Piia Koivumäki: Persoonan eletty addiktio Lauri Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen tajunnallisuuden valossa analysoituna

Medikalisaa­tion myötä addik­tio on muut­tunut psyykkises­tä ja sosi­aalis­es­ta ongel­mas­ta yksilön aivo­sairaudek­si. Addik­tion aivo­sairaus­mall­in (engl. brain dis­ease mod­el of addic­tion, BDMA) eräs ongel­ma on per­soo­nan toim­i­ju­u­den näkökul­man hauras­tu­mi­nen. Nyt rapor­toita­van tutkimuk­sen tavoit­teena on kirkas­taa addik­tion tajun­nal­lista toim­i­ju­ut­ta tarkastele­mal­la sitä Lau­ri Rauha­lan holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nal­lisu­u­den val­os­sa. Tämän teo­reet­tisen tutkimuk­sen aineis­tona ovat Rauha­lan tajun­taa käsit­televät tek­stit. Lähiluke­mal­la aineis­toa analysoin, miten addik­tio ilme­nee tajun­nal­lisu­udessa. Filosofisen ana­lyysin tulok­se­na holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nal­lisu­u­den val­os­sa addik­tio kuvau­tuu sisäisenä psyykk­ishenkisenä debat­ti­na kietoutuen aina myös per­soo­nan kehol­liseen ja sit­u­a­tion­aaliseen ole­mas­saoloon. Toisin kuin aivo­sairaus­malli per­soo­nan näkökul­ma huomioi addik­tion neu­ro­bi­olo­gian, vaik­ka ei redu­soi addik­tio­ta aivoihin. Per­soo­nan näkökul­ma huomioi eet­tisen toim­i­ju­u­den mut­ta ei syyl­listä yksilöä, kuten moraal­i­malli. Psykoter­api­as­sa voidaan vahvis­taa addik­tios­ta kär­sivän uin­u­vaa toimijuutta.

Johdan­to ‒ addik­tion moraal­i­mallista aivosairausmalliin

Tämän tutkimuk­sen aiheena on addik­tion ilmiö filosofi-psykolo­gi Lau­ri Rauha­lan (1914–2016) holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nal­lisu­u­den käsit­teen val­os­sa. Aiheen tarkastelu nousee siitä huomios­ta, että yhteiskun­nal­lisen medikalisaa­tion myötä myös addik­tio on muut­tunut moraalis­es­ta, sosi­aalis­es­ta ja psyykkises­tä ongel­mas­ta yksilön mie­len sairaudek­si, jopa aivo­sairaudek­si. Yhtäältä on tärkeää, että yksilöä syyl­listävästä moral­isoin­nista ja psykol­o­gis­es­ta tai sosi­ol­o­gis­es­ta reduk­tios­ta on päästy pois ja neu­roti­etei­den tutkimus­tu­losten osu­ut­ta addik­tion syn­nyssä ymmär­retään. Toisaal­ta taas olemme men­neet toiseen ääripäähän: pelk­istämme addik­tion ilmiön yksilön mieleen ja aivoihin. Val­lit­se­va addik­tiokäsi­tys on aivo­sairaus­malli eli BDMA, joka kohtaa kuitenkin usei­ta eet­tisiä kysymyk­siä. Aihet­ta on tärkeä tutkia, kos­ka BDMA:n yksi eet­ti­nen ongel­ma on per­soo­nan toim­i­ju­u­den näkökul­man hämär­tymi­nen. (Heather ym., 2018; Kuorikos­ki & Uusi­ta­lo 2018; Pen­nonen & Kos­ki-Jännes 2010, 210.)

Tämän tutkimuk­sen tarkoituk­se­na on kirkas­taa addik­tios­ta kär­sivän per­soo­nan toim­i­ju­u­den näkökul­maa tarkastele­mal­la addik­tio­ta ja toim­i­ju­ut­ta Lau­ri Rauha­lan holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nal­lisu­u­den olemis­muodon val­os­sa. Kysyn, miten addik­tion ilmiön toim­i­ju­us hah­mot­tuu Rauha­lan holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nal­lisu­u­den val­os­sa. Tutkimuk­sen tavoit­teena on eksp­likoi­da sitä, että per­soo­nan tajun­nal­lisu­u­den eli koke­muk­sen kokon­aisu­u­den ymmärtämi­nen on olen­naista addik­tion ymmärtämisessä sekä siitä toipumisessa. 

Teo­reet­tisen tutkimuk­seni aineis­to koos­t­uu Rauha­lan neljästä tajun­nal­lisu­u­den ulot­tuvu­u­den kannal­ta tärkeim­mästä teok­ses­ta, jot­ka esit­te­len myöhem­min. Kyseessä on filosofinen tutkimus, jos­sa selvitän tutkimu­songel­maa käsit­teel­lis­es­ti. Ennen filosofista ana­lyysiä olen lukenut aineis­toa lähilu­vun peri­aat­tein. Lähiluku on yksi­tyisko­htaista, inten­si­ivistä ja use­assa vai­heessa tapah­tu­vaa aineis­ton lukemista, jon­ka tavoit­teena on löytää temaat­tisia ainek­sia. Lähiluku on pros­es­si, jos­sa jokainen paluu tek­stin pari­in tuot­taa uut­ta tietoa, joka mah­dol­lis­taa syvenevän tulkin­nan teemas­ta. (Pöysä 2015.) Keski­tyin tarkastele­maan rajat­tu­ja kokon­aisuuk­sia eli holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nan henkistä ja psyykkistä ulot­tuvu­ut­ta. Lähilu­vun peri­aat­tei­den mukaises­ti luin aineis­ton use­aan ker­taan, mikä mah­dol­listi tulk­in­tani syven­e­misen raja­tus­ta kokon­aisu­ud­es­ta eli tajun­nal­lisu­ud­es­ta holis­tises­sa kon­tek­stis­saan. Luin tek­stiä yksi­tyisko­hdista (tajun­nal­lisu­us) sen kokon­ais­merk­i­tys­tä kohti (holisti­nen kon­tek­sti). (Pöysä 2015.) Filosofises­sa tutkimuk­ses­sa sovelsin Ilk­ka Niinilu­odon filosofista menetelmää. (Niinilu­o­to 1984, 62‒63.)

Addik­tion aivo­sairaus­malli hauras­taa toim­i­ju­u­den näkökulman

Filosofinen ana­lyysi alkaa ongelmien prob­lema­ti­soin­nista lähtöko­htanaan joku todel­lisu­u­teen liit­tyvä näke­mys, jota ei ole aiem­min pidet­ty prob­le­maat­tise­na. (Niinilu­o­to 1984, 62.) Suomes­sa ei juurikaan ole kyseenalais­tet­tu aivo­sairaus­mall­ia. Aluk­si määrit­te­len aivo­sairaus­malli BDMA:n, jon­ka jäl­keen teen lyhyen kat­sauk­sen BDMA:n eet­tisi­in ongelmi­in sekä rajaan lopuk­si oman tarkasteluni.

Jo 1950-luvul­la AA-liike esit­teli alko­holis­min sairauskäsi­tyk­sen, jon­ka WHO 1960-luvul­la vahvisti. AA:n sairaus­mallis­sa on kyse enem­män metaforis­es­ta sairaud­es­ta kuin elimel­lis­es­tä fys­i­ol­o­gis­es­ti mitat­tavis­sa olev­as­ta sairaud­es­ta. Kos­ka ”oikeak­si” sairaudek­si nimeämi­nen vaatii kytkök­sen elimel­liseen tilaan, syn­tyi tarve aivo­sairaus­mallille, jos­ta puut­tu­va yhteys löy­ty­isi. Tähän tarpeeseen vas­tasi Alan Lesh­ner­in (1997) luon­nehti­ma addik­tion aivo­sairaus­mall­in mukainen keskustelu. Artikke­lis­saan “Addic­tion is a brain dis­ease, and it mat­ters” Lesh­n­er (1997) muo­toilee käsi­tyk­sen­sä addik­tios­ta eli BDMA-mallin, jon­ka mukaan päi­hdead­dik­tio on krooni­nen ja relap­soi­va aivo­sairaus. Lesh­ner­in (1997) mukaan päi­hdead­dik­tio on krooni­nen ja uusi­u­tu­va sairaus, joka johtuu pitkäaikaisen päi­htei­denkäytön aiheut­tamista aiv­o­toimin­nan muu­tok­sista. Lesh­ner­in (1997) mukaan addik­tio voidaan rin­nas­taa mui­hin aivo­sairauk­si­in ja tun­nus­taa se kroonisek­si ja uusi­u­tu­vak­si aivo­sairaudek­si, jolle on omi­naista pakono­mainen päi­htei­den han­kkimi­nen ja käyt­tö. BDMA:lla on myös tänä päivänä vah­vat kan­nat­ta­jansa, jot­ka puo­lus­ta­vat mallia. (Volkow & Koob 2015.)

BDMA liit­tyy käytössä ole­vi­in diag­nos­tisi­in luok­i­tusjär­jestelmi­in – DSM ja ICD – jot­ka kytkevät addik­tiot neu­ro­fy­s­i­ol­o­gisi­in palk­it­semisjär­jestelmi­in, jot­ka päi­hde ikään kuin kaap­paa. Val­lit­se­van käsi­tyk­sen mukaan päi­hde, päästessään kos­ke­tuk­si­in aivo­jen dopami­ini­jär­jestelmän kanssa, tuot­taa aivois­sa muu­tok­sia, jot­ka lisäävät päi­h­teen käyt­töön johta­neen käytös­mall­in uusimisen toden­näköisyyt­tä. (Kuop­pasal­mi ym. 2017; Taipale 2017.)

Yhtäältä BDMA on ymmär­ret­tävä vastareak­tio addik­tion moraal­i­mallille, jos­sa addik­tio nähdään itsekkäänä val­in­tana ja koroste­taan yksilön omaa tah­toa ja vas­tu­u­ta addik­tiostaan ja johon liit­tyy yksilön vah­va syyl­listämi­nen (Pickard 2017, 170). Yhtäältä aivo­sairaus­malli on ymmär­ret­tävä vai­h­toe­hto leimaavalle näke­myk­selle riip­pu­vu­ud­es­ta moraalise­na epäon­nis­tu­mise­na (Kuorikos­ki & Uusi­ta­lo 2018). BDMA:ssa addik­ti nähdään apu­un oikeutetuk­si sairau­den uhrik­si eikä moraalis­es­ti pahek­sut­tavak­si väärin­tek­i­jäk­si (Ruus­ka & Sulkunen 2013, 30). Yhtäältä ole­tus päi­hde­sairaud­es­ta siinä mis­sä mikä tahansa lääketi­eteelli­nen sairaus voi parhaim­mil­laan yksinker­tais­taa mon­imutkaista päi­hderi­ip­pu­vu­u­den ongel­maa (Mal­la ym. 2015) sekä näin aut­taa hyväksymään moraalis­es­ti latau­tunut­ta päihdeongelmaa. 

Toisaal­ta pahim­mil­laan BDMA ja aivo­sairaudek­si rin­nas­t­a­mi­nen voi tehdä karhun­palveluk­sen päi­hdead­dik­tios­ta kär­sivälle ja hänen läheisilleen. (Mal­la ym. 2015.) BDMA on kiis­tanalainen malli, johon kohdis­tuu vaikei­ta nor­mati­ivisia kysymyk­siä. (Wiens & Walk­er 2014; Heather ym., 2018; Kuorikos­ki & Uusi­ta­lo 2018). BDMA:n negati­ivisia puo­lia on lis­tat­tu lukuisia, joi­ta seu­raavas­sa muu­tamia. BDMA ei tavoita ensim­mäisen per­soo­nan kok­i­ju­u­den näkökul­maa, kos­ka addik­tios­sa yksilö ei koe aivo­jaan eikä itseään sairaik­si. BDMA:ssa addik­tio rin­naste­taan mie­len sairauteen, jol­loin addik­tios­ta kär­sivä ei hae apua mieli­sairau­den stig­man vuok­si. Vas­toin BDMA:n alku­peräistä tavoitet­ta sairaus­diskurssin myötä addik­tion stig­ma ei myöskään ole vähen­tynyt. (Kuorikos­ki & Uusi­ta­lo 2018.)

Korostaes­saan elimel­listä sairaut­ta BDMA voi edesaut­taa päi­hdeon­gelmien ottamista tosis­saan. Kun päi­hde­sairaudelle löy­tyy biologi­nen perus­ta, kuten muillekin elimel­lisille sairauk­sille, se olete­taan otet­ta­van yhtä vakavasti kuin muutkin lääketi­eteel­liset sairaudet. BDMA:n taus­tao­le­tuk­se­na on siis se, että addik­tio voidaan rin­nas­taa mui­hin somaat­tisi­in sairauk­si­in, eri­tyis­es­ti mui­hin aivo­sairauk­si­in, kuten aivov­erenkier­to­häir­iöön tai Alzheimerin tau­ti­in. Mitä addik­tion rin­nas­t­a­mi­nen mui­hin aivo­sairauk­si­in tarkoit­taa eet­tisen toim­i­ju­u­den suh­teen? Aivo­sairaus­mall­in eet­ti­nen seu­raus on toim­i­ju­u­den rapis­tu­mi­nen. Mikäli rin­nas­tamme addik­tion mui­hin aivo­ja rappeut­tavi­in aivo­sairauk­si­in, kuten Alzheimerin tau­ti­in, uhkana on itsemääräämisoikeu­den kaven­tu­mi­nen. Aivo­sairaus­malli riistää tah­don­va­pau­den, kyseenalais­taa toim­i­ju­u­den ja loukkaa perus­tavasti sosi­aal­i­työn keskeistä eet­tistä peri­aatet­ta itsemääräämisoikeut­ta eli autono­mi­aa. Aivo­sairauskäsi­tys on myös addik­tios­ta kär­sivälle per­soon­alle epäedulli­nen malli, kos­ka se pain­ot­taa addik­tion aiheut­ta­maa automaat­tio­h­jaus­ta eli het­erono­mi­aa. (Kuorikos­ki & Uusi­ta­lo 2018.)

Addik­tios­ta kär­sivän per­soo­nan tajun­nal­lista koke­mus­ta on puolustettava

Tämän luvun aluk­si kuvailen tutkimuk­sen aiem­paa taus­taa ja selvitän, miten tutkimuskysymyk­seni nou­se­vat taus­tas­ta. Lopuk­si määrit­te­len tutkimuk­sen keskeiset käsit­teet ja teen tarvit­ta­vat rajaukset.

Aivo­sairaus­malli BDMA on nähty kapeana ja riit­tämät­tömänä mal­li­na. Addik­tion ilmiön syvem­pään ymmärtämiseen tarvi­taan psykol­o­gisia ja filosofisia ana­lyy­se­ja. (Heather ym. 2018; Pickard 2017; O’Driscoll 2014; Kuorikos­ki & Uusi­ta­lo 2018; Taipale 2017.) Moni­u­lot­teisem­man addik­tion ja per­soo­nan toim­i­ju­u­den näkökul­man tutkimuk­sen tarpeeseen voidaan osaltaan vas­ta­ta tarkastele­mal­la addik­tio­ta Rauha­lan holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen val­os­sa. Päi­hdead­dik­tio­ta on tutkit­tu eri tieteis­sä, mut­ta sitä ei juurikaan ole tutkit­tu Rauha­lan holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen val­os­sa. Holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen mukaises­ti voidaan hah­mot­taa niin per­soo­nan kuin addik­tion ole­mas­saoloa use­am­mas­sa eri­laises­sa olemisu­lot­tuvu­udessa säi­lyt­täen kuitenkin per­soo­nan sekä addik­tion kokonaisuus.

Aiem­pi per­in­teinen riip­pu­vu­u­den moraa­li­nen val­in­ta­malli (jatkos­sa moraal­i­malli) on syyl­listänyt addik­tios­ta kär­sivää omas­ta tilas­taan. (Pickard 2017.) Kuten todet­tu, BDMA on men­nyt toiseen ääripäähän. Esimerkik­si neu­roti­eteil­i­jä Marc Lewisin (2017) mukaan aivo­sairaus­malli ei riitä kuvaa­maan addik­tion ole­mus­ta, kos­ka siinä aiv­ot toimi­vat, kuten niiden kuu­luukin toimia, eli oppi­vat ja muotoutu­vat. Addik­tiofilosofi Han­na Pickard (2017) on samaa mieltä tässä Lewisin kanssa, mut­ta hän ei halua hylätä kokon­aan addik­tion moraal­i­mallia, toisin sanoen addik­tioon liit­tyvää eet­tistä ulot­tuvu­ut­ta. Tätä Pickardin aja­tus­ta on kiin­nos­tavaa tarkastel­la holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nal­lisu­u­den olemisu­lot­tuvu­u­den ‒ johon myös eet­ti­nen sisäl­tyy ‒ val­os­sa. Suomes­sa filosofit Kuorikos­ki ja Uusi­ta­lo (2018) ovat kyseenalais­ta­neet addik­tion selit­tämisen ääripäi­den kaut­ta, toisin sanoen neu­roti­etei­den ja sosi­aal­i­ti­etei­den välisen kuilun. He peräänku­u­lut­ta­vat vas­takkainaset­telu­jen sijaan sil­lan­raken­nus­ta eri­lais­ten addik­tio­ta tutkivien tietei­den välille.

Rauha­lan holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen filosofises­sa val­os­sa päi­hdead­dik­tion ilmiötä Suomes­sa on ain­oas­taan tutk­in­ut Jor­ma Niemelä (1984). Niemelän (1984) mukaan filosofiset näkökul­mat (fenom­e­nolo­gia, eksis­ten­tial­is­mi, hermeneu­ti­ik­ka) ovat tuoneet vai­h­toe­hto­ja alko­holiri­ip­pu­vu­u­den ole­muk­sen ja syn­nyn selit­tämiseen sekä vai­h­toe­htoisia näke­myk­siä behav­ior­is­min edus­ta­malle psykol­o­giselle ja sosi­ol­o­giselle reduk­tion­is­mille. Niemelä seu­raa Rauha­lan ajat­telua tuo­den esille holis­tiseen ihmiskäsi­tyk­seen perus­tu­vaa hermeneut­tista tarkaste­lu­ta­paa. (Mt., 1984.) Niemelä käsit­telee alko­ho­lion­gel­maa holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen ulot­tuvuuk­sien kaut­ta sekä ter­apeut­tiselta kannal­ta ottaen kan­taa siihen keskustelu­un, onko päi­hderi­ip­pu­vu­us sairaus vai ei. (Mt., 1984, 315.) Niemelän mukaan Rauha­lan ajat­telu aset­taa addik­tion sairauskäsi­tyk­set uuteen val­oon, ja kiista siitä, onko alko­holiri­ip­pu­vu­us sairaus vai ei, saa uut­ta näkökul­maa. (Mt., 1984, 318.)

Per­soo­nan toim­i­ju­ut­ta hämärtävän aivo­sairaus­mall­in vastapain­ok­si on tarpeen tutkia, miten addik­tion toim­i­ju­us hah­mot­tuu Rauha­lan ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nal­lisu­u­den val­os­sa. Teok­ses­saan Tajun­nan itsepuo­lus­tus (1995/2017) Rauha­la osoit­taa, että tajun­ta tarvit­see ole­mas­saolon­sa puo­lus­tamista, kos­ka se on yritet­ty kieltää rin­nas­ta­mal­la aivo­fy­s­i­olo­giaan. Rauha­laa seu­rat­en ajat­te­len, että myös addik­tios­ta kär­sivän per­soo­nan tajun­nal­lisen toim­i­ju­u­den näkökul­maa on puo­lus­tet­ta­va, kos­ka se uhkaa hämär­tyä, kun addik­tio rin­naste­taan tai jopa redu­soidaan aivo­fy­s­i­olo­giaan. Rauha­laa ja Niemelää seu­rat­en jatkan filosofista tutkimus­ta päi­hdead­dik­tios­ta kysyen: miten addik­tio ja toim­i­ju­us hah­mot­tuvat Rauha­lan holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen val­os­sa? Tutkimuskysymys jakau­tuu kahdek­si alakysymyk­sek­si: 1) miten addik­tio ilme­nee holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nal­lisu­u­den val­os­sa ja 2) miten addik­tioon liit­tyvä toim­i­ju­us ilme­nee tajun­nal­lisu­udessa? Vas­tauk­sia kysymyk­si­in etsin neljästä Rauha­lan teok­ses­ta: Filosofinen ori­en­toi­tu­mi­nen psyko­so­mati­ikan ongel­maan (1976), Tajun­nan itsepuo­lus­tus (1995/2017), Tajun­nan tutkimus sen oman struk­tu­urin ehdoil­la (1997) ja Ihmis­ta­jun­ta tutk­i­jana ja tutkit­ta­vana (2007).

Yhteiskun­nal­lis­es­ti ei ole yhden­tekevää, miten addik­tio ymmär­retään. Ei ole yhden­tekevää, määritel­läänkö päi­hdead­dik­tio kroonisek­si aivo­sairaudek­si vai esimerkik­si selviy­tymiskeinok­si (ken­ties ohimenevään) han­kalaan elämän­ti­lanteeseen. Vaik­ka aivo­sairaus­malli pyrkii ole­maan val­lit­se­va tieteelli­nen kan­ta, addik­tio­tutkimuk­ses­sa käy­dään vilka­s­ta keskustelua addik­tion ole­muk­ses­ta eli siitä, mil­lainen tila tai ongel­ma esimerkik­si päi­hdead­dik­tio oikeas­t­aan on. Addik­tion ole­muk­sen ymmär­ryk­sel­lä on merk­i­tys­tä sen hoita­miseen. Käsi­tys addi­tion ole­muk­ses­ta vaikut­taa avun taustal­la, kos­ka hoidot pyrkivät vaikut­ta­maan niihin tek­i­jöi­hin, joiden ajatel­laan aiheut­ta­van ja ylläpitävän addik­tio­ta. (Uusi­ta­lo 2021, 105–115.)

Tutkimuk­seni keskeiset käsit­teet ovat Lau­ri Rauha­lan holisti­nen ihmiskäsi­tys, addik­tio, toim­i­ju­us, aivo­sairaus­malli (BDMA) ja medikalisaa­tio. Käsit­tei­den määrit­te­lyn yhtey­dessä teen tarvit­ta­vat rajauk­set. BDMA:n määrit­telin jo edel­lä. BDMA:n suh­teen rajaan tarkastelu­ni koske­maan BDMA:n yhtä eet­tistä ongel­maa: toim­i­ju­u­den haurastumista. 

Lau­ri Rauha­lan holisti­nen ihmiskäsi­tys perus­tuu Edmund Husser­lin (1859–1938) tietoisu­u­den fenom­e­nolo­giaan ja Mar­tin Hei­deg­gerin (1889–1976) fun­da­men­taalion­tolo­giaan. (Back­man 2015, 79–80). Kokon­ais­val­tainen ihmiskäsi­tys koos­t­uu kolmes­ta ihmisen olemis­puoles­ta: kehol­lisu­ud­es­ta, tajun­nal­lisu­ud­es­ta ja sit­u­a­tion­aal­isu­ud­es­ta. Kehol­lisu­us tarkoit­taa elämää toteut­tavien ja ylläpitävien orgaanis­ten pros­essien kokon­aisu­ut­ta. Kehol­lisu­us on aineel­lis-orgaanisen elämän tapah­tu­mista elim­istön pros­es­seis­sa. (Rauha­la 1983/2017, 38–41.) Sit­u­a­tion­aal­isu­us tarkoit­taa ihmisen kietoutuneisu­ut­ta todel­lisu­u­teen oman elämän­ti­lanteen­sa kaut­ta ja mukaises­ti. Situ­aa­tio koos­t­uu eri­lai­sista raken­netek­i­jöistä, joi­hin ihmi­nen on suh­teessa. (Rauha­la 1995/2017, 86–88.) Rauha­lan tärkein käsite on sit­u­a­tion­aa­li­nen säätöpi­iri, joka mallintaa näke­myk­sen ihmis­es­tä kolmi­ta­hoise­na mut­ta yht­enäisenä olen­tona, johon kehol­lisen ja tajun­nal­lisen olemisen lisäk­si kuu­luu sit­u­a­tion­aal­isu­us eli tilanteel­lisu­us, kietou­tu­mi­nen olo­suhteisi­in, aikaan, paikkaan, kult­tuuri­in, kieleen, his­to­ri­aan, yhteisöön, yhteiskun­taan ja ihmis­suhteisi­in (Back­man 2015, 74). Sit­u­a­tion­aalisen säätöpi­irin sys­temaat­ti­nen tarkastelu ei yhden artikke­lin puit­teis­sa ole mah­dol­lista. Tässä tutkimuk­ses­sa rajaan tarkastelu­ni ain­oas­taan tajun­nal­lisu­u­den olemisu­lot­tuvu­u­teen, jol­la Rauha­la tarkoit­taa tajun­nal­lisen koke­muk­sen kokon­aisu­ut­ta sekä merk­i­tyskoke­musten muo­dos­tu­misen, ole­mas­saolon ja jäsen­tymisen jatku­vaa pros­es­sia. (Rauha­la 1983/2017, 34–38.)

Addik­ti­ol­la tarkoi­tan yksilölle kär­simys­tä tuot­tavaa riip­pu­vu­ut­ta, jon­ka rajaan päi­hdyt­tävi­in aineisi­in (alko­holi, huumeet, päi­htymis­tarkoituk­seen käytet­tävät lääk­keet). Käytän jatkos­sa käsitet­tä addik­tio, jol­la viit­taan päi­hderi­ip­pu­vu­u­teen eli ainead­dik­tioon. En viit­taa addik­ti­ol­la lääketi­eteel­lisi­in oireku­vauk­si­in vaan ihmis­per­soo­nan tajun­nal­liseen koke­muk­sen kokon­aisu­u­teen, jon­ka tietoisu­usaste vaihtelee. 

Medikalisaa­tio tarkoit­taa yhteiskun­nan lääketi­eteel­listymistä eli sitä kehi­tyskulkua, jos­sa aiem­min muina kuin lääketi­eteel­lis­inä ilmiöinä pide­tyt ongel­mat määrit­tyvät yksilö­ta­son sairauk­sik­si, joiden hoito kuu­luu lääketi­eteelle. Medikalisaa­tios­sa myös päi­htei­den ongel­makäyt­tö luokitel­laan (aivo)sairaudeksi, joka vaatii psyki­a­trisen diag­noosin. (Raen­to & Tam­mi 2013, 199‒207.) On tärkeää huo­ma­ta, että vaik­ka Rauha­la har­joit­taa medikalisaa­tiokri­ti­ikkiä, hän ei kri­ti­soi lääketiedet­tä tai lääke­hoitoa sinänsä.

Toim­i­ju­us tarkoit­taa per­soo­nan mah­dol­lisu­ut­ta vaikut­taa omaan kokemiseen­sa ja käyt­täy­tymiseen­sä sekä fyy­siseen ja sosi­aaliseen ympäristöön­sä. Toim­i­jan toimen­piteil­lä on vaiku­tus­ta hänen toim­intaansa ja situ­aa­tioon­sa. Toim­i­ju­us merk­it­see koke­mus­ta siitä, että pystyy vaikut­ta­maan omi­in asioihinsa.

Per­soona tarkoit­taa (yksit­täisen) ihmis­per­soo­nan kehol­lista, tajun­nal­lista ja sit­u­a­tion­aal­ista ole­mas­saolon ain­ut­laa­tu­ista kokon­aisu­ut­ta, johon tässä tutkimuk­ses­sa tarkastelta­va tajun­nal­lisu­us yht­enä (vain suh­teel­lisen itsenäisenä) olemis­muo­tona kuu­luu. Tajun­nan ja kehol­lisen ole­mas­saolon lisäk­si myös situ­aa­tio kuu­luu vält­tämät­tömästi per­soo­nan kokon­aisu­u­teen.  (Rauha­la 1976, 93–136; 1997, 66.)

Addik­tio ilme­nee tajun­nan psyykkisen ja henkisen debattina

Tässä luvus­sa vas­taan ensim­mäiseen alatutkimuskysymyk­seeni: miten addik­tio hah­mot­tuu Rauha­lan holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nal­lisu­udessa? Aluk­si on kuitenkin selvitet­tävä, miten addik­tio ilme­nee tajun­nal­lisu­u­den sekä psyykkisel­lä että henkisel­lä tasol­la. Luon­nehdin aluk­si lyhyesti Rauha­lan tajun­nan käsitet­tä yleis­es­ti, jon­ka jäl­keen kuvaan ensin psyykkisen ja sen jäl­keen henkisen tason addik­ti­ivista koke­mus­ta ja käyttäytymistä.

Teok­ses­saan Tajun­nan tutkimus sen oman struk­tu­urin ehdoil­la (1997) Rauha­la kuvaa per­soo­nan tajun­nan perus­lu­on­net­ta ja toim­inta­pe­ri­aat­tei­ta. Tajun­nan perus­lu­onne on inten­tion­aal­isu­us, ja tajun­nal­lisu­us on merk­i­tys­suhtei­den jatku­vaa organ­isoi­tu­mista. Rauha­lan mukaan tajun­ta ihmis­per­soonas­sa on toimin­nalli­nen kokemisen kokon­aisu­us, jon­ka ole­mus on mielel­lisyys. (Rauha­la 1997; 1995/2017, 115.) Teok­ses­saan Ihmis­ta­jun­ta tutk­i­jana ja tutkit­ta­vana (2007) Rauha­la tarkastelee ihmisen elämyk­sel­listä koke­muk­sel­lisu­ut­ta eli tajun­taa, jos­sa per­soo­nan kysymyk­set omas­ta ole­mas­saolostaan ovat. Puhut­taes­sa tajun­nan filosofi­as­ta ei Rauha­lan (2007, 24) mukaan voi­da uno­htaa Husser­lin aloit­ta­maa fenom­e­nolo­giaa.  Rauha­lan mukaan husser­laisen tajun­nan kon­sti­tuu­tion ana­lyysin peri­aat­tei­ta voi soveltaa men­taal­is­ten ongelmien koke­mus­maail­man filosofisen rak­en­teen selvit­te­lyyn, jol­loin häir­iöi­hin muo­dos­tuu uuden­lainen tutkimusasenne ver­rat­tuna sairaus­mall­ei­hin. (Rauha­la 2007, 24.)

Suomen kie­len sanan mieli ja englan­nin kie­len ter­min mind sijaan Rauha­la käyt­tää käsitet­tä tajun­ta. (Rauha­la 2007, 24–25.) Tajun­nal­lisu­us on Rauha­lal­la (2007, 24–25) elämyk­sel­lisyyt­tä, joka viit­taa avoimeen sisältö­jen kokemis­valmi­u­teen. Husser­lia seu­rat­en Rauha­la nimit­tää tätä ter­mil­lä noe­sis, joka on sisäl­löl­lis­es­ti tyhjä. Sisäl­lölli­nen aines, joka elämyk­sessä koetaan, on nimeltään noe­ma. Noe­sis ja noe­ma ovat aina yhdessä, kos­ka emme voi kokea tyhjää tajun­taa. Tajuisu­us ymmär­retään aina koke­mus­sisäl­lön eli noe­man kaut­ta. Noe­sik­sen ja noe­man erot­telu vain on teo­reet­tista. Erot­telu on kuitenkin tärkeä, kos­ka Rauha­lan mukaan ”noe­mas­ta alkaa aiv­o­tutkimuk­seen näh­den uusi sisältö­jen kon­sti­tuu­tio­ana­lyysi”. Rauha­lan mukaan on ongel­mallista, että tämä loogi­nen taso­ero tor­ju­taan pois pelk­istämäl­lä merk­i­tyk­set aivop­uheeseen. Husser­lia seu­rat­en Rauha­la ei väheksy ”aivo­jen osu­u­den tärkeyt­tä noe­sik­sen (elämyk­sel­lisen vir­i­tys­ti­lan) ‒ ‒ tuot­ta­jana, mut­ta koke­mus­sisältö­jen kon­sti­tuu­tion ana­ly­y­sis­sa aiv­ot ovat sivuroolis­sa”. (Mt., 24–25.) Husser­lin tekemä erot­telu oikeut­taa kum­mankin osa­puolen olemis­muodon ana­lyysin ensin omana itsenään, jon­ka jäl­keen on mielekästä kysyä, miten aiv­ot ja tajun­ta ovat yhdessä. Noe­ma on mielelli­nen aihe, jos­ta tajun­nan eri­ta­soi­sis­sa akteis­sa kon­sti­tuoituu merk­i­tys. Rauha­lan käyt­täessä ilmaisu­ja ”mielelli­nen ja koke­muk­selli­nen” hän tarkoit­taa ”sisäl­löl­listä (noe­maat­tista) tajun­nas­sa etenevää aktiseu­raan­toa ero­tuk­sek­si aivokemi­al­lis­es­ta ja ‑fysikaalis­es­ta tapah­tu­mis­es­ta”, jos­sa on kyseessä ”taju­ton” tapah­tu­mi­nen, jon­ka tutkimuk­ses­sa pätee fyysi­nen logi­ik­ka. (Mt., 24–25.)

Merk­i­tys­tä ovat kaik­ki tajun­nal­liset mielel­liset sisäl­löt, kuten ahdis­tuneisu­us, ikävystyneisyys, tyy­tyväisyys yms. koke­muk­sel­liset tun­nel­mat. (Rauha­la 2007, 24–25.) Rauha­laa seu­rat­en päi­hdead­dik­tios­ta kär­sivän per­soo­nan pakono­maisu­u­den koke­mus (saa­da ainet­ta) on merk­i­tys. Merk­i­tyk­set ilmai­se­vat kok­i­jalleen, mil­laista on olla maail­mas­sa ja mil­laisia maail­man oliot hänelle ovat. Juuri tämän vuok­si ne ovat per­soon­alle merk­i­tyk­siä. (Mt., 24–25; Rauha­la 1978/2005.)

Husser­lia seu­rat­en Rauha­lan merk­i­tyk­sen käsite kos­kee myös arkikoke­mus­ta ihmisyk­silön elämis­maail­mas­sa. (Rauha­la 2007, 24.) Väljä luon­nehd­in­ta merk­i­tyk­sen käsit­teelle on tarpeen, jot­ta se sovel­tuu myös koet­tu­jen men­taal­is­ten ongelmien tutkimuk­si­in. Eri sisältöiset, eri tasoiset, sekä tietoisu­usasteil­taan eri­ta­soiset merk­i­tyk­set yhdessä muo­dosta­vat per­soonas­sa hänelle ain­ut­laa­tuisen sub­jek­ti­ivisen maail­manku­van. Merk­i­tyk­set suh­teu­tu­vat toisi­in­sa sub­jek­ti­ivises­sa maail­manku­vas­sa merk­it­sevyyten­sä sit­o­m­i­na. Merk­i­tys­ten maail­man tutkimuk­ses­sa pätee mielel­lisyy­den eli merk­it­sevyy­den logi­ik­ka, joka on eri logi­ik­ka kuin fyy­sistä olemis­muo­toa (aivo­ja) tutkit­taes­sa. Merk­i­tyk­sen ja sub­jek­ti­ivisen maail­manku­van kon­sti­tuu­tion ana­lyysit ovat tajun­nan tutkimuk­ses­sa Rauha­lan mukaan filosofi­an tehtävä. Hermeneut­tisen tieteen­filosofi­an ana­lyy­seil­lään ja sovel­luk­sil­laan Rauha­la luo heuris­ti­ikkaa ihmisti­eteille. (Rauha­la 2007, 24–25; 1978/2005.)

Rauha­la erot­taa tajun­nal­lisu­udessa adjek­ti­iviset alata­sot psyykki­nen ja henk­i­nen käsit­teel­lis­es­ti toi­sis­taan korostaen, ettei erot­telu ole ongel­ma­ton. Mitään jyrkkiä rajo­ja ei voi­da aset­taa. Erot­telu on kuitenkin tehtävä, kos­ka kaik­ki tajun­nan koke­mus­sisältö ei ole loogis­es­ti tasaveroista maail­manku­vas­sa eikä sit­u­a­tion­aalisen säätöpi­irin ohjauk­ses­sa. (Rauha­la 1995/2017, 115–116.)

Rauha­la luon­nehtii psyykkistä alata­sok­si, joka tarkoit­taa per­soo­nan maail­manku­vas­sa ole­mas­sa ole­via halu­ja, toivei­ta, odotuk­sia, tyy­dy­tyk­seen tai vält­te­lyyn suun­tau­tunei­ta moti­ive­ja, pelko­ja, jän­ni­tys­tilo­ja jne. Nämä tun­nevireet voivat olla tietoisu­usas­teeltaan eri­laisia. Useim­min nämä elämyk­set ovat välit­tömiä, huonos­ti tietoisu­u­den piiris­sä, ja niitä voi olla myös eläimil­lä. (Rauha­la 1995/2017, 115–116.) Rauha­lan (1997, 68) mukaan ”psyykki­nen on aina pri­vaat­tia”. Psyykkisel­lä tasol­la jokin koke­mus­sisältö on läs­nä, mut­ta siinä ei ole itsetiedos­tus­ta tai käsit­teel­lisyyt­tä. Jokin affek­ti, kuten suut­tumus täyt­tää het­kek­si koko tajun­nan, ja suut­tumuk­sen tilas­sa per­soona on affek­tin­sa val­las­sa. (Mt., 68.) Myös addik­ti­ivisen koke­muk­sen, eli pako­maisu­u­den tilas­sa per­soona on voimakkaasti affek­tin­sa vallassa.

Psyykkisen tason koke­muk­ses­sa addik­tio ilme­nee (vähem­män tietoise­na) päi­h­teen halu­na sen tuot­ta­maan nopeaan (mut­ta tilapäiseen) helpo­tuk­seen, joka ohjailee addik­ti­ivista käyt­täy­tymistä. Päi­hdead­dik­tio voi olla pitkään tietoisu­u­den ulkop­uolel­la. Usein koke­muk­seen kuitenkin jos­sain vai­heessa tulee mukaan myös tietoista kär­simys­tä, kos­ka pohjim­mil­taan yksilö ei useinkaan tah­do käyt­tää päi­hteitä, kos­ka niiden käytöstä aiheutuu hait­taa. Psyykkisen tason koke­muk­ses­sa addik­tio ilme­nee pakono­maise­na halu­na sekä pakono­maise­na aineen käyt­tönä. Rauha­lan mukaan psyykkiset merk­i­tyskoke­muk­set ovat per­soonas­sa vain sitä itseään varten. Psyykki­nen on myös arvosokeaa. Se eroaa henkises­tä siten, että psyykkisel­lä tasol­la ei ole inter­sub­jek­ti­ivi­su­u­den tasoa, eikä siinä kyetä itsetiedos­tuk­seen. (Rauha­la 1995/2017, 116.)

Henk­i­nen taso edus­taa Rauha­lal­la tajun­nan korkeam­paa toim­inta­muo­toa. Henkisessä ulot­tuvu­udessa mah­dol­lis­tuu itsetiedos­tus ja asen­nemuu­tos. Henkisen asen­nemuu­tok­sen avul­la per­soona voi reflek­toiden arvioi­da esimerkik­si suut­tumus­taan ja havai­ta sen tilanteeseen näh­den epä­sopi­vak­si. Seu­rauk­se­na voi olla häpeä. (Rauha­la 1997, 68.) Samaan tapaan henkisessä itsere­flek­tios­sa addik­tios­ta kär­sivä per­soona voi tarkastel­la pakono­maista päi­h­teen käyt­töään ja havai­ta sen irra­tionaalisek­si sekä ris­tiri­itaisek­si todel­lis­ten arvo­jen­sa kanssa.

Henk­i­nen ihmisessä ilme­nee Rauha­lan mukaan merk­i­tys­ten laadus­sa. Henkistä tasoa edus­ta­vat ilmiöt kuten ajat­telu, tietämi­nen, inter­sub­jek­ti­ivi­su­us, käsit­teel­lisyys, itsere­flek­si­ivisyys, arvopo­hd­in­ta, eet­tisyy­den mah­dol­lisu­us ja itseo­h­jauk­sel­lisu­us. Merk­i­tys­ten tarkoit­teena henkisel­lä tasol­la on ulkop­uolisen maail­man ilmiöt mut­ta myös oman per­soo­nan olemis­muodot ja tajun­nan kokon­aisu­us. Itsetiedos­tuk­ses­sa per­soo­nan moni­ta­soinen maail­ma­suhde joutuu kri­it­tisen arvion kohteek­si, jol­loin henk­i­nen itseo­h­jauk­sel­lisu­us tulee mah­dol­lisek­si. Henk­i­nen on pros­es­si, jos­sa henkisen itsetiedos­tuk­sen ja ohjaus­mekanis­min avul­la muo­dos­tuu min­u­us. Tässä tajun­nan henkisessä pros­es­sis­sa tulee mah­dol­lisek­si myös per­soo­nan koko ole­mas­saolon kehkey­tymisen sääte­ly.  (Rauha­la 1997, 68; 1995/2017, 116.)

Seu­raavas­sa kuvaan addik­tion ilmen­e­mistä henkisen tason koke­muk­ses­sa. Psyykkisen tason välit­tömien ja arvosokei­den tun­te­musten (pakono­mainen aineen käytön halu) sijaan henkisel­lä tasol­la koke­muk­seen sekoit­tuu arvovärit­teisyyt­tä, tuskallista tietoisu­ut­ta ja kivu­li­ai­ta tun­tei­ta, kos­ka per­soo­nan koke­muk­se­na kuvau­tuu: en pysty(nyt) toim­i­maan todel­lisen tah­toni ja arvo­jeni mukaises­ti. Addik­tio kuvau­tuu siten perus­ta­vana ris­tiri­itana: halu­an, mut­ta en halua. Addik­tio ilme­nee henkisel­lä tasol­la usein häpeän ja syyl­lisyy­den koke­muksi­na, arvo(ristiriita)puheena sekä epä­toivoisi­na päi­h­teen käytön lopet­tamisyri­tyksinä. Toi­vo ja toiv­ot­to­muus vai­htel­e­vat ja ilmenevät ris­tiri­itaise­na koke­muk­se­na: pystyn, mut­ten pysty. Usein tämä ris­tiri­ita (ks. O’Driscoll 2014) tiedoste­taan ainakin jonk­i­nasteis­es­ti. Sisäi­nen ris­tiri­ita ‒ dual­isti­nen debat­ti ‒ on tuskalli­nen, eikä siitä puhumi­nen ole help­poa. Addik­tio­ta luon­nehti­va sisäi­nen tuskalli­nen tais­telu ei aina näy ulospäin. Läheiset usein tulk­it­se­vatkin puhu­mat­to­muu­den siten, että päi­htei­denkäyt­täjä ei tun­nista tilaansa tai kieltää sen. (O’Driscoll 2014). 

Tajun­nal­lista toim­i­ju­ut­ta ilmais­taan kielel­lis­es­ti – myös addiktiossa

Tässä luvus­sa tarkaste­len toim­i­ju­ut­ta suh­teessa tajun­nan ja addik­tion käsit­teisi­in. Aluk­si selvitän, miten tajun­nan henk­i­nen rin­nas­tuu toim­i­ju­u­teen. Tämän jäl­keen vas­taan toiseen alakysymyk­seen siitä, miten addik­tion toim­i­ju­us ilme­nee tajun­nal­lisu­udessa. Toim­i­ju­ut­ta luon­nehdi­taan eri tavoin. Toim­i­ju­us on mah­dol­lisu­ut­ta vaikut­taa fyy­siseen ja rela­tion­aaliseen ympäristöön. Ollessamme toim­i­joi­ta toimen­piteil­lämme on vaiku­tus­ta ympäristöömme. Toimin­nal­lamme saamme vas­takaikua meitä ympäröiviltä ihmisiltä. (Knox 2011.) Toim­i­ju­us on henkistä omis­ta­ju­ut­ta, joka mah­dol­lis­tuu, kun per­soona kyke­nee näkemään oman mie­len­sä autonomise­na, eril­lisenä muiden mielistä. Täl­löin on mah­dol­lista hah­mot­taa psyykkisiä koke­muk­sia men­taal­isi­na tapah­tu­mi­na sekä ymmärtää vaiku­tus­mah­dol­lisu­udet omi­in tun­teisi­in, ajatuk­si­in ja toim­intaan, jol­loin ne eivät enää seli­ty ulkoisil­la syil­lä. Toim­i­ju­us on reflek­ti­ivisyyt­tä, joka edel­lyt­tää kri­it­tistä etäisyyt­tä ja itsearvioin­tia. Toim­i­ju­u­teen kuu­luu myös inter­sub­jek­ti­ivi­su­us, joka tarkoit­taa per­soo­nan kykyä sosi­aaliseen vuorovaiku­tuk­seen. (Toivo­nen ym. 2019.) Toim­i­ju­us on mah­dol­lisu­ut­ta ja kykyä säädel­lä omaa koke­mus­ta ja nähdä vai­h­toe­htoisia ajat­te­lu­tapo­ja. (Sar­lin 2021.)

Toim­i­ju­u­den kehit­tymi­nen edel­lyt­tää itse­havain­noin­tia, joka voi johtaa lisään­tyneeseen tietoisu­u­teen omien ongelmien luon­teesta ja mah­dol­lis­taa uuden­laisen suh­teen niihin. Itse­havain­noin­nin avul­la yksilö voi saavut­taa havait­si­japo­si­tion suh­teessa addik­tiokokemiseen­sa ja käyt­täy­tymiseen­sä eli objek­ti­po­si­tioon. Itsetiedos­tuk­ses­sa uuden näkökul­man löytämi­nen mah­dol­lis­taa huo­maa­maan uuden­laisia mah­dol­lisuuk­sia vaikut­taa asioi­hin. Lei­ma­nia (2014) ja Sar­linia (2021) seu­rat­en: jot­ta per­soona voisi vapau­tua addik­tion­sa val­las­ta, hänen on päästävä uuden­laiseen ulkop­uolisen itse­havain­noi­jan näkökul­maan. Toim­i­ju­us ei ole ihmisen kyky tai omi­naisu­us, vaan kohteelli­nen ilmiö, jon­ka laat­ua voidaan arvioi­da vain suh­teessa toimin­nan kul­loiseenkin kohteeseen eli tässä tapauk­ses­sa addik­ti­iviseen kokemiseen ja käyt­täy­tymiseen. (Leiman 2014; Sar­lin 2021.)

Apua hake­van per­soo­nan ongel­mat voidaan ymmärtää toim­i­ju­u­den tun­non puut­teina. (Toivo­nen 2019, 23.) Heikko toim­i­ju­us voi ilmetä avut­to­muu­den koke­muk­se­na, kyvyt­tömyytenä sietää avut­to­muut­ta, vai­h­toe­hdot­to­muute­na tai uhri- eli objek­ti­po­si­tioon jumit­tumise­na, eli kaiken kaikki­aan koke­muk­se­na siitä, ettei henkilö pysty lopet­ta­maan sitä, mitä ei tah­do tehdä. (Sar­lin 2021.) Toim­i­ju­u­den tun­teen menet­tämistä pide­tään yht­enä merkit­tävim­mistä syistä, jon­ka vuok­si ter­api­aan hakeudu­taan. Toim­i­ju­u­den kehit­tymi­nen on edel­ly­tys ter­apeut­tiselle muu­tok­selle. (Wahlström & Seilo­nen 2016.)

Rauha­la ei käytä toim­i­ju­u­den käsitet­tä, mut­ta hän kuvaa tajun­nal­lisu­u­den ulot­tuvuuk­sien psyykkisen välit­tömän ja henkisen objek­tivoivan kokemisen eroa (ks. esim. Rauha­la 1974) siten, että se voidaan rin­nas­taa toim­i­ju­u­den käsit­teeseen. Rauha­lan mukaan (1995/2017, 116, 119) henk­i­nen joutuu usein ris­tiri­itaan psyykkisen kanssa pyrkiessään kon­trol­loimaan sitä. Itsetiedos­tus edel­lyt­tää itsere­flek­toin­tia eli kykyä tarkastel­la ole­mas­saoloaan yksilönä mut­ta myös suh­teessa muuhun ole­mas­sa ole­vaan. Itsetiedos­tus­ta edel­lyt­tävän reflek­toin­nin kohteena voi olla oma kehol­lisu­us, psyykki­nen tapah­tu­mi­nen (tun­teet), henk­i­nen merk­i­tys­ta­so (arvot ja eet­tisyys) ja itse. Reflek­tiokyvyn ansioista ihmis­es­tä tulee vas­tu­ulli­nen per­soona, joka tiedostaa omat arvon­sa ja eet­tiset velvoit­teen­sa sekä pyrkii nou­dat­ta­maan niitä. (Rauha­la 1995/2017, 116, 119.) Rauha­lan mukaan ”itsetiedos­tus on ehkä kaikkein tärkein henkisyy­den tun­nus­merk­ki” (mt., 119). ”Itsetiedos­tuk­sen avul­la ihmi­nen ymmärtää ole­mas­saolon­sa kehkey­tymisen ja voi parhaim­mil­laan ohja­ta sekä säädel­lä oman sit­u­a­tion­aalisen säätöpi­irin­sä tapah­tu­mista” (mt., 119).

Psyykkisel­lä tasol­la addik­tio ilme­nee välit­tömien halu­jen vietävis­sä olemise­na, jota voi luon­nehtia objek­ti­po­si­tiok­si tai pilot­tio­h­jauk­sek­si, jos­sa per­soona ei hal­litse addik­ti­ivista käyt­täy­tymistään, vaan pakono­mainen voimakas aineen halu ohjailee toim­intaa. Psyykkisen tason uhri­po­si­tio on ulkoapäin ohjau­tu­vu­ut­ta eli het­erono­mi­aa, toisin sanoen (ei-)toimijuutta tai puut­teel­lista tai heikkoa toim­i­ju­ut­ta. Koke­mus kuvau­tuu ris­tiri­itaise­na: en pysty, vaik­ka tah­don. Addik­tios­ta kär­sivän per­soo­nan objek­tivoi­va henk­i­nen joutuu ris­tiri­itaan välit­tömän psyykkisen pakono­maisu­u­den kanssa, kos­ka henk­i­nen kon­trol­loi ja pyrkii ohjaa­maan psyykkistä. (Rauha­la 2005, 116.) Psyykkisel­lä tasol­la enem­män tai vähem­män tiedoste­tusti koet­tu aineen käytön halu pyrkii pakono­mais­es­ti ohjaa­maan addik­ti­ivista käyt­täy­tymistä. Ollessaan psyykkisen tason halu­jen vietävis­sä addik­tios­ta kär­sivä toimii pakono­maisen halun­sa mukaises­ti. Addik­tios­ta kär­sivä ei ole sub­jek­ti­po­si­tios­sa, vaan hän on uhri, jolle asi­at tapah­tu­vat ja joi­hin hän ei voi vaikut­taa. Ei-toim­i­ju­u­den koke­mus ilme­nee vah­vana pakono­maisu­u­den tunteena.

Addik­tios­ta kär­sivän per­soo­nan henk­i­nen itsetiedos­tus edel­lyt­tää reflek­toin­tia eli kykyä tarkastel­la omaa ole­mas­saoloa mut­ta sitä myös suh­teessa muuhun ole­mas­sa ole­vaan, kuten toisi­in ihmisi­in (Rauha­la 2005, 119). Addik­tios­ta kär­sivän per­soo­nan itsetiedos­tus­ta edel­lyt­tävän reflek­toin­nin kohteena voi olla oma kär­sivä keho, psyykki­nen pakono­maisu­u­den tunne sekä henk­i­nen merk­i­tys­ta­so arvoineen. Reflek­tios­sa addik­tios­ta kär­sivästä yksilöstä voi tul­la vas­tu­ulli­nen per­soona, joka tiedostaa arvon­sa ja eet­tiset velvoit­teen­sa sekä aidosti pyrkii nou­dat­ta­maan niitä. Itsetiedos­tuk­sen avul­la voi ymmärtää addik­tion taus­to­ja ja parhaim­mil­laan ohja­ta oman ole­mas­saolon­sa kehkey­tymistä uuteen suun­taan. (Mt., 119.) Toim­i­ju­u­den vahvis­tu­mi­nen voi tarkoit­taa sitä, että pakono­maisen koke­muk­sen (”min­ul­la ei ole vai­h­toe­hto­ja”) ja tun­teen (”min­un on pakko käyt­tää”) sijaan syn­tyy aito­ja vai­h­toe­hto­ja, joiden kaut­ta mah­dol­lis­tuu siir­tymi­nen avut­to­muu­den tilas­ta (objek­ti­pos­ti­tio) toim­i­ju­u­teen (sub­jek­ti­po­si­tio). Addik­tios­ta kär­sivän eet­ti­nen toim­i­ju­us on kykyä säädel­lä omaa koke­mus­taan ja ohja­ta toim­intaa kohti omien arvo­jen­sa mukaista elämää. 

Toim­i­ju­ut­ta raken­netaan puheessa kielel­lis­es­ti ottaen jokin posi­tio, joka tarkoit­taa kielel­listä ase­maa suh­teessa johonkin tun­teeseen, ajatuk­seen tai toim­intaan. Eri­lai­sis­sa ilmauk­sis­sa per­soona voi ottaa uhrin roolin suh­teessa päi­htei­denkäyt­töön­sä. Asi­akas voi omak­sua suh­teessa juomiseen eri­laisen posi­tion eli ase­man, jos­sa ilmaisee minäpystyvyyt­tä tai ei. Esimerkik­si ”juomi­nen lähti käsistä” on tapa muo­toil­la oma toim­inta ikään kuin itsenäisek­si toim­i­jak­si, jol­la on val­ta tehdä asioi­ta itselle ja itsessä ilman, että omil­la valin­noil­la olisi mitään tekemistä asian kanssa. Itsen toteami­nen alko­holis­tik­si voidaan nähdä toim­i­ju­u­den puut­teen muo­toilu­na, jol­loin toimin­nan laat­ua ei pohdi­ta sen enem­pää. Edel­lä maini­tut addik­tion sanoituk­set kuvaa­vat heikoin­ta toim­i­ju­ut­ta. (Toivo­nen 2019.)

Tajun­nalli­nen toim­i­ju­us on addik­tios­ta toipumisen ehto

Aiem­mista tarkasteluista on käynyt ilmi, että addik­tio ilme­nee tajun­nan psyykkisenä (pakono­maisu­us) ja henkisenä (arvot) ja nimeno­maan näi­den välisenä dual­is­tise­na debat­ti­na, ja se, että addik­tioon liit­tyvää (ei-)toimijuutta ilmais­taan tajun­nan henkisessä kielel­lis­es­ti. Tässä luvus­sa teen muu­ta­man huomion siitä, että vaik­ka per­soo­nan addik­tio on kokon­aisu­us, on perustel­tua tem­a­ti­soi­da addik­tios­ta kär­sivän per­soo­nan tajun­nal­lista toim­i­ju­ut­ta, kos­ka eet­ti­nen toim­i­ju­us on keskiössä addik­tios­ta toipumises­sa. Rajaan addik­tion tarkastelu­ni holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nan ulot­tuvu­u­teen. Vaik­ka tässä sit­u­a­tion­aal­ista säätöpi­ir­iä ei voi­da tarkem­min kuva­ta, muu­ta­ma huomio on tehtävä. Teok­ses­saan Filosofinen ori­en­toi­tu­mi­nen psyko­so­mati­ikan ongel­maan Rauha­la (1976) kuvaa soman ja psyyken yhteyt­tä: sitä, miten ympäristö vaikut­taa niihin, sekä sitä, miten psyko­so­maat­ti­nen häir­iöke­hä syn­tyy. Teok­ses­saan Rauha­la selvit­tää myös sit­u­a­tion­aal­ista säätöpi­irin toim­intaa eri olemisu­lot­tuvuuk­sien ehtoina ja toteu­tu­mi­na. (Rauha­la 1976.) On tärkeää huo­ma­ta, että tajun­nan ole­mas­sao­lo yksin ilman toisia olemis­muo­to­ja, kehol­lisu­ut­ta ja sit­u­a­tion­aal­isu­ut­ta, ei ole mah­dol­lista (Rauha­la 1997, 66). Tajun­ta ei ole itsenäi­nen olio, vaan tiivi­isti kietoutunut mui­hin olemis­muo­toi­hin. Näin ollen on lyhyesti tarkastelta­va tajun­nan kehol­lisia ja sit­u­a­tion­aal­isia ehto­ja. (Rauha­la 1976, 93–136.)

Voim­meko ajatel­la addik­tion ilmenevän ain­oas­taan tajun­nal­lise­na koke­muk­se­na eli psyykkisenä pakono­maise­na käyt­tönä ja tämän käyt­täy­tymisen kanssa ris­tiri­itaise­na arvona esimerkik­si pyrkimyk­senä päi­h­teet­tömyy­teen? Kuten ei ylipäätään per­soon­aa, eikä näin ollen myöskään hänen addik­tio­taan, voi­da käsit­tää vain tajun­nan koke­muk­se­na, kos­ka keho on ruumi­il­lisu­u­teen ja aistine­lim­istöön sido­tun tajun­nan vält­tämätön ehto. (Rauha­la 1974; Back­man 2015.) Jot­ta siis per­soo­nan keholli­nen tajun­ta voisi olla ole­mas­sa, on olta­va keho, jos­sa tajun­ta on sidok­sis­sa kehon orgaaniseen aistine­lim­istöön. Sen lisäk­si että keholli­nen aiv­o­toim­inta ylipäätään on vält­tämätön ehto per­soo­nan kaikelle tajun­nal­liselle ole­mas­saololle, on myös selvää, että addik­tion keholli­nen neu­ro­bi­olo­gia on vält­tämätön ehto addik­tion kehkey­tymiselle. Per­soo­nan addik­tio­ta ei voi­da myöskään käsit­tää ain­oas­taan tajun­nal­lise­na koke­muk­se­na, kos­ka holis­tisu­u­den peri­aat­teen mukaan myös situ­aa­tio on per­soo­nan tilan­nesi­don­naista mielekkyyt­tä koke­van tajun­nan ehto. Situ­aa­tio on vält­tämätön ehto tajun­nalle, kos­ka per­soo­nan tajun­ta saa merk­i­ty­sai­heen­sa pääasi­as­sa situ­aa­tios­ta. (Rauha­la 1976, 96–104; Back­man 2015.) Addik­tion tilan­nesi­don­naise­na mielekkyy­den sit­u­a­tion­aalise­na ehtona voi olla esimerkik­si lähipu­bin olut­va­likoima, jon­ka avul­la työ­poruk­ka sään­nöl­lis­es­ti purkaa työstressiään.

Jatkos­sa on tarpeen tutkia tarkem­min addik­tion hah­mot­tumista per­soo­nan kaikkien ulot­tuvuuk­sien ehtoina ja toteu­tu­mi­na. Tässä yhtey­dessä riit­tänee sen toteami­nen, että niin per­soo­nan kuin hänen addik­tion­sa vält­tämät­tömät ehdot ovat keholli­nen aiv­o­toim­inta (aivo­fy­s­i­olo­gia), tajun­nalli­nen koke­muk­sel­lisu­us (psyykki­nen tason pakono­maisu­us ja tämän kanssa ris­tiri­idas­sa ole­vat henkisen tason arvot) sekä situ­aa­tio (kult­tuuris­es­ti hyväksyt­ty tapa, esimerkik­si pään nol­laami­nen alko­ho­lil­la). Yhdessä edel­liset ovat myös riit­tävät ehdot addik­ti­olle. Vaik­ka on selvää, että per­soo­nan näkökul­ma addik­tioon tarkoit­taa addik­tion ymmärtämistä kokon­aisuute­na, on tarpeen kirkas­taa tajun­nal­lista toim­i­ju­ut­ta, kos­ka toim­i­ju­us on vält­tämätön ehto addik­tios­ta toipumises­sa. Kukaan ei voi toipua toisen puoles­ta. Toipumiseen liit­tyvän toim­i­ju­u­den eli tah­don, tietoisen valin­nan ja omako­htaisen päätök­sen merk­i­tyk­sen myön­tävät useim­mat päi­hde­tutk­i­jat ja päi­hde­hoidon toimijat.

Tajun­nan psyykkis-henk­i­nen tapah­tu­mi­nen on alati liik­keessä ole­va dynaami­nen pros­es­si, jota ei mis­sään vai­heessa voi­da luki­ta. Tästä seu­raa se, että toipumi­nen addik­tios­ta on aina mah­dol­lista. Toipumiseen tarvit­ta­va toim­i­ju­us voi olla kuitenkin jos­sain määrin rajoit­tunut­ta. Aina kuitenkin on toivon ulot­tuvu­us, ja sen ylläpitämi­nen on ammat­ti­laisen eet­ti­nen tehtävä. Vain vakavas­sa, päi­hd­ede­ment­ian tasolle eden­neessä addik­tios­sa, voi olla perustel­tua tode­ta, että per­soo­nan itsemääräämiskyky on pysyvästi alentunut. 

Addik­tios­ta kär­sivän per­soo­nan eet­tistä toim­i­ju­ut­ta voidaan vahvis­taa terapiassa

Yhteen­ve­t­ona totean, että tässä filosofises­sa tutkimuk­ses­sa tutkin käsit­teel­lis­es­ti Niinilu­odon filosofista menetelmää soveltaen, miten addik­tion toim­i­ju­us hah­mot­tuu Rauha­lan holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nan val­os­sa. Johdan­nos­sa kuvasin medikalisaa­tioon liit­tyvän kehi­tysku­lun addik­tion moraal­i­mallista aivo­sairaus­malli­in. Toises­sa luvus­sa prob­lema­ti­soin aivo­sairaus­malli BDMA:n toim­i­ju­u­den hauras­tu­misen suh­teen. Kol­man­nes­sa luvus­sa Rauha­laa seu­rat­en totesin, että addik­tios­ta kär­sivän per­soo­nan tajun­nal­lista koke­mus­ta on puo­lus­tet­ta­va, kos­ka aivo­sairaus­mall­in vahvistues­sa on vaarana sen rapis­tu­mi­nen. Neljän­nessä luvus­sa totesin, että holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen val­os­sa addik­tio ilme­nee tajun­nan psyykkisen ja henkisen ulot­tuvu­u­den välisenä debat­ti­na. Viiden­nessä luvus­sa selvitin, että toim­i­ju­us rin­nas­tuu tajun­nan henkiseen ja että addik­tion (ei-)toimijuutta ilmais­taan tajun­nal­lisu­u­den kielessä. Kuu­den­nes­sa luvus­sa osoitin, että vaik­ka addik­tio on kokon­aisu­us, siitä kär­sivän per­soo­nan tajun­nal­lista toim­i­ju­ut­ta on kirkastet­ta­va, kos­ka eet­ti­nen toim­i­ju­us on toipumisen ehto.

Ensim­mäisenä johtopäätök­senä voidaan tode­ta, että rauha­lalainen per­soo­nan näkökul­ma addik­tioon huomioi addik­tion kehol­lisu­u­den aivoineen (neu­ro­bi­olo­gia) mut­ta se ei redu­soi addik­tio­ta aivoihin (ks. Lewis 2017), kuten Lesh­n­er (1997) ja aivo­sairaus­malli (BDMA) tekevät. On tehtävä selkeä ero sen suh­teen, hyö­dyn­netäänkö neu­roti­etei­den tutkimus­tu­lok­sia vai redu­soidaanko addik­tio aivo­jen neu­ro­bi­olo­giaan. Rauha­lalaisen per­soo­nan näkökul­ma addik­tioon pitää selvänä, että aiv­ot ovat vält­tämätön osa kaikkea men­taal­ista kokemista. Per­soo­nan (Tuo­himet­sä 2023) sisään­päin suun­tau­tunut sub­jek­ti­ivi­su­us, tajun­ta, on aivoista riip­pu­va. Osaltaan aiv­ot kon­struoi­vat sub­jek­ti­ivisia elämyk­siämme. Neu­roti­eteet ovat tuot­ta­neet tietoa, joka on tärkeää myös psykoter­apeuteille. Esimerkik­si suuri osa tun­teis­tamme, valin­nois­tamme ja käyt­täy­tymis­es­tämme tapah­tuu automaat­tis­es­ti. Aina ei tavoite­ta automa­ti­soitunei­ta mekanis­me­ja tietois­es­ti, vaan usein ne ilmenevät elämys­ten ja käyt­täy­tymisen kaut­ta. Mon­et meitä ohjaa­vat neu­rope­rus­taiset automa­ti­soituneet mallit ovat tosi­a­sia, eivätkä ne näin ollen ole ain­oas­taan tietoisen valin­nan piiris­sä. On ongel­mallista, mikäli per­soo­nan oire­i­ta psykol­o­gisoidaan näh­den ne vain kieltämisenä. Usein ter­api­aan tul­lut kokee häpeää, kos­ka pitää addik­tion per­in­teisen moraal­i­mallin mukaises­ti itseään täysin yksin vas­tu­us­sa pakono­mais­es­ta päi­htei­denkäytöstään, jota vas­taan tais­tel­laan. Ter­apeutin ja per­soo­nan on hyvä olla neu­roti­eteel­lis­es­ti infor­moitu­ja. Neu­roym­mär­rys aut­taa ter­apeut­tia koke­maan empa­ti­aa per­soon­aa kohtaan, jol­loin hän ei pidä per­soon­aa pelkästään defen­si­ivisenä. Per­soona puolestaan voi oppia tun­temaan itse­myötä­tun­toa liial­lisen syyl­listämisen sijaan. (Tuo­himet­sä 2023.)

Toinen johtopäätös on se, että holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen tajun­nan val­os­sa tarkastel­tu per­soo­nan näkökul­ma addik­tioon var­jelee per­soo­nan eet­tistä toim­i­ju­ut­ta, toisin kuin sitä rapis­ta­va aivo­sairaus­malli BDMA. Tarkoit­taako tämä palu­u­ta moraal­i­mallin moral­isoin­ti­in ja yksilön syyl­listämiseen? Toisin kuin moraal­i­malli per­soo­nan näkökul­ma addik­tioon ei syyl­listä yksilöä hänen addik­tiostaan. Holis­tisen ihmiskäsi­tyk­sen mukaan per­soona ei elä tyhjiössä, vaan elämän­ti­lanteessa, jos­sa hän ei ole koskaan yksin, vaan aina rak­entuen suh­teessa situ­aa­tion eri kom­po­nent­tei­hin, kuten varhais­lap­su­ud­es­ta alka­en suh­teessa eri­laisi­in ihmissuhteisiin.

Pickar­dia (2017) seu­rat­en rauha­lalainen per­soo­nan näkökul­ma addik­tioon tun­nus­taa, että ratkaisu addik­tion ongel­maan ei ole kieltää addik­tios­ta kär­sivän per­soo­nan tah­don­voimaa, vaan aut­taa hän­tä kehit­tämään vas­tu­un­tun­toaan ja voimaan­nut­taa hän­tä tekemään omako­htaisia val­in­to­ja. Kos­ka samais­tamme vas­tu­ullisu­u­den ja syyl­lisyy­den, voimme myös erot­taa ne käsit­teel­lis­es­ti toi­sis­taan. Pickar­dia seu­rat­en ajat­te­len, että voimme puo­lus­taa per­soo­nan eet­tistä vas­tu­ullisu­ut­ta syyl­listämät­tä yksilöä. Addik­tios­ta kär­sivät ihmiset koke­vat usein psyykkistä kipua ja ovat usein haavoit­tunei­ta. Heil­lä on usein taustal­laan hyväk­sikäyt­töä, ja usein he käyt­tävät päi­hteitä selviy­tymiskeinon­aan. Nämä tosi­asi­at huomioon ottaen emme voi syyl­listää addik­tios­ta kär­siviä hei­dän tilanteestaan. Olisi aivan liian yksioikoista olet­taa, että yksilö olisi voin­ut vali­ta addik­tion­sa. (Pickard 2017.)

Rauha­laa seu­rat­en ajat­te­len, että omako­htaisen vas­tu­un pois otta­mi­nen ei aina ole hyvä asia eikä vas­tu­un palaut­ta­mi­nen ihmiselle itselleen vält­tämät­tä tarkoi­ta syyl­listämistä. Filosofi­an ja sosi­aal­i­työn näkökul­mas­ta päi­hderi­ip­pu­vu­u­den syyt ja seu­rauk­set ovat paljon moni­u­lot­teisem­pia kuin yksilön tah­don puute. (Ks. Ruus­ka & Sulkunen 2013, 50.) Per­soo­nan näkökul­ma addik­tioon hah­mot­tuu O’Driscollin (2014, 8) tapaan dual­is­tise­na ja ris­tiri­itaise­na debat­ti­na – sisäisenä tais­telu­na. Tässä tais­telus­sa addik­tios­ta kär­sivä per­soona on näen­näis­es­ti tietoisen hallinnan ulkop­uolel­la, kos­ka pakono­maisu­u­den koke­mus on erit­täin voimakas. Kyse ei kuitenkaan ole fyy­sis­es­tä yksisu­un­tais­es­ta (aivoista koke­muk­seen ja käyt­täy­tymiseen suun­tau­tu­vas­ta) kausaal­isuh­teesta, johon per­soona ei voisi vaikut­taa. Uusi­taloa (2016; 2021) seu­rat­en ajat­te­len, että addik­tion pakko ver­tau­tuu enem­mänkin viet­televään ja uhkail­e­vaan pakono­maisu­u­teen kuin luon­non­lakien kaltaiseen deter­mi­noivaan pakkoon.

Niemelää (1984) seu­rat­en jatkan rauha­lalaista addik­tion hermeneut­tista tarkastelua per­soo­nan eksis­ten­ti­aalisen fenom­e­nolo­gian val­os­sa, jon­ka kehyk­sessä aivo­sairauskäsi­tys aset­tuu edelleen uuteen val­oon. Kuorikosken ja Uusi­talon (2018) tapaan ajat­te­len, että neu­roti­etei­den ja sosi­aal­i­ti­eteen välille on luo­ta­va sil­taa. On hah­motet­ta­va addik­tioma­llia, joka pois­taa vas­takkainaset­telua. BDMA on reduk­tion­isti­nen malli (Kuorikos­ki & Uusi­ta­lo 2018), jon­ka eräs vaka­va eet­ti­nen ongel­ma on per­soo­nan tah­don­va­pau­den ja toim­i­ju­u­den katoami­nen. Toim­i­ju­us ei kuitenkaan ole pään­sisäi­nen homuncu­lus, vaan se liit­tyy aina myös sekä neu­raaliseen että sosi­aaliseen. (Kuorikos­ki & Uusi­ta­lo 2018.) Tässä tutkimuk­ses­sa hah­motel­tu per­soo­nan tajun­nalli­nen koke­muk­selli­nen näkökul­ma vas­taa osaltaan esimerkik­si Taipaleen (2017) peräänku­u­lut­ta­maan addik­tion laa­jem­paan filosofiseen tarkastelu­un. Pickardin (2017) ajat­telun mukaises­ti per­soo­nan näkökul­ma aset­tuu ikään kuin moraali- ja aivo­ma­llin väli­in kietoen ne molem­mat (tietyin ehdoin) sisään­sä. Tätä pyrkimys­tä sil­lan rak­en­tamiseen on kuitenkin jatkos­sa selvitet­tävä tarkemmin.

Lopuk­si tarkaste­len, mitä merk­i­tys­tä tämän tutkimuk­sen tulok­sel­la johtopäätöksi­neen on psykoter­api­aan. Vaik­ka per­soona addik­tioi­neen on kokon­aisu­us, eri­tyis­es­ti addik­tion kokon­ais­val­taista hoitoa silmäl­lä pitäen on tarkastelta­va addik­tion tajun­nal­lista ulot­tuvu­ut­ta, joka on psykoter­api­an kohteena. Kos­ka addik­tion ilmiöön liit­tyvää (ei-)toimijuutta ilmais­taan kielessä, toim­i­ju­ut­ta voidaan vahvis­taa psykoterapiassa.

Addik­tioiden ei ole aiem­min kat­sot­tu sovel­tuvan psyko­ana­lyyt­tiseen ter­api­aan, mut­ta uusi ymmär­rys addik­tion koke­muk­sel­lis­es­ta sisäis­es­tä ris­tiri­idas­ta osoit­taa, että addik­tio sovel­tuu sisäisiä ris­tiri­ito­ja tutki­vaan psyko­dy­naamiseen psykoter­api­aan (Dodes 2003). Herää kuitenkin kysymys siitä, mik­si yhä alko­ho­lion­gel­maisen Käypä hoito ‑suosi­tuk­sen (Alko­ho­lion­gel­maisen hoito: Käypä hoito ‑suosi­tus 2018) mukaan psyko­dy­naamisen ter­api­an hyö­ty alko­holiri­ip­pu­vu­u­den hoi­dos­sa on vain vähäi­nen. Vaik­ka toim­i­ju­us olisi rajoit­tunut­ta, sitä on mah­dol­lista vahvis­taa psykoter­api­as­sa. Addik­tios­ta kär­sivän sisäiseen dual­is­tiseen debat­ti­in pureutu­vaa psykoter­api­aa tulee vahvis­taa addik­tion hoi­dos­sa. Tämä edel­lyt­tää ymmär­rystä addik­tion tajun­nal­lis­es­ta koke­muk­sen kokon­aisu­ud­es­ta ja toim­i­ju­ud­es­ta. Kotkavir­ran (2008) mukaan addik­tio­ta voi selit­tää niin biol­o­gisil­la kuin sosi­aal­isil­la tek­i­jöil­lä, mut­ta psyykkisen per­soon­al­lisu­u­den rak­en­teil­la on ratkai­se­va merk­i­tys, kun pyritään ymmärtämään, mik­si joku esimerkik­si juo liikaa ja miten hän voisi vapau­tua riip­pu­vu­ud­estaan. Psyko­ana­lyyt­ti­nen näkökul­ma addik­tioi­hin korostaa tarvet­ta työstää addik­tion taustal­la vaikut­tavia psyykkisiä mekanis­me­ja. Tästä puhutaan kuitenkin aivan liian vähän addik­tion yhtey­dessä. (Kotkavir­ta 2008, 269–270.)

Ter­api­aan tul­lessaan (Leiman 2014) per­soona on usein objek­ti­po­si­tios­sa suh­teessa ongel­maansa, jol­loin pakono­mainen addik­ti­ivi­nen koke­mus käyt­täy­tymisi­neen säätelee elämää ja luo toiv­ot­to­muu­den tun­net­ta. Ter­api­as­sa voidaan har­joit­taa itse­havain­noin­nin taitoa, jon­ka kehit­tymisen myötä mah­dol­lis­tuu havait­si­japo­si­tioon pääsem­i­nen suh­teessa addik­tioon. Jot­ta voi vapau­tua addik­tion val­las­ta, on saavutet­ta­va uusi, aiem­mas­ta poikkea­va mut­ta itse­myötä­tun­toinen havain­noit­si­jan posi­tio. Uuden näkökul­man löytämi­nen tuo vapaut­ta huo­ma­ta uusia mah­dol­lisuuk­sia vaikut­taa asioi­hin. Itse­havain­noin­nin lisään­tymisen avul­la per­soona voi päästä sub­jek­ti­po­si­tioon suh­teessa ongel­maansa, jol­loin toim­i­ju­us addik­tion suh­teen voi vahvis­tua. Ter­api­as­sa on mah­dol­lista siir­tyä avut­to­muu­den tilas­ta (addik­tion suh­teen) eli objek­ti- tai uhri­po­si­tios­ta sub­jek­ti­po­si­tioon eli toim­i­ju­u­teen. (Leiman 2014.)

Addik­tios­ta kär­sivän ter­api­aan tule­van per­soo­nan ongel­mana on usein liian itsekri­it­ti­nen asenne. Ter­api­as­sa voidaan tavoitel­la itse­myötä­tun­toisem­paa posi­tio­ta, jos­ta käsin voi tutkia tuomit­se­vaa suh­tau­tu­mista. Itsetiedos­tuk­sen vahvis­tut­tua addik­tios­ta voi tul­la kohde ja per­soonas­ta havain­noi­va sub­jek­ti. Tämä mah­dol­lis­taa uuden­laisen eri­laisen ajat­telun tai toimin­nan. (Kan­ni­nen & Uusi­ta­lo 2015; Leiman 2014.) Ter­api­an tehtävä on aut­taa per­soon­aa omak­sumaan toim­i­jan rooli suh­teessa omaan addik­tioon­sa. Ter­api­as­sa tulee huomioi­da per­soo­nan puheen eri­laiset kielel­liset (ei-)toimijuuden ilmaisut ja kut­sua per­soon­aa aset­tumaan pohti­jak­si ja toim­i­jak­si. (Toivo­nen 2019.) Toim­i­ju­u­den tukem­i­nen on ter­api­an tärkeimpiä tavoit­tei­ta, kos­ka sen vahvis­t­a­mi­nen mah­dol­lis­taa ulospääsyn pakono­mais­es­ta addik­tion kehästä. (Valko­nen 2018.)

Ter­api­as­sa tulee kiin­nit­tää huomio­ta addik­tiop­uheeseen. Mikäli addik­tios­ta puhutaan etenevänä (aivo)sairautena, on vaarana, että toipumiseen tarvit­ta­va toim­i­ju­u­den tunne ei vahvis­tu. Diag­noosipuhe (”alko­holisti”) puolestaan tar­joaa piilopaikko­ja, jol­loin ei tarvitse ava­ta sitä, miten addik­tio ilme­nee per­soon­alle hänen ajatuk­sis­saan ja toimin­nas­saan. Mikäli addik­tios­ta puhutaan oma­lakise­na, itsenäis­es­ti omia polku­jaan kulke­vana elinikäisenä sairaut­e­na, on vaarana, että diag­noosi antaa asi­akkaalle kroonisen alko­holistin iden­ti­teetin sulkien pois muut vai­h­toe­htoiset tavat tutkia hänen elämän­ti­lan­net­taan. (Toivo­nen 2019; 2020, 22–25.)

Addik­tion kehol­lisen geneet­tisen alt­tiu­den ja neu­ro­bi­olo­gian poikkeamien lisäk­si addik­tio on aina myös sosi­aa­li­nen kon­struk­tio. Sil­lä, miten päi­hderi­ip­pu­vu­us määritel­lään, on merk­i­tys­tä niin yksilön kuin yhteiskun­nan kannal­ta. (Uusi­ta­lo 2021.) Käyt­täy­tymisen määrit­te­ly kroonisek­si sairaudek­si vaikut­taa itse käyt­täy­tymiseen, jol­loin vaarana voi olla itseään toteut­ta­va pro­fe­tia. Päi­hdead­dik­tio­ta tuote­taan aina kielessä. Kieli ilmaisee, miten henkilö addik­tion näkee ja miten hän siihen liit­tyvän toivon ja toim­i­ju­u­den kokee. (Toivo­nen 2019.)

Rauha­lan mukaan (1961; Back­man 2015, 83) psykoter­apia ei ole sairau­den hoita­mista vaan kär­sivän ihmisen tukemista elämän­tai­dos­sa. Rauha­lan näke­mys ter­api­as­ta ottaa huomioon autet­ta­van oman tavan käsit­teel­listää merk­i­tyk­selli­nen koke­muk­sen­sa omas­sa ain­utk­er­taises­sa tilanteessaan. Näke­mys eroaa biol­o­gisen psyki­a­tri­an ja lääketi­eteen diag­noosikeskeis­es­tä näkökul­mas­ta. Rauha­lan (2000) mukaan sub­jek­ti­ivisen epä­suo­tu­isan maail­manku­van kehit­tämi­nen suo­tu­isak­si on perus­lu­on­teeltaan kas­vatuk­sel­lista eli sub­jek­ti­ivisen maail­manku­van tasol­la tapah­tu­vaa toim­intaa. Rauha­lan medikalisaa­tiokri­ti­ikkiä seu­rat­en addik­tion ilmiötä ei voi­da käsit­tää ain­oas­taan fyy­sis­ten elin­ten kaltaise­na aivo­sairaut­e­na. Pikem­minkin se hah­mot­tuu moni­u­lot­teise­na elämän­ti­lanteen ongel­mana, joka kehkey­tyy aina kehon, tajun­nan ja situ­aa­tion yhteis­pelis­sä tuot­taen ain­u­laa­tuiselle per­soon­alle myös ”ain­ut­laa­tuisen” addik­tion. Puhe addik­tios­ta elämän­ti­lanteen ongel­mana, jos­ta on mah­dol­lista vapau­tua esimerkik­si ter­api­as­sa, antaa enem­män toivoa kut­suen aidom­min toim­i­ju­u­teen kuin addik­tion sanoit­ta­mi­nen kroonise­na ja relap­soivana aivosairautena.

Onko eet­tis­es­ti ja sosi­aalis­es­ti kestävää määritel­lä addik­tio eteneväk­si ja uusi­u­tu­vak­si kuole­maan johtavak­si aivo­sairaudek­si? Näyt­tää siltä, että eet­tistä toim­i­ju­ut­ta ei voi­da irrot­taa addik­tion ilmiöstä eikä etenkään addik­tios­ta toipumis­es­ta. Psykoter­api­as­sa voidaan vahvis­taa per­soo­nan uin­u­vaa toim­i­ju­u­den tun­net­ta. Ter­api­as­sa voidaan lisätä neu­roym­mär­rystä ja itseym­mär­rystä oman addik­tion mon­i­nai­sista taus­toista sekä vahvis­taa itse­myötä­tun­toista suh­tau­tu­mista addik­tioon. Edel­lä maini­tut ovat edel­ly­tyk­siä kestävälle valin­nalle ja päätök­selle (addik­tion pakono­maisu­u­den suh­teen) sekä omako­htaisen päätök­sen mukaiselle toiminnalle.

Kir­jal­lisu­us

Alko­ho­lion­gel­maisen hoito: Käypä hoito ‑suosi­tus (2018). Suo­ma­laisen Lääkäriseu­ran Duodec­imin ja Päi­hdelääketi­eteen yhdis­tyk­sen aset­ta­ma työryh­mä. Helsin­ki: Suo­ma­lainen Lääkäriseu­ra Duodecim.

Back­man, Jus­si (2015). Sit­u­a­tion­aa­li­nen säätöpi­iri: Rauha­lan filosofinen käden­jäl­ki. Teok­ses­sa Tökkäri, Vir­pi (toim.), Koke­muk­sen tutkimus V: Lau­ri Rauha­la 100 vuot­ta, 73–102. Rovanie­mi: Lapin yliopistokustannus.

Dodes, Lance M. (2003). Addic­tion and psy­cho­analy­sis. Cana­di­an Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 11(1), 123–134.

Heather, Nick; Best, David; Kawalek, Anna; Field, Matt; Lewis, Marc; Rot­gers, Fred­er­ick; Wiers, Reinout W. & Heim, Derek (2018). Chal­len­ing the brain dis­ease mod­el of addic­tion: Euro­pean launch of the addic­tion the­o­ry net­work. Addic­tion Research & The­o­ry, 26(4), 249–255.

Kan­ni­nen, Katri & Uusi­ta­lo-Aro­la, Liisa (2015). Lyhyt­ter­apeut­ti­nen työote. Jyväskylä: PS-kustannus.

Knox, Jean (2011). Self-agency in psy­chother­a­py. Attach­ment, auton­o­my and inti­ma­cy. New York: W.W. Nor­ton & Company.

Kotkavir­ta, Jus­si (2008). Psyko­ana­lyyt­ti­nen teo­ria ja hyvän elämän kysymyk­set. Teok­ses­sa Nie­mi, Pet­teri & Koti­ran­ta, Tui­ja (toim.), Sosi­aalialan nor­mati­ivi­nen perus­ta, 269–270. Helsin­ki: Gaudeamus.

Kuop­pasal­mi, Kim­mo; Heinälä, Pekka & Lön­nqvist, Jouko (2017). Päi­hde­häir­iöt. Teok­ses­sa Lön­nqvist, Jouko; Hen­riks­son, Markus; Mart­tunen, Mau­ri & Par­to­nen, Timo (toim.), Psyki­a­tria, 491–559. Helsin­ki: Duodecim.

Kuorikos­ki, Jaakko & Uusi­ta­lo, Susanne (2018). Re-social­iz­ing the vul­ner­a­ble brain: Build­ing an eth­i­cal­ly sus­tain­able brain dis­ease mod­el of addic­tion. Fron­tiers in Soci­ol­o­gy, (3)39.

Leiman, Mikael (2014). Psykoter­a­pi­oiden yhteinen perus­pros­es­si. Teok­ses­sa Ero­nen, San­na & Lahti-Nuut­ti­la, Paula (toim.), Mikä psykoter­api­as­sa aut­taa? Inte­grati­ivisen läh­estymis­ta­van perustei­ta, 71‒90. Helsin­ki: Edita.

Lesh­n­er, Alan I. (1997). Addic­tion is a brain dis­ease, and it mat­ters. Sci­ence, 278(5335), 45‒47.

Lewis, Marc (2017). Addic­tion and the brain: Devel­op­ment, not dis­ease. Neu­roethics, 10(1), 7‒18.

Mal­la, Ashok; Joober, Rid­ha & Gar­cia, Amparo (2015). Men­tal ill­ness is like any oth­er med­ical ill­ness: a crit­i­cal exam­i­na­tion of the state­ment and its impact on patient care and soci­ety.  Jour­nal of Psy­chi­a­tria & Neu­ro­science, 40(3), 47–50.

Niemelä, Jor­ma (1984). Holisti ja holisti­nen ihmiskäsi­tys. Alko­holipoli­ti­ik­ka, 49, 315–320.

Niinilu­o­to, Ilk­ka (1984). Tiede, filosofia ja maail­mankat­so­mus: filosofisia esseitä tiedos­ta ja sen arvos­ta. Helsin­ki: Otava.

O’Driscoll, Col­in (2014). Addic­tion: A guide to under­stand­ing its nature and essence. Haup­pauge, NY: Nova Sci­ence Publishers.

Pen­nonen, Mar­ja & Kos­ki-Jännes, Anja (2010). Päi­hdealan ammat­ti­lais­ten käsi­tyk­siä ainer­i­ip­pu­vuuk­sista. Janus, (18)3, 208–224.

Pickard, Han­na (2017). Respon­si­bil­i­ty with­out blame for addic­tion. Neu­roethics, 10, 169–180.  

Pöysä, Jyr­ki (2015). Lähilu­vun tieto. Näkökul­mia kir­joite­tun muis­teluk­er­ronnan tutkimuk­seen. Joen­suu: SKTS.

Raen­to, Pauli­ina & Tam­mi, Tuuk­ka (2013). Addik­tio – ris­tiri­itainen ja vaiku­tus­val­tainen ilmiö. Teok­ses­sa Tam­mi, Tuuk­ka & Raen­to, Pauli­ina (toim.), Addik­tioy­hteiskun­ta: riip­pu­vu­us aikamme ilmiönä, 7–27. Helsin­ki: Gaudeamus.

Rauha­la, Lau­ri (1961). Mitä psykoter­apia on ja kuka sitä tekee. Jyväskylä: Gummerus.

Rauha­la, Lau­ri (1974). Psyykki­nen häir­iö ja psykoter­apia filosofisen ana­lyysin val­os­sa. Helsin­ki: Weilin & Göös.

Rauha­la, Lau­ri (1976). Filosofinen ori­en­toi­tu­mi­nen psyko­so­mati­ikan ongel­maan. Helsin­ki: Helsin­gin yliopisto.

Rauha­la, Lau­ri (1978/2005). Ihmis­tutkimuk­ses­ta eksis­ten­ti­aalisen fenom­e­nolo­gian val­os­sa. Teok­ses­sa Hermeneut­tisen tieteen­filosofi­an ana­lyy­se­jä ja sovel­luk­sia, 92–123. Helsin­ki: Yliopistopaino.

Rauha­la, Lau­ri (1983/2017). Ihmiskäsi­tys ihmistyössä. Helsin­ki: Gaudeamus.

Rauha­la, Lau­ri (1995/2017). Tajun­nan itsepuo­lus­tus. Helsin­ki: Yliopistopaino.

Rauha­la, Lau­ri (1997). Tajun­nan tutkimus sen oman struk­tu­urin ehdoil­la. niin & näin, 4(1), 64–68.

Rauha­la, Lau­ri (2000). Medikalisaa­tio ja psyykkiset häir­iöt. Tieteessä tapah­tuu, (18)3, 1–4.

Rauha­la, Lau­ri (2005). Ihmi­nen kult­tuuris­sa — kult­tuuri ihmisessä. Helsin­ki: Yliopistopaino.

Rauha­la, Lau­ri (2007). Ihmis­ta­jun­ta tutk­i­jana ja tutkit­ta­vana. Tieteessä tapah­tuu, 25(8), 21‒26.

Ruus­ka, Antti & Sulkunen, Pekka (2013). Addik­tio­sairaus ja moraali. Lääketi­eteel­lisen alko­ho­li­a­jat­telun kehi­tys. Teok­ses­sa Tam­mi, Tuuk­ka & Raen­to, Pauli­ina (toim.), Addik­tioy­hteiskun­ta. Riip­pu­vu­us aikamme ilmiönä, 28–50. Helsin­ki: Gaudeamus.

Sar­lin, Tom­mi (2021). ”Mä en yhtään tiedä, mitä mun kan­nat­tais tehä”. Merk­i­tyk­sen muu­tok­set väki­val­lan kok­i­jan toim­i­ju­udessa – siir­tymiä objek­ti­po­si­tios­ta sub­jek­ti­po­si­tioon. Psykoter­apia, 40(3), 195–212.

Taipale, Joona (2017). Vaki­in­tunut väli­aikaisratkaisu: addik­tio, itsesääte­ly ja tois­t­a­mi­nen. Psykoter­apia, 36(3), 169–181.

Toivo­nen, Hei­di (2019). Con­struc­tions of agency and nona­gency in psy­chother­a­py. The 10 Dis­cur­sive Tools mod­el. Väitöskir­ja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Toivo­nen, Hei­di; Wahlström, Jarl & Kur­ri, Kat­ja (2019). Con­struct­ing nona­gency at the begin­ning of psy­chother­a­py: The 10DT mod­el. Jour­nal of Con­struc­tivist Psy­chol­o­gy, 32(2) 160‒180.

Tuo­himet­sä, Mart­ti (2023). Aiv­ot ja mieli. Pääkir­joi­tus. Psykoter­apia, 42(1), 1‒2.

Uusi­ta­lo, Susanne (2016). Addik­tio toimin­nas­sa. Aja­tus, 73, 317–322.

Uusi­ta­lo, Susanne (2021). Eet­tisiä näkökul­mia päi­hderi­ip­pu­vu­ud­es­ta toipumisen tutkimuk­seen ja sen vaiku­tuk­si­in. niin & näin, 28(2), 105‒115.

Wahlström, Jarl & Seilo­nen, Min­na-Leena (2016). Dis­play­ing agency at the out­set of psy­chother­a­py. Euro­pean Jour­nal of Psy­chother­a­py & Coun­selling, 18(4), 333‒348.

Wiens, Thomas & Walk­er, Lawrence (2014), The chron­ic dis­ease con­cept of addic­tion: Help­ful or harm­ful? Addic­tion Research & The­o­ry, 23(4), 309‒321.

Volkow, Nora D. & Koob, George (2015). Brain dis­ease mod­el of addic­tion: why is it so con­tro­ver­sial? The Lancet Psy­chi­a­try, 2(8), 677‒679.