiakas: Mmm, jep, varmaan molemmin puolin.

Terapeutti: Nii.

Asiakas: Nii, mmm, niin varmaan sellaset asiat.

Terapeutti: Mmm, ja musta kuulostaa tosi tärkeeltä toi, mitä sä sanotat, että olis voinut mennä niinkin, että menee paremmin, mutta sä oisit mukautunu, mutta sä et oo tehny sitä. Sä oot pitäny kiinni siitä, kuka sä oot, sun omista toiveista ja tarpeista, ja siitä huolimatta se suhde voi paremmin.

Asiakas: Nii, se on aika jännä! [Nauraa.)

Terapeutti: Voiko olla, että myös osin sen vuoksi tulee mulle sellanen ajatus, tai voiko?

Asiakas: Varmaan.

Terapeutti: Et sä pysyt niinku erillisenä omana itsenä, itsessäsi, vaikka ootki toisen kanssa.

Asiakas: Nii, varmaan, todennäköstä ainakin mulle.

Terapeutti: Nii sun hyvinvoinnin.

Asiakas: Ainakin mulle voi paremmin [nauraa].

Terapeutti: Sinä voit paremmin suhteessa.

Asiakas: Nii jep kyllä, hmmm.

Tässä otteessa asiakas kuvaa oman erillisyytensä merkitystä hyvinvoinnilleen. Asiakkaan ihmissuhteessa on ollut monissa tilanteissa tekijä ja kohde -asetelma, jossa puolison olot ja tunteet ovat johtaneet yhteistä olemisen tapaa ja tilaa ja asiakas on myötäillyt, jättänyt oman mielen näkymättömiin, ollut toista varten, kohteena ja auttajana. Nyt suhteessa on enemmän tilaa myös asiakkaan mielelle, tunteille, haluille, tarpeille, ajatuksille ja toiveille: ”Että se on tavallaan, tavallaan tullu tähän, niinku menny siitä huolimatta, että mä oon jotenkin niinku pitäny kiinni omista jutuista tai siitä, mitä mä ajattelen.”

Psykoterapeutti ehdottaa, että voiko olla niin, että suhde voi paremmin senkin takia, että asiakas näkyy paremmin omine tarpeineen, ja asiakas vastaa: ”Nii, varmaan, todennäköstä ainakin mulle.” Asiakas voi suhteessa paremmin itse, kun Knoxin käsittein kuvattuna mentalisoi omia tunteitaan ja tarpeitaan ja on erillinen mentaalisesti ja emotionaalisesti. Benjaminin käsittein kuvattuna suhteessa on rakentunut vuorovaikutusta, jossa kolmannen on mahdollista toteutua, molempien mielien kyetessä näkemään toisensa. Kolmatta lähestyminen on vaatinut asiakkaan toimijuustunnon lisääntymistä, kykyä tunnistaa ja säädellä omia tunteita, emotionaalisen erillisyyden vahvistumista, aggressiota ja kykyä laittaa rajoja. Kun asiakas on tullut enemmän näkyväksi, kumppani on voinut myös tunnustaa hänet. On hankalaa tunnustaa toista, joka ei uskalla olla näkyvillä, joka mukautuu ja on piilossa.

Pohdinta

Tässä artikkelissa olen tarkastellut asiakkaan erillisyyden vahvistumista, muutosta tekijä ja kohde -asetelmasta kohti tilaa, jossa kaksi mieltä voi olla olemassa lähekkäin yhtä aikaa. Teoreettisena kehyksenä oli Benjaminin (2007) ajatus dialektisesta tunnustamisen prosessista, jossa kaksi mieltä luovat yhdessä kolmannen: tilan, jossa ei ole hierarkiaa, vaan vapautta tutkia ja keskustella sen sijaan, että pakotetaan reagoimaan. Toisena tarkastelunäkökulmana oli Knoxin teoria toimijuuden vahvistumisesta psykoterapiaprosessissa. Havainnollistin psykoterapiakatkelmien avulla asiakkaan erillisyyden haasteita suhteessa kumppaniinsa sekä sitä, miten erillisyys vahvistuu psykoterapian aikana yhteistyössä terapeutin kanssa.

Psykoterapian tavoitteiksi määriteltiin, että asiakas pystyy olemaan toisen ihmisen lähellä ja suhteessa niin, että oma minä säilyy, ja että asiakas voi tunnistaa tarpeensa, tunteensa ja omat mielipiteensä ja ilmaista niitä toiselle. Asiakas kuvasi, miten hän lähti usein huomaamattaan mukautumaan toisen ihmisen tarpeisiin, ennakoi toisen tarpeita jo ennen kuin toinen oli niitä sanoittanut, hoivasi toista ja samalla jätti omat tarpeensa ja mielipiteensä sivuun. Keskeisiä kysymyksiä olivat, kuka minä olen ja miten voin olla toisen lähellä ilman, että hukun toiseen ja kadotan itseni. Asiakas kuvasi psykoterapian alussa, miten toistuvasti katkaisi ihmissuhteet, kun ahdistus itsen kadottamisesta nousi liian suureksi, ja konkreettisesti matkusti toiseen maahan tai toiselle paikakunnalle, että sai etäisyyttä. Hänen toimijuutensa ja tunteensäätelynsä ilmeni ihmissuhteissa teleologisella, konkreettisella tasolla. Asiakas sanoitti psykoterapian alussa pelkäävänsä, että kumppani jättää hänet, jos ei tarvitse häntä. Hänen täytyi olla toiselle keveä ja voimavara, huolehtija. Oma mieli oli jätettävä sivuun suhteessa. Asiakas koki, että hän itsenään ei ollut riittävä toiselle.

Asiakas myös kuvasi psykoterapian alussa, että halusi psykoterapiassa keskittyä siihen, mihin on menossa työurallaan ja elämässään. Hän kertoi, että oli väärällä alalla ja ristiriita omien arvojen ja ympäristön toiveiden välillä tuntui ahdistavalta. Asiakas myös kertoi, että ikävöi voimakkaasti ulkomaille, kaupunkiin, jossa oli ollut vuoden ja jossa oli tullut nähdyksi, jossa oli ollut tilaa kasvaa ja olla epätäydellinen. Asiakas koki, että Suomessa hän ei pystynyt olemaan oma itsensä ja oma mieli ei voinut olla näkyvissä toisille.

Psykoterapian aikana ilmeni, että kun asiakas oli lapsena ollut vihainen, hänet oli lähetetty yksin omaan huoneeseensa. Hän oli vuorovaikutussuhteissaan oppinut, että kun häntä suututti ja oli halu ilmaista omia rajoja ja tarpeita, oli vetäydyttävä. Tunteen kanssa ei ollut mahdollista olla toisen ihmisen seurassa, vaan oma tunne oli käsiteltävä itse, minkä jälkeen oli mahdollista palata yhteyteen toisten kanssa rauhoittuneena. Hän ei ollut saanut tarpeeksi kokea tilanteita, joissa oma mieli olisi voinut olla näkyvissä yhdessä toisen kanssa ja toinen olisi kestänyt hänen tunteensa. Benjaminin sanoin kolmas yhdessä ei ollut toteutunut riittävästi. Vanhempi ei ollut kestänyt lapsen ahdistusta eikä säädellyt itseään ja lasta riittävästi. Knoxin mukaan lapsen toimijuus kehittyy aikuisen mentalisaatiokyvyn kautta. Vanhemman toiminta lähikehityksen vyöhykkeellä mahdollistaa kasvun ja toimijuuden kehittymisen seuraavalle tasolle. Asiakas oli jäänyt näinä hetkinä vaille peilaamista, apua tunteiden sanoittamisessa, ja yhteissäätelyä, niin että lapsi olisi voinut yhdessä vanhemman kanssa tulla tietoiseksi omista tunteistaan ja mielestään.

Knoxin (2011) pohjalta voisi pohtia, ovatko vanhemmat tarvinneet lastaan oman minänsä ylläpitoon, jolloin lapselle ei ole sallittu riittävästi autonomiaa ja erillisyyttä. Tällöin lapsi uskoo, että on rakastettava vain, kun virittäytyy vanhempaan ja toimii tämän toivomalla tavalla. Tällöin lapsen dilemma on se, että ollakseen rakastettava hänen täytyy ohittaa oma toimijuutensa ja elävyytensä. Tällöin rakastava objekti tuntuu myös tunkeutuvalta tai tuhoavalta, ja sitä täytyy välttää. Tämä kokemus syntyy toistuvasta kokemuksesta siitä, että oma toimijuus on uhka toiselle. Winnicott (Kurkela 2004) sanoisi, että kehittyy false self, jossa mukaudutaan olemaan toista varten eikä oma autenttisempi itse ole näkyvissä. Pahuus koetaan olevan itsessä, omassa toimijuudessa, eikä itsen ulkopuolella: ”olen tyhmä ja hölmö”, ”kauhee” ja ”tehnyt väärin”. Hoitajan tarpeita priorisoidaan omiin nähden, ja lapsi ei pysty ilmaisemaan vihaa.

Psykoterapian aikana asiakkaalleni oli iso oivallus havaita toimivansa ihmissuhteissa kuin äiti: hän tarjoili, huolehti, ennakoi ja oletti kumppanilta ja ystäviltä, mitä toinen haluaa, kysymättä eikä antanut toiselle tilaa. Asiakas kuvasi psykoterapian aikana, että koki helpoksi olla sellaisten ihmisten lähellä, joilla oli voimakkaita mielipiteitä ja tunteita, koska silloin tiesi selkeämmin, mitä toinen halusi. Kahden mielen välinen suhde ei onnistunut, koska asiakas ei itse ollut näkyvillä ja mukautui toiseen sekä ennakoi toisen tarpeita kysymättä niitä.

Asiakas oli itse tekijä ja kohde -asetelman molemmissa päissä. Ohitettuna/näkymättömänä ja tarjoilevana/ohittavana, jolloin myös jätti itsensä sivuun. Psykoterapiassa hän pystyi katsomaan tilannetta molemmista näkökulmista, havainnoimaan vuorovaikutustilanteiden kokonaisuutta laajemmin.

Psykoterapian aikana tapahtui muutosta asiakkaan tavassa olla näkyvä. Työskentelimme aggression ja omien rajojen ja tarpeiden kanssa. Psykoterapian aikana asiakas löysi enemmän selkeyttä siihen, miten oma työ oli ristiriidassa omien arvojen kanssa. Hän pystyi myös haastavassa työssä tuomaan omia arvojaan näkyville, vaikka vanhemmat kollegat eivät olleet samaa mieltä työn arvoista. Raastava ikävä toiseen maahan ja kaupunkiin, jossa asiakas oli kokenut voivansa itse olla enemmän näkyvä, helpottui, kun asiakkaalle tuli tunne, että voi olla enemmän näkyvä myös Suomessa ja kaikissa ihmissuhteissa. Oman minän olemassaolo ei ole riippuvainen maasta ja tietyistä ihmisistä, vaan myös asiakkaan omasta tavasta olla yhteydessä toisiin ihmisiin, sanoittaa tarpeitaan ja vetää rajoja.

Psykoterapian aikana asiakas alkoi ilmaista omia arvojaan ja mielipiteitään terapeutille sekä ystäville, kämppiksille ja myös vetää rajoja suhteessa ystäviin ja kumppaniin, vaikka se tuntui välillä hankalalta. Asiakas on onnistunut olemaan haluamassaan parisuhteessa, vaikka se on herättänyt hankalia tunteita. Hän myös pohtii sitä, mitä suhteessa tapahtuu, sopeutuuko hän suhteeseen, jossa hänen on itse vaikea olla näkyvissä ja toinen ei huomioi tarpeeksi hänen tarpeitaan. Hän pystyy tunnistamaan, kun tulee halu mukautua tai lähteä pois ja on usein pystynyt niiden sijaan sanoittamaan tarpeitaan. Asiakas on tunnistanut ärtymystään ja käyttänyt omaa aggression tunnettaan apuna siihen, että saa sanottua toisille tärkeitä asioita. Psykoterapian loppupuolella hän alkoi muuttaa käyttäytymistään niin, että jäi välillä kumppanin seuraan ristiriitatilanteissa eikä yhtä usein vetäytynyt pois ”omaan huoneeseen”. Hän alkoi pitää enemmän omia puoliaan. Hän alkoi pyytää, mitä tarvitsi, esimerkiksi lohdutusta ja sanallisen muistutuksen siitä, että on kumppanille rakas, ja alkoi saamaan kumppanilta enemmän näitä asioita.

Asiakas halusi psykoterapian aikana lopettaa psykoterapiasuhteen tai harventaa tapaamistiheyttä. Hän oli useaan kertaan lähdössä matkalle, muuttamassa toiseen maahan tai kaupunkiin, mistä syystä psykoterapia olisi pitänyt lopettaa tai harventaa. Hän myös sanoitti terapeutille, että psykoterapia on raskasta ja kivuliasta. Psykoterapeutti ja asiakas metakommunikoivat aiheesta, ja asiakas sai jatkettua psykoterapiaa, vaikka se tuntui kivuliaalta. Asiakkaalla tuli halu lopettaa psykoterapia erityisesti, kun psykoterapeutti alkoi sanoittaa voimakkaammin asiakkaan puolella olemista, rajoista kiinni pitämistä ja sitä, että tätä kohdellaan välillä huonosti parisuhteessa. Psykoterapeutti oli todennäköisesti asiakkaan mielessä sekä tunkeileva ja asiakasta arvosteleva että uusi, joka kuitenkin antoi tilaa asiakkaan mielelle ja tämän näkökulmille. Kaksi eri näkökulmaa pystyi olemaan tilassa yhtä aikaa yhteisen tarkastelun kohteena: kumppanin tarpeet asiakkaan kuvaamana ja terapeutin tuoma huoli asiakkaan tarpeista, voinnista ja rajoista. Psykoterapeutti haki yhteyttä siihen asiakkaan puoleen, jonka tämä itse herkästi ohitti.

Psykoterapiassa tapahtunutta muutosta voisi kuvata Knoxin käsitteistöllä siten, että kiintymyssuhdejärjestelmä aktivoitui turvallisen kiintymyssuhteen kehityksen helpottamiseksi, mentalisaatiokyky ja reflektiivinen funktio kehittyivät sekä toimijuus vahvistui. Kohti näitä päämääriä edettiin tulkinnan sekä uusien relationaalisten kokemusten avulla, missä psykoterapeutti oli uusi objekti potilaalle. Kun asiakas oli surullinen tai ahdistuneen oloinen, psykoterapeutti pyrki auttamaan tunnetilan säätelyssä olemalla rauhallinen, antamalla tilaa mutta kommunikoimalla kehonkielellä, että on aktiivisesti läsnä ja kestää asiakkaan tunteet. Näissä tilanteissa psykoterapeutti jakoi asiakkaan tunteen, kesti asiakkaan ahdistuksen mutta samalla rauhallisesti antoi asiakkaalle tilaa ilman pyrkimystä katkaista itkua tai ahdistusta. Psykoterapeutti on ollut saatavilla avuksi tunteensäätelyssä. Knoxia mukaillen näissä tilanteissa on aktivoitunut kiinnittymissuhde ja psykoterapeutti on pyrkinyt olemaan asiakkaalle uudenlainen toinen, joka on läsnä mutta ei tunkeile tai hätäänny asiakkaan tunteista. Tunteensäätelyn tukeminen ja erillisyyden säätely ovat tapoja tukea asiakkaan toimijuutta. Benjaminin sanoin psykoterapeutti ei sulaudu asiakkaan ahdistukseen, vaan kestää asiakkaan stressin ja pystyy rauhoittamaan tätä, pysymään erillisenä, ja kuitenkin asiakas on terapeutin mielessä.

Asiakkaan hiljaisuudet ja katseen poiskääntämiset psykoterapian aikana tuntuivat tärkeiltä, eivät katkoksilta sinällään, vaikka psykoterapeutti ei psykoterapian alussa osannut oikein sanoittaa miksi. Vähitellen hahmottui, että pään poiskääntäminen, hiljaisuus ja aiheenvaihtamiset olivat ehkä asiakkaan tapa pitää yllä omaa toimijuuttaan, eroa psykoterapeuttiin, pysyä omassa itsessään ilman hukkumista toiseen. Kun asiakas nojautui tuolissaan kiinni selkänojaan, käänsi päänsä pois ja oli hiljaa, terapeutille tuli halu nojautua kohti. Psykoterapeutti muisti asiakkaan kuvanneen, miten tämän äiti tarjoilee liikaa, ei anna tilaa olla ja miten asiakas vielä aikuisenakin nojautuu kauemmas ja kokee, että on päästävä kauemmas äidin ulottuvilta. Psykoterapeutti malttoi pysyä paikallaan ja olla hiljaa ja odottaa, kunnes asiakas tuli takaisin kontaktiin. Tätä kehollista tanssia pois kontaktista ja takaisin kontaktiin olisi ollut mielenkiintoista tarkastella, mutta videomateriaalin puuttuessa tapaamisilta tämä jääköön sivuhuomautukseksi.

Benjamin (2019) kuvaa, miten psykoterapeutti lainaa itseään vuorovaikutukseen, antaa jaetun rytmisen kolmannen avautua ja havainnoi toisella silmällä merkityksiä ja toisella sitä, että on mukana asiakkaan rytmissä. Psykoterapiatyössä integroidaan symbolinen rytmiseen, kielellinen ja tunnetaso. Rytmi ja yhteissäätely oli minulle erityisen opettavaista ja merkityksellistä tässä asiakassuhteessa.

Minua psykoterapeuttina koskettaa Benjaminin kuvaus rytmisyydestä ja kehollisuudesta kolmannessa. Pelkkä teoriaan tukeutuminen ja älyllistäminen ei riitä. Täytyy antautua aitoon vuorovaikutukseen, jossa elävät tunteet ja kehot, ja reflektoida, mitä tulee toisesta ja mitä itsestä. Psykoterapeutti joutuu sietämään ikävältäkin tuntuvia tunteita, riittämättömyyttä, häpeää, vihaa, pelkoa, koska asiakas heijastaa omia vuorovaikutusmallejaan suhteeseen ja koska terapeutissa herää omia asetelmia. Minua koskettaa ja innostaa tämä kuvaus kolmannen syntymisestä ja menettämisestä yhdessä toisen kanssa. Vuorovaikutus on liikettä ja elävää sekä sanoissa että kehoissa. Moraalisessa kolmannessa terapeutilla on myötätuntoa sekä itseään että asiakasta kohtaan.

Olen oppinut tässä elävältä tuntuvassa ja kehollisesti resonoivassa psykoterapiasuhteessa paremmin hiljaisuuden sietämistä ja odottamista. Olen oppinut säätelemään ja säilömään paremmin toisen vireystilaa, kun tämä on ahdistunut. Olen oppinut itsekin paremmin olemaan lähellä mutta erillisenä. Ajattelen, että tätä oppii jollain tavoin jokaisen asiakkaan kanssa, mutta yhteisissä hetkissä, jolloin asiakas on kääntänyt päänsä sivuun ja ollut hiljaa ja palannut sitten itse kontaktiin, on ollut jotain minua koskettavaa ja kaunista. Myös asiakkaan tapa sanoittaa itseään ja piirtyä vahvemmin erillisenä esille on ollut koskettavaa.

Minulle psykoterapeuttina tämä yhteistyö asiakkaan kanssa nosti esille tärkeitä teemoja, jotka liittyvät psykoterapeuttina toimimiseen yleisesti. Miten kunnioitan psykoterapeuttina asiakkaan toimijuutta ja annan tilaa enkä ole liian aktiivinen ja tunkeileva tai tämän asiakkaani lapsuutta kuvailevin sanoin liian ”tarjoileva”? Miten kunnioitan asiakkaan minää ja erillisyyttä silloinkin, kun se on asiakkaalle hankalaa ja kun hän pyrkii mukautumaan psykoterapeuttiin ja kysymään neuvoja? Miten toisaalta liityn toiseen ihmiseen, miten luomme yhteyden toisiimme ja toisaalta tunnustamme toistemme erillisyyden?

Kirjallisuus

Beebe, Beatrice; Knoblauch, Steven; Rustin Judith & Sorter, Dorienne (2005). Forms of intersubjectivity in infant research and adult treatment. New York: Other Press.

Benjamin, Jessica (2007). Intersubjectivity, thirdness, and mutual recognition. Puhe Institute for Contemporary Psychoanalysis -instituutissa Los Angelesissa. Käsikirjoitus luettavissa osoitteessa https://terapia.co.uk/wp-content/uploads/2020/05/Reading-14-Jessica-Benjamin-Intersubjectivity.pdf

Benjamin, Jessica (2018). Beyond doer and done to. Lontoo: Routledge.

Benjamin, Jessica (2019). Paradox and play, from enactment to thirdness. Luento Universidad Alberto Hurtado -yliopistossa Santiagossa Chilessä. Katsottavissa osoitteessa https://youtu.be/GA0dcQ13rt8?si=to7EKmOj4lQuGA9S

Holmes, Jeremy (2001). The Search for the secure base. Lontoo: Brunner-Routledge.

Knox, Jean (2011). Self-agency in psychotherapy: Attachment autonomy and intimacy. New York: W.W Norton & Company.

Kurkela, Kari (2004). Winnicott, raja, luova asenne. Psykoterapia, 23(2), 128–156.

Vygotsky, Lev Semjonovits (1978) Mind in society: The development of higher psychological processes. Cambridge, MA: Harvard University Press.