Sami Kivikkokangas & Mikael Leiman: Mitä oppia kollegalta?

Pää­kir­joi­tus

Psy­ko­te­ra­pia-leh­den toi­mi­tus­neu­vos­to esit­ti toi­vo­muk­sen tämän KAT-tee­ma­nu­me­ron pää­kir­joi­tuk­sel­le: mitä psy­ko­dy­naa­mis­ten psy­ko­te­ra­peut­tien pitäi­si oppia KAT-kol­le­goil­ta, ja kään­täen, mitä KAT-tera­peut­tien tuli­si oppia dynaa­mi­sil­ta kol­le­goil­taan? Tämä toi­ve eri suur­ryh­mäi­den­ti­teet­tien tör­mäyt­tä­mi­ses­tä toi mie­leen tari­noi­ta KAT:n alkua­joil­ta, jol­loin ei ollut KAT:ia suun­tauk­se­na kuten sen nyky­ään tun­nem­me.

1970-luvul­la Ant­ho­ny Ryle kehit­ti inte­gra­tii­vi­sen lyhytp­sy­ko­te­ra­pian, jol­le tun­nuso­mais­ta oli asiak­kaan itse­ha­vain­noin­tia aut­ta­vien työ­vä­li­nei­den jous­ta­va käyt­tö hänen lähi­ke­hi­tyk­sen vyö­hyk­keel­lään. Asiak­kai­den ongel­mien hah­mot­ta­mi­nen nojau­tui psy­koa­na­lyy­sin brit­ti­läi­seen objek­ti­suh­de­teo­ri­aan. 1980-luvul­la Ryle alkoi sovel­taa kog­ni­tii­vis­ta luku­ta­paa psy­koa­na­lyy­siin. 1990-luvul­la syn­ty­neen brän­däys­pai­neen alla inte­gra­tii­vi­sel­le käy­tän­nöl­le oli kek­sit­tä­vä nimi. Näin syn­tyi kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­nen psy­ko­te­ra­pia käy­tän­tö­nä, joka Bri­tan­nian thatc­he­ri­lai­ses­sa toi­min­taym­pä­ris­tös­sä syn­nyt­ti jän­nit­teen niin psy­koa­na­lyy­tik­ko­jen kuin kog­ni­tii­vis­ten tera­peut­tien suun­nas­sa. Dia­lo­gi lop­pui.

Mitä voi­sim­me siis oppia toi­sil­tam­me ‒ eli miten puhua äänel­lä, jon­ka toi­nen voi kuul­la? Kat­so­taan muu­ta­mia esi­merk­ke­jä.

Vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man käsi­te KAT:ssa kuvaa sitä, miten ase­moi­dum­me aina suh­tees­sa toi­seen ja ase­tam­me toi­sen täs­tä näkö­kul­mas­ta vas­ta­po­si­tioon. En ole vain kriit­ti­nen itsel­le tai toi­sel­le, vaan otan kriit­ti­sen posi­tion ja ase­tan toi­sen kritisoituun/vähäteltyyn posi­tioon. KAT-tera­peut­ti pyr­kii jäsen­tä­mään yhteis­toi­min­nas­sa poti­laan ongel­mal­lis­ten koke­mus­ten kan­nal­ta kes­kei­siä vas­ta­vuo­roi­sia ase­tel­mia sekä näis­tä kum­pua­via suo­jaa­via toi­min­ta­ta­po­ja. Jot­ta en jou­du sie­tä­mät­tö­mään kri­ti­soi­tuun tai vähä­tel­tyyn posi­tioon, saa­tan suo­jau­tua kään­tä­mäl­lä ase­tel­man päin­vas­tai­sek­si, esi­mer­kik­si pyr­ki­mäl­lä suo­riu­tu­maan täy­del­li­ses­ti, jol­loin ei syn­ny kri­ti­soi­ta­vaa, tai vaih­ta­mal­la ase­tel­maa johon­kin aivan muu­hun (kuten häm­men­tää ‒ avu­ton).

Näyt­täy­ty­vien ase­tel­mien ja toi­min­ta­ta­po­jen kuvaa­mi­sen avul­la KAT-tera­peut­ti pyr­kii, lähi­ke­hi­tyk­sen vyö­hyk­keel­lä pysy­tel­len, aut­ta­maan asiak­kaan itse­ha­vain­noin­tia. Kehit­ty­vän itse­ha­vain­noin­nin avul­la tera­peut­ti aut­taa asia­kas­ta tavoit­ta­maan sekä toi­mi­juu­ten­sa estei­tä että uuden­lai­sia toi­min­nan mah­dol­li­suuk­sia. Tera­pian yhteis­toi­min­nal­li­sen luon­teen koros­ta­mi­ses­ta huo­li­mat­ta KAT-tera­peut­ti voi käyt­tää val­taa mää­ri­tet­täes­sä ”mis­tä on kyse”. Tämä voi joh­taa tun­nis­ta­mat­to­ma­na kat­kok­seen suh­tees­sa, jos­sa asia­kas myön­tyy tera­peu­tin kuvauk­seen oival­ta­mat­ta sitä omal­la taval­laan. Usein kuu­lee aja­tuk­sen: ”Dynaa­mi­set tul­kit­se­vat, katit kuvaa­vat vain mitä näke­vät.” Käy­tän­nös­sä raja ei tai­da olla näin sel­keä. KAT:n pyr­ki­mys var­hai­seen jaka­mi­seen voi ylit­täes­sään asiak­kaan lähi­ke­hi­tyk­sen vyö­hyk­keen näyt­täy­tyä ”ennen­ai­kai­se­na tul­kin­ta­na”. Asiak­kaan auto­no­mian suo­je­le­mi­nen on tär­ke­ää molem­mis­sa perin­teis­sä, ja val­ta-ase­tel­mien näke­mi­nen vain toi­ses­sa ei tai­da aut­taa hah­mot­ta­maan parem­min eri­lai­sia kari­koi­ta, joi­ta väis­tä­mät­tä asym­met­ri­seen suh­tee­seen kie­tou­tuu.

Vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man käsi­te tuo KAT-tera­peu­til­le jäsen­nys­ke­hi­kon, jon­ka avul­la hän voi formuloida/mäpätä asiak­kaan tois­tu­via vuo­ro­vai­ku­tus­a­se­tel­mia ja toi­min­ta­ta­po­ja sekä hah­mot­taa näis­tä ulos­pää­sy­jä. Jäsen­nys­kä­si­te kiin­nit­tää huo­mio­ta johon­kin ja jät­tää jotain huo­miot­ta. Vaik­ka vas­ta­vuo­roi­sen ase­tel­man käsi­te aut­taa fokusoi­maan ja koh­den­ta­maan muu­tos­työs­ken­te­lyä, se voi lii­an jäy­käs­ti sovel­let­tu­na muo­tou­tua mekaa­ni­sek­si kuvauk­sek­si. Täs­tä KAT-tera­peu­teil­la on koke­mus­ta 1990-luvul­ta, jol­loin ylei­sim­mät posi­tio­ku­vauk­set lis­tat­tiin lomak­keel­le (ja kadot­taes­saan koh­teel­li­suu­den menet­ti­vät juu­ri sen yksi­löl­li­syy­den, jota ne pyr­ki­vät tavoit­ta­maan). Psy­ko­dy­naa­mis­ten kol­le­goi­dem­me tapa kuun­nel­la trans­fe­rens­sia, suh­det­ta toi­seen monia­lai­sem­min, vapaus olla ymmär­tä­mät­tä ”mis­tä on kyse” heti ja otta­mat­ta tätä heti yhteis­ha­vain­noin­nin koh­teek­si on jotain, mis­tä KAT-tera­peut­tien voi­si olla hyvä ottaa oppia. Lii­an nopea jäsen­tä­mi­nen voi työn­tää pois jotain sel­lais­ta yhdes­sä koke­mi­sen tiel­tä, mikä oli­si kui­ten­kin yhdes­sä elet­tä­vä enem­män kuin jotain, mikä pitäi­si tie­tää. Jos ylei­sin vas­ta­tun­ne on ”not knowing yet expe­riencing one” (Bol­las), dynaa­mi­ses­sa puheek­si otos­sa on enem­män ”aikaa tuh­lat­ta­vak­si”, kun taas KAT:ssa usein lyhyem­pien hoi­to­jen pai­ne ajaa jos­kus ”ymmär­tä­mään mis­tä kyse” ennen kuin tätä on ”koet­tu ja yhdes­sä elet­ty riit­tä­väs­ti”. Impli­siit­ti­sen suh­tees­sa olon muu­tos on molem­pien psy­ko­te­ra­pia­suun­taus­ten fokuk­ses­sa, mut­ta tiet tähän (aina­kin teo­rias­sa) hie­man eri­lai­set.

Ja kään­täen, psy­ko­dy­naa­mis­ten myö­täe­lä­vä ja ute­lias ymmär­tä­vä ote voi jos­kus jät­tää aktii­vi­sen muu­tos­työs­ken­te­lyn lii­an pal­jon asiak­kaan varaan, eikä kon­kreet­ti­sia muu­tos­koh­tei­ta ja uusia mah­dol­li­suuk­sia näi­hin jäsen­ne­tä yhdes­sä ja tue­ta pro­ses­sin eri vai­heis­sa. KAT:ssa tois­tu­vien toi­min­ta­ta­po­jen eli noi­dan­ke­hien piir­tä­mi­nen ja yhdes­sä hah­mot­ta­mi­nen luo sel­keän kar­tan muu­tos­työl­le. Exit­tien hah­mot­ta­mi­nen yhdes­sä tois­tu­vil­le toi­min­ta­ta­voil­le sekä uusien toi­min­ta­mah­dol­li­suuk­sien tuke­mi­nen eri tavoin muu­tok­sen eri vai­heis­sa on jotain, mis­tä dynaa­mis­ten kol­le­goi­den oli­si hyvä oppia.

Eri­lais­ten suur­ryh­mien logiik­kaan usein kuu­luu se, että on pidet­tä­vä yllä rajaa toi­seen suur­ryh­mään: paha sijoi­te­taan toi­seen, hyvä omaan ‒ toi­nen näh­dään yksin­ker­tai­sem­pa­na kuin se on, oma moniu­lot­tei­sem­pa­na kuin se ehkä onkaan. Tun­tu­ma tähän kas­vaa, kun on itse osal­li­nen useas­ta tera­pia­pe­rin­tees­tä: kun joku sanoo jotain omas­ta suur­ryh­mäs­tä­ni (”ne dynaa­mi­set on aina” tai ”katit on aina”), se menee lui­hin ja yti­miin. Eri­lai­set kuvauk­set jää­vät hel­pos­ti olkiuk­ko­ta­sol­le: vaik­ka KAT-pii­reis­sä elää jos­kus aja­tus pas­sii­vi­ses­ta dynaa­mi­kos­ta ja aktii­vi­ses­ta KAT-tera­peu­tis­ta, nämä näyt­tä­vät pal­ve­le­van enem­män erot­te­lua suh­tees­sa toi­seen ryh­mään kuin kuvauk­seen todel­li­suu­des­ta. Se, mitä sekä KAT-tera­peut­tien että dynaa­mik­ko­jen tuli­si oppia toi­sil­taan, voi­si olla vuo­ro­pu­he­lu: kes­kus­te­lu herät­tää hel­pos­ti tar­peen tur­vau­tua oman suur­ryh­män kes­kei­siin käsit­tei­siin, ajat­te­li­joi­hin ja tulo­kul­miin ‒ tämä tuo tur­vaa mut­ta sul­kee eikä avaa kes­kus­te­lua.

Psy­ko­te­ra­peut­tien kes­ki­näi­sen iden­ti­teet­ti­po­li­tii­kan sijas­ta voi­si­kin olla hyö­dyl­li­sem­pää kat­soa yhdes­sä klii­nis­tä työ­täm­me, sil­lä tämä on jotain, mikä mei­tä yhdis­tää. Klii­ni­sen käyt­tö­teo­rian aja­tus pai­not­taa sitä, että emme aina toi­mi oikeas­ti siten kuin sanom­me toi­mi­vam­me ‒ ja täs­sä koh­taa ”mitä voi oppia” kai voi­si alkaa eri­lai­ses­ta koh­das­ta käsin. Tämän lisäk­si eri­lais­ten kat­kos­ten yhtey­des­sä voi Jes­sica Ben­ja­mi­nia ja Vamık Vol­ka­nia mukail­len olla hyö­dyl­lis­tä tun­nis­taa ja tun­nus­taa omaa väri­ään KAT-tera­peut­ti­na ja dynaa­mi­se­na: miten omis­ta suur­ryh­mäi­den­ti­tee­teis­tä käsin olem­me toi­mi­neet ja toi­mim­me suh­tees­sa toi­seen ja miten tätä reflek­toi­mal­la voi itse­näis­tyä myös omas­ta suur­ryh­mäs­tään? Tätä kaut­ta mah­dol­lis­tuu myös Vamık Vol­ka­nin (psy­koa­na­lyy­ti­kon, joka on sovel­ta­nut suur­ryh­mä­ajat­te­lua rau­han­neu­vot­te­lu­työ­hön maa­il­man­laa­jui­ses­ti) totea­mus, jos­sa eri­lai­suus ei kään­ny tuhoa­vak­si vaan uut­ta dia­lo­gia mah­dol­lis­ta­vak­si: ”Go out the­re and enjoy your lar­ge group iden­ti­ties!”

Tänä päi­vä­nä KAT on moni­ää­ni­nen inte­gra­tii­vi­nen psy­ko­te­ra­pia­suun­taus, jos­sa on tilaa monen­lai­sel­le ajat­te­lul­le ja jous­ta­vil­le työs­ken­te­ly­ta­voil­le. Ilman tätä KAT ei oikeas­taan oli­si­kaan KAT, sil­lä tämä on ollut KAT:lle tun­nuso­mais­ta alus­ta läh­tien. Tämä Psy­ko­te­ra­pia-leh­den KAT-tee­ma­nu­me­ro on pie­ni poik­ki­leik­kaus sii­hen, mitä KAT:n pii­ris­sä on täl­lä het­kel­lä meneil­lään. Ensin Mikael Lei­man esit­te­lee semioot­ti­sen objek­ti­suh­de­teo­rian KAT:n teo­ria­na. Toi­sek­si Édua Holm­ström kuvaa teo­rian ja lyhyen tapauk­sen avul­la, mitä KAT:n tuli­si oppia rela­tio­naa­li­sel­ta psy­koa­na­lyy­sil­tä. Kol­man­nek­si klii­ni­ses­sä tapaus­ku­vauk­ses­sa Ilo­na Hal­me kuvaa, miten muu­tok­sen kan­nal­ta kes­kei­set ris­ki­po­si­tiot tun­tu­vat tera­peu­tin vas­ta­tun­teis­sa sekä miten nämä vai­kut­ta­vat tera­peu­tin teke­miin klii­ni­siin valin­toi­hin. Nel­jän­nek­si Iida Vuol­lo kuvaa ta­pauskuvauksessa nuo­ren itse­näis­ty­mis­pro­ses­sia lyhyen KAT-tera­pian aika­na. Vii­den­nek­si Sami Kivikkokan­gas ja Hen­rik Enc­kell näyt­tä­vät teo­rian ja tapauk­sen avul­la, miten dia­lo­gis­ta sekvens­sia­na­lyy­siä (DSA) voi käyt­tää niin KAT-tera­peu­tin kuin dynaa­mi­sen tera­peu­tin työ­vä­li­nee­nä.

Antoi­sia luku­het­kiä KAT-tee­ma­nu­me­ron paris­sa toi­vot­ta­vat,

Sami Kivik­ko­kan­gas                   ja                     Mikael Lei­man

KAT-tee­ma­nu­me­ron

vie­rai­le­va pää­toi­mit­ta­ja