Valitse vuosi:
2024 2023 2022 2021 2020 2019 2018 2017 2016 2015 2014 2013 2012 2010 2009 2008 2007 2006 2005 2004 2003 2002 2001 2000 1999 1998 1997 1996 1995 1994 1993 1992 1991 1990 1989 1988 1987 1986 1985 1984 1983 1982


Avaa näköisversio

Anna Collander: Voileipiä ja mehua

Kuva: Esko Jäm­sä

Muinaisen kreikkalaisen tarun mukaan The­seuk­sen laivaa kor­jat­ti­in ja osia vai­hdet­ti­in vuo­sisato­jen aikana niin, ettei lop­ul­ta ollut mitään jäl­jel­lä alku­peräis­es­tä. Tästä on kehitel­ty filosofinen kysymys siitä, oliko se edelleen sama lai­va, ja jos ei, niin mis­sä vai­heessa The­seuk­sen laivan ole­mas­sao­lo lakkaisi.

Tiedät­tekö mitä? Sil­lä ei ole väliä. Jos osia ei vai­hde­ta eikä alus­ta muoka­ta, se uppoaa pikkuhil­jaa. Eikä meren poh­jal­la enää lohdu­ta tieto siitä, että alku­peräisyys on säi­lytet­ty.

Parhaim­mil­laan myös psyko­ana­lyyt­tiset yhdis­tyk­set uusi­u­tu­vat ja muut­ta­vat muo­toaan. Uudet ihmiset voivat tuo­da raikkai­ta tuu­lia, käyt­tävät van­han laivan osia ja edel­lis­ten raken­nusmestarei­den viisaut­ta mut­ta kehit­tävät myös aluk­ses­ta oman ja eri­laisen.

Sukupol­ven­vai­h­dos oli luon­te­va teema ensim­mäiselle tek­stille, jota uute­na Psykoter­apia-lehden kolum­nisti­na kir­joi­tan. Kir­joi­tan, kos­ka joku muu on jät­tänyt tehtävän taak­seen ja saan ilon­sekaises­sa surus­sa yrit­tää täyt­tää hänen saap­paitaan.

Aloita­mme psyko­ana­lyyt­tisi­na matru­u­seina ja vähitellen siitä roolista valmis­tumme, itsenäistymme, kehitämme omaa ajat­telu­amme ja etsimme itsellemme sopivia tehtäviä sopivis­sa yhdis­tyk­sis­sä. Pikkuhil­jaa autamme uusia opiske­li­joi­ta poluil­laan ja jos­sain kohtaa jätämme vas­tu­ute­htävät taak­semme seu­raav­ille sukupolville. Asia puhutut­taa monis­sa yhteisöis­sä, jois­sa uud­es­ta nuores­ta ver­estä on pulaa. Voisiko tämä pula-aika kuitenkin aut­taa meitä tarkastele­maan sukupol­ven­vai­h­dos­ta luo­van kri­it­tis­es­ti ja kiin­nos­tuneesti?

Ainakin siihen liit­tyy suru­työtä. Nuorem­man pol­ven tehtävä voi muis­tut­taa tei­ni-iän irtaan­tu­mista van­hem­mis­taan. Joudumme hyvästelemään omat ana­lyytikkomme, työno­h­jaa­jamme ja muut gurut sisäis­inä, val­tavina ja ihail­tavina objek­teina ja kat­so­maan tarkem­min niitä aika taval­lisia ihmisiä, jot­ka ihan­neku­viemme takana löy­tyivät. Joudumme totea­maan, ettei lai­va liiku kovin pitkälle, ellemme hei­dän kanssansa ‒ ja välil­lä hei­dän sijas­taan ‒ tar­tu ruori­in ja meriko­rt­ti­in.

Kun on mei­dän vuoromme siir­tyä sivu­un, luop­umistyö voi liit­tyä vaikut­tavien työurien taakse jät­tämiseen, oman merk­i­tyk­sen muut­tumiseen ja uuteen elämän­vai­heeseen. Pitkän päivän päät­teek­si voimme kai­hoisas­ti vetäy­tyä ja kat­soa vielä ker­ran taak­semme vain huo­matak­semme, ettei meistä jäänyt kovin näkyvää aukkoa. Keskustelu polveilee rikkaana ja inspiroivana, vaik­ka me olemme sen jät­täneet. Helpo­tushan se on, mut­ta haikean tun­tu­inen sel­l­ainen. Liit­tyykö taipumuk­semme keskit­tyä van­hoi­hin tek­stei­hin ja autor­ei­hin osit­tain siihen, että tästä erikois­es­ta amma­tis­tamme on niin vaikeaa päästää irti? Että tun­tuu lohdullisem­mal­ta kat­soa taak­sepäin kuin eteen­päin?

Ymmär­ret­tävästi nuoret voivat herät­tää myös kateut­ta. Heil­lä on uraa ja mah­dol­lisuuk­sia edessä, he suh­tau­tu­vat ken­ties psyko­ana­lyyt­tisyy­teen ren­nom­min, osaa­vat halu­ta ja vaa­tia. On haaste sulatel­la niitä kaikkia tun­tei­ta, jot­ka liit­tyvät omaan pois­lähtemiseen. Pidät­tyväisyy­den nimis­sä van­hem­mat saat­ta­vat sil­loin hien­o­varais­es­ti olla rohkaise­mat­ta uusia tek­i­jöitä. Jos omia tun­nelmia saa työstet­tyä, tulos voi kuitenkin olla rikkaampi per­in­tö, jos­ta mon­et pol­vet saa­vat jatkos­sa naut­tia.

Kaikil­la sukupolvil­la on tärkeä tehtävä purkaa niitä mon­i­naisia ide­al­isaa­tioi­ta, val­ta- ja tun­nesuhtei­ta, joi­ta psyko­ana­lyyt­ti­sis­sa jär­jestöis­sä ihan ymmär­ret­tävästi elää. Tiivi­it hoito- ja työno­h­jaus­suh­teet saman katon alla tuo­vat vahvo­ja nar­sis­tisia painei­ta kaikille osal­lisille. Esimerkik­si Glen Gab­bard (1999) kir­joit­taa empaat­tisen tarkkasilmäis­es­ti siitä riskistä, että juuri ide­al­isaa­tiot jäävät koulu­tushoidois­sa ja hoito­jen jäl­keen elämään. Näi­den jään­teet luo­vat jäl­keen­päin meille vaikeuk­sia tai han­kaloit­ta­vat viimeistään seu­raa­van sukupol­ven elämää. Reali­teet­tien verikoiria ei kovin pitkään voi pae­ta.

Myös nuoret kade­hti­vat van­hempia, hei­dän tietämys­tään ja vankkaa ase­maansa. Nuorten haas­teena saat­taa olla uskaltaa ajatel­la, että on jotain tar­jot­tavaa. Jot­ta meistä tulisi yhteisömme akti­ivisia jäseniä, joudumme selvit­tämään omia nar­sis­tisia haasteita­mme. Niin kauan kuin en puhu, kir­joi­ta tai kan­na vas­tu­u­ta, voin ylläpitää fik­sumpaa ja fil­maat­tisem­paa kuvaa itses­täni. Kun avaan suu­ni, kaikille (ja itsel­leni!), selviää, ettei sieltä tul­lut mitään niin kovin ihmeel­listä. Yhteiseen pöytään tarvit­semme kuitenkin juuri sitä jokaisen tuo­maa arkiruokaa enem­män kuin jotain huikeaa taivaal­ta putoavaa. Parhaim­mil­laan voimme valmis­taa eväitä yhdessä ihme­tellen ja uusia polku­ja etsien. Siihen tarvi­taan kaikkien sukupolvien yhteistä uneksin­taa ja konkreet­tista tekemistä.

– Hei, sanoi Nip­su. – Minä olen löytänyt aivan oman tien. Se näyt­tää vaar­al­liselta.

– Kuin­ka vaar­al­liselta? kysyi Muumipeikko.

– Sanois­in melkein että kauhean vaar­al­liselta, vas­tasi pikku otus Nip­su totise­na.

– Sil­loin mei­dän pitää ottaa voileip­iä mukaan, sanoi Muumipeikko. – Ja mehua.

Kir­jal­lisu­ut­ta

Gab­bard, Glen (1999). Bound­ary vio­la­tions and the psy­cho­an­a­lyt­ic train­ing sys­tem. Jour­nal of Applied Psy­cho­an­a­lyt­ic Stud­ies, 1, 207‒221.

Jans­son, Tove (2018). Muumipeikko ja pyrstötähti. Suom. Laila Järvi­nen. Helsin­ki: WSOY.

Kern­berg, Otto (1996). Thir­ty ways to destroy the cre­ativ­i­ty of psy­cho­an­a­lyt­ic can­di­dates. Inter­na­tion­al Jour­nal of Psy­cho­analy­sis, 77, 1031‒1040.