Sami Kivikkokangas & Mikael Leiman: Mitä oppia kollegalta?

Pääkir­joi­tus

Psykoter­apia-lehden toim­i­tus­neu­vos­to esit­ti toivo­muk­sen tämän KAT-tee­manu­meron pääkir­joituk­selle: mitä psyko­dy­naamis­ten psykoter­apeut­tien pitäisi oppia KAT-kol­le­goil­ta, ja kään­täen, mitä KAT-ter­apeut­tien tulisi oppia dynaamisil­ta kol­le­goil­taan? Tämä toive eri suur­ryh­mäi­den­ti­teet­tien tör­mäyt­tämis­es­tä toi mieleen tari­noi­ta KAT:n alkua­joil­ta, jol­loin ei ollut KAT:ia suun­tauk­se­na kuten sen nykyään tunnemme.

1970-luvul­la Antho­ny Ryle kehit­ti inte­grati­ivisen lyhytp­sykoter­api­an, jolle tun­nu­so­maista oli asi­akkaan itse­havain­noin­tia aut­tavien työvä­linei­den jous­ta­va käyt­tö hänen lähike­hi­tyk­sen vyöhyk­keel­lään. Asi­akkaiden ongelmien hah­mot­ta­mi­nen nojau­tui psyko­ana­lyysin brit­tiläiseen objek­tisuhde­teo­ri­aan. 1980-luvul­la Ryle alkoi soveltaa kog­ni­ti­ivista luku­ta­paa psyko­ana­lyysi­in. 1990-luvul­la syn­tyneen brändäy­s­paineen alla inte­grati­iviselle käytän­nölle oli kek­sit­tävä nimi. Näin syn­tyi kog­ni­ti­ivis-ana­lyyt­ti­nen psykoter­apia käytän­tönä, joka Bri­tann­ian thatch­er­i­laises­sa toim­intaym­päristössä syn­nyt­ti jän­nit­teen niin psyko­ana­lyytikko­jen kuin kog­ni­ti­ivis­ten ter­apeut­tien suun­nas­sa. Dialo­gi loppui.

Mitä voisimme siis oppia toisil­tamme ‒ eli miten puhua äänel­lä, jon­ka toinen voi kuul­la? Kat­so­taan muu­tamia esimerkkejä.

Vas­tavuoroisen asetel­man käsite KAT:ssa kuvaa sitä, miten ase­moidumme aina suh­teessa toiseen ja ase­tamme toisen tästä näkökul­mas­ta vastapo­si­tioon. En ole vain kri­it­ti­nen itselle tai toiselle, vaan otan kri­it­tisen posi­tion ja ase­tan toisen kritisoituun/vähäteltyyn posi­tioon. KAT-ter­apeut­ti pyrkii jäsen­tämään yhteis­toimin­nas­sa poti­laan ongel­mallis­ten koke­musten kannal­ta keskeisiä vas­tavuoroisia asetelmia sekä näistä kumpuavia suo­jaavia toim­intat­apo­ja. Jot­ta en joudu sietämät­tömään kri­ti­soitu­un tai vähätel­tyyn posi­tioon, saatan suo­jau­tua kään­tämäl­lä asetel­man päin­vas­taisek­si, esimerkik­si pyrkimäl­lä suo­ri­u­tu­maan täy­del­lis­es­ti, jol­loin ei syn­ny kri­ti­soitavaa, tai vai­h­ta­mal­la asetel­maa johonkin aivan muuhun (kuten häm­men­tää ‒ avuton).

Näyt­täy­tyvien asetelmien ja toim­intat­apo­jen kuvaamisen avul­la KAT-ter­apeut­ti pyrkii, lähike­hi­tyk­sen vyöhyk­keel­lä pysytellen, aut­ta­maan asi­akkaan itse­havain­noin­tia. Kehit­tyvän itse­havain­noin­nin avul­la ter­apeut­ti aut­taa asi­akas­ta tavoit­ta­maan sekä toim­i­juuten­sa esteitä että uuden­laisia toimin­nan mah­dol­lisuuk­sia. Ter­api­an yhteis­toimin­nal­lisen luon­teen korostamis­es­ta huoli­mat­ta KAT-ter­apeut­ti voi käyt­tää val­taa määritet­täessä ”mis­tä on kyse”. Tämä voi johtaa tun­nista­mat­tomana katkok­seen suh­teessa, jos­sa asi­akas myön­tyy ter­apeutin kuvauk­seen oival­ta­mat­ta sitä oma­l­la taval­laan. Usein kuulee ajatuk­sen: ”Dynaamiset tulk­it­se­vat, katit kuvaa­vat vain mitä näkevät.” Käytän­nössä raja ei tai­da olla näin selkeä. KAT:n pyrkimys varhaiseen jakamiseen voi ylit­täessään asi­akkaan lähike­hi­tyk­sen vyöhyk­keen näyt­täy­tyä ”ennenaikaise­na tulk­in­tana”. Asi­akkaan autono­mi­an suo­jelem­i­nen on tärkeää molem­mis­sa per­in­teis­sä, ja val­ta-asetelmien näkem­i­nen vain toises­sa ei tai­da aut­taa hah­mot­ta­maan parem­min eri­laisia karikoi­ta, joi­ta väistämät­tä asym­metriseen suh­teeseen kietoutuu.

Vas­tavuoroisen asetel­man käsite tuo KAT-ter­apeu­ti­lle jäsen­nyske­hikon, jon­ka avul­la hän voi formuloida/mäpätä asi­akkaan tois­tu­via vuorovaiku­tusasetelmia ja toim­intat­apo­ja sekä hah­mot­taa näistä ulospääsyjä. Jäsen­nyskäsite kiin­nit­tää huomio­ta johonkin ja jät­tää jotain huomiotta. Vaik­ka vas­tavuoroisen asetel­man käsite aut­taa foku­soimaan ja kohden­ta­maan muu­tostyösken­te­lyä, se voi liian jäykästi sovel­let­tuna muotoutua mekaanisek­si kuvauk­sek­si. Tästä KAT-ter­apeuteil­la on koke­mus­ta 1990-luvul­ta, jol­loin yleisim­mät posi­tioku­vauk­set lis­tat­ti­in lomak­keelle (ja kadot­taes­saan kohteel­lisu­u­den menet­tivät juuri sen yksilöl­lisyy­den, jota ne pyrkivät tavoit­ta­maan). Psyko­dy­naamis­ten kol­le­goidemme tapa kuun­nel­la trans­fer­enssia, suhdet­ta toiseen moni­alaisem­min, vapaus olla ymmärtämät­tä ”mis­tä on kyse” heti ja otta­mat­ta tätä heti yhteishavain­noin­nin kohteek­si on jotain, mis­tä KAT-ter­apeut­tien voisi olla hyvä ottaa oppia. Liian nopea jäsen­tämi­nen voi työn­tää pois jotain sel­l­aista yhdessä kokemisen tieltä, mikä olisi kuitenkin yhdessä elet­tävä enem­män kuin jotain, mikä pitäisi tietää. Jos yleisin vas­tatunne on ”not know­ing yet expe­ri­enc­ing one” (Bol­las), dynaamises­sa puheek­si oto­ssa on enem­män ”aikaa tuh­lat­tavak­si”, kun taas KAT:ssa usein lyhyem­pi­en hoito­jen paine ajaa joskus ”ymmärtämään mis­tä kyse” ennen kuin tätä on ”koet­tu ja yhdessä elet­ty riit­tävästi”. Implisi­it­tisen suh­teessa olon muu­tos on molem­pi­en psykoter­api­a­su­un­tausten fokuk­ses­sa, mut­ta tiet tähän (ainakin teo­ri­as­sa) hie­man erilaiset.

Ja kään­täen, psyko­dy­naamis­ten myötäelävä ja utelias ymmärtävä ote voi joskus jät­tää akti­ivisen muu­tostyösken­te­lyn liian paljon asi­akkaan varaan, eikä konkreet­tisia muu­tosko­htei­ta ja uusia mah­dol­lisuuk­sia näi­hin jäsen­netä yhdessä ja tue­ta pros­essin eri vai­heis­sa. KAT:ssa tois­tu­vien toim­intat­apo­jen eli noidanke­hien piirtämi­nen ja yhdessä hah­mot­ta­mi­nen luo selkeän kar­tan muu­tostyölle. Exit­tien hah­mot­ta­mi­nen yhdessä tois­tuville toim­intatavoille sekä uusien toim­intamah­dol­lisuuk­sien tukem­i­nen eri tavoin muu­tok­sen eri vai­heis­sa on jotain, mis­tä dynaamis­ten kol­le­goiden olisi hyvä oppia.

Eri­lais­ten suur­ryh­mien logi­ikkaan usein kuu­luu se, että on pidet­tävä yllä rajaa toiseen suur­ryh­mään: paha sijoite­taan toiseen, hyvä omaan ‒ toinen nähdään yksinker­taisem­pana kuin se on, oma moni­u­lot­teisem­pana kuin se ehkä onkaan. Tun­tu­ma tähän kas­vaa, kun on itse osalli­nen use­asta ter­api­a­per­in­teestä: kun joku sanoo jotain omas­ta suur­ryh­mästäni (”ne dynaamiset on aina” tai ”katit on aina”), se menee lui­hin ja ytimi­in. Eri­laiset kuvauk­set jäävät hel­posti olk­iukko­ta­solle: vaik­ka KAT-piireis­sä elää joskus aja­tus pas­si­ivis­es­ta dynaamikos­ta ja akti­ivis­es­ta KAT-ter­apeutista, nämä näyt­tävät palvel­e­van enem­män erot­telua suh­teessa toiseen ryh­mään kuin kuvauk­seen todel­lisu­ud­es­ta. Se, mitä sekä KAT-ter­apeut­tien että dynaamikko­jen tulisi oppia toisil­taan, voisi olla vuorop­uhelu: keskustelu herät­tää hel­posti tarpeen tur­vau­tua oman suur­ryh­män keskeisi­in käsit­teisi­in, ajat­telijoi­hin ja tulokul­mi­in ‒ tämä tuo tur­vaa mut­ta sul­kee eikä avaa keskustelua.

Psykoter­apeut­tien keskinäisen iden­ti­teet­tipoli­ti­ikan sijas­ta voisikin olla hyödyl­lisem­pää kat­soa yhdessä kli­in­istä työtämme, sil­lä tämä on jotain, mikä meitä yhdis­tää. Kli­inisen käyt­tö­teo­ri­an aja­tus pain­ot­taa sitä, että emme aina toi­mi oikeasti siten kuin sanomme toimi­vamme ‒ ja tässä kohtaa ”mitä voi oppia” kai voisi alkaa eri­lais­es­ta kohdas­ta käsin. Tämän lisäk­si eri­lais­ten katkosten yhtey­dessä voi Jes­si­ca Ben­jaminia ja Vamık Volka­nia mukaillen olla hyödyl­listä tun­nistaa ja tun­nus­taa omaa väriään KAT-ter­apeut­ti­na ja dynaamise­na: miten omista suur­ryh­mäi­den­ti­teeteistä käsin olemme toim­i­neet ja toim­imme suh­teessa toiseen ja miten tätä reflek­toimal­la voi itsenäistyä myös omas­ta suur­ryh­mästään? Tätä kaut­ta mah­dol­lis­tuu myös Vamık Volka­nin (psyko­ana­lyytikon, joka on soveltanut suur­ryh­mäa­jat­telua rauhan­neu­vot­te­lu­työhön maail­man­laa­juis­es­ti) totea­mus, jos­sa eri­laisu­us ei kään­ny tuhoavak­si vaan uut­ta dialo­gia mah­dol­lis­tavak­si: ”Go out there and enjoy your large group identities!”

Tänä päivänä KAT on moniääni­nen inte­grati­ivi­nen psykoter­api­a­su­un­taus, jos­sa on tilaa mon­en­laiselle ajat­telulle ja jous­taville työsken­te­ly­tavoille. Ilman tätä KAT ei oikeas­t­aan olisikaan KAT, sil­lä tämä on ollut KAT:lle tun­nu­so­maista alus­ta läh­tien. Tämä Psykoter­apia-lehden KAT-tee­manu­mero on pieni poikkileikkaus siihen, mitä KAT:n piiris­sä on täl­lä het­kel­lä meneil­lään. Ensin Mikael Leiman esit­telee semi­oot­tisen objek­tisuhde­teo­ri­an KAT:n teo­ri­ana. Toisek­si Édua Holm­ström kuvaa teo­ri­an ja lyhyen tapauk­sen avul­la, mitä KAT:n tulisi oppia rela­tion­aaliselta psyko­ana­lyysiltä. Kol­man­nek­si kli­inisessä tapausku­vauk­ses­sa Ilona Halme kuvaa, miten muu­tok­sen kannal­ta keskeiset riskipo­si­tiot tun­tu­vat ter­apeutin vas­tatun­teis­sa sekä miten nämä vaikut­ta­vat ter­apeutin tekemi­in kli­in­isi­in val­in­toi­hin. Neljän­nek­si Iida Vuol­lo kuvaa ta­pauskuvauksessa nuoren itsenäistymis­pros­es­sia lyhyen KAT-ter­api­an aikana. Viiden­nek­si Sami Kivikkokan­gas ja Hen­rik Enck­ell näyt­tävät teo­ri­an ja tapauk­sen avul­la, miten dial­o­gista sekvenssi­ana­lyysiä (DSA) voi käyt­tää niin KAT-ter­apeutin kuin dynaamisen ter­apeutin työvälineenä.

Antoisia lukuhetk­iä KAT-tee­manu­meron paris­sa toivottavat,

Sami Kivikkokan­gas                   ja                     Mikael Leiman

KAT-tee­manu­meron

vierail­e­va päätoimittaja