Muinaisen kreikkalaisen tarun mukaan Theseuksen laivaa korjattiin ja osia vaihdettiin vuosisatojen aikana niin, ettei lopulta ollut mitään jäljellä alkuperäisestä. Tästä on kehitelty filosofinen kysymys siitä, oliko se edelleen sama laiva, ja jos ei, niin missä vaiheessa Theseuksen laivan olemassaolo lakkaisi.
Tiedättekö mitä? Sillä ei ole väliä. Jos osia ei vaihdeta eikä alusta muokata, se uppoaa pikkuhiljaa. Eikä meren pohjalla enää lohduta tieto siitä, että alkuperäisyys on säilytetty.
Parhaimmillaan myös psykoanalyyttiset yhdistykset uusiutuvat ja muuttavat muotoaan. Uudet ihmiset voivat tuoda raikkaita tuulia, käyttävät vanhan laivan osia ja edellisten rakennusmestareiden viisautta mutta kehittävät myös aluksesta oman ja erilaisen.
Sukupolvenvaihdos oli luonteva teema ensimmäiselle tekstille, jota uutena Psykoterapia-lehden kolumnistina kirjoitan. Kirjoitan, koska joku muu on jättänyt tehtävän taakseen ja saan ilonsekaisessa surussa yrittää täyttää hänen saappaitaan.
Aloitamme psykoanalyyttisina matruuseina ja vähitellen siitä roolista valmistumme, itsenäistymme, kehitämme omaa ajatteluamme ja etsimme itsellemme sopivia tehtäviä sopivissa yhdistyksissä. Pikkuhiljaa autamme uusia opiskelijoita poluillaan ja jossain kohtaa jätämme vastuutehtävät taaksemme seuraaville sukupolville. Asia puhututtaa monissa yhteisöissä, joissa uudesta nuoresta verestä on pulaa. Voisiko tämä pula-aika kuitenkin auttaa meitä tarkastelemaan sukupolvenvaihdosta luovan kriittisesti ja kiinnostuneesti?
Ainakin siihen liittyy surutyötä. Nuoremman polven tehtävä voi muistuttaa teini-iän irtaantumista vanhemmistaan. Joudumme hyvästelemään omat analyytikkomme, työnohjaajamme ja muut gurut sisäisinä, valtavina ja ihailtavina objekteina ja katsomaan tarkemmin niitä aika tavallisia ihmisiä, jotka ihannekuviemme takana löytyivät. Joudumme toteamaan, ettei laiva liiku kovin pitkälle, ellemme heidän kanssansa ‒ ja välillä heidän sijastaan ‒ tartu ruoriin ja merikorttiin.
Kun on meidän vuoromme siirtyä sivuun, luopumistyö voi liittyä vaikuttavien työurien taakse jättämiseen, oman merkityksen muuttumiseen ja uuteen elämänvaiheeseen. Pitkän päivän päätteeksi voimme kaihoisasti vetäytyä ja katsoa vielä kerran taaksemme vain huomataksemme, ettei meistä jäänyt kovin näkyvää aukkoa. Keskustelu polveilee rikkaana ja inspiroivana, vaikka me olemme sen jättäneet. Helpotushan se on, mutta haikean tuntuinen sellainen. Liittyykö taipumuksemme keskittyä vanhoihin teksteihin ja autoreihin osittain siihen, että tästä erikoisesta ammatistamme on niin vaikeaa päästää irti? Että tuntuu lohdullisemmalta katsoa taaksepäin kuin eteenpäin?
Ymmärrettävästi nuoret voivat herättää myös kateutta. Heillä on uraa ja mahdollisuuksia edessä, he suhtautuvat kenties psykoanalyyttisyyteen rennommin, osaavat haluta ja vaatia. On haaste sulatella niitä kaikkia tunteita, jotka liittyvät omaan poislähtemiseen. Pidättyväisyyden nimissä vanhemmat saattavat silloin hienovaraisesti olla rohkaisematta uusia tekijöitä. Jos omia tunnelmia saa työstettyä, tulos voi kuitenkin olla rikkaampi perintö, josta monet polvet saavat jatkossa nauttia.
Kaikilla sukupolvilla on tärkeä tehtävä purkaa niitä moninaisia idealisaatioita, valta- ja tunnesuhteita, joita psykoanalyyttisissa järjestöissä ihan ymmärrettävästi elää. Tiiviit hoito- ja työnohjaussuhteet saman katon alla tuovat vahvoja narsistisia paineita kaikille osallisille. Esimerkiksi Glen Gabbard (1999) kirjoittaa empaattisen tarkkasilmäisesti siitä riskistä, että juuri idealisaatiot jäävät koulutushoidoissa ja hoitojen jälkeen elämään. Näiden jäänteet luovat jälkeenpäin meille vaikeuksia tai hankaloittavat viimeistään seuraavan sukupolven elämää. Realiteettien verikoiria ei kovin pitkään voi paeta.
Myös nuoret kadehtivat vanhempia, heidän tietämystään ja vankkaa asemaansa. Nuorten haasteena saattaa olla uskaltaa ajatella, että on jotain tarjottavaa. Jotta meistä tulisi yhteisömme aktiivisia jäseniä, joudumme selvittämään omia narsistisia haasteitamme. Niin kauan kuin en puhu, kirjoita tai kanna vastuuta, voin ylläpitää fiksumpaa ja filmaattisempaa kuvaa itsestäni. Kun avaan suuni, kaikille (ja itselleni!), selviää, ettei sieltä tullut mitään niin kovin ihmeellistä. Yhteiseen pöytään tarvitsemme kuitenkin juuri sitä jokaisen tuomaa arkiruokaa enemmän kuin jotain huikeaa taivaalta putoavaa. Parhaimmillaan voimme valmistaa eväitä yhdessä ihmetellen ja uusia polkuja etsien. Siihen tarvitaan kaikkien sukupolvien yhteistä uneksintaa ja konkreettista tekemistä.
– Hei, sanoi Nipsu. – Minä olen löytänyt aivan oman tien. Se näyttää vaaralliselta.
– Kuinka vaaralliselta? kysyi Muumipeikko.
– Sanoisin melkein että kauhean vaaralliselta, vastasi pikku otus Nipsu totisena.
– Silloin meidän pitää ottaa voileipiä mukaan, sanoi Muumipeikko. – Ja mehua.
Kirjallisuutta
Gabbard, Glen (1999). Boundary violations and the psychoanalytic training system. Journal of Applied Psychoanalytic Studies, 1, 207‒221.
Jansson, Tove (2018). Muumipeikko ja pyrstötähti. Suom. Laila Järvinen. Helsinki: WSOY.
Kernberg, Otto (1996). Thirty ways to destroy the creativity of psychoanalytic candidates. International Journal of Psychoanalysis, 77, 1031‒1040.